Valikoituja tutkielmia

Transkriptio

1 Valikoituja tutkielmia

2

3 TEEMU JOKELA Valikoituja tutkielmia 2016

4 Teemu Jokela 2016 Julkaisija: Teemu Jokela ISBN

5 SISÄLTÖ Esipuhe / 7 Ruumis tiedon kohteena / 13 Elämä ja sen vastoinkäymiset / 27 Huomautuksia turvallisuusoperaatioista / 50 Näkökulmia vieraantumiseen / 58 Epistemologisia huomioita / 69 Etiikan suuntaviivoja / 89 Kirjallisuus / 102

6

7 ESIPUHE Filosofia tarkoittaa kirjaimellisesti ottaen viisauden rakkautta. Mitä itse viisaus on, siihen me tulemme palaamaan vasta tuonnempana. Usein sisällöltään epämääräiseksi miellettyyn filosofiaan saamme sen sijaan mielekkään tarttumapinnan mikäli lähestymme sitä historiallisesta näkökulmasta. Antiikin kreikassa oikeastaan kaikki tieteellinen ja muu sen kaltainen tutkimustoiminta oli filosofiaa. Kun Thales väitti kaiken koostuvan vedestä aine olisi täten ikään kuin tiivistynyttä vettä harjoitti hän filosofiaa. Ja kun Platonin akatemian porttien yläpuolella kiellettiin geometriaa osaamattomia käymästä sisään, kertoo tämä geometrian mielletyn tuolloin filosofian muodoksi. Mutta sittemmin on tapahtunut, vähitellen ja ehkä huomaamattakin, jotain erityistä. Filosofian perusrungosta on itsenäistynyt eräänlaisia erityistieteitä, kuten matematiikka, kemia tai psykologia, jotka ovat tehneet eron laajoihin filosofisiin kokonaisteorioihin ja katsoneet itse perustella oman olemassaolonsa oikeuden ja perusteet. Äiti filosofiasta on ikään kuin keriytynyt irti kapeampia rihmoja, jotka eivät enää ole tai ainakaan katso olevansa sille mitään velkaa. Tässä vaiheessa joudummekin jo kysymään, mitä filosofiasta on tämän kaiken jäljelle jäänyt. Kaikkein tiukimpien kriitikkojen mukaan ei mitään kun ei näet ole olemassa sellaista filosofian osa-aluetta, jota ei voitaisi korvata empiirisellä, tiukan tieteellisellä tutkimustoiminnalla. Tämä merkitsisi filosofian muuttumista täysin tarpeettomaksi, eräänlaiseksi tieteenhistorialli- 7

8 seksi fossiiliksi. Kuinka ollakaan, tätä väitettä ei voida nähdäkseni pitää täysin osuvana. Näin ensinnäkin siksi, että on olemassa joukko inhimillisen tiedon osa-alueita, joita yksikään varsinainen erityistiede ei ole ollut joko halukas tai kykenevä omaksumaan itselleen. Tästä esimerkkeinä voidaan mainita vaikkapa epistemologia, etiikka ja estetiikka. Samalla kun on mahdollista tutkia esimerkiksi etiikkaa psykologian keinoin, ei se ole sinänsä kykenevä antamaan vastausta siitä mikä on oikein ja mikä väärin. 1 Toiseksi on huomattava, että filosofialla on ollut ja on edelleenkin oma tehtävänsä erityistieteiden usein vieroksumien tuntemattomien ilmiökenttien kartoittajana. Tässä filosofia on kuin tienraivaaja, jonka tarkoitus on mennä sinne minne ihminen ei ole vielä mennyt, kuvailla alustavasti näkemäänsä jotta erityistieteet voisivat saada niistä paremman otteen. On vielä olemassa eräs kolmaskin, huomionarvoinen tehtävä. Tarkoitan tällä filosofian asemaa ja merkitystä kokonaiskuvan muodostajana. Samalla kun erityistieteet ovat keskittyneet kuvaamaan juuri tiettyä ilmiöryhmää, jakautuen edelleenkin useisiin osa-alueisiin, on vaarana kokonaiskuvan menetys. Ja juuri tässä filosofia voi olla suureksi avuksi, sen kyetessä ainakin parhaimmillaan yhdistämään sekä oman tietämyksensä että erityistieteiden tuottamat empiiriset tutkimustulokset. Tässä filosofia voi toimia myös eräänlaisena itsestään erkaantuneiden tieteiden tuloskenttänä hyödyntäen näin itsestään aikoinaan irtaantuneiden tieteenalojen 1 Moni psykologinen, esimerkiksi psykoterapeuttinen teksti on pohjavireeltään läpeensä eettistä. Mutta tätä etiikkaa psykologia ei useinkaan lausu täysin avoimesti julki puhumattakaan siitä, että se kykenisi eettiset näkemyksensä perustelemaan. Miller (1981) on esittänyt joitakin osuvia huomioita empatian mukaantuomisesta psykologiseen teorianmuodostukseen. 8

9 annin. Filosofia käy siis paitsi erityistieteiden edellä ja sivuilla, myös niiden jäljessä, niittäen sen sadon, minkä on menneinä vuosisatoina kylvänyt. Tämä ei merkitse luopumista itsenäisestä päättelystä, ei edes erityistieteiden esittämien näkemysten kritiikistä, mutta kuitenkin niiden ottamista vakavasti. Kritiikinkin tulee olla tässä perusteltua. Myös filosofinen ihmistutkimus rakentuu suurelta osin edellä määriteltyjen periaatteiden varaan. Kuten varsinaiset ihmistieteet, pyrkii myös se tuottamaan tietoa ihmisestä. Näin se tekee osaltaan itsenäisen päättelyn avulla, osaltaan lainaamalla surutta erityistieteiltä mutta ei sokeasti omaksuen vaan valikoiden, tulkiten ja kriittisesti analysoiden. On kuitenkin huomattava eräs painopisteen ero. Siinä missä erityistieteet ovat jakautuneet yhä spesifisimpiin tutkimus- ja teoriasuuntauksiin, pyrkii filosofinen ihmistutkimus nimenomaan kokonaisuuden hahmottelemiseen. Tavoitteena ei ole teoria motivaatiosta, havaitsemisesta, sisäerityksestä tai suoliston häiriötilojen vaikutuksesta ihmisen toimintaan vaan ei enempää ja vähempää kuin teoria ihmisestä. Tämä merkitsee tiettyyn pisteeseen asti myös sitä, että yksityiskohtien suhteen on oltava valmis tiettyyn joustoon. Toisaalta tästä aiheutuvan epämiellyttävyyden korvaa monin kerroin se ilo, mikä aiheutuu juuri otteen saamisesta koko aihepiiristä, ei suinkaan sen osasta. Myös käsillä olevaan työhön sisältyvät tutkielmat edustavat täten määriteltyä filosofista ihmistutkimusta. Sen tyylilajiksi voitaneen määritellä vaikkapa eksistentialismi tai eksistentiaalinen fenomenologia, mikäli nimittäin tätä käsitettä käytetään hieman laveammin kuin yksin viittaamaan Sartren filosofiaan. Käsitettä eksistenssi käytän seuraavilla sivuilla vain harvoin olen korvannut sen ehkä paremmin suomalaiseen suuhun sopivalla inhimillisen olemassaolon käsitteellä. Niin ikään on huomattava, että tarkoitan tälläkin paitsi Hei- 9

