Näkökulmia seutuyhteistyön ja sen kehittämisen haasteisiin: Kysymyksiä Tampereen kaupunkiseudulle

Transkriptio

1 Näkökulmia seutuyhteistyön ja sen kehittämisen haasteisiin: Kysymyksiä Tampereen kaupunkiseudulle Jari Kolehmainen & Jenni Airaksinen Tampereen yliopisto, Yhdyskuntatieteiden laitos Johdanto Strategioilla on useita merkityksiä riippuen siitä, kuka niitä tekee ja kenelle niitä tehdään. Yritysten ja julkisten organisaatioiden strategiat ovat keskenään erilaisia, koska niiden toimintalogiikat poikkeavat toisistaan. Myös eri organisaatioiden ja alueiden strategiat ovat keskenään erilaisia. Keskeisin ero on niiden moniäänisyydessä: aluestrategia, vaikkapa sitten seutustrategia, pitää sisällään aina useita tavoitteita, joita pyritään sovittamaan yhteen parhaalla mahdollisella tavalla. Yksittäisen organisaation strategia on usein kirkkaampi ja yksiselitteisempi, mikä helpottaa myös sen toteuttamista. Monien toimijoiden yhteinen aluestrategia edellyttää myös toteuttamiselta paljon. Sen todeksi eläminen edellyttää pitkäjänteisyyttä sekä myös erilaisten hallinnollisten ja resursointipäätösten koordinointia ja yhteensovittamista. Toteutetaanpa strategista suunnittelua ja kehittämistä missä kontekstissa hyvänsä, pysyvät perusasiat samoina: 1. strategia sovittaa tulevaisuussuuntautuneesti organisaatiota / aluetta sekä rakenteiden että toimintojen osalta ulkoiseen toimintaympäristöön 2. strategia kiinnittää huomiota niihin organisaation / alueen sisäisiin rakenteelliseen ja toiminnallisiin haasteisiin, jotka ovat sen tulevaisuuden kannalta keskeisiä. Tämä Tampereen kaupunkiseudun seutustrategian päivitysprosessia varten laadittu taustapaperi on organisoitu em. strategian perusasioiden mukaan. Ensin käsitellään lyhyesti kaupunkiseudun menestymiseen vaikuttavia ulkoisia tekijöitä, jotka määrittävät seudullista kehittämistyötä. Tämän jälkeen katse suunnataan kaupunkiseudun sisäisiin toiminnallisiin haasteisiin sekä strategioihin, joilla niihin voidaan pyrkiä vastaamaan.. Kaupunkiseudun ulkoinen asemoituminen Tausta: aluerakenteen mennyt kehitys Jokainen yhteiskunnallinen vaihe tuottaa omanlaisensa aluerakenteen. Kyse on taloudellisten, poliittisten, kulttuuristen ja ihmisten arvoihin liittyvien virtausten tuottamista asetelmista, jotka näkyvät monin eri tavoin kansainvälisellä, kansallisella, alueellisella sekä paikallisella tasolla. Moisio ja Vasanen (2008) ovat kriittisen poliittisen maantieteen näkökulmasta hahmottaneet 1

2 Suomen valtiomuutoksen alueellista ulottuvuutta. Sen keskeiset menneet vaiheet voidaan tiivistää seuraavasti: Areaalisen valtion kausi: Ajanjakso itsenäistymisestä aina 1950 luvulle saakka luonnehti suppea Etelä ja Lounais Suomeen keskittynyt poliittis kulttuurinen ydinalue ja koko muuhun maahan levittäytynyt suhteellisen vähäisten kehityserojen luonnehtima laaja valtioperiferia. Periferia oli tärkeä ja merkityksellinen valtiolle lähinnä maan ja siihen sidottujen luonnonresurssien ansiosta. Hajautettu hyvinvointivaltio: Sodan jälkeisen nopean jälleenrakennuksen ja taloudellisen kasvun myötä siirryttiin hajautetun hyvinvointivaltion aikaan. Tätä ajanjaksoa luonnehti nopea elinkeinorakenteen muutos alkutuotantovaltaisesta valtiosta melko tasapainoisesti teollistuneeksi valtioksi. Sen olemassaolon ja menestyksen kovaksi ytimeksi tunnistettiin koko valtakunnan alueen sosiaalinen eheys ja taloudellinen koheesio. Alueellisesti malliin kuului erilaisten toimintojen hajakeskittäminen, jolla pyrittiin erityisesti pienten ja keskisuurten keskusten tukemiseen. Hajautettu kilpailuvaltio: 1990 luvun alun dramaattiset tapahtumat, kuten Neuvostoliiton romahtaminen ja siihen osin kytkeytynyt lama, viitoittivat Suomen tietä jälleen uuteen tilanteeseen, jonka poliittis taloudellisina ajureina olivat markkinoiden liberalisoiminen, keskusjohtoisen sääntelykulttuurin keventäminen ja integroituminen. Kehittämisen sisältöjen näkökulmasta tätä ajanjaksoa on luonnehtinut vahva panostaminen tietoon, teknologiaan ja osaamiseen. Myös Suomen aluerakennetta ryhdyttiin muuttamaan taloudellisesti kilpailukykyisemmäksi ja kansainvälisesti houkuttelevammaksi, minkä vuoksi huomio kiinnittyi nimenomaan kaupunkeihin ja kaupunkiverkostoihin (vrt. Antikainen & Vartiainen 2006). Kaupunkiverkostoajatus on puolestaan luontevasti johtanut ajatukseen keskusten välisistä kehityskäytävistä, jotka sopivat hyvin EU:n vaalimaan aluekehitysideologiaan. Aluerakenteen mahdollisia muutossuuntia Tulevakin aluerakenne muotoutuu erilaisten taloudellisten, poliittisten ja ihmisten arvostuksiin liittyvien prosessien tuloksena. Yhtenä vaihtoehtona voi olla se, että jatkossakin edetään hajautuneen kilpailuvaltion mallilla, joskin kansainvälisen kilpailun koveneminen ja erilaisten taloudellisten prosessien keskittävät voimat tekevät aluerakenteesta nykyistä keskittyneemmän. Vaihtoehtoisena tulevaisuudenkuvana tälle Moisio ja Vasanen (2008) esittävät metropolivaltion mallin, jossa valtioalueen merkitys tuotannontekijänä, sosiaalisten suhteiden jäsentäjänä sekä kansallisen politiikan toteutuskeinona vähenisi entisestään. Tuolloin valtion selviytyminen kiinnitetään absoluuttisen kansainvälisen huipun tavoitteeseen, mikä oikeuttaa erilaisten resurssien kovan keskittämisen kilpailukykyiselle, luovalle pääkaupunkivetoiselle metropolialueelle. On mahdollista, että syntyisi uudenlainen ydin periferia asetelma, jossa huonosti verkottuneet keskisuuret keskuksetkin voisivat muodostua eräänlaiseksi Suomen tehottomaksi takamaaksi (ks. Moisio 2007). Tästä ei ajatuksellisesti enää ole pitkä matka siihen areaalisen valtioon, josta itsenäistymisen jälkeen lähdettiin liikkeelle. Suomessa on nähtävissä kehityskulkuja, jotka voivat hyvinkin johtaa edellä kuvaillun kaltaisen metropolivaltion syntyyn. Jo nyt on synnytetty oma metropolipolitiikan kokonaisuus, jonka konkreettisesta sisällöstä ei vielä voida olla täysin varmoja. Vastaavasti korkeakoulupolitiikan osalta Aalto yliopiston synnyttäminen voidaan nähdä eräänlaisena kansallisena projektina, joka kiinnittyy osaksi metropolivaltion rakentamista. Toisaalta on nähtävissä tekijöitä, jotka puhuvat 2

