Nykyaikaisen metsätalouden vaikutukset linnuston runsauteen sekä vanhan metsän lintulajien kantoihin Keski-Suomessa ja Koillis-Pirkanmaalla

Transkriptio

1 Nykyaikaisen metsätalouden vaikutukset linnuston runsauteen sekä vanhan metsän lintulajien kantoihin Keski-Suomessa ja Koillis-Pirkanmaalla Ari Aalto Haapamäen Yhteiskoulun lukio Biologia, ekologia

2 Tiivistelmä Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, kuinka vanhoihin metsiin sopeutuneet tai vanhoja metsiä elinympäristönään hyödyntävät lintulajit selviävät nykyaikaisen tehometsätalouden aiheuttamasta metsien rakennemuutoksista Keski-Suomen oloissa. Lisäksi pyrittiin selvittämään mahdolliset linnuston runsaudelliset erot talousmetsän biotooppien sekä luonnonmetsän välillä. Pitkällä aikavälillä Suomen linnuston muutokset tunnetaan varsin hyvin, ja useat tutkimukset osoittavat ns. vanhan metsän lintulajien kannankehityksen olleen viime vuosisadalla laskeva. Tutkimukseni pohjaksi keräsin viiden eri alueen linnustotiedot vuosilta sekä maastokäynneillä että valmiista kartoitustuloksista. Tiedot kerättiin yleisesti käytössä olevalla maalinnuston atlaskartoitusmenetelmällä, ja laskennat toistettiin vuosittain kolmen vuoden ajan. Näistä tuloksista laskettiin jokaiselle alueelle eri lajien parimäärien mediaanit, joita käytettiin alueiden vertailussa. Lisäksi vertailualueilta selvitettiin erilaisten metsätyyppien ja biotooppien suhteelliset osuudet. Tulokset paljastivat kaksi alueellisesti hyvin selkeää yhteyttä: toisaalta vanhan metsän osuus korreloi selvästi vanhan metsän lajien määrän kanssa, ja toisaalta myös linnuston kokonaisparimäärät olivat suuremmat siellä, missä vanhaa metsää oli enemmän. Erityisen selkeä yhteys vanhan metsän määrään oli muutamilla hyönteisiä ravinnokseen käyttävillä lintulajeilla, kuten hippiäisellä, puukiipijällä ja pohjantikalla. Tämä viittaa siihen, että myös puiden rungoilla elävien hyönteisten runsaus korreloitui vanhan metsän runsauteen. Toisaalta monet yleiset lajit olivat runsaampia metsätalouden muovaamissa ympäristöissä. Näihin kuuluivat monet sukkession alkuvaiheessa olevan metsän lajit, kuten pajulintu, pensastasku sekä metsäkirvinen. Huomionarvoisinta oli kuitenkin, että näiden tavallisten lajien runsaus ei riittänyt kompensoimaan vanhan metsän lajien puuttumisen aiheuttamaa tyhjiötä, vaan lintujen kokonaisparimäärä oli tehokkaassa metsätalouskäytössä olevilla alueilla vain puolet luonnonmetsän parimäärästä. Keskisen Suomen vanhoista metsistä on suojeltu alle kaksi prosenttia. Se ei näyttäisi turvaavan riittävästi vanhan metsän lintulajiemme hyvinvointia. Tutkimuksen perusteella laajempien vanhan metsän alueiden merkitys vanhan metsän lintulajien populaatioiden säilymiselle näyttäisi kiistattomalta. Täytyy myös muistaa, että mikäli laji katoaa tai voi huonosti jollain alueella, se heikentää aina koko lajin elinvoimaisuutta laajemmillakin aluekokonaisuuksilla. 2

3 Sisällysluettelo 1. Johdanto Menetelmät ja laskenta-alueet Menetelmät Laskenta-alueet Karjuvuori Murronkorpi Pihlajaoja Jusseroislampi Elämänmäki Tulokset Linnuston runsaus Vanhan metsän lintulajit Tulosten tarkastelu Linnuston runsaus Vanhan metsän lintulajit Johtopäätökset Kirjallisuus Liitteet 7.1 Liite Elämänmäki Karjuvuori Murronkorpi Pihlajaoja Jusseroislampi Liite