10 deggerin täälläoloa, siis ihmisen toteutumista suhteessa itsensä ulkopuoliseen, myös ihmistä itseään. Muilta osin lukija saa käsityksen ihmiskuvastani lukemalla itse työn. Erään ongelman muodosti itse tajuisuuden aihepiiri. Tulkintani mukaanhan tajuisuus on yksilölle tapahtuvaa maailman ilmenemistä, yksilön itsensä jäädessä ensisijaisesti sen kohteeksi. Täten myös hänen toimintansa voi perustua vain siihen, ymmärryksen häiriötilojen johtaessa hänet teoissaan harhaan ei pahuudesta vaan yksin ymmärtämättömyydestä johtuen. Olen toistanut tätä teemaa töissäni viime aikoina lähes loppuun asti. Näin siksi, että olen pitänyt ilmeisenä sitä, että teokseeni perehtyvä lukija ei välttämättä ole ajatusmallin kanssa sinut. Tässä tapauksessa olen joutunut pohtimaan, käsitelläkö teemaa vielä kerran vai jättääkö se kokonaan pois. Kaiken kaikkiaan olen päätynyt jonkinasteiseen kompromissiin jotain on sanottava, jotta työn voisi ymmärtää muusta tuotannosta erillisenä. Että kysymys on nimenomaan yksittäisistä tutkielmista, on tietoinen valinta. Tämä taas on sekä etu että haitta. Etuna mainittakoon tietty koukuttavuus, jokaisen esseen voi lukea itsenäisenä kokonaisuutenaan, suhteellisen pienenä vaivannäkönä. Haittana taas se, että tällä tavoin ihmiskuvani kokonaisuus ei hahmotu selvästi. Jälkimmäisestä kiinnostuneelle suosittelisin työtäni Järjestyksen alkuperä. Mutta on vielä eräs seikka johonka haluan ottaa kantaa. Tarkoitan tällä niitä satunnaisia moitteita, jotka olen saanut kahdesta eri aiheesta. Ensimmäinen aihe koskee lähdeviitteiden tuntemustani, jota on moitittu pinnalliseksi. Tämä pitänee osittain paikkansakin. Kun keskittyy tutkimaan ei vaikkapa yhtä ajattelijaa tai edes teoriasuuntaa vaan tutustuu hyvin monenlaisiin teksteihin, ei vaikkapa Husserlin tai Heideggerin töitä pysty arvioimaan yhtä pätevästi kuin elämänsä niiden opiskele- 10

11 miselle omistanut. Toisaalta monipuolinen lähdeaineisto on nähdäkseni omiaan rikastamaan itse kokonaiskuvaa, tehden mahdolliseksi ensi silmäyksellä näköjään kaukaisienkin alueiden toiseenliittämisen. Toinen seikka koskee sitä, että se tai tuo oma tietoisesti muotoilema väitteeni on virheellinen, kun se ei pidä paikkansa jonkun filosofian klassikon kanssa. Asiavirheitä teksteistäni voi toki etsiä, ja jopa löytääkin, mutta tarkoituksella esitetyt teoreettiset väitteeni ovat tarkoituksella esitettyjä teoreettisia väitteitä jopa siinä missä ne eroavat Husserlin tai Heideggerin esittämistä. Huonoa kieliasua koskevia väitteitä vastaan en sen sijaan osaa mitenkään puolustautua. Ja teoreettinen röyhkeyteni siitä olen vain ylpeä. Teemu Jokela Keuruu

12

13 RUUMIS TIEDON KOHTEENA Ihmisestä voidaan erottaa kolme eri ulottuvuutta: ruumis, sen tajuisuus ja tämän mahdollistama toimintakyky. Seuraavan tarkastelun aiheen muodostaa juuri ruumis. On ilmeistä, että me ihmiset olemme ruumiillisia olentoja. Toisaalta kokonaan toinen asia on, mitä erityisen filosofista ruumiista voidaan sanoa. Epäilemättä paljonkin mannermaisen filosofian perinne on tältä osin suhteellisen rikas. Seuraavassa yritän kuitenkin esittää näkökulman, joka toivoakseni on jossain määrin uusi. Sen ydinajatuksen muodostaa ruumiista piirrettyjen eri kuvien kokoaminen yhden kokonaisuuden eri ulottuvuuksiksi että näitä ulottuvuuksia koskevan tiedon mahdollisuuden arviointi. 2 RUUMIS KAPPALEENA Ruumis on tietysti aina yksi, eheä kokonaisuus. Mutta filosofisesta tai teoreettisesta näkökulmasta ruumiista voidaan erottaa useita eri ulottuvuuksia. Näistä ensimmäisenä on mainittava ruumis kappaleena. Kappale tai olio, kuten vanhempi filosofia on asian maininnut, on rajapinnan ympäristöstään erottama aineellinen muodostelma. Tämä rajapinta on yleensä suhteellisen helposti erotettavissa, niin että voidaan todeta kappaleen loppuvan juuri siinä tai tässä pisteessä, ei esimerkiksi 2 Tutkielma on täydelleen uudelleenkirjoitettu versio aikaisemmasta (Jokela 2002). 13

14 suurin piirtein tuossa. Tämän kaltainen on lopulta myös ruumiimme. Se on ympäristöstään erillinen aineellinen muodostelma, jolla on oma sisäinen rakenteensa. Näitä rakenteita on esimerkiksi anatomia pyrkinyt ja pystynytkin selvittämään suhteellisen yksityiskohtaisesti. Kehitys on johtanut yhä pienempien rakenteiden erottamiseen, niin että siinä, missä ennen tunnettiin ehkä lihaksiston pääpiirteet, tiedetään nykyään huomattavan paljon jo solutason rakenteista. Ruumiissa tapahtuu edelleenkin tiettyjä biokemiallisia, elintoiminnoiksi kutsuttuja prosesseja. Tästä esimerkkinä voidaan mainita verenkiertoelimistön toiminta, sydämen pumpatessa verta ja sen mukana happea ja ravinteita sen eri elimiin. Tämä kaikki tapahtuu osaltaan automaattisesti, vaikkapa juuri verenkiertoelimistön toimiessa tahdoimmepa me sitä tai emme. Samaan tapaan sisärauhaset erittävät vereen edelleenkin erilaisia hormoneja. Ruoansulatuselimistö vastaanottaa sinne tungetun ravinnon, sulattaa sen, imee ravinnon mukana tulleet ravinteet ja poistaa kuona-aineet ilman että tätä tarvitsisi erityisesti tahtoa. Toisaalta osa ruumiskappaleen elimistä on myös tahdonalaisia. Erityisesti tämä koskee suurta osaa lihaksistoa. Tämä tekee yksilölle edelleenkin mahdolliseksi liikuttaa omaa ruumistaan ja liikkua sen voimasta paikalta toiseen. Mutta tämä aihe kuuluukin oikeastaan jo ruumiin keholliseen ulottuvuuteen, johonka me tulemme palaamaan tarkemmin tuonnempana. Vielä voidaan huomauttaa siitä, että ruumis kappaleena ei ole suinkaan helppo kohde. Näin jo siksi, että se on äärettömän monimutkainen. Mutta toisaalta myös siksi, että eri ihmiset ovat ruumiinsa osalta erilaisia. Ulkoiset, esimerkiksi kokoon, ruumiinrakenteeseen tai ihonväriin liittyvät erot ovat sinänsä aivan ilmeiset. Mutta aivan samoin yksilölliset piirteet leimaavat myös ruumiskappaleen yksityiskohtaisimpiakin rakenteita. 14

15 Tästä johtuu vaikkapa se että osa ihmisistä sietää laktoosia, toiset taas eivät kuten monet vastaavat yliherkkyys- ja allergiaongelmat. Tämän kaltaiset erot saattavat myös altistaa toiset ihmiset helpommin tietyille sairauksille kuin toiset. Esimerkiksi lääketieteelliselle toiminnalle tämän kaltaiset erot asettavat mitä erinomaisimpia haasteita. 3 RUUMIS ESITAJUISENA Epäilemättä ihmisruumis on osaltaan kappale. Tätä sen myös täytyy olla, ennenkö se voi olla mitään muuta. Mutta tästä ei pidä päätellä, että ruumis olisi pelkkä kappale. Se on näet osaltaan myös esitajuinen (Jokela 2009). Tämä on kuitenkin asia, jonka täysi ymmärtäminen vaatii tiettyä tajuisuuden ilmiöön keskittyvää pohjustusta. On ilmeistä, että ihminen on tajuinen olento. Jo Descartes (1641) totesi ajattelun tai tajuisuuden, kuten asia voidaan tässä tulkita, olevan varmin mahdollinen tosiasia. Tai kuten Rauhala (2005) on todennut, oman tajuisuutensa kiistäjä tulee oikeastaan osoittaneeksi kiistäessään oman tajuisuutensa. On kuitenkin huomattavasti vaikeampaa sanoa, mitä tämä tajuisuus itse asiassa on. Olen itse ehdottanut tajuisuuden määritelmän sitomista ilmenemisen käsitteeseen, tulkiten sen yksilölle tapahtuvaksi maailman ilmenemiseksi (Jokela 1999; 2015a, b). Ajatellaksemme jotain yksittäistä tilannetta, vaikkapa 3 Olen esittänyt toisaalla ihmisen olevan perusviallinen olento. Evoluutio ei toisin sanoen ole tuottanut ruumiista viatonta, täydellistä mallia vaan pikemminkin tuskin sisäänajetun prototyypin. Nyt voidaan sanoa tämän perusviallisuuden lankeavan moneltakin osin juuri tiettyjen yksilöiden kannettavaksi. Tätä ei kuitenkaan tule laskea heidän viakseen vaan siksi hinnaksi, jonka me olemme ihmiseksi tulemisesta joutuneet maksamaan. 15

