KUULOKOJEEN KÄYTTÄJÄT TYÖELÄMÄSSÄ

Transkriptio

1 KUULOKOJEEN KÄYTTÄJÄT TYÖELÄMÄSSÄ Johanna Ruusuvuori ja Inka Koskela Johdanto Suomessa ja muualla Euroopassa arviolta 11 %:lla työikäisestä väestöstä on kuulovamma tai kuulon alenema (Report of a Joint Nordic-British Project 2001; Hietala & Lavikainen 2010). Eriasteisista kuulon alenemista kärsii erityisesti ikääntyvä työväestö. Työelämässä kuulon heikkeneminen voi hankaloittaa työssä suoriutumista, työssä pysymistä ja sosiaalisten suhteiden hoitamista (Hétu, Getty & Waridel, 1994; Hogan, O Loughlin, Davis & Kendig, 2009; Wallhagen, 2010). Huonokuuloisuudesta aiheutuvia kommunikaatiohäiriöitä ja koettua toiminnanvajausta voidaan kompensoida kuulonkuntoutuksen avulla. Kuulokojeen käyttöön ja hoitoon sitoutuminen on kuitenkin heikkoa. Kuulokojeesta mahdollisesti hyötyvistä vähemmän kuin puolet käyttää apuvälinettä (Vuorialho, 2006). Suomen Akatemian tutkimusprojektissa Kommunikointi kuulokojeen avulla. Vertaileva tutkimus kuulovikaisten henkilöiden kuulokojekuntoutuksen tuloksellisuudesta ja kuulokojeen käytöstä vuorovaikutustilanteissa sekä sen Työsuojelurahaston rahoittamassa osaprojektissa Kuulovikaisten työssäolon tukeminen. Kuulokojeen käytön esteet ja edisteet työelämässä. tutkitaan kuulonkuntoutusprosessin sujumista ja tuloksellisuutta erilaisten laadullisten aineistojen sekä ennen jälkeen asetelmassa toteutetun kyselyaineiston avulla. Tavoitteena on ymmärtää kuulon aleneman ja kuulokojeen käyttöönoton seurauksia huonokuuloisten arki- ja työelämässä, sekä kuvata ja analysoida tekijöitä, jotka estävät tai edistävät kuulokojeen käyttöä ja kuulonkuntoutusprosessin sujumista. Monitieteisessä tutkimushankkeessa on kerätty aineistoa kuulonkuntoutusprosessiin osallisilta toimijatahoilta: kuulonkuntoutujilta, työnantajilta, työterveyshuolloilta ja kuulonkuntoutuksen ammattilaisilta.pääpaino on huonokuuloisten näkökulman esiintuomisessa. Aineisto on kerätty

2 pitkittäisasetelmassa kuulokojeen saamisen ajankohdasta 8 kuukauden seurantaan. Aineisto sisältää kyselyaineistoja, haastatteluja sekä videoituja ja tekstinnettyjä vuorovaikutustilanteita. Kyselyaineisto käsittää tällä hetkellä 137 työikäistä (25-65 vuotiasta) kuulokojeen ensikäyttäjää, joilla on lievä tai keskivaikea sensorineuraalinen etenevä kuulovika (M4 (BEHL): db). 13 osallistujan tapauskohtaiset kuntoutuspolut on konstruoitu haastattelujen, videoitujen kuulokeskuskäyntien, arkikeskustelujen sekä työelämän vuorovaikutustilanteiden, sekä heidän työnantajilleen ja työterveyshuolloilleen tehtyjen sähköpostikyselyjen avulla. Tutkimus toteutetaan monitieteisenä yhteistyönä Helsingin yliopiston, Työterveyslaitoksen ja Tampereen yliopiston kanssa. Yhteistyökumppaneina mukana ovat HUSin silmä-korvasairaala ja kuulokeskus sekä TAYSin korva-, nenä- ja kurkkutautien klinikka, Kuulotekniikka sekä Kuuloliitto ry. Kuulonkuntoutusprosessin sujumisen esteitä ja edisteitä Kuulokojeen käytön ja kuulonkuntoutuksen esteet voivat olla teknis-lääketieteellisiä tai sosiaalisia, palvelujärjestelmään liittyviä tai yksilöön kiinnittyviä. Tässä keskitymme palvelujärjestelmään ja sosiaalisiin seikkoihin liittyviin tekijöihin. Esittelemme alustavia tuloksia siitä, miten kuntoutusprosessin eri osapuolten toiminta estää tai edistää kuntoutusprosessia ja kuulokojeen käyttöä. Tutkimukseen osallistuvien työnantajien vastausten perusteella työnantajien tiedon taso huonokuuloisuuden tuottamista ongelmista ja tarjolla olevista tukimahdollisuuksista on puutteellinen ja mukauttamisratkaisuja on tarjolla vähän. Haastattelujen perusteella huonokuuloiset itse eivät kuitenkaan mielellään esitä toiveita suhteessa työnantajan toimintaan. Huonokuuloiset eivät myöskään miellä työn ja työolosuhteiden mukauttamisia tarpeelliseksi, vaikka kuulo-ongelma aiheuttaisi haittaa työnteolle. Sen sijaan he saattoivat mainita, etteivät halua mitään erityisasemaa suhteessa muihin työntekijöihin. Mahdollinen selitys tälle on kuulokojeen käytön mukanaan tuoma minäkuvan murros. Huonokuuloiselle kuulokojeen saaminen on suuri elämänmuutos: äänimaailman muutoksen lisäksi huonokuuloinen joutuu

