Kansantaloustieteen perusteet (KANS1001) Työmarkkinat

Transkriptio

1 Kansantaloustieteen perusteet (KANS1001) Työmarkkinat Mikko Lintamo Marraskuu 2010 Tiivistelmä Tämä dokumentti on tarkoitettu Kansantaloustieteen peruskurssin työmarkkinoita käsittelvän luennon luentomonisteeksi. Luennolla käydään läpi työn tarjonta ja kysyntä käyttäen perinteistä neoklassista työmarkkinamallia. Mallin avulla tarkastellaan työmarkkinoiden kehitystä viimeisen 50 vuoden aikana niin Suomessa, Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin. Luentomoniste perustuu kurssikirjan lisäksi kahteen työn taloustieteen teokseen, jotka on mainittu luentomonisteen lopussa. Kansantaloustieteen laitos, Vaasan yliopisto, Puh

2 Sisältö 1 Johdanto Työmarkkinoiden ja työmarkkinateorian historiaa Käsitteitä, määritelmiä ja tunnuslukuja Täydellisen kilpailun työmarkkinat Hyödyn käsite ja kuluttajan valinta Työn tarjonta Työn kysyntä Tasapaino työmarkkinoilla Työmarkkinoiden kehitys Tuottavuus ja palkat Tehdyt työtunnit Työvoimaosuus Työttömyysaste

3 1 Johdanto 1.1 Työmarkkinoiden ja työmarkkinateorian historiaa Taloustieteen isänäkin pidetyn Adam Smithin, vuonna 1776 julkaistun, klassikkoteoksen An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations ensimmäiset neljä lukua sisältävät työmarkkinoita koskevaa analyysiä. Smith muodostaa nissä teorian, jonka mukaan täydellisen kilpailun työmarkkinoilla eri työtehtävien palkka määräytyy niin, että työn tarjonta ja kysyntä vastaavaat toisiaan. Tämän johdosta hän päätteli, että työtehtävien väliset palkkaerot kompensoivat työntekijöiden kykyjä ja tehtävien hankaluutta/ikävyyttä. Itse asiassa juuri näin työnantajat tekevätkin. Ikävämmästä tehtävästä pitää maksaa suurempi palkka, että joku suostuisi sen tekemään. Esimerkiksi viemärinpuhdistajalle pitää maksaa suurempaa palkkaa kuin lattianpesijälle, vaikka tehtävissä vaadittavat taidot eivät eroakaan toisistaan. Seuraavassa Wealth of Nations -lainauksessa mainitaan myös kolme muuta palkkaeroihin vaikuttavaa tekijää: työn kausiluonteisuus, vastuu sekä työssä onnistumisen todennäköisyys. The ve following are the principal circumstances which, so far as I have been able to observe, make up for a small pecuniary gain in some employments, and counter-balance a great one in others: rst, the agreeableness or disagreeableness of the employments themselves; secondly, the easiness and cheapness, or the diculty and expence of learning them; thirdly, the constancy or inconstancy of employment in them; fourthly, the small or great trust which must be reposed in those who exercise them; and ftly, the probability or improbability of success in them. On huomattava, että Smith käsittelee koko ajan täydellisen kilpailun tilannetta, jossa yrityksillä ei ole neuvotteluvoimaa työntekijöihinsä nähden eivätkä työntekijät muodostaneet ryhmittymiä (ammattiliittoja) nostaakseen palkkojaan. Smith ei myöskään huomioinut epäsymmetristä informaatiota (työntekijällä on enemmän tietoa omista kyvyistään kuin työnantajalla) eikä työvoiman liikkuvuuskustannuksia. Puutteistaan huolimatta Smithin työmarkkinoiden teoria on pitänyt puolensa ja on edelleen perusreferenssi täydellisen kilpailun työmarkkinoista. Smithin keskittyminen täydellisen kilpailun työmarkkinoihin johtunee siitä, että 1700-luvun lopun Englannissa (ja Skotlannissa) työmarkkinoiden voidaan sanoa olleen täydelliset. Yritykset olivat hyvin pieniä ja työntekijät olivat joko mestareidensa oppipoikia tai kisällejä. Työmarkkinat olivat siis atomisoituneet, jolloin epätäydellistä kilpailua ei päässyt syntymään. Aivan oven takana oli kuitenkin teollinen vallankumous, joka muutti työmarkkinoiden luonnetta ratkaisevasti. Tekstiiliteollisuudessa ja kaivannaistoiminnassa suuret tehtaat ja louhokset työllistivät tuhansia. Varsinkin teollisen vallankumouksen alussa yrityksillä oli lähes kaikki neuvotteluvoima, mikä johti työntekijöiden alipalkkaukseen ja hyväksikäyttöön. Työolosuhteet ja elinolosuhteet olivat usein sanoinkuvaamattoman huonot. Vuoden 1844 pametissaan The Condition of the Working-Class in England in 1844 Frierich Engels kuvaa elämää Manchesterin tehdaskaupungin slummeissa seuraavasti: Such is the Old Town of Manchester, and on re-reading my description, I am forced to admit that instead of being exaggerated, it is far from black enough to convey a true impression of the lth, ruin, and uninhabitableness, the deance of all considerations of cleanliness, ventilation, and health which characterise the construction of this single district, containing at least twenty to thirty thousand inhabitants. And such a district 3

4 exists in the heart of the second city of England, the rst manufacturing city of the world. If any one wishes to see in how little space a human being can move, how little air - and such air! - he can breathe, how little of civilisation he may share and yet live, it is only necessary to travel hither. True, this is the Old Town, and the people of Manchester emphasise the fact whenever any one mentions to them the frightful condition of this Hell upon Earth; but what does that prove? Everything which here arouses horror and indignation is of recent origin, belongs to the industrial epoch luvun ensimmäisellä puoliskolla oli kyllä pyrkimyksiä ammattijärjestötoimintaan, mutta ne tukahdutettiin usein yritysten tai valtiovallan toimesta. Vasta 1840-luvulla ammattiliitot saivat Englannissa oikeuden mennä lakkoon ja 1842 järjestettiinkin ensimmäinen yleislakko Englannissa. Tuo aikakausi oli Euroopassa muutenkin uudistusten ja vallankumousten värittämä ja myös taloustieteilijöiden käsitys työmarkkinoista alkoi muuttua. Esimerkiksi Alfred Marshall painotti realismia tuodessaan esiin ammattijärjestöjen ja työantajien liittojen merkitystä palkkojen määräytymisessä luvulle tultaessa työmarkkinoiden instituutiot olivat ja kiinteä osa työmarkkinoiden analyysiä taloustieteissä ja 1940-luvulla työn taloustieteestä ( Labor Economics) tuli oma erillinen opinalansa taloustieteen sisällä. 1.2 Käsitteitä, määritelmiä ja tunnuslukuja Ennen kuin paneudumme työmarkkinoiden viimeaikaiseen kehitykseen ja työmarkkinoiden teoriaan, on hyvä määritellä mitä tarkoitetaan työmarkkinoiden keskeisillä käsitteillä. Lisäksi käymme läpi olellisimmat tunnusluvut, joiden avulla saa yleiskuvan työmarkkinoista. Jokaisen olisi hyvä tuntea nämä määritelmät ja tunnusluvut, sillä niiden avulla pystyy paremmin seuraamaan työmarkkinoista käytävää keskustelua. Seuraavassa kappaleessa käytämme näitä käsitteitä ja tunnuslukuja Euroopan ja Suomen työmarkkinoiden trendien tarkasteluun. Käsitteiden ja tunnuslukujen määritelmät ovat Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksesta. Tilastokeskuksen työvoimatutkimus on kuukausittain suoritettava otantatutkimus, mikä heijastuu määritelmiin. Suomessa myös Työ- ja elinkeinoministeriön Työnvälitystoimisto mittaa kuukausittain työmarkkinoiden kehitystä. Heidän lukunsa ja määritelmänä perustuvat TE-toimistojen asiakasrekisteritietoihin (työttömiin työnhakijoihin). Lisätietoja kummastakin löytyy Tilastokeskuksen ja TEM:n sivuilta: Tilastokeskuksen määritelmiä (suluissa lyhenne väestöstä käytetään lyhennettä P ): 1. Työvoima (L = E + U). Työvoimaan kuuluvat kaikki ne vuotiaat henkilöt, jotka tutkimusviikolla olivat työllisiä tai työttömiä. 2. Työllinen (E). Työllinen on henkilö, joka on tutkimusviikolla tehnyt ansiotyötä vähintään tunnin rahapalkkaa tai luontaisetua vastaan tai voittoa saadakseen, tai on ollut tilapäisesti poissa työstä. Tutkimusviikolla työstä pois ollut henkilö lasketaan työlliseksi, jos poissaolon syy on äitiys- tai isyysvapaa tai oma sairaus tai jos poissaolo on kestänyt alle 3 kuukautta. Työlliset voivat olla palkansaajia, yrittäjiä tai samassa kotitaloudessa asuvan perheenjäsenen yrityksessä palkatta työskenteleviä. 4