16 liikennevaloissa seisovaa henkilöä, sekä liikennevalot, autotie, sitä pitkin ajavat autot ja yleensäkin kaikki muu ovat olemassa sinänsä. Auton alle jäävä yksilö jää auton alle, vaikka hän ei sitä tajuaisikaan. Toisaalta tämä kaikki ei yksin ole, vaan se osaltaan myös ilmenee yksilölle, paljastuu hänelle hänen kokemuksensa muodossa. Yksilö itse jää tämän kaiken kohteeksi, niin että jos hän voikin valita itse omat tekonsa, niin ei kuitenkaan niiden perusteita. Ainoa kosketuspinta asioihin sinänsä tarjoutuu yksilölle siinä muodossa, jossa ne hänelle annetaan. Mutta jos otamme tämän todesta jos ajattelemme että yksilö on itselleen tapahtuvan maailman ilmenemisen kohde herää tästä kaikesta uusi kysymys. Tämä kysymys koskee tämän ilmenemisen syytä. Jos näet kaikella on syynsä, täytyy myös inhimillisellä tajuisuudella olla sellainen. Ja mikäli me vain otamme asiaksemme luottaa aistifysiologian kaltaiseen lääketieteen osaalueeseen, täytyy meidän myöntää todeksi, että nämä syyt ovat löydettävissä juuri ruumiista. Ensin on olemassa ulkomaailman ärsyke, jonka aistinelimet ottavat vastaan. Ne reagoivat siihen edelleenkin omalla tavallaan, muuntaen alkuperäisen ärsykkeen hermoimpulssin muotoon. Tämä impulssi ohjautuu edelleenkin aivoihin, joissa se jäsentyy ensin aistimuksiksi ja sitten varsinaisiksi havainnoiksi. Tässä on kysymys viime kädessä ruumiillisesta aktiviteetista. Kysymys on kuitenkin oleellisesti sekä tahattomasta että tiedostamattomasta aktiviteetista, jota yksilö ei ole kykenevä itse varsinaisesti hallitsemaan. Ja juuri tätä aktiviteettia olen kutsunut esitajuiseksi, samoin kuin siihen osallistuvia hermoston ja aistinelinten osa-alueita. Kysymys ei ole enää yksin ruumiin kyvystä ylläpitää elintoimintoja vaan myös sen kyvystä tuottaa inhimillisen tajuisuuden erityislaatuinen ilmiö. Ihmisen on tietysti mahdollista ohjailla osittain ky- 16

17 seistä prosessia. Ennen kaikkea tämä pitää paikkansa näköaistista, katseen ohjaamisen tai silmien sulkemisen tai avaamisen vaikuttaessa suuresti siihen, mitä yksilölle maailmasta kulloinkin paljastuu. Toisaalta on huomattava, että jopa katseen hallitsemisella on omat rajoituksensa. On esimerkiksi näkyjä jotka, kuten sanonta ilmaisee, vetävät katseen puoleensa. Toisaalta kohti silmiä suuntautuva äkillinen liike laukaisee refleksin, joka saa yksilön sulkemaan tahattomasti silmänsä. Ja, ennen kaikkea, vaikka tämän kaltaisia rajoitteita ei olisikaan, ei yksilö voi ainakaan välittömästi vaikuttaa siihen, kuinka se tai tuo ilmiö hänelle ilmenee, jos hän sitä katsoo. Tämä ei sulje muutoksen, niin sanotun oppimisen mahdollisuutta esitajuinen on muovautuva elementti mutta tämäkin vaatii usein aikaa, eikä ole mahdollista tässä ja nyt. Rauhala (1983, 1990) on esittänyt aiheesta jossain määrin tästä poikkeavia tulkintoja. Rauhalan tulkinnan mukaan tajuisuus on toki riippuvainen aivoista, keskushermoston ikään kuin kannatellessa sitä. Toisaalta sen sisällöt, mielelliset rakenteet, eivät ole palautettavissa aivoihin, vaan elävät ikään kuin omaa elämäänsä. Nähdäkseni Rauhalan ajattelu laiminlyö tässä kuitenkin tiettyjä tosiasioita. Samalla kun Rauhalan ilmeisenä tarkoituksena on pelastaa ymmärrettävyyden periaate, hän tekee sen katkaisemalla mielivaltaisesti yhteyden tajuisuuden ja ruumiillisuuden välillä, ikään kuin ruumiillinen elementti voisi olla tulkittavissa kausaalisesti. Tätä ongelmaa ei kuitenkaan enää esiinny, mikäli oletamme edellä esitetyn mukaisesti myös esitajuisen olevan pohjimmiltaan ruumiillinen elementti. Esitajuisen aktiviteetin olettamus voi herättää psykologiseen lähestymistapaan tottuneessa lukijassa tiettyä vastarintaa, sen luodessa vaikutelman yrityksestä korvata psykologinen lähestymistapa neurologisella. Mutta tämä olisi onneton väärinkäsitys. Kysymys on 17

18 pikemminkin yrityksestä säilyttää psykologisen, tai sanoisimmeko pikemminkin dynaamisen lähestymistavan tuottama tietous esittämällä sen pitämällä paikkansa keskushermostosta. 4 Voi olla havainnollista verrata esitajuista aktiviteettia psykoanalyysistä tuttuun tiedostamattoman tai tajuttoman ilmiöön. 5 Kuten esitajuinen aktiviteetti, myös tämä toimii yhtä hyvin tahattomasti kuin tiedostamattomastikin, tuottaen esimerkiksi unikuvia, neuroottisia oireita tai niin sanottuja freudilaisia lipsahduksia. Mutta esitajuinen poikkeaa tästä kahdessakin eri suhteessa. Ensinnäkin on huomattava, että esitajuinen tuottaa paitsi tiettyjä tajuisuuden poikkeussisältöjä, myös koko tajuisuuden ylipäätään. Se on toisin sanoen maailman läsnäolon vastaanotin. Unet tai erilaiset oireet ovat vain eräitä tämän yleisen periaatteen sovellutuksia. Toiseksi esitajuinen, kuten edellisestä käy ilmi, on pohjimmiltaan ruumiillinen elementti. Esitajuinen sijaitsee ihmisen ihon sisällä, ennen kaikkea keskushermostossa, mutta myös aistinelimissä, joidenka avulla se leviää käytännössä koko ruumiiseen. Että esimerkiksi psyykelääkkeiden tai päihteiden avulla on mahdollista vaikuttaa sen toimintaan, käy ymmärrettäväksi juuri tätä kautta. Syö- 4 Tämä ei merkitse sitä, etteikö esitajuisen aktiviteetin olemassaolo olisi mahdollista sulkeistaa esimerkiksi käytännön terapiatyön yhteydessä. Mutta mikäli haluamme vaikkapa ymmärtää, miksi esimerkiksi torjuttujen traumojen sivuaminen saa hoidettavan kädet tärisemään tai kasvot punoittamaan, se tai jokin sen kaltainen teoreettinen konstruktio käy kerrassaan tarpeelliseksi. 5 'Tiedostamaton' on vakiintunut ilmaisu, mutta 'tajuton' sopii paremmin käsilläolevaan asiayhteyteen onhan se näet jotain tajuisuuden ulkopuolelle jäävää. 'Tietoisuudella' ymmärrän sitten tajuisuuden ylintä, älyllistä tai rationaalista, ajatuksiin sidoksissa olevaa tasoa. 18