3 miettimään uudelleen identiteettinsä perustaa. Sosiaalipsykologisen näkemyksen mukaan ihminen rakentaa minäkuvaansa suhteuttamalla itseään ja toimintaansa erilaisiin ryhmiin (Tajfel, 1978, 63). Kuulokojeen saaminen aiheuttaa tarpeen arvioida ja rakentaa uudelleen oma ryhmäjäsenyytensä suhteessa normaalikuuloisten ja toisaalta suhteessa työkykyisten työntekijöiden ryhmiin (Koskela, Ruusuvuori, Juvonen-Posti, Nevala, Husman, Aaltonen, Lonka, Laakso, tulossa). Huonokuuloinen joutuu kysymään itseltään, pidetäänkö häntä ja pitääkö hän itse itseään edelleen kyvykkäänä ja kompetenttina työntekijänä ja normaalina yhteiskunnan jäsenenä. Kuulo-ongelmasta kertominen työnantajalle tai mukauttamisratkaisujen toivominen voi asettaa kyseenalaiseksi huonokuuloisen kompetenssin täysin työkykyisenä työntekijänä ja samalla asettaa huonokuuloisen normaalikuuloisten työntekijöiden ryhmän ulkopuolelle. Työterveyshuolloille tehdyissä kyselyissä kävi ilmi, että työterveyshuollon toimijat tunnistavat olemassa olevat tiedon puutteet ja toivovat lisää tietoa mukauttamisratkaisuista ja kuuloongelmien vaikutuksesta työhön. Työterveyshuollot ovat myös hyvin erilaisessa asemassa sen suhteen, millaisia mahdollisuuksia, osaamista ja välineitä niillä on tehdä työikäisten kuulontutkimuksia. Jotkut kuulonkuntoutujat mainitsivat työterveyshuollon jarruna kuulonkuntoutusprosessin etenemisessä. He olivat itse kokeneet kuulonsa heikkenemisen vaikuttavan heidän työkykyynsä, mutta eivät olleet saaneet lähetettä erikoissairaanhoitoon. Esimerkiksi osallistuja, joka koki työssään selviytymisen vaikeuksia taustahälyisissä kommunikointitilanteissa ja asiakaspalvelutilanteissa hakeutui kuulonkuntoutukseen yksityisen tahon kautta, koska hänen kuulokynnysarvonsa eivät täyttäneet vaadittuja lääketieteellisiä kuntoutuksen aloittamisen kriteerejä. Subjektiivisen kokemuksen sekä lääketieteellisen kuulokynnysarvon välinen epäsuhta toimi tässä tapauksessa kuntoutusprosessin sujumisen esteenä. Kuulokeskuskäyntien videovuorovaikutuksen analyysi toi esiin, että kaikki tutkittavat kertoivat oma-aloitteisesti vaikeuksista, joita huonokuuloisuus aiheuttaa heidän arkielämässään. Asiakkaan kerronnalle ei kuitenkaan ollut kovin luontevaa paikkaa vastaanoton rakenteessa. Vastaanotto käynnistyi yleensä kuulontutkimuksella ja tulosten tulkinnalla ja eteni systemaattisesti kohti kojeen valintaa. Tästä syystä asiakkaat kertoivat kokemuksistaan usein vaikka audionomi ei olisi vaikeuksista kysynytkään. Asiakkaat kertoivat kokemuksistaan myös tilanteissa, joissa oli

