LUKUNÄYTE Viisas Elämä Oy

Transkriptio

1 Vesa Talvitie, 2015 Teos on saanut tukea Suomen tietokirjailijat ry:ltä. ISBN Basam Books, 2015 Kannen kuva: Olli Sarmaja, Kansi: Taivo Org, Küpress OÜ Taitto: Keski-Suomen Sivu Oy Paino: Tallinna Raamatutrükikoja OÜ Basam Books Oy PL 42, Helsinki

2 Kiitokset Kiitän kollegoitani ja ystäviäni, jotka ovat ystävällisesti kommentoineet kirjan lukujen varhaisempia versioita: Annarilla Ahtola Joonas Anttila Henrik Enckell Antti Kauppi Ari Haukkala Erkki Heinonen Anne Lilja Sakari the steel Heikkinen Jallu Lindblom Pertti Muurinen Ari Takalo Tatu Teräväinen Nina Pyykkönen Marjo Pennonen Jari Hakanen Kimmo Alho Jussi Valtonen Riku Perhoniemi Panu Varjonen Aarno Laitila Marjo Flykt Kaisa Poutanen Erityiskiitos isälleni Erkille, joka auttoi ymmärtämään teoksen kohderyhmän oikein. Haluan kiittää myös Olli Sarmajaa kannen kuvasta sekä Basam Booksin Nina Valtavirtaa ja Kosti Salmista. Kiitän myös Suomen tietokirjailijat ry:tä kirjan kirjoittamiseen myönnetystä apurahasta, sekä Suomen psykologista seuraa luvasta uudelleenjulkaista Psykologia-lehdessä aiemmin ilmestynyt artikkeli Tiedonmuodostus, ammattien välinen kilpailu ja keksimisen logiikka mitä tieteellisyys on psykologin käytännön työssä?. Kirjan Facebook-sivu: ArkipsykologiastaAivotutkimukseen 5

3

4 SISÄLLYS Kiitokset... 5 Johdanto: Mikä mieli on? Mielestä merkityksiin ja psykologiaan psykologian. tutkimuskohteista Psykologisten termien luonne mihin konstruktio viittaa? Psykologiset syyt ja selitykset Psykologia, aivotutkimus ja neuraaliset korrelaatit Psykologin työn tiedeperusteisuus Yhteiskunta ja psykokulttuuri onko psykologia ollut aina. vai keksittiinkö se? Miksi psykologialta puuttuu (tulevaisuudessakin). kokonaisnäkemys?

5

6 Johdanto: mitä psykologian filosofia on? On filosofiaa ja psykologiaa, mutta mitä on psykologian filosofia? Tieteenalat tarkastelevat ihmisen sisäisen ja ulkoisen todellisuuden ilmiöitä, mutta myös tieteenaloja itsessään voidaan tarkastella (meta)tieteellisesti. Näin tieteenhistoria, -filosofia, -sosiologia ja -psykologia ovat omia tutkimusalueitaan. Tieteenfilosofiassa käsitellään tieteellisen tutkimuksen taustalla olevia oletuksia. Tieteenalojen omissa filosofioissa puolestaan pureudutaan niiden erityiskysymyksiin: tarkastellaan tutkimuskohteen ja -menetelmien ominaispiirteitä ja asetetaan alalla tehtävä tutkimus laajempaan kontekstiin. Esimerkiksi lääketieteen filosofian yksi alue on etiikka, ja biologian filosofiassa pohditaan muun muassa, onko biologia itsenäinen tiede vaiko pohjimmiltaan fysiikkaa ja kemiaa. Historian filosofiassa puolestaan keskeisenä kysymyksenä on se, kuinka voidaan asettaa paremmuusjärjestykseen vaikkapa tietyn vallankumouksen syitä koskevia teorioita, kun ei ole mahdollista toistaa ilmiötä ja tehdä kokeita. Psykiatrian filosofian vakiintuneista teemoista mainittakoon luokitusjärjestelmien (diagnostiikka) kriittinen tarkastelu. Tieteellisen tutkimuksen kenttä on laajentunut ja sirpaloitunut eriytyneiksi tutkimusalueiksi, ja lentävän lauseen mu- 9