4 1. Johdanto Nykyaikainen tehometsätalous uudistushakkuineen saa metsissä aikaan nopeita ja näkyviä muutoksia. Metsien ikärakenne on muuttunut viimeisten 50 vuoden kuluessa selvästi nuorempaan suuntaan, kun vanhat metsät ovat saaneet suurelta osin siirtyä aukeiden ja taimikoiden tieltä. Linnustollisesti eniten tästä ovat kärsineet ns. vanhan metsän lajit. Vanhan metsän lintulajien kantojen yleiskehitys on Suomessa ollut laskeva. Kun keskimääräisen metsälintulajin kanta on yleensä hieman kasvanut lukujen jälkeen, vanhan metsän lajin kanta on vähentynyt puoleen (Väisänen, Lammi & Koskimies 1998). Tyypillisistä vanhan metsän linnuista ovat Suomessa runsaimmat metso (Tetrao urogallus), puukiipijä (Certhia familiaris), kulorastas (Turdus viscivorus), kuukkeli (Perisoreus infaustus) ja lapintiainen (Parus cinctus). Varsinaisissa vanhojen metsien lajeissa on vain kaksi runsastujaa, puukiipijä ja idänuunilintu (Phylloscopus trochiloides) (Väisänen ym. 1998). Hakkuiden myötä vanhat metsät jäävät yksittäisiksi saarekkeiksi, taimistoissa puiden runkopinta-ala on vain murto-osa vanhan metsän puiden runkopinta-alasta, eikä esimerkiksi petolinnuille löydy tarpeeksi vankkaoksaisia puita pesän rakentamiseen. Toisaalta hakkuuaukeat ja taimikot tarjoavat täysin erilaisen elinympäristön, jolla viihtyvät aivan toiset lajit. Heijasteleeko linnuston runsaus metsänhoidon vaikutuksia, vai onko esimerkiksi mäntytaimikon linnusto yhtä runsas kuin vanhan aarniometsän? Entä kuinka vanhoja metsiä elinympäristöinään suosivat ja hyödyntävät lintulajit selviävät alati muuttuvassa metsäympäristössä Keski-Suomen osalta? Päätin selvittää asiaa viidellä laskenta-alalla läntisessä Keski-Suomessa ja Koillis-Pirkanmaalla kolmen vuoden tutkimuksella vuosina Tutkimusalueet edustivat laajasti seudun eri kehitysvaiheissa olevia metsätyyppejä vanhojen metsien suojelualueesta viimeisen kymmenen vuoden aikana lähes täysin avohakattuun entiseen kuusimetsäalueeseen. Kokemusteni perusteella odotin hyvinkin voimakkaita eroavaisuuksia näiden tutkimusalueen viiden eri osa-alueen paikallislinnustojen välillä. Vanhan metsän lintulajeihin laskin tässä tutkimuksessa seuraavat 15 elintavoiltaan tai pesimätavoiltaan vanhoihin metsiin sopeutunutta tai vanhoja metsiä suosivaa lajia: pyy (Bonasa bonasia), metso (Tetrao urogallus), varpuspöllö (Glaucidium passerinum), viirupöllö (Strix uralensis), palokärki (Dryocopus martius) pohjantikka (Picoides tridactylus), peukaloinen (Troglodytes troglodytes), kulorastas (Turdus viscivorus), idänuunilintu (Phylloscopus trochiloides), hippiäinen (Regulus regulus), pikkusieppo (Ficedula parva), hömötiainen (Parus montanus), töyhtötiainen (P. cristatus), kuusitiainen (P. ater) ja 4

5 puukiipijä (Certhia familiaris). Muuttuvan pesimälinnuston (Väisänen ym. 1998) mukaan näiden lajien kannat ovat koko Suomessa pitkällä aikavälillä kehittyneet seuraavasti: Metsäkanalinnuista pyyn kanta pienentyi vuosina %. Metson kanta taantui vieläkin jyrkemmin, vuosina % ja vuosien 1973 ja 1989 välillä %. Metson kannankehitys ilmentänee myös muiden vanhan metsän lajien hyvinvointia, sillä laji on hyvä ehdokas ns. sateenvarjolajiksi. Siellä, missä metsoja esiintyy, ovat myös monet muut vanhan metsän lajit muita alueita runsaampia ja lajirunsaus suurempi (Pakkala, T., Pellikka, J. & Lindén, H. 2003). Vanhojen metsien pöllölinnut ovat selvinneet kanalintuja paremmin: varpuspöllön kanta lienee pysynyt ennallaan, vaikkakin kannankehitys tunnetaan vajavaisesti. Viirupöllön kokonaiskanta ei ole suuresti muuttunut, mutta se tunnetaan nykyisin pöntötyksen seurauksena paremmin, minkä vuoksi kokonaisparimäärän arvio on kasvanut. Palokärjen kanta on taantunut viime vuosisadan alusta alkaen: Suomen palokärkikanta väheni neljäsosaan ja 1970-lukujen välisenä aikana. Talvien 1984/ /88 palokärkimäärät yltivät vain kolmannekseen 1960-lukujen vastaavista määristä. Pohjantikan taantuma osui luvuille, mutta sen jälkeen kanta on vakiintunut. Laji on taantunut etelässä, mutta runsastunut pohjoisessa luvulla. Peukaloisen parimäärä kasvoi linjalaskenta-aineistojen mukaan 1950-luvulta 1970-luvulle asti, mutta taantui sen jälkeen. Kantaa karsivat ilmeisesti kylmät talvet. Kulorastaan kanta on pienentynyt kahdesti viimeisen sadan vuoden aikana: vuosina kanta taantui alle puoleen. Lapissa kanta on vahvistunut luvuilla. Idänuunilinnun kanta on puolestaan kasvanut 1930-luvulta lähtien, mutta runsastumisen syitä ei tiedetä. Hippiäinen runsastui linjalaskenta-aineistojen perusteella 1940-luvulta alkaen, mutta kanta väheni kolmanneksen 1980-luvulla. Tiaisista hömö- ja töyhtötiaisen pesimäkannat ovat vähentyneet tuntuvasti viime vuosikymmeninä: hömötiaisen koko maan parimäärä vähentyi noin 60 % 1940-luvulta luvulle, samalla kun töyhtötiaisen pesimäkanta romahti neljäsosaan. Kuusitiaisen kanta on puolestaan ilmeisesti pysynyt vakaana. Pikkusiepon kannanmuutoksista on vielä liian vähän tietoa, mutta ikimetsiin erikoistuneen lajin epäillään kärsineen hakkuista ja metsäpurojen perkauksista. Vanhin tunnettu pesintälöytö Suomesta on vasta vuodelta 1876, mutta viime aikoina pikkusieppo ei liene enää tuntuvasti lisääntynyt. Sen sijaan puukiipijän kanta on runsastunut 1940-luvulta selvästi, jopa kaksinkertaiseksi. Kasvu tosin taittui hienoiseen laskuun 1980-luvulla, ehkä kylmien talvien vuoksi. 5

