Kompleksiteorian uudelleenarviointia

Transkriptio

1 Teemu Jokela Kompleksiteorian uudelleenarviointia Teemu Jokela 2017 On olemassa teorioita, jotka jäävät elämään sitkeästi, jopa pidempäänkin kuin olisi suotavaa. Näin näyttää käyneen esimerkiksi monille Freudin opinkappaleille, joita edes pinttynein psykoanalyytikkokaan ei enää ottaisi vakavasti. Toisaalta on olemassa teorioita, jotka unohtuvat ja jäävät vaille ansaitsemaansa huomiota. Tästä esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa se kompleksiteoria, jota C. G. Jung kehitti uransa alkupuolella yhdessä Eugen Bleulerin kanssa. Kompleksi on Jungin määritelmän mukaan emotionaalisesti varautunut mieli- ja muistikuvien ryhmä, jonka jokin traumaattinen kokemus on lohkonut erilleen muusta persoonallisuudesta. Kompleksin käsitteeseen sisältyy kuitenkin eräs ongelma, nimittäin ajatus sen usein alitajuisesta luonteesta. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö sitä voitaisi uudistaa tavalla, joka sopisi yhteen niin sanottujen yleisesti tunnustettujen tosiasioiden kanssa kuten olen toisaalla alustavasti todennut (Jokela 2017b). Yritän seuraavassa tarkentaa kannanottoani, aloittaen kompleksiteorian yleisellä esittelyllä ja suhteuttaen sen tämän jälkeen osaksi omaa antropologista viitekehystä. 1

2 Alkuperäinen kompleksiteoria Sairaus nimeltä hysteria oli tunnettu jo antiikin ajoista. Hysteria oli mielletty eräänlaisesti psyykkisesti oireilevaksi naistentaudiksi, joka johtui kohdun ongelmista tai muista naisellisen anatomian yksityiskohdista. Suurin piirtein sama käsitys oli pysynyt vallalla läpi vuosisatojen, aina uudelle ajalle asti. Jossain vaiheessa hysteriaa alettiin kuitenkin lähestyä toisesta, eläytyvästä tai ymmärtävästä näkökulmasta. Tässä on mainittava erityisesti Josef Breuer ja Sigmund Freud (1895), jotka alkoivat soveltaa hysteerisiin naispotilaisiinsa uutta puhehoitoa. Tämän seurauksena he katsoivat voivansa osoittaa, että hysterian syitä oli etsittävä ensisijaisesti lapsuusiän traumaattisista kokemuksista. Nämä sävyltään usein seksuaaliset kokemukset olivat olleet niin voimakkaita, että ne olivat joutuneet torjunnan kohteiksi, painuneet syvälle alitajuntaan. Mutta sieltäkin käsin ne saattoivat aiheuttaa monenlaisia oireita aina ruumiillisista kivuista ja ohimenevistä halvaustiloista ahdistuskohtauksiin ja muistikatkoksiin. Ongelman parantamiseksi oli olemassa vain yksi tie, joka perustui tukahdutettujen muistikuvien mieleenpalauttamiseen. Hysterian takana ei näin olisi ollut siis elimellinen vaan inhimillinen ongelma, oireiden selittyessä suhteessa yksilön elämänhistoriaan. Uudet löydöt herättivät myös vastustusta. Näinpä Breuer palasi takaisin tavanomaiseen perhelääkärin työhönsä, Freudin alkaessa kehitellä uutta psykoanalyyttistä teoriaansa hieman toiseen suuntaan. Mutta kipinä oli jo herännyt ja nyt sitä elvyttivät Eugen Bleuler, Franz Riklin ja ennen kaikkea C. G. Jung Zürichissä. Uusi teoria kiteytyi erityisesti kompleksin käsitteen ympärille. Kompleksi tuli määritellyksi tunnepitoiseksi muisti- ja mielikuvien ryhmäksi, jonka jokin traumaattinen kokemus oli lohkonut irti kokonaispersoonallisuudesta. Minän tai minäkompleksin rinnalla saattaa vaikuttaa monia muita komplekseja. Sen kaltaisina ne 2