3 entistä kilpailukykyisemmän, aiempaa keskitetymmän, mutta silti edelleen hajautetun kilpailuvaltion puolesta. Esimerkiksi ELY keskusverkoston rakentaminen sekä opetusministeriön aktiivisuus korkeakoulusektorin rakenteellisen kehittämisen osalta edustavat ajatuksellisesti tällaisia toimia. Voidaan arvioida, että Tampereen kaupunkiseudun asema Suomen tulevassa aluerakenteessa on verrattain hyvä riippumatta siitä, jatkuuko kehitys keskittyvän, hajautetun kilpailuvaltion tai metropolivaltion suuntaan. Asema ei myöskään ole huono siinä tilanteessa, että aluerakenteen kehittymisessä vahvistuisivat nykyistä hajauttavammat voimat, mikä tosin on sangen epätodennäköistä. Monessa mielessä Tampereen kaupunkiseutua on jo tähän mennessä kehitetty osaksi Etelä Suomen rihmastokaupunkia, joka vähitellen muodostaa yhä yhtenäisemmän taloudellis toiminnallisen alueen. Vaikka menneen kehityksen tarjoama lähtökohta on verrattain hyvä, on kaupunkiseudun kehittämisessä pyrittävä tunnistamaan tulevaisuuden aluerakenteen muutossuunnat, sillä ne vaikuttavat tehtäviin valintoihin. On myös hyvä huomata, että Tampereen kaupunkiseudun erilaiset asemoitumisvaihtoehdot suhteessa Suomen aluerakenteeseen merkitsevät myös seudun sisällä erilaisia kehittämisen painotuksia. Kysymyksiä Tampereen kaupunkiseudulle: Millaiset oletukset Suomen aluerakenteen kehityksestä ohjaavat kaupunkiseudun kehittämistä? Millaiseen analyysiin oletukset perustuvat? Miten nämä oletukset vaikuttavat kehittämistyöhön ja tehtäviin strategisiin valintoihin? Kohti ihmislähtöistä kilpailukyvyn kehittämistä? Kuten edellä todettiin, kilpailukyvyn kehittäminen on ollut suomalaisen aluekehittämisen ydintä 1990 luvun loppupuolelta lähtien. Vähitellen kilpailukykyajattelun myötä on myös opittu tunnistamaan alueen omia vahvuuksia ja tekemään strategisia valintoja. Tämä onkin tärkeää, sillä yksikään seutukunta ei voi olla vetovoimainen kaikkien mahdollisten tuotannontekijä ja asiakasvirtojen suhteen. Tältä pohjalta seutujen tulisi kyetä luomaan sellaisia rakenteita ja prosesseja, jotka tukeutuvat alueen endogeenisiin vahvuustekijöihin ja samalla vetävät puoleensa haluttuja virtoja. Keskeiseen asemaan nousee myös uusien, uskottavien kehittämiskonseptien luominen; niiden avulla nivotaan yhteen ko. teeman kannalta keskeiset ilmiöt ja organisaatiot. Suomen seutukuntien kehitystä ei verkostoyhteiskunnassa voi täysin ymmärtää ymmärtämättä, minkä globaalien ja kansallisten virtojen ja verkostojen solmukohtia ne ovat (tai eivät ole). Seutukuntien välillä ei ole pysyvää hierarkiaa, vaan jatkuvasti muuttuva suhteellisten painoarvojen evoluutio. Joissakin tapauksissa jonkin seutukunnan suhteellinen asema voi hiipua, jos sille ei enää löydy verkostoa hyödyttävää roolia. Tämä saattaa johtaa nopeaan 3

4 rakennemuutokseen. Keskeiseen asemaan nousevat uuden tiedon luominen ja hyödyntäminen, seutukunnan kehitystä tukevien verkostojen kutominen ja kyky jatkuvaan uudistumiseen. Globaalin talouden logiikan perustuessa virtoihin, alueiden sisäinen vuorovaikutus ja kommunikaatio korostuvat sellaisen miljöön luomisessa, jonka olisi mahdollista kääntää virrat kulkemaan oman alueen kautta. Sosiaaliset suhteet, alueen sisäinen kommunikatiivinen ja strateginen kapasiteetti sekä sosio poliittinen yhteistyö ovat entistä tärkeämpiä. (Sotarauta & Kostiainen 2008.) Tämä pätee myös kilpailuun osaavista ihmisistä, joiden rooli aluekehittämisen voimavarana kasvaa edelleen tuotannon muuttuessa yhä tietointensiivisemmäksi ja immateriaalisemmaksi. Kilpailukykynäkökulmasta Tampereen kaupunkiseudun lähtötilanne on varsin hyvä: Tampereen kaupunkiseutu on ihmisten näkökulmasta vetovoimainen alue, mille luo osaltaan pohjaa se, että myös elinkeinorakenteen hallitussa uudistamisessa on onnistuttu. Seudulla on onnistuttu esimerkiksi rakentamaan sopivalla tavalla monipuolinen klusteriportfolio, jossa on perinteisiä lypsylehmiä ja nousevia tähtiä. Näihin päiviin asti vanhaan perinteeseen nojaavat kärjet (esim. raskaat liikkuvat työkoneet ja energiaklusteri) sekä uudempiin osaamis ja kompetenssikerrostumiin perustuvat alat (esim. ICT ja KIBS klusteri) ovat onnistuneet selviytymään vähintään kohtuullisesti kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa. Perinteisten vahvuuksien rinnalle on syntynyt myös uutta kehitys ja liiketoimintaa (esim. regeneratiivinen lääketiede ja sähköautojen konvertointi), johon sisältyy suuria mahdollisuuksia. Mahdollisuuksien realisointi on erittäin haastavaa ja edellyttää kiinnittymistä em. kansainvälisiin innovaatio ja tuotantoverkostoihin, jotka kunkin alan tapauksessa ovat ominaisuuksiltaan ja dynamiikaltaan erityisiä. Kilpailukyvyn kehittäminen edellyttää kokonaisvaltaista otetta, erilaisten kilpailukykyyn vaikuttavien elementtien välisten riippuvuuksien tunnistamista ja huomioon ottamista kehittämistyössä. Tampereen kaupunkiseudulla kilpailukykyajattelua on vähitellen laajennettu puhtaasti elinkeinopolitiikan lohkolta kattavammaksi näkökulmaksi kaikkiin politiikkalohkoihin. Tämä on tärkeää, sillä Tampereen kaupunkiseudun ei pidä erehtyä pitämään vetovoimaisuuttaan ihmisten silmissä itsestään selvyytenä. Esimerkiksi kaupunkiseudun maankäytön rakennesuunnitelmaa on rakennettu nimenomaan seudun kilpailukykystrategiana, jonka ajatuksellinen ydin on nykyisten ja tulevien asukkaiden sujuvan arjen turvaamisessa. Sujuva arki on kilpailukykytekijä kaupunkiseutujen välisessä mittelössä. Samanlaista ihmislähtöistä kilpailukykyä korostavaa otetta voisi vahvistaa myös esimerkiksi kunnallisten palveluiden kehittämisessä: kaupunkiseudun kunnilla olisi mahdollisuuksia erikoistumalla ja työnjakoa syventämällä luoda palvelutarjonnaltaan entistäkin vahvempi ja monipuolisempi kokonaisuus. Kilpailukyvyn kehittämisen lähtökohta joka tapauksessa on, että oikotietä ei ole; halpoja, nopeita kikkoja ei juuri löydy, vaan kehittäminen edellyttää 4