6 2. Menetelmät ja laskenta-alueet 2.1 Menetelmät Valitsin vertailtaviksi alueiksi viisi aluetta, joilta tiesin saavani vuosien linnustotiedot. Vertaillut reviirimäärät ovat näiden alueiden vuosien parimäärien mediaaneja. Yksi kohde, Elämänmäen vanhojen metsien suojelualue, sijaitsee Vilppulan kunnassa Pirkanmaalla, loput neljä Keuruulla Keski-Suomessa. Jälkimmäiset neljä aluetta kuuluvat myös Eläinmuseon kesäatlaslaskentaan, jonka tarkoituksena on selvittää neliökilometrin yhtenäiskoordinaatistoruudun linnusto vähintään kolmella laskentakerralla joka kesä (Pakkala & Väisänen 2002). Sovelsin samaa menetelmää myös viidennellä laskenta-alalla Elämänmäen suojelualueella. Suojelualueen pinta-ala on 76 hehtaaria, joten muutin tulokset vertailukelpoiseen muotoon kertomalla alueen reviirimäärät neliökilometrin aluetta vastaaviksi.. Laskenta-alueet ja laskentoihin osallistuneet ornitologit esitellään kohdassa 2.2. Atlaskartoituksessa kerätään tietoa sekä lajien reviirimääristä että pesimisvarmuuksista. Kesäatlasmenetelmässä maastokäynnin aikana karttaan merkitään jokainen havaittu lintuyksilö, ja kolmen laskennan merkintöjen pohjalta erillisille reviirikartoille tulkitaan eri lajien reviirien lukumäärät. Mikäli laskentaruudulla jonkin lajin reviireitä on yli 6, ne voidaan Eläinmuseon ohjeiden mukaan jättää laskematta (Pakkala & Väisänen 2002). Tästä johtuen linnustojen kokonaisrunsautta verrattaessa jätin Karjuvuoren ja Murronkorven alueet huomioimatta, ja otin vertailuun mukaan vain loput kolme aluetta, joilta kaikkien lajien kaikki reviirimäärät on laskettu. Atlaslaskentamenetelmällä saadaan varsin kattava kuva alueen linnustosta. Laskennat toistettiin samalla menetelmällä vuosittain samaan aikaan kevään ja alkukesän aikana, joten kolmen vuoden tulokset antavat kattavan ja tarkan kuvan alueiden linnustosta. Alueiden kartoittajina toimivat Ari, Matti ja Esa Aalto sekä Risto Sulkava. 2.2 Laskenta-alueet Tässä luvussa esitellään lyhyesti jokainen viidestä laskenta-alueesta. Luku alueen perässä viittaa yhtenäiskoordinaatistoruudun vasemman alakulman koordinaatteihin. Poikkeuksen muodostaa Elämänmäen suojelualue, jossa on ilmoitettu keskipisteen koordinaatit. Kaikkien laskenta-alueiden metsäpinta-alat prosentteina pinta-alasta löytyvät kuvasta 1, ja metsien ikärakennetta kuvaavat kartat liitteestä 1. 6

7 2.2.1 Keuruu, Haapamäki, Karjuvuori. (6905:3367) Karjuvuori sijaitsee aivan Haapamäen taajaman eteläreunalla. Alueella on säästynyt yhtenäinen, noin 100 hehtaarin suuruinen vanhan metsän alue. Yhtenäiskoordinaatistoruutu, jolla linnustoselvitys tehtiin, kattaa metsäalasta vähän yli 60 %. Pohjoisessa se rajoittuu hieman mäen huipun pohjoispuolelle ja etelässä loivahkosti viettävän rinteen juurelle. Pohjoisrajan pohjoispuolella jatkuu yhtenäinen vanha metsä. Itä- ja länsirajoina ovat pienet hiekkatiet. Laskenta-alueen ytimen muodostava metsä on osin lähes luonnontilaista, mutta osin kevyesti hoidettua. Mäen lakialueen suurehkot myrskytuhot on kerätty pois, ja lisäksi alueen kelopuita on kerätty rakennus-tarpeiksi. Vanhan metsän keskellä on kolme erillistä pienialaista hakkuuaukeaa. % pinta-alasta Elämänmäki Karjuvuori Murronkorpi Pihlajaoja Jusseroislampi Kuva 1. Vertailualueiden vanhan metsän osuudet prosentteina pinta-alasta Metsän pääosa on vanhaa, noin 100-vuotiasta MT-tyypin kuusikkoa. Luoteiskulmalla on pienialainen ClT-tyypin kalliomännikkö. Lisäksi alueen kaakkoisosassa on yhtenäinen, vajaan 10 hehtaarin suuruinen, osin OMT-tyypin ojitettu kuusikkokorpi. Aivan itäisimmät tienvarressa sijaitsevat metsät on avohakattu 1960-luvulla, mutta ne ovat saaneet uudistua täysin luontaisesti. Ruudun eteläosissa metsä vaihtuu normaaliksi talousmetsäksi. Mäntytaimikkoa on laskenta-alueesta noin 15 %. Metsien lisäksi alueella on kaksi pientä peltotilkkua sekä kaakkoiskulmaan painottuvaa kulttuuriympäristöä. Alueen kartoitti vuonna 2004 Esa Aalto ja vuosina Ari Aalto Keuruu, Haapamäki, Murronkorpi (6904:3367) Murronkorven ruutu rajoittuu pohjoisessa Karjuvuoren ruutuun. Alue oli aiemmin ojitettua, kosteapohjaista korpikuusikkoa, mutta viimeisten 15 vuoden aikana metsät on lähes kokonaan avohakattu, ja nykyisellään laskenta-alalla on pääosin nuoria mäntytaimikoita ja hakkuuaukeita. Ruudulla on vain neljä pienialaista vanhemman metsän tilkkua, yhteensä noin 10 hehtaaria. Idässä ja lännessä ruutua rajoittavat pienialaiset pellot. Aivan luoteis- ja koilliskulmissa on myös kulttuuriympäristöjä. 7