3 saattoivat elää kuin omaa elämäänsä, aiheuttaen vielä tiedostamattomanakin erilaisia oireita, jotka saattoivat häiritä merkittävästi yksilön elämää. Monelle lienevät tuttuja niin sanotut sana-assosiaatiokokeet, joita erilaisten televisiovisailujen ja leikkien yhteydessä toisinaan mukaillaan. Tämän kaltaisilla testeillä, joissa tutkittavan on tarkoitus vastata ärsykesanaan sanomalla ensimmäinen mieleensä tuleva sana, on ollut kuitenkin aluksi vakava tieteellinen tarkoituksensa kompleksien tunnistamisessa. Jung (1905) käsittelee reaktioajan merkitystä assosiaatiokokeissa, nostaen tämän kaltaisen näköjään samantekevän seikan keskeiseen asemaan. Normaalisti koehenkilö kykenee vastaamaan annettuun ärsykesanaan muutamassa sekunnissa. Mikäli vastaus kuitenkin viipyy tavallista pidempään, on tämä merkki siitä että ärsykesana on osunut torjuttuun, tiedostamattomaan kompleksiin. Samalla viivästyneeseen reaktioaikaan saattoi sisältyä myös muita lieveilmiöitä, kuten tahatonta naureskelua, omituisia eleitä ja niin edelleen. Myös sekä ärsykkeen että vastauksen sisällöstä oli mahdollista päätellä paljon kompleksin laadusta. Tämän kaltaisen testauksen tulokset saatettiin sitten vahvistaa vielä psykoanalyyttisen hoidon yhteydessä, jossa saman kaltainen kompleksi usein nousi esiin. Assosiaatiokokeet eivät siis olleet harmitonta ajanvietettä, vaan eräänlainen tapa kartoittaa yksilön persoonallisuuden rakenteita. Jung (1906) kuvaa unettomuuden vuoksi hoitoon tulleen neiti E:n tapauksen. Unettomuuden ohella E., 37-vuotias opettaa, valitti jännittyneisyyttä ja kiihtyneisyyttä, ärtyneisyyttä ja kärsimättömyyttä sekä vaikeuksia tulla toimeen muiden ihmisten kanssa. Oireet olivat alkaneet vasta viime vuosina, pahentuen ajan kanssa. E. Kertoi myös kärsivänsä typeristä tai oudoista ajatuksista, jotka hän uskoi tartuttaneensa joihinkin muihin ihmisiin. Assosiaatiokokeet viittasivat vahvan, eroottisesti latautuneen kompleksin olemassaoloon. Esimerkiksi ärsykesanat kuten tapa 3

4 tai halveksua aiheuttivat poikkeuksellisen pitkän viivästymän, juuri tavan herättäessä vastaukseksi sanaparin paha tapa. Testejä seuranneen psykoanalyyttisen hoidon yhteydessä taustalta paljastui lukuisia seksuaalissävyisiä kokemuksia, jotka olivat kuitenkin lohkoutuneet tai dissosioituneet erilleen, tietoisen minän ulottumattomiin. Kompleksit toimivat tässä kuin omina muistilokeroinaan, niin että kun vaikeat asiat tulivat sijoitetuksi yhteen, eristetyksi kokonaisuudesta, esti tämä vuodon leviämisen kokonaispersoonallisuuteen. Mitä tulee skitsofreniapotilaisiin, Jung (1907) totesi heidän persoonallisuutensa hajonneen kokonaan tämän kaltaisen prosessin seurauksen. Neiti E:n kaltaisilla hysteerikoilla oli kuitenkin vielä olemassa minäkompleksi, joka kuitenkaan ei pystynyt pitämään muita komplekseja täysin kurissa. Kompleksien muodostuminen lienee jossain määrin normaalia. Bleuler katsoi skitsofreniaa sairastavien ja sille alttiiden yksilöiden normaalin assosiaatioalttiuden olevan perinnöllisistä syistä heikentynyt, uskoen näin sairauden biologiseen alkuperään. Jung tuli kuitenkin korostaneeksi enemmänkin traumaattisen kokemusten merkitystä. Kuten laivan laipiot, pystysuorat vedenpitävät seinät, estävät vuodon leviämisen sen muihin osastoihin, rajaavat myös kompleksit vaurion vain yhteen osaan persoonallisuutta. Tämä on pitkälti myös nykyaikaisen dissosiaatioteorian näkökulma (van der Hart, Nijenhuis & Steele (2006). Toisaalta alkuperäinen kompleksiteoria on sellaisenaan ensisijaisesti psykologinen teoria. Esimerkiksi torjuttu kompleksi jäsentyy tässä tiedostamattomien mieli- ja muistikuvien ajatukseksi. Tämä on kuitenkin nähdäkseni täydellinen paradoksi, kun näet vaikkapa mielikuvat eivät voi olla tiedostamattomia, hieman samaan tapaan kuin valo ei voi olla pimeää. Näinpä yritän esittää seuraavassa oman tulkintani kompleksiteoriasta tietystä, lähinnä neurofilosofisesta näkökulmasta käsin. 4