5 3. Työtön (U). Työtön on henkilö, joka tutkimusviikolla on työtä vailla (ei ollut palkkatyössä tai tehnyt työtä yrittäjänä), on etsinyt työtä aktiivisesti viimeisen neljän viikon aikana palkansaajana tai yrittäjänä ja voisi aloittaa työn kahden viikon kuluessa. Myös henkilö, joka on työtä vailla ja odottaa sovitun työn alkamista kolmen kuukauden kuluessa, luetaan työttömäksi, jos hän voisi aloittaa työn kahden viikon kuluessa. Työttömäksi luetaan myös työpaikastaan toistaiseksi lomautettu, joka täyttää edellä mainitut kriteerit. 4. Työvoiman ulkopuolella olevat (O). Työvoiman ulkopuolella olevilla tarkoitetaan henkilöitä, jotka tutkimusviikolla eivät olleet työllisiä tai työttömiä. 5. Työvoimaosuus (L/P ). Työvoimaan kuuluvien prosenttiosuus samanikäisestä väestöstä. 6. Työllisyysaste (E/P ). Työllisyysaste on vuotiaiden työllisten prosenttiosuus samanikäisestä väestöstä. 7. Työttömyysaste (U/L). Työttömyysaste on työttömien prosenttiosuus työvoimasta. 2 Täydellisen kilpailun työmarkkinat Tarkastelemme tässä kappaleessa täydellisen kilpailun työmarkkinoita. Oletamme, että: 1. Yritykset ovat hinnanottajia niin lopputuotteiden kuin tuotannontekijöiden markkinoilla. Toisin sanoen yrityksen päätökset tuotannon tasosta eivät vaikuta lopputuotteen markkinahintaan eikä työn kysyntäpäätökset vaikuta työntekijöiden palkkoihin. 2. Täydellinen informaatio. 3. Ei kitkaa tai etsintäkustannuksia. Oletukset eivät välttämättä ole realistisia, mutta niiden avulla pystymme analysoimaan työmarkkinoita suhteellisen yksinkertaisessa viitekehyksessä. Tämän luentomonisteen viimeisessä kappaleessa tarkastellaan lyhyesti miten oletusten 2. ja 3. vapauttaminen vaikuttaa mallin tulemiin. 2.1 Hyödyn käsite ja kuluttajan valinta Tulevassa työn tarjonnan analyysissa puhutaan hyödystä ja hyötyfunktiosta. Hyötyä käytetään taloustieteessä vertaamaan tietyn kuluttajan eri kulutuskoreilla kokemaa tarpeen tyydytystä. Hyöty perustuu aina kuluttajan mieltymyksiin siten, että kuluttajalle mieluisampi kulutuskori saa suuremman numeerisen hyödyn arvon. Hyödyllä ei voi verrata kuinka paljon mieluisampi suuremman hyödyn kori on pienemmän hyödyn koriin, vain sitä kumpi on mieluisampi. Esimerkiksi jos kulutuskori (x 1, x 2 ) saa hyödyn 15 ja kori (y 1, y 2 ) hyödyn 30, emme voi sanoa että jälkimmäisen korin tuoma hyöty on kaksinkertainen ensimmäiseen koriin verrattuna 1. Hyödyn havainnoillistamiseksi graasesti on otettava käyttöön rakenne nimeltä indierenssikäyrä. Indierenssikäyrä kuvaa niitä hyödykepareja, jotka tuovat kuluttajalle saman tarpeen tyydytyksen tason. Kuvassa 2.1 on esitetty tyypillinen hyvinkäyttäytyvä indierenssikäyrä 2. Tulevassa työn tarjonnan analyysissa oletataan, että indierenssikäyrät ovat hyvin käyttäytyviä. 1 Hyötyä mitataan järjestysasteikolla. Ks. 2 Lisää tietoa indierenssikäyristä: 5

6 Kuva 2.1: Tyypillinen indierenssikäyrä Mitä kauempana origosta indierenssikäyrä sijaitsee, sitä korkeammalla hyödyn tasolla ollaan. Jotta voisimme analysoida kuluttajan valintatilanteita matemattisesti, on otettava käyttöön hyötyfunktio. Hyötyfunktio antaa jokaiselle kulutuskorille numeerisen arvon niin, että korit joista kuluttaja pitää enemmän, saavaat suuremman numeerisen arvon. Taloustieteessä yksi perusperiaatteista on, että talouden toimijat ovat rationaalisia. Kuluttajan valinnan kohdalla rationaalisuuden periaate tarkoittaa, että kuluttaja maksimoi hyötyään. Mateemaattisesti tarkoitus on siis etsiä kulutuskori, joka maksimoi hyötyfunktion arvon. Kuluttaja ei voi kuitenkaan vapaasti valita haluaamansa kulutuskoria, vaan joutuu toimimaan budjettinsa rajoittamana. Oletetaan, että tuotteiden x 1 ja x 2 hinnat ovat p 1 ja p 2 sekä, että kuluttajalla on käytettävissä m 0 verran rahaa. Tällöin kuluttajan ongelma on ratkaista seuraavanlainen rajoitettu optimointitehtävä: max u(x 1, x 2 ) (2.1) s.t. p 1 x 1 + p 2 x 2 m 0 Kuluttaja pyrkii siis maksimoimaan hyötynsä annetulla budjetilla. Kuvassa 2.2 on esitetty kuluttajan sama optimointiongelma graasesti indierenssikäyrän ja budjettikäyrän avulla. Kuluttajalla on varaa kaikkiin niihin kulutusyhdistelmiin, jotka sijaitsevat budjettikäyrän alapuolella. Kun muistetaan, että hyöty kasvaa siirrettäessä indierenssikäyrää ulospäin, löytyy optimipiste siitä pisteestä, jossa indierenssikäyrän derivaatta (kulmakerroin) on yhtäsuuri kuin budjettirajoitteen kulmakerroin 3. 3 Matemaattisesti ilmaistuna: hyödykkeiden x 1 ja x 2 välisen rajasubstituutiojouston on oltava yhtä suuri kuin hyödykkeiden hintojen suhde. Eli u(x 1,x 2 )/ x 1 u(x 1,x 2 )/ x 2 = p 1 p 2. 6

