LAUTTASAAREN KARTANO RAKENNUSHISTORIASELVITYS Arkkitehtitoimisto Freese Oy

Transkriptio

1 LAUTTASAAREN KARTANO RAKENNUSHISTORIASELVITYS Arkkitehtitoimisto Freese Oy 1

2 LAUTTASAAREN KARTANO RAKENNUSHISTORIASELVITYS Arkkitehtitoimisto Freese Oy Kansikuva: Lauttasaaren kartano 1900-luvun vaihteessa. MVKa 2 3

3 sisältö TUTKIMUKSESTA 3 Kuka suunnitteli Lauttasaaren kartanon 24 ESIPUHE / TIIVISTELMÄ 5 Yksityistalojen suunnittelijat Helsingissä 1830-luvulla 24 Mielenkiintoisia yksityiskohtia 25 I LAUTTASAAREN KARTANO Carl Ludvig Engel? 25 Päärakennuksen perustiedot 9 Intendentinkonttorin konduktöörit 26 Suojelutilanne 9 - Arppe 27 Suunnittelijatiedot 9 - A.F. Granstedt 27 Rakennustekniikka 9 - Wik 27 Talotekniikka 9 - Gustavson 28 Tontti, topografia, kasvillisuus 9 - Carl Alexander Engel 28 Muita arkkitehteja 28 Kartano saaressa 11 Muurarimestarit 28 Varhaishistoriaa 11 Gyldén? 29 Uusi päärakennus Päätelmiä 29 Helsingin pitäjä - Huopalahti - Helsinki 11 Pihapiiri vuonna III ELÄMÄÄ KARTANOSSA II STENHUS Omistajavaihdoksia 31 Gyldén ja Silljander 31 Helsinki ja 1800-luvun alun uusklassismi 15 Ivan ja Vilhelm Wavulin 31 Uusi kartanorakennus 15 Isä ja poika 31 Drumsö Gård 15 Alexandra Wavulinin päiväkirjat Rakennuksen mitat 17 Muutoksia päärakennuksessa 35 Pohjakaava 19 Empiretyyli 19 Tallbergien aika luvun rakennustekniikka 21 Julius Tallberg 37 Gunnar Tallberg 37 Rakennuttaja 23 Kahvila 39 C.W. Gyldén 23 Jarl Eklund Kartografian uranuurtaja 23 ESOn mittauspiirustus Asunnosta sairaalaksi 48 Plastiikkasairaala 48 Uhattu kartano 48 Vanhainkoti IV MUUTOSHISTORIA Rakennusvaihekaavio 1/ Päärakennuksen tärkeimmät muutokset 53 Rakennusvaiheita 3D-mallissa 54 V INVENTOINTI 2011 Pohjapiirustukset 1/ Esimerkkitilat 57 Julkisivut 69 Rakennusosat 71 Ikkunat 71 Ovet 73 Tulisijat 75 Portaat 75 Lattia- ja kattolistat 77 Hissi 77 LÄHTEET 78 ARKISTOT 79 Lauttasaaren kartanon toisen kerroksen keskisali 1930, HKM 4 1

4 tutkimuksesta Lauttasaaren rantaa 1920-luvulla. HKM Lauttasaaren kartanon peruskorjausta ja käyttötarkoituksen muutosta ollaan parhaillaan suunnittelemassa. Tähän liittyen omistaja, Helsingin kaupungin Tilakeskus, teetti talossa kuntokartoituksen ja digitaalisen mittauksen alkuvuodesta Myös rakennushistoriaselvitys (RHS) on osa korjaushankkeen valmistelua, samaan aikaan tehtävien väri- ja materiaalitutkimuksen (Konservoiti T. Sonninen Oy) sekä ympäristöselvityksen (Lauttasaaren kartanon puistohistoriallinen selvitys sekä kehittämisperiaatteet / LOCI Maisema-arkkitehdit Oy) ohella. RHS palvelee osaltaan rakentamishankkeeseen liittyvää viranomaiskäsittelyä. Tutkimuksessa on pyritty dokumentoimaan talon syntyvaiheet, muutoshistoria ja nykytila mahdollisimman kattavasti ja yksityiskohtaisesti. Työ on toisaalta dokumentti ennen suurta korjausta, toisaalta korjaussuunnittelun tietopankki ja apuväline. Lauttasaaren kartanossa erityisen kiinnostava tutkimuskysymys on, kuka suunnitteli kartanon. Kartanoa on pidetty C. L. Engelin työnä, mutta löytyykö sille lähdekriittisesti kiistatonta todistetta? Selvitystyö jakaantui karkeasti kahteen osaan, arkistotutkimukseen sekä talon nykytilan inventointiin: Rakennuksen alkuperäisiä suunnitelmapiirustuksia ei ole tutkimuksen kuluessa löytynyt. Arkistoista on käyty läpi Kansallisarkisto (mm. Tarmon Uudenmaan läänin palovakuutukset, Granstedt-Sucksdorff-kokoelma, Alexandra Wavulinin päiväkirjat, Rakennushallituksen kokoelma), Helsingin kaupunginarkisto (Tallbergin sukuyhdistyksen arkisto sekä C.L.Engelin kirjeet ja piirustukset, Huopalahden kunnan arkisto), Åbo Akademin arkisto, Vantaan kaupunginarkisto (Lauttasaari kuului ennen Huopalahteen liittämistään 1920 Helsingin maalaiskuntaan, Huopalahti liitettiin Helsinkiin 1946; Huopalahden arkistot ovat Helsingin kaupunginarkiston liitosalueiden arkistossa, maalaiskunnan asiakirjat Vantaan kaupunginarkistossa). Löydökset näistä olivat niukkoja. Runsainta antia olivat Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkiston historialliset valokuvat, Suomen rakennustaiteen museon eräät kartanoa koskevat suunnitelmapiirustukset sekä Helsingin rakennusvalvontavirastosta löytyvät piirustukset 1900-luvun jälkipuolen muutoksista (Lauttasaari liitettiin Helsingin rakennustarkastajan toimintapiiriin 1937). Näiden sisältöä yhdistelemällä voidaan päätellä rakennuksen piirteitä pitkälle 1800-luvulle, myös jotain sen alkuperäisestä olemuksesta. Kansalliskirjaston aiheeseen liittyvä kirjallisuus ja lehtiartikkelit tukivat em. arkistolöydöksiä. Yksityiskokoelmia, jäämistöjä tai kirjearkistoja, joissa olisi kartanon 1800-lukuun liittyvää aineistoa ei löytynyt. Kartanon rakennuttajan C. W. Gyldénin niin merkittävä virkamies kuin olikin - jäämistö rajoittuu hänen piirtämiinsä Suomen kaupunkikarttoihin. Myöhempien omistajien Silljanderin ja Wavulinien ajasta ei löytynyt kirjallisia dokumentteja, lukuun ottamatta Alexandra Wavulinin päiväkirjoja. Tallbergien sukuyhdistyksen arkisto tarjoaa sentään hienon läpileikkauksen Lauttasaaren kehityksestä 1900-luvun alkupuoliskolla. Museoviraston kuva-arkistossa ja rakennushistorian osaston arkistossa Lauttasaarta koskevaa aineistoa oli niukasti luvun lopun ja 1900-luvun kartanoaiheisten valokuvien lisäksi ns. Åkerfeldtin kokoelma, erityisesti sen äskettäin Ruotsista palautettu osa, jossa on runsaasti luokittelematonta sälää (Museoviraston tutkija Jarkko Sinisalon käyttämä termi), sisältää useita nimeämättömiä kartano-, asuinrakennus- ja huvilasuunnitelmia, mutta yksikään niistä ei täsmää Lauttasaaren kartanon mittoihin. Kokoelma muodostuu Engelin johtamaan intendentinkonttoriin kertyneestä mutta virka-arkistoon kuulumattomasta piirustusaineistosta, joka kulkeutui epähuomiossa Engelin seuraajan, E. B. Lohrmannin muuttokuormassa Ruotsiin 1867, sisältäen mm. lukuisia Engelin yksityisluonteisia piirustuksia. Myöskään A.F. Granstedtin piirustuksista vastaava haravointi ei tuottanut tulosta (Granstedt-Sucksdorff -kokoelma). Kartanon 1954 plastiikkasairaalaksi suunnitelleen Veli Paatelan perillisten arkkitehtitoimiston arkistoon ei pyynnöstä huolimatta järjestynyt pääsyä. Lauttasaaren kartanon varhaisvaiheita käsittelevää kirjallisuutta löytyy myös 2 3

