HISTORIALLISESTA MATERIALISMISTA

Transkriptio

1 FRANZ MEHRING HISTORIALLISESTA MATERIALISMISTA Sosialismi.net 2005 ALKULAUSEEN ASEMESTA FRIEDRICH ENGELSIN KIRJEESTÄ FRANZ MEHRINGILLE Lontoossa, 14. heinäkuuta 1893 Hyvä herra Mehring! Vasta tänään voin vihdoinkin kiittää Teitä hyväntahtoisesti lähettämästänne»lessing- Legendesta». En halunnut ilmoittaa Teille vain muodollisesti kirjan saamisesta, vaan samalla sanoa myös jotain itse kirjasta, sen sisällöstä. Siksi vastaukseni on viivästynyt. Aloitan lopusta,»historiallista materialismia» koskevasta liitteestä, jossa olette esittänyt tärkeimmät seikat erinomaisesti ja jokaiselle ennakkoluulottomalle vakuuttavasti. Sen verran on minulla vastaan sanomista, että Te panette tililleni suurempia ansioita kuin kuuluu, vaikka otettaisiinkin huomioon kaikki, minkä olisin mahdollisesti itsenäisestikin voinut ajan mittaan oivaltaa, mutta jonka Marx on vireämmän käsityskykynsä ja laajemman näköpiirinsä ansiosta havainnut paljon aikaisemmin. Kenellä on ollut onni työskennellä 40 vuotta yhdessä Marxin kaltaisen miehen kanssa, hän ei tämän eläessä tavallisesti saa sellaista tunnustusta kuin hänen luulisi ansaitsevan. Sitten suuremman miehen kuoltua vähempiarvoista arvostetaan helposti liikaa, ja niin näyttää olevan nyt minunkin tapauksessani. Historia panee loppujen lopuksi kaikki järjestykseen, mutta siihen mennessä muutan onnellisesti toiseen maailmaan enkä tiedä enää mistään mitään. Muuten puuttuu vielä vain yksi kohta, jota tosin Marxin ja minun teoksissakin on tavallisesti liian vähän korostettu ja jossa suhteessa olemme kaikki yhtä syyllisiä. Me kaikki olemme näet panneet ja meidän on pitänytkin panna pääpaino lähinnä poliittisten, oikeudellisten ja muiden ideologisten käsitysten ja niiden aiheuttamien tekojen johtamiseen niiden perustana olevista taloudellisista tosiasioista. Sisällön vuoksi löimme tällöin laimin muodollisen puolen: millä tavalla nuo käsitykset yms. muodostuvat. Se antoi vastustajillemme tervetulleen aiheen väärinkäsityksiin ja jopa vääristelyihinkin, mistä räikeänä esimerkkinä on Paul Barth. Ideologia on prosessi, jonka niin kutsuttu ajattelija suorittaa tosin tajuten, mutta tajuten väärin. Ne varsinaiset liikevoimat (Triebkräfte), jotka panevat hänet toimimaan, jäävät hänelle tuntemattomiksi, muuten se ei olisikaan ideologinen prosessi. Hän siis luulottelee epätodellisia tai näennäisiä liikevoimia. Koska kyseessä on ajatteluprosessi, hän 1

2 johtaa myös sen sisällön samoin kuin sen muodon puhtaasta ajattelusta, joko omasta taikka edeltäjiensä ajattelusta. Hän käyttää pelkkää ajatusaineistoa, minkä hän ilman muuta katsoo ajattelun synnyttämäksi tutkimatta enää mitään muuta, kaukaisempaa ja ajattelusta riippumatonta lähdettä. Se on hänestä jopa itsestään ymmärrettävää, sillä kaikki toiminta näyttää hänestä viime kädessä pohjautuvan ajatteluun, koska se tapahtuu ajattelun välityksellä. Historiallisella ideologilla (historiallisella on tässä yksinkertaisesti ymmärrettävä yhteisesti käsitteitä: poliittinen, juridinen, filosofinen, teologinen, lyhyesti sanoen kaikkia aloja, jotka kuuluvat yhteiskuntaan eivätkä pelkästään luontoon) on jokaisen tieteen alalla tietty aineisto, joka on muodostunut itsenäisesti aikaisempien sukupolvien ajattelusta ja käynyt läpi näiden toisiaan seuranneiden sukupolvien aivoissa oman itsenäisen kehitystiensä. Tähän kehitykseen ovat tosin saattaneet vaikuttaa oheisina syinä myös ulkoiset tosiasiat, jotka kuuluvat tälle tai toiselle alueelle, mutta hiljaisesta sopimuksesta näitä tosiasioita pidetään taaskin pelkkinä ajatteluprosessin hedelminä, ja näin jäämme edelleenkin pelkän ajattelun piiriin, sillä se näyttää sulattavan onnellisesti kovimmatkin tosiseikat. Ennen kaikkea juuri tämä valtiosääntöjen, oikeusjärjestelmien, kunkin erikoisalueen ideologisten käsitysten itsenäisen historian näennäisyys sokaisee useimmat ihmiset. Kun Luther ja Calvin»voittavat» virallisen katolisen uskonnon, kun Hegel»voittaa» Kantin ja Fichten, kun Rousseau tasavaltalaisella»yhteiskuntasopimuksellaan»»voittaa» epäsuorasti perustuslaillisen Montesquieun, niin se jää teologian, filosofian, valtiotieteen sisäiseksi tapahtumaksi, se on etappi ajattelun näiden alueiden kehityksessä eikä lainkaan tule tämän ajattelun ulkopuolelle. Ja siitä lähtien kun tämän lisäksi muodostui porvarillinen harhakäsitys kapitalistisen tuotannon ikuisuudesta ja täydellisyydestä, on fysiokraattien ja Adam Smithin merkantilisteista saamaa»voittoakin» pidetty pelkkänä ajattelun voittona, ei muuttuneiden taloudellisten tosi-asiain ajatuksellisena heijastumana, vaan vihdoin saavutettuna oikeana käsityksenä aina ja kaikkialla olevista todellisista ehdoista. Jos siis Rikhard Leijonamieli ja Filip August olisivat panneet alulle vapaakaupan sen sijaan että sotkeutuivat ristiretkiin, niin olisi säästytty viidensadan vuoden kurjuudelta ja typeryydeltä. Asian tähän puoleen, johon voin tässä vain viitata, luulen meidän kaikkien kiinnittäneen huomiota vähemmän kuin se ansaitsee. Vanha juttu: aluksi aina laiminlyödään muoto sisällön vuoksi. Kuten sanottu, olen itse tehnyt niin, ja virhe on aina pistänyt silmääni vasta post festum. Siksi en suinkaan edes ajattele moittia Teitä tästä, siihen minulla vanhempana kanssasyyllisenä ei ole mitään oikeuttakaan, päinvastoin, tahtoisin vain kiinnittää tulevaisuuden varalta huomiotanne tähän kohtaan. Tämän kanssa on yhteydessä myös se ideologien typerä käsitys, että koska me kiistämme erilaisten, historiassa jotakin osaa näyttelevien ideologisten alueiden itsenäisen historiallisen kehityksen, niin me kiistämme myös niiden kaiken historiallisen vaikutuksen. Tämä perustuu siihen kaavamaiseen, epädialektiseen käsitykseen, että syy ja seuraus ovat toistensa suhteen jyrkästi vastakkaisia napoja eikä nähdä lainkaan vuorovaikutusta. Herrat unohtavat usein aivan tarkoituksellisesti sen, että niin pian kuin toiset, loppujen lopuksi taloudelliset syyt ovat luoneet historiallisen ilmiön, tämä myös alkaa vaikuttaa ympäristöönsä ja vieläpä se voi vaikuttaa takaisin niihin syihin, jotka sen ovat synnyttäneet. Niin esim. Barth puhuessaan pappissäädystä ja uskonnosta, Teillä s Minua miellytti suuresti se, miten Te peittositte tuon äärettömän typerän olion. Ja hänet nimitetään historian professoriksi Leipzigiin! 2

3 HISTORIALLISESTA MATERIALISMISTA Porvarillinen maailma suhtautuu nykyisin historialliseen materialismiin suunnilleen samalla tavoin kuin sukupolvea aikaisemmin darvinismiin ja puolta sukupolvea aikaisemmin sosialismiin. Se parjaa historiallista materialismia ymmärtämättä sitä. Se on vähitellen ja vaivalloisesti alkanut käsittää, että darvinismi on sentään jotain muuta kuin»apinateoria» ja että sosialismi tavoittelee sentään jotain muuta kuin»tasanjakoa» ja»tuhatvuotisen kulttuurin hedelmien ryöstämistä». Historiallinen materialismi ansaitsee sen mielestä kuitenkin yhä vielä typerää ja törkeääkin sanankäyttöä, sen tapaista kuin että se on parin»lahjakkaan demagogin aivotuote» (»Hirngespinst»). Materialistinen historiankäsitys on tosiasiallisesti saman historiallisen kehityslain alainen, jonka se itse muotoilee. Tämä historian tutkimusmenetelmä on historiallisen kehityksen tuote; nerokkainkaan pää ei olisi voinut keksiä sitä minään aikaisempana aikana. Ihmiskunnan historia saattoi paljastaa salaisuutensa vasta tietyssä kohokohdassa.»jos kohta historian liikkeellepanevien syiden tutkiminen oli kaikkina varhaisempina ajanjaksoina miltei mahdotonta, koska näiden syiden ja niiden seurausten yhteydet olivat sekavia ja peitettyjä, niin nykyinen aikakautemme on yksinkertaistanut näitä yhteyksiä siinä määrin, että arvoituksen ratkaiseminen on käynyt mahdolliseksi. Suurteollisuuden syntymisestä asti, siis ainakin Euroopan 1815 rauhasta lähtien Englannissa ei ollut enää kenellekään salaisuus, että koko poliittinen taistelu keskittyy siellä kahden luokan, maanomistajaylimystön (landed aristocracy) ja porvariston (middle class) valtapyyteiden ympärille. Ranskassa sama tosiasia tuli yleisesti tunnetuksi Bourbonien paluun yhteydessä. Restauraatioajan historiankirjoittajat Thierrystä Guizot hon, Mignet hen ja Thiersiin asti esittävät sen yhtenään avaimeksi, joka auttaa ymmärtämään Ranskan historiaa keskiajasta lähtien. Ja vuodesta 1830 alkaen näissä molemmissa maissa tunnustettiin työväenluokka, proletariaatti, kolmanneksi taistelijaksi vallasta. Suhteet olivat yksinkertaistuneet siinä määrin, että piti tahallaan sulkea silmät voidakseen olla näkemättä näiden kolmen suuren luokan taistelussa ja niiden etujen ristiriitaisuudessa nykyajan historian liikevoimaa, ainakin näissä kahdessa edistyneimmässä maassa.» 3 Näin kirjoitti Engels siitä historiallisen kehityksen kohokohdasta, joka herätti hänessä ja Marxissa ensimmäisen ajatuksen materialistisesta historiankäsityksestä. Siitä kuinka tuo ajatus kehittyi, on parasta lukea itseltään Engelsiltä. Marxin ja Engelsin elämäntyö nojautuu kauttaaltaan historialliseen materialismiin: kaikki heidän teoksensa rakentuvat sen perustalle. Porvarillinen valetiede tekee yksinkertaisen silmänkääntötempun väittäessään, että Marx ja Engels olisivat vain silloin tällöin suorittaneet pieniä sivuhyppyjä historiatieteeseen etsiäkseen tukea tuulesta temmatulle historian teorialleen. Kuten Kautsky on jo huomauttanut,»pääoma» on ennen kaikkea historiallinen teos, ja juuri historiaa koskevana se muistuttaa vuorikaivosta, joka on täynnä toistaiseksi esille kaivamattomia aarteita. Ja samoin voidaan sanoa, että Engelsin teokset ovat paljon rikkaampia sisällöltään kuin laajuudeltaan, että ne sisältävät paljon enemmän historiallista aineistoa kuin osaa uneksiakaan se akateeminen kouluviisaus, joka on kahmaissut pinnalta pari vajanaisesti käsittämäänsä tai tahallisesti väärinkäsittämäänsä lausetta ja kuvitellut tehneensä urotyön kun on siitä muka löytänyt»ristiriidan» tai jotain sen tapaista. Olisi erittäin kiitollista koota järjestelmällisesti yhteen koko se historiallisten näkökohtien paljous, joka on siroteltuna Marxin ja Engelsin teoksissa. Tämä tehtävä tullaan varmasti vielä joskus täyttämään. Tässä yhteydessä meidän on kuitenkin tyydyttävä vain yleisviittaukseen, sillä nyt on kysymys ainoastaan historiallisen materialismin olennaisimpien peruspiirteiden esittelystä, ja senkin aiomme tehdä enemmän negatiivisesti kuin positiivisesti, nimittäin kumoamalla tätä teoriaa vastaan tavallisimmin esitetyt väitteet.1 1 Oikeudenmukaisuuden nimessä on tehtävä selväksi, että eräät porvarilliset historiantutkijat yrittävät asennoitua 3