7 Kuva 2.2: Kuluttajan valinta 2.2 Työn tarjonta Yksi ihmisen tärkeimmistä valinnoista liittyy siihen kuinka paljon työtä teemme. Mitä enemmän teemme työtä sitä enemmän meillä on mahdollisuus kuluttaa, mutta myös vähemmän aikaa nauttia kulutuksesta ja vapaa-ajasta. Taloustieteen periaatteiden mukaan (tuotteen, palvelun, asian...) vaihtoehtoiskustannus on se mistä luovut saadaksesi sen. Mistä luovut viettääksesi vapaa-aikaan yhden tunnin? Luovut tunnin työnteosta, joka on sama kuin tuntipalkkasi. Yhden vapaa-aikaan vietetyn tunnin vaihtoehtoiskustannus on siis henkilön työmarkkinoilla saama tuntipalkka. Jos tuntipalkkasi on 10 euroa, niin vapaa-ajan vaihtoehtoiskustannus on 10 euroa. Eli mitä suurempi on palkkasi, sitä kalliimpaa sinun on viettää vapaa-aikaa! Neoklassinen työn tarjontamalli (ilman tuntirajoitetta) Muodostetaan ongelma muodollisesti, kuten kappaleessa 2.1. Henkilö saa hyötyä vapaa-ajasta ( l) ja kulutuksesta (c), jolloin hyötyfunktio on muotoa u(c, l). Oletamme kulutushyödykkeen hinnan olevan yksi euro, jolloin kulutukseen menevä rahamäärä on p c c = c. Jokaisesta tekemästään työtunnista (h) henkilö saa palkkaa w euroa. Oletamme myös, että henkilö saa m euroa rahaa riippumatta tekeekö hän töitä vai ei. Lisäksi henkilön työn ja vapaa-ajan välillä jakama aika on rajoitettu valveillaoloaikaan (l 0 ), jolloin työntekoon käytetty aika h = l 0 l. Eli lisättäessä vapaa-aikaa vähennetään työntekoa, ja päinvastoin. Kuluttajan ongelma on muotoa: max u(c, l) s.t. w(l 0 l) + m c Graasesti kuvattuna ongelma näyttää hyvin samanlaiselta kuin Kuvassa 2.2 esitetty kuluttajan valintatilanne. Ainoastaan valveillaolorajoite ja kansalaispalkka m muuttavat kuvaa hieman. Kuluttajan optimi löytyy kohdasta, jossa indierenssikäyrän kulmakerroin on sama kuin budjet- 7

8 Kuva 2.3: Työn ja vapaa-ajan välinen kompromissi. tikäyrän kulmakerroin. Kuva 2.3 kertoo myös, että kyseiset preferenssit omaava kuluttaja on valmis tarjoamaan edes vähän työtään, jos markkinapalkka w ylittää hänen varauspalkkansa w r.varauspalkan suuruus on budjettikäyrän taitekohdassa määritellyn indierenssikäyrän kulmakerroin. Jos markkinapalkka on alempi kuluttajan varauspalkka (w < w r ), ei hän hyväksy palkkaa. Tämä johtuu siitä, että vapaa-ajan rajahyöty (varauspalkka) on suurempi kuin vaihtoehtoiskustannus (markkinapalkka). Päinvastaisessa tilanteessa kun w > w r, kuluttajan jakaa aikansa työnteon ja vapaa-ajan välillä (kuten kuvassa 2.3). Neoklassinen työn tarjontamalli (tuntirajoitetteella) Todellisuudessa kuluttaja ei kuitenkaan pysty aidosti valitsemaan tarjoamiensa työtuntien määrää. Usein valittavissa on kolme vaihtoehtoa: täysiaikainen, osa-aikainen ja ilman työtä. Oletetaan, että tarjolla on vain täysaikaista työtä, jolloin kuluttaja valitsee täysiaikaisen työn ja täydellisen vapaaajan välillä. Jos hän valitsee täysiaikaisen työn, on hänen tarjottava h ft tuntia. Muussa tapauksessa hänen työn tarjontansa on h = 0. Mikä on kuluttajan varauspalkka tässä tapauksessa? Ratkaisu on hyvin yksinkertainen: palkan täytyy olla niin suuri, että kuluttajalle on sama tekeekö hän h ft tuntia tai 0 tuntia töitä. Toisin sanoen näiden kahden valinnan on oltava samalla indierenssikäyrällä. Kuvassa 2.4 oleva indierenssikäyrä kulkee sekä pisteen (l 0, m) että kohdan l 0 h ft lävitse, jolloin kuluttajan varauspalkka on w r. Tässä tapauksessa kuluttajan kannattaa valita työnteko, koska hän saa siitä enemmän hyötyä kuin pelkästä vapaa-ajasta. Tuntirajoitteen tapauksessa kuluttajan työn tarjonta noudattaakin yksinkertaista sääntöä: jos markkinapalkka on suurempi kuin varauspalkka, tarjoa h ft tuntia; muussa tapauksessa tarjoa nolla tuntia. Palkan vaikutus työn tarjontaan Tähän saakka olemme tarkastelleet työn tarjonnan teoriaa stattisessa tilanteessa, jossa markkinapalkka on ollut vakio w. Nyt tarkastelemme kuinka palkan muutos vaikuttaa työtuntien tarjontaan. Kuten aikaisemmin todettiin, mitä suurempi on palkkasi sitä kalliimpaa on vapaa-aikasi. 8

9 Kuva 2.4: Työn ja vapaa-ajan komromissi tuntirajoitteella. Tällä logiikalla palkan nousu nostaa työn tarjontaa ja vähentää vapaa-ajan kysyntää. Toisaalta koska vapaa-aika on normaali hyödyke (kysyntä nousee, kun tulot nousevat), johtaa noussut tulotaso vapaa-ajan kysynnän kasvuun. Palkan muutos vaikuttaa siis työn tarjontapäätökseen kahta kautta: 1. Tulovaikutus. Palkan nousu (lasku) kasvattaa (vähentää) käytettävissä olevia tuloja, mikä johtaa vapaa-ajan kysynnän kasvuun (vähenemiseen). 2. Substituutiovaikutus. Palkan nousu (lasku) nostaa (laskee) vapaa-ajan vaihtoehtoiskustannusta, jolloin vapaa-ajan kysyntä vähenee (kasvaa). Tulo ja -substituutiovaikutukset liikkuvat aina vastakkaisiin suuntiin ja nettovaikutus on näiden kahden summa. Toisin sanoen, palkan muutoksen vaikutus työn tarjontaan riippuu siitä kumpi vaikutus dominoi (on suurempi), tulo- vai substituutiovaikutus. Tarkastellaan tilannetta graasesti. Kuvassa 2.5 henkilön tuntipalkka nousee 4 eurosta 7 euroon, mikä näkyy budjettikäyrän jyrkentymisenä. Kulutuksen ja vapaa-ajan suhteellinen hinta muuttuu, kun vapaa-ajasta tulee kallimpaa sen vaihtoehtoiskustannuksen noustessa. Tulovaikutus näkyy kuvassa siirtymisenä pisteestä A pisteeseen B. Palkan noustessa tulovaikutus vähentää työn tarjontaa. Substituutiovaikutus näkyy siirtymisenä pisteestä B pisteeseen C. Tässä tapauksessa (näillä preferensseillä) substituutiovaikutus on suurempi kuin tulovaikutus ja niinpä palkan nousu lisää työn tarjontaa, eli substituutiovaikutus dominoi. Kuten kuvasta 2.5 näkyy, tulovaikutus voidaan esittää graasesti budjettikäyrän tasosiirtymänä samalle indierenssikäyrälle kuin mihin lopullinen valinta päätyy. Substituutiovaikutus saadaan graasesti esille kiertämällä budjettikäyrää lopullisen indierenssikäyrän ympäri kunnes ollaan optimissa. Tilanne ei kuitenkaan aina ole niin, että palkan nousu nostaa työn tarjontaa. Se kumpi vaikutus, tulo vai substituutio, dominoi riippuu henkilön preferensseistä (indierenssikäyrien muodosta) ja kuinka korkealla tulotasolla ollaan. On realistista olettaa, että matalilla tulotasoilla palkan nousu 9