8 Noin 25 % laskenta-alueen pinta alasta on uusia, avoimia hakkuuaukeita. Ne kasvavat pääosin alle metrin mittaisia havupuuntaimia sekä maitohorsmaa (Epilobium angustifolium) ja erilaisia heinäkasveja, kuten hietakastikkaa (Calamagrostis epigejos). Vanhan metsän alueista pääosa, noin 9 hehtaaria, on hieman alle 100-vuotiasta MT-tyypin kuusikkoa. Lisäksi ruudulla on yksi, reilun hehtaarin kokoinen entinen hevoslaidun, joka kasvaa nykyään vanhaa koivikkoa. Peltojen yhteispinta-ala on alle 10 % pinta-alasta. Loput yli 50 hehtaaria kasvavat eri-ikäistä, enimmäkseen alle 20-vuotiasta istutettua mäntytaimikkoa. Runkopinta-alaa lisäävät osaltaan hakkuuaukeille jätetyt jättöpuut. Kartoittajana toimi Matti Aalto Keuruu, Haapamäki, Pihlajaoja (6909:3367) Pihlajaojan yhtenäiskoordinaatistoruutu sijaitsee aivan Haapamäen taajaman pohjoispuolella. Alue on seudulle tyypillistä talousmetsäaluetta: pääosa metsistä, noin 30 hehtaaria, on nuoria ja varttuvia mäntyvaltaisia talousmetsiä. Nuorempaa sekapuustoisempaa taimikkoa on kymmenisen hehtaaria. Ruudulla on myös yksi laaja, reilun 15 hehtaarin hakkuualue ja lisäksi kaksi pienialaista hakkuuaukeaa. Alueen vanhat metsät ovat pirstoutuneet neljäksi laajahkoksi, toisiaan lähellä oleviksi laikuiksi, joiden yhteispinta-ala kattaa % koko ruudun pinta-alasta. Vanhoista metsistä ylivoimainen pääosa on kuusivaltaista MT-tyypin metsää. Lehtipuuvaltaista varttunutta sekametsää on vain pienialainen laikku aivan ruudun kaakkoiskulmassa. Alueen itäosan koko ruudun matkalta halkaisevan hiekkatien varressa on myös muutama omakotitalo pihapiireineen sekä muutamia pienialaisia peltotilkkuja. Ylivoimaisesti ruudun yleisin kasvi on metsälauha (Deschampsia flexuosa), lisäksi hakkuuaukeilla kasvaa runsaasti maitohorsmaa. Ruudun kartoittajana vuosina toimi Risto Sulkava Keuruu, Haapamäki, Jusseroislampi (6909:3368) Jusseroislammen yhtenäiskoordinaatistoruutu rajoittuu lännessä Pihlajaojan ruutuun. Alueella oli normaalia enemmän, noin 30 % pinta-alasta, vanhoja kuusivaltaisia metsiä vuoteen saakka, mutta sen jälkeen ne avohakattiin lähes täysin. Nykyisin alue onkin tavallista talousmetsää. Pääosa, yli 50 hehtaaria ruudusta, on eri-ikäistä mäntytaimikkoa luvun alkuvuosina hakatut metsät kasvavat lehtipuuvaltaisempaa pensaikkoa: nuoria hakkuuaukeita on 25 hehtaaria, ja ne painottuvat alueen itäosaan. Vanhoja metsiä on jäljellä kymmenkunta hehtaaria. Puolet niistä on MT-tyypin kuusivaltaista metsää ja 20 % VT-tyypin männikköä. Loput 30 % ovat ojitettua korpimetsää. Ruudun itäosaa hallitsee Jusseroislampi. Lisäksi ruudulla on toinenkin, selvästi pienempi metsälampi. Nämä lammet yhdistävän puron varteen on jätetty hakkaamatta kapea kaistale vanhaa kuusimetsää. 8

9 Peltoalueita on vain kaksi, ja nekin ovat pieniä muodostaen noin 5 % ruudun pinta-alasta. Ruudulla on myös muutamia omakotitaloja sekä kesämökkejä. Kasveista valtalajeina ovat hyvin samat lajit kuin Pihlajaojan alueella: aukoilla kasvaa maitohorsmaa ja metsälauhaa. Alueen kartoittaja oli Risto Sulkava Vilppula, Elämänmäki (6888:3361) Elämänmäki sijaitsee Vilppulan kunnan luoteisosassa noin 12 kilometriä kuntakeskuksesta. Alueesta muodostettiin vanhojen metsien suojelualue vuonna Lisäksi se kuuluu Natura-2000 ohjelmaan. Historiallisesti 76 hehtaarin suuruisella suojelualueella on ollut merkitystä mm. tohtori E. W. Lybeckin luonnonparantolana. Alueen metsät ovat vanhoja, yleisin puuston ikäluokka on vuotta, ja puustoa on keskimäärin hieman yli 400m 3 /ha (Jokela & Kakkuri 2005). Alueella on erityisen runsaasti pystyyn kuolleita vanhoja kuusia. Elämänmäen rinteet ovat osin hyvin reheviä, ja mäessä on runsaasti saniaislehtoja. Pääosa alueesta, noin 63 hehtaaria, on havupuuvaltaista OMT-tyypin lehtomaista kangasmetsää. MT-tyypin havumetsää on 12 hehtaaria eli noin 16 % pinta-alasta. Elämänmäessä on vain yksi pienialainen nuoremman metsän kuvio. Lisäksi suojelualueella on kaksi pienehköä ruohokorpea, joiden yhteispinta-ala on 0,3 hehtaaria. Muusta kasvillisuudesta yleisenä kasvavat mm. sinivuokko (Hepatica nobilis) ja isoalvejuuri (Dryopteris expansa) (Jokela & Kakkuri 2005). Suojelualue on yhteydessä varttuneisiin, talouskäytössä oleviin metsiin etelä- ja koillispuolilta. Itäosa rajoittuu jyrkästi hakkuuaukeaan, ja pohjoisrajan muodostaa Elänteen järvi. Elämänmäen suojelualueen linnuston pääasialliset kartoittajat olivat Ari Aalto sekä Risto Sulkava. 9