4 * * * Karl Marx on esittänyt historiallisen materialismin ydinajatuksen lyhyesti ja vakuuttavasti 1859 ilmestyneen teoksensa»poliittisen taloustieteen arvostelua» alkusanoissa. Hän sanoo siinä:»se yleinen tulos, johon päädyin ja joka oli sittemmin tutkimuksieni johtolanka, voidaan lyhyesti muotoilla seuraavasti: Elämänsä yhteiskunnallisessa tuotannossa ihmiset astuvat tiettyihin välttämättömiin, heidän tahdostaan riippumattomiin suhteisiin, tuotantosuhteisiin, jotka vastaavat heidän aineellisten tuotantovoimiensa tiettyä kehitysastetta. Näiden tuotantosuhteiden kokonaisuus muodostaa yhteiskunnan taloudellisen rakenteen, reaalisen perustan, jolle juridinen ja poliittinen päällysrakenne kohoaa ja jota yhteiskunnallisen tajunnan tietynlaiset muodot vastaavat. Yhteiskunnallisen, poliittisen ja henkisen elämänprosessin määrää ylipäänsä aineellisen elämän tuotantotapa. Ei ihmisten tajunta määrää heidän olemistaan, vaan päinvastoin heidän yhteiskunnallinen olemisensa määrää heidän tajuntansa. Yhteiskunnan aineelliset tuotantovoimat joutuvat kehityksensä tietyllä asteella ristiriitaan olemassa olevien tuotantosuhteiden kanssa tai, mikä on vain asian juridinen ilmaisu, omistussuhteiden kanssa, joiden puitteissa ne olivat siihen asti kehittyneet. Tuotantovoimien kehittämismuodoista nämä suhteet muuttuvat niiden kahleiksi. Silloin alkaa yhteiskunnallisen vallankumouksen aikakausi. Taloudellisen perustan muuttuessa mullistuu joko hitaammin tai nopeammin koko suunnaton päällysrakenne. Sellaisia mullistuksia tarkasteltaessa täytyy aina erottaa aineellinen, luonnontieteellisen tarkasti todettavissa oleva, taloudellisissa tuotantoehdoissa tapahtuva mullistus juridisista, poliittisista, uskonnollisista, taiteellisista tai filosofisista, lyhyesti sanoen ideologisista muodoista, joissa ihmiset tajuavat tämän ristiriidan ja taistelevat sen ratkaisemiseksi. Niin kuin yksilöä ei arvioida sen mukaan, mitä hän itse ajattelee itsestään, niin ei myöskään sellaista mullistuskautta voida arvioida sen tietoisuuden mukaan. Tämän tietoisuuden täytyy päinvastoin saada selityksensä aineellisen elämän ristiriidoista, yhteiskunnallisten tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden välisestä konfliktista, selkkauksesta. Mikään yhteiskuntamuodostuma ei tuhoudu ennen kuin ovat kehittyneet kaikki tuotantovoimat, joille siinä on kylliksi tilaa, eivätkä uudet, korkeammat tuotantosuhteet koskaan tule tilalle ennen kuin niiden aineelliset olemassaolonehdot ovat kypsyneet itse vanhan yhteiskunnan helmassa. Sen vuoksi ihmiskunta asettaa itselleen aina vain sellaisia tehtäviä, jotka se voi ratkaista, sillä lähemmin tarkasteltaessa osoittautuu aina, että itse tehtävä syntyy vasta silloin, kun sen ratkaisemisen aineelliset ehdot jo ovat olemassa tai ainakin muodostumassa. Suurin piirtein voidaan aasialaista, antiikin ajan, feodaalista ja nykyaikaista porvarillista tuotantotapaa sanoa taloudellisen yhteiskuntamuodostuman edistyksellisiksi aikakausiksi. Porvarilliset tuotantosuhteet ovat yhteiskunnallisen tuotantoprosessin viimeinen antagonistinen muoto, antagonistinen ei yksilöllisen antagonismin, vaan yksilöjen yhteiskunnallisista elinehdoista johtuvan antagonismin mielessä, mutta porvarillisen yhteiskunnan helmassa kehittyvät tuotantovoimat luovat samalla aineelliset edellytykset tämän antagonismin ratkaisemista varten. Tähän yhteiskuntamuodostumaan päättyy siis ihmiskunnan esihistoria.» 4 Ihmiskunnan historian kehityslaki on esitetty näillä muutamilla riveillä niin tarkkanäköisesti ja tyhjentävän selvästi, että se etsii vertaistaan koko kirjallisuudessa. Ja täytyy tosiaan olla filosofian dosentti vanhassa kunnon»merikaupungissa» Leipzigissä materialistiseen historian teoriaan ennakkoluulottomasti. Niinpä Jastrowin julkaisema "Jahresberichte der Geschichtswissenschaft" mainitsi vuoden 1885 luettelossaan "Pääoman" toisen osan eräänä myös historiatieteelle merkityksellisenä teoksena; Paul Hinneberg sanoo "Historische Zeitschriftissä" julkaisemassaan arvostelussa, "että sellaiset tutkielmat kuin Morganin 'Urgesellschaft' ('Alkuyhteiskunta') ja Bachofenin 'Mutterrecht' ('Äidinoikeus') kolkuttavat jo kuuluvasti tieteen portille". Tosin aikakauslehden toimittaja, herra Max Lehmann, historian professori Leipzigista, tekee tähän kohtaan henkevän huomautuksen: "Valitamme, että jotkut ammattiveljistämme kuuntelevat tuota koputusta; me nimittäin jätämme herra Morganin tieteen ulkopuolelle. Hän huoltakoon herroja Engelsejä ja Bebeleitä näennäistiedon annoksilla, joita he tuntuvat kaipaavan perustellakseen mielikuvituksiaan." Tietääksemme tämä on ainoa maininta historiallisesta materialismista porvarillisen historiatieteen pää-äänenkannattajan, "Historiallisen Aikakauslehden", yli seitsemässäkymmenessä niteessä! 4

5 löytääkseen edellä lainatusta yhteisvoimin herra Paul Barthin kanssa»epämääräisiä sanontoja ja kielikuvia», sangen epämääräisiä, kielikuvista kokoonkyhättyjä sosiaalisen statiikan ja dynamiikan määrityksiä. Mutta kun tämän historiallisen kehityksen toteuttajia ovat ihmiset, olivat Marx ja Engels muotoilleet asian jo yksitoista vuotta aikaisemmin»kommunistisessa manifestissa» 1848 seuraavasti:»koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa. Vapaa ja orja, patriisi ja plebeiji, paroni ja maaorja, ammattikuntamestari ja kisälli, lyhyesti sanoen sortaja ja sorrettu ovat aina olleet toistensa vastakohtia, käyneet keskeytymätöntä, milloin peiteltyä, milloin avointa taistelua, mikä on päättynyt joka kerta koko yhteiskunnan vallankumoukselliseen uudistamiseen tai taistelevien luokkien yhteiseen perikatoon. Historian aikaisempina kausina havaitsemme miltei kaikkialla koko yhteiskunnan jakautuneen eri säätyihin, moninaisen asteikon yhteiskunnallisia asemia. Muinaisessa Roomassa oli patriiseja, ritareja, plebeijejä ja orjia; keskiajalla feodaaliherroja, vasalleja, ammattikuntamestareita, kisällejä, maaorjia ja melkein jokaisessa tällaisessa luokassa vielä erikoisia asteita. Feodaalisen yhteiskunnan tuhosta alkunsa saanut nykyaikainen porvarillinen yhteiskunta ei ole poistanut luokkavastakohtia. Se on vain asettanut uusia luokkia, uusia sorron edellytyksiä, uusia taistelumuotoja vanhojen tilalle, Meidän aikakautemme, porvariston aikakausi, on kuitenkin erikoinen siinä suhteessa, että se on yksinkertaistanut luokkavastakohdat. Koko yhteiskunta jakautuu yhä enemmän kahdeksi suureksi vihollisleiriksi, kahdeksi suureksi välittömästi vastakkain olevaksi luokaksi; porvaristoksi ja proletariaatiksi.» 5 Sitten seuraa kuuluisa kuvaus, siitä, kuinka toisaalta porvariston ja toisaalta proletariaatin on kehityttävä historiallisen olemassaolonsa ehtojen mukaisesti. Tämä kuvaus on loistavasti kestänyt kokeen kokonaisen puolen vuosisadan ajan, joka on ollut täynnä ennen näkemättömiä mullistuksia. Sen jälkeen selitetään, miksi ja millä tavalla proletariaatti saavuttaa voiton porvaristosta. Kun proletariaatti poistaa vanhat tuotantoehdot, niin se poistaa myös luokkavastakohdat, luokat yleensä ja samalla oman luokkaherruutensa.»vanhan porvarillisen yhteiskunnan ja sen luokkien ja luokkavastakohtien tilalle tulee yhteisö, jossa kunkin yksilön vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen edellytyksenä.» 6 Esitämme vielä seuraavat sanat Engelsin puheesta ystävänsä avoimen haudan ääressä:»niin kuin Darwin keksi orgaanisen luonnon kehityslain, niin myös Marx keksi ihmiskunnan historian kehityslain; tosiasian, joka siihen asti oli ollut ideologisten kerrostumien peitossa, nimittäin sen yksinkertaisen tosiasian, että ihmisten täytyy ennen kaikkea syödä, juoda, asua ja pukeutua, ennen kuin he voivat harrastaa politiikkaa, tiedotta, taidetta, uskontoa jne.; että siis välttämättömien aineellisten elämäntarvikkeiden tuotanto ja siten kansan tai ajanjakson kyseinen taloudellinen kehitysaste muodostaa sen perustan, jolla ovat kehittyneet kyseisten ihmisten valtiolaitokset, oikeuskäsitteet, taide ja jopa uskonnolliset käsitykset ja jonka tulee sen vuoksi olla lähtökohtana niitä selitettäessäkin eikä päinvastoin, kuten tähän saakka on tapahtunut.» Yksinkertainen tosiasia, yksinkertainen siinä mielessä kuin Ludwig Feuerbach sanoi:»filosofin erikoistuntomerkkinä on pidettävä sitä, ettei hän ole. filosofian professori. Yksinkertaisimpia ovat totuudet, joihin ihminen päätyy viimeksi,» Feuerbach oli yhdistävä rengas Hegelin ja Marxin välillä, mutta Saksan kurjien tosiolojen vuoksi hän jäi puolitiehen. Hän näki»totuuksiin päätymisen» vielä puhtaasti ideologisena prosessina. Marx ja Engels eivät kuitenkaan»päätyneet» siten historialliseen materialismiin. Ke jotka kehuvat heidän keksineen tämän teorian omasta päästään tekevät samanlaisen vääryyden heille kuin ne, jotka väittävät samaa parjaustarkoituksessa. Sillä se merkitsee materialistisen 5

6 historiankäsityksen julistamista, vaikkakin parhaassa tarkoituksessa, tyhjäksi aivotuotteeksi. Marxin ja Engelsin todellinen ansio on siinä, että he antoivat itsensä historiallisen materialismin avulla musertavimman todisteen sen oikeellisuudesta. He olivat Feuerbachin tavoin perillä saksalaisesta filosofiasta ja sen lisäksi he tunsivat hyvin Ranskan vallankumouksen ja Englannin teollisuuden. He ratkaisivat inhimillisen historian arvoituksen aikana, jolloin ihmiskunta ei ollut tuota tehtävää vielä asettanutkaan, kun»sen ratkaisemisen aineelliset edellytykset» olivat vasta»tulemisensa prosessissa» (»im Prozess ihres Werdens»). Ja he puolustivat paikkansa ensimmäisen suuruusluokan ajattelijoina. Viisikymmentä vuotta sitten he pääsivät suhteellisen heikkojen tunnusmerkkien perusteella selville asiasta, jota kaikkien kansojen porvarillinen tiede ei kykene vakuuttavien todisteiden paljoudesta huolimatta vieläkään käsittämään, vaan korkeintaan siellä täällä vasta hiukan ounastamaan. * * * Seuraavassa hyvä esimerkki siitä, miten vähän saavutetaan puristamalla itsestään irti määrätarkoituksessa jokin erinomaisen vaikuttavalta tuntuva teesi, joka sekä ajatuksellisesti että kielellisesti sointuu erinomaisesti yhteen historiallisen kehityksen perusteelliseen tutkimukseen pohjaavan tieteellisen tiedon kanssa. Niinpä herra professori Lujo Brentanon ansiosta saamme tietää, miten läheltä historiallis-romanttinen koulukunta jo hipaisi materialistista historiankäsitystä. Hän nimittäin viittasi Lavergne-Peguilhenin teoksen erääseen kohtaan, joka kuuluu seuraavasti:»yhteiskuntatiede sellaisenaan on edistynyt tähän mennessä niin vähän ehkä sen vuoksi, että talousmuotojen välillä ei ole tehty riittävää eroa, että ei ole huomattu niiden olevan koko yhteiskuntaja valtio-organisaation perustana. Ei ole otettu huomioon, että tuotanto, tuotteiden jako, kulttuuri ja kulttuurin leviäminen, valtiollinen lainsäädäntö ja valtiomuoto ovat sisältönsä ja kehityksensä puolesta kokonaisuudessaan vain talousmuotojen johdannaisia; että kaikki nuo erittäin tärkeät yhteiskunnalliset momentit juontuvat yhtä väistämättömästi talousmuodoista ja niiden vastaavasta sovellutuksesta kuin sikiö siittävien voimien yhteisvaikutuksesta ja että siellä missä ilmenee yhteiskunnan sairauksia, ne johtuvat säännöllisesti yhteiskuntaja valtiomuodon välisestä ristiriidasta». Tämän kirjoitti vuonna 1838 historiallis-romanttisen koulukunnan nimekäs edustaja, saman koulukunnan, jota Marx arvosteli niin musertavasti»deutsch- Französische Jahrbücherin» 9 palstoilla. Ja jos jätettäisiin ottamatta huomioon, että Marx ei juonna tuotantoa ja tuotteiden jakoa talousmuodoista, vaan päinvastoin talousmuodot tuotannosta ja tuotteiden jaosta, niin ensi katsannolta näyttäisi, että hän on kopioinut materialistisen historianteorian Lavergne-Peguilhenilta. Tässä kuitenkin on kyse mainitusta»vastaavasta sovellutuksesta». Historiallisromanttinen koulukunta oli vastareaktio klassiseen porvarilliseen taloustieteeseen, joka julisti porvarillisen tuotantotavan ainoaksi luonnonmukaiseksi ja porvariston talousmuodot ikuisiksi luonnonlaeiksi. Historiallinen romantismi nousi junkkerien etujen mukaisesti vastustamaan näitä paisutteluja ihannoimalla tilanherrojen ja alustalaisten taloudellisen riippuvuussuhteen patriarkallisuutta. Kun liberaalinen koulukunta vaati poliittista vapautta, niin historiallisromanttinen koulukunta esitti väittämän, että kansan todellinen oikeusjärjestys ei koostu parista sivusta lakeja ja perustuslakeja, vaan taloudellisista voimasuhteista, tässä tapauksessa feodaaliselta ajalta periytyvistä herruusja orjuussuhteista. Teoreettinen taistelu porvarillisen kansantaloustieteen ja historiallisen romantismin välillä oli porvariston ja junkkerien välisen luokkataistelun ideologista heijastumaa. Molemmat puolet selittivät luokkansa omaksumat tuotantotavat ja talousmuodot ikuisiksi, luonnonmukaisiksi ja muuttumattomiksi laeiksi. Liberaalit vulgaarit taloustieteilijät operoivat tällöin enemmän abstraktisilla kuvitelmilla ja historialliset romantikot enemmän karkeilla tosiseikoilla, edellisillä oli idealistisempi ja jälkimmäisillä materialistisempi uiko väri, mikä johtui yksinkertaisesti kummankin taistelevan luokan historiallisen kehitysasteen erilaisuudesta. Porvaristo halusi päästä hallitsevaksi luokaksi ja maalaili siksi tulevan valtakuntansa yleisen autuuden tyyssijaksi; aatelisto oli hallitseva luokka ja sen täytyi tyytyä valtansa perustana olleen taloudellisen riippuvuussuhteen romanttiseen ihannointiin. 6