10 Kuva 2.5: Tulo- ja substituutiovaikutus työn tarjonnassa (substituutiovaikutus dominoi). lisää työn tarjontaa, mutta mitä korkeammalle tulotasolle siirrytään sitä todennäköisempää on, että palkan nousun vaikutus työn tarjontaan on negatiivinen. On helppo kuvitella, että tuntipalkan nousu yhdestä eurosta kymmeneen euroon lisää työn tarjontaa, mutta tuntipalkan nousu 10 eurosta 1000 euroon mitä todennköisimmin vähentää tehtyjen tuntien määrää. Kuvassa 2.6 on esitetty tilanne, jossa tulovaikutus dominoi. Tilanne on muuten sama kuin kuvassa 2.5, mutta kansalaispalkka m on poistunut (ei vaikuta lopputulokseen) ja preferenssit ovat muuttuneet. Tuntipalkka siis nousee tässäkin tapauksessa 4 eurosta 7 euroon. Kuvan 2.6 indierenssikäyrät ovat selvästi erimuotoiset kuin kuvassa 2.5, mikä tarkoittaa sitä että henkilöllä on erilaiset mieltymykset vapaa-ajan ja kulutuksen suhteen. Tulovaikutus on taas siirtymä A:sta B:hen ja substituutiovaikutus B:stä C:hen. Nyt tulovaikutus on substituutiovaikutusta suurempi, jolloin palkan nousun nettovaikutus työn tarjontaan on negatiivinen. Henkilö siis lisää vapaa-ajan käyttöä palkan noustessa. Työn tarjonta yksilötasolla Neoklassinen työn tarjontateoria ei anna suoraviivaista vastausta miten palkan muutos vaikuttaa yksilötasolla työn tarjontaan. Peukalosääntönä voidaan kuitenkin pitää sitä että alhaisilla tulotasoilla substituutiovaikutus dominoi ja korkeilla tulostasoilla tulovaikutus dominoi. Kuvassa 2.7 on esitetty yksilötason työn tarjontakäyrä yksilötasolla. Kun palkka nousee yli varauspalkan w r, palkan nousu saa aikaan työn tarjonnan kasvua eli substituutiovaikutus dominoi. Palkan saavuttaessa riittävän korkean tason, alkaa tulovaikutus dominoida ja palkan nousu laskee työn tarjontaa. 10

11 Kuva 2.6: Tulo- ja substituutiovaikutus työn tarjonnassa (tulovaikutus dominoi). Kuva 2.7: Työn tarjontakäyrä yksilötasolla. 11

12 Kuva 2.8: Työn tarjontakäyrä aggregaattitasolla. Työn tarjonta aggregaattitasolla Usein ei kuitenkaan ole oleellista se miten yksittäinen kuluttaja käyttäytyy, vaan miten taloudessa työn tarjonta kokonaisuudessa määräytyy. Työntekijöillä on erilaiset preferenssit työnteon ja vapaaajan suhteen ja heillä saattaa olla vaihtelevia määriä muita tuloja. Tästä johtuen varauspalkat vaihtelevat yksilöstä toiseen. Jos oletetaan, että työntekijöille on tarjolla ainoastaan kokopäiväistä työtä (kuten kuvassa 2.4), niin aggregaattitason työn tarjontakäyrä L s (w) vastaa työntekijöiden määrää, joiden varauspalkka on w suuruinen. Niinpä yksilötason monitulkintainen työn tarjonnan palkkavaikutus ei ole ongelma, kun yksilöt aggregoidaan eli tarkastellaan taloutta kokonaisuutena. Aggregaattitasolla tiedetäänkin, että työn tarjonta kasvaa aina palkan noustessa, mikä on ratkaisevaa, kun tarkastellaan työmarkkinoiden tasapainoa. Kuvassa 2.8 on esitetty perinteinen, nouseva, työn tarjontakäyrä aggregaattitasolla. Seuraavassa kappaleessa tarkastellaan työn kysyntää, minkä jälkeen siirrytään työmarkkinoiden tasapainon analyysiin. 2.3 Työn kysyntä Yksilöiden mieltymykset ja palkka määräävät heidän työn tarjontapäätöksensä, kuten edellisessä luvussa havainnollistettiin. Työn kysyntä määrätyy puolestaan yritysten tarpeiden mukaan. Työ on yksi yrityksen tuotannontekijöistä. Muita tuotannontekijöitä ovat maa, rakennukset, perinteinen fyysinen pääoma, kuten koneet ja laitteet, ja aineeton pääoma, kuten tuotekehitys ja muotoilu. Eri tuotannontekijöitä käytetään tuotannossa optimaalisesti voittojen maksimoimiseksi. Perinteinen neoklassinen työn kysynnän teoria pyrkii selittämään työn kysyntää yrityksen optimointiprosessin seurauksena. Oletetaan, että yrittäjämme on mansikankasvattaja, joka miettii kuinka paljon pitäisi hankkia työvoimaa, jotta hänen voittonsa olisi mahdollisimman suuri. Muistetaan, yritys toimii täydellisen kilpailun markkinoilla niin lopputuotteiden kuin tuotannontekijöidenkin osalta. Toisin sanoen yritys on niin pieni, että sen vaikutus sekä mansikoiden hintaan että mansikanpoimijoiden palkkaan on olematon. Taloustieteellisin termein yritys on hinnanottaja. Tässä esimerkissä oletamme lisäksi, että muut tuotannontekijät, kuten mansikankasvattajan peltojen pinta-ala, ovat kiinnitetty tietylle tasolle. Yrittäjä ottaa niiden määrän annettuna, eli ne ovat ns. eksogeenisiä muuttujia päätöksen- 12