10 3. Tulokset 3.1 Linnuston runsaus Kokonaisparimäärien vertailuun on otettu mukaan vain Elämänmäen, Pihlajaojan ja Jusseroislammen parimäärät, sillä niiden aineisto on kaikilta osin vertailukelpoinen: Karjuvuoren ja Murronkorven laskennoissa ei huomioitu yleisimpiä lajeja (kts. kohta 2.1.). Kaikkien lajien yhteenlaskettu parimäärä oli Elämänmäessä reilusti kaksinkertainen vertailtuihin alueisiin nähden (kuva 2) paria/km Elämänmäki Pihlajaoja Jusseroislampi Kuva 2. Kaikkien lajien parimäärien mediaanien summat vertailualueilla Vanhan metsän lintulajit Kahdeksasta tutkimuksen yleisimmästä vanhan metsän lintulajista kuusi oli Elämänmäen suojelualueella selvästi muita alueita runsaampia: näitä olivat pohjantikka, peukaloinen, hömötiainen, kuusitiainen, puukiipijä ja hippiäinen (kuvat 3-8). Myös Karjuvuoren metsäalue erottui muista alueista. Töyhtötiaisen ja pyyn runsaudet jakautuivat tasaisemmin, tosin niin, että Elämänmäki ja Karjuvuori yhä erottuivat muita tiheämmän parimääränsä ansiosta (kuvat 9-10). Harvalukuisemmista lajeista metso löytyi ainoastaan Elämänmäen suojelualueelta: kynityn metsokukon jäänteet havaittiin vuonna Pöllöt olivat harvinaisia kaikkialla, esiintyminen oli kuitenkin tiheintä Elämänmäen vanhassa kuusimetsässä. Idänuunilintu havaittiin ainoastaan Elämänmäessä, ja pikkusieppo Elämänmäen lisäksi Karjuvuoressa. Kulorastas oli tasaisen harvalukuinen kaikkialla. Elämänmäessä ja Karjuvuoressa vanhan metsän lajien tiheydet olivat kokonaisuudessaankin muita alueita suurempia (kuva 11). Kaikkien lajien reviirimäärät löytyvät liitteestä 2. 10

11 paria/km paria/km Eläm. Karj. Murr. Pihl. Juss. Eläm. Karj. Murr. Pihl. Juss. Kuva 3. Pohjantikan (Picoides tridactylus) reviirimäärien mediaanit vertailualueilla Kuva 4. Peukaloisen (Troglodytes troglodytes) reviirimäärien mediaanit vertailualueilla paria/km Eläm. Karj. Murr. Pihl. Juss. Kuva 5. Hömötiaisen (Parus montanus) reviirimäärien mediaanit vertailualueilla paria/km Eläm. Karj. Murr. Pihl. Juss. Kuva 6. Kuusitiaisen (Parus ater) reviirimäärien mediaanit vertailualueilla paria/km paria/km Eläm. Karj. Murr. Pihl. Juss. Eläm. Karj. Murr. Pihl. Juss. Kuva 7. Puukiipijän (Certhia familiaris) reviirimäärien mediaanit vertailualueilla Kuva 8. Hippiäisen (Regulus regulus) reviirimäärien mediaanit vertailualueilla

12 paria/km Eläm. Karj. Murr. Pihl. Juss. Kuva 9. Töyhtötiaisen (Parus cristatus) reviirimäärien mediaanit vertailualueilla paria/km Eläm. Karj. Murr. Pihl. Juss. Kuva 10. Pyyn (Bonasa bonasia) reviirimäärien mediaanit vertailualueilla paria/km Idänuunilintu Viirupöllö Varpuspöllö Pikkusieppo Palokärki Pyy Kulorastas Kuusitiainen Peukaloinen Pohjantikka Töyhtötiainen Hömötiainen Puukiipijä Hippiäinen Eläm änm äki Karjuvuori Murronkorpi Pihlajaoja Jus serois lam pi Kuva 11. Vanhan metsän lajien parimäärien mediaanit alueittain