5 pitkäjänteistä, johdonmukaista ja sitkeää työtä valitun strategian tai valittujen strategioiden puitteissa. Kysymyksiä Tampereen kaupunkiseudulle: Millaisilla foorumeilla Tampereen kaupunkiseudun kilpailukykyä ja sen elementtejä arvioidaan kokonaisuutena? Millaisten prosessien kautta kilpailukykytekijöitä kehitetään? Ymmärretäänkö eri prosessien väliset yhteydet ja yhteinen etu? Miten huolehditaan siitä, että Tampereen kaupunkiseudun yleiskilpailukykyä voidaan edelleen parantaa? Kuinka valittua seutuyhteistyön mallia voitaisiin hyödyntää nykyistä tehokkaammin kilpailukyvyn kehittämisessä? Itseuudistumisen kapasiteetin kehittäminen 1 Nykyinen yhteiskunnallis taloudellinen tilanne korostaa alueiden jatkuvan uudistumisen merkitystä. Absoluuttinen tai suhteellinen kilpailuetu on mahdollista menettää yhä helpommin alati nopeammin muuttuvassa taloudellisessa maisemassa. Varsin usein suuret muutokset tapahtuvatkin kriisien vaikutuksesta ja merkittävissäkin kehityskuluissa sattuman merkitys on ollut suuri. On mielenkiintoista pohtia, olisiko Tampereen kaupunkiseudun viime vuosien kehitys ollut yhtä suotuisaa ilman 1990 luvun alun lamaa. Olisiko yrityksissä ja julkisissa organisaatioissa oltu yhtä valmiita yhtä suuriin muutoksiin ilman ulkoista pakkoa? Kaupunkiseutujen kehityksen menestystekijäksi on yhä selkeämmin noussut kyky uudistua nopeasti ja jatkuvasti. Itseuudistumisen kapasiteettia korostava ajattelu perustuukin siihen, että kaupunkiseutujen kehittäminen on pohjimmiltaan strategista sopeutumista. Yksikään kaupunkiseutu ei voi täysin muokata omaa toimintaansa tai toimintaympäristöään haluamansa kaltaiseksi. Tietointensiivisen globaalitalouden strategisuus ei ole suunniteltua kuin osin. (ks. Boschma & Sotarauta 2007; Sotarauta & Srinivas 2006.) Moninaisuus korostuu, koska emme koskaan voi täysin ennakoida tulevaa kehitystä ja/tai ottaa sitä haltuun erilaisilla kehittämisohjelmilla ja järjestelmillä. Moninaisuus mahdollistaa uudet ja yllättävät kehityskulut ja toisaalta se varmistaa, että ainakin osa kaupunkiseudun toimijoista on kykeneviä tarttumaan nopeasti uusiin mahdollisuuksiin. Alueelliseen itseuudistumiseen liittyvää ajattelua on sovellettu ennen muuta elinkeinorakenteiden ja yritysten menestymisedellytysten näkökulmasta. Sitä voidaan kuitenkin soveltaa myös ihmisten ja asiakkaiden näkökulmasta. Tällöin kysymys on yhtäältä siitä, kuinka hyvin kaupunkiseudulla saadaan ja hyödynnetään tietoa erilaisten ihmisten erilaisista tarpeista ja toiveista ja toisaalta siitä, kuinka joustavasti seudulla kyetään vastaamaan muuttuviin toiminta, palvelu ja asumistarpeisiin. Esimerkiksi asumisen kannalta kysymys on siitä, että kaupunkiseudulla on erilaisia asumisen vaihtoehtoja ja että ihmisten on mahdollista helposti vaihtaa asumismuotoa omien preferenssien muuttuessa. Tampereen kaupunkiseudun 1 Tämä osio perustuu osin julkaisuun Sotarauta, Kolehmainen & Sutinen