5 esipuhe / tiivistelmä varsin vähän. Kartano esiintyy kyllä Suomen kartanot ja suurtilat -teoksesta, sen sijaan Herrgårdar i Finland-sarjasta ei. Helsingin pitäjän historia III (Vantaan kaupunki) on Lauttasaaren kartanosta niukkasanainen. Tuoreempaa kirjallisuutta Lauttasaaresta on runsaasti, mutta ilman uutta tietoa rakennuksen alkuvaiheista. Tutkimuksen kuluessa on oltu yhteydessä Engel-tutkijoihin Jarkko Sinisaloon ja Irma Lounatvuoreen. Originaalipiirustusten jäljittämisessä ovat auttaneet Kansallisarkiston Pertti Vuorinen, Wavulinien sukua tutkinut ja Lauttasaaresta kirjoitanut Kristian Stockmann, HKM:n Marja Pehkonen, Maanmittaushallituksen historiikin laatinut Mikko Huhtamies, Gyldén-näyttelyn äskettäin koonneen Tekniikan museon amanuenssi Eeva Siltala, Suomen kartografian seura sekä Jyväskylä yliopiston digitaalinen julkaisuarkisto. Lauttasaaren Säätiön Pentti Lehtiluodon huolella järjestämä säätiön arkisto oli antoisa varsinkin valokuvaaineiston osalta. Lauttasaari-seuran Ville Elomaa auttoi seuran hallussa olevan, mm. Tallbergin suvulta saadun, historiallisen kuva-aineiston skannaamisessa. Itse rakennus on rakennushistoriatutkimuksen tärkein dokumentti. Kartanon tilat ja julkisivut inventoitiin elokuussa Tietomalliprojektiin liitettävä inventointi tehtiin suoraan Tietoa Finland Oy:n laatimaan tietokantaohjelmaan, joka on tarkoitus kytkeä rakennuksesta tehtävän tietomallin osaksi. Kustakin tilasta laadittiin huonekortti digitaaliseen muotoon, johon valokuvat, piirustukset ja mahdolliset tilaan liittyvät historialliset dokumentit liitettiin linkin välityksellä. Tähän painettuun raporttiin on perustutkimuksessa kerätystä aineistosta suodatettu oleelliseksi arvioitu tieto, mahdollisimman helposti omaksuttavaan muotoon. Aluksi kartanon syntyvaiheet ja muutoshistoria käydään läpi kirjallisuuden, arkistoista löytyneitten valokuvien, piirustusten jne. valossa. Tärkeimmät rakennusvaiheet on esitetty kaaviossa synteesinä lukuisista erilaisista lähteistä ja tiedon sirpaleista. Inventoinnin tulokset esitellään esimerkinomaisesti tiloittain sekä rakennusosittain. Lauttasaaren kartanon rakennushistoriatutkimus rajoittuu kartanon kiviseen päärakennukseen. Pihapiirin muut rakennukset eivät kuuluneet tutkimuksen piiriin. Työn tilaaja oli Helsingin Kiinteistöviraston Tilakeskus ja se tehtiin Kaupunginmuseon ohjauksessa. Kartano Pajalahdesta katsottuna HKM Lauttasaaren kartano ei ole ollut alkuperäisessä asuinkäytössä sotien jälkeen. Tänä päivänä kaupunkirakenteessa hieman piilotteleva, tyhjillään oleva rakennus on vajonnut alennustilaan siihen huonosti sopineiden käyttötarkoitusten seurauksena. Vaikka kartanoa, joka oli yksi Helsinkiä 1800-luvulla ympäröineen maaseudun varakkaista yksityiskartanoista, ei lasketa empirekauden merkkiteosten joukkoon, on se paikallisesti erittäin tärkeä. Pihapiirissä olevan kartanon vanhan päärakennuksen, ns. Punaisen huvilan jälkeen se on kaupunginosan toiseksi vanhin rakennus, erottuen puistomaisen tontin keskeltä poikkeavan koordinaatistonsa, mataluutensa sekä 1830-luvun rakennustapansa ansiosta. Kartanon rakennutti 1837 maanmittari ja virkamies Claes Wilhelm Gyldén, josta tuli myöhemmin Suomen maanmittaustoimen ja metsälaitoksen ensimmäinen johtaja. Hänet muistetaan varsinkin 31 Suomen kaupungin asemakaavoja esittävistä, niin kutsutuista Gyldénin kaupunkikartoista, jotka hän laati vuosina , juuri kartanon valmistumisen jälkeen. Gyldén myi kartanon kuitenkin melko pian kollegalleen N. Silljanderille. Seuraavat omistajat Wavulinit asuivat talossa kahdessa polvessa , jonka jälkeen Julius Tallberg osti tilan. Vuonna 1946 Tallbergien suku myi kartanon sairaalakäyttöön se päätyi lopulta nykyiselle omistajalleen, Helsingin kaupungille. Pohjakaavaltaan suorakaiteen muotoisessa kivirakennuksessa on kahden varsinaisen kerroksen lisäksi kellari ja kylmä ullakko. Kaakkoispäädyssä kerroksia yhdistää päämassasta erottuva kivirakenteinen porrastorni. Rapattujen julkisivujen jäsentely edustaa vaatimatonta empiretyyliä. Rakennuksen suunnittelijaa ei tiedetä. Myöhemmistä muutoksista on arkistoissa erilaisia dokumentteja, mutta alkuperäisiä piirustuksia, palovakuutuksia tms luvun alkupuolen dokumentteja ei ole löytynyt. Suunnittelijakandidaattia voi hakea 1830-luvun ainoasta arkkitehtitoimistosta, senaatintalossa toimineesta intendentinkonttorista. Sen johtaja Carl Ludvig Engel mainitaan usein kartanon suunnittelijaksi, mutta tieto on epävarma. Päinvastoin, joukko rakennuksesta löytyviä yksityiskohtia sekä seikka, että Engelin perusteellisesti tutkitusta työhistoriasta tai jäämistöstä ei Lauttasaaren kartanoa löydy, tekee väitteen epäuskottavaksi. Rakennuksen omintakeinen ikkunarytmi, joka lisäksi vaihtelee eri puolilla taloa, mittamaailman epässäännöllisyys, sokkelin teknisesti ja esteettisesti hankala korkeus suhteessa pohjakerroksen lattiaan sekä vaatimaton pääportaan asettelu kaksikerroksisessa talossa (toinen kerros on selkeästi pääkerros) viittaavat siihen, että talon suunnittelija tuskin oli Engel. Pelkästään vertailu taiteellisesti suvereenin ja kaiken oppineen Engelin lähes samaan aikaan suunnittelemaan Vuojoen kartanoon vahvistaa epäilyä: Eurajoella pietarilaisvaikutteisen arkkitehtuuri on aivan toista laatua kuin Lauttasaaressa luvulla maan virkamieseliitti oli pieni. Koska Gyldén ilmeisesti työskenteli päivittäin virastossaan senaatintalossa intendentinkonttorin naapurissa, on todennäköistä, että hän oli kontaktissa maan etevimpiin ja lähes ainoisiin arkkitehteihin, jos ei itse Engeliin niin ainakin hänen apulaisiinsa. Engelin kuollessa 1840 konttorissa työskenteli neljä suunnittelijaa. Heistä etevimpänä pidetyn, Andre Conductören A.F. Granstedtin jäämistössä tai työluettelossa (V. J. Sucksdorffin mukaan) ei Lauttasaaresta ole mainitaa. Förste Conduktören A. W. Arppe toimi konttorissa lähinnä sihteerinä. Muita olivat Jean Wik sekä Carl Gustafsson, kumpikin arkkitehdinoppinsa konttorissa saaneita. Lauttasaaren kartano voi olla jonkun kolmikosta suunnittelema. C. W. Gyldén oli erittäin taitava piirtäjä, todisteena hänen taidokkaat kaupunkikarttansa. Miksei hän olisi itse piirtänyt omaa taloaan? Kartanon muutoshistoria avautuu vanhojen valokuvien, mittaus- ja muutospiirustusten sekä itse rakennuksesta löytyvien jälkien perusteella. Kivitalon graniittisokkeli ja ulkoseinät ovat kaikesta päätellen alkuperäiset. Lounaispäädyn porrastorni on rakennettu 1800-luvulla, mutta eri aikaan kuin varsinainen runko-osa. Talon kylkeen on ajan mittaan pystytetty ja purettu useita erilaisia 4 5

6 Lauttasaaren kartano 1896, HKM kuisteja ja parvekkeita. Nykyiset parvekkeet ovat 1920-luvulta. Suurimmat muutokset sisällä ajoittuvat vuosiin Jarl Eklundin uudet sisutukset, pääporras ja lounaissivun parveke sekä 1954, jolloin talo muutettiin plastiikkasairaalaksi Veli Paatelan suunnitelmien mukaan. Ikkunajako on alkuperäinen, lukuun ottamatta altaaniparvekkeen alla olevia aukkoja sekä luoteissivun keskimmäistä yläikkunaa, joka oli aikaisemmin muita leveämpi. Nykyiset T-malliset ikkunat ovat valokuvista päätellen 1900-luvun taitteesta, jolloin ne korvasivat mahdollisesti alkuperäisen kuusiruutuisen ikkunajaon. Kartanon huonejako muuttui radikaalisti 1954, kun alkuperäiset salit jaettiin potilashuoneiksi ja mm. pääkerroksessa ollut, talon mittainen en filade -näkymäakseli hävisi. Tänä päivänä sisätilojen yleisilme on apea. Pääporras on osastoitu lasiseinällä kummassakin kerroksessa poistumistieportaaksi. Talo on täynnä empire-arkkitehtuurille vieraita materiaaleja ja pintoja. Valtaosa sisäkatoista on peitetty alaslaskulla, jonka takia empiretyylisistä kattolistoista on vain rippeet näkyvissä. Päätelmiä, suosituksia Lauttasaaren kartanon päärakennukseen liittyy arvoja, joiden takia se tulisi asianmukaisesti restauroida historiallisena monumenttina - huolimatta siitä, että se tuskin on C.L. Engelin piirtämä. Palauttava restaurointi olisi teknisesti mahdollinen ja sen tavoitteena voisi olla rakennuksen tilanne ennen vuoden 1954 muutoksia. Onnistumisen edellytys kuitenkin on, että uusi käyttötarkoitus valitaan rakennuksen ominaisuuksiin sopivaksi, mm. talotekniikan mahdollisimman vähäisen määrän sekä rakenteellisen paloturvallisuuden puolesta. Uusia käyttöjä voisivat olla esimerkiksi asuminen, kahvila, juhlatila, kulttuurikeskus ja toimistot. Sisällä huonejako olisi palautettavissa vuotta 1950 edeltäneeseen tilaan, erityisesti pitkät näkymäakselit salista toiseen. Vaalittavia ominaisuuksia ovat mm. huoneiden täysi sisäkorkeus sekä tilaa artikuloivat listat ja värit. Modernin talotekniikan ratkaisujen tulisi mukailla restaurointitavoitteeksi asetettua tilavaikutelmaa. Jopa kaakeliuunien palauttamista tärkeimpiin interiööreihin voitaisiin harkita. Pintamateriaaleina voisi käyttää 1930 ja aikaisemmin käytössä olleita tuotteita. Värimaailman ja maalauskäsittelyjen tulisi noudattaa tyylihistoriallisesti väritutkimuksessa löydettyä skaalaa. Talotekniikan reitityksissä on mahdollista hyödyntää ullakon ja alapohjan tarjoamia sekundääritiloja, jolloin alaslaskettuja kattoja ei tarvita. Rakennuksen toisen kerroksen käyttö tulisi suunnitella siten, että puurakenteista pääporrasta ei tarvitse paloteknisesti osastoida ja porrashuoneen lasiseinät voidaan poistaa. Sijainniltaan kehno sairaalan potilashissi tuskin täyttää nykyaikaisia hissimääräyksiä, joten esteetön hissi, jos sellainen tarvitaan, on perusteltua rakentaa kokonaan uuteen paikkaan. Julkisivuihin kuuluu kalkkirappaus ja siihen liittyvä läpikuultava kalkkiväriskaala. Ikkunat ovat ikäänsä nähden hyvässä kunnossa ja niille riittää ylläpitävä huoltokorjaus. Talon ulkoarkkitehtuuri ei kestä modernin koneellisen ilmanvaihdon säleikköjä ja laitteita. Tuleva käyttö ratkaisee myös talon pääsisäänkäynnin paikan, joka historiallisesti on vaihdellut molemmin puolin taloa. Tähän liittyy uuden käytön logistiikka sekä pihan ja puiston puutarhataiteellisesti vaativa peruskorjaus. Rakennuksen vieressä oleva kasvillisuus tulee raivata. Yksi restaurointitavoite on talon ja sen rakennusosien historiallisten kerrostumien säilyttäminen. Vaikka tilajako palautettaisiinkin 1800-luvulle, täydentää Jarl Eklundin 1927 luomat sisustuselementit ja pääporras sitä mainiosti. Veli Paatelan suunnittelemia säilyneitä kaapistoja ja sisäovia voidaan hyödyntää edelleen uusille paikoille siirrettyinä. T-ikkunajako on luonteva säilyttää huolimatta siitä, että talossa on 1800-luvulla ollut kuusiruutuiset ikkunat. Kerrostumaperiaate sopii myös tulevaisuudessa tapahtuviin muutoksiin: uusien käyttötarkoitusten mukanaan tuomat rakenteet saavat edustaa laadukkaasti oman aikansa taiteellista osaamista, kuitenkin vanhaa kunnioittaen. On myös hyvä muistaa, että korjaus ei ole viimeinen rakennuksen elinkaaressa. Restaurointi-käsite voidaan määritellä seuraavasti: se on rakennuksen korjaamista siten, että kiinnitetään erityistä huomiota kohteen kulttuurihistoriallisiin arvoihin sekä vanhaan rakennustapaan; restauroinnissa voidaan käyttää konservoivia, rekonstruoivia ja/tai entistäviä toimenpiteitä. Lauttasaaren kartanon korjaamisen tulisi täyttää tämä restaurointimääritelmän laatutaso. Helsingissä Simo Freese, arkkitehti 6 7

7 LAUTTASAAREN KARTANO Päärakennuksen perustiedot Sijainti Lauttasaari, Helsinki Osoite Otavantie 10. Valmistumisvuosi 1837 Rakennuttaja Claes Wilhelm Gyldén Omistajat Gyldénin jälkeen Nils Silljander ( ), Silljanderin perikunta ( ), Ivan Wavulin ( ), Wilhelm Wavulin ( ), Julius Tallberg ( ), Tallbergin perikunta ( ), Allergiatutkimussäätiö( ), Suomen Punainen risti ( ) Nykyinen omistaja Helsingin kaupunki, 1978 alkaen Asemakaava Numero 7945 / Bruttoala 1070 m 2 Tilavuus 3020 m 3 Käyttötarkoitus Alun perin asunto, 1954 plastiikkasairaala, 1980 vanhusten sairaskoti ja huoltolaitos (Marian sairaskoti-säätiö) Käyttö 2011 Tyhjillään Suojelutilanne Suojeltu asemakaavassa: Ark. Rakennusala, jolla olevaa rakennusta tai sen osaa ei saa purkaa eikä siinä tai sen ympäristössä saa suorittaa sellaisia muutos- tai lisärakennustöitä, jotka turmelevat pihan julkisivujen tai vesikaton kulttuurihistoriallista tai rakennustaiteellista arvoa tai tyyliä. Suunnittelijatiedot Suunnittelija Myöhemmät suunnittelijat Ei tiedossa 1927 Jarl Eklund 1954 Veli Paatela 1980 ja 1994 Irmeli Visanti Rakennustekniikka Perustettu kalliolle, sokkellit graniittia, kantavat perusmuurit tiiltä, kantavat välipohjat pääosin puuta, vesikaton rakenteet puuta, konesaumattu peltikatto, julkisivut rapatut, ikkunat ja ovet puuta. Talotekniikka Keskuslämmitys, koneellinen ilmanvaihto, kaupungin vesi-, viemäri ja sähköverkko. Tontti, topografia, kasvillisuus Ks. Lauttasaaren kartanon puistohistoriallinen selvitys sekä kehittämisperiaatteet / LOCI Maisema-arkkitehdit Oy 2011 Viereisellä sivulla: Lauttasaari (Drumsiö Landet) ruotsalaisessa rannikkokartassa vuodelta (Krigsarkivet, Tukholma) 8 9