13 Taulukko 1: Mansikankasvattajan työn kysynnän määräytyminen. Työvoima Tuotos Työvoiman Työvoiman Palkka Rajavoitto rajatuotos rajatuotoksen arvo L Q MP L = Q/ L V MP L = W Voitto= (poimijoiden lkm) (kg/viikko) (kg/viikko) P MP L V MP L W teossa. Koska mansikankasvattajemme on voitonmaksimoija, hänen kannattaa palkata poimijoita aina kun poimijan aikaansaama tuotannon lisäyksen arvo on suurempi kuin hänen palkkansa. Poimijan palkka on riippumaton yrittäjän rekrytoimien poimijoiden määrästä (hinnanottaja oletus), mutta yhden poimijan aikaansaama tuotannon lisäys riippuu poimijoiden määrästä. Ajatelleenpa tilannetta, jossa tilalla on vain yksi poimija. Hän pääsee valitsemaan parhaimmat puskat ja pystyy poimimaan 100 kiloa mansikoita viikossa. Yrittäjän rekrytoidessa toisen poimijan joutuvat kaksi poimijaa jakamaan parhaat puskat, jolloin he pystyvät yhdessä poimimaan 180 kiloa mansikoita viikossa. Toisen poimijan aikaansaama tuotannon lisäys (rajatuotos) on tässä tapauksessa 80 kiloa viikossa. Rajatuotos siis pienenee tuotannon kasvaessa. Tätä tuotannon ominaisuutta kutsutaan vähenevän rajatuotoksen laiksi 4. Jos oletamme, että mansikoiden hinta on 10 euroa/kilo (lienevät todella hyviä mansikoita) ja poimijoiden palkka 500 euroa/viikko, niin toisen poimijan palkkaamisen aikaansaama voitto (rajavoitto) on: 80 [kiloa/viikko] 10 [euroa/viikko] 500 [euroa/viikko] = 300 [euroa/viikko]. Yrittäjän kannattaa siis rekrytoida toinen poimija. Taulukossa 1 on esitetty kuinka yrittäjän työn kysyntä määräytyy: Taulukossa 1 mainittu työvoiman rajatuotoksen arvo tarkoittaa yhden lisäpoimijan vaikutusta tuotannon arvon lisäykseen. Kuten edellisessä kappaleessa sanottiin, yrittäjän kannattaa palkata poimijoita niin kauan kun työvoiman rajatuotoksen arvo ylittää (tai on vähintään yhtä suuri) poimijan palkan. Ensimmäisen poimijan palkkaaminen saa aikaan 500 euron rajavoiton, toisen palkkaaminen 300 euron rajavoiton ja kolmannen 100 euron rajavoiton. Neljännen poimijan kohdalla hänen palkkansa ylittää rajatuotoksen arvon 100 eurolla. Viimeinen poimija, jonka kohdalla rajatuotoksen arvo ylittää palkan on kolmas poimija. Näin ollen yrittäjä palkkaa kolme poimijaa. Tarkastellaan tilannetta graasesti. Kuvassa 2.9 näkyy kuinka työvoiman rajatuotoksen arvo riippuu työntekijöistä. Käyrä on laskeva, koska työvoiman rajatuotos laskee työntekijöiden määrän kasvaessa. Vaakatason katkoviiva kuvaa markkinapalkkatasoa (W ). Käyrä on vaakasuora, koska työntekijöiden palkka ei riipu työntekijöiden määrästä. Voitonmaksimoiva tuotannon taso on kohdassa, jossa työvoiman kysyntäkäyrä kohtaa palkkakäyrän. Alemmilla tuotannon tasoilla työvoiman rajatuotoksen arvo ylittää markkinapalkan, jolloin poimijan palkkaaminen nostaa kokonaisvoittoa. Ylemmillä tuotannon tasoilla tilanne on päinvastainen, jolloin poimijan palkkaaminen laskee kokonaisvoittoa. Toisin sanoen voittoa maksimoiva yritys palkkaa työntekijöitä kunnes työvoiman rajatuotoksen arvo on yhtä suuri 4 Ks. 13

14 Kuva 2.9: Mansikankasvattajan työn kysynnän määräytyminen kuin työvoiman palkka. Tarkkasilmäinen lukija huomaa, että kuvassa 2.9 oleva voiton maksimoiva poimijoiden määrä L = 3.5, kun taas edellä mainittiin, että yrittäjä palkkaa kolme poimijaa. Koska yrittäjä on rajoitettu valitsemaan vain kokonaisluvullisista määristä poimijoita, ei hän pääse yhtä suureen voittoon kuin, jos poimijoiden määrä olisi jatkuva muuttuja. Muuta jos otamme tehdyt tunnit mukaan analyysiin, niin optimin saavuttaminen onnistuu, koska voidaan ajatella että yhden puolipäiväisen työntekijän palkkaaminen vastaa puolta kokopäiväistä työntekijää. Työn kysyntä aggregaattitasolla Täydellisen kilpailun markkinoilla yritysten aggregointi on hyvin yksinkertaista. Koska kaikki yrityksen kohtaavat saman työn tarjontakäyrän, ne valitsevat myös saman tuotannon tason. Näin ollen aggregaattitason työn kysyntäkäyrä on samalla tavalla laskeva kuten kuvassa Tasapaino työmarkkinoilla Taloustieteessä tasapainotilaksi kutsutaan tilannetta, jossa hinta on tasolla, jolla kysyntä vastaa tarjontaa. Työmarkkinoilla palkka toimii kysynnän ja tarjonnan tasapainottavana tekijänä. Kun työmarkkinat ovat tasapainossa, yritykset ovat ostaneet työvoimaa kunnes työvoiman rajatuotoksen arvo on yhtä suuri kuin tasapainopalkka. Muutokset työn kysynnässä ja tarjonnassa siirtävät tasapainopalkkaa ja työn rajatuotoksen arvoa samassa suhteessa, koska niiden on oltava aina yhtä suuria. Kahden edellisen luvun perusteella tiedetään, että työn tarjonta nousee ja työn kysyntä laskee palkan noustessa. Kuvassa 2.10 on esitetty työmarkkinoiden tasapainotilanne. Tasapainopiste sijaitsee kohdassa, jossa työn tarjonta- ja kysyntäkäyrä kohtaavat. Tässä tasapainopisteessä palkalla W työskentelee L määrä työntekijöitä. Näiden työntekijöiden varauspalkka W r on alhaisempi kuin tasapainopalkka W, jolloin työskentely on heille kannattavaa. Tasapainotyöllisyys L vastaa reaalimaailmassa työllisyysastetta (työllisten osuus työikäisestä väestöstä). 14

15 Kuva 2.10: Tasapaino työmarkkinoilla. Ne työntekijät, joiden varauspalkka on suurempi kuin tasapainopalkka päättävät olla tekemättä työtä. Varsinaista työttömyyttä ei tässä mallissa ole. Työmarkkinoiden ulkopuolella olevat työntekijät jättäytyvät pois työmarkkinoilta omasta vapaasta tahdostaan. Ei siis voida puhua työttömistä, vaan virallisten termien mukaan he kuuluvat työvoiman ulkopuolelle. Muutos työn tarjonnassa Jatketaan kappaleessa 2.3 esitettyä mansikankasvattajan esimerkkiä. Oletetaan, että maahanmuutto lisää halukkaiden mansikanpoimijoiden määrää. Muutos näkyy kuvassa 2.11 työn tarjontakäyrän siirtymisenä oikealle S 1 :stä S 2 :n. Alkuperäisellä palkkatasolla W 1 työn tarjonta ylittää kysynnän. Työn ylitarjonta painaa mansikanpoimijoiden palkkoja alas, kunnes kysyntä vastaa tarjontaa. Laskenut palkkataso tekee uusien työntekijöiden palkkaamisen yrityksille kannattavaksi. Lisääntyneiden poimijoiden määrä mansikkatiloilla laskee työn rajatuotoksen arvoa. Uudessa tasapainossa sekä palkka että työn rajatuotoksen arvo ovat alemmalla tasolla kuin ennen maahanmuuttoa. Muutos työn kysynnässä Oletetaan nyt, että mansikoiden suosion noustessa mansikoiden hinta nousee. Mansikoiden hinnan nousu ei vaikuta työn rajatuotokseen, mutta lisää kuitenkin työn rajatuotoksen arvoa (vrt. taulukko 1). Hintojen noustessa mansikankasvattajalle tulee kannattavaksi palkata lisää työntekijöitä. Muutos näkyy työn kysyntäkäyrän siirtymisenä oikealla D 1 :stä D 2 :n. Tasapaino palkka nousee W 1 :stä W 2 :n ja tasapainotyöllisyys L 1 :stä L 2 :n. Tämä analyysi osoittaa, että yritysten menestys tietyllä toimialalla heijastuu kyseisen toimialan työntekijöiden hyvinvointiin. Kun mansikoiden hinta nousee, sekä mansikankasvattajien voitot että mansikanpoimijoiden palkat nousevat. Hintojen laskiessa tilanne on päinvastainen. Tilanne on hyvin tunnettu tosiasia toimialoilla, joilla hintojen vaihtelut ovat suuria. Esimerkiksi öljynjalostamoiden työntekijöiden palkat seuraavat hyvin tiiviistii öljyn hinnan kehitystä. 15