7 Edellä esitetty Lavergne-Peguilhenin teesikään ei ole mitään muuta kuin sellaista ihannointia. Hän tahtoo sillä vain sanoa: feodaalisten talousmuotojen tulee olla koko yhteiskuntaja valtio-organisaation perustana, valtiojärjestelmän ja valtion lainsäädännön on vastattava niitä, niistä luopuminen tekee yhteiskunnan sairaaksi. Lainaamaamme lausetta seuraavassa esityksessään Lavergne-Peguilhen ei lainkaan salaa tarkoitustaan. Hän erottaa kolme historiallisesti toisiaan seuraavaa ja nyt toisiinsa»sekoittunutta» talousmuotoa: pakkotalous, osallistumistalous, rahatalous, joita vastaavat valtio-muodot: despotia, aristokratia ja monarkia, sekä moraalitekijät: pelko, rakkaus ja itsekkyys. Osallistumistalous, aristokratia, eli kutsuaksemme lasta omalta nimeltään, feodalismi, on rakkauden ilmentymä.»molemminpuolisten palvelusten aineellinen vaihto», näin Lavergne-Peguilhen kirjoittaa aivan sananmukaisesti,»on kaikkialla rakkauden ja kiintymyksen lähde». Mutta kun historia sai päinvastaisen päähänpiston, ryhtyi samentamaan tuota puhdasta lähdettä ja»sekoittamaan» talousmuotoja, haluaa myös Lavergne-Peguilhen sen mukaisesti»sekoittaa» valtiomuodot, luonnollisesti»vastaavan sovellutuksen» merkeissä. Aristokratian on hallittava»yhteisöjärjestelmässä», omattava»valta, jota yhteisön rikkaat ja sivistyneet jäsenet käyttelevät niin yhteisön lainsäätäjinä kuin myös yhteisön hallintomiehinä suojeluksessaan olevien yhteisönjäsenten suuren joukon alistamiseksi». Aristokratian ohessa on säilytettävä kappale despotiaa, joka»hillittömimmässäkään muodossa tuskin hajottaa yhteiskunnan voimia siinä määrin kuin lakityrannia», ja kappale monarkiaa, mutta sellaista, jolla ei ole»itsekkyyttä» ja joka»edustaa ylhäisestä näkökohdastaan yhtäläisen kiintyneesti kaikkien etuja». Tästä näkee helposti, mihin Lavergne-Peguilhen tähtää. Hän tahtoo palauttaa feodaalisen ihanuuden,»und der König absolut, wenn er ihren Willen tut» (ja kuningas olkoon itsevaltias, jos hän täyttää meidän tahtoamme). Hänen teoksensa on saanut arvionsa jo»kommunistisen manifestin» toteamuksessa feodaalisesta sosialismista:»...osuen joskus suoraan porvariston sydämeen katkeralla, henkevän purevalla arvostelullaan, mutta tehden aina koomisen vaikutuksen ollessaan täysin kykenemätön ymmärtämään nykyajan historian kulkua». 10 Asia on vain siten, että tämän arvion loppuosa sopii saksalaisiin romantikkoihin paljon paremmin kuin alkuosa. Ranskan ja Englannin feodaalisosialistit järkiintyivät tuntuvasti sen jälkeen kun porvaristo oli syrjäyttänyt heidät lopullisesti. He alkoivat aavistaa, vaikkakin hämärästi, että»restauraatiokauden vanhat sanontatavat olivat käyneet mahdottomiksi», kun taas saksalainen ja etenkin preussilainen feodalismi oli vielä lujasti kiinni kahvassa ja saattoi huolimatta Stein-Hardenbergin lainsäädännön kaikkea muuta kuin mullistavasta läpimurrosta härkäpäisen häikäilemättömästi kohottaa tiluksillaan muutaman moraalisen latteuden verhoaman mutta muuten peittelemättömän keskiaikaisen feodalismin lipun. Historiallis-romanttiselle koulukunnalle oli piirteellistä juuri kyvyttömyys ymmärtää edos ylimalkaisesti mitään muuta talousmuotoa kuin feodaalinen. Mutta koska se tahtoi ahtaassa luokkaitsekkyydessään kyllästää taivaan ja maan, kaikki juridiset, valtiolliset, uskonnolliset ym. suhteet tällä yhdellä talousmuodolla, se päätyi toisinaan väittämiin, jotka kuulostavat etäältä historiallisen materialismin tapaisilta, vaikka ovatkin siitä yhtä kaukana kuin luokkaitsekkyys tieteellisestä tiedosta. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Gerlach ja Stahl asennoituivat samalla tavalla Lassalleen kuin Lavergne-Peguilhen Marxiin ja Engelsiin. Gerlach on Preussin maakuntienkamarissa esitellyt varsin usein vapaamieliselle oppositiolle Lassallen myöhempää perustuslakiteoriaa muistuttavaa muunnelmaansa, vaikka juuri Lassalle on»hankittujen oikeuksien järjestelmässään» antanut näille historiallisen romantiikan viimeisille juoksupojille tieteellisen kuoliniskun. Historiallis-romanttisella koulukunnalla ei ole siis mitään tekemistä historiallisen materialismin kanssa tai korkeintaan sen verran kuin sen peittelemätön luokka-ideologia saattoi olla Marxille ja Engelsille eräänä niistä käyteaineista, joiden vaikutuksesta he päätyivät materialistiseen historiankäsitykseen. Tällainenkaan olettamus ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Tuo Lavergne-Peguilhenilta lainaamamme lause pisti silmäämme niin, että jo ennen kuin kävimme tarkastelemaan hänen kokonaan unohdettua teostaan käännyimme Engelsin puoleen kysyen, tunsivatko hän ja Marx historiallis-romanttisen koulukunnan kirjoittajia, mm. Marwitzia, Adam Mülleriä, Halleria, Lavergne-Peguilhenia, ja saivatko he näiltä vaikutteita. Engels oli niin ystävällinen, että vastasi minulle viime vuoden syyskuun 28. päivänä: 7

8 »Marwitzin jäämistön ja kirjan 11 olen käynyt lävitse jo muutama vuosi sitten löytämättä siitä muuta kuin oivallisia asioita ratsuväestä ja vuorenvarmasta uskosta viiden piiskaniskun ihmevoimaan aateliston soveltaessa niitä plebeijien selkään. Muutoin tuo kirjallisuus oli minulle vuosina 1841 ja 1842 kerrassaan vierasta tutustuin siihen vain sangen pinnallisesti enkä ole sille kerrassaan minkäänlaisessa kiitollisuudenvelassa kyseisessä suhteessa. Marx oli Bonnin ja Berliinin 12 aikoinaan tutustunut mm. Adam Müllerin teoksiin ja herra von Hallerin restauraatioon. Hän puhui vain suhteellisen halveksuvasti tästä ranskalaisten romantikkojen Joseph de Maistre n ja kardinaali Boland in äitelästä, fraasimaisen pöyhkeilevästä matkimisesta. Ja jos Marx olisikin törmännyt sellaisiin kohtiin kuin on Lavergne-Peguilhenilta lainattu, 13 ne eivät olisi siihen aikaan tehneet häneen kerrassaan minkäänlaista vaikutusta, jos hän yleensäkään olisi käsittänyt, mitä miekkoset halusivat sanoa. Marx oli niihin aikoihin hegeliläinen, jolle tuollainen kohta oli ehdottoman kerettiläinen. Hän oi tiennyt taloustieteestä kerrassaan mitään eikä olisi kerta kaikkiaan voinut ajatellakaan mitään kuullessaan sellaisen sanan kuin talousmuodot. Kyseinen kohta olisi siis siinäkin tapauksessa että Marx olisi lukenut sen, mennyt toisesta korvasta sisään ja tullut toisesta ulos jättämättä merkittävää jälkeä hänen muistiinsa. Mutta pidän tuskin luultavana, että Marxin lukemissa historiallis-romanttisissa teoksissa olisi saattanut olla tuonkaltaisia paikkoja. Lainaus sinänsä on hyvin merkittävä, mutta tahtoisin varmistua sen paikkansapitävyydestä. En tunne kirjaa, mutta sen tekijän tiedän olevan historiallisen koulukunnan kannattajan. Olisi kummallista, jos oikea historiankäsitys esiintyisi in abstracto niillä herroilla, jotka in concreto ovat eniten pahoinpidelleet historiaa niin teoreettisesti kuin käytännöllisestikin. He ovat ehkä feodalismin esimerkistä nähneet, kuinka valtio-muoto siinä kehittyi talousmuodosta, koska yhteys oli siinä selvä ja peittelemätön. Sanon ehkä, sillä mainittua kohtaa lukuun ottamatta en ole koskaan havainnut mitään tällaista, niin itsestään selvää kuin onkin, että feodalismin teoreetikot olivat vähemmän abstraktisia kuin porvarilliset liberaalit. Jos nyt yksi heistä tekee yleistävän yhteenvedon käsityksestä, joka koskee toisaalta kulttuurin leviämisen ja valtiomuodon sidonnaisuutta ja toisaalta talousmuotoa feodaalisessa yhteiskunnassa ja tulee johtopäätökseen, että se pätee kaikkiin talous- ja valtiomuotoihin, niin kuinka on sitten selitettävä näiden samaisten romantikkojen totaalinen sokeus, kun tulee kysymys muista talousmuodoista, porvarillisesta talousmuodosta ja sen erilaisia kehitysasteita vastaavista valtiomuodoista: keskiaikaisesta ammattikuntayhteisöstä, absoluuttisesta monarkiasta, perustuslaillisesta monarkiasta ja tasavallasta? Ne ovat todella vaikeasti yhdistettävissä. Ja sama mies, joka näkee talousmuodossa koko yhteiskunta- ja valtioorganisaation perustan, kuuluu koulukuntaan, jolle ja 1700-luvun absoluuttinen monarkia merkitsi jo syntiinlankeemusta, todellisen valtiodoktriinin pettämistä. Tosin kyllä lainauksessa sanotaan, että valtiomuoto juontuu yhtä väistämättömästi talousmuodosta vastaavasti sovellettaessa kuin lapsi miehen ja naisen yhtymisestä. Tekijän yleisesti tunnetun kouludoktriinin huomioon ottaen voin selittää tämän vain seuraavasti: todellinen talousmuoto on feodaalinen. Mutta koska se on saanut osakseen ihmisten vihat, sitä on vastaavasti sovellettava, jotta se voitaisiin suojata ihmisten hyökkäyksiltä sekä ikuistaa ja että valtiomuoto ym. jatkuvasti vastaisivat tuota talousmuotoa, ts. että valtiomuoto palautuisi ja 1300-luvun mallin mukaiseksi. Maailmoista paras ja historian teorioista kaunein toteutuisivat silloin samanaikaisesti, ja Lavergne-Peguilhenin yleistävä yhteenveto palautuisi jälleen varsinaiseen sisältöönsä: feodaalinen yhteiskunta tuottaa feodaalisen valtiojärjestyksen.» 14 Näin kirjoitti Engels. Ja kun me hänen toivomuksensa mukaisesti totesimme lainauksen oikeaksi ja löysimme Lavergne-Peguilhenin unohduksiin jääneestä kirjasta edellä lähemmin esitetyn kontekstin, saatoimme vastaukseksi vain vilpittömästi kiittää Engelsiä vakuuttavasta erittelystään sekä vakuuttua siitä, että hän yhden ainoan luun perusteella sommitteli oikein koko feodaalisen mastodontin (fossiilinen norsueläin). 8