8 Kartano saaressa Varhaishistoriaa 1500-luvulla neljä talonpoikaa asuttivat Lauttasaarta Lauttasaari mainitaan voudintileissä nimellä Drommensby. Myöhemmin nimeksi vakiintuu Drumsö Lauttasaaren vähäinen kylä tuhottiin 25-vuotisen Venäjän sodan aikana. Tällöin Lauttasaaressa lienee ollut kaksi kantataloa, Heikas ja Bertas Lauttasaaren em. tilat lahjoitettiin ratsumestari Gert Skyttelle kuningatar Kristiinan päätöksellä Lauttasaari joutui Helsingin kaupungin ikuiseksi omaisuudeksi. Suuressa reduktiossa saari kuitenkin peruutettiin kruunulle, mutta jätettiin kruununluontoisena Helsingin kaupungille maistraatin palkkiotiloiksi. Myöhemmin kylä päätyi yksityisomistukseen Henrik Bertilsson-nimiselle talonpojalle luvulla ja 1800-luvun alussa Lauttasaaren tilat olivat Weurlanderin suvun omistuksessa. Suvun jäsenet olivat maanviljelijöitä ja kauppiaita. Uusi päärakennus Mårten Weurlander myi 326 hehtaaria käsittävän Lauttasaaren tilan maanmittari, virkamies Claes Wilhelm Gyldénille, joka aloitti seuraavana vuonna kartanon uuden kivisen päärakennuksen rakennuttamisen. Rakennuksen tarkkaa valmistumisaikaa ei tiedetä. Tässä tutkimuksessa ei löytynyt tietoa, joka vahvistaisi tai kumoaisi useissa lähdeteoksissa vakiintuneesti mainitun vuosiluvun Vaikka Lauttasaari sijaitsi aivan Helsingin tuntumassa, hallinnollisesti se ei kuulunut suuriruhtinaskunnan pääkaupunkiin. Koska siltaa ei ollut, saareen kuljettiin vesitse tai talvella jään yli. Vakituisia asukkaita oli vuosisadan alussa vain muutamia kymmeniä. Helsingin pitäjä Huopalahti - Helsinki Lauttasaaren eteläisin osa otettiin 1800-luvulla Venäjän sotavoimien käyttöön. Varsinaista varuskuntaa sinne ei perustettu, mutta vallituksia ja rannikkotykistön asevarastoja rakennettiin. Krimin sodan aikana armeijalla oli käytössä siltayhteys Kaskisaaren, Lehtisaaren ja Kuusisaaren kautta mantereelle. Suomen itsenäistymisen jälkeen sotilasalue oli jonkin aikaa Suomen puolustusvoimien käytössä, kunnes Helsingin kaupunki osti sen virkistysalueeksi luvun alkuvuosikymmeninä saarella oli maatilan lisäksi vain huvilaasutusta. Vielä 1900-luvun alussa Lauttasaari oli liikenteellisesti varsin syrjässä Helsingistä, jonka asukasluku ylitti vuosisadan alussa rajan. Talvisin jään kantaessa saaresta johti viittatie nykyisen Bulevardin länsipäähän, kesäisin käytettiin veneitä ja höyrypursia. Kartanon laituri oli Pajalahdessa. Hallinnollisesti Lauttasaari ei kuulunut pääkaupunkiin Julius Tallberg osti Lauttasaaren kartanon, jonka maat kattoivat noin puolet saaresta. Hän yritti myydä maita edelleen Helsingille, mutta koska kaupungin ei uskottu leviävän saarille, kauppoja ei syntynyt. Tallberg alkoi itse kehittää aluetta määrätietoisesti. Liikenneyhteyksiä parannettiin mm. aloittamalla vakituinen lauttaliikenne. Tallberg perusti saarelle merikylpylän ja kahvilan nimeltä Drumsö Casino, joka paloi Vuosina saarella liikennöi myös hevosvetoinen raitiovaunu, joka kulki nykyisen Lauttasaarentien alkupäästä lauttalaiturilta kasinolle ja Katajaharjunniemeen luvulla saareen tuotiin ensimmäinen auto. Maita palstoitettiin myytäväksi. Birger Brunila teki Tallbergin toimeksiannosta ensimmäisen asemakaavasuunnitelman 1913, jota tosin ei koskaan vahvistettu. Julius Tallberg ei itse asunut kartanossa. Viereisellä sivulla: Lauttasaari vuoden 1871 sotilaskartassa. KA 10 11

9 1920 Lauttasaari erotettiin Helsingin maalaiskunnasta yhdessä Munkkiniemen kanssa, muodostamaan Huopalahden kunta Julius Tallberg kuoli. Hänen poikansa Gunnar Tallberg perheineen siirtyi asumaan kartanoon. Gunnarin kuoleman 1931 jälkeen Bertel Tallberg oli vastuussa kartanoyrityksestä vedettiin Lauttasaareen sähkökaapeli mantereelta. Kartanolla oli oma sähköasema, joka osti virtaa kaupungilta ja myi sitä eteenpäin voitolla muille saarelaisille. Saaren katuvalaistusta kehitettiin. Kun siltayhteys saarelle valmistui vuonna 1935, alkoi suuri muutos. Birger Brunilan laatima asemakaava ja Ole Gripenbergin tekemä Vattuniemen teollisuusalueen kaava vahvistettiin Saaren nykyinen asemakaava perustuu pitkälti Brunilan alkuperäiseen suunnitelmaan, joskin muutamat tuolloin suunnitellut rakennuskorttelit on jätetty viheralueiksi. Myöhemmin myös Länsiväylän rakentaminen edellytti huomattavia muutoksia asemakaavaan, varsinkin saaren länsi- ja pohjoisosassa. Maantieyhteys länteen Espooseen eli Jorvaksentie avattiin käyttöön Uuden asemakaava-alueen rakentuminen alkoi 1930-luvun lopulla ja jatkui asuinrakentamisen osalta sota-aikanakin. Vesi- ja viemäriverkosto laajeni vähitellen koko saaren kattavaksi luvulla rakennettiin Vattuniemen alueelle muutamia kymmeniä teollisuusrakennuksia. Samanaikaisesti kun kerrostaloja valmistui kartanon ympäristöön, harjoitettiin tilalla yhä maa- ja karjataloutta. Viljelyspinta-ala oli 45 ha, hevosia oli kuusi, lehmiä kymmenkunta. Haka sijaitsi Pajalahden niityllä. Lauttasaari liitettiin Huopalahden kunnan mukana 1. tammikuuta 1946 pääkaupunkiin, ns. Helsingin suuressa alueliitoksessa. Lauttasaaren säätiö, jonka Huopalahden kunta perusti 1920-luvulla, selvitti mahdollisuuksia ostaa kartanon päärakennus monitoimitilaksi, kulttuuritaloksi Tallbergin perikunnalta 1940-luvun loppupuolella. Kulttuuritalohanke ei kuitenkaan toteutunut, vaan kartano muutettiin plastiikkasairaalaksi luvun alusta eteenpäin Lauttasaari oli rakennusbuumin vallassa. Sodan jälkeen saari koki huomattavan muodonmuutoksen. Uudet asemakaavat ja kadunnimet vahvistettiin Väestönkasvu ja rakentaminen oli nopeaa. Kartanon tontin vieressä olevat Kauppaneuvoksentie 6:n ja Gyldenintie asuinkerrostalot rakennettiin Tämän jälkeen kartanon tontti on pysynyt samana tähän päivään saakka. Pihapiiri vuonna 2011 Kartanon rakennuksista on jäljellä vain entiset päärakennukset. Kivinen päärakennus ei ole tontin vanhin rakennus, sillä vanha päärakennus n.s. Röda villan, Punainen huvila, rakennettiin jo Se on Lauttasaaren vanhin säilynyt rakennus - ja myös koko Helsingin historiallisen rakennuskannan vanhinta säilynyttä kerrostumaa. Gyldén korjautti huvilan. Kaikki muut kartanon aikaiset talousrakennukset, mm. nykyisen ostoskeskuksen paikalla sijainneet kasvihuoneet, ovat saaneet väistyä asuinrakentamisen tieltä sotien jälkeen. Kartanoajan jälkeen tontille on rakennettu talousrakennus 1958, plastiikkasairaalan käyttöön. Veli Paatelan suunnittelema, rinteeseen asettuva talo sisältää ruumiskellarin ja varastotiloja. Sen myötä kartanon lounaissivun pihan tasaus muuttui nykyiseen korkoonsa, talousrakennukseen liittyvien ulkoportaiden yläpäässä sen kylkeen lisättiin jäteaitaus. Puisto ja kasvillisuus, ks. Lauttasaaren kartanon puistohistoriallinen selvitys sekä kehittämisperiaatteet / LOCI Maisema-arkkitehdit Oy Viereisellä sivulla: Karta öfver Drumsö of HKA 12 13

10 STENHUS Helsingin Senaatintori Litografia F. Tengström / Vuer af Helsingfors år KA Helsinki ja 1800-luvun alun uusklassismi Suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi julistettu Helsinki oli 1810-luvulta alkaen vilkkaan rakentamistoiminnan kohteena. Tavoitteena oli saada arkkitehtuuri vastaamaan kaupungin uutta hallinnollista asemaa. Uudelleenrakennuskomitean johtamana arkkitehtuuria leimasi uusklassismi, joka korvasi 1820-luvun kuluessa aikaisemman kustavilaisen tyylin. Carl Ludvig Engelin tulo uudelleenrakennuskomitean arkkitehdiksi merkitsi lopullista tyylin murrosta. Engelin tuotannon myötä ensin preussilainen hellenismi, sitten pietarilaisvaikutteinen empire nousi valtatyyliksi. Uudelleenrakennuskomitean, myöhemmin intendentinkonttorin, päätehtävä oli julkisten rakennusten suunnittelu. Rakentamiseen tarvittavat valtavat pääomat tulivat Venäjältä. Ehrenströmin asemakaavan puitteissa Engelin johtama virasto loi pääkaupunkiin yhtenäisen rakennuskannan, joka koostui kirkoista, sotilasarkkitehtuurista, porvaristaloista ja hallintorakennuksista. Yhtenäisen kaupunkikuvan saavuttamiseksi intendentinkonttorissa valvottiin myös yksityistalojen rakentamista. Engel ehti itsekin suunnitella joukon porvaristaloja kaupungin keskeisille paikoille. Yksityinen rakennustoiminta eteni ja 1830-luvuilla sitä mukaa, kun uusia katuja saatiin valmiiksi, esim. esikaupunki Esplanadin eteläpuolella rakennettiin lähes täyteen 1820-luvun alkuvuosina. Talot olivat siellä suurimmaksi osaksi kaksikerroksisia ja puusta rakennettuja, muualla hallitseva talotyyppi oli aumakattoinen, yksikerroksinen puutalo. Lähinnä Unionikadulle ja Etelärantaan pystytettiin myös useita kivitaloja. Puusta rakennettujen empireasuntojen arkkitehtuuriin omaksuttiin kiviarkkitehtuurin muotoja. Julkisivuja jäsenneltiin sivuja keskirisaliitein sekä usein pilasterein ja liseenein. Korostuskeinona saatettiin käyttää myös erilaisia laudoitustyyppejä. Yhtenäisen kokonaisilmeen muodostavat talot olivat matalia ja samaan tyyliin rakennettuja, väreinä vaaleanharmaa ja keltainen valkoisin korostein, sekä kattojen musta ja punainen rakennusjärjestyksessä kiellettiin kaksikerroksisten puutalojen rakentaminen ilman erityislupaa Helsingissä oli noin asukasta, Engelin kuollessa 1840 noin asukasta, jolloin lounaassa rakennettu alue ulottui Albertinkadulle ja luoteessa Vladimirinkadulle eli nykyiselle Kalevankadulle, ei sen lähemmäs Lauttasaarta. Asuintaloja oli pystytetty yhteensä noin 600. Lauttasaari ei kuulunut hallinnollisesti pääkaupunkiin, eikä näin ollen intendentinkonttorin valvonnan piiriin. Virkamiehistö, johon kartanon rakennuttaja, maanmittari Gyldénkin kuului, työskenteli keskusvirastoksi rakennetussa uudessa senaatintalossa. Maan päätorin ympärille nouseva arkkitehtuuri ei voinut olla vaikuttamatta sivistykselliseen ilmapiiriin ja arkkitehtuuri-ihanteeseen, jonka pohjalta Lauttasaaren kartanokin toteutettiin. Uusi kartanorakennus Drumsö Gård 1837 Lauttasaaren kartano oli yksi Helsinkiä ympäröivän maaseudun lukuisista kartanoista. Linnuntietä se oli itse asiassa Kumpulan (1840-l) ohella lähimpänä Helsingin uutta monumentaalikeskustaa oleva kartano. Lähes samalta etäisyydeltä löytyivät myös Munkkiniemen (1815 Pehr Granstedt/1839) ja Meilahden (1800-l.) kartanot. Muita olivat Tuomarinkylän (nykyinen päärakennus 1790-luvulta), Herttoniemen (nykyasu Pehr Granstedtin suunnitelmien mukaan 1815, nykyasu 1913) sekä Kulosaaren ( , mahdollisesti Pehr Granstedt) kartanot. Kartanot olivat tyypillisesti Suomenlinnan upseeriston tai virkamiesten rakennuttamia. Porvaristo rakennutti asumuksensa yleensä kaupunkiin