19 tettynä ruumiiseen ne vaikuttavat juuri sen toimintoihin, ennen kaikkea juuri keskushermostoon. Ei tarvita mitään hyppyä psyykestä ruumiiseen, koska mitään kuilua ei ole tajuisuuden ollessa vain pohjimmiltaan ruumiillisen aktiviteetin seurausta. Toisaalta siitä, että esitajuinen on ruumiillinen elementti, ei pidä vielä päätellä, että se olisi selitettävissä yksinomaan kausaalisesti. Moni psykoanalyysin ja laajemminkin dynaamisen psykologian tutkimustulos voidaan pitää käytännössä moneen kertaan varmennettuna. Voimme ajatella tässä vaikkapa transferenssia, tai toisaalta torjunnan tai projektion kaltaisia sisäisiä turvallisuusoperaatioita. Samalla kun ne heijastuvat tajuisuuden piiriin, täytyy niiden varsinaisen alkuperän olla löydettävissä jostain muualta, nimenomaan esitajuisesta aktiviteetista. Tämä taas voi merkitä sitä tosiasiaa, että alun perin sielullisen tai psyykkisen järjestelmän ominaisuudeksi luetun dynamiikan täytyy pitää paikkansa osaltaan myös ihmisruumiista. Jos kohta esitajuisen piirissä toteutuu osaltaan myös kausaalisestikin selitettävissä olevia prosesseja, niin osaltaan myös seuraustensa osalta ymmärrettävissä ja eläydyttävissä olevia. Minkään tajuttoman elementin olettaminen ikään kuin ruumiin viereen ei tilanteen ollessa tämä ole alkuunkaan tarpeellista. Esitajuiseen voidaan edelleenkin vaikuttaa kahdella eri tapaa. Ensimmäisen muodostavat kausaaliset hoitomuodot, kuten ruokavalio, lääkitys tai sähköhoito. Tämän kaltaisilla hoidolla on oma vaikutuksensa ruumiintoimintoihin, jotka edelleenkin näkyvät tajuisuuden piirin muutoksina. Mutta tämän ohella esitajuiseen on mahdollista vaikuttaa myös toisella tapaa, inhimilliseen läsnäoloon sidotuin keinoin. Niin oudolta kuin se aluksi saattaakin kuulostaa, ihmisen ruumis ja erityisesti keskushermosto on herkistynyt toisten ihmisten läsnäololle, jälkimmäisen heijastuessa edellisen toimintaan. 19

20 Tässä on kysymys vuosimiljoonien evoluutiohistorian aikana kehittyneistä mekanismeista. Toinen ihminen, hänen eleensä, ilmeensä ja äänenpainonsa heijastuvat suoraan esitajuiseen ja tätä kautta myös tajuisuuden piiriin. Tämä pitää paikkansa sikäli, että esitajuisen aktiviteetin kehittyminen ja ylläpysyminen vaatii dialogisia kontakteja toisiin ihmisiin. Mutta myös sikäli, että sen mahdollisia vaurioita voidaan korjata tai hoitaa inhimillisen läsnäolon kautta. RUUMIS KEHONA Edellä olemme tulleet kuvanneeksi ruumista sekä kappaleena että esitajuisena. Vielä kolmantena ulottuvuutena voimme ottaa esille ruumiin kehona. Kehollisuuden ehkä ensimmäisenä kartoittajan on mainittava Feuerbach (1841, 1843). Eräs filosofeja perinteisesti askarruttaneita kysymyksiä koskee sitä, onko ihminen henkinen vai ruumiillinen olento. Feuerbachin mukaan ei kumpaakaan tai sitten kumpaakin ihminen kun näet on hengen ja ruumiin synteesi. Esimerkiksi syödessään tai juodessaan ihminen on läsnä sekä henkisenä että ruumiillisena, eli toisin sanoen aistimellisena olentona. Siinä missä aistit välittävät ihmiselle aineen maailman, heijastelevat tunteet oleellisesti toisten ihmisten tunteita. Sittemmin kehon filosofia on elänyt erityisesti feneomenologisen perinteen piirissä. Jo Scheler (1913) erotti toisistaan ruumiin kappaleena ja kehona. Edellisellä Scheler tarkoitti ruumista ulkoapäin nähtynä, esimerkiksi lääketieteen objektina, jälkimmäisenä taas itse kokevana ja toimivana subjektina. Tätä kuvausta täydensi osaltaan Merleau-Ponty (1945). Lähtiessään liikkeelle havaitsemisen periaatteesta Merleau-Ponty päätyy pian kuvaamaan ruumista, mutta ei objektina 20

21 vaan subjektina, maailmassa elävänä kappaleena. Ruumis on oman maailmansa keskipiste, intentionaalinen arkki joka suuntautuu kohti maailmaa ja sen eri ilmiöitä. Voidaan sanoa että tässä ei ole olemassa mitään eroa toisaalta tajuisuuden, toisaalta ruumiillisuuden välillä, vaan ruumis on itselleen tapahtuvan ilmenemisen kohde ja maailmassa toimiva olento sellaisenaan. Jopa puhe on lopulta eräänlainen ruumiinele, peräisin ei järjestä vaan lihasta. Laine (1993) on nähnyt runsaasti yhtäläisyyksiä Feurbachin ja Merleau-Pontyn näkemysten välillä. Merleau-Pontyn kuvaus voidaan ottaa sellaisenaan ainoana oikeana totuutena. Toisaalta se voidaan jäsentää myös kolmanneksi ruumiin ulottuvuudeksi edellä mainittujen rinnalle. Tällöin kysymys on ruumiista sen kaltaisena kuin se ilmenee itselleen, maailmassa elävänä ja toimivana olentona. Tämä ruumis tai keho saattaa osaltaan olla identtinen ruumiskappaleen kanssa, mutta toisaalta se myös ylittää sen monellakin tavoin. Voisi sanoa, että ruumiin tajuisuus antaa sille hengen, tekee siitä elävän olennon kuten Sininen Haltija Pinokkiosta. Tämän jälkeen sitä ei voida enää palauttaa elintoimintoihin sellaisenaan. Päin vastoin elintoiminnat jäävät osaltaan sen itsensä hallittaviksi. Näin ainakin tiettyjen, tahdonalaisten lihasten osalta, joidenka hallinta tekee sille mahdolliseksi toimia maailmassa. Näin maailman eri kappaleista tulee jotain käsilläolevaa, sen eri välimatkoista jotain ylitettävissä olevaa, toisista ihmisistä jotain kohdattavissa, rakastettavissa ja vihattavissa olevaa ja niin edelleen. Lienee paikallaan kerrata mitä tämä kaikki merkitsee ajatellen ihmiskuvan kokonaisuutta. Perinteisesti ihmistä on ajateltu subjektina tai yksilönä eräänlaisena puhtaana tajuisuutena, joka ikään kuin välimatkan päästä tarkastelee itseään ympäröivää maailmaa. Täten esiin piirtyvän kuvan mukaan näin ei suinkaan ole. Päin 21

22 vastoin ihminen on jo lähtökohdissaan ruumiillinen olento, juurtunut kehon välityksellä häntä ympäröivään maailmaan. Ihmissubjektilla on jalat ja kädet, ihmissubjektilla on suu, silmät ja korvat, penis tai vagina, ja jos ihoksi kutsuttu rajapinta erottaakin häntä maailmasta, on se rajapinta kaikkinensa osana häntä elävää itseään. Tätä kaikkea ei tietysti voisi olla, elleikö ruumis olisi ensin kappale mutta tullessaan esitajuisen tuottaman tajuisuuden kautta kehoksi tästä kappaleesta tulee kokonaan jotain aivan muuta. Tämä ei merkitse ruumiin kappalemaisuuden kieltämistä, sitä kun voidaan aina tarkastella kolmannen persoonan näkö-kulmasta, mutta kuitenkin vielä erään ulottuvuuden mukaan tuomista. RUUMISTIEDON ULOTTUVUUDET Edellä me olemme tulleet erottaneeksi ruumiista kolme eri tasoa tai ulottuvuutta. Ensinnäkin ruumis on kappale, tietyllä tavalla järjestäytyneiden elinten joukko. Toiseksi ruumis on esitajuinen, tajuisuutta ylläpitävän tai tuottavan aktiviteetin kokonaisuus. Kolmanneksi ruumis on keho, tämän samaisen tajuisuuden kautta eloon heräävä, maailmaa kokeva ja toimiva olento. Ei tietysti pidä ymmärtää, että nämä dimensiot olisivat toisistaan erillisiä. On ilmeistä että ruumiin on oltava ensin kappale, jotta se voisi olla esitajuinen, ja ensin esitajuinen, jotta se voisi olla keho. Mutta samalla nämä dimensiot voidaan osaltaan myös erottaa toisistaan. Ja tämän myötä voidaan kohdistaa myös niihin kohdistuva tieto. On edelleenkin mahdollista todeta niiden vastaavan suhteellisen pitkälti tiettyjä tieteenaloja ja niihin kohdistuvia tiedonintressejä. Ottakaamme ensiksi ruumis kappaleena. Kysymys on elimistä ja elintoiminnoista. Nyt voidaan sanoa tä- 22