9 * * * Historiallista materialismia vastaan tavallisimmin esitetyistä väitteistä otamme tarkasteltavaksi lähinnä kaksi kyseisen teorian nimeen liittyvää. Idealismi ja materialismi edustavat vastakkaisia vastauksia filosofian suureen peruskysymykseen ajattelun ja olemisen välisestä suhteesta, siis kysymykseen, kumpi on ensisijainen, henki vai luonto. Niillä ei sinänsä ole mitään tekemistä siveellisten ihanteiden kanssa. Nuo ihanteet saattavat elähdyttää filosofista materialistia kaikkein korkeimmassa ja puhtaimmassa muodossa, kun taas filosofinen idealisti saattaa olla niistä hyvinkin kaukana. Monivuotisen pappispimityksen avulla materialismi-sanalle on kuitenkin vääristelevästi annettu siveettömyyden sivumaku, mikä on useasti löytänyt tiensä myös porvarilliseen tieteeseen.»poroporvari ymmärtää materialismilla ylensyömistä ja juomista, silmänkoreutta, lihanhimoa ja ylpeää esiintymistä, rahanahneutta, saituruutta, voitonhimoa ja pörssihuijausta, lyhyesti sanoen, kaikkia niitä iljettäviä paheita, joiden orja hän itse hiljakseen on. Idealismilla hän ymmärtää uskoa hyveeseen, yleistä ihmisrakkautta ja yleensä parempaa maailmaa, josta hän kerskuu toisten edessä, mutta johon hän itse uskoo korkeintaan niin kauan kuin hänellä on kohmelo tavallisten materialististen hurjastelujen jälkeen tai niin kauan kuin hän on tehnyt konkurssin niiden tähden ja jota kaikkea hän säestää lempilaulullaan: Mikä on ihminen? Puoleksi eläin, puoleksi enkeli.» (Engels.) 15 Mikäli sanoja materialismi ja idealismi tahdotaan käyttää tässä kuvaannollisessa mielessä, niin on sanottava, että historiallisen materialismin tunnustaminen vaatii tänä päivänä suurta siveellistä idealismia, sillä se aiheuttaa tunnustajalleen väistämättömästi köyhyyttä, vainoa ja parjausta, kun taas historiallinen idealismi kuuluu jokaisen kiipeilijän vakiovarusteisiin, sillä se tarjoaa tunnustajalleen runsaimmin kaikkia maallisia hyvyyksiä, leveitä leipäpaikkoja sekä kaikkia mahdollisia kunniamerkkejä, titteleitä ja arvoja. Emme halua tällä suinkaan sanoa, että kaikki idealistiset historikot toimisivat vilpillisistä herätteistä, mutta meillä on täysi oikeus torjua typeränä ja häpeämättömänä parjauksena kaikki ne siveettömyyden häpeätahrat, joita historiallisen materialismin kontolle pannaan. Hiukan ymmärrettävämpi vaikkakin yhtä karkeasti virheellinen on historiallisen materialismin sotkeminen luonnontieteelliseen materialismiin. Luonnontieteellinen materialismi ei lainkaan huomaa, että ihmiset elävät paitsi luonnossa myös yhteiskunnassa, että luonnontieteen lisäksi on olemassa myös yhteiskuntatiede. Historiallinen materialismi sisällyttää itseensä myös luonnontieteellisen, mutta luonnontieteellinen ei sisällä historiallista. Luonnontieteellinen materialismi näkee ihmisessä tajuisesti toimivan luontokappaleen, mutta ei yritä selvittää, mikä määrää ihmisen tajunnan inhimillisen yhteiskunnan sisällä. Siksi se historian alueelle tullessaan ajautuu täydelliseen vastakohtaansa, äärimmäiseen idealismiin. Se uskoo historiaa tekevien suurmiesten henkiseen ihmevoimaan. Muistakaamme vain Büchnerin suitsutusta Fredrik II:lle ja Haeckelin Bismarckpalvontaa, jota säesti naurettava sosialistiviha. Luonnontieteellinen materialismi näkee inhimillisen yhteiskunnan sisällä vain aatteellisia liikevoimia. Todellisena malliesimerkkinä tästä on Hellwaldin»Kulttuurihistoria». 16 Sen tekijä ei näe, että 1500-luvun uskonpuhdistus oli taloudellisen liikunnan ideologista heijastumaa. Hän sanoo:»uskonpuhdistuksella on ollut tavattoman suuri vaikutus myös taloudelliseen liikuntaan». Tekijä ei huomaa, että kaupan tarpeet johtivat vakinaisten armeijoiden luomiseen ja kauppasotiin. Hän sanoo:»laajalle levinnyt rauhanrakkaus oli se, joka loi myös vakinaiset armeijat sekä aiheutti välillisesti uusia sotia.» Tekijä ei käsitä rajoittamattoman itsevaltiuden taloudellista välttämättömyyttä 1600ja 1700-luvulla. Hän kirjoittaa:»on todettava, että jonkin Ludvig XIV:n despotia, hovin suosikkija jalkavaimojärjestelmä ei olisi ollut koskaan mahdollinen, jos kansat olisivat esittäneet sitä vastaan vetonsa, sillä kansojen käsissähän on viime kädessä kaikki valta.» Ja niin edespäin loputtomiin. Melkein jokaisella kirjansa kahdeksallasadalla sivulla Hellwald tekee tuollaisia tai vielä pahempia kömmähdyksiä. Idealististen historikkojen on sitten helppo suoriutua tuonkaltaisesta»materialistisesta» historiankirjoituksesta. Mutta he eivät toki voi panna historiallista materialismia vastuuseen Hellwaldin ja kumppaneiden kirjoittelusta. Luonnontieteellinen materialismi päätyy näennäisen tiukassa johdonmukaisuudessaan tosiasiallisesti mitä suurimpaan epäjohdonmukaisuuteen. Käsittelemällä ihmistä pelkkänä 9

10 tajuisesti toimivana eläimenä se tekee ihmiskunnan historian aatteellisten vaikuttimien ja tavoitteiden kirjavaksi ja mielettömäksi temmellykseksi. Virheellinen olettamus, että tajuisesti toimiva ihminen on eristetty luontokappale, vie luonnontieteellisen materialismin idealistiseen hourailuun ihmiskunnan historiasta, joka jatkuu hulluna varjotanssina ikuisen maailman kaikkeuden materialistisen ykseyden keskellä. Historiallinen materialismi sitä vastoin lähtee siitä luonnonhistoriallisesta tosiasiasta, että ihminen ei ole pelkästään eläin, vaan että hän on yhteiskuntaeläin, että hän on voinut saavuttaa tajuntansa vain yhteiskuntaryhmien kanssakäymisessä (lauma, suku, luokka), jossa hän vain voikin elää tajuisena olentona, että näiden ryhmien aineelliset perusteet niin muodoin määräävät hänen aatteellisen tajuntansa ja että niiden etenevä kehitys on ihmiskunnan noususuuntaisen liikunnan laki. * * * Tämä historiallisen materialismin vääristelyistä, jotka perustuvat sen nimen väärinkäyttöön. Ne käsittävätkin jo suuren osan sitä vastaan suunnatuista moitteista, sillä porvarillinen tiede ei ole vielä esittänyt yhtään asiallista arvostelua materialistisesta historiankäsityksestä, lukuun ottamatta erästä yritystä, josta tulee kohta puhe. Kuinka lapsellisella lepertelyllä tämän tieteen»etevimmät» edustajat yrittävät suoriutua tästä epämukavasta teoriasta, joka häiritsee heitä harjoittamasta porvarillisen luokkatietoisuutensa rauhoittamiseen tähtäävää kaunomaalausta, siitä jokainen voi vakuuttua»saksan ensimmäisen korkeakoulun ensimmäisen kansantaloustieteenopettajan» herra Adolf Wagnerin puheesta, jolla hän valisti vuoden 1892 evankelis-sosiaalisen kongressin valistuneita osanottajia. Vaikka olemmekin kaukana ajatuksesta samastaa tämä paatunut saivartelija ja kelvoton ilmiantaja porvarillisen tieteen kaikkien edustajien kanssa, emme kuitenkaan ole monivuotisista tarkkailuistamme huolimatta voineet löytää heidän historialliseen materialismiin kohdistamastaan arvostelusta mitään muuta kuin yleisluontoisia sanakäänteitä, joita ei voida pitää asiallisina vastaväitteinä eikä moraalisina moitteinakaan. Niiden sisältö on suunnilleen tällainen: historiallinen materialismi on mielivaltainen historian rakennelma, joka puristaa ihmiskunnan loputtoman moninaisen elämän pelkäksi kaavaksi. Se kieltää kaikki aatteelliset voimat, tekee ihmiskunnasta mekaanisen kehityksen tahdottoman leikkikalun, hylkää kaikki moraaliset mittapuut. Todellisuudessa asia on aivan päinvastoin. Historiallinen materialismi tekee lopun kaikenlaisesta mielivaltaisesta historian rakentelusta; se hylkää kaikki ontot muotit, jotka pyrkivät valamaan ihmiskunnan aina vaihtelevan elämän yhden mallin mukaan.»materialistinen menetelmä muuttuu vastakohdakseen, jollei sitä käytetä historian tutkimisen johtolankana, vaan valmiina kaavana, jonka mukaan historian tosiseikkoja sijoitellaan paikoilleen.» Näin sanoo Engels. Kautsky protestoi yhtä tarmokkaasti historiallisen materialismin kaikkea sellaista»madaltamista» vastaan, että yhteiskunnassa olisi aina vain kaksi leiriä, kaksi toisiaan vastaan taistelevaa luokkaa, kaksi kiinteää yhdenlaatuista massaa, vallankumouksellinen ja taantumuksellinen.»jos asia olisi todella siten, historiankirjoitus olisi verrattain helppo asia. Todellisuudessa suhteet eivät ole niin yksinkertaisia. Yhteiskunta on ja tulee aina olemaan tavattoman monimutkainen elimistö erilaisine luokkineen ja etupyyteineen, jotka asianhaaroista riippuen saattavat ryhmittyä hyvin erilaisten puolueiden ympärille.» Historiallinen materialismi tarkastelee historian jokaista kautta ilman minkäänlaisia ennakkoehtoja; se tutkii niitä yksinkertaisesti perustasta huippuun asti, taloudellisesta rakenteesta aatteellisiin kuvitelmiin saakka. Mutta, meille sanotaan, se juuri onkin»mielivaltainen historian rakennelma». Mistä tiedätte, että historiallisen kehityksen perustana on talous eikä filosofia? Vastauksemme on hyvin yksinkertainen. Tiedämme sen siitä, että ihmisten täytyy ensin syödä, juoda, asua ja pukeutua, ennen kuin he voivat ajatella ja runoilla, että ihminen saa tajunnan ainoastaan sosiaalisessa kanssakäymisessä toisten ihmisten kanssa ja että näin ollen hänen yhteiskunnallinen olemisensa määrää hänen tajuntansa eikä päinvastoin. Olettamus, että 10