13 4. Tulosten tarkastelu 4.1 Linnuston runsaus Kokonaisparimääriä vertailtaessa Elämänmäen vanhojen metsien suojelualue erottuu selvästi muista alueista (kuva 2). Kun Keski-Suomen lintutiheys on keskimäärin paria/km 2 (Väisänen ym. 1998), niin Elämänmäen vastaava tiheys on 430 paria/km 2. Kaksi muuta vertailualuetta sen sijaan osuvat aika tarkalleen alueen keskiarvoon, Pihlajaojalla pareja on 203/km 2 ja Jusseroislammella 164/km 2. Mikä sitten voisi selittää Elämänmäen yli kaksinkertaisen lintutiheyden? Tärkein selittävä tekijä lienee Elämänmäen metsän tämänhetkinen sukkessiovaihe: pystyyn kuolleita ja kuolevia kuusia on erittäin runsaasti. Tällöin kuolleessa tai kuolevassa puussa viihtyvien hyönteistenkin määrä lienee moninkertainen verrattuna kahta muuta aluetta hallitseviin, yksipuolisiin mäntytaimikkoekosysteemeihin. Elämänmäessä erityisen runsaita olivatkin hyönteisiä ravinnokseen käyttävät lintulajit, kuten puukiipijä, hippiäinen ja monet tiaislajit. Puukiipijän osalta myös suurella runkopinta-alalla on merkitystä: mitä enemmän pinta-alaa ja hyönteisiä on, sitä pienemmällä alueella yksilön tarvitsee ruokaa hankkiessaan liikkua. Tämä vähentää myös varaa joutua petojen saaliiksi. Kolopesijöille, kuten pohjantikalle ja tiaisille, Elämänmäki tarjoaa lähes rajattomasti vaihtoehtoja pesän rakentamiseen. Kuolleissa puissa on paitsi valmiita tikankoloja, myös pehmeä puuaines, johon mm. hömötiainen voi helposti kovertaa kolon. Taimikkovaltaisilla Jusseroislammen ja Pihlajaojan alueilla kolopesijät ovat lähes tyystin ihmisen ripustamien pönttöjen varassa. Joka tapauksessa verrattaessa vanhan metsän osuutta (kuva 1) linnuston runsauteen (kuva 2), voi havaita selvän yhteyden näiden kahden muuttujan välillä. Mitä enemmän alueella on vanhaa metsää, sitä suurempi on alueen kokonaisparimäärä. Tämä siitäkin huolimatta, että monet yleiset lajit, kuten pajulintu ja metsäkirvinen, ovat selvästi runsaampia metsänhoidon muokkaamissa elinympäristöissä, kuten nuorissa taimikoissa ja hakkuualueiden reunamilla. Elämänmäen osalta on kuitenkin huomioitava myös alueen rehevyys muihin alueisiin verrattuna. Lehtomaista metsää käsittävässä Elämänmäessä on luultavasti luontaisestikin enemmän hyönteisiä kuin ympäröivissä karummissa metsissä, mikä on syytä ottaa huomioon tuloksia tarkasteltaessa. Tämä ei kuitenkaan yksin selittäne lähes kaksinkertaisia lintutiheyksiä, vaan tärkein tekijä lienee vanha metsä ja erityisesti kuolevan puun runsaus. Tulosten yleistettävyyttä laski hieman se, että jouduin jättämään linnuston kokonaisparimäärävertailun ulkopuolelle kaksi mielenkiintoista vertailualuetta mahdollisten vääristymien ehkäisemiseksi. Linnuston runsauden ja vanhan metsän määrän välillä näytti kuitenkin 13

14 olevan niin selkeä yhteys, että alueellista yleistämistä tuloksista voitaneen tehdä. Elämänmäen kaltainen alue näyttääkin olevan tärkeä lisääntymisalue monille niin yleisille kuin harvalukuisille lajeille. 4.2 Vanhan metsän lintulajit Kun vertailuun otetaan vain vanhan metsän lajit, Elämänmäen merkitys yhä korostuu. Lisäksi myös Karjuvuoren yhtenäinen metsäalue erottuu muista alueista, kuten oli odotettavissa. Verrattaessa vanhan metsän määrää (kuva 1) vanhan metsän lajien runsauteen (kuva 11), huomaa niiden välillä vallitsevan selkeän korrelaation: kuvat ovat lähes identtiset. Ainoa pieni ero saadaan Murronkorven ja Jusseroislammen välille. Tämän selittänee se, että tutkimuksen alkuvaiheessa Murronkorvessa oli vanhaa metsää selvästi nykyistä runsaammin. Lisäksi Murronkorpi rajoittuu pohjoisessa Karjuvuoren metsään, josta sen pienet populaatiot saanevat täydennystä ja pidemmällä aikavälillä monelle lajille riittämättömät metsälaikut pysyvät näin asuttuina. Alla on vertailtu vanhan metsän lajien parimääriä tutkimusalueilla Keski-Suomen parimääräkeskiarvoihin (Väisänen ym. 1998). Pyyn osalta alueelle tyypillisestä parimäärästä, 1-2 paria/km 2, vertailualueista poikkeavat vain Elämänmäen ja Karjuvuoren alueet (kuva 10). Tämä selittyy sillä, että pyy viihtyy mieluiten tiheissä kuusisekametsissä sekä korpimetsissä. Toinen metsäkanalintu, metso, puuttui lähes täysin laskentaalueilta. Vain yhden kynityn metsokukon löytyminen sopii hyvin alueen keskimääräiseen paritiheyteen, joka on alle yksi metsopari jokaista neliökilometriä kohden. Toisaalta on yllättävää, ettei Elämänmäen ja Karjuvuoren kaltaisissa, metsolle näennäisesti sopivissa vanhan metsän keskittymissä metsoja esiintynyt. Ainakin Karjuvuoren osalta tämä saattaa johtua Murronkorven metsien hakkuista, joissa sijainneet lajin soidinpaikat ovat kadonneet. Yleensä soidinpaikan katoaminen merkitsee metsopopulaationkin alueellista katoamista, mikäli uutta soidinpaikkaa ei ole tarjolla. Keskimääräiseen parimäärään (0,06 paria/km 2 ) nähden palokärkiä löytyi vertailualueilta runsaasti: yksi pari havaittiin kolmella ruudulla viidestä. Lajin osuminen laskentoihin vaatii kuitenkin aina hieman onnea, sillä se liikkuu laajalla alueella. Vanhoissa, kuolevia kuusia sisältävissä metsissä viihtyvä uhanalainen pohjantikka havaittiin odotetusti vain kahdella alueella, Elämänmäessä ja Karjuvuoressa (kuva 3). Jälkimmäisellä alueella pesii vuosittain yksi pari, kun taas Elämänmäen suojelualue elättää tällä hetkellä erittäin tiheää pohjantikkapopulaatiota: alueelta tavattu tiheys, 11 paria/km 2, on käsittämättömän suuri keskiarvoon (0,03 paria/km 2 ) verrattuna. Selitys Elämänmäen tiheälle kannalle löytyy hyönteisiä ja niiden toukkia ravinnokseen käyttävän pohjantikan otollisesta ravintotilanteesta: kuolleita ja kuolevia kuusia sekä samalla niissä eläviä hyönteisiä on runsaasti. Elämänmäki näyttääkin olevan tällä hetkellä erittäin tärkeä pohjantikan 14