23 män ruumiin ulottuvuuden kiinnostavan erityisesti lääketiedettä. On ilmeistä että lääketiede on kiinnostunut juuri elimistä, niiden toiminnasta sekä niiden häiriöistä ja vaurioista. Voimme ajatella tässä vaikkapa akuuttia sappitulehdusta. Tässä sappirakossa kehittyneet sappikivet ovat synnyttäneet koko sappirakossa tulehdustilan, joka pitkittyessään voi kehittyä kohtalokkaaksi. Näinpä lääketieteen intressissä on diagnosoida vaiva sekä korjata se mahdollisimman pikaisesti, mikä tulehduksen uusimisriskin vuoksi tapahtuu tavanomaisimmin juuri poistamalla koko sappirakko, mikä nykyisin tapahtuu ensisijaisesti tähystysleikkauksella. Seurauksena tästä on sairauden väistyminen ja jälkikomplikaatioilta välttyminen. Lääketiedettä voisi tuskin vähemmän kiinnostaa ruumiin merkitys esitajuisena tai kehona. Jälkimmäisenä tosin sen verran, että potilaan kuvaamat keholliset oireet saattavat olla merkittäväksi avuksi diagnoosin laatimisessa. Mitä tulee ruumiiseen esitajuisena, siitä on kiinnostunut nimenomaan psykologia. Ei tosin pidä ymmärtää, että psykologia olisi itse tästä tietoinen. Mutta kun esimerkiksi psykoanalyysin piirissä puhutaan tiedostamattomasta tai tajuttomasta, olettaen viittaavan tällä johonkin psyykkisen järjestelmän tiedostamattomaan osaan, tullaan tässä viime kädessä viitanneeksi juuri esitajuiseen aktiviteettiin. Voimme ajatella tässä yksinkertaisuuden vuoksi vaikkapa traumaattista kokemusta ja sen torjuntaa. Tuhansien ja taas tuhansien kokeneiden ja pitkälle kouluttautuneiden terapeuttien kokemus on, että tietyt lapsuudenaikaiset, koettavaksi liian vaikeat kokemukset voivat joutua torjunnan kohteeksi. Tosiasiassa mikään kokemus ei voi tulla torjutuksi, mutta sitä koskevat esitajuiset prosessit keskeytyä. Niin ikään nämä prosessit voivat myöhemmin uudelleenaktivoitua terapiatilanteen yhteydessä. Paitsi tässä, niin myös muualla psykoterapia voidaan nähdä viime kädessä ai- 23

24 vojen hoitona, esitajuisen muokkaamisena inhimillisen vuorovaikutuksen kautta. Ruumiista kehona on kiinnostunut tieteenaloista lähinnä filosofia. Viittasimme edellä Merleau-Pontyn uraauurtavaan aihetta koskevaan tutkimukseen. Tässä on kysymys näkökulmasta, josta on vaikea kuvitella olevan saatavissa mitään erityistä hyötyä. Kehollisuutta koskeva ymmärrys ja tieto ei ilmeisestikään omaa mitään välineellistä luonnetta, niin että sillä voitaisiin suoraan vaikuttaa mihinkään. Kysymys on pikemminkin ihmisen itsetuntemuksen lisääntymisestä, inhimillisen kokemusmaailman merkitsemisestä sanoin ja sen nostamisesta täten tietoisuuteen. Toisaalta kehollisuus ei olekaan yksin tieteen piiriin kuuluva asia, vaan se muodostaa osan jokaisen ihmisen jokapäiväisestä elämästä. Suorinta tietoa siitä voi saada elämällä jokapäiväistä elämää, mutta ennen kaikkea kahdella eri tavalla: harrastamalla liikuntaa ja rakastelemalla. Se mitä asiasta voidaan sanoa teoreettisella tasolla, onkin palautettavissa viime kädessä juuri tämän kaltaiseen välittömään yksilökohtaiseen kokemukseen. On edelleenkin huomattava, että tietyt tieteenalat ovat tavalla tai toisella kiinnostuneita useammasta kuin yhdestä ruumiin ulottuvuudesta. Tästä ilmeisimpänä esimerkkinä voidaan mainita psykiatria, joka on käytännössä koko historiansa tasapainoillut toisaalta ruumista kappaleena, toisaalta esitajuisena tarkastelevien näkökulmien välillä. Ruumista kappaleena tarkastelevasta näkökulmasta niin sanotut mielen sairaudet näyttäytyvät helposti aivojen rakenteen ja toiminnan häiriötiloina, jotka vaativa esimerkiksi lääkityksen tai sähköhoidon kaltaista kausaalista hoitoa. Esitajuiseen ulottuvuuteen keskittyvästä näkökulmasta kysymys on pikemminkin eräänlaisesta elämisen ongelmasta, jolla on oma dynaaminen, ymmärrettävissä oleva luonteensa. Varsinaisessa hoidossa painottuu tällöin terapeuttinen, inhi- 24

25 milliseen vuorovaikutukseen perustuva lähestymistapa sen eri muodoissaan. Kautta psykiatrian historian nämä kaksi näkökulmaa ovat törmänneet toisiinsa, niiden edustajien pyrkiessä kieltämään usein kaiken arvon toistensa tutkimustuloksilta. Ainakaan tältä osin tiede ei ole saavuttanut vielä objektiivisen tietovaraston asemaa vaan on pysynyt eräänlaisena taistelukenttänä, jossa eri näkökulmien edustajat osittain puhuvat toistensa ohitse. 6 Kun ruumiista nyt sanotaan jotain, on syytä pitää mielessä, mistä näkökulmasta sitä tarkastellaan. Jos kohta toisinaan onkin syytä korostaa juuri tiettyä näkökulmaa, ei tämän pitäisi antaa johtaa toisten unohtumiseen. Esimerkiksi lääketieteen puolella voidaan joutua tekemään kirurgisia toimenpiteitä, jotka kohdistetaan ruumiiseen kappaleena, mutta jotka potilas taas kokee omassa kehossaan. Voimme ajatella tässä vaikkapa raajan amputointia, rinnan poistoa tai paksusuolen avanteen leikkaamista. Tällöin on syytä harkita, onko toimenpide tarpeellinen, ja jos se sellaiseksi lopulta osoittautuu, ottaa huomioon siitä potilaalle aiheutuvat henkilökohtaiset seuraukset. Sillä yksilön itsensä näkö- 6 Tosin esimerkiksi Martti Siirala on korostanut eri yhteyksissä teorian olevan ennen kaikkea taistelukenttä, jolla käydään kamppailua totuudesta. Ennen kaikkea tämä väittämä pitänee paikkansa juuri ihmistieteistä jossa kamppailua käydään toisaalta selittävän, toisaalta ymmärtävän näkökulman välillä. Edellisestä näkökulmasta ihminen näyttää olevan kohdeltavissa, jälkimmäisestä enemmänkin kohdattavissa. Mitä tulee nykyaikaiseen psykiatriaan, se näyttää keskittyvän kohtelemiseen, onnistuen tuottamaan näin ennenkuulumattoman määrän psyykelääkkeistä riippuvaisia kroonikoita. 25

26 kulmasta hänen ruumiinsa avautuu juuri kehona, ollen sinänsä mitä henkilökohtaisin asia. Tällöin sitä koskevat, ehkä terveyden kannalta välttämättömätkin toimenpiteet voivat ajaa hänet syvään kriisiin. 26