5 Esitajuisen kompleksirakenne Edellisen tarkastelun tarkoituksena on ollut käsitellä alkuperäistä kompleksiteoriaa sellaisenaan. Esittely ei ole kaikenkattava, mutta riittävä tämänkertaisen tarkastelumme perustaksi. Seuraavaksi on perehdyttävä hieman lähemmin organodynamiikan yksinkertaisimpiin periaatteisiin. Tämän mukaan ei ole olemassa toisistaan erillistä psyykkistä ja neurologista, laajemmin elimellistä järjestelmää, vaan ainoastaan yksi ainoa järjestelmä. Kuitenkaan tämä järjestelmä, olipa se sitten kuinka tahansa biologinen, ei ole yksinomaan kausaalisesti, vaan myös dynaamisesti tulkittavissa oleva. Kaikki ne havainnot, joita esimerkiksi psykoterapeutit ovat käytännön työssään tehneet eläytyvästi ymmärtäen, pitävät paikkansa viime kädessä ihmisruumista. Jos esimerkiksi traumaattisen kokemuksen torjunta voidaan havaita olevan olemassa, täytyy tämän pitää paikkansa juuri aivoista. TAJUISUUDEN MÄÄRITELMÄ Aivan ensimmäisenä on otettava tarkastelun alle tajuisuuden käsite. Voimme ottaa annettuna sen tosiasian, että on olemassa jokin maailma sinänsä. Vaikka me emme voisi kokeakaan tätä maailmaa sellaisenaan, vaan ainoastaan siitä saamiemme vaikutelmien välityksellä, ovat nämä epäilemättä suhteessa edelliseen. Mutta kuitenkaan tämä maailma ei yksin ole, vaan se osaltaan myös ilmenee meille vaikutelmiemme välityksellä (Jokela 2017c, 1999). Tällöin se, mikä on olemassa sinänsä, tulee olevaksi myös yksilölle itselleen. Tajuisuus ei ole täten mikään ruumiin kaltainen kappale, eikä edes tila, vaan pikemminkin suhde, mutta suhde joka käy ensisijaisesti maailmasta yksilöön, ei suinkaan päin vastoin. Se mitä 5