6 lähtökohdat ovat tässä suhteessa varsin hyvät: seudulla on mahdollista asua aidon urbaanisti, kaupunkimaisesti lähiössä, pikkukaupunkimaisesti, maalaiskuntamaisesti tai aidon maaseutumaisesti. Tällainen moninaisuus on hyväksi kaupunkiseudulle sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä. Samalla on huolehdittava siitä, että sitä voidaan pitää yllä ekologisesti ja (kunta )taloudellisesti kestävällä tavalla. Elinkeinopolitiikassa ja seudullisessa kehittämispolitiikassa tulisi kyetä painimaan sekä tämän päivän konkreettisten ongelmien että avoimen tulevaisuuden hyvinkin epämääräisten haasteiden kanssa. Käyttäen ulottuvuuksina aikajännettä ja resurssien ja kompetenssien uutuutta on itseuudistavaa kehittämistoimintaa mahdollista tarkastella kokeilevina, moninaisuutta luovina toimina, merkitysten antamisena, olemassa olevien resurssien ja kompetenssien hyödyntämisenä sekä rakenteiden ja toimintakulttuurin kehittämisenä. Näin muodostuvan kokonaisuuden yleisenä päämääränä on luoda sellainen toimintaympäristö, joka tukee mahdollisimman hyvin yritysten ja ihmisten kehittymis ja valinnanmahdollisuuksia. Kysymyksiä Tampereen kaupunkiseudulle: Kuinka kaupunkiseudun kehittämisen notkeutta ja avoimuutta voitaisiin edelleen lisätä? Kuinka itseuudistumiseen liittyvää ajattelua voisi konkretisoida käytännön kehittämistyöksi? Kuinka lisätä kehittämistyön joustavuutta, moninaisuutta ja variaatiota menettämättä strategisuutta? Katse kaupunkiseutujen sisäisiin haasteisiin Seudullista yhteistyötä edellyttäviä haasteita Suhdannetilanne ja kasvavat palvelutarpeet Paikallinen itsehallinto tai kunnallishallinto on eurooppalaisen hallinnon vanhin ja pysyvin muoto. Kaikissa Euroopan maissa on paikallinen itsehallinto, mutta varsinaista eurooppalaista kunnallishallinnon muotoa on mahdotonta määrittää. Vaikka tehtävät, rooli ja paikka hallintojärjestelmässä vaihtelevat, voidaan perustellusti sanoa, että eurooppalaiset kunnat ovat kuitenkin samankaltaisten haasteiden edessä (esim. Hulst, Van Montfort, Haveri, Airaksinen & Kelly 2009). Seuraavassa käsitellään trendejä, joihin monissa Euroopan maissa on pyritty vastaamaan tiivistämällä kuntien välistä yhteistyötä. Ensimmäisenä esille nostetaan paikallishallinnon taloustilanteen kiristyminen, palvelutarpeiden kasvu, väestömuutokset, yhdyskuntarakenne ja muuttuva arki sekä markkinoiden hyödyntämisen ja kansainvälisyyden paine paikallistasolla. Paikallishallinnot, joihin globalisaation myötä myös talouden suhdanteet uudella tavalla heijastuvat, ovat kansalaisten lisääntyvien vaatimusten ja niukkenevien resurssien välisessä ristipaineessa. Suomessa valtuustokausi alkoi vaikeissa olosuhteissa. Talouskriisi kosketti nopeasti kuntia yhteisöverokertymien laskun kautta. Vaikutukset tulevat kuitenkin 6

7 näkymään laajemmin vasta lähivuosina: verotulokertymät pienenevät ja samalla esimerkiksi toimeentulotukimenot voivat kasvaa rajusti, jos työttömyysjaksot pitkittyvät, eikä uusia työpaikkoja kyetä kehittämään alueelle. Kunnat ovat haastavassa tilanteessa, koska globaalin talouden liikkeiden myötä vaikeutuneen taloustilanteen kanssa samaan aikaan Suomen väestöja ikärakenne muuttuu erittäin haastavalla tavalla. Tästä muodostuu yhtälö, jonka kanssa moni kunta joutuu ahtaalle ja hakee ratkaisuja yhteistyössä naapurikuntien kanssa. (Jäntti & Pekola Sjöblom toim. 2010, 144.) Taloustilanteen haastavuus on etenkin kuntien palveluiden kannalta merkittävä. Paikallishallinnon yksiköt ovat etenkin Suomessa tärkeässä asemassa kuntalaisten palveluiden tuottamisessa. Vaikka taloustilanne on kireä, ovat kansalaisten vaateet palveluiden määrästä ja laadusta jatkuvasti kasvaneet. Etenkin pienten kuntien osalta kehitys on johtanut tilanteeseen, riittävien palveluiden järjestäminen on koettu jopa mahdottomana. Tarpeet palvelutuotannon uudelleenskaalaamiseen (re scaling) ovat lisääntyneiden ja monimutkaistuneiden vaatimusten myötä korostuneet, mikä on johdattanut kunnat etsimään ratkaisuja voimavarojen kokoamisen kautta. Tampereen kaupunkiseudun kunnat ovat kohdanneet kiristyvän talouden haasteet nopeasti. Vahva väestönkasvu ja sen vaatimat investoinnit sekä perusrakenteisiin että palvelutuotantoon ovat pitäneet kuntien talouksia kestävyysrajalla jo useita vuosia. Nyt vientivetoinen kaupunkiseutu kohtaa kansainvälisen taantuman kuntataloudelliset vaikutukset jopa muuta maata rajumpana. Tämä näkyy jo siinä, että kunnat ovat valmistelleet varsin radikaaleja säästötoimia talouden tasapainottamiseksi. Väestömuutokset Väestömuutokset vaikuttavat paikallishallintoon monin tavoin. Sekä väestön väheneminen että sen lisääntyminen asettavat paineita paikallishallinnon toiminnalle. Alueilla, joilla väestö kasvaa nopeasti, myös kuntien palveluilta sekä toimintojen suunnittelulta odotetaan paljon ja tämänkaltaisilla alueilla myös paikallishallinnon reagointikyvyn oletetaan olevan hyvä. Väestöä menettävillä alueilla on myös paineita muuttaa paikallishallinnon järjestelyitä siten, että hallittu sopeuttaminen olisi mahdollista.. Paikallishallinnot ovat monessa osassa Eurooppaa syntyneet aikana, jolloin monet ihmiset elivät koko elämänsä samalla alueella. Tänä päivänä tilanne on toinen, aluetta ja kuntaa vaihdetaan useita kertoja elämän aikana, mikä asettaa haasteita toimintojen suunnittelulle. Koulun aloittavien lasten lukumäärä ei välttämättä enää kerro paljoakaan siitä, montako lukiolaista kunnassa on kymmenen vuoden päästä aloittamassa opintojaan. Tampereen kaupunkiseutu on monessa mielessä väestön suhteen erittäin hyvässä tilanteessa. Seutu on jo pitkään ollut kasvu uralla ja kehitys näyttää myös jatkuvan. Tilastokeskuksen väestöennusteiden mukaan Tampereen kaupunkiseudun kasvu myös jatkuu vahvana myös pisimmällä, vuoteen 2040 asti ulottuvalla ennustejaksolla. Positiivisella nettomuutolla on merkittävä rooli seudun väkiluvun kasvussa: Tampereen kaupunkiseutu on ollut ja näillä 7