11 ihmiset olisivat vasta ajattelun kautta päätyneet syömiseen, juomiseen ja asumiseen, vasta filosofian kautta tulleet talouteen, onkin juuri aivan»mielivaltainen» olettamus, joten historiallinen idealismi vie suoraa päätä kovin ihmeellisiin»historiallisiin rakennelmiin». On mielenkiintoista, että historiallisen idealismin tämänpäiväiset jäljittelijät myöntävät tämän tietyssä mielessä ja pilkkaavat yhtä mittaa suurimman edustajansa Hegelin»historiallisia rakennelmia». Heitä ei kuitenkaan ärsytä Hegelin»historian rakentelu», jolla alalla he ovat tuhatkertaisesti ohittaneet hänet, vaan Hegelin tieteellinen käsitys historiasta inhimillisenä kehitysprosessina, jonka verkkainen astunta kaikkien harhateiden kautta on seurattavissa ja sisäinen lainmukaisuus todistettavissa kaikkien näennäisten satunnaisuuksien keskellä. Tämän suuren ajatuksen, klassisen filosofiamme kypsimmän hedelmän, muinaiskreikkalaisen dialektiikan uudestisyntymän Marx ja Engels ottivat Hegeliltä:»Me saksalaiset sosialistit olemme ylpeitä siitä, että polveudumme paitsi Saint-Simonista, Fourierista ja Owenista myös Kantista ja Hegelistä.» Marx ja Engels havaitsivat kuitenkin, että huolimatta monista historian kehityskulkua koskevista nerokkaista oivalluksistaan Hegel päätyi kuitenkin vain»mielivaltaisiin historiallisiin rakennelmiin», koska hän piti seurausta syynä, olioita aatteiden heijastumina eikä, kuten todellisuudessa on laita, aatteita olioiden heijastumina. Tällainen käsitys oli Hegelille sangen luonnollinen, sillä Saksan porvarilliset luokat olivat yleensä vieraita kaikelle todelliselle elämälle; säilyttääkseen itsenäisen olemassaolonsa niiden oli paettava aatteiden eteerisiin korkeuksiin, missä ne kävivät vallankumouksellisia taisteluitaan hallitsevaa absolutistista feodaalitaantumusta loukkaamattomissa tai mahdollisimman vähän loukkaavissa muodoissa. Hegelin dialektinen menetelmä, joka selitti koko luonnollisen, historiallisen ja henkisen maailman alituisessa liikkeessä ja kehityksessä olevaksi prosessiksi sekä yritti todistaa tämän liikkeen eri momenttien sisäisen yhteyden, päätyi sittenkin järjestelmään, joka oli löytävinään mm. sääty-yhteiskunnan monarkiasta absoluuttisen aatteen, sinisistä husaareista idealismin, feodaaliherroista välttämättömyyden, perisynnistä syvällisen ajatuksen ja kruununperimisestä filosofisen kategorian. Mutta heti kun saksalaisesta porvaristosta oli taloudellisen kehityksen mukana kasvanut esiin ja astunut luokkataisteluun uusi luokka, proletariaatti, oli luonnollista, että tämä uusi luokka aloitti taistelunsa tallatulla tantereella, että se suhtautui äidinperintöönsä varauksellisesti ja otti porvarillisesta filosofiasta sen vallankumouksellisen sisällön, mutta murskasi taantumuksellisen muodon. Olemme jo nähneet, että proletariaatin henkiset esitaistelijat käänsivät jaloilleen Hegelin dialektiikan, joka oli seissyt päälaellaan.»hegelin mielestä ajatusprosessi, jonka hän aatteen nimisenä muuttaa jopa itsenäiseksi subjektiksi, on todellisuuden demiurgi, todellisuuden, joka on vain aatteen ulkoinen ilmaus. Minulla taas aatteellinen ei ole muuta kuin ihmispäähän siirrettyä j a siellä muunnettua aineellisuutta.» (Marx.) 19 Mutta siten Hegel olikin mennyttä porvarilliselle maailmalle, joka ei ollut havainnut hänen dialektiikkansa taantumuksellisen muodon takana piilevää vallankumouksellista sisältöä.»mystifioidussa muodossaan dialektiikka tuli Saksassa muotiin, koska se näytti ihanteellistavan olevaista. Järjellisessä muodossaan on se porvaristolle ja sen doktrinäärisille aatteilijoille kiusa ja kauhistus, koska siinä olevaisen myönteiseen ymmärtämiseen sisältyy myös olevaisen kieltäminen, välttämättömän häviön ymmärtäminen, koska se tarkastelee jokaista syntynyttä muotoa kehityksen kulussa, siis myös sen katoavalta puolelta, koska se ei anna minkään itseään lannistaa ja on olemukseltaan arvosteleva ja vallankumouksellinen.» Hegel sai todellakin osakseen saksalaisen porvariston vihan ja raivon, mutta ei heikkojen vaan vahvojen puoliensa tähden, ei»mielivaltaisen historian rakentelun» vaan dialektisen menetelmänsä tähden. Sillä juuri tämän porvarillinen tiede lakaisee sivuun eikä noita»mielivaltaisia rakennelmia». Ollakseen johdonmukainen porvarillisen tieteen olisi pitänyt siivota pois koko Hegel, ja Saksan pikkuporvariston ensimmäinen filosofi on tehnytkin sen johdonmukaisesti. Schopenhauer heitti yli laidan koko»puoskari» Hegelin. Hän hylkäsi ennen kaikkea Hegelin historianfilosofian. Schopenhauer ei nähnyt ihmiskunnan historiassa mitään etenevää kehitysprosessia: hän näki siinä ainoastaan yksilöiden historiaa. Saksalainen poroporvari, jonka profeetta Schopenhauer oli, on hänen mielestään sellainen kuin ihminen on ollut luomisesta lähtien ja tulee iäti pysymään sellaisena. Schopenhauerin filosofia huipentui»vakaumukseen, että kaikkina aikoina on ollut, on ja tulee olemaan yhtä ja samaa». Hän 11

12 kirjoittaa:»historia osoittaa jokaisella sivullaan samaa, mutta eri muodoissa: kansainhistorian jaksot eroavat pohjimmiltaan vain nimien ja vuosilukujen puolesta, varsinainen sisältö on olennaisesti kaikkialla sama... Historian aineksena on yksilö yksityiskohtineen ja satunnaisuuksineen, jotka aina ovat ja sitten ainiaaksi katoavat kuin ihmismaailman ohimenevät yhteenpunoumat, jotka hyörivät kuin pilvet tuulessa ja jotka vähäisenkin sattuman vaikutuksesta muuttavat täysin muotoaan.» Näin läheltä Schopenhauerin filosofinen idealismi koskettaa historiankäsityksessä luonnontieteellistä materialismia. Todellisuudessa ne ovat saman rajoittuneisuuden vastakkaisia napoja. Ja kun Schopenhauer karjaisee kiukkuisesta luonnontieteellisille materialisteille:»näille herroille sulatuskauhamiehille on huomautettava, että pelkkä kemia voi tehdä ihmisestä apteekkarin mutta ei koskaan filosofia», niin nimenomaan hänelle itselleen on huomautettava, että pelkkä filosofointi voi kyllä tehdä ihmisestä nöyristelijän mutta ei historiantutkijaa. Tosin Schopenhauer oli tavallaan johdonmukainen, ja hyljättyään kerran Hegelin dialektisen menetelmän hänen täytyi hyljätä myös tämän historialliset rakennelmat. Mutta kuta enemmän saksalainen poroporvaristo kehittyi suurteollisuutta harjoittavaksi porvaristoksi, kuta enemmän se luokkataistelussaan luopui omista ihanteistaan ja perääntyi feodaalisen absolutismin varjoon, sitä enemmän se tunsi tarvetta todistaa tämän omituisen kravunkulkunsa historiallisen»mielekkyyden». Ja koska Hegelin dialektiikan täytyi Marxin esittämistä syistä herättää porvaristossa vihaa ja raivoa, sille jäivät ainoastaan Hegelin historialliset rakennelmat. Porvariston historiantutkijat löysivät absoluuttisen idean Saksan valtakunnasta, idealismin militarismista, syvän mielekkyyden porvariston harjoittamasta proletariaatin riistosta, välttämättömyyden koronkiskonnasta, filosofisen kategorian Hohenzollernien dynastiasta ja niin edelleen. Ja tyhmännokkelan helppoheikkimäisesti porvaristo väittää puolustavansa täten porvarillista idealismia ja syyttävänsä samalla»mielivaltaisista historiallisista rakennelmista» niitä, jotka todella pelastavat sen, mikä tuossa idealismissa on ollut suurta ja merkittävää. Niin siis Gracchukset veisaavat jälleen kerran valitusvirttä kapinan johdosta, ja millaiset Gracchukset! * * * Silmäiskäämme vielä muita moitteita ja väitteitä, joita esitetään historiallista materialismia vastaan. Historiallinen materialismi muka kieltää kaikki aatteelliset voimat, tekee ihmiskunnasta mekaanisen kehityksen tahdottoman leikkikalun, hylkää kaikki moraaliset mittapuut. Historiallinen materialismi ei ole mikään ehdottoman totuuden kruunaama lopullinen järjestelmä. Se on tieteellinen menetelmä inhimillisen kehitysprosessin tutkimista varten. Se lähtee siitä kumoamattomasta tosiseikasta, että ihmiset eivät elä ainoastaan luonnossa vaan myös yhteiskunnassa. Eristettyjä ihmisiä ei ole koskaan ollut. Jokainen ihminen, joka sattumalta joutuu inhimillisen yhteiskunnan ulkopuolelle, surkastuu nopeasti ja tuhoutuu. Jo tällä lähtökohdallaan historiallinen materialismi tunnustaa kaikkien aatteellisten voimien laajakantoisen merkityksen.»missään luonnon tapahtumissa ei ole tahdottua, tietoista tarkoitusta. Sitä vastoin yhteiskunnan historiassa ovat toimivina voimina tietoisuuden omaavat, harkinnan tai intohimon vaikutuksesta toimivat, tiettyihin tarkoituksiin pyrkivät ihmiset. Mitään ei tapahdu ilman tietoista aikomusta, ilman tahdottua päämäärää... Tahdon määrää intohimo tai harkinta. Mutta ne kannustimet, jotka vuorostaan välittömästi määräävät intohimon tai harkinnan, ovat hyvin erilaatuisia. Ne voivat olla osaksi ulkonaisia esineitä, osaksi aatteellisia vaikuttimia, kuten kunnianhimo, innostus totuuden ja oikeudenpuolesta, henkilökohtainen viha tai myös kaikenlaatuisia puhtaasti yksilöllisiä mielijohteita.» (Engels.) 21 Tässä on toisaalta luonnon ja toisaalta yhteiskunnan kehityshistorian välinen olennainen ero. Tosin yksilöiden toimintojen ja tahtomusten lukuisat yhteentörmäykset historiassa johtavat näennäisesti samaan tulokseen kuin tiedottomat sokeat luonnonvoimat: historian ulkopinnalla hallitsee näennäisesti sattuma aivan kuin luonnonkin ulkopinnalla.»tahtomus täyttyy vain harvoin, monet halutut tarkoitusperät käyvät useimmissa tapauksissa ristiin ja ovat 12

13 vastakkaisia tai ne ovat sinänsä jo alunperin mahdottomia saavutettaviksi taikka puuttuu niiden toteuttamiskeinoja.» 22 Kun tajutonta luontoa näennäisesti hallitsevien sokeiden sattumien vuoroleikissä lyö sittenkin itsensä lävitse yleinen liikuntalaki, niin on oikeus kysyä, onko tajuisesti toimivan ihmiskunnankin ajattelu ja tahto sellaisen lain alainen. Ja tällainen laki löytyy, jos ryhdytään tutkimaan, mikä on ihmisten aatteellisten pyrkimysten liikkeellepanna. Ihminen voi tulla tietoiseksi, ajatella ja toimia tajuisesti vain sosiaalisessa yhteisössä. Sosiaalinen liitto, jonka jäsen hän on, herättää ja ohjaa hänen henkisiä voimiaan. Mutta jokaisen sosiaalisen yhteisön perustana on aineellisen elämän tuottamistapa, joten viime kädessä juuri se määrää henkisen elämänprosessin lukuisine ilmauksineen. Historiallinen materialismi ei suinkaan kiellä aatteellisten voimien vaikutusta, se vain tutkii ne perusteitaan myöten, hankkii tarvittavan selvyyden kysymykseen, mistä aatteet ammentavat voimansa. Ihmiset tekevät tietysti historiansa, mutta se, kuinka he tekevät historiaansa, riippuu jokaisessa erillisessä tapauksessa siitä, kuinka selvästi tai epäselvästi asioiden aineellinen yhteys kuvastuu heidän päässään. Sillä aatteet eivät synny tyhjästä, vaan ne ovat yhteiskunnallisen tuotantoprosessin tuotteita, ja kuta tarkemmin tietty aate eli idea kuvastaa tätä prosessia, sitä voimallisempi se aate on. Ihmishenki ei liitele inhimillisen yhteiskunnan historiallisen kehityksen yllä, vaan sisältyy itse tuohon kehitykseen. Se on kasvanut esille aineellisesta tuotannosta ja kehittynyt siinä ja sen mukana. Vasta sitten, kun tämä tuotantoprosessi alkaa kehittyä äärimmäisen monimuotoisesta hyörinästä yksinkertaisiksi ja suuriksi vastakohtaisuuksiksi, ihmishenki pystyy tiedostamaan koko sen sisäisen yhteyden, ja vasta kun nämä viimeiset vastakohdat kuolevat tai tulevat syrjäytetyiksi, se pääsee yhteiskunnallisen tuotannon herraksi ja tähän»päättyy siis ihmiskunnan esihistoria» (Marx) 23 ja»ihmiset tulevat täysin tietoisesti tekemään historiaansa. Se on ihmiskunnan hyppäys välttämättömyyden valtakunnasta vapauden valtakuntaan.» (Engels.) 24 Yhteiskunnan tähänastinen kehitys ei siksi ole ollutkaan mikään eloton mekanismi, jonka tahdottomana leikkikaluna ihmiskunta olisi ollut. Kuta suuremman osan elinaikaansa jokin sukupolvi on joutunut käyttämään kokonaistarpeittensa tyydyttämiseen, sitä riippuvammaksi se on tullut luonnosta, sitä vähemmän liikkuma-alaa on jäänyt sen henkiselle kehitykselle. Tämä liikkuma-ala on laajennut kuitenkin sitä mukaa kuin ihmiset ovat oppineet hankkimansa taidon ja keräämänsä kokemuksen avulla hallitsemaan luontoa. Ihmishenki on päässyt yhä suuremmassa määrin elottoman luonnonmekanismin herraksi ja tuotantoprosessin henkisen hallinnan kautta täydentänyt ja yhä täydentää ihmissuvun etenevää kehitystä.»koko kysymys ihmisen herruudesta maan päällä riippui elämän ylläpitämiseen tarvittavien välineiden tuottamistaidosta. Ihminen on ainoa olento, josta voidaan sanoa, että hän on saavuttanut ehdottoman herruuden elintarvikkeiden tuottamisessa; siinä suhteessa hänellä ei alkujaan ollut kerrassaan mitään etua muiden eläinten rinnalla... Siksi on hyvin todennäköistä, että inhimillisen edistyksen suuret aikakaudet osuvat enemmän tai vähemmän suoranaisesti yhteen toimeentulolähteiden avartumisen kanssa.» Seuratessamme miten Morgan jaksottaa ihmisen alkuhistoriaa näemme, että ensimmäistä villeysastetta luonnehti selvästi äännetyn (artikuloidun) puheen syntyminen, toista astetta tulen käyttäminen, kolmatta jousen ja nuolen keksiminen: ne muodostivat jo hyvin monimutkaisen työkalun, joka edellytti kauan kerättyä kokemusta ja kehittyneitä hengenvoimia sekä monien muiden keksintöjen samanaikaista tuntemusta. Tällä viileyden viimeisellä asteella ihmisjärki alkaa jo tietyssä määrin hallita tuotantoa; ihmiset käyttävät jo mm. puuastioita ja puisia talouskaluja, niinestä ja ruo osta punottuja koreja sekä kivestä hiottuja työkaluja. Raakalaiseli barbaarikauteen siirtymisen Morgan sijoittaa savenvalun yleistymiseen, joka luonnehtii tämän kauden ala-astetta. Sen keskiastetta luonnehtivat jo kotieläinten kesyttäminen, ravintokasvien viljely kastelun avulla, kivien ja tiilien käyttäminen rakentamiseen. Raakalaiskauden yläaste alkaa vihdoin rautamalmin sulatuksen myötä. Aineellisen elämän tuotanto saavuttaa tällä asteella jo erittäin runsasmuotoisen kehityksen. Tähän kauteen kuuluvat sankariajan kreikkalaiset, itaaliset heimot vähän ennen Rooman perustamista, Tacituksen ajan germaanit. Tämä aika tuntee jo palkeet, miilun ja ahjon, rautakirveen, rautalapion ja rautamiekan, kuparikärkisen keihään ja kilven, jauhinkivet ja 13