27 ELÄMÄ JA SEN VASTOINKÄYMISET IHMINEN YKSILÖNÄ Ihminen on osaltaan ruumiillinen olento. Tämä ruumis on pohjimmiltaan aineellinen kappale. Sillä on edelleenkin tietty anatominen rakenne, ja siinä tapahtuu tiettyjä fysiologisia prosesseja. Nämä prosessit, niin sanotut elintoiminnot, pitävät ruumistamme elossa, niiden pysähtymisen merkitessä varmaa kuolemaa. Mutta ruumiillisena olentona ihminen on vielä jotain muutakin, nimittäin tajuinen olento. Tämä tajuisuus voidaan määritellä parhaiten yksilölle tapahtuvaksi maailman ilmenemiseksi (Jokela 1999, 2015a, b). Yksilö itse jää tämän ilmenemisen kohteeksi, sen yksin tapahtuessa hänelle. Tässä ilmenemisessä on kysymys eräänlaisesta suhteesta yksilön ja kohteen välillä, mutta suhteesta joka käy kohteesta yksilöön, ei suinkaan päin vastoin. Niin ikään tämä suhde toteutuu ensisijaisesti täysin tahattomasti. Asiat toisin sanoen näkyvät niin kuin ne näkyvät, niin että jos kohta tämä näkyminen mahdollistaakin varsinaiset valinnat, ei se toisaalta itsessään ole seurausta jotain valittavissa olevaa. Mutta ottakaamme yksinkertainen esimerkki. Vieressäni pöydällä on kahvimuki, täynnään pikakahvista valmistettua maitokahvia. Epäilemättä tämä muki on tuossa, aivan kosketusetäisyyden ulottuvilla. Mutta se paitsi on pöydällä, osaltaan myös ilmenee minulle. Tätä ilmenemistä en edelleenkään itse tee, vaan se päinvastoin yksin tapahtuu minulle, niin että vaikka kuin- 27

28 ka haluaisin saada sen katoamaan tai muuttumaan omenaksi, tämä ei onnistu. Ja mikä pitää paikkansa kahvimukin ilmenemiseen, pitää paikkansa lopultakin tajuisuuden kaikista muodoista. Kysymys on vain jostain, joka tapahtuu minulle, tahdoinpa sitä itse tai en. Lienee sinänsä selvää, että asiat eivät voi koskaan ilmetä kuin pintansa osin. Maailma, erityisesti ilmiöiden olemustasolla liikuttaessa, on yksinkertaisesti aivan liian monimutkainen, jotta ihminen voisi kokea sen muuta kuin osittain. Toisaalta voidaan sanoa, että tietyissä käytännön tilanteissa maailma ilmetä aina siinä määrin totuudenmukaisella tavalla, että yksilö kykenee sen perusteella toimimaan siinä mielekkäästi. Voinemme kutsua tämän kaltaista oikein tapahtuvaa ilmenemisen tapaa lyhyesti ymmärrykseksi. Samalla on syytä muistaa, että ymmärrys ei sellaisenaan ole niinkään jotain välittömästi valittavissa olevaa kuin jotain esitajuisen aktiviteetin tuottamaa. Tämä merkitsee osaltaan myös sitä, että yksilö, jonka ymmärrys on syystä tai toisesta vaurioitunut tai jäänyt puutteelliseksi, ei kykene tekemään mielekkäitä valintoja. Jos hän nyt tulee toimineeksi väärin, johtuu tämä ei niinkään hänen pahasta tahdostaan kuin siitä tosiasiasta, että hänelle annetut lähtökohdat ovat vääriä. On tehtävä ero ymmärryksen ja tiedon välillä. Siinä missä ymmärrys toteutuu välittömän tajuisuuden piirissä, havaintojen ja tunteiden tasolla, tieto liittyy tietoisiin ajatuksiin. Tietoa on edelleenkin mahdollista paitsi muodostaa, myös välittää ja vastaanottaa. Toisaalta on huomattava, että erityisesti tiedon vastaanottaminen saattaa olla toisinaan jossain määrin ongelmallista. Mikäli se näet ei sovi yhteen yksilön välittömän kokemuksen kanssa, tulee se helposti torjutuksi. Erityisesti on pistettävä merkille tunteiden vaikutus. Sanotaan rakkauden tekevän sokeaksi, ja totta on, että rakastunut tai ihastunut ei helpolla usko pahoja puheita tunteidensa 28

29 kohteesta. Mutta valitettavaa kyllä sama pitää paikkansa myös vihan suhteen. Yksilö joka kokee sen tai tuon tahon likaisena tai vaarallisena on taipuvainen muodostamaan ja omaksumaan myös tätä tukevia ajatuksia. Jos sitten esimerkiksi rasistien päättelyssä ei näytä olevan mitään järkeä, johtuu tämä ei ajatusvirheestä vaan sille tunteelle, jota se mukailee. ESITAJUINEN AKTIVITEETTI Me olemme epäilemättä taipuvaisia kokemaan, kuinka me itse näemme tai havaitsemme maailmaa, tuotamme itse omat havaintomme. Mutta kokemus voi pettää meidät niin tässä kuin muuallakin. Ajatelkaamme esimerkiksi veteen työnnettyä keppiä, joka näyttää taipuvan veden pinnassa. Tässä on kysymys illuusiota, jolle yksilö itse ei voi mitään. Aivan samoin meistä näyttää siltä, että me tuotamme itse kokemuksemme. Tässä on kysymys illuusiosta, jolle yksilö ei voi itse mitään. Havaitsemista voisikin verrata tässä lähinnä refleksiin. Me näemme toisinaan unia, kuten sanonta kuuluu. toisaalta sanonta on väärässä siinä, että ne enemmänkin näkyvät meille. Emme periaatteessa voi hallita niitä, niiden vain tapahtuessa meille. Mutta pitkälti samoin on myös päivätajunnan kohdalla. Me emme tuota itse havaintojamme, tunteitamme ja niin edelleen. Mutta jos kaikella on syynsä, niin täytyy niin olla myös ilmenemiselläkin. Tämä syy on tarkkaan ottaen sijoitettavissa yksilön ruumiiseen. Aistifysiologian näkökulmasta tapahtuu ketju, joka saa alkunsa ulkoisesta ärsykkeestä, jonka aistinelin vastaanottaa. Tämä muuttaa sen edelleenkin hermoimpulssin muotoon, joka kulkeutuu aivoihin, jossa lopulta valmis havainto syntyy. Olen kutsunut tätä tapahtumasarjaa lyhyesti esitajuiseksi aktiviteetiksi, viitaten tällä sekä sen tiedostamattomaan 29

30 että tahattomaan luonteeseen. Esitajuinen aktiviteetti eroaa varsinaisista elintoiminnoista siinä, että se ei ole välittömästi tarpeen yksilön ruumiin elollisuuden toteutumista ajatellen. Toisaalta se muistuttaa sitä juuri pohjimmaisen tahattomuutensa osalta. Tämä ei merkitse toki sitä, että ilmenemisessä ei voisi tapahtua muutosta. 7 On tietysti totta, että me pystymme jossain määrin ohjaamaan kyseistä tapahtumaa. Tämä pitää paikkansa erityisesti näköaististamme. Me voimme katsoa, toisin sanoen suunnata katseemme siihen tai tuohon kohteeseen, suunnata katseemme siitä poispäin, avata tai sulkea silmämme ja niin edelleen. Mutta esimerkiksi äkillinen kova ääni saa katseemme suuntautumaan sen kohteeseen, tai vastenmielinen näky kääntymään siitä poispäin. On edelleenkin asioita, joita on vaikea olla tuijottamatta. Niin ikään me emme voi mitään sille, millaisena me sen tai tuon ilmiön näkisimme, mikäli sitä vain katsoisimme. Epäilemättä esitajuinen aktiviteetti voi muuttua mikä ymmärryksen kehityksenä näkyviin tuleva muutos voidaan jakaa toisaalta iän myötä tapahtuvaan kypsymiseen, toisaalta kokemuksen myötä tapahtuvaan oppimiseen. Esimerkiksi kahvimuki ei voi jäsentyä kahvimukiksi ilman niitä koskevia aikaisempia kokemuksia. Mutta sekä kypsyminen että oppiminen vievät nekin osaltaan aikaa, ja niillä molemmilla on omat rajansa. Varsinaisessa valintatilanteessa ei kumpaankaan ole yleensä aikaa. Lisäksi on huomattava, että on olemassa tekijöitä, jotka voivat nämä kokonaan estää. Tästä on esimerkiksi kliininen psykologia kyennyt luettelemaan runsaasti 7 Esitajuisesta kts. Jokela (2009). Esitajuista on mahdollista manipuloida kemiallisesti, kuten lääkkein tai päihtein. Mutta aivan yhtä hyvin sitä on mahdollista manipuloida myös inhimillisen vuorovaikutuksen, kuten psykoterapian avulla. 30