4 meneillään muuta vastaanoton kannalta olennaista toimintaa, esimerkiksi tietokoneella työskentelyä. Vaikeuksista kerrottiin luonnollisesti myös silloin, kun audionomi kysyi puhelimessa puhumiseen ja työssä selviytymiseen liittyvistä ongelmista. Yllättävää kyllä aineistossa ei juuri esiintynyt audionomien kysymyksiä, jotka olisivat kohdistuneet laajemmin huonokuuloisuuden aiheuttamiin arkielämän vaikeuksiin. Käynneillä kysyttiin sen sijaan säännönmukaisesti potilaalta, miten tämä pärjää työssä ja pystyykö tämä puhumaan puhelimessa, mutta nämäkin seikat ovat yhteydessä kuulokojeen valintaan. Kuulokeskuskäynnin agenda näyttäisi siis rakentuvan keskustelulle apuvälineen ominaisuuksista ja siitä, miten kojeen käyttö voi muuttaa ääniaistimusta. Sen sijaan kuulokojeen paikan ja roolin käsittelylle asiakkaan arkielämässä ei juuri löytynyt tilaa. Yhteenveto ja kehittämisehdotuksia Kuulon heikkeneminen ja kuulokojeen käyttöönotto on iso elämänmuutos, johon liittyy laitteeseen sopeutumisen lisäksi myös sosiaalista ja psykologista sopeutumista. Sosiaaliset ja psykologiset tekijät tulisikin entistä paremmin huomioida kuulonkuntoutuskäytännöissä. Teknisen ja audiologisen osaamisen lisäksi kuulokojetta sovitettaessa olisi mahdollista käsitellä myös asiakkaan esiin nostamia kokemuksia kommunikoinnin vaikeuksista, kuulokojeen käytöstä ja huonokuuloisuudesta sekä huonokuuloisuuden tai kuulokojeen herättämistä tunteista. Mahdollisia kuulokojeen käytön sosiaalisia ja psykologisia esteitä olisi hyvä käsitellä asiakkaan kanssa vastaanotoilla, jotta asiakkaalla olisi keinoja reagoida mahdollisiin ongelmiin, jos niitä kuntoutuspolulla myöhemmin ilmenee. Kuulonkuntoutujan näkökulmasta kuulokojekuntoutus on pitkä ja sopeutumista vaativa prosessi. Erikoissairaanhoidossa tehtävän kuulokojeen valitsemisen ja sovittamisen jälkeen asiakkaat eivät välttämättä ilman omaa aktiivista panosta ole enää minkäänlaisen seurannan tai tuen piirissä. Tilannetta voisi helpottaa kuulonkuntoutukseen ja sen tukeen liittyvän tiedon kokoaminen yhteen paikkaan. Tiedon voisi tarjota asiakkaalle vaikkapa automaattisesti ensikäynnillä informaatiolehtisen tai www-osoitteen muodossa. Samalla tavoin kuulokojeen sovituskäynnin

5 jälkeen voisi asiakkaille ohjelmoida automaattisesti kontrollikäynnin, jonka toki asiakas voisi itse niin halutessaan perua. Tällä tavoin toimitaankin jo joissakin sairaanhoitopiireissä. Työikäisen kuulonkuntoutujan osalta pelkkä kuulokoje ei aina riitä kompensoimaan huonokuuloisuudesta aiheutuvaa haittaa työssä. Kuulokojekuntoutuksen lisäksi tarvitaan myös sellaisia kuntouttavia toimenpiteitä, joissa huomio kiinnittyy yksilön psykososiaalisiin tekijöihin, työhön ja työolosuhteisiin ja työpaikan sosiaalisiin ja yhteisöllisiin voimavaroihin. Työnantajien ja työterveyshuollon sekä erikoissairaanhoidon yhteistyön parantaminen on yksi avain kuntoutusprosessin sujuvoittamiseen ja huonokuuloisen työntekijän työkyvyn edistämiseen. Keinojen löytäminen tämän yhteistyön parantamiseksi olisi ensiarvoisen tärkeää. Lähdeluettelo Hétu, R., Getty, L. & Waridel, S. (1994). Attitudes towards co-workers affected by occupational hearing loss. II: Focus groups interviews. British Journal of Audiology, 28 (6), Hietala, J. & Lavikainen, A. (2010). Huonokuuloisena työelämässä. Toimintaympäristön toimivuus ja yhdenvertainen osallistuminen. Helsinki: Kuuloliitto ry. Hogan, A., O'Loughlin, K., Davis, A. & Kendig, H. (2009). Hearing loss and paid employment: Australian population survey findings. International Journal of Audiology, 48 (3), Koskela, I., Ruusuvuori, J., Juvonen-Posti, P., Nevala, N., Husman, P., Aaltonen, T., Lonka, E. & Laakso, M. (tulossa). The dilemmatic group memberships of hard-of-hearing employees in the process of acquiring and adapting to the use of hearing aids. Report of a joint Nordic-British project "Hearing impairment among adults". (2001). Haettu osoitteesta Tajfel, H. (1978). Differentiation between social groups: Studies in the social psychology of intergroup relations. London: Academic Press.

6 Vuorialho, A. (2006). Costs and effectiveness of hearing aid rehabilitation in the elderly. PhD thesis. Faculty of Medicine, Department of Otorhinolaryngology. University of Oulu. Wallhagen, M.I. (2010). The stigma of hearing loss. The Gerontologist 50 (1),