14 savenvalupyörän, rattaat ja sotavaunut, laivojen rakentamisen parruista ja lankuista sekä kaupungit kivimuureineen ja harjakattoineen, portteineen, torneineen sekä marmoripyhättöineen. Havainnollisen kuvan raakalaisuuden yläasteella saavutetusta tuotannon edistyksestä tarjoavat Homeroksen runot, jotka itse ovat samalla klassinen todistus tästä tuotannosta esille kasvaneesta henkisestä elämästä. Ihmiskunta ei siis ole minkään elottoman mekanismin tahdoton leikkikalu, vaan sen etenevän kehityksen avain on nimenomaan siinä, että ihmishenki tulee kasvavassa määrässä elottoman luonnon mekanismin herraksi. Mutta ja se vain vahvistaa historiallista materialismia ihmishenki kehittyy aineellisesta tuotantotavasta ja sen myötä; se ei ole tuotantotavan isä, vaan tuotantotapa on sen äiti, ja tämä aineellisen ja henkisen välinen suhde tulee tavattoman selvästi esille juuri alkukantaisessa ihmisyhteiskunnassa. Raakalaiskaudesta johtaa sivistyskauteen kirjainkirjoituksen keksiminen ja sen käyttäminen kirjallisten muistiinpanojen tekemiseen. Alkaa ihmiskunnan kirjoitettu historia, ja siinä henkinen elämä näyttäytyy taloudellisesta perustastaan täysin irrotettuna. Mutta tämä näennäisyys pettää. Sivistyksen myötä, heimoyhteiskunnan hajoamisen sekä perheen, yksityisomaisuuden ja valtion syntymisen myötä, jatkuvasti kehittyvän työnjaon sekä yhteiskunnan hallitseviin ja hallittaviin, sortaviin ja sorrettuihin luokkiin jakautumisen myötä henkisen kehityksen riippuvuus taloudellisesta tulee paljon vaikeammin havaittavaksi ja mutkallisemmaksi, mutta ei lakkaa olemasta.»luokkaeron puolustelun viimeinen perustelu: täytyy olla luokka, jonka ei tarvitse vaivata itseään jokapäiväisten elämäntarvikkeiden hankkimisella, jotta sille jäisi aikaa yhteiskunnan henkisen työn suorittamiseen; tällä jaarittelulla on ollut näihin saakka suuri historiallinen oikeutuksensa» (Engels), näihin saakka, ts. viimeisen sadan vuoden aikana tapahtuneeseen teolliseen vallankumoukseen saakka, joka tekee hallitsevasta luokasta teollisten tuotantovoimien kehityksen esteen. Mutta yhteiskunnan jakautuminen luokkiin on lähtöisin yksinomaan taloudellisesta kehityksestä, ja niin muodoin minkään luokan henkinen työ ei ole erotettavissa siitä taloudellisesta perustasta, jota sen on kiittäminen syntymästään. Niin syvä kuin olikin syntiinlankeemus vanhan heimoyhteiskunnan yksinkertaisesta siveellisestä korkeudesta alhaisimpien etujen hallitsemaan uuteen yhteiskuntaan, jonka moraali ei ole ollut koskaan mitään muuta kuin pienen vähemmistön kehitystä suuren riistetyn ja sorretun enemmistön kustannuksella, yhtä suunnaton oli myös henkinen edistys alkukantaisen yhteisön napanuorassa riippuneesta heimosta nykyaikaiseen yhteiskuntaan valtavine tuotantovoimineen. Mutta niin suurta kuin tämä edistys olikin, niin hienoksi, joustavaksi, voimakkaaksi ja luontoa yhä vastustamattomammin lannistavaksi : välineeksi kuin ihmishenki tulikin, sen pontimena ja liikevoimina pysyivät kuitenkin aina eri luokkien taloudelliset taistelut,»yhteiskunnallisten tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden välillä vallitsevat ristiriidat». Ja ihmiskunta asetti itselleen aina vain tehtäviä, jotka se kykeni ratkaisemaan. Tarkemmin katsottuna käy aina kuten Marx sanoo, että itse tehtävä syntyy vasta sitten, kun sen ratkaisemisen aineelliset edellytykset ovat jo olemassa tai ainakin kehittymässä. Tämän sidonnaisuuden havaitsee helpoimmin, kun tarkastelee niiden suurten keksintöjen ja löytöjen alkuperää, jotka niin historiallisen idealismin kuin myös luonnontieteellisen materialismin ideologisen historiankäsityksen mukaan ovat peräisin luovasta ihmishengestä kuten Athene Zeuksen päästä ja jotka siis ovat muka aiheuttaneet valtavimmat taloudelliset mullistukset. Jokaisella näistä löydöistä ja keksinnöistä on pitkällinen esihistoriansa. Ja kun seurailemme tämän historian erillisiä etappeja, havaitsemme kaikkialla tarpeen, joka aiheutti tietyn löydön tai keksinnön. Monet merkittävimmät keksinnöt, kuten ruudin ja kirjapainotaidon, jotka ovat»muuttaneet perinpohjaisesti maapallon kasvoja», ovat selitettävistä syistä peittyneet tarujen verhoon. Se on selitettävissä sillä, että nämä keksinnöt eivät kuulu itse asiassa yksilöille, jotka olisivat muka ammentaneet ne neroutensa syvyyksistä, sillä jos joillakin yksilöillä olikin ollut suuria ansioita niiden luomisessa, niin ainoastaan siksi että he tunsivat terävimmin ja syvimmin taloudellisen tarpeen ja sen tyydyttämisen keinot. Yhteiskunnallista mullistusta ei aiheuta keksintö tai löytö, vaan yhteiskunnallinen mullistus aiheuttaa keksinnön tai löydön, ja vasta sitten kun yhteiskunnallinen mullistus on aiheuttanut keksinnön tai löydön, tämä jälkimmäinen saa yleismaailmallisen kantavuuden. Amerikka oli löydetty paljon ennen Kolumbusta, normannit olivat jo vuonna 1000 tulleet Amerikan pohjoisrannikolle, jopa nykyisten Yhdysvaltojen seudulle saakka, mutta löydetyt maat unohtuivat ja häipyivät 14

15 tietämättömiin. Vasta sitten kun kapitalistisen kehityksen alku oli synnyttänyt jalometallien, uuden työvoiman ja uusien markkinoiden tarpeen, Amerikan löytäminen merkitsi taloudellista mullistusta. Onhan kyllin tunnettua, että Kolumbus ei aikonutkaan löytää uutta maailmaa neroutensa hämärästä käskystä, vaan hän etsi lyhintä tietä ikivanhan kulttuurimaan Intian satumaisille aarreaitoille. Ensimmäisen saaren löytämistä seuranneena päivänä hän kirjoitti päiväkirjaansa:»näistä hyvänluontoisista ihmisistä mahtaa tulla täysin käyttökelpoisia orjia», ja hänen jokapäiväinen rukouksensa kuului:»sallikoon Herra armossaan minun löytää kultakenttiä!»»armon herra» oli silloinen ideologia, samoin kuin tämänpäiväinen, tosin vielä paljon ulkokultaisempi ideologia on»humaaniuden ja sivistyksen kuljettamista pimeisiin maanosiin». Nerokkaiden keksintöjen useinkin suorastaan kaskunomaisen surullinen kohtalo ei ole osoitus inhimillisestä kiittämättömyydestä, kuten ideologinen käsitys pintapuoliseen tapaansa arvelee, vaan helposti selitettävä seuraus siitä tosiasiasta, että keksintö ei aiheuta taloudellista mullistusta, vaan taloudellinen mullistus aiheuttaa keksinnön. Terävästi ja syvälle näkevät nerot tiedostavat tehtävän ja sen ratkaisun jo silloin kun tuon ratkaisun aineelliset ehdot ovat vielä kypsymättömiä eikä vallitseva yhteiskuntamuodostuma ole vielä kehittänyt kaikkia tuotantovoimiaan, joilla on vielä kylliksi tilaa. On merkille pantava tosiasia, että juuri ne keksinnöt, jotka ovat kaikkia edellisiä enemmän edistäneet inhimillisen tuotantovoiman ääretöntä laajentumista, ovat koituneet keksijöilleen onnettomuudeksi ja itse asiassa hävinneet aivan jäljettömiin vuosisadoiksi. Anton Müller keksi noin 1529 Danzigissa niin sanotun nauhamyllyn, myös nuoramyllyksi ja myllytuoliksi kutsutun, joka tuotti samanaikaisesti kuusikin kudosta. Mutta koska kaupungin maistraatti pelkäsi, että tämä keksintö voi tehdä kokonaisen joukon työläisiä kerjäläisiksi, se määräsi keksinnön pimitettäväksi ja keksijän salaisesti hukutettavaksi tai kuristettavaksi. Samaa konetta ryhdyttiin 1629 käyttämään Leydenissä, mutta reunustenkutojien kapinointi pakotti kieltämään sen. Saksassa se kiellettiin vuosina 1685 ja 1719 keisarillisella julistuksella ja Hampurissa se poltettiin virallisesti maistraatin määräyksestä.»tämä kone, joka sai niin paljon melua aikaan, oli todellisuudessa kehruu- ja kutomakoneiden ja siis 1700-luvun teollisen vallankumouksen edelläkävijä.»2 Yhtä traaginen kuin Anton Miillerin kohtalo oli Marburgissa matematiikan professorina toimineen Denis Papinin kohtalo hänen yrittäessään rakentaa höyrykonetta teollisuuden tarpeita varten. Joka puolelta tulleiden vastalauseiden masentamana hän jätti koneensa silleen ja rakensi höyrylaivan, jolla lähti 1707 Kasselista alas Fuldaa purjehtiakseen Englantiin. Mündenin kaupungin esivalta kielsi kuitenkin korkeassa viisaudessaan matkan jatkamisen, ja Weserin kalastajat rikkoivat hänen höyryaluksensa. Papin kuoli sitten köyhänä ja unohdettuna Englannissa. Nyt on aivan selvää, ettäanton Müllerin vuonna 1529 keksimä nauhamylly ja Denis Papinin vuonna 1707 keksimä höyrylaiva olivat verrattomasti suurempia ihmishengen suorituksia kuin James Hargreavesin 1764 keksimä»jenny» tai Fultonin 1807 keksimä höyryalus. Kun siitä huolimatta edelliset eivät ole saaneet mitään tunnustusta, mutta jälkimmäisillä on ollut kerrassaan maailmaa mullistava menestys, niin se vain todistaa, että taloudellista kehitystä ei tee keksintö, vaan taloudellinen kehitys tekee keksinnön, että ihmishenki ei ole yhteiskunnallisten kumousten alullepanija, vaan niiden täytäntöönpanija. Viivähtäkäämme vielä hetkinen kirjapainotaidon ja ruudin keksinnöissä, joita historiallinen idealismi on eniten käyttänyt eriskummallisten ajatteluhyppyjensä tukena. Tavarakaupan ja -tuotannon kehityksen ansiosta keskiajan lopulla kasvoi keskeytymättä henkinen kanssakäyminen, joka tullakseen tyydytetyksi tarvitsi kirjallisten tuotteiden nopeaa massavalmistusta. Se johti puulaattapainatukseen, sellaisten kirjojen valmistukseen, jotka monistettiin painamalla kaiverretuista laatoista. Tämä hiin sanottu kirjepainatus oli jo 1400-luvun alussa niin yleistynyt, että kävi välttämättömäksi muodostaa ammattikuntayhtymiä, joista merkittävimmät toimivat Nürnbergissä, Augsburgissa, Kölnissä, Mainzissa ja Lübeckissä. Kirjepainajat kuuluivat silloin samaan ammattikuntaan taidemaalareiden eivätkä kirjanpainajien kanssa, joiden rinnalla he toimivat vielä pitkän aikaa varsinkin pienempien kirjoitelmien monistajina. 2 Marx,»Pääoma», I,