16 Kuva 2.11: Muutos työn tarjonnassa. Kuva 2.12: Muutos työn kysynnässä. 16

17 Kahden edellisen esimerkin tarkoitus on osoittaa miten palkat määräytyvät kilpailluilla työmarkkinoilla. Kysyntä ja tarjonta yhdessä määräävät tasapainopalkan ja muutokset kysynnässä ja tarjonnassa saavaat tasapainopalkan muuttumaan. Samaan aikaan yritysten voiton maksimonti takaa sen, että tasapainopalkka on aina yhtä suuri kuin työn rajatuotoksen arvo. 3 Työmarkkinoiden kehitys Tässä kappaleessa analysoidaan tärkeimpiä työmarkkinoiden muutoksia viimeisen 3050 vuoden aikana käyttäen apuna edellisessä kappaleessa esitettyä neoklassista työmarkkinoiden mallia. Jotkut ilmiöt selittyvät hyvin tämän perusmallin avulla, mutta muutamien ilmiöiden selittämiseen vaaditaan kehittyneempiä malleja. 3.1 Tuottavuus ja palkat Kilpailluilla työmarkkinoilla työntekijöiden palkat ja työn tuottavuus (tarkemmin työn rajatuotoksen arvo) heijastavat toisiaan. Mitä korkeampi työntekijän tuottavuus sitä korkeampi on hänen palkkansa. On tärkeä ymmärtää, että muutokset sekä työntekijän omissa ominaisuuksissa (esim. työpaikalla oppiminen tai koulutuksen mukana tuoma osaaminen) että yrityskohtaisissa ominaisuuksissa (esim. teknologinen kehitys tai organisaatiomuutokset) kasvattavat työntekijän tuottavuutta ja näin myös hänen palkkaansa. Nopea tuottavuuden kasvu onkin avainasemassa selittämässä miksi nykyisten sukupolvien työntekijät ovat niin paljon paremmassa asemassa edellisen sukupolven työntekijöihin nähden. Kuvassa 3.1 on esitetty työn tuottavuuden (toimialan tuotos jaettuna tehtyjen tuntien määrällä) ja reaalituntipalkkojen kehitystä Suomen yrityssektorilla jalostuksessa ja palveluissa vuosina Kuvassa vuosi 1975 on indeksoitu sekä tuottavuuden että tuntipalkkojen osalta perusvuodeksi (arvo asetettu lukemaan 100). Kuten kuvasta näkyy, ovat sekä tuottavuus että palkat kasvaneet 70-luvulta tähän päivään. Teollisuudessa työn tuottavuus on yli nelinkertaistunut ja palvelusektorillakin yli kaksinkertaistunut 35 vuodessa. Tuntipalkat ovat noin kaksinkertaistuneet samalla aikavälillä sekä teollisuudessa että palveluissa. Tärkeimpiä tuottavuuteen (ja palkkoihin) vaikuttavia tekijöitä ovat olleet teknologinen kehitys ja globalisaatio. Työn tuottavuus on kasvanut teollisuudessa keskimäärin 4.6 % vuosivauhtia, kun taas tuntipalkat ovat kasvaneet vain noin 2.6 % vuodessa. Palveluissa työn tuottavuuden kasvu on ollut maltillisempaa. Tuottavuus on kasvanut keskimäärin 2.9 % vuodessa ja palkat puolestaan 2.1 % vuodessa. Palveluissa tuottavuuden kasvu vastaa aika hyvin palkkojen kasvua, mutta teollisuudessa tuottavuuden kasvu on ollut varsinkin 1990-luvun alun jälkeen selvästi nopeampaa kuin palkkojen kasvu. Tämä johtuu siitä, että teollisuus on suhteellisesti paljon pääomavaltaisempi kuin palvelusektori. Pääoma ja työvoima täydentävät toisiaan, eli toimivat komplementteinä, jolloin pääoman lisääminen tuotantoprosessissa vaikuttaa suoraan työn tuottavuutta kasvattavasti. Tuottavuuden ja palkkojen kasvu selittyy suhteelisen hyvin neoklassisen työmarkkinamallin avulla. Malli ennustaa, että tuottavuus ja palkat kulkevat käsi kädessä ja empiirinen aineisto tukee tätä ennustetta. 17

18 Lähde: Kansantalouden tilinpito. Kuviossa on mukana vain yrityssektori. Työn tuottavuus on yhtä kuin toimialan tuotos (vuoden 2000 viitehintoihin) jaettuna tehtyjen työtuntien määrällä. Tuntipalkat ovat yhtä kuin toimialan palkkasumma jaettuna tehdyillä tunneilla. Palkkasumma on korjattu elinkustannusindeksillä vastaamaan vuoden 2000 hintoja. Huomaa, että, tuottavuus on tässä tapauksessa keskimääräinen työn tuottavuus, eikä työn rajatuotos. Tämä ei kuitenkaan ole ongelma, koska keskimäärisen tuottavuuden ja rajatuotoksen ajatellaan liikkuvan yhdessä. Kuva 3.1: Työn tuottavuus ja keskimääräinen tuntipalkka yrityssektorilla (1975=100). 3.2 Tehdyt työtunnit Edellisessä kappaleessa esitettiin, että työn tuottavuus on kasvanut jatkuvasti 1970-luvulta lähtien. Itse asiassa työn tuottavuuden trendinomainen kasvu alkoi jo teollisen vallankumouksen aikoihin 1800-luvun puolessa välissä. Ennen teollista vallankumousta tehdyt työtunnit olivat yleensä rajoittuneet valoisaan aikaan. Teollisen vallankumouksen kanssa samaan aikaan yleistynyt sähkövalaistus mahdollisti pidempien työpäivien tekemisen. Tehtaissa työntekijät saattoivat työskennellä jopa 17 tunnin työpäiviä. Normaalit työpäivät olivat 1416 tunnin mittaisia ja 13 tunnin työpäivää pidettiin lyhyenä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen työpäivien pituus alkoi hitaasti laskemaan työntekijöiden järjestäytymisen seurauksena. Kuitenkin vielä 1950-luvun Euroopassa oli tyypillistä, että vuodessa tehtiin lähes 2500 työtuntia. Esimerkiksi Saksassa vuosittaisten työtuntien määrä työntekijää kohden vuonna 1950 oli 2400, kuten kuvasta 3.2 näkyy. Eniten työtunnit laskivat vuosien 1960 ja 1990 välillä, jolloin esimerkiksi Suomessa tehtyjen työtuntien määrä työntekijää kohden laski 13.6 %. Saksassa laskua samana aikana tapahtui niinkin paljon kuin 27.6 %. Tehtyjen työtuntien historiallista muutosta voidaan hyvin selittää yksinkertaisella työn tarjontamallilla, joka kehitettiin kappaleessa 2.2. On hyvin todennäköistä, että palkan nousun substituutivaikutus dominoi teollisen vallankumouksen aikoihin, kun maaseudun asukkaat siirtyivät kaupungeissa sijatiseviin tehtaisiin työn perässä. Tehtyjen tuntien määrä ja palkat kuitenkin nousivat niin nopeasti, että 1900-luvun alun jälkeen tulovaikutus alkoi dominoida globaalilla tasolla. Niinpä voimakas tehtyjen työtuntien lasku teollisen vallankumouksen jälkeen selittyykin työn tuottavuuden aikaansaaman reaalipalkkojen nousun aihettaman tulovaikutuksen avulla. On kuitenkin tärkeä huomata, että aggregaattitason luvut, kuten kuvassa 3.2, kätkevät sisäänsä paljon yksilötason vaihtelua. Varsinkin viimeisten 40 vuoden aikana työtuntien muutokset ovat vai- 18