31 esimerkkejä. EETTISET MERKITYSKOKEMUKSET Filosofian kokonaiskenttää voidaan tarkastella lähinnä kolmesta eri näkökulmasta. Ensinnäkin filosofiaa voidaan tarkastella esitieteellisenä tutkimustoimintana, vielä varsinaisen tieteen muotoa ottamattomana toimintana, josta vaikkapa fysiikan tai kemian kaltaiset tieteet ovat sittemmin eriytyneet. Toiseksi filosofiaa voidaan tarkastella erityistieteiltä syrjään jääneiden tiedon osaalueiden kartoittajana. Kolmanneksi filosofia voidaan nähdä eräänlaisena tuloskenttänä, joka pyrkii laatimaan suurta synteesiä erityistieteiden tuottamasta tietomäärästä. Mitä tulee etiikkaan, se on luettavissa ensisijaisesti toisena mainittuun kohtaan. Kyseessä on oleellisesti eräs tiedon osa-alue, jota erityistieteet eivät ole halunneet omaksua itselleen, ja joka jo siitä johtuen on jäänyt puhtaan filosofian piiriin. Nyt voidaan kysyä, miksi etiikka ei ole noussut koskaan varsinaisen tieteen tasolle. Uskoakseni tämä johtuu pääsääntöisesti siitä, että etiikkaa on pidetty vaikeana, ellei jopa mahdottomana tiedon osa-alueena. Niin paljon kuin etiikasta onkin kirjoitettu, näyttää suurin osa siitä olevan pelkkää pilvilinnojen rakentelua, jota ei voida objektiivisesti perustella. Mutta juuri tässä itse tarkastelu meneekin nähdäkseni väärään, etiikka kun ei perustu lähtökohdiltaan objektiiviseen vaan subjektiiviseen kokemukseen. Hyvää on se, mikä on ihmiselle hyvää ja pahaa vastaavasti se, mikä on hänelle pahaa. Tässä toteutuu tavallaan Kierkegaardin (1846) kiteytys subjektiivisuudesta totuutena. Tämä ei kuitenkaan merkitse heittäytymistä sen kaltaiseen subjektivismiin, jonka mukaan mikä kävisi, vaan yksin sen toteamista, että etiikan alalla objektiivisuus on löydettävissä juuri subjektiivi- 31

32 suuden kautta. Ajatelkaamme hetken aikaa Descartesin (1641) pyrkimyksiä objektiivisen totuuden löytämiseksi. Descartes oli huomannut, että eri ihmiset saattavat pitää tosina huomattavankin erilaisia väittämiä. Niin ikään hän saattoi unessa nähdä asioita, jotka mitä ilmeisimminkään eivät olleet tosia. Tilanteen ollessa tämä Descartes päätyi kysymään, eikö sitten olisi mahdollista, että kaikki hänen kokemansa olisi pelkkää harhaa. Vaikka hyvä Jumala ei voisi häntä siten huiputtaa, olisi toki mahdollista että jokin paha henki huijaisi häntä pelkkien näkyjen avulla. Mutta tässä vaiheessa Descartes totesi löytäneensä jotain äärimmäisen varmaa, nimittäin sen totuuden että jos hän ajattelee, hän osaltaan myös on. Descartesin näkemystä on kritisoitu useastakin eri näkökulmasta. Toisaalta siinä on totta se muun muassa Husserlin filosofiansa lähtökohdaksi nostama periaate, että kaikki mitä me koemme, on olemassa subjektiivisen kokemuksen muodossa. Ja tämä kokemus ei ole yksin yhtä varmaa kuin maailman sinänsä tosiasiat, vaan itse asiassa jotain paljon varmempaa. Jos esimerkiksi koen mielihyvää katsellessani kaunista maisemaa, on mielihyväni ehdottoman varmaa, itse maiseman olemassaoloa voidaan sen sijaan ainakin periaatteessa epäillä. Täten mielihyväni on subjektiivisena tosiasiana objektiivisesti totta, todempaa kuin mikään muu tässä maailmassa. En tarkoita sanoa, että se tai tuo kokemus voitaisiin määritellä hyväksi tai pahaksi. Päinvastoin voidaan sanoa, että se tai tuo kokemus määrittyy itsestään sellaiseksi. Ajatelkaamme nyt jotain yksinkertaista esimerkkitapausta, kuten vaikkapa kirvesmiestä, joka lyö vasaralla sormeensa. Tätä seuraa tietty vaikutelma, inhimillinen kipu ja tuska, joka ilmenee kirvesmiehelle, tahtoipa hän sitä itse tai ei. Se säteilee hänen peukalostaan, vie hänen huomionsa sulkien hetkeksi kaiken muun ul- 32

33 kopuolelleen. Edelleenkin tämä kipu ilmenee hänelle pahana, ilman että sitä täytyisi sellaiseksi erityisesti osoittaa. Ja tämä jos mikä on kaikkein varmin tosiasia. On ehkä mahdollista epäillä, onko naulaa, vasaraa ja koko ympäristöä olemassakaan ei ehkä kovinkaan hedelmällistä mutta mahdollista. Sen sijaan ei ole mahdollista epäillä sitä, että kyseinen kokemus on totta ja että se on paha asia. Joka kiistää tämän, on kerta kaikkiaan ymmärtänyt jotain perin väärin. Edellisestä ei pidä kuitenkaan päätellä, että hyvä ja paha täten määriteltynä olisivat täysin sattumanvaraisia kokemuksia, päinvastoin. Olen esittänyt toisaalla inhimillisen tajuisuuden syntyvän ei sen enempää sattumalta kuin yksilön omasta tahdostakaan vaan esitajuisen aktiviteetin seurauksena. Nyt on ilmeistä, että esitajuisella tasolla esiintyy tiettyjä tarvetiloja, jotka osaltaan heijastuvat siihen tapaan, jolla maailma yksilölle ilmenee. Erään hyvin yksinkertaisen tarpeen muodostaa ihmisen tarve säilyä ruumiiltaan eheänä, esimerkiksi peukaloon osuvan vasaraniskun määrittyessä pahaksi juuri siksi, että se rikkoo tätä tarvetta vastaan. Pitkälti sama pitää paikkansa myös muuallakin. Voimme ajatella tässä vaikkapa sitä esitajuista tarvetta, joka ilmenee kanssakäymisen motiivina. Sen seurauksena toisten dialoginen kohtaaminen ilmenee yksilölle hyvänä, sitä vaille jääminen taas itsessään pahaksi määrittyvänä yksinäisyytenä. Nyt voidaan huomauttaa siitä, että edellisen perusteella näyttäisi olevan niin, että on olemassa asioita, jotka ovat samalla samaan aikaan sekä hyviä että pahoja. Tässä voimme ajatella vaikkapa alkoholia, joka aiheuttaa hyvänolon tunteen välittömästi, mutta johtaa toisaalta jälkikäteen monenlaiseen pahaan. Nyt tuntuisi mahdottomalta sanoa, onko alkoholi siis hyvä vai paha asia. Nähdäkseni tämä ristiriita on kuitenkin näennäinen, mikäli näet luovumme siitä ahtaasta merkityk- 33