11 Lauttasaaren kartanon kivinen päärakennus ja Punainen huvila 1800-luvun lopulla, HKM 1830-luvulla kivitalon pystyttäminen oli iso taloudellinen investointi. Jopa pääkaupungissa kivestä rakentaminen oli merkkitapaus, esimerkiksi esikaupunkialueista Kruununhaassa oli 1840-luvun alkupuolella vain kymmenkunta kivitaloa. Lauttasaaressa saariolosuhteet asettivat omat käytännön vaikeutensa rakentamiselle, tosin Helsingin edustan mittavilla, kymmeniä vuosia jatkuneilla linnoitustyömailla oli totuttu vaikeisiin vesikuljetuksiin. Ei tiedetä tarkasti miltä Lauttasaaren kartano näytti valmistuttuaan. Työpiirustuksia tai varhaisia näkymäkuvia ei ole löytynyt. Vanhimmat löytyneet dokumentit ovat valokuvat 1890-luvun puolivälistä sekä Alexandra Wavulinin piirustus 1880-luvulta. Valokuvia, niukkoja arkistolähteitä ja nykyistä säilynyttä rakennusta analysoimalla voidaan kuitenkin päätellä eräitä 1837 toteutuneita piirteitä. Rakennuksen sijoitus tontille kallionyppylän päälle, vanhan päärakennuksen eteläpuolelle, perustui ilmeisesti haluun sijoittaa uusi kartanorakennus näkymäakseliin Pajalahdessa sijainneen yhteyslaiturin ja sieltä johtaneen puukujan päähän. Rakennuksen länsipuolelta ohittaneen tien linjaus tiedetään vanhojen karttojen perusteella, mistä voidaan päätellä jotain rakennuksen huoltojärjestelyistä ja huoltosisäänkäynnin paikasta. Maaston korkeussuhteet ovat säilyneet pääpiirteittäin, ainakin silokallio luoteissivun edessä on autenttinen. Saman julkisivun toisen reunan maaviivaa on nostettu reilusti 1900-luvulla. Rakennuksen runko-osan, ulkoseinien ja perusmuurien mitat ja materiaalit ovat alkuperäiset, kuten myös ikkunajako pääosin sekä ulko-ovien eli sisäänkäyntien sijoitus. Lounaispäädyn porrastornin rakentamisaikaa ei tiedetä. Oliko paikalla alusta pitäen kivestä rakennettu porrashuone tai mahdollisesti ei lainkaan porrasta? Joka tapauksessa säilynyt, hieman hutiloidusti linjattu graniittisokkeli vaikuttaa eri aikaan tehdyltä kuin runko-osan sokkeli. Porrastorni näkyy valokuvissa 1890-luvulla. Rakennuksessa on ilmeisesti ollut aina aumakatto, jonka läpi tulleiden piippujen paikat ja niihin johtaneet tulisijojen hormit ovat perusmuureissa alkuperäisillä paikoillaan. Rakennuksen pohjakerroksen sisäkorkeus on reilusti matalampi kuin varsinaisen asuinkerroksen, joka on selvästi ajateltu pääkerrokseksi. Arkkitehtuurin kvaliteetti oli kaikesta päätellen vaatimatonta verrattuna läheisen pääkaupungin yleiseen tasoon - tai suhteutettuna siihen suureen taloudelliseen satsaukseen, joka kartanon pystyttäminen oli. Rakennusteknisesti noudatettiin ajalle ominaista rakennustapaa, tosin pohjakerroksen lattian matala korko viereisen kallion alapuolella ja korkealle ikkunoiden alareunaan asti nouseva sokkeli vaikuttavat teknisesti ja esteettisesti hieman harrastelijamaisilta ratkaisuilta. Rakennuksen mitat Rakennuksilla käytettävät perusmittayksiköt Suomessa 1830-luvulla olivat kyynärä, jalka ja tuuma (kyynärä = kaksi jalkaa = 24 tuumaa). Kyynärän pituus vaihteli eri maissa. Suomessa käytettiin perinteisesti ns. ruotsalaista kyynärää (aln=0,594 m). Ruotsalaisen järjestelmän rinnalle tuli autonomian aikana venäläinen kyynärä eli arsina (0,711m). Metrijärjestelmään siirryttiin Lauttasaaren kartanon rakennusrungon ulkomitat ovat 21,4 x 14,2 metriä eli noin 36 x 24 (ruotsalaista) kyynärää. Kartanon ikkunoiden nykyiset paikat ovat kaikesta päätellen alkuperäiset. Ikkunat ovat ajalle ominaiseen tapaan kahden kyynärän levyiset. Ikkunavälien leveys sen sijaan vaihtelee epäsäännöllisesti, eivätkä ole kaikilla seinillä kyynärämitoissa tai jaloissa kokonaisluvuin määriteltävissä. Vastakkaisilla julkisivuilla ikkunarytmit ovat lisäksi aivan erilaiset, kuin eri taloista. Kaiken kaikkiaan rakennusta ei ole tietoisesti asetettu klassisessa arkkitehtuurissa usein esteettisen harmonian tuovaan, symmetrisesti hallittuun mittamaailman universaaliin poljentoon. Ulkoseinät ovat pääosin kahden tiilen paksuisia, alhaalla mm, toisessa kerroksessa mm. Rakennuksen sisällä vanhojen perusmuurien paksuus vaihtelee reilusti välillä mm. Kaksikerroksinen kartano on rakennettu rinteeseen, joten sen korkeus muuttuu julkisivun mukaan. Korkeimmillaan alkuperäinen rakennusrunko on lounaispäädyssä, 10,5 metriä, matalimmillaan lounaissivun kallionyppylän kohdalla, 8,4 metriä maaviivasta räystääseen mitattuna. Aumakatto (sen alla kylmä ullakko) nousee vielä tästä kolmisen metriä. Lounaispäädyn porrastorni, siis ilmeisesti myöhempi 1800-luvun lisäys, on 11,3 metriä korkea

12 2 k 2k 2k 2k 2k 2k 2k 2k 2k 2k 2k 2k 2k Lauttasaaren kartanon alkuperäisten perusmuurien ja niissä olevien aukkojen mitoitus ei näytä noudattavan systemaattista mitoitusta. Yläkuvassa kartanon toisen kerroksen pohjapiirustus ja ruotsalaisten kyynärien ruudukko. Vain päätyjulkisivujen aukotus on symmetrinen. Pitkät sivut ovat epäsymmetriset ja keskenään erilaiset. Vertailun vuoksi oikealla Engelin suunnitteleman Vuojoen kartanon mitoitus ruotsalaisissa kyynärissä. Kummankin mittakaava 1/200. 2,5k 2 k 3k 2k 4k 2k 3,5k 2k 3,5k 2k 3,5k 2k 3,5k 2k 4k 2k 3k 2k 2,5k 2,5k 2 k 3k 2k 4k 2k 3,5k 2k 3,5k 2k 3,5k 2k 3,5k 2k 4k 2k 3k 2k 2,5k Pohjakerroksen lattiakorko suhteessa sokkeliin ja ympäröivään maanpintaan herättää kysymyksiä luvulla piha on ollut osittain nykyistä alempana, mutta rakennuksen vieressä näkyvä silokallio on ollut paikalla aina. Rakennuksessa on tuskin voinut olla 1830-luvulla jo yleisesti käytettyä ja hyväksi koettua rossipohjaa, sillä lämpimän rossipohjan vaatima rakennekorkeus ja alapuolinen tuuletustila ei näillä korkeussuhteilla ole ollut mahdollinen. Alapohjan korko viittaisi siis siihen, että rakennuksessa oli alun perin maanvarainen alapohja, ns. multapenkkirakenne tai sisään tuulettuva, elinkaareltaan kehno alapohjatyyppi. Pohjakerroksen lämmön- ja kosteudeneristävyys on joka tapauksessa ollut heikko. Lisäksi pohjakerroksen ikkunoiden alareunaan asti nouseva graniittisokkeli tekee julkisivuihin maatiaismaisen tunnelman. Pohjakerros (sisäkorkeus noin 3,0 m) oli apu- ja taloustiloja sisältänyt apukerros, alustana varsinaiselle asuntokerrokselle, jonka korkeammat huoneet (h=3,6 m) oli varustettu paremmilla lämmityslaitteilla ja suuremmilla ikkunoilla. Pohjakaava Ulkoseinät ja perusmuurit sisällä antavat melko hyvän käsityksen alkuperäisen pohjakaavan luonteesta. Sen periaate on hahmotettavissa säilynyttä struktuuria sekä ja 1930-luvuilla ennen suuria muutoksia tehtyjä mittauspiirustuksia yhdistelemällä ja analysoimalla. Alemmassa kerroksessa talon keskellä, sen läpi, on eteishallin ja porrashuoneen yhdistelmä, joka tekee pohjakaavasta joustavan käyttää: sisään voidaan tulla kummalta puolelta tahansa taloa. Pääsisäänkäynti oli todennäköisesti alun perin järjestetty kaakon puolelta eteishalliin, ja siitä edelleen porrashuoneen kautta toiseen kerrokseen. Toiselta puolelta saavuttaessa - nykyisen käytännön mukaan pihalta - tullaan suoraan portaan alle, ahtaasti pitkänomaiseen huoneen puolikkaaseen. Toisen kerroksen huoneet oli järjestelty mallikelpoisesti jonoon ja niiden väliset ovet en filade näkymäakseliksi. Kummankin kerroksen pohjoiskulmassa on tarkalleen neliön muotoiset salit, talon suurimmat huoneet. Huomionarvoista pohjakaavassa on se, että vaikka toinen kerros on selvästi rakennuksen pääkerros, piano nobile, ei sinne kuitenkaan ole ollut erityistä monumentaaliporrasta, ainoastaan yksivartinen puuporras eteishuoneen reunassa (nykyinen porras on vuodelta 1927, vanhan paikalla). Samaan aikaan Helsingissä kaksikerroksisten kivitalojen porrashuoneet yleisesti tehtiin omaksi huoneekseen, joista edustavimmissa porrassyöksyt holvattiin kivestä. Empiretyyli Lauttasaaren kartanon uusi kivinen päärakennus hallitsi ympäröivää viljelysmaisemaa vaaleana kappaleena, joka klassisen ideaalin mukaan kohosi vapaasti luonnon keskeltä kuin kreikkalainen temppeli akropoliilla. Talon ikkunoista avautui näkymä merelle asti. Vaikka rakennuksen ulkoasu on historiansa aikana jonkin verran muuttunut, ovat sen vanhimmat empiretyyliset ominaisuudet yhä vallitsevia. Rakennuskappale on monumentaalisesti pelkistetty suorakaide. Kivitalon vaaleaksi rapattua peruspintaa on jäsennelty rapatuin räystäs- ja kerroslistoin, tosin ilman palkistoa tai attikakerrosta. Empirelle tyypilliset ikkunoiden kehykset puuttuvat useimmista ikkunoista, ainoastaan muutamaa kaakkois- ja lounaissivun ikkunaa kiertää profilointi (luoteissivun keski-ikkunan profilointi on vuodelta 1927; muiden julkisivuaiheiden ajoituksesta ei ole varmaa tietoa, valokuvissa 1895 ne ovat olemassa). Muut ikkunat ensimmäisessä ja toisessa kerroksessa ovat yksinkertaisesti aukkoja sileässä seinässä. Seitsemän ikkunan yläpuolella on irralliset päätykolmioaiheet, tympanonit, jotka rikastuttivat rakennuksen muuten korutonta yleisilmettä. Vaatimattomalla tavalla ne korvaavat uusklassiseen järjestelmään yleensä kuuluvaa, Lauttasaaresta puuttuvaa poikkipäätyä. Muutenkin julkisivuja vaakasuunnassa jäsentelevät aiheet, esim. risaliitit tai pilasterit, puuttuvat. Myöskään pietarilaiselle empirelle tyypillistä altaaniparveketta ei tiettävästi tehty (nykyiset kartanon pitkillä sivuilla olevat parvekkeet ovat 1920-luvulta). Rakennuksen kaakkoispäädyn valeikkunoissa on muista poikkeavat puolikaaren muotoiset koristetympanonit. Nämä yksinkertaiset ja suhteikkaat empireaiheet sopivat talon korkeaan otsapintaan muita paremmin, ikään kuin tuulahduksena pääkaupungin kunnianhimoisemmasta arkkitehtuuri-ilmapiiristä. 2 k 2k 2k 2k 2k 2k 2k 2k 2k 2k 2k 2k 2k 18 19