7 kaan nykypäivän tutkijat tietävät yhä enemmän yhä vähemmästä. Erityisalojen määrät ovat huomattavia: esimerkiksi Yhdysvaltojen psykologiyhdistyksessä (American Psychological Association) on 55 jaosta. Eri erityisalojen tutkijoilla ei välttämättä ole juuri yhteisiä keskustelunaiheita. Jos kysymme, mitä yhteistä on psykoterapiaprosessia, liikennekäyttäytymistä ja näköjärjestelmän toimintaa tutkivilla psykologeilla, vastauksen antaminen on vaikeaa ei liene ainoatakaan psyko logista teoriaa, tutkimustulosta tai tutkimusmenetelmää, johon kaikki kolme tutkimustyössään nojautuisivat. Jason Goertzen (2008) katsoo psykologian epäyhtenäisyyden olevan oire, joka johtuu tieteenalan perustavanlaatuisista filosofisista ongelmista. Hänen mukaansa psykologia on kuvitellut saavuttavansa luonnontieteen statuksen kieltämällä kaiken filosofisen. Niin tai näin, perusteisiin porautuessaan psykologian filosofia joka tapauksessa kulkee erikoistumis- ja sirpaloitumistrendissä vastavirtaan. Jos haluaa muodostaa käsityksen jonkin tieteenalan luonteesta tai ominaispiirteistä mitä vaikka biologia tai psykologia oikein on filosofinen johdatus on hyvä vaihtoehto lukuisille Principles of psychology - ja Introduction to biology -tyyppisille yleisesityksille. Psykologian yleisesityksissä omina lukuinaan tapaavat olla ainakin muisti, kehityspsykologia, oppiminen, persoonallisuus, älykkyys ja sen mittaaminen sekä kliininen psykologia. Tällaisessa esityksessä maalautuva yleiskuva on tärkeä ja usein hyödyllinen. Samalla yleiskuvan luova teos on väistämättä paitsi hajanainen myös laajuutensa ja luettelomaisuutensa takia pitkäveteinen. Kukaan ei ole kiinnostunut kaikista psykologian osa-alueista, ja siten psykologian 10

8 perinteisiä yleisesityksiä luetaan lähinnä pakosta ne kuluvat tenttiin valmistautuvien psykologian ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoiden käsissä. Tämä teos johdattaa lukijan kaikkia psykologian alueita koskettavien peruskysymysten ja ydinongelmien ääreen: mikä mieli on, missä suhteessa yliopistopsykologia on yhtäältä arki psykologiaan ja toisaalta aivotutkimukseen, voiko tietokoneella tai robotilla olla mieli, mihin psykologinen käsitteistö viittaa, millaisia ovat psykologiset selitykset ja niin edelleen. PSYKOLOGIAN FILOSOFIAN KENTTÄ Psykologian filosofian ala ei ole tarkkarajainen vaan määrittyy pitkälti kirjoittajan taustan pohjalta. Vakiintumattomuus näkyy muun muassa siinä, että alalta ei ole julkaistu käsikirjaa ( Handbook of the philosophy of psychology ). Joka tapauksessa mieleen, mieliin ja merkityksiin liittyviä kysymyksiä on tutkittu pitkään niin sanotun mannermaisen filosofian (mm. Edmund Husserlin ja Martin Heideggerin kirjoituksiin nojautuva filosofinen perinne) sekä neuvostopsykologian (Lev Vygotski) puitteissa. Englannin kielellä julkaistujen, psykologian filosofiaksi nimettyjen teosten (Block 1982; O Donohue & Kitchener 1996; Botterill & Carruthers 1999; Bermudez & MacPherson 2006; Symons & Calvo 2011; Weiskopf & Adams 2015) kirjoittajien tausta on puolestaan lähes poikkeuksetta kognitiotieteessä, ja sen kautta Ludwig Wittgensteinin kirjoituksista ja loogisesta empirismistä alkunsa saaneessa analyyttisessä filosofiassa. Erilaisten mielen filosofioiden yhteydet ovat satunnaisia ja vähäisiä, ja englanninkielisissä teoksissa harvoin edes mai- 11