19 Lähde: The Conference Board Total Economy Database, Syyskuu 2010, Kuva 3.2: Tehdyt työtunnit työllistä kohden Suomessa, Yhdysvalloissa ja Saksassa, hdelleet merkittävästi henkilöiden iän ja sukupuolen mukaan. Myös eri maissa tapahtuneet samansuuntaiset makromuutokset voivat hyvin koostua erilaisista mikrotason muutoksista. Osa-aikatyö Globaalisaatio ja sen mukana tuoma jouston tarve yritysten puolelta on lisännyt osa-aikatyön kysyntää viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana merkittävästi. Samaan aikaan naisten työvoimaosuuden kasvu on lisännyt osa-aikatyön tarjontaa. Näiden kahden voiman seurauksena osa-aikatyön määrä on lisääntynyt lähes kaikissa Euroopan maissa. Eri maiden välillä on kuitenkin suuria eroja osa-aikatyön yleisyyedssä ja siinä, miten osa-aikatyöhön suhtaudutaan. Joissain maissa, kuten Hollannissa, Tanskassa ja Iso-Britanniassa osa-aikatyö on hyvin yleistä ja siihen myös suhtaudutaan suhteellisen myönteisesti. Osa-aikatyön yleisyys ja siihen suhtautuminen kulkevatkin usein käsi kädessä. Mitä yleisempää osa-aikatyö on sitä vähemmän taloudessa on sellaisia ei-vapaaehtoisia osaaikatyöntekijöitä. Suomessa osa-aikatyö on vielä suhteellisen vähäistä. Vuonna 2005 Suomessa 14.8 % naisista ja 7.9 % miehistä teki osa-aikatyötä. Osa-aikatyö onkin yleisempää naisten kuin miesten keskuudessa. Naiset myös tekevät osa-aikatyötä ei-vapaaehtoisesti. Tässä Suomi kuitenkin tekee poikkeuksen, koska Suomessa 40.2 prosenttia osa-aikatyötä tekevistä naisista ovat ei-vapaaehtoisia ja 32.8 prosenttia osa-aikatyötä tekevistä miehistä on ei-vapaaehtoisia. On huomattava, että gloobalilla tasolla Suomalaisten suhtautuminen osa-aikatyöhön on suhteellisen negatiivista. Vuonna 2005 tehdyn OECD:n tutkimuksen mukaan missään muussa maassa ei ole yhtä paljon osa-aikatyötä tekeviä ei-vapaaehtoisia naisia. Osa-aikatyö on yleensä huonommin palkattua ja siinä on usein heikommat työsuhde-edut. Työ on lisäksi usein määräaikaista eikä tehtävässä olevia henkilöitä kouluteta yhtä paljon kuin kokoaikaisessa työssä olevia. Koska suhteellisen suuri osuus naisista tekee/joutuu tekemään osaaikatyötä, on huoli siitä, että naisten työmarkkinanäkymät ovat merkittvästi huonommat kuin 19

20 miesten. Tästä huolimatta monilla naisilla ei ole kuitenkaan ole halua tehdä kokopäiväistä työtä. Tämä kielii ennenkaikkea kotityön ja vapaa-ajan tuomasta hyödystä. Naisten preferenssit vapaaajan ja työn suhteen saattavat olla erilaiset kuin miesten, mikä voi selittää osa-aikatyön yleisyyttä naisten keskuudessa. Yksi selitys naisten osa-aikatyön yleisyydelle saatta olla muiden kuin palkkatulojen määrässä (muuttuja m työn rajonnan mallissa). Neoklassisen työn tarjonnan teorian mukaan henkilön tarjoamien työtuntien määrä laskee, kun työn ulkopuoliset tulot kasvavat. Koska naimissa oleville naisille työn ulkopuoliset tulot ovat usein miehen tulot, niin teoria kertoo, että naisten osuus osaaikatyötä tekevistä on oltava suurempi. 3.3 Työvoimaosuus Kuvassa 3.3 on esitetty miesten ja naisten työvoimaosuudet Suomessa, EU:ssa, Japanissa ja Yhdysvalloissa vuodesta 1960 lähtien. Kuten aikaisemmin mainittiin, työvoimaosuus on työvoiman (koostuu työllisistä ja työttömistä) osuus koko väestöstä. Kuvasta on heti nähtävissä selkeä trendi naisten työvoimasuuden kasvussa, joka on jatkunut teollistuneissa maissa jo lähes viisikymmentä vuotta. Suurimmat muutokset naisten työvoimaosuudessa ovat tapahtuneet Yhdysvalloissa ja Europassa. Yhdysvalloissa osuus kasvoi 27 prosenttiyksikköä vuodesta 1960 vuoteen 2009, kun Euroopassa osuus kasvoi noin 20 prosenttiyksikköä luvulla naiset olivat Suomessa jo suurelta osin siirtyneet työelämään, joten 60-luvun jälkeinen muutos naisten työvoimaosuudessa ei ole läheskään yhtä dramaattinen kuin Yhdysvalloissa ja Euroopassa; osuus kasvoi vain seitsemän prosenttiyksikköä vuodesta 1963 vuoteen Toinen kuvassa näkyvä trendi on miesten työvoimaosuuden lasku. Samaan aikaan kun naisten työvoimaosuus on ollut nousussa, on miesten työvoimaosuus laskenut monissa maissa. Suomessa osuus laski 10 prosenttiyksikköä, Europpassa yhdeksän ja Yhdysvalloissa 12 prosenttiyksikköä välillä Japani on poikkeus, koska siellä miesten työvoimaosuus on pysynyt vakaana jo 50 vuotta. Mitkä asiat selittävät näitä muutoksia? Miksi viimeisten 50 vuoden aikana naisten työvoimaosuus on noussut kaikkialla, kun samaan aikaan miesten työvoimaosuus on laskenut? Yleinen ilmapiirin muutos ja feministiliike ovat varmasti osaltaan vaikuttaneet naisten asenteisiin työntekoa kohtaan. Lisäksi naisten kouluttautuminen ja varsinkin ryntäys korkeakouluihin on parantanut naisten asemaa työmarkkinoilla. Tänä päivänä naiset myös valitsevat pääaineekseen enemmän yksityisen sektorin kaipaamia aineita (kuten kauppatieteitä), kun taas ennen suuri osa korkeakoulutetuista naisista oli opettajia. Kuitenkin ehkä merkittävin naisten työvoimaosuuden kasvua selittävä tekijä lienee naisten palkkojen nousu sekä kotitalouden apuvälineiden hintojen kehittyminen ja hintojen lasku. Neoklassinen työmarkkinamalli ennustaa, että palkkojen nousun vaikutus työn tarjontaan on suurin niillä yksilöillä, joiden varauspalkka on lähellä markkinapalkkaa. Toisin sanoen palkkojen nousun substituutiovaikutus dominoi matalilla tulotasoilla, joilla yksilö on lähes indierentti työmarkkinoille osallistumisen ja kotityön välillä. Jos oletetaan, että työtä on tarjolla vain kiinteissä erissä, niin yksilötasolla pienikin palkan nousu saattaa aiheuttaa suuren lisäyksen työn tarjonnassa, kun ollaan lähellä yksilön varauspalkkaa. Miesten työvoimaosuuden laskuun on löydettävissä selkeä syy perinteisen tehdasteollisuuden osuuden pienentymisestä ja samanaikaisesta palvelusektorin kasvusta. Tehdasteollisuudessa työskennelleistä suuri osa ola miehiä, koska työntekijöiltä vaadittiin fyysistä voimaa, jossa miehillä on suhteellinen etu. Palvelusektorilla ei juurikaan tarvita fyysistä voimaa, joten miesten suhteellinen 20