13 Pystysuunnassa peruspinta jakaantuu kerroslistan ja sen yläpuolella olevan vyötärölistan erottamiin kenttiin. Alemman kerroksen ikkunat lepäävät graniittisokkelin päällä, toisen kerroksen ikkunat vyötärölistan päällä. Talouskerroksen seinää ei ole monien aikalaistalojen tapaan harkotettu (ei tiedetä onko rapattu harkotus hävinnyt mahdollisesti julkisivukorjauksissa). Myöskään talon kulmia ei ole korostettu listoin tai harkotuksin. Sen sijaan seinän yläreunassa julkisivuja kiertää komea räystäslista luvun rakennustekniikka Lauttasaaren kartano on toteutettu 1800-luvun alkupuolen rakennustekniikalla. Rakennus nousee suoraan kallion, osittain kiviarinan päältä. Silokallion luonnollinen pinta näkyy edelleen luoteisnurkan edessä. Sen päällä oleva sokkeli on pinottu karkeista graniittilohkareista, joiden etusivu on tasoitettu seinän linjaan, mutta muut sivut ovat luonnonmukaisia. Kivien saumat on täytetty laastilla. Rakennuspaikka on rinteessä, joten sokkeli on toisessa päässä taloa huomattavan korkea. Kalliopintaa talon alla on kaikesta päätellen louhittu alapohjarakenteen vaatiman rakennekorkeuden takia, koska luoteissivulla kallio nousee pihalla korkeammalle kuin pohjakerroksen lattia. Louhitut kivet on mahdollisesti hyödynnetty kivijalan raaka-aineena luvulla myös kivitaloissa käytettiin rossipohjaa, mutta Lauttasaaressa rakennuksen pohjakerroksen mataluus teki ratkaisun hyödyntämisen vaikeaksi. Kartanon kantavat seinät ovat massiivitiiltä, ulkoseinät yleensä kahden tiilen vahvuisina, perusmuurit sisällä ohuempia. Välipohjat on tehty puupalkkien varaan ja niiden alapinnassa on tikkurappaus. Yläpohja, eli ullakon lattia, lepää myös puupalkiston varassa, ilman palopermantoa. Kylmällä ullakolla olevat vesikaton rakenteet ovat lujia, mutta suhteellisen hoikasta puutavarasta kasattuja. Ullakolla näkyvät myös tulisijojen hormit, joita on yhdistetty vaakavedoin yläpohjan ja vesikaton välissä. Ulos tulevien piippujen eli vesieristyksen lävistysten määrä on näin minimoitu. Ikkunat olivat alun perin kuusiruutuiset, mutta ne uusittiin 1900-luvun alussa T-mallisiksi. Rakennuksen ullakolla on säilynyt muutamia alkuperäisiä ovia ja niiden profiloituja vuorilautoja: puoliranskalaisten peilipariovien malli on elegantti ja puusepäntyö ensiluokkaista. Talo lämmitettiin kaakeliuuneilla. Lauttasaaren kartano 1900-luvun alussa. MVKa Kallion pinta on korkeammalla kuin kulmahuoneen lattia

14 suuntaviivojen pohjalta alettiin metsätaloutta kehittää muun muassa vapauttamalla sahaustoiminta vuonna Gyldénin aloitteesta perustettiin metsähallitus Hän oli mukana myös Helsingin-Hämeenlinnan rautatierakennuksen johtokunnassa. Gyldén omisti Lauttasaaren kartanon Hänen tyttärensä oli taidemaalari Emma Gyldén. Rakennuttaja C. W. Gyldén Lauttasaaren kartanon kivisen päärakennuksen rakennutti Claes Wilhelm Gyldén ( ), suomalainen maanmittari ja virkamies. Eurassa syntyneen Gyldénin isä ja veli olivat myös maanmittareita. Gyldén aloitti Turun läänin varamaanmittarina vuonna 1821 ja siirtyi 1831 Helsinkiin Päämaanmittauskonttoriin, joka oli perustettu 1812 annetulla asetuksella. Gyldén oli konttorin insinööri ostaessaan 326 hehtaaria käsittävän kartanon 1836 Mårten Weurlanderilta. Hän työskenteli viraston palveluksessa kuolemaansa asti, viimeiset 18 vuotta sen pääjohtajana. Hänet nimitettiin johtajaksi 1854, valtioneuvoksen arvon hän sai 1858 ja todellisen valtioneuvoksen arvon Gyldén kuoli Helsingissä Gyldén muistetaan varsinkin 31 Suomen kaupungin asemakaavoja esittävistä niin kutsutuista Gyldénin kaupunkikartoista, jotka hän laati vuosina Ne ovat ensimmäinen yhtenäinen suomalainen kaupunkikartasto. Myöhemmin hänen pääjohtaja-aikanaan maanmittaushallituksessa laadittiin Suomen ensimmäinen korkeusvyöhykekartta (Suomen korkokartta 1853) sekä maan yleiskartta mittakaavassa 1: Gyldénin johdolla luotiin valtion metsien hoitojärjestelmä ja aloitettiin metsänhoitajien koulutus. Metsistä toivottiin valtiolle tuloja, ja niiden käyttöä ohjattiin tuhlauksena pidetystä kasken- ja tervanpoltosta puuteollisuuteen. Metsänhoito oli vuoteen 1863 saakka maanmittaushallinnon alaisuudessa. Suomen metsänhoitoon vaikutti erityisesti maata kiertänyt tarkastusmatka, jonka Gyldén metsähallinnon johtajan ominaisuudessa teki yhdessä saksalaisen ylimetsäneuvos Edmund von Bergin kanssa vuonna Heidän laatimiensa Kartografian uranuurtaja C. W. Gyldénin toimesta ilmestyivät vuosina Suomen silloisten 31 kaupungin kaupunkikartat mittakaavoissa 1: : Kaupunkikartat ovat kartografisesti erittäin korkeatasoiset. Kartat syntyivät juuri samoihin aikoihin kuin Gyldén omisti Lauttasaaren kartanon. Vuonna 1853 Gyldén julkaisi Suomenmaan korkokartan, joka oli maailman ensimmäisiä korkeusvyöhykekarttoja. Korkeusvyöhykekartta oli kansainvälisesti tunnettu uusi oivallus. Se painettiin kuudessa osassa kivipainatusmenetelmällä. Kartta on tarkoitettu seinäkartaksi, joten kuvaus on varsin yleistetty. Korkeusvyöhykkeet puuttuvat Pohjois-Suomen alueelta, koska korkeudet olivat tietymättömät. Aikaisemmasta käytännöstä poiketen kartassa on paikannimet suomen kielellä. C. W. Gyldénin kartografisesti merkittävä aikaansaannos oli myös 30-lehtinen Suomen yleiskartan ensimmäinen laitos mittakaavassa 1: Se painettiin 30-osaisena F. Tilgmanin litografisessa laitoksessa Helsingissä vuosina Viereisellä sivulla: Gyldènin Helsingin kaupunkikartta vuodelta 1937 on graafisesti erittäin hallittu ja kaunis. Se sisältää luettelot korttelien nimistä ja julkisista paikoista ja rakennuksista. Mittakaavajana on kyynärissä. Valtion virassa työskentelevä maanmittari arvatenkin ymmärsi pääkaupungin vieressä olevan saaren arvon ostaessaan 326 hehtaaria käsittävän Lauttasaaren kartanon Oma kartano löytyy pienenä pisteenä vasemman alakulman orientaatiokartasta Pajalahden pohjukasta. (KK / digitoituja kirjoja, karttoja ja käsikirjoituksia. 41 x 55,5 cm. 1:8000) 22 23