16 Kirjanpainanta ei syntynyt puulaattapainatuksesta, vaan metallialan käsityöstä. Oli helppo tulla ajatukseen puupiirrospainatukseen käytettyjen laattojen leikkaamisesta erillisiksi kirjakkeiksi ja niiden kaikenlaisen yhteensommittelun avulla helpottaa suuresti kirjojen monistusta. Kaikki tällaiset yritykset kaatuivat kuitenkin tekniseen mahdottomuuteen saavuttaa puukirjakkeilla rivien vaadittavaa tasaisuutta. Seuraavana askeleena oli sitten kirjasinten kaivertaminen metallista, mutta silläkään tiellä ei saavutettu ratkaisevaa menestystä, koska metallikirjakkeiden kaivertaminen käsin vaati liian paljon aikaa ja koska kirjasinrivien epätasaisuus säilyi, vaikkakin vähemmässä määrin. Molemmat puutteet syrjäytyivät vasta kun kirjakkeita ryhdyttiin valamaan metallista. Kirjakkeiden valaminen itse asiassa merkitsikin siis kirjapainotaidon keksimistä, ts. sen keksimistä, että erillisistä liikuteltavista kirjaimista alettiin muodostaa kokonaisia sanoja, rivejä, lauseita ja sivuja ja sitten painamalla monistaa niitä. Gutenberg oli kultaseppä, samoin Bernardo Gennini, joka kuuluu keksineen samanaikaisesti kirjapainotaidon Firenzessä. Katkera ja pitkällinen kiista kirjapainotaidon varsinaisesta keksijästä ei tule koskaan ratkaistuksi, sillä kaikkialla, missä taloudellinen kehitys nosti ongelman esille, yritettiin enemmän tai vähemmän menestyksellisesti löytää ratkaisu, ja jos tähänastisten tutkimustulosten perusteella voidaankin olettaa, että Gutenberg otti lopullisen ratkaisevan askeleen ja teki sen päättävimmin ja selvimmin sekä myös menestyksellisimmin, siis siten että uusi taito lähti nopeimmin leviämään Mainzista käsin, niin se merkitsee vain sitä, että hän osasi parhaiten tehdä yhteenvedot kerätystä kokemuksesta ja edeltäjiensä puolittain tai kokonaan epäonnistuneista yrityksistä. Hänen ansionsa Pysyy aina kuolemattomana, hänen keksintönsä Pysyy aina ihmishengen ihailtavana suorituksena, mutta hän ei istuttanut maaperään uusia juuria, vaan poimi hitaasti kypsyneen hedelmän. Kaiken tämän jälkeen ei ole sinänsä niinkään väärin sanoa, että ruudin keksiminen on inhimillisen älyn koetinkivi, mutta juuri tämä keksintö on muodostunut niin filosofisen idealismin kuin myös luonnontieteellisen materialismin historiankäsityksen ylipääsemättömäksi kompastuskiveksi. Professori Kraus arvelee, että ruuti olisi kumonnut nyrkkioikeuden ja maaorjuuden, että se olisi kumonnut yksilön ylivoiman yhteisön hyväksi, että»valtaosa meistä» saisi kiittää ruutia siitä, että voimme liikkua vapaina ihmisinä emmekä ole turpeeseen sidottuja alustalaisia. Ja professori Du Bois-Reymond sanoo, että roomalaiset olisivat voineet helposti lyödä takaisin germaanien kaikki hyökkäykset alkaen kimbreistä ja teutoneista ja päättyen gootteihin ja vandaaleihin jos he vain olisivat tunteneet edes piilukkokiväärin. Kuten tavallista, luonnontieteellinen materialismi ylittää itsehyväisessä pedanttisuudessaan jopa filosofisen idealismin.»antiikin kansojen takapajuisuus luonnontieteen alalla», Du Bois-Reymond kirjoittaa,»koitui kohtalokkaaksi ihmiskunnalle. Se on suurimpia syitä, joiden vuoksi antiikin kulttuuri kukistui. Kaamein onnettomuus, joka ihmiskuntaa kohtasi, välimerenmaiden joutuminen barbaarien jalkoihin, olisi todennäköisesti vältetty, jos antiikin kansoilla olisi ollut luonnontiedettä nykyisessä mielessä.» Vahinko, ettei herra Du Bois-Reymond ollut muinainen roomalainen, vai liekopa tuosta ollut mitään vahinkoa! Sillä juuri hänen historianfilosofiansa todistaa, että jos hän ei olisi komentanut»hohenzollernien henkistä henkikaartia» (näin Du Bois-Reymond nimitti saksalaista ylioppilaskuntaa) vuonna 1870, vaan roomalaista legioonaa puunilaissotien 27 aikana, ei hänkään olisi keksinyt ruutia. Eräs porvarillinen historikko, professori Delbrück, on jopa noussut vastustamaan Krausin ja Du Bois-Reymondin ihmeellisiä hypoteeseja. Delbrück on kaukana historiallisesta materialismista, mutta hän tajuaa sentään, että keksintöön liittyy monien sukupolvien, jopa vuosisatojen ajan jatkuvasti kypsyvä tarve, että keksintö on yhtä vähän irrallaan aikansa tarpeista kuin ihmisen syntymä äidistä, että on tyhjää kuvittelua olettaa jonkin keksinnön voineen syntyä jonain toisena aikana ja saattaneen ehkä antaa historian kululle kokonaan toisen suunnan. Hän on aivan oikeassa puolustaessaan omien katsomustensa tieteellisyyttä Krausin ja Du Bois-Reymondin»nerokasta» ajatusleikkiä vastaan. Ja hän on oikeassa varsinkin ymmärtäessään ruudin keksimisen tai oikeammin sen käytön feodalismin kukistumisen vipusimeksi eikä syyksi. Delbrück pitää sitä vieläpä sangen heikkona ja pohjimmiltaan tarpeettomana vipusimena, jossa suhteessa hän menee mielestämme jopa liian pitkälle, mutta sillä seikalla ei tässä yhteydessä ole suurempaa 16

17 merkitystä.3 Taloudellinen mullistus aiheutti feodalismin kukistumisen. Mutta millään alalla aineellisen tuotantotavan poliittinen päällysrakenne ei heijasta niin selvästi ja nopeasti tätä mullistusta kuin juuri sotalaitoksessa. Se on suhteellisen selvä asia myös porvarilliselle historiankirjoitukselle, erityisesti preussilaisessa sotilasvaltiossa. Niinpä Gustav Freytag, joka mieluummin kehräisi Saksan historiaa»saksalaisesta sielusta», mutta joka suuressa viehtymyksessään pikkuihmisten joukkoelämän kuvailuun joutuu tekemään jatkuvasti myönnytyksiä historialliselle materialismille, kirjoittaa:»merovingien frankkilainen varusväki, keihäin varustautunut ritarillinen ratsuväki, sveitsiläiskaartit ja uskonpuhdistusajan palkkasoturit kuten myös 30-vuotisen sodan palkkasoturiarmeijat olivat kaikki ajalleen luonteenomaisia muodostelmia, jotka kasvoivat esille sosiaalisista oloista ja muuttuivat niiden mukana. Niinpä omistavien säätyjen vanha jalkaväki juontuu vanhasta kuntaja maakuntajärjestyksestä, ritarien huoviarmeija feodaalisesta läänityslaitoksesta, palkkasotureiden lipustot kukoistukseen puhkeavan nuoren porvariston voimasta, kiertävien palkkasoturien osastot ruhtinaallisen alueherruuden kasvusta. Ja luvun yksinvaltaisissa maissa niitä seurasi koulutettujen palkkasotilaiden vakinainen armeija.»4 Ja vasta tässä Ludvig XIV: n ja prinssi Eugenin päivien»vakinaisessa armeijassa» keihäs syrjäytyi lopullisesti tuliaseen tieltä jalkaväessä, joka oli enemmän tai vähemmän väkivaltaisesti haalittu kansakuntien pohjasakasta ja jota täytyi pitää koossa keppikurilla ja jota iskuvoimaa täysin omaamattomana saatettiin käyttää ainoastaan ampumakoneena. Tällainen palkkasotamiehistä koostunut jalkaväki oli kokonaisuudessaan ja yksityiskohdissaan suoranainen vastakohta sille jalkaväelle, joka Morgartenin ja Sempachin luona oli 1300-luvulla tuottanut feodaaliselle ritariarmeijalle ensimmäisen musertavan tappion. Tämä jalkaväki taisteli keihäin ja vieläpä niin metsäläisin asein kuin kivilingoin, mutta se ammensi pelottavan ja torjumattoman iskuvoimansa vanhasta yhteismaatoveruudesta, joka sitoi yhden kaikkien ja kaikki yhden puolesta.5 Jo tästä yksinkertaisesta vastakkainasettelusta selviää, kuinka kestämätön on olettamus, että ruudin keksiminen olisi aiheuttanut feodalismin kukistumisen. Feodalismi kukistui kaupunkien ja niihin tukeutuneen monarkian voimistumisen ansiosta. Luontoistalous väistyi raha ja teollisuustalouden tieltä, ja feodaaliaateliston täytyi samoin väistyä kaupunkien ja ruhtinaiden tieltä. Uudet taloudelliset voimatekijät loivat talousmuotojaan vastaavat sotilaalliset muodot. Rahoillaan ne värväsivät armeijoita proletariaatista, jonka feodalismin hajoaminen oli heittänyt maantielle; teollisuutensa avulla ne valmistivat aseita, jotka olivat samassa suhteessa ylivoimaisia feodaaliseen aseistukseen verrattuna kuin kapitalistinen tuotantotapa feodalistiseen verrattuna. Ja vaikka ne eivät keksineetkään tätä varten ruutia sen olivat arabit kuljettaneet Länsi-Eurooppaan 1300-luvun alussa he keksivät ruudilla ampumisen. Tuliaseen käytäntöön tulo varmisti periaatteellisesti porvarillisen aseistuksen ehdottoman ylivoiman feodaalisesta. Linnojen muurit saattoivat kestää tykkien kuulia yhtä vähän kuin ritarien haarniskat rihlapyssyjen luoteja. Tosin ampumataito ei ole sekään yhtenä päivänä keksitty. Kuten aina, tässäkin tapauksessa keksinnön äitinä oli taloudellinen tarve, ja feodalismin rappeutuminen tapahtui niin raisusti, kaupunkien ja ruhtinaiden valta kohosi niin nopeasti, että ihmishengen keksivä voima oli vain vaisusti innoittunut parantamaan aluksi hyvin avuttomia tuliaseita, tuskin paljoakaan parempia kuin jousi ja nuoli. Ja mikä sitä olisikaan kannustanut, kun ritariarmeija kärsi tappion jopa siellä kuten oli Gransonin ja Murtenin luona missä sillä oli tuliaseylivoima! Tuliaseen kehittely tapahtui siis hyvin hitaasti. Näimme jo, kuinka myöhään saatiin aikaan koko jalkaväen aseistukseksi kelvollinen kivääri, piilukkokivääri. Tämä kivääri oli niin ikään mahdollinen vasta kapitalistisen kehityksen tietyllä asteella. Se oli ase, jolla ruhtinaallinen absolutismi vain saattoikin käydä kauppasotiaan taloudellisen tukiperustansa mahdollistamien armeijaorganisaation, strategian ja taktiikan turvin. Jos kuitenkin joku tahtoisi sanoa, että tuliaseen hidas 3 Delbrück,»Historische und politische Aufsätze». 4 Freytag,»Bilder», 5. 5 Ks. tästä lähemmin Karl Bürklin mainioista teoksista»der wahre Winkelried, die Taktik der Urschweizer» ja»der Ursprung der Eidgenossenschaft aus der Markgenossenschaft und die Schlacht am Morgarten». 17

18 kehittyminen edeltäneinä vuosisatoina puhuu keksijähengen tylsästä kankeudesta, niin rohkenemme ajatella, että katsaus meidän vuosisataamme voi lohduttaa häntä ja antaa hänelle suloista varmuutta siitä, että ihmishenki on todella ehtymätön keksiessään murhavälineitä silloin kun taloudellinen kehitys, tässä tapauksessa raivoisan villi suurkapitalistinen kilpa-taistelu ruoskii sitä takaa niin sanoaksemme metsästyspiiskalla. Historiallinen materialismi ei siis lainkaan väitä, että ihmiskunta olisi elottoman mekanismin tahdoton leikkikalu; se ei myöskään kiellä aatteellisten voimien vaikutusta. Päinvastoin, se yhtyy täysin Schilleriin, jolta sivistynyt saksalainen poroporvari ennen muuta ammentaa»idealisminsa»: kuta korkeammalle ihmishenki kehittyy, Sitä auliimmin avautuvat arvoitusten ovet, sitä runsaammin ruokkivat Maan emonpovet, sitä vuolaampana vyöryy virta ihmiselon, sitä kauempana kaaos kohtalon ja pelon. Historiallinen materialismi osoittaa ainoastaan lainomaisuuden, jota tämä henkinen kehitys noudattelee. Se löytää tämän lainomaisuuden juuret välittömän elämän tuotannosta ja uusintamisesta, mikä vasta tekeekin ihmisestä ihmisen. Se kerjäläisylpeys, joka aikoinaan haukkui darvinismia»apinateoriaksi», voi tietysti pöyhistellä vastaan ja lohduttautua luulolla, että ihmishenki riehuu kaikkialla kuin epämääräinen virvatuli ja jumalaisessa luomisvoimassaan loihtii tyhjästä uuden maailman. Jo Lessing on perusteellisesti musertanut tämän taikauskon ivaamalla»kyseenalaista kykyä toimia tietyissä olosuhteissa milloin näin, milloin noin» ja sanomalla viisaasti Ruukku rautainen pihdein hopeaisin nousta mielii ahjosta hehkuvasta uskoen olevansa itsekin hopeasta. * * * Tarkastelemme lyhyesti väitettä, että historiallinen materialismi kieltää muka kaikki siveelliset mittapuut. Ensiksikään ei ole lainkaan historiantutkijan tehtävä kyhätä mitään siveellisiä mittapuita. Hänen on sanottava meille objektiivisen tieteellisen tutkimuksen perusteella, miten asiat ovat olleet. Emme halua lainkaan tietää, mitä hän subjektiivisen siveyskäsityksensä mukaisesti siitä ajattelee. Nämä»siveelliset mittapuut» muuttuvat jatkuvasti, ja jos nykyisin elävä sukupolvi käy soveltamaan ohimeneviä siveellisiä mittapuitaan menneisiin sukupolviin, niin se on samaa kuin kivettyneiden maakerrostumien mittaaminen dyynien juoksuhiekalla. Schlosser, Gervinus, Ranke, Janssen jokainen käyttää erilaista siveellistä mittapuuta, jokaisella on oma erityinen luokkamoraalinsa, ja heidän teoksissaan heijastuvat paljon selvemmin ne luokat, joiden sanansaattajia he olivat, kuin ajat, joita he kuvailivat. Ja asia ei ymmärrettävästi olisi toisin, jos proletaarinen historiankirjoittaja ryhtyisi puhumaan menneistä ajoista oman luokkansa tämänpäiväisestä siveellisestä näkökulmasta. Tässä mielessä historiallinen materialismi siis kieltää kaikki siveelliset mittapuut, mutta vain tässä mielessä. Se karkottaa ne yleensä historiantutkimuksen piiristä, koska ne tekevät mahdottomaksi kaiken tieteellisen historiantutkimuksen. Mutta mikäli tällä moitteella tahdotaan sanoa, että historiallinen materialismi kieltää periaatteellisesti siveellisten liikevoimien vaikutuksen historiassa, niin asia on jälleen kerrassaan päinvastoin. Se ei suinkaan kiellä niitä, päinvastoin vasta se tekee niiden tiedostamisen yleensä mahdolliseksi.»aineelliset, luonnontieteellisen tarkasti todettavissa olevat taloudellisissa tuotantoehdoissa tapahtuvat mullistukset» 28 ovat sille ainoa varma mittapuu siveellisten katsomusten hitaamman tai nopeamman muuttumisen tutkimisessa. Siveelliset katsomuksetkin ovat viime kädessä tuotantotavan tuote, ja siksi Marx lisäsi sattuvasti Richard Wagnerin Nibelungen-tekstiin 29 tämän tahtoessa täysin moderniin tapaan piristää rakkauskertomustaan hienoisella sukurutsauksella seuraavaa:»muinaisaikana sisar oli vaimo ja se oli siveellistä.» 30 Historiallinen materialismi asettaa yhtä perusteellisesti paikoilleen historiaa tekevät suurmiehet kuin myös historiallista luonnetta olevat hahmot, joita häilyy historiassa puolueiden suosion ja vihan pyörteissä. Se tekee oikeutta jokaiselle histo- 18