8 näkymin myös tulee olemaan vetovoimainen alue ihmisten asumispreferenssien näkökulmasta. Tampereen kaupunkiseutu on moniin muihin Suomen keskeisiin kaupunkiseutuihin nähden hyvässä asemassa myös suhteessa ulkomaalaistaustaisiin muuttajiin, joskin absoluuttiset luvut ovat edelleen varsin vaatimattomia. Yhtä kaikki, Tampereen kaupunkiseudun vetovoimaisuus myös tuottaa erityisiä kasvun haasteita kaupunkiseudun kunnille. Erityisesti Tampereen naapurikunnissa nopea väestönkasvu on aiheuttanut haasteita sekä palveluiden järjestämiselle (esim. päiväkoti ja koulupalvelut) että yhdyskuntarakenteen kehittämiselle Yhdyskuntarakenne ja muuttuva arki Ihmisten liikkuminen arjessa on myös monin paikoin ylikunnallista, mikä johtaa tilanteeseen, jossa hallinnon kohdealue on ihmisten elämänpiiriä suppeampi. Pendelöinti on yleistä ja yhden päivän aikana kuntalaiset saattavat liikkua useiden kuntien alueella. Ongelmia muodostuu, jos kuntaraja huomataan vain siksi, että se syystä tai toisesta aiheuttaa hankaluuksia arjen toimintojen yhteensovittamisessa. Vierekkäin elävät kunnat vaikuttavat myös hyvin käytännöllisellä tavalla toistensa elämään, esimerkiksi maankäytön suunnittelun kautta. Monet ongelmat (ympäristöongelmat ja sosiaaliset ongelmat) eivät kunnioita kuntien sen paremmin kuin muidenkaan instituutioiden rajoja, mikä johtaa siihen, että näihin vastaaminenkin edellyttää eri organisaatioiden välistä yhteistyötä. Yhdyskuntarakenteen kehittäminen onkin yksin keskeisimmistä kuntien välisen yhteistyön teemoista jatkossa. Yhdyskuntarakenne muotoutuu lähtökohtaisesti melko hitaasti asuin ja työpaikka alueiden, liikenneverkoston ja kunnallistekniikan rakentamisen myötä. Vahvan väestönkasvun alueilla uutta yhdyskuntarakennetta syntyy kuitenkin monista syistä hyvinkin nopeasti, eikä uusi asutus aina sopeudu hyvin olemassa olevaan rakenteeseen. Tällä tavoin syntyvä yhdyskuntarakenne on kuitenkin luonteeltaan yhtä pysyvää kuin hitaammin ja rationaalisemmin syntyvä rakennekin: perusrakenteet voivat säilyä vuosikymmeniä ja jopa vuosisatoja. Suomessa nopea kasvu on tuottanut monilla alueilla jäsentymätöntä taajamamattoa, joka tukeutuu lähinnä yksityisautoilun varaan (vrt. urban sprawl ). Tietyissä tapauksissa kunnat eivät ole kyenneet tarjoamaan edellytyksiä edes tällaiselle kaavoitetulle kaaokselle, vaan merkittävä osa uudesta asutuksesta syntyy haja asutusalueille suunnittelutarveratkaisuina. Ihmisten lisääntyneet liikkumistarpeet sekä työhön että vapaa aikaan liittyen ovat edelleen korostaneet hajautuneen yhdyskuntarakenteen ongelmallisuutta erityisesti suhteessa ekologisiin näkökohtiin. Maankäytön valtakunnalliset tavoitteet painottavatkin jatkossa ekologisten ja energianäkökohtien huomioimista kaupunkiseutujen kehittämisessä. Haasteeksi muodostuvat erityisesti olemassa olevan yhdyskuntarakenteen eheyttäminen sekä toimivien joukkoliikenneratkaisujen luominen. Erityisesti joukkoliikenneratkaisut on syytä tehdä kunnioittain alueen toiminnallisia ulottuvuuksia, ei pelkkiin kuntarajoihin tuijottaen. Ekologisten näkökulmien lisäksi yhdyskuntarakenteella on sekä suoria että välillisiä taloudellisia vaikeuksia. Kosken (2008) selvityksessä on tarkasteltu yhdyskuntarakenteen, yhdyskuntatalouden ja kuntatalouden välisiä yhteyksiä. Selvityksen yksiselitteinen päätulema on se, että hajautuva yhdyskuntarakenne on epäedullista sekä yhdyskunta että 8

9 kuntataloudellisesti. Hajautunut yhdyskuntarakenne tulee siis kalliiksi sekä ihmisille ja yrityksille itselleen että kuntaorganisaatioille. Kasvukuntien taloudelliset ongelmat eivät siis ole yksistään nopean kasvun syytä, vaan myös sen syytä, että kasvua ei ole onnistuttu suuntamaan osaksi olemassa olevaa yhdyskuntarakennetta, jolloin jo olemassa olevaa teknistä ja palveluinfrastruktuuria olisi kyetty hyödyntämään tehokkaasti. Myös Tampereen kaupunkiseudulla yhdyskuntarakenteen nopea ja osin jopa hallitsematon hajautuminen on ollut leimaa antava trendi jo vuosia. Tähän on kuitenkin puututtu määrätietoisesti seudullisella rakennesuunnitelmatyöllä, jonka puitteissa on pyritty löytämään seudullisia, strategisen maankäytön ja joukkoliikenteen ratkaisuja, jotka tyydyttävät kaikkien kuntien omia intressejä. Aikaansaatu rakennesuunnitelma on maankäytön ennustettavaan perusuraan nähden kunnianhimoinen, mutta yhdyskuntataloutta optimoivaan ideaalitilanteeseen nähden tavoitteistoltaan realistinen. Markkinoiden hyödyntämisen ja kansainvälisyyden paine Markkinat ovat 1980 luvulta lähtien tulleet uudella tavalla myös julkisen hallinnon toimintaan. Tosin on myös näkemyksiä, joiden mukaan julkiseen toimintaan liittyvä sääntely on tämän kehityksen myötä tullut uudella tavalla osaksi myös yksityisten palveluntuottajien elämää (Karppi & Haveri 2009). Syistä ja perusteista, siitä onko kehitys toivottavaa vai ei, voidaan olla montaa mieltä, mutta käytännössä kuitenkin julkisrahoitteisia palveluita toteutetaan tänä päivänä enenevässä määrin myös yksityisin voimin sekä erilaisten julkisten ja yksityisten sekamalleilla. Tavoitteena on tyypillisesti ollut julkisten resurssien käytön tehostaminen, julkisen sektorin kasvun hillintä sekä uuden yksityisen (alue )taloudellisen toimeliaisuuden synnyttäminen. Moniin muihin seutuihin nähden Tampereen kaupunkiseutu on siinä mielessä hyvässä tilanteessa, että seudun koko tarjoaa mahdollisuuksia toimivan, kilpailullisen paikallisalueellisen palvelumarkkinan syntymiselle. Lisäksi Tampere keskuskaupunkina on vahvasti oman tilaaja tuottaja mallinsa kautta sitoutunut markkinamekanismien hyödyntämiseen julkisen järjestämisvastuun alla olevien palveluiden tuottamisessa. Myös Euroopan Unionin kautta paikallishallinnot kohtaavat uudenlaisia rajoitteita ja uhkia, mutta saavat myös uusia mahdollisuuksia. Kaupunkiseudut eivät kilpaile enää pelkästään muiden suomalaisten kaupunkiseutujen kanssa vaan kilpailu on luonteeltaan kansainvälistä ja vaatii kaupungeilta nopeampaa reagointia, missä hallintorakenteet eivät saisi aiheuttaa haittaa. Eurooppalaisten direktiivien ja standardien noudattaminen ja seuraaminen (esimerkiksi ympäristövaikutusten arviointi, kilpailuttamiseen ja hankintoihin liittyvä osaaminen) vaativat paikallishallinnon toimijoilta uusia osaamisalueita, joiden kattaminen yksittäisissä kunnissa voi olla vaativaa. Lisäksi esimerkiksi rakennerahastoihin liittyvät kumppanuusvaatimukset ovat omalta osaltaan olleet tukemassa kuntien välisten yhteistyösuhteiden institutionalisoitumista. 9