21 etu työmarkkinoilla on pienentynyt (ellei jopa kadonnut kokonaan). 3.4 Työttömyysaste Perinteinen neoklassinen työmarkkinoiden teoria selittää suhteellisen hyvin reaalimailman ilmiöitä liittyen palkkoihin, tehtyihin työtunteihin ja työvoimaosuuteen, mutta työttömyyttä malli ei pysty selittämään. Kuten kappaleessa 2.4 osoitettiin, klassisessa täydellisen kilpailun ideaalissa työmarkkinamallissa ei ole työttömyyttä (mallissa yksilöt, jotka eivät tee työtä ovat työmarkkinoiden ulkopuolella omasta vapaasta tahdostaan). Kuitenkin tiedämme, että kautta historian taloudessa on ollut työttömyyttä. Kuvassa 3.4 on esitetty Suomen, Euroopan ja Yhdysvaltojen työttömyys- ja työllisyysasteen kehitys vuodesta 1960 vuoteen Ensimmäisenä kuvassa pistää silmään Suomen 1990-luvun laman aikaansaama työttömyyden kasvu, joka hakee vertaistaan. Ennen nykyistä - nanssikriisiä Yhdysvaltojen työttömyysaste oli jo lähes 30 vuotta ollut matalampi kuin Euroopassa. Yhdysvaltojen parempaa työmarkkinaperformanssia viimeisen 30 vuoden aikana selitetään usein vähemmällä työmarkkinainstituutioiden rasitteella 5. Toinen selitys Yhdysvaltojen Eurooppaa matalmpaan työttömyysasteeseen on työmarkkinoiden dynamiikka. Toisin sanoen, työntekijöiden ja työnantajien välinen kitka ja työntekijöiden työnetsimisaktiviteetti eroavat Euroopan ja Yhdysvaltojen välillä. Työmarkkinoiden instituutioita työttömyyden aiheuttajana voidaan analysoida neoklassisen työn tarjontamallin avulla. Työmarkkinoiden kitkan ja etsintäkustannusten analysointi vaatii jo uuden mallin. Seuraavaksi käymme lyhyesti läpi nämä kaksi mahdollista työttömyyden aiheuttajaa. 5 On huvittavaa, että samaa argumenttia, työmarkkinainstituutioita, käytettiin 40 vuotta sitten selittämään Euroopan työmarkkinaihmettä. 21

22 Lähde: OECD. Kuva 3.3: Työvoimaosuudet Suomessa, EU:ssa, Japanissa ja Yhdysvalloissa

23 Lähde: OECD. Kuva 3.4: Työttömyys- ja työllisyysaste Suomessa, Euroopassa ja Yhdysvalloissa Työttömyyden selitys työmarkkinoiden sääntelyllä Jotta täydellisen kilpailun perusmalliin saadaan (ei-vapaaehtoista) työttömyyttä on palkan oltava tasapainopalkan yläpuolella. Tässä tilanteessa taloudessa on työn ylitarjontaa, ja näin ollen myös työttömyyttä. Mitkä tekijät voivat reaalimaailmassa häiritä työmarkkinoita niin, että palkka on yli täydellisen kilpailun tilanteen? Yksi mahdollinen selittävä tekijä on työmarkkinoita sääntelevät instituutiot 6. Mikäli täydellisen kilpailun oletuksemme pätee, työmarkkinoiden instituutioista minimipalkat ja ammattiliitot nostavat palkkatason tasapainopalkan yläpuolelle aiheuttaen samalla työttömyyttä 7. Joissain maissa, kuten Yhdysvalloissa, minipalkkataso on säädetty lailla. Toisissa maissa minipalkoista sovitaan ammattiliittojen käymissä työsopimusneuvotteluissa. Ammattiliittojen tapauksessa työnantajat kohtaavat työn tarjontakäyrän, joka eroaa yksilöiden varauspalkoista. 6 Työmarkkinoiden instituutiolla tarkoitetaan jotain yhteisesti sovittua mekanismia, joka häiritsee vaihdantaa työmarkkinoilla. 7 Jos sitä vastoin oletamme, että työn kysynnän määräävällä yrityksellä on markkinavoimaa työntekijöihin nähden (yritys on monopsoni), saattavaa minimipalkaoilla ja ammattiliitolla olla jopa työllisyyttä kasvattava vaikutus. 23

24 Kuva 3.5: Minimipalkan aiheuttama työttömyys täydellisen kilpailun työmarkkinoilla. Mitä suurempi on ammattiliittojen neuvotteluvoima sitä suurempi on ammattiliittojen aiheuttama palkkakiila (ero täydellisen kilpailun tasapainopalkan ja ammattiliitollisen tasapainopalkan väillä). Kuvassa 3.5 on esitetty tilanne, jossa minimipalkka aiheuttaa taloudessa työttömyyttä. Työttömyyden selitys työmarkkinoiden kitkalla Neoklassinen työn tarjonnan teoriassa ei oteta lainkaan huomioon työn etsimiseen kuluvaa aikaa ja kustannuksia. Toisin sanoen, mallissa oletetaan, että etsintäkustannuksia ei ole. Mallissa henkilö tietää mitä palkkaa markkinoilla maksetaan ja jos hänen varauspalkkansa alittaa markkinapalkan, päättää henkilö mennä töihin. Malli siis olettaa, että informaatio on täydellistä. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan ole. Työmarkkinoilla oleva informaatio on epätäydellistä ja etsintäkustannukset eroavat nollasta. Näissä olosuhteissa esiintyy ns. kitkatyöttömyyttä, joka aiheutuu nimensä mukaan työmarkkinoilla olevasta kitkasta eli epätäydellisestä informaatiosta ja etsintäkustannuksista. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana merkittävä osa työmarkkinoiden teoriasta on keskittynyt juuri ns. etsintämallien kehittämiseen. Itse asiassa tämän vuoden 2010 taloustieteen Nobel 8 annettiin Peter Diamondille, Dale Mortensensenille ja Christopher Pissaridekselle heidän työmarkkinoiden kitkaa ja etsintäkustannuksia koskevasta analyysistaan. Etsintämallien avulla pystytään selittämään miksi työmarkkinoilla on samanaikaisesti työttömyyttä ja avoimia työpaikkoja. Etsintämallit katsovat työmarkkinoita työtä etsivän työttömän silmin. Yksinkertaisimmissa etsintämalleissa työttömälle työnhakijalle tarjotaan joka periodi (esim. joka viikko) työpaikkaa, jonka palkka w vaihtelee tunnetun jakauman (esim. normaalijakauman) mukaan. Etsintämallin ratkaisuna on varauspalkka, joka saadaan ratkaistua matemaattisesti ns. 8 Oikeammin: Ruotsin keskuspankin taloustieteen palkinto Alfred Nobelin muistolle 24

25 optimaalisen pysäytyksen menetelmällä (method of optimal stopping). Näin ollen yksinkertaisimmatkin etsintämallit selittävät taloudessa esiintyvää kitkatyöttömyyttä. Kehittyneemmissä etsintämalleissa henkilön etsintäponnistelut vaikuttavat siihen kuinka usein hänelle tarjotaan työpaikkaa. Esimerkiksi jos työtön valitsee matalan etsintäponnistelun tason, hänelle tarjotaan työtä kerran viikossa ja jos hän valitsee korkean ponnistelun tason, tarjotaan hänelle työtä kaksi kertaa viikossa. Tässä mallissa työttömyyskorvausten suuruudella on oleellinen osuus työntekijän etsintäponnisteluihin. Mitä suuremmat ovat työttömyyskorvaukset sitä vähemmän työnhakija näkee vaivaa työnhakuun ja sitä pidempi on odotettavissa oleva työttömyysjakso. Työttömyyskorvausten suuruuden ja työntekijöiden etsintäponnistelujen välillä onkin empriisissä tutkimuksissa havaittu selvä negatiivinen korrelaatio. Lähteet [1] T Boeri and JC Ours. The economics of imperfect labor markets. Princeton University Press, [2] P. Cahuc and A. Zylberberg. Labor economics. MIT Press, [3] NG Mankiw and MP Taylor. Economics. Thomson Learning,