15 Kuka suunnitteli LAUTTASAAREN kartanon? Lauttasaaren kartanon suunnittelijaa ei tiedetä. Kartanoa koskevia alkuperäisiä piirustusdokumentteja ei ole löytynyt. Vaikka pronssireliefi kivirakennuksen seinässä (Lauttasaaren säätiö 2001) kertoo suunnittelijan olevan Carl Ludvig Engel, tieto ei ole varma. Päinvastoin, joukko rakennuksesta löytyviä yksityiskohtia sekä eräät arkisto- ja kirjallisuuslähteet, osittain myös niiden puuttuminen, tekee olettamuksen epäuskottavaksi. Alkuperäisiä suunnitelmapiirustuksia ei ole Kansallisarkiston, Helsingin kaupunginarkiston (entisen Huopalahden kunnan arkistot) tai kaupunginmuseon kokoelmissa. Vantaan eli entisen Helsingin pitäjän (myöhemmin Helsingin maalaiskunnan), johon Lauttasaari hallinnollisesti kuului, kaupunginarkisto ei sisällä kartanoa koskevaa aineistoa. Lauttasaaren kartanoa koskevia Tarmon palovakuutuksia ei löytynyt Uudenmaan vakuutuksista. Saari ei kuulunut pääkaupunkiin, jossa tehdyt vakuutukset olisivat todennäköisemmin olleet käytettävissä. Museoviraston kuva-arkistossa säilytettävä ns. Åkerfeldtin kokoelma sisältää useita nimeämättömiä kartano-, asuinrakennus- ja huvilasuunnitelmia, mutta yksikään niistä ei ole Lauttasaaren kartanosta. Kartanon rakennuttaja C.W. Gyldénin jäämistöä, kirjeitä tms. ei ole löytynyt, huolimatta siitä, että hän oli huomattava virkamies. Seuraavien 1800-luvun omistajien Silljanderin ja Wavulinien kohdalla hakutulokset ovat yhtä laihat kartanon ostaneen Julius Tallbergin suvun arkisto (HKA) antaa hienon läpileikkauksen Lauttasaaren kehityksestä 1900-luvulla, mutta ei sisällä 1800-luvulle ajoittuvaa aineistoa, esim. kartanokaupan mukana tulleita piirustuksia tms. Sisällä kartanorakennuksessa oli tutkimushetkellä tukuttain piirustuksia, mutta ne koskevat ainoastaan 1950-luvun jälkeen tehtyjä muutoksia. Helsingin kaupunginmuseon arkisto ja Rakennustaiteen museo tarjosivat parhaat tulokset. Kahdet mittauspiirustukset 1930-luvun molemmin puolin kertovat siitä, miltä talo näytti ennen isoja muutoksia. Todennäköisesti rakennuksen tilajako, eräät detaljit, kaakeliuunien paikat jne. ovat olleet samat pitkälle 1800-luvulle asti, miksei rakentamisaikaan asti. Myös Lauttasaaren säätiön huolellisesti järjestellyn arkiston valokuvat täydensivät kokonaiskuvaa. Luotettavana lähdeteoksena pidetyn Suomen kartanot ja suurtilat I mukaan kartanon piirustukset on kertoman mukaan tehnyt Engel (toim. Jutikkala ja Nikander 1939 Helsinki; tämä oli Lauttasaaren säätiön käyttämä lähdetieto). Perimätiedon merkitystä ei pidä vähätellä, mutta vahvistavia faktoja väitteelle on vaikea esittää. Sen sijaan rakennuksen mittamaailmasta ja rakennustekniikasta voidaan melko pitävästi päätellä, että se ei ole Engelin, tai kenenkään muunkaan eturivin empirearkkitehdin, piirustusten mukaan rakennettu. Yksityistalojen suunnittelijat Helsingissä 1830-luvulla Lienee selvää, että Lauttasaaren kartano on rakennettu jonkinlaisen piirustuksen muotoon saatetun suunnitelman mukaan, vaikka tällaista dokumenttia ei olekaan löytynyt. Ketkä sellaisia 1830-luvun Helsingissä tekivät? Ennen Engelin tuloa Helsinkiin asuinrakennusten suunnittelijoina toimivat etupäässä Viaporissa palvelevat linnoitusupseerit. Heistä on mainittava ennen muita Pehr Granstedt (k. 1828) ja Anders Kocke (k. 1828). Granstedt suunnitteli mm. kaupungin ulkopuolella olevat Herttoniemen ja Munkkiniemen kartanot 1810-luvulla. Helsingissä toimi myös muita suunnittelijoita, mutta heistä ei piirustusaineiston heikon säilyvyyden vuoksi ole tietoja. Jokainen uudisrakennuslupa edellytti, että piirustukset vahvistettiin uudelleenrakennuskomitean toimesta eli Ehrenströmin leimalla luvulla yksityistalojen suunnittelu edusti tyylillisesti pääasiassa kustavilaista uusklassismia. Suomen rakennushallinnon järjestämisestä 1810 aina vuosisadan puoliväliin saakka maan arkkitehtikunta oli käytännössä yhtä kuin Yleisten rakennusten intendentinkonttorin väki, poikkeuksena uudelleenrakennuskomitean aika , jolloin intendentinkonttori toimi Turussa Charles Bassin (k. 1840) johdolla. Turun intendentinkonttori pidettiin syrjässä pääkaupungin rakentamisesta. Engelin saavuttua Helsinkiin 1812 hänen velvollisuuksiinsa kuului uudelleenrakennuskomitean arkkitehtina myös pääkaupungin yksityisen rakennustoiminnan valvonta, toisin sanoen hän tarkisti myös yksityiset rakennusluvan edellytyksenä olevat suunnitelmat. Sama tehtävä jatkui Yleisten rakennusten intendentinkonttorin päällikkönä 1924 jälkeen. Konttorissa ei piirretty virkatyönä yksityistaloja. Lauttasaari ei kuulunut hallinnollisesti Helsinkiin, joten Engelin tarkastusvelvollisuus ei ulottunut sinne luvulla intendentinkonttorissa työskenteli Engelin apuna neljä ns. konduktööriä. Osa heistä oli varsin taitavia arkkitehteja, osa rekrytoitu oppimaan ammattiin konttorissa harjoittelun kautta. Arkkitehtien rinnalla taloja suunnittelivat monet rakennusmestarit kuten esim. Andstenin muurariperhe, joista tunnetuin oli muurarimestari Gabriel Andsten. Suuri osa talojen piirustuksista on kuitenkin signeeraamattomia. Monen merkittävänkin aikakauden helsinkiläistalon suunnittelija on tänä päivänä hämärän peitossa. Mielenkiintoisia yksityiskohtia Kartanon säilyneet alkuperäiset ominaisuudet antavat joitakin johtolankoja suunnitteluhistorian selvittämiseksi, ainakin eräiden suunnittelijaehdokkaitten pois rajaamiseksi. Talon sijoitus kallionnyppylälle ei vaikuta kokeneen suunnittelijan päättämältä. Tontin lähtökohdat olisivat olleet hyödynnettävissä rakentamisen sijoittamisessa toteutettua paremminkin. Uusi kivinen päärakennus ei muodosta asemakaavallisesti sommiteltua asetelmaa vanhan punaisen päärakennuksen kanssa, eli ei tehty symmetrisiä sivurakennuksia pihaa reunustamaan tms. Tarkemmalla harkinnalla olisi vältetty toisaalta hankala kallionyppylä, toisaalta ylikorkean sokkelin kasaaminen. Lopputuloksena syntynyt kalteva piha (ennen nykyistä tasausta) ei liene tietoinen tavoite. Rakennuksen mittamaailma on sattumanvarainen. Ikkunajako vaihtelee eri puolilla taloa ja on epäsäännöllinen. Kyynärämitoitus löytyy kyllä yksittäisistä rakennusosista, mutta se ei ulotu läpikäyvänä yli koko rakennuksen. Pystysuunnassa talon mittasuhteet ovat kömpelöt. Julkisivuissa pohjakerros näyttää vajaalta toiseen kerrokseen verrattuna, paljolti ylikorkean sokkelin tai puuttuvan pohjakerroksen harkotuksen takia (tavallista empireaikana oli, että pohjakerros rustikoitiin ja ylempi/ylemmät kerrokset jätettiin sileiksi). Muutenkin sokkelin ulottuminen pohjakerroksen ikkunoiden alareunan tasalle, ilman että kyseessä olisi kellarikerros, tuntuu omituiselta ei ainakaan koulutetun arkkitehdin, puhumattakaan kokeneen maestron, kynästä lähteneeltä. Toisaalta julkisivujen yläosa eli otsapinta ikkunoiden päällä näyttää suhteettoman korkealta. Onko ullakon ikkunat jätetty toteuttamatta tai onko ne muurattu umpeen? Kaakkoispäädyssä olevat pyörökaaret ikkunoiden päällä olisivat olleet hyvä keino jäntevöittää julkisivun korkeussuhteita kolmalla muullakin julkisivulla. Kaksikerroksisen kivitalon, jossa toinen kerros on selvästi pääkerros, pohjakaavasta puuttuu monumentaalinen pääporrashuone. Helsingissä vastaavissa edustavissa porvaristaloissa 1830-luvulla sellainen oli tapana jo tehdä, esimerkiksi Engelin piirtämässä G. W. Sundmanin talossa, jossa porrassyöksyt tehtiin vieläpä holvaamalla. Sisäänkäynti suoraan porrashuoneeseen, portaan alle, kuten nykyisin Lauttasaaren kartanoon tullaan, tosin ei ilmeisesti ollut talon alkuperäinen järjestely, huolimatta siitä että tie ohitti talon luoteen puolelta. Carl Ludvig Engel? Carl Ludvig Engel oli ennen 1830-lukua suunnitellut joukon asuinrakennuksia uuteen pääkaupunkiin. Ne olivat yleensä kivitaloja johtaville porvareille, mutta myös puutaloja, mm. hänelle itselleen Bulevardille (Engel osti 1825 tontit Bulevardi 18 ja 20, jonne rakensi asuintalonsa 1829; ensin rakennettu huvimaja muutettiin kasvihuoneeksi). Näitä olivat mm. merikapteeni G. W. Sundmanin kivitalo Etelärannassa (nykyinen Viktor Ekin talo,1821) ja sen naapurissa kauppias Weckmanin talo, Unioninkatu 25 sekä Cavoniuksen kivitalo Pohjoisesplanadi 21:ssä (1820). Pelkästään Esplanadilla oli useita Engelin piirtämiä asuintaloja. Hänen suunnittelutyönsä myötä Helsingin asuntoarkkitehtuuri koki tyylillisen uudistumisen empireen. Tämä näkyi ennen muuta katukuvassa, ei niinkään rakennusten pohjakaavan kehityksessä. Gyldén työskenteli 1830-luvulla valtion maanmittauslaitoksen virkamiehenä, asemapaikkanaan (ilmeisesti) 1822 valmistunut senaatintalo. Engelin piirtämässä talossa Kejserliga General Landmäteri Contoret ja intendentinkonttori jakoivat (Sucksdorffin mukaan) yhteisen tambuurin. Herää kysymys, miksei Gyldén, varakas mies, olisi kääntynyt maan parhaan arkkitehdin, jolla oli muuten 24 25