15 pesimisalue, joka pitänee yllä myös lähialueiden pohjantikkapopulaatioita toimien ns. lähdepopulaationa. Toisaalta myös Karjuvuoren alue näyttää pystyvän tuottamaan vuosittain yhden poikueen verran täydennystä ympäristönsä pohjantikkakantaan. Ravintotilanne lienee yksi selittävä tekijä myös peukaloisen runsauteen Elämänmäen alueella (kuva 4). Toinen, kenties tärkeämpi tekijä, on runsas aluskasvillisuus sekä kaatuneiden puiden maanpinnan tasoon muodostama ryteikkö, josta peukaloinen paitsi kerää ravintonsa saa myös suojaa petoja vastaan. Joka tapauksessa Elämänmäen paritiheys, 14 paria/km 2, on suuri verrattuna keskimääräiseen tiheyteen 0,25 paria/km 2. Neljän muun alueen peukaloistiheyksien keskiarvo on täsmälleen sama kuin Keski-Suomen keskimääräinen tiheys. Myös kulorastaan runsaus noudatti samaa kaavaa: Elämänmäessä kanta oli selvästi tihein, noin kuusinkertainen keskiarvoon nähden. Kenties tutkimuksen mielenkiintoisin tulos oli hippiäisen ja puukiipijän kantojen suuruus ja sen yhteys vanhan metsän määrään. Elämänmäessä hippiäisen kannan tiheydeksi havaittiin 38 paria/km 2, ja lisäksi Karjuvuoressa ylitettiin 10 parin neliökilometritiheys. Kun verrataan hippiäisen parimääriä (kuva 8) vanhan metsän määrään (kuva 1), näyttää selvältä, että Elämänmäen ja Karjuvuoren kaltaiset laajat metsäalueet ovat erittäin tärkeitä lajin säilymisen kannalta. Puukiipijällä tämä ero on vielä selkeämpi (kuva 7), sillä kolmella vähinten metsiä sisältävällä vertailualueella jäätiin yhteen pariin neliökilometrillä, samalla kun Elämänmäessä tiheys oli 38 paria/km 2 ja Karjuvuoressakin selkeästi kolmea muuta aluetta suurempi. Elämänmäki erottuu kuitenkin niin selvästi jopa Karjuvuoresta, että syitä puukiipijän menestymiselle pitää hakea myös jostain muusta tekijästä. Se liittynee jälleen Elämänmäen hyönteistilanteeseen: hyvä ravintotilanne mahdollistaa tiheämmän puukiipijäkannan kuin muilla alueilla. Vanhan metsän tiaiset hömö-, kuusi- ja töyhtötiainen olivat myös selvästi runsaampia siellä, missä oli runsaammin vanhaa metsää (kuvat 5,6 ja 9). Tosin töyhtötiaisella Murronkorven alue erottuu myös muista alueista. Tähän vaikuttanee Karjuvuoren metsäalueen läheisyys ja varsinkin se, että vanhat metsät ovat Murronkorvessa reilusti vähentyneet vielä tutkimuksen kahden viimeisen vuoden aikana. 5. Johtopäätökset Vanhan metsän lajien esiintymisen selvittäminen paljasti sen, kuinka tärkeitä lähes jokaiselle tarkastellulle lajille ovat laajat metsäalueet. Elämänmäen suojelualueen osuus korostui myös sen vuoksi, että metsä tämänhetkisessä sukkession vaiheessaan on ainakin alueellisesti ainutlaatuinen hyönteisiä syövien vanhan metsän lintulajien lisääntymisalue. Tästäkin huolimatta voidaan havaita selvä yhteys vanhan metsän ja vertailtujen lajien välillä: kun vanhan metsän osuus pienenee, pienenevät myös 15

16 kyseisten lajien populaatiot. Missä tulee vastaan raja, jonka jälkeen vanhan metsän lintulajit eivät kykene tulemaan toimeen? Nykyisin vielä monen lajin populaatiot ovat niin valtakunnallisesti kuin alueellisestikin niin suuria, että niiden katoaminen näyttää epätodennäköiseltä. Kuitenkaan ei ole tiedossa kuinka kauan Elämänmäen ja Karjuvuoren kaltaiset lähdepopulaatiot pystyvät elättämään pienempiä populaatioita. On myös selvää, että näiden kahden laajemman alueen vanhojen metsien katoaminen olisi alueellisesti erittäin vahingollista vanhan metsän lintulajien populaatioille. Nykyisenkin kaltaisissa läntisen Keski-Suomen talousmetsissä ainakin osa vanhan metsän lajeista selvinnee, mutta yksikään vertailluista lajeista ei voi niissä kovin hyvin. Näiden lajien elinmahdollisuudet ovat säilyneet hyvällä tasolla vain siellä, missä vanhaa metsää on vielä säilynyt suurempina kokonaisuuksina. Tutkimus herätti myös monia mielenkiintoisia kysymyksiä tutkimuskysymysten ulkopuolelta: jatkossa on esimerkiksi mielenkiintoista selvittää, mikä on Elämänmäen linnuston tilanne viidentoista vuoden kuluttua? Hyönteisiä syövien lintulajien kannat tuskin säilyvät tutkimusjakson tasolla, mikäli pystyssä olevan kuolleen puuston määrä ajan kuluessa vähenee. 16