6 kutsutaan yleensä vaikkapa näkymiseksi, jäsentyy tätä kautta oikeastaan yksilölle tapahtuvaksi näkymiseksi, jonka kohteeksi yksilö itse lopulta jää. Hän jää lopulta vain maailmaa koskevien vaikutelmien tahattomaksi vastaanottajaksi. Brentano (1874) on nostanut tajuisuuden ominaispiirteeksi intentionaalisuuden, toisin sanoen sen, että se viittaa tai suuntautuu johonkin itsensä ulkopuoliseen. Tältä osin on oltava tosin Brentanon kanssa täysin eri mieltä. On totta, että oma toimintani suhteessa näihin esineisiin on intentionaalista, se suuntautuu niihin mutta tajuisuudessani on päin vastoin kysymys näiden esineiden suuntautumisesta itseeni. Se yksin tapahtuu itselleni, tahdoinpa sitä itse tai en. Esimerkiksi edelläni työpöydällä on joukko tavaroita: kannettava tietokone, tulosti, muutama kirja ja niin edelleen. Nämä ovat olemassa jo sinänsä, riippumatta siitä näkeekö kukaan niitä. Mutta ne eivät yksin ole, vaan osaltaan myös ilmenevät minulle. Tämä kaikki tapahtuu lopultakin riippumatta tahdostani, niin että en esimerkiksi voi muuttaa mustaa tietokonetta punaiseksi tai vaikkapa televisioksi, vaikka kuinka tahtoisin. Me olemme epäilemättä osaltamme kykeneviä ohjaamaan aistinelimiämme, ennen kaikkea silmiämme. Mutta on huomattava, että tämäkin kyky on rajallinen, niin että jos voinkin kääntää katseeni pois tietokoneesta, en vaikuttaa siihen, millaisena se minulle ilmenisi, mikäli sitä vain katsoisin. Tajuisuus ei siis ole ruumiin kaltainen tila, vaan yksilölle annettujen vaikutelmien summa, maailman tapa tulla todelliseksi hänen silmiensä edessä häneltä lupaa kysymättä. ESITAJUINEN AKTIVITEETTI On yksi asia sanoa, että yksilön tajuisuus on hänelle tapahtuvaa asioiden ilmenemistä, niiden näyttäytyessään tapahtuvaa 6

7 paljastumista. On sitten kokonaan toinen asia kysyä, mistä tämä kaikki johtuu tai mikä on sen syy. Mutta aistifysiologian näkökulmasta asia on oikeastaan varsin selvä. Esimerkiksi havainnon kohdalla on ensin olemassa jokin ulkoinen ärsyke. Aistinelin sitten ottaa tämän ärsykkeen vastaan, lähettää sen aistinratoja pitkin aivoihin ja niin edelleen. Kaikki tämä tapahtuu kuitenkin ilman, että me sitä tiedostaisimme tai voisimme siihen vaikuttaa. Olen kutsunut tätä kaikkea nimellä esitajuinen aktiviteetti (Jokela 2009, 2017c), viitaten tällä sen sekä tahattomaan että tiedostamattomaan luonteeseen. Kuten ruumiissamme tapahtuu autobiologista aktiviteettia, joka ylläpitää sen elollisuutta tässä puhutaan usein elintoiminnoista niin myös esitajuista aktiviteettia, joka tuottaa tai ylläpitää sen tajuisuutta. Tämä taas mahdollistaa lopulta sen luonteeltaan intentionaalisen toiminnan. Tässä vaiheessa huomio voidaan kiinnittää kahteen toisilleen näköjään vastakkaiseen selitysmalliin. Ensimmäistä näkemystä voisi kutsua neurologiseksi. Tämän mukaan tajuisuutemme sisällöt ovat pohjimmiltaan kausaalisten, neurologisten prosessien tuottamaa. Toista voisi kutsua puolestaan psykologiseksi olettaen tässä jonkin ikään kuin neurojärjestelmän rinnalla vaikuttavan, dynaamisesti vaikuttavan tekijän. Esitajuisen aktiviteetin käsitteen on tarkoitus yhdistää nämä kaksi tekijää toisiinsa. Ensinnäkin esitajuinen aktiviteetti on pohjimmiltaan jotain ruumiillista, se kattaa keskushermoston mutta lopulta tavallaan koko ruumiin, jonka tiloista edellisen toiminta on osaltaan riippuvainen. Mutta tämän lisäksi on oletettava esitajuisen aktiviteetin olevan tulkittavissa myös eläytyvästi ymmärtäen. Kaikki ne havainnot, jotka lukemattomat terapeutit ovat tehneet tilanteessa vaikuttavassa dynamiikassa, ovat totta mutta lopultakin koskien ihmiselimistöä. Olen kutsunut tätä periaatetta lyhyesti organodynamiikaksi, ihmiselimistön eläytyen ymmärrettävissä olevaksi mielekkyydeksi. 7