16 myös maanmittarin koulutus, puoleen ryhtyessään Lauttasaaren rakentamiseen. Kaupungin pieni virkamieseliitti oli varmasti tekemisissä keskenään. Engelin tuotantoon mahtui runsaasti yksityistaloja, miksei siis yksi kartanokin? Perusteellisesti tutkitusta Engelin työhistoriasta ja jäämistöstä ei kuitenkaan löydy merkkejä Lauttasaaren kartanosta. Jos työ olisi Engelin, piirustukset olisivat taiteellisesti korkeatasoisina todennäköisesti säilyneet tai hankkeesta olisi vähintäänkin mainintoja muissa dokumenteissa. Verrataan Lauttasaarta Engelin 1930-luvun lopulla suunnittelemaan Vuojoen kartanoon: Suomen rikkaimmalle miehelle, Lars Magnus Björkenheimille yksityisesti tehdystä suunnitelmasta on tallella alkuperäiset, erittäin kauniit laveeraukset. Tuloksena Eurajoelle pystyttiin 1836 empirekauden kartanoarkkitehtuurin monumentaalisin ja huomattavin esimerkki Suomessa, joka vastasi edustavuudeltaan Engelin Helsinkiin suunnittelemia julkisia rakennuksia. Vuojoen tyyli oli pietarilaista empireä, joka yltäkylläisyydestään huolimatta pysyi sopusuhtaisena. Engelin toinen ajankohtainen projekti 1830-luvun lopulla oli Heidenstrauchin talon muuttaminen keisarilliseksi palatsiksi. Tuntuu epäuskottavalta, että Engel olisi samaan aikaan piirtänyt Lauttasaaren kartanon kaltaisen, arkkitehtoniselta ambitiotasoltaan kovin vaatimattoman, suhteiltaan ontuvan ja tilallisesti kehittymättömän rakennuksen. Arkkitehtina Engel oli tuohon aikaan, vähän ennen kuolemaansa, sellaisella suvereenilla tasolla, jolle Lauttasaaren kartanon suunnittelija ei yltänyt. Räikein ristiriita liittyy talon kansanomaiseen mittamaailmaan, josta puutuu akateemiselle arkkitehtuurille ominainen järjestelmällisyys. Julkisivujen kvaliteetti ei vastaa Engelin harjoittamaa tasoa. Vastaavissa toimeksiannoissa Engelin suosimat vaakasuuntainen jäsentely, keskirisaliitti tai poikkipääty puuttuvat. Talossa ei ollut altaania (nykyinen on myöhempi lisäys), ei edes pilasteriaiheita, kolonneista puhumattakaan. Rakennuksen porrasjärjestelyt ovat varsin vaisut ollakseen Engelin käsialaa. Engel olisi sijoituttanut rakennuksen maastoon taitavammin. Esimerkiksi senaatintalossa Engel ratkaisi vaikeaksi kokemansa maaston tasoeron korkealla harmaakivisokkelilla, jonka päälle klassisesti jäsennelty rapattu talo pystytettiin rustikoituine pohjakerroksineen. Engel oli aikansa rakennustekniikan suhteen kaiken oppinut. Lauttasaaressa rakennuksen sokkelin suhde pohjakerroksen lattiatasoon ja ikkunoihin on lähtökohtaisesti niin vaikea, että se tuskin on kokeneen suunnittelijan ohjeen mukaan tehty. Engeliä kiinnosti tulisijojen kehittäminen ja hänen suunnittelemiensa rakennusten tulisijat edustivat lämmitysteholtaan aikansa huipputekniikkaa. Säilynyt kaakeliuuni ja vanhoissa valokuvissa näkyvät tulisijat tuskin olivat Engelin suunnittelemia tai valitsemia. Eikö Engelin aika riittänyt (tuolloin vielä) vähäpätöisen virkamiehen projektiin? Vai eikö Gyldén vain kokenut tarvitsevansa - tai ei ymmärtänyt haluta keisarin arkkitehdin palveluksia? (Á propos, kertoman mukaan myös 1836 valmistunut kauppias Brennerin puutalo oli Engelin piirtämä. Tietoa ei Nils Erik Wickbergin mukaan kannata ottaa vakavasti, sillä muuten lähes kaikki empireajan talot Helsingissä olisivat olleet Engelin käsialaa. Ilmiö vain osoittaa, miten legendaarisen maineen Engelin toiminta oli jo 1800-luvulla saanut.) Intendentinkonttorin konduktöörit Jos kartanon suunnittelija ei ollut Engel, ehkä se oli joku hänen apulaisistaan intendentinkonttorissa? Engelin kuollessa 1840 intendentinkonttorissa työskenteli neljä konduktööriä. Heistä etevimpänä pidettiin Andre Conductören A.F. Granstedtia. Förste Conduktören A. W. Arppe toimi konttorissa lähinnä sihteerinä. Muita olivat Jean Wik sekä Karl Gustafsson, kumpikin arkkitehdinoppinsa konttorissa saaneita. Myöhemmin joukkoon liittyi vielä Engelin poika, Alexander. Intendentinkonttorissa oli todettu ongelmaksi, että maasta puuttui sen tarpeisiin sopiva rekrytointipohja lähes kokonaan. Konttorissa aloitettiin oppilaanpito 1829 tilannetta helpottamaan. Kahdelle oppilaspaikalle tulivat Wik ja Gustavson. Granstedt oli ollut Engelin oppilaana jo jälleenrakennuskomitean aikana, Arppe puolestaan oli saanut koulutuksensa Tukholmassa. Arppe Anton Wilhelm Arppe ( ) oli ensimmäinen intendentinkonttoriin palkattu arkkitehtiavustaja. Hän toimi lähinnä konttorin sihteerinä. Myöhemmin konduktöörien määrän lisääntyessä hänet nimitettiin ns. 1. konduktööriksi. Arppe oli alkujaan syntyisin Kiteeltä, mutta opiskellut Tukholman taideakatemiassa. Seuraajakandidaattejaan arvioidessaan Engel totesi Arppen tiedoiltaan ja taidoiltaan aivan epäpäteväksi, suorastaan kyvyttömäksi muuhun kuin intendentinkonttorin sihteerin tehtäviin. Arppen nimissä on lähinnä joitakin kirkkojen suunnitelmia, esim. Liminka, Reisijärvi ja Eno. Voisiko Arppe olla Lauttasaaren kartanon suunnittelija? Perusteita sitä vastaan on yhtä vähän kuin sen puolesta. A. F. Granstedt Pehr Granstedtin poika Anders Fredrik Granstedt ( ) kävi koulunsa Tukholmassa. Hänellä ei ollut muodollista arkkitehdin koulutusta, mutta valmentautui arkkitehdin ammattiin Engelin oppilaana ja avustajana jo uudelleenrakennuskomitean aikana 1816 alkaen. Hänet nimitettiin intendentinkonttorin perustamisen yhteydessä sen 2. konduktööriksi. Lahjakas suunnittelija oli Engelin oma ehdokas seuraajakseen intendentinkonttorin johtoon. Granstedtista ei koskaan tullut päällikköä, mutta hänet nimitettiin konttorin ensimmäisen konduktöörin virkaan Hän osallistui mm. Helsingin yliopiston, Nikolainkirkon sekä Lapinlahden sairaalan suunnitteluun niiden rakennuslautakunnissa. Työlistalta löytyvät myös Kerimäen, Luumäen, Artjärven, Taivalkosken kirkot sekä Raahen raatihuone. Granstedt suunnitteli virkatyönsä ohella useita yksityistaloja Helsinkiin. Puutaloja olivat mm. Unionikatu 39/Liisankatu 29:ssa kauppias Korostileffin kaksikerroksinen talo, sekä Elisabetintorin (Liisanpuistikon) pohjoislaidalla 1830-luvulla paroni O.W. Klinkowstömin uusgoottilaisia piirteitä sisältänyt, kaksikerroksisella poikkipäädyllä varustettu matala talo (- Liisankatu ja -puistikko olivat kaupungin hienointa asuinaluetta, jossa asui korkeinta virkamiehistöä, hienostoa ja ylintä upseeristoa). Pohjoisesplanadi 23 kolmikerroksinen vinkkelitalo räätälimestari Palmqvistille oli peilikuva saman korttelin Unionikadun puoleisessa kulmassa olevasta, Andersin isän suunnittelemasta Uschakoffin talosta. Granstedt nuorempi suunnitteli myös Heidenstrauchin talon Pohjoisesplanadi 7:ään (nykyisin muutettuna Ruotsin suurlähetystö), kauppaneuvoksen myytyä entisen talonsa keisarilliseksi palatsiksi A.F. Granstedt suunnittelemia kartanoita ovat Pikkalan 1851 ja Erkylän 1845 kartanot. Kansallisarkistossa sijaitsevassa ns. Granstedt-Sucksdorff-kokoelmassa on Granstedtien eräiden virkatyöhön liittymättömien piirustusten ja henkilökohtaisen kirjeenvaihdon ym. jäämistön ohella Victor J. Sucksdorffin laatima selostus intendentinkonttorin toiminnasta sekä A.F. Granstedtin ilmeisen täydellinen työluettelo. Siinä ei ole mainintaa Lauttasaaresta. Lauttasaaren kartanon mahdollisena suunnittelijana A.F. Granstedtiin pätee samat epäilyt kuin Engeliin: tiedon puusta maistanut arkkitehti olisi suunnitellut toisennäköisen talon. Wik Jean Johan Wik ( ) toimi intendentinkonttorin oppilaspaikalla 1829 jälkeen. Hän oli A.F. Granstedtin ohella ensimmäisiä Suomessa oppinsa saaneita arkkitehteja. Wik piirsi useita yksityistaloja Helsinkiin, esim. Eteläranta 8:n (Sanmarkin) sekä Mariankatu 7:n kivitalot (1840; vieressä oli kummallakin puolella Engelin piirtämät puutalot). Lauttasaaren kartanon rakentamisen aikoihin 1836 Wik suunnitteli Senaatintorin etelälaidalla olevan Aleksanterinkatu 22:n alun perin kustavilaistyylisen ja satulakattoisen Burtzin talon muuttamisen empiretyyliseksi. Wik suunnitteli useita kirkkoja Uudenmaan läänin alueelle, jonka lääninarkkitehtina hän myöhemmällä iällään toimi. Gustavson Carl Johan Edvard Gustavson ( ) oli toinen intendentinkonttorissa 1829 aloittanut oppilas. Ura jatkui konttorissa pitkään, virkaatekevänä 3. konduktöörinä 1843 ja vakinaisena 1846 sekä lopulta sihteerinä Gustavson 26 27

17 toimi Vaasan lääninarkkitehtina Myös Gustavson suunnitteli yksityistaloja, Helsingissä esim. nykyisen Sokoksen paikalla olleen Grönblomin kaksikerroksinen kivitalon 1850-luvulla. Carl Alexander Engel Carl Ludvig Engelin poika Carl Alexander ( ) aloitti oppilaana Yleisten rakennusten intendentinkonttorissa Lahjakas nuorukainen toimi konttorin ylimääräisenä arkkitehtina, mutta kuoli vain kolme vuotta isänsä jälkeen luvun lopulla C. A. Engelin töissä on nähtävissä jo merkkejä aikaisemmin niin yhtenäisen empiretyylin tyylillisestä murroksesta. Carl Alexander tunnetaan ennen muuta yhdessä isänsä kanssa tekemästään keisarillisen palatsin eli nykyisen presidentinlinnan goottilaisen salin sisustuksesta. Erityisen aistikkaasti on Carl Alexander laveerannut pienen ja suuren ruokasalin yksityiskohtaiset sisustussuunnitelmat. Jo aikalaiset kutsuivat pientä ruokasalia goottilaiseksi saliksi. kirjoittaa Lauri Putkonen artikkelissaan Huoneita keisarille Car Ludvig Engel keisarin arkkitehtina. Engel nuoremman taiteellisesti kunnianhimoisia kaupunkitaloja Helsingissä ovat Pohjoisesplanadi 35 (Professori Ursinin talo), sen naapurissa Pohjoisesplanadi 37 (asessori Weckmanin palladiolaista huvilaa muistuttava talo, 1839) sekä Pohjoisesplanadi 39 (kultaseppä Mellinin talo, 1839). Muita arkkitehteja? Suomen arkkitehtikunta 1800-luvun alkupuolella oli pieni. Helsingin lisäksi heitä toimi myös Turussa. Charles Bassi ( ) oli intendentinkonttorin johtaja sen sijaitessa Turussa Hän ei kuitenkaan osallistunut uuden pääkaupungin suunnitteluun, ei tiettävästi yksityisiinkään rakennushankkeisiin. Pehr Johan Gylich ( ) oli Turun kaupunginarkkitehti Hänenkin tuotantonsa keskittyy Varsinais-Suomeen ja Satakuntaan. Muurarimestarit Talojen suunnittelu ei ollut koulutettujen arkkitehtien monopoli 1830-luvun Helsingissä. Niitä suunnittelivat myös monet rakennusmestarit, tosin suuri osa heidän tekemistään piirustuksista on signeeraamattomia. Itse asiassa empireajan helsinkiläistaloista lukumääräisesti valtaosa oli rakennusmestarien luomuksia. Mestareita olivat mm. David Eriksson, Gabriel Henriksson, Mikael Nikander sekä Lithoniuksen talon suunnitellut Gustaf Leander. Erityisen vahvan leiman Helsingin katukuvaan antoi Andstenin rakennusmestarisuku. Suomenkieliset Andstenit muuttivat maaseudulta pääkaupunkiin siellä vallinneen rakennusbuumin myötä. Tunnetuin ja taiteellisesti vahvin heistä oli muurarimestari Gabriel Andsten ( ), joka vuosina toimitti suunnitelmat noin kymmeneen asuintaloon. Hänen piirtämänsä 1836 valmistunut kauppias Brennerin puutalo oli Nils Erik Wickbergin mukaan kaupungin kauneimpia empirepuutaloja. Kauppatorin varteen Unionikadun kulmaan (Pohjoisesplanadi 17) rakennettiin apteekkari C.H. Aschanin kolmikerroksinen kivitalo muurarimestarin suunnitelman mukaan. Esplanadilla Fabianinkadun ja Mikonkadun välisiin kortteleihin Gabriel Andsten piirsi yksikerroksisia puutaloja kauppias Boströmille , kauppias Lundgrenille 1835 sekä vahtimestari Bollströmille Uudenmaankatu paikalta siirrettiin 1990-luvulla Kaisaniemenrantaan kaksi yksikerroksista empiretyylistä puutaloa, jotka rakennusmestari oli suunnitellut ja 1830-luvuilla. Gabrielin veljet, Johan (k. 1835) Henrik Andsten (k. 1878), Elias (k. 1839) ja Mikael (k. 1864) toimivat myös rakennusalalla muurarimestareina, -kisälleinä tai kaakeliuunintekijöinä. Mikael oli kaakeliuunimestari, joka myös kävi kauppaa ja keinotteli kiinteistöillään. Gabrielin poika kaakeliuunimestari Gabriel Vilhelm (k. 1894) oli sittemmin kuuluisan Andstenin kaakeliuunitehtaan perustaja. Muurarimestarien harjoittama kansanomainen variaatio uusklassismista antoi leimansa suurelle osalle Helsinkiä. Muurarimestarien suunnittelemien rakennusten toteutus poikkesi varsin usein suunnitelmasta, usein yksinkertaistettuun suuntaan, kun esimerkiksi muodikas rustikointi todettiin käytännössä hankalaksi toteuttaa. Gyldén? Engel Knappast...Hon tror i stället att Gyldén själv ritade huset. Han hade ju varit stadsingenjör i Helsingfors och blev sedermerra overdirektör i lantmäteristyrelsen och var en erkänt skicklig kartritare, för vilken litet fusk i arkitektyrket inte bör ha varit avskräckande... (Nya Pressen , Ingegerd Lundén Cronström kirjasta Här är Helsingfors ). Lauttasaaren kartanon mittamaailma viittaa siihen, että talon suunnittelija ei välttämättä ollut koulutettu, rutinoitunut ja silmää omaava rakennusalan ammattilainen. Ehkä Gyldén todellakin piirsi oman talonsa itse? Kyllä karttamestarilta oman talon piirustukset olisivat tarvittaessa syntyneet. Ehkä suunnittelijoita olikin useita? On aivan mahdollista että Gyldén kysyi neuvoa tai luonnoksia asiantuntijoilta, mutta sovelsi vastauksia oman päänsä mukaan. Ennen kuulumatonta ei olisi sekään, että työmaalla vähät välitettiin pääpiirustusten yksityiskohdista ja rakennettiin valvovan silmän välttäessä sinne päin. Rakennushankkeet ovat usein yllätyksellisiä. Loppuivatko rakennuttajan rahat kesken? Tai päinvastoin, rakennettiinko lopulta suurempi talo kuin alun perin oli tarkoitus? Päätelmiä Lauttasaaren kartanon suunnittelijasta ei ole löytynyt varmaa lähdekriittistä tietoa, puhumattakaan alkuperäisiä signeerattuja piirustuksia. Kuitenkin yhdistelemällä niukkoja arkistolähteitä, tyyli- ja henkilöhistoriaa sekä analysoimalla kartanon nykyistä säilynyttä ulkoasua, voidaan päätellä seuraavaa: Helsingissä 1830-luvulla rakennettuihin porvaristaloihin tai lähiseudun vastaaviin muihin kartanoihin verrattuna Lauttasaaren kartano ei vaikuta akateemisesti koulutetun arkkitehdin piirtämältä. Siitä puuttuvat ajalle tyypilliset julkisivuja jäsentävät aiheet, kuten keski- tai sivurisaliitit, pilasterit, rustikointi ja attika. Graniittisokkelin yläreuna on epätavallisen korkealla, lisäksi ikkunajako on epävarma. Julkisivujen suhteet ontuvat ja talon mitoitus on sattumanvarainen. Lauttasaaren kartanoa ei todennäköisesti rakennettu C.L. Engelin piirustusten mukaan. Paljolti samoilla perusteilla kuin Engel voidaan suunnittelijaehdokkaista sulkea pois A.F. Granstedt, Engel nuorempi, Bassi sekä Gylich. Intendentinkonttorin nuoret oppisopimuskonduktöörit ovat hyvin voineet tehdä yksityisesti työn Lauttasaareen, ilman pitkän kokemuksen tuomaa varmuutta tai arkkitehtonista näkemystä. Kartanon suunnittelija voi olla joku Helsingissä toimineista rakennusmestareista - tai Gyldén itse. Kartanolla voi olla useita suunnittelijoita ja rakentajia. Ei voida sulkea pois sitäkään mahdollisuutta, että rakennus on syntynyt ilman etukäteen viimeisteltyjä piirustuksia, osittain paikan päällä improvisoiden, saariolosuhteissa, suunnitelmia ehkä materiaalien ja työvoiman saatavuuden tai rakennuttajan päähänpistojen mukaan muuttaen