10 Kysymyksiä Tampereen kaupunkiseudulle: Mitkä edellä käsitellyistä haasteista edellyttää eniten nimenomaan seudullisen, kuntien välisen yhteistyön lisäämistä? Miksi? Millaisia organisatorisia tai toiminnallisia muutoksia näihin haasteisiin vastaaminen edellyttäisi seudun kunnilta ja seutuhallinnolta? Ratkaisumalleja kaupunkiseudun sisäisiin haasteisiin Tyypillisiä strategioita haasteisiin vastaamiseksi Edellä kuvattuihin haasteisiin voidaan vastata monin tavoin. Suomessa uudelleenskaalausta on jo tehty monin eri keinoin ja palveluissa uudelleenskaalausta tuetaan myös valtion toimin. Seutuyhteistyökokeilut, kuntaliitosten tukeminen, Kainuun hallintokokeilu sekä PARASuudistuksen väestöpohjavaatimukset ovat kaikki valtion taholta kuntiin kohdistuneita toimia, joiden tavoitteena on juuri palveluiden järjestämisen uudelleenskaalaaminen, järjestäminen suuremmissa kokonaisuuksissa. Uudelleenskaalaamisen hyviksi puoliksi voidaan nostaa mahdollisuus kehittämispotentiaalin kasvattamiseen, paikallishallinnon yksiköiden haavoittuvuuden vähentäminen sekä mahdollisuus suurempiin investointeihin ja sitä kautta parempiin palveluihin. Voidaan arvioida, että uudelleenskaalaamisen tämänhetkiset prosessit ovat Suomessa vielä kesken. Osin myös näiden prosessien strategisuudessa on ollut toivomisen varaa: joitakin muutoksia on tehty vain lainkirjaimen täyttämiseksi ilman todellista rakenteiden ja prosessien uudelleenarviointia tai tulevaisuussuuntautunutta otetta. Eurooppalaisten kokemusten perusteella on mahdollista erotella ainakin neljä erilaista strategiaa, joilla paikallishallinnon muuttuneisiin vaateisiin on mahdollista vastata (ks. lisää Hulst & Van Montfort 2007). Näiden strategioiden sopivilla yhdistelmillä ja aidon strategisella kehittämisotteella paikallishallinnon haasteisiin on mahdollista vastata: Rakenteellinen uudelleenskaalaus: Suoraviivaisin tapa vastata haasteisiin on skaalata toimintoja uudelleen. Tässä yksinkertaisin (teknisessä mielessä) on tietenkin liittää pienempiä yksiköitä yhteen siten, että syntyy suuri yksikkö. Tämä on kuitenkin hankala strategia, mikäli paikallishallinnolla nähdään olevan arvoa itsessään ja juuri sellaisena, millaiseksi se on aikojen saatossa muotoutunut. Mikäli paikallisen hallinnon itsemääräämisoikeutta kunnioitetaan, tarkoittaa se sitä, että tämäntyyppistä toimintaa voidaan pyrkiä vauhdittamaan kannustein, mutta halu ja tarve yhteenliittymiseen pitää kuitenkin tulla paikallishallinnolta itseltään. Euroopan mittakaavassa kuntaliitokset eivät ole syntyneet helposti ja joissain maissa ne on koettu jopa mahdottomiksi paikallistason vastustuksesta johtuen. Suomen kontekstissa tämä tarkoittaa kuntien omasta tarpeesta ja halusta syntyneitä kuntaliitoksia, joita on pyritty vauhdittamaan kannustein ja palveluiden järjestämistä koskevin väestöpohjamäärittelyin. Tehtävien uusjako hallintotasojen kesken: Toinen tapa vastata paikallishallinnon kehittämisen haasteisiin on määritellä kuntien tehtäviä uudelleen ja ryhtyä hoitamaan hallinnon muilla tasoilla joitain sellaisia tehtäviä, joihin kunnat eivät lisääntyvien vaateiden ja rajat ylittävien pulmien lisääntymisen myötä enää pysty vastaamaan. Strategia ei eurooppalaisessa mittakaavassa ole ollut kovin suosittu, koska joissain tapauksissa 10