19 rialliselle persoonallisuudelle, koska se selvittää kaikki liikkeelle panevat voimat, jotka ovat määränneet heidän tekemisensä ja tekemättä jättämisensä, ja siksi se pystyy ilmaisemaan tämän tekemisen ja tekemättä jättämisen siveellisyyden niin hienovivahteisesti, että se on kerta kaikkiaan saavuttamattomissa ideologisen historiankirjoituksen karkeilla»siveellisillä mittapuilla». Ottakaamme vaikkapa Kautskyn erinomainen teos Thomas Moresta. 31 Thomas More on ideologisille historikoille suoranainen risti. Hän oli eräs porvariluokan esitaistelijoita, sivistynyt ja vapaasti ajatteleva mies, oppinut humanisti ja nykyaikaisen sosialismin ensimmäinen tienraivaaja. Mutta hän oli myös despoottisen hallitsijan ministeri, Lutherin vastustaja sekä kerettiläisten vainooja. Hän oli paaviuden veritodistaja, ja hän on tänään joskaan ei vielä virallisesti, vaikka mahdollisesti tulee vielä sitäkin olemaan katolisen kirkon puolivirallinen pyhimys. Mitä mahtaakaan ideologinen historiankirjoitus Berliinistä, Roomasta tai jostain muualta tuotuine»siveellisille mittapuineen» tuollaiselle luonteelle? Se voi ihannoida tai häväistä häntä, se voi puolittain ihannoida ja puolittain häväistä häntä, mutta se ei kykene kaikkine»siveellisine mittapuineen» koskaan ymmärtämään tämän miehen historiallista luonnetta. Sitä vastoin Kautsky on historiallisen materialismin avulla loistavasti ratkaissut tämän tehtävän. Hän on osoittanut, että Thomas More oli ehyt persoonallisuus, ja että kaikki hänen olemuksensa näennäiset ristiriitaisuudet kuuluvat erottamattomasti yhteen. Kautskyn ohuesta kirjasesta oppii paljon paremmin tuntemaan uskonpuhdistusajan 32 siveelliset voimat kuin siitä, mitä Ranke viidessä ja Janssen kuudessa paksussa nidoksessaan ovat saaneet irti samasta asiasta täysin vastakkaisilla»siveellisillä mittapuillaan». Siksi Kautskyn kirjanen onkin yritetty haudata vaieten. Sitä vaatii tämänpäiväisen porvarillisen historiantutkimuksen»siveellinen mittapuu». * * * Tulimme jo maininneeksi, että porvarilliselta taholta on tehty ainakin yksi yritys historiallisen materialismin tieteellisen arvostelun suuntaan, ja on sanottava vielä muutama sana kyseisen yrityksen johdosta. Mutta vain muutama sana, sillä emme voi emmekä tahdo erikseen pöyhiä kaikkia niitä historiallista materialismia koskevia vääristelyjä ja väärinkäsityksiä, jotka herra Paul Barth on koonnut teoksensa kahdellekymmenelle sivulle.6 Hänen»arvosteluyrityksensä» on liian mitätön perinpohjaisempaa käsittelyä varten. Riittää, kun otamme muutaman olennaisen kohdan, nimenomaan sellaisia kohtia, joiden erittely on omiaan auttamaan historiallisen materialismin positiivista ymmärtämistä. Herra Barth on ensinnäkin syvästi huolissaan siitä, että Marx on muka muotoillut materialistisen historiankäsityksen»valitettavasti sangen epämääräisellä, kielikuvista kokoon parsitulla» tavalla ja ainoastaan»paikka paikoin muutamalla esimerkillä selittänyt ja perustellut asiaa teoksissaan». Tästä johtuvalle sieluntuskalleen Barth on viimeksi eräässä bismarckilaisen porvariston viikkolehdessä antanut vielä kirpeämmän muodon sanomalla, että»niin sanottu materialistinen historiankäsitys on puolitotuus, jonka Marx lausui julki journalistisen kevytmielisyyden hetkinä ja jota hän valitettavasti yritti tukea jopa näennäistodisteilla». Herra Barthin tuima tuomarinkatse luokittelee Marxin teoksista kolme»puhtaasti tieteellisiksi» ja siis ainoiksi sen arvoisiksi, että saksalainen dosentti puuttuisi niihin. Niitä ovat»pääoma»,»filosofian kurjuus» ja»poliittisen taloustieteen arvostelua». Kaikki muu on»populaaria» eikä lainkaan liikuta herra Barthia. Samoin Engelsin teoksista hän tunnustaa huomionsa arvoisiksi ainoastaan Dühringin vastaiset sekä Feuerbachia koskevat kirjoitukset. Kautskyyn nähden herra Barth noudattaa vielä ankarampaa periaatetta ja tuntee hänet ainoastaan»yhden kirjoituksen tekijänä», joka on julkaistu»neue Zeitissa»,»marxilaisten populaarissa äänenkannattajassa».»neue Zeit» aiheuttaa»paljon pahaa» levittämällä»marxin keskeneräisiä päätelmiä». Kautskyn»puhtaasti tieteellisistä teoksista», esimerkiksi hänen Morea koskevasta kirjastaan, herra Barth ei tiedä tai ei ole tietävinään mitään. Kohta saamme nähdä, miksi hän tekee kaikki nämä syvämieliset erottelut. 6 Paul Barth,»Die Geschichtsphilosophie Hegels und der Hegelianer bis auf Marx und Hartmann». 19

20 Ensi tilassa herra Barth pyrkii todistamaan, että ei ole olemassa»talouden ensisijaisuutta politiikkaan nähden», että Marx ei puhu»pääomassa» yhteisestä, välittömästi yhteiskunnallistetusta työstä alkukantaisessa muodossa, jota esiintyy kaikkien kulttuurikansojen historian kynnyksellä, eikä välittömistä herruusja orjuussuhteista historian alussa. Herra Barth käyttää sanaa»välittömistä», johon Marxilla ei ole viitettäkään,»ts. kuten Hegelilläkin, lähemmin selittämättömästä», ja lisää vielä riemuiten, että Marx ei ole selittänyt myöskään siirtymistä työn alkukantaisesta muodosta herruusja orjuussuhteisiin. Asia on siten, että»pääoman» siinä kohdassa, jossa Marx koskettelee tätä kehitystä, hänellä ei ollut vähäisintäkään syytä sellaiseen selitykseen, sen sijaan hänellä oli aikomus Morganin tutkimusten yhteydessä tehdä se erityisessä teoksessa, mutta kuolema ehkäisi häntä toteuttamasta tätä aikomustaan. Tämän työn suoritti ja julkaisi Engels ainakin viittä vuotta ennen kuin herra Barth ryhtyi musertamaan historiallista materialismia. Engelsin teoksessa»perheen (yksityisomaisuuden ja valtion) alkuperä» esitetään yksityiskohtaisesti luokkayhteiskunnan talouden kehittyminen sukuyhteiskunnasta, taloudellinen siirtyminen välittömästi yhteiskunnallistetusta työstä herruusja orjuussuhteisiin. Mutta ja tässä voidaan jälleen vain ihmetellä mainitsemamme erottelun syvämielisyyttä tämäkään Engelsin teos ei ole»puhtaasti tieteellinen», vaan»populaari», herra Barth ei nimittäin mainitse siitä sanallakaan. Ja tämän jälkeen hän rupeaa»selittämään». Koska Marx ei»selitä»»lähemmin selittämättömiä» herruusja orjuussuhteita historian alussa, niin herra Barth kirjoittaa:»koska tuohon aikaan ei ollut mitään maan ja pääoman yksityisomistusta, ei ollut myöskään mitään mahdollisuutta taloudelliseen alistamiseen, joten alkuperäisen orjuuden syyt olivat vain poliittiset, sota ja sotavankeus.» Tosin herra Barth ei voi välttää kysymystä, johtuivatko nämä sotaretket ehkä taloudellisista syistä, ja hän vastaa:»suurelta osaltaan, muttei yksinomaisesti.»»antropologien teosten mukaan» villikansojen sodat aiheutuivat uskonnollisista motiiveista, päämiesten kunnianhimoisista aikeista, kostonhalusta, siis»ideologisista syistä». Herra Barth ei yritäkään selvittää, mikä arvo on noilla antropologien todistuksilla, eikä herätä kysymystä kätkeytyykö noihin»ideologisiin syihin» ehkä taloudellisia kannustimia. Sen sijaan hän tekee eräässä sivulauseessa hämmästyttävän paljastuksen, että Aleksanteri Suuren suorittama Aasian valloitus saa selityksensä Makedonian kuninkaan»kunnianhimosta» ja islamin valloitusretket»uskonkiihkosta». Tämän jälkeen hän päätyy voitonriemuiseen lopputoteamukseen, että niin esihistoriallisina kuin historiallisinakin aikoina orjuus oli»suurelta osaltaan ja viime kädessä politiikan tuote» ja että»siten osoittautuu, että politiikka määrää talouden hyvin syvällisesti ja vaikuttavasti». Tämän nojalla herra Barth sitten vielä erinomaisen teräväjärkisesti (vaikkakin Rodbertuksen apuun turvaten) todistaa, että orjuus oli»mahtava talouskategoria». Tällä tavalla herra Barth pujahtaa historiallisen materialismin tieteellisten todisteiden ohitse. Näimmehän edellä, että historiallinen materialismi ei suinkaan kiellä sellaisten aatteellisten liikevoimien olemassaoloa kuin kunnianhimo, kostonhalu ja uskonkiihko, vaan ainoastaan väittää, että nämä liikevoimat määräytyvät viime kädessä toisista, taloudellisista liikevoimista. Ja kun herra Barth yrittää esittää edes yhden todisteen väitteensä vahvistukseksi, materialistisen historiankäsityksen oikeellisuus tulee heti ilmi. Väittäessään kostonhimon olevan villikansojen sotien aiheuttaja hän pitää ainoana todisteenaan englantilaisen antropologin Tylorin mainintaa barbaariheimojen keskuudessa vallitsevasta verikostosta, joka ei suinkaan ole tuntematon tosiasia. Jollei herra Barth olisi työntänyt Engelsin teosta»perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä» syrjään»populaarina», hän olisi nopeasti havainnut verikoston kuuluneen sukuyhteiskunnan niin sanoaksemme»juridiseen päällysrakenteeseen» samoin kuin kuolemanrangaistus kuuluu sivistysyhteiskunnan juridiseen päällysrakenteeseen. Engels sanoo sukuyhteiskunnasta:»kaikki torat ja riidat ratkaisee asianosaisten yhteisö suku tai heimo taikka eri suvut keskenään ja vain äärimmäisenä, harvoin käytettynä keinona uhkaa verikosto, mistä meikäläinen kuolemanrangaistus on vain sivistynyt muoto kaikkine sivistyksestä johtuvine valoja varjopuolineen.» 33 Sukuyhteisössä vallinneet tuotantoehdot asettivat heimon ulkopuolella olleen henkilön myös oikeuden ulkopuolelle, ja kun Tylor sanoo koston usein vieneen avoimeen sotaan, mikäli murhaaja kuului toiseen heimoon, ja tuollaisen 20