9 nitaan mannermaisen filosofian edustajia. Mielen filosofian ja aivotutkimuksen alueilla julkaisseet kirjoittajat typistävät psykologian filosofian usein mieli ruumis-ongelmaan (mindbody problem): mikä mieli on, ja mikä on sen suhde aivoihin? Englanninkielisistä psykologian filosofian teoksista poiketen käsillä olevan kirjan kirjoittaja on itse psykologi. Sen myötä psykologian filosofia näyttäytyy seuraavilla sivuilla huomattavasti mielen filosofiaa laajempana kenttänä. Teoksen merkittävin ominaispiirre on se, että tarkastelun kohteena on myös käytännön psykologityöhön liittyvät filosofiset kysymykset. Englanninkielisellä kielialueella teoksen nimi voisikin olla Psychologist s guide to the philosophy of psychology. Kentän vakiintumattomuuden takia tämäkään teos ei voi luvata aihepiirin kattavaa esittelyä siksi kirjan alaotsikko on Kysymyksiä psykologian filosofiasta. Suomessa filosofinen tarkastelukulma oli vahvasti mukana psykologian varhaisvaiheissa. Filosofi Eino Kailaa pidetään suomalaisen psykologian perustajana, ja hänen psykologiaa käsittelevissä kirjoituksissaan oli vahva filosofinen vire. Suomeksi ei tätä ennen ole julkaistu teosta, jonka nimessä olisi ilmaisu psykologian filosofia, mutta Kailan lisäksi muun muassa Lauri Rauhala ja Pekka Sauri (julkaisematon väitöskirja) ovat käsitelleet alueelle lankeavia kysymyksiä. ARKI-, AKATEEMINEN JA KÄYTÄNNÖN PSYKOLOGIA Psykologia on maallikolle tieteenaloista kiinnostavimpia olemmehan päivät yöt psykologisten ilmiöiden ytimessä ja psykologisoiva tarkastelutapa on tullut siinä määrin suosituksi, että puhutaan jopa aikamme psykokulttuurista. 12

10 Psyko logiatieteen erityispiirteenä on sen läheisyys saman ilmiökentän maallikkopohdintaan, arkipsykologiaan (sanalla on myös sävyltään halventavat variantit keittiöpsykologia ja kyökkipsykologia ), sekä ihmisyhteisöjen vuorovaikutusta perustavalla tavalla määrittäviin uskomuksiin. Lainsäädännöt ja ihmisoikeusjulistukset nojautuvat oletukseen ihmisen kokemuksellisesta tietoisuudesta ja vapaasta tahdosta, ja päivittäisessä vuorovaikutuksessa meidän on mahdotonta olla olettamatta lajitovereillemme vapaata tahtoa. Tieteen kontekstissa nämä itsestäänselvyyksinä pidetyt oletukset luovat jännitteen: niitä on hyvin vaikea asettaa luonnontieteen materialististen näkemysten yhteyteen. Yliopistopsykologia ja etenkin psykologien ammatillinen toiminta ovat arkipsykologian dualismin ja luonnontieteen materialismin jännitekentässä. Tieteellinen tiedonmuodostus eroaa monin tavoin arkiajattelusta, ja tieteenalojen on ymmärrettävästi olennaista piirtää ja ylläpitää rajaviivaa tieteen ja arkiajattelun välillä. Psyko logian kohdalla rajanveto on yllä esitettyyn liittyen varsin vaikea: akateeminen psykologia on kietoutunut arkiajatteluun sekä sen puitteissa muodostuneeseen käsitteistöön