8 Ajatelkaamme yksinkertaisuuden vuoksi muistikuvia. Muistikuvat ovat pohjimmiltaan tajuisuuden piirin sisältöjä, maailman ilmenemisen tapoja. Ei voida kuitenkaan sanoa, että yksikään muistikuva voisi sellaisenaan tallentua esimerkiksi juuri aivoihin, kun näet aivojen esitajuinen aktiviteetti rakentuu elektrokemiallisten tekijöiden varaan. Nämä eivät ole luonnollisestikaan tajuisia, vaan elimellisiä tekijöitä. Samalla on kuitenkin varsin perusteltua olettaa, että jokin tapahtuma jättää tiedostamattoman jäljen esitajuiseen, joka voi syystä tai toisesta aktivoituessaan tuottaa vaikutelman, joka vastaa melko pitkälti alkuperäistä. Täten siis itse muistikuva ei voisi varastoitua aivoihin, mutta kylläkin sen tuottamaan kykenevä toiminto. Tämän voidaan olettaa pitävän paikkansa myös niin sanottujen traumaattisten, tietoisuudesta pois torjuttujen vaikutelmien suhteen traumaattisen kokemuksen aiheuttamien, mutta aikoinaan purkautumattomien esitajuisten jännitteiden voidessa aiheuttaa edelleenkin mitä erilaisimpia oireita. KOMPLEKSITEORIAN UUDELLEENARVIOINTIA Olemme edellä esitelleet lyhyeksi alkuperäisen kompleksiteorian pääpiirteet. Tämän mukaan kompleksit ovat osin tietoisia, mutta monesti myös tiedostamattomia mieli- ja muistikuvien kokonaisuuksia. Esitetystä näkökulmasta tähän sisältyy kuitenkin muuan ongelma. Tarkoitan tällä sitä, että mieli- ja muistikuvat eivät voi olla koskaan tiedostamattomia, koska ne kuuluvat tajuisuuden, eivät elimellisen aktiviteetin piiriin. Tässä mielessä kompleksiteoriaa voidaan tulkita mielekkääksi tai, esitetyn viitekehyksen piirissä, edes mahdollisena. Mutta on olemassa myös toinenkin tapa tulkita samainen teoria, nähden kompleksit ensisijaisesti esitajuisina rakenteina. Esimerkiksi juuri jokin 8

9 traumaattinen kokemus olisi voinut aiheuttaa esitajuisessa voimakkaan organodynaamisen jännitteen, joka olisi kuitenkin varsinaisen purkautumisensa sijaan tullut eristetyksi muusta esitajuisesta. Tällöin kompleksien aiheuttamat oireet voitaisiin nähdä alueellisen, traumaattisesti saastuneen mutta irralleen dissosioidun vaikutuksen seuraukseksi. Osa Jungin kuvaamista kompleksien oireista on niin sanotusti psyykkisiä, näkyen tajuisuuden poikkeavina tiloina. Voimme puhua tässä esimerkiksi irrationaalisista tunnetiloista, tulkiten nämä tunteet tässä juuri merkitysvaikutelmiksi. Nämä voidaan nähdä esitajuisten jännitteiden osittaisen uudelleenaktivoitumisen seurauksiksi. Näinpä vaikkapa pelko, joka oli alun perin liittynyt kokonaan toiseen tilanteeseen, saattaa tulla nyt esiin uudessa yhteydessä. Voimme sanoa tässä, että uudesta tilanteesta on tullut tavallaan vanhan symboli. Mutta samalla tavoin voidaan selittää myös kompleksin aikaansaamat somaattiset oireet. Jos näet itse kompleksi on esitajuinen, siis pohjimmiltaan ruumiillinen, eristynyt jännitetila, on vain luontevaa olettaa, että se voi vaikuttaa osaltaan myös muihin, tarkemmin sanoen autobiologisiin ruumiillisiin toimintoihin sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä. Tämä ei ole toki ainoa mahdollinen tapa, jolla alkuperäistä kompleksiteoriaa voidaan tulkita, mutta täten sen mielekäs sisältö voidaan pelastaa tavalla, joka on sopusoinnussa tunnettujen tosiasioiden kanssa. Olen ehdottanut toisaalta juuri epätoivon (Jokela 2017a) määrittelemistä ratkaisevaksi tekijäksi. Kun yksilöllä ei näytä olevan enää selviämisen mahdollisuuksia, ei suuntaa mitä kohti edetä, näyttää ainoaksi vaihtoehdoksi muodostuvan kaiken sulkeminen omaan kokonaisuutensa. Eräänlaista kompleksinmuodostusta voidaan tavata myös aikuisiällä. Esimerkiksi Alayarian (2011) on kuvannut kidutuksen uhrien kärsivän jakautumisesta, joka vastaa pitkälti Jungin kuvaamaa. Tilanteita voitaisiin luonnehtia epätoivoiseksi edessä on vain kipua ja kauhua vailla pakopaikkaa. 9