18 ELÄMÄÄ KARTANOSSA Omistajavaihdoksia Ivan ja Vilhelm Wavulin Gyldén ja Silljander Claes Wilhelm Gyldén osti 326 hehtaaria käsittävän Lauttasaaren tilan Mårten Weurlanderilta Kauppakirjan mukaan Weurlander tosin myi tilansa lääketieteen tohtori Lars Törnrothille, joka näyttää toimineen vain Gyldénin asiamiehenä. Välittömästi kaupan tehtyään Törnroth siirsi kauppakirjan Gyldénin nimiin. Helsingissä vallitsi 1830-luvulla todellinen korkeasuhdanne mittavan julkisen rakennusohjelman lisäksi myös yksityisessä rakennustoiminnassa. Gyldén rakennutti Lauttasaaren kartanonsa tämän suhdanteen harjalla luvulla kehitys kuitenkin pysähtyi, vuokrat laskivat ja taloja yritettiin epätoivoisestikin myydä. Gyldénkin myi kartanonsa päivätyllä kauppakirjalla, siis suhteellisen pian uuden tiilisen päärakennuksen valmistuttua - ehkäpä kasvaneitten virkatöittensä takia - vaimonsa sukulaiselle, virkaveljelleen komissiomaanmittari Nils Adolf Silljanderille ruplalla. Tämä asui kartanossa kuolemaansa 1853 asti. Silljanderilta jäi lesken lisäksi kaksi pientä lasta. Silljanderin perikunnan hallussa kartano oli Tuona aikana Lauttasaaren eteläosien linnoittaminen vauhdittui ja kartanon maita luovutettiin valtiolle. Kartanon ylläpito tuli loppujen lopuksi perikunnalle niin kalliiksi ja hankalaksi, että se joutui myymään yhteskäytössä olleet tilat vuonna 1871 kauppias Ivan Wavulinille. Isä ja poika Venäläissyntyinen kauppias Ivan Wavulin osti 1871 Lauttasaaren Nils Silljanderin perikunnalta markalla. Hän asettui perheensä kanssa asumaan Lauttasaareen. Wavulin omisti Lauttasaaren kartanon maa-alueineen 1893 asti. Ivan joutui luovuttamaan saaren eteläosasta 25 ha maa-alueen linnoitusvarustustarkoituksiin maita lunastettiin valtiolle vielä lisää. Ivan Wavulin kuoli 1901 Brobacka nimisellä tilallaan Nuuksiossa, johon hän oli muuttanut myytyään Lauttasaaren pojalleen. Ivanin poika Vladimir (Wilhelm) Wavulin ( ) vuokrasi Lauttasaaren kartanon isältään vuonna 1893 ja osti sen kaksi vuotta myöhemmin markalla. Hän jatkoi kartanon isäntänä kuolemaansa 1911 asti. Agronomina Wilhelm kehitti erityisesti maanviljelystä. Kartanon pellot ja puutarha kunnostettiin Lauttasaaren runsaasta 30 vakituisesta asukkaasta useimmat saivat elantonsa kartanon palveluksessa. Lauttasaaren huvila-asutus sai alkunsa Vilhelmin aikana, kun saaren pohjoisreunalta myytiin helsinkiläisille tontteja, Wavulinien aikana yhteensä 47 kpl. Wilhelm Wavulinin kuoltua 1911 tarjosivat perilliset Lauttasaarta Helsingin kaupungin ostettavaksi miljoonan markan hintaan. Hintaa alennettiin myöhemmin markkaan. Kaupunginvaltuusto ei kuitenkaan tarttunut tilaisuuteen. Viereisellä sivulla: Lauttasaaren kartano Parvekkeella todennäköisesti Wilhelm Wavulin. HKM 30 31

19 Alexandra Wavulinin päiväkirjat Alexandra Wavulinin ( ) päiväkirjat tarjoavat kurkistuksen varakkaan porvarisperheen omistamaan kartanoon, jossa kirjoittaja vietti osan lapsuuttaan ja aikuisena kesiään. Alexandra oli Ivan Wavulinin naimaton tytär, jonka viidestä veljestä vanhin Wilhelm osti Lauttasaaren kartanon isältään. Päiväkirjoissa (Osa I , osa II , Antecningar ) Lauttasaaren kartano, Drumsö Stenhus, mainitaan vain satunnaisesti. Pääosalla sivuista kirjoittaja kuvaa ulkomaanmatkojaan (mm. Dresden, Lübeck, Kööpenhamina, Berliini, Pariisi) ranskanopintojen ja viulutuntien yms. ohella. Kartano on taustalla, tullen mainituksi lähinnä kirjoittajan kesäpaikkana. Lauttasaareen muutettiin yleensä sään salliessa varhain toukokuussa ja siellä viivyttiin mahdollisimman pitkään, jopa syyskuun loppuun asti. Tekstistä löytyy eräitä kartanorakennukseen liittyviä merkintöjä: 1893 Alexandra mainitsee viettäneensä kesän huoneessa nimeltä Balkongrummet. Huoneen täytyy olla toisen kerroksen keskisali. Talossa oli siis tuolloin parveke : I lokalen på Drumsö målas och tapetseras det, så småningom allt blir så färdigt och bra som man kan önska på. Wilhelm remontoi taloaan vielä viitisen vuotta ennen sen myyntiä Lauttasaareen kesäksi muuton yhteydessä Alexandra pohtii pärjäämistään kylmässä kevätsäässä:...hoppas att de gamla kakelugnarna hålla. Talon kaakeliuunit olivat siis 1910 vanhoja, kaikesta päätellen alkuperäisiä 1837 uuneja. Lokakuussa 1910 tehtiin behöflig reparation. Korjausten latua ei kerrota tarkemmin, Wille hoiti työn. Kartanon myyntiaikeet tulevat esiin esim jag säger tack och farväl Drumsö. Alexandra Wavulin. LSä Alla kartano 1900-luvun alussa. LSä Alexandra Wavulinin päiväkirjan välistä löytyy ehkä vanhin säilynyt Lauttasaaren kartanoa esittävä kuva, lyijykynäpiirros, jossa päärakennus kuvattuna lännestä. KA 32 33

20 Muutoksia päärakennuksessa Varhaisimmat löytyneet dokumentit Lauttasaaren kartanosta ovat valokuvat 1890-luvun puolivälistä sekä Alexandra Wavulinin piirustus 1880-luvun lopulta. Ei siis ole tiedossa miltä Lauttasaaren kartano näytti valmistuttuaan ja mitä muutoksia siihen tehtiin välillä. Olivatko esimerkiksi ikkunat ja niihin liittyneet profiloinnit nykyisen kaltaiset. Ainakin niiden paikka ja koko ovat kaikesta päätellen alkuperäiset. Vanhoista valokuvista nähdään, että ikkunat olivat 1800-luvun lopulla kuusiruutuiset. Vuosisadan vaihteen tienoilla kartanon ikkunat uusittiin nykyisiksi T-mallisiksi puuikkunoiksi. Tuolloin vanhat ikkunat olivat teknisesti elinkaarensa päässä ja iäkkäät, muuten vaihtaminen ei olisi ollut rakennustaloudellisesti järkevää. Voidaan päätellä: kuusiruutuiset ikkunapuitteet olivat mahdollisesti alkuperäiset. Helsingissä empireajan rakennusten arkkitehtoninen vaikutelma usein pilattiin ja 80-lukujen muodistuksilla. Näin on saattanut käydä Lauttasaaressakin. On täysin mahdollista että esimerkiksi talon rappaus jouduttiin korjaamaan joskus ennen 1890-lukua ja siinä yhteydessä kerroslistat ja ikkunoiden päällä olevat tympanonit uusittiin ja mahdollisesta pohjakerroksen harkotuksesta luovuttiin. Ovatko siinä tapauksessa kaakkoispäädyn kaksi pyörökaari-tympanonia vanhempaa mallia kuin kolmen muun julkisivun matalat päätykolmiot? Valokuvissa nähdään eri vaiheissa puurakenteisia kuisteja kivisen runko-osan kyljessä. Luoteissivulla oli 1896 avokuisti, mutta jo 1900-luvun alussa se on korvattu sirolla lasikuistilla ja hieman myöhemmin sen päälle rakennetulla lasitetulla parvekkeella. Myös koillispäädyssä näkyy elegantti kuisti ja parveke. On luonnollista, että varsinkin sateelle alttiit puurakenteiset avokuistit tuhoutuvat sään vaikutuksesta vuodessa. Epäilemättä rakennuksessa oli myös heti valmistumisensa jälkeen ulko-ovien yhteydessä portaat ja niiden päällä katokset. Vuoden 1896 valokuvasssa lounaissivun keskellä on ulokerakenteinen parveke luvulla seinä on paljas, mikä vastannee alkuperäistä tilannetta luvulla paikalla tuskin oli kivestä rakenettua altaaniparveketta. Lounaispäädyn porrastorni on yksityiskohdista päätellen rakennettu eri aikaan kuin kartanon runko-osa. Sokkeli on erilainen kuin rakennuksen päämassan sokkeli ja sen yläreuna mutkittelee, rakennuksen päämassan sokkeli näkyy ylirapattuna pykälänä porrashuoneen ja sitä reunustavien varastojen seinässä. Porras sisällä lienee ollut puurakenteinen, kunnes se 1920-luvulla korvattiin uutta keskuslämmityspiippua kiertävällä mosaiikkibetoniportaalla Vasemmalla: Kartano 1900-luvun alussa luoteesta. LSä Alla: Kartano kaakosta HKM Lauttasaaren kartano 1895, HKM 34 35