11 uuden tason vastuuttaminen toiminnasta ei ole tarkoittanut tarvittavien resurssien tai kompetenssien siirtämistä tehtävien mukana. Paikallinen hallinto ei myöskään ole läheskään aina ollut valmis antamaan tärkeäksi kokemiaan tehtäviä jonkin muun tason hoidettaviksi. Suomen oloissa uuden hallinnon tason määrittelyyn perustuva ratkaisu on toteutettu Kainuussa, jossa maakunnallinen suoralla vaalilla valitun maakuntavaltuuston alaisuudessa toimiva Kainuun maakunta kuntayhtymä vastaa päivähoitoa lukuun ottamatta sosiaali ja terveystoimen palveluista sekä toisen asteen koulutuksesta. Monituottajarakenteet ja palvelutuotannon yksityistäminen: Kolmantena strategiana on ollut joko julkisten liikelaitosten, yksityisten yritysten tai kolmannen sektorin organisaatioiden ottaminen mukaan hoitamaan niitä palveluita, joihin ei pienissä paikallishallinnon yksiköissä ole ollut resursseja tai kompetensseja. NPMuudistusten myötä erilaisten, julkisten ja yksityisten yritysten hyödyntäminen on palveluiden tuottamisen muotona levinnyt koko Eurooppaan. Siinä missä kuntien yhteen liittämisessä on kohdattu ongelmia, ovat alun perin paikalliset yritykset esimerkiksi vesihuollossa ja energiantuotannossa kyenneet kokoamaan voimavarojaan ja muotoutumaan ylikunnallista palvelutuotantoa hoitaviksi suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Palveluiden tuottaminen markkinaehtoisin tavoin ei kuitenkaan ole täysin ongelmaton strategia, vaan esimerkiksi palvelutuotannon läpinäkyvyyden ja vastuullisuuden kysymykset ovat aiheuttaneet tämänkaltaisissa sovelluksissa keskustelua. Kuntien välinen yhteistyö ja yhteistyöorganisaatiot: Neljäs strategia, jonka avulla paikallishallintoa on pyritty kehittämään, jotta se paremmin kykenisi vastaamaan uudelleenskaalaamisen tarpeisiin, on kuntien välinen yhteistyö. Kuntien välisellä yhteistyöllä tarkoitetaan järjestelyitä, joissa vastuu palveluista on kunnilla, mutta järjestämisessä hyödynnetään erilaisia kuntarajat ylittäviä ratkaisuja. Eurooppalaisessa monimuotoisessa kuntakentässä myös yhteistyöjärjestelyt näyttäytyvät moninaisina. Osa yhteistyöjärjestelyistä (sekä yhteistyöalue että yhteistyössä hoidettavat tehtävät) määritellään eriasteisin säädöksin (vrt. PARAS puitelaki) ja osassa järjestelyitä kunnat voivat vapaasti määritellä yhteistyöalueen, tehtävät, tehtäviä hoitavat organisaatiot sekä niiden resurssit. Osa yhteistyöjärjestelyistä perustuu jonkin yksittäisen toimintakokonaisuuden hoitamiseen (esim. terveyskeskuskuntayhtymä), osassa tehtävät voivat kattaa useita toimialoja (vrt. Kainuun maakunta kuntayhtymä). Erilaisia kuntien välisiä yhteistyösuhteita yhdistää kuitenkin ensinnäkin se, että useimmiten ne on perustettu toimintojen uudelleenskaalaamisen tarpeesta ja toiseksi se, että uudelleenskaalaamisesta huolimatta valta on säilytetty kunnilla itsellään. Tarkennus kuntien väliseen yhteistyöhön Kuntien välistä yhteistyötä esiintyy kaikissa Euroopan maissa. Muodot, järjestelyt ja esiintymisen tiheys vaihtelevat, mutta yhteistyötä tehdään joka puolella. Miksi kuntien välinen yhteistyö sitten on eurooppalaisen paikallishallinnon kentässä niin yleistä? Kuntien välinen yhteistyö on nähty oikeanlaisena tapana vastata paikallishallinnon haasteisiin, koska siinä on mahdollista kytkeä yhteen kaksi eurooppalaista hallintoajattelua määrittävää periaatetta, Nämä ovat paikallinen itsehallinto ja rationaalisin perustein määritetty hallinnon skaala. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kunnilla on sekä mahdollisuus olla itsenäisiä, suvereeneja toimijoita että hoitaa tietyt toiminnot sellaisessa kokonaisuudessa, joka voidaan rationaalisesti perustella. Kuntien välisen yhteistyön avulla myös pienet ja keskisuuret kunnat voivat säilyttää muuttuvassa maailmassa oikeutensa itsehallintoon. Kuntien itsehallintoa ja tätä kautta myös kuntien välisen yhteistyön merkitystä osana kansallista ja kansainvälistä hallintoa voidaan arvioida yhtäältä demokratian ja toisaalta tehokkuuden arvojen näkökulmasta (kts. esim. Jäntti, Airaksinen, Haveri 2010 Burns & Hambleton & Hoggett 1994). Demokratian näkökulmasta nousee tärkeäksi, että paikallinen hallinto tarjoaa kanavan vaikuttaa paikallisiin, lähellä oleviin asioihin ja kannustaa ja samalla opettaa kansalaisia osallistumaan itseään koskevien asioiden 11

12 päätöksentekoon. Paikallinen itsehallinto ja vaikuttamisen mahdollisuuksien takaaminen voidaan nähdä merkittävinä myös poliittisten vapauksien suojelemisen näkökulmasta. Monimuotoinen paikallishallinto voi myös toimia valtion vitaalitekijänä antaen erilaisille hallinnon tavoille kehittyä ja erilaisille yhteisöille tilaa ja mahdollisuuksia elää näköistään elämää. Toinen paikallishallinnon keskeisistä arvoista on tehokkuus, kyky järjestää palveluja sekä edistää tehokkaasti alueen taloudellista ja sosiaalista hyvinvointia. Parhaimmillaan paikallishallinto on tehokasta, koska itsehallintoyhteisössä elinkeinotoiminta, kunnallistalous ja palvelut kiertyvät toisiinsa voimakkaasti vaikuttaviksi syy seuraussuhteiksi. Kunnat myös tuntevat omat paikalliset erityisolosuhteensa, jolloin kehittämisessä ja palvelutoiminnan ohjaamisessa osataan ottaa huomioon oleelliset tilannetekijät. Tehokkuus kytkeytyy myös eurooppalaisen hallintoajattelun toiseen peruskiveen: rationaaliseen hallinnon skaalaan. Jokaisessa kunnassa ei kannata pitää yllä kaikkia kehittämiseen tai tukipalveluihin liittyviä toimintoja, vaan yhteistyöjärjestelyin toiminnot voidaan hoitaa tehokkaammin. Verrattuna kuntaliitoksiin tai uusien hallinnon tasojen luomiseen yhteistyö voi alati muuttuvassa maailmassa olla uudelleenskaalaamiseen paras ratkaisu, etenkin jos yhteistyön avulla voidaan nopeasti reagoida erilaisiin muutostarpeisiin. Uudet hallinnon tasot tai kuntaliitokset voivat vaatia vuosien valmistelutyön, mikä pahimmillaan voi johtaa tilanteeseen, jossa uudet organisaatiot ovat vanhentuneita jo siinä vaiheessa kun niitä voitaisiin ryhtyä soveltamaan. Riittävän kauas tulevaisuuteen ulottuvat ratkaisut puolestaan voivat tuntua liian radikaaleilta soveltaa, etenkin jos niitä perustellaan ennusteilla, joista voidaan olla eri mieltä. Yhteistyösuhteiden lisääntymisen myötä kunnan rooli kuitenkin muuttuu. Skaalan kasvattaminen on monin paikoin välttämätöntä. Jos kuntien itsehallinto nähdään arvokkaana, voivat kunnat juuri erilaisten yhteistyöjärjestelyiden kautta säilyttää itsehallintonsa. Tällöin kunta määrittyy eräänlaiseksi verkoston solmukohdaksi, jossa sovitetaan yhteen kuntalaisen tarvitsevia erilaisia toimintoja. Tällaisessa roolissa nousee tärkeäksi erilaisten sektoripolitiikkojen yhteensovittaminen, mikä korostuu entisestään, koska yhteiskunnalliset ongelmat ovat monimutkaistuneet. Vapaaehtoisuus edellyttää sitä, että kunnat saavat itse määrittää, missä asioissa ja millä tavoin yhteistyötä tehdään. Yhteistyön toimivuus ja hyödyllisyys edellyttävät tällöin sitä, että yhteistyöhön osallistuvat paikallisen hallinnon toimijat näkevät yhteistyön kautta saavuttavansa paremmin haasteisiin vastaamaan kykenevää palvelua, suunnittelua ja päätöksentekoa. Itsehallinnon toimivuuden taustalla olevana perusajatuksena on, että ihmiset haluavat vaikuttaa heitä lähellä oleviin asioihin. Jos ihmisillä on halua vaikuttaa asioihinsa, tätä varten paras instituutio on paikallisen tason itsehallinnollinen yhteisö. Tämän pohjalta on luontevaa myös uskoa, että erilaisten paikallisten itsehallintoyhteisöjen olemassaolo rohkaisee osallistumaan ja toimimaan aktiivisesti oman alueensa asioiden ajamiseksi. Lisäksi osallistuminen paikalliseen toimintaan valmentaa alueellisten, valtakunnallisten ja kansainvälistenkin kysymysten hoitamiseen. Kuntahallinto suojelee hajautettua päätöksentekoa 12