10 Huomattavasti herkempiä tässä suhteessa ovat kuitenkin lapset. Tämä johtuu osaltaan jo lapsen keskenkasvuisuudesta, sekä emotionaalisen että itsesäätelyyn liittyvän riippuvaisuuden tehdessä lapsesta paljon aikuista herkemmän. Toisaalta on myös ilmeistä, että lapsi on muun muassa avuttomuutensa osalta huomattavasti aikuista helpommin hyväksikäytettävässä ja väärinkohdeltavassa asemassa. Lapsiin kohdistuvalla eriasteisella väkivallalla on edelleenkin pitkä historia. Tilanteen ollessa tämä ei ole mitään syytä olettaa, etteikö se voisi auttaa kuvatun kaltaisia, elimellisiä mutta samalla laadultaan dynaamisia seurauksia. Kompleksi on epäilemättä patologinen ilmiö. Mutta samalla kun se on ongelma, se on toisaalta myös pelastus, ratkaisu tilanteeseen jota yksilö ei olisi voinut kerta kaikkiaan kestää. Jotain on saastunut, mutta sattunut vaurio on onnistuttu rajaamaan, estäen sen leviämisen laajemmalle. Tässä mielessä kysymys on sisäisestä turvallisuusoperaatiosta. Kun ympäröivän maailman hallintaan tähtäävät ulkoiset turvallisuusoperaatiot ovat pettyneet, johtaa tämä osaltaan sisäiseen jakautumiseen. Mutta samalla kun kysymys on keinosta, jolla selvitä vaikeasta kokemuksesta, voi siitä syntyä ajan myötä myös rasite, synkän salaisuuden vaikuttaessa ehkä tunnistamattomallakin tavalla nykyhetkeen. Tällöin saattaa syntyä tilanne, jossa ongelmia aiheuttava kompleksi alkaa purkautua joko itsestään tai terapiatilanteen yhteydessä, ja jossa sen on tässä tilanteessa myös annettava purkautua. Tämä taas on mahdollista menestyksekkäästi vain vähitellen, ja ennen kaikkea tilanteessa, jossa yksilö voi vastaavasti tuntea olonsa turvallisemmaksi. Tie ei ole suinkaan helppo, mutta se voi tietyissä tilanteissa mahdollistaa entistä vakaamman tasapainotilanteen saavuttamisen. 10