17 6. Kirjallisuus Jokela, A. & Kakkuri E. 2005: Elämänmäen vanhojen metsien suojelualueen hoito- ja käyttösuunnitelma. Metsäntutkimuslaitos, Parkanon tutkimusasema ja Tutkimusmetsäpalvelut, Metlan tutkimusmetsien julkaisusarja 03/2005, Vammalan Kirjapaino Oy. Pakkala, T., Pellikka, J. & Lindén, H. 2003: Capercaillie Tetrao urogallus; a good candidate for an umbrella species in taiga forests, Wildlife Biology 9: Pakkala T. & Väisänen R. A. 2002: Kesäatlaksen tulkintaohjeet, saatavilla internetissä Väisänen R. A., Lammi E., Koskimies P. 1998: Muuttuva pesimälinnusto, Otava, Keuruu. 17

18 7. Liitteet 7.1 Liite Elämänmäki 18

19 7.1.2 Karjuvuori Murronkorpi 19

20 7.1.4 Pihlajaoja Jusseroislampi 20

21 7.2 Liite 2 Vertailualueiden linnustot. Parimäärät on laskettu kaikilla alueilla neliökilometriä kohden. Vertailussa on mukana aineisto vuosilta , ja taulukon reviirimäärä on tuon ajan mediaani. Osalla vertailualueista ei ole laskettu yleisimpien lajien reviirimääriä (esim. peippo). Mikäli laji on jätetty sen runsauden vuoksi (yli 6 reviiriä/km 2 ) laskematta, on reviirimääräksi merkitty >6. Elämänmäki Karjuvuori Murronkorpi Pihlajaoja Jusseroislampi Mehiläishaukka Pernis apivorus 1 0 Kanahaukka Accipiter gentilis 0 Varpushaukka Accipiter nisus 0 Hiirihaukka Buteo buteo 0 Tuulihaukka Falco tinnunculus 0 Pyy Bonasa bonasia Teeri Tetrao tetrix Metso Tetrao urogallus 0 Töyhtöhyyppä Vanellus vanellus 1 Taivaanvuohi Gallinago gallinago Lehtokurppa Scolopax rusticola Kuovi Numenius arquata 1 Metsäviklo Tringa ochropus Liro Tringa glareola 0 Rantasipi Actitis hypoleucos 0 1 Sepelkyyhky Columba palumbus Käki Cuculus canorus Varpuspöllö Glaucidium passerinum Viirupöllö Strix uralensis Helmipöllö Aegolius funereus 0 Tervapääsky Apus apus 2 Käenpiika Jynx torquilla Palokärki Dryocopos martius Käpytikka Dendrocopos major Pikkutikka Dendrocopos minor 0 Pohjantikka Picoides tridactylus 11 1 Haarapääsky Hirundo rustica Räystäspääsky Delichon urbicum 6 0 Metsäkirvinen Anthus trivialis 3 >6 > Västäräkki Motacilla alba Peukaloinen Troglodytes troglodytes Rautiainen Prunella modularis Punarinta Erithacus rubecula 30 >6 > Leppälintu Phoenicurus phoenicurus Pensastasku Saxicola rubetra Mustarastas Turdus merula Räkättirastas Turdus pilaris 4 >6 >6 6 6 Laulurastas Turdus philomelos Punakylkirastas Turdus iliacus Kulorastas Turdus viscivorus Viitakerttunen Acrocephalus dumetorum 0 Hernekerttu Sylvia curruca Pensaskerttu Sylvia communis Lehtokerttu Sylvia borin Mustapääkerttu Sylvia atricapilla 0 0 Idänuunilintu Phylloscopus trochiloides 1 Sirittäjä Phylloscopus sibilatrix Tiltaltti Phylloscopus collybita Pajulintu Phylloscopus trochilus 12 >6 >

22 Hippiäinen Regulus regulus Harmaasieppo Muscicapa striata Pikkusieppo Ficedula parva 3 1 Kirjosieppo Ficedula hypoleuca 21 > Pyrstötiainen Aegithalos caudatus 0 0 Hömötiainen Parus montanus Töyhtötiainen Parus cristatus Kuusitiainen Parus ater Sinitiainen Parus caeruleus Talitiainen Parus major Puukiipijä Certhia familiaris Pikkulepinkäinen Lanius collurio 1 Närhi Garrulus glandarius Harakka Pica pica Naakka Corvus monedula 22 0 Varis Corvus corone cornix Korppi Corvus corax 0 0 Varpunen Passer domesticus 0 Peippo Fringilla coelebs 99 >6 > Järripeippo Fringilla montifringilla Viherpeippo Carduelis chloris Vihervarpunen Carduelis spinus 34 > Urpiainen Carduelis flammea 0 Pikkukäpylintu Loxia curvirostra 0 0 Isokäpylintu Loxia pytyopsittacus Kirjosiipikäpylintu Loxia leucoptera Käpylintulaji Loxia sp Punavarpunen Carpodacus erytrinus Punatulkku Pyrrhula pyrrhula Keltasirkku Emberiza citrinella 6 >6 2 1 Pajusirkku Emberiza schoeniclus 0 22