34 sestä, että todellisuuden pitäisi olla lähtökohtaisesti yksiarvoinen. Näyttää päinvastoin luontevalta sanoa että alkoholi on jo lähtökohtaisesti sekä hyvä että paha asia ja että juuri tästä ristiriidasta kumpuaa alkoholin vaarallisuus. Tämän toteaminen ei tietysti ratkaise monia käytännön etiikkaan liittyviä kysymyksiä, mutta tekee kuitenkin oikeutta usein itsessään moniarvoiselle todellisuudelle. MOTIIVIN MÄÄRITELMÄ Yleisesti ollaan sitä mieltä, että meillä ihmisillä on motiiveita, jotka tavalla tai toisella vaikuttavat heidän toimintaansa. Huomattavasti epäselvemmäksi jää usein sen sijaan se, mitä nämä motiivit pohjimmiltaan ovat ja mitkä ovat niiden vaikutuksen tavat. Itse olisin taipuvainen kannattamaan näkemystä, jonka mukaan motiivit ovat juuri yksilölle tapahtuvan maailman ilmenemisen tapoja. Voimme ajatella tässä toistaiseksi jotakin niinkin yksinkertaista motiivia kuin nälkää. Nälässä on kysymys siitä, että yksilö alkaa kokea halua syödä, ja että kaikki syötäväksi kelpaava alkaa ilmetä hänelle herkullisena. Tarkemmin sanoen tässä on kysymys tietystä merkityskokemuksesta, toisin sanoen tunteiden moodissa tapahtuvasta ilmenemisestä. Jos nyt yksilö on taipuvainen syömään, niin juuri vastauksena tämä kaltaiseen ilmenemisen muutokseen. Jos ihmisen onkin sinänsä täynnä erilaisia valintatilanteita, saavat ne mielensä juuri sen tai tuon motiivin kautta. Olemme edellä esittäneet määritelmän inhimillisestä hyvästä ja pahasta. Tämän mukaan hyvä on yhtä kuin mielihyvää, paha puolestaan mielipahaa. Nyt saatamme havaita motiivin rakentuvan oleellisesti juuri tämän kaltaisista eettisen todellisuuden peruselementeistä. Ajatelkaamme jälleen yksinkertaisuuden vuoksi nälkää. Nä- 34

35 län herätessä yksilön kokemusmaailma muuttuu, asiat alkavat ilmetä hänelle eri tavoin kuin ennen. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä suuremmaksi kasvaa nälkä ja kahden mahdollisen tulevaisuudennäkymän välinen kuilu. Ensimmäinen näkymä koostuu yhä kovenevasta, lopulta kivun asteen saavuttavasta, itse itsensä perusteella pahaksi määrittyvästä tilasta. Toinen taas syömisestä ja kylläisyydestä, joka vastaavasti määrittyy itsensä perusteella hyväksi. Jos nyt siis yksilö on taipuvainen syömään, niin nimenomaan siksi, että syöminen ei yksin edusta hänen silmissään jotain hyvää vaan näin tehdessään myös on jotain sellaista. Täten esitajuiset tarvetilat saavat yksilön silmissä juuri eettisen perusasun, ihmisen pyrkiessä syömään koska hän on pohjimmiltaan hyvään pyrkivä olento. Saatamme havaita edelleenkin motiivien avautuvan juuri vastakohtien kautta. Nälän, janon tai vaikkapa rakkauden kohdalla elämä käyttää yksilöä ohjatessaan sekä keppiä että porkkanaa samaan aikaan. Tietysti on huomattava, että niin kauan kuin yksilö on pyrkimyksissään onnekas, hän kykenee valitsemaan hyvän tai myönteisen vaihtoehdon. Tällöin elämässä aina mahdollisuutena läsnä oleva paha jää taka-alalle eikä koskaan pääse kasvamaan suuriin mittasuhteisiin. Toisaalta jokainen elämää hiemankin enemmän nähnyt ihminen on tietoinen tästä läsnäolosta, mikä näkyy muun muassa taipumuksena turvautua ulkoisiin turvallisuusoperaatioihin. Kun mummo vilkuttaessaan luotaan lumisateeseen lähteville vierailleen kehottaa näitä ajamaan varovasti, hän tietää kokemuksensa perusteella mistä puhuu. On näet aina mahdollista, että niin sanottu elämän hallinta pettää, ja motiivin kääntöpuoli, inhimillinen paha, astuu yksilön maailmaan. 35

36 YKSILÖLLINEN ELÄMÄNTAPA Inhimillisen elämän perusluonnetta on helppo jäsentää klassisen dialektisen kaavan mukaisesti. Lähtökohtana toimii tällöin motivaatio. Motiivi on yhtä kuin toiminnan välitön syy, sen tai tuon valinnan perustana toimiva merkityskokemus, joka houkuttelee yksilöä sanan syvimmässä merkityksessä elämään. Negaationa toimii situaatio. Samalla kun motivaatio muodostaa toiminnan ensisijaisen perustan, voi toisaalta yksilö käytännössä vastata sen kutsuun vain situaation tarjoamien mahdollisuuksien rajoissa. Osa valinnoista kun on yksinkertaisesti mahdottomia, loppujenkin vaatiessa pääsääntöisesti vaivannäköä. Negaation negaation muodostaakin sitten yksilöllinen elämäntapa (Jokela 2015a). Tätä elämäntapaa voitaisiin kutsua eräänlaiseksi urautumaksi, jonka ihmisyksilö tulee luoneeksi pyrkiessään sovittamaan motivaationsa ympäristöönsä. Se koostuu sen kaltaisista toimista, joita yksilö toistaa päivästä toiseen, pyrkien niiden avulla saavuttamaan mahdollisimman korkean hyvinvoinnin tilan. Esimerkkinä voidaan mainita työssäkäynti, harrastukset, parisuhteen ylläpitäminen, ystävien ja sukulaisten tapaaminen ja niin edelleen. Havainnollistaaksemme sitä merkitystä joka yksilöllisellä elämäntavalla on yksilön elämää ajatellen voimme tarkastella tilanteita, joissa se ajautuu syystä tai toisesta umpikujaan. Voimme ajatella vaikkapa työttömäksi joutumista tai sen uhkaa, muita taloudellisia huolia, parisuhteen katkeamista siihen liittyvine ongelmine ja niin edelleen. Tämän kaltaisten tilanteiden myötä motiivit voivat jäädä tavoittamatta ja rakennetut turvallisuusoperaatiot kaatua, tämän johtaessa yksilön usein enemmän tai vähemmän syvään kriisiin. Seurauksena on ahdistuksen, masennuksen, epävarmuuden ja surun kaltaisten itse itsensä perusteella pahoiksi määrittyvien tunnetilojen tunkeutuminen yksilön maailmaan. Jos 36

37 kohta ihmiset ja tilanteet ovat aina yksilöllisiä, voi vastoinkäymisestä toipuminen vaatia hyvinkin pitkän aikaa. Äärimmillään seurauksena voi olla jonkin aikaisemman ehkä piilevänä pysyneen eksistentiaalisen vaurion paljastuminen ja niin sanottu psyykkinen sairastuminen. Ja kun yksilö vihdoin pääsee tapahtuneen yli, ei tämä johda niinkään elämäntavan tuhoutumiseen vaan yksin sen uuteen, hieman entuudesta poikkeavaan suuntautumiseen. Täten määriteltynä yksilöllisen elämäntavan käsite tulee lähelle Sartren kuvailemaa projektin käsitettä. Eksistentialistisessa päätyössään Sartre tulee määritelleeksi projektin lähinnä yksilön itse valitsemaksi asiaintilaksi, jossa tämä asettaa itse vapaasti omat päämääränsä. 8 Tulkintojen välillä on kuitenkin olemassa eräs mitä merkittävin ero. Toisin kuin Sartren projekti, jonka yksilö itse valitsee voiden sen itse niin halutessaan milloinka tahansa hylätä, yksilöllinen elämäntapa on oleellisesti itsestään muodostuva kokonaisuus. Se ei synny niinkään tietoisen valinnan seurauksena kuin tahattomasti motivaation ja ympäristön sisältäminen rajoitusten ristipaineessa. 9 Vertauskuvana voisi ehkä käyttää vettä, joka alamäkeen virratessaan hakeutuu uomaansa aivan luontaisesti, uurtaen sen ajan myötä yhä syvemmäksi. Toki on ilmeistä, että ihminen on myös tietoinen olento. Tämä merkitsee käytännössä sitä, että ihminen on kykenevä ajattelemaan, ja muokkaamaan ajatellessaan omaa kokemusmaailmaansa. Asiat eivät yksin ilmene ihmiselle, vaan hän kykenee myös vaikuttamaan siihen tapaan, jolla ne hänelle ilmenevät. Eräänä tämän periaatteen erityismuotona on mainittava myös kyky tu- 8 Sartre (1943). 9 Tämä ero ei välttämättä koske yhtä selvästi Sartren (1960) myöhempää muotoilua, mistä ei kuitenkaan tämän enempää tässä yhteydessä. 37