11 Lopuksi Perinteisesti on lähdetty siitä, että keskushermosto muodostaa oman, psyyke oman järjestelmänsä. Nähdäkseni tämän kaltaiselle kahtiajaolle ei ole kuitenkaan minkäänlaisia perusteita ei ole olemassa aivoista erillistä psyykkistä järjestelmää. Mutta olisi virheellistä päätellä tästä, että esitajuisen ruumiillisuus merkitsisi samaa kuin sen pelkistämistä pelkästään biokausaalisia lakeja tottelevaksi kokonaisuudeksi. Päin vastoin sen on oletettava olevan luonteeltaan organodynaaminen, toisin sanoen myös ymmärtäen ja eläytyen tavoitettavissa olevaksi. Tämä on itse asiassa ainoa mahdollinen malli, jolla kahden järjestelmän välinen ristiriita on selitettävissä torjumatta tai kieltämättä kummankaan tuottamia tosiasioita. Myös varhainen kompleksiteoria on, edellä mainitut korjaukset huomioituna, sovitettavissa hyvin sen viitekehykseen. Tämä vaatii vain sen muutoksen tekemistä, että kompleksit ovat pohjimmiltaan ruumiillisia, jos ei kohta anatomisia niin ainakin toiminnallisia kokonaisuuksia. Edellinen jättää epäilemättä monta eri kysymystä auki. Eräs näistä koskee kompleksien rakennetta. Freudin ja Jungin aikana hysteriaksi kutsutulla, nykyisin ehkä keskivaikeiden persoonallisuushäiriöiden tai rajatilojen otsikoiden alle luokiteltujen sairauksien yhteydessä on olemassa vielä jonkinlainen minäkompleksi. Samalla kun muut kompleksit häiritsevät sen toimintaa, esiintyy kokonaisjärjestelmässä jonkinlainen ydin. Niin sanotuissa sivupersoonallisuushäiriöissä voidaan vastaavasti erotta monta rinnakkaista minäkompleksia, joista kukin omaa minään rinnastettavissa olevia piirteitä. Täten kompleksiteoria ei tarjoa niinkään varsinaista persoonallisuusmallia, vaan pikemminkin rakennuspalikoita, joista voidaan koota hyvinkin erilaisia kokonaisuuksia. 11

12 On edelleenkin syytä muistaa, että se, mikä voi näyttää ensisijaisesti yksilöä vaivaavalta ongelmalta, on sitä lopulta vain tietyssä mielessä. Vaikka tietty esitajuinen rakenne voidaankin paikantaa juuri yksilöön, ei tämä toisaalta merkitse sitä, että sen syyt olisivat yksilössä itsessään. Päin vastoin sen taustalta voidaan etsiä laajempiakin sosiaalipatologisia voimia. On otettava huomioon yksilön lähtöperhe mutta myös toisaalta siihen vaikuttavat voimat, jotka voidaan paikantaa toisaalta yhteiskunnalliselle, toisaalta pedagogiselle jatkumolle. Puhumme siis laajemmasta syyverkosta, joka on osaltaan jakautunut kahteen eri ytimeen, yhteiskunnalliseen ja pedagogiseen ongelmakenttään. Tämän näyttää jollain tavoin ymmärtäneen myös Jung, jos kohta aihetta sivuavaa arkkityyppiteoriaa on sellaisenaan pidettävä varsin hämäränä ja vaikeaselkoisena. Näinpä tämänkertainen tarkastelumme saa loppua tähän, sen keskittyessä yksin esitajuisen kompleksirakenteen havainnollistamiseen, sulkeistaen samalla tarkastelun ulkopuolelle laajemmat sosiaaliset rakenteet. Kirjallisuus Alayarian, Aida (2011) Trauma, Torture and Dissociation. Karnac, London. Brentano, Franz (1874) Psychology From an Empirical Standpoint. Trans. Alfred Rancurello. Routledge, London Breuer, Josef & Sigmund Freud (1895) Studies on Hysteria. Trans. J. Strachey. Basic Books, New York Jokela, Teemu (1999) Syyntakeettomuuden fenomenologiaa. Marsutuotanto, Keuruu. Jokela, Teemu (2017a) Epätoivo ja skitsofrenia. Books on Demand, Helsinki. 12

13 Jokela, Teemu (2017c) Suomalainen eksistentialismi. 3. p. Books on Demand, Helsinki. Jung, C. G. (1905) The Reactio-Time Ratio in the Association experiment. Trans. Leopold Stein. Collected Works 2. Jung, C. G. (1906) Psychoanalysis and the Association Experiment. Trans. Leopold Stein. Collected Work 2. Jung, C. G. (1907) The Psychology of Dementia Praecox. Trans. R. F. C. Hull. Collected Works 3. van der Haart, Onno, Ellert R. S. Nijenhuis & Kathy Steele (2006) The Haunted Self. Norton, New York. 13