13 yhteiskunnassa ja vähentää myös liialliseen keskittämiseen liittyviä riskejä ja virheitä. Toinen perusoletus on se, että pyrkimys elinvoiman synnyttämiseen ja ylläpitämiseen kuuluu itsehallinnollisten yhteisöjen luonteeseen. Itsehallinnollisina ja myös itseohjautuvina ne ovat itse lopulta vastuussa paikallisesta hyvinvoinnista. Kysymyksiä Tampereen kaupunkiseudulle: Mihin kaupunkiseudun kohtaamiin sisäisiin (esim. palvelutuotannon) haasteisiin tarvittaisiin kipeimmin uusia ratkaisuja? Miksi juuri niihin? Mitkä edellä käsitellyistä strategioista / ratkaisumalleista olisivat näihin haasteisiin vastaamisen kannalta tarkoituksenmukaisimpia? Miksi? Mikä on kaupunkiseudun näkökulmasta luontevin uudelleenskaalaamisen taso? Lopuksi Tässä paperissa on käsitelty lukuisia Tampereen kaupunkiseudun strategiseen kehittämiseen liittyviä kysymyksiä alkaen Suomen aluerakenteen muutoksista päätyen aina julkisten palveluiden tuotantotapoihin. Väliin mahtuu aikamoinen kattaus erilaisia asioita, jotka vaikuttavat tavalla tai toisella, suoraan tai välillisesti myös seutustrategian laadintaan. Olemme erittäin tietoisia siitä, että strategian laatiminen Tampereen kaupunkiseudun kaltaiselle aluekokonaisuudelle on erittäin haastavaa ja vaikeaa. Jos se ei tunnu vaikealta, ei asioita ole mietitty syvällisesti ja loppuun asti. Jos se tuntuu aivan ylivoimaiselta, puuttuu alueen toimijoilta kykyä muodostaa yhteisiä tai ainakin osin jaettuja näkemyksiä. Yhtä kaikki, tärkeää on, että Tampereen kaupunkiseudulla kyetään itse tarttumaan tulevaisuuden tekemiseen strategisen sopeutumisen hengessä. Ajatuksenamme oli esittää strategiaprosessin syötteeksi muutamia näköaloja yhtäältä sekä siitä, millaiseen ulkoiseen toimintaympäristöön kaupunkiseutu on itseään sovittamassa että toisaalta siitä, millaisia haasteita kaupunkiseudun sisällä on kyettävä taklaamaan. Näitä näköaloja on ryyditetty muutamilla kysymyksillä, joita strategiaprosessiin osallistuvat voivat pohdiskella virittäytyessään strategian laadintaan. Strateginen suunnittelu on kuitenkin lopulta vain organisoitua, kollektiivista strategista ajattelua. Vaativaa, mutta palkitsevaa. Lähteet Antikainen, J. & Vartiainen, P A Patchwork of Urban Regions Structures and Policies in Support of Polycentricity. Teoksessa Heikki Eskelinen & Timo Hirvonen (toim.) Positioning Finland in a European Space. Ministry of the Environment and Ministry of the Interior, Helsinki. Boschma, R. & Sotarauta, M Economic policy from an evolutionary perspective: The case of Finland. International Journal of Entrepreneurship and Innovation Management. Vol 7, Nos 2 5, pp

14 Burns, D., Hambleton, R. & Hoggett, P The Politics of Decentralisation Revitalising Local Democracy. Basingstoke. Hulst, R., & van Montfort, A (eds.): Intermunicipal cooperation in Europe. Springer Publishing Hulst, R., van Montfort, A., Haveri, A., Airaksinen, J. & Kelly, J Institutional Shifts in Inter Municipal Service Delivery. An analysis of development in eight Western European countries. Public Organization Review. Vol 9, Number 3. Springer. Netherlands. Hyyryläinen, T Kilpailukykyretoriikka aluepolitiikan uuden tien osoittajana? Maaseudun uusi aika. 2/2008. Jäntti, A. & Airaksinen, J. & Haveri, A Kainuun hallintokokeilun loppuarvio. Tulossa huhtikuussa Jäntti, A & Pekola Sjöblom (toim.) Kuntademokratian ja johtamisen tila valtuustokaudella Acta 215. Suomen Kuntaliitto. Helsinki. Karppi, I. & Haveri, A PubliCity. Policy Push in the Age of Privatisation. The Service Industries Journal. Volume 29 Number 4. Koski, K Kuntatalous ja yhdyskuntarakenne. Ympäristöministeriö, Suomen ympäristö 42 / Helsinki. Moisio, S Valtiomuutoksen tuottaminen Suomessa: poliittisen maantieteen näkökulma. Politiikka Moisio, S. & Vasanen, A Alueellistuminen valtiomuutoksen tutkimuskohteena. Tieteessä tapahtuu, 3 4/ Sotarauta, M., Kolehmainen, J. & Sutinen, K Tampereen kaupunkiseudun elinkeinostrategian perusta: Kehittämisfilosofian etsintä ja strategian suuntaviivojen hahmottelu. Tampereen yliopisto, Alueellisen kehittämisen tutkimusyksikkö, Sente työraportteja 15/2007. Sotarauta, M. & Kostiainen, J Kaupunkien kehitys verkostoyhteis kunnassa: Onko yleissivistys nokkelan kaupungin perusta? Teoksessa Tiihonen, P. & Kuusi, O. (toim.) Metropolit, Aasia ja yleissivistys: Esiselvityksiä ja matkakertomuksia. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 3/2008. Helsinki. Sotarauta, M. & Srinivas, S Co evolutionary Policy Processes: Understanding Innovative Economies and Future Resilience. Futures, Vol. 38, No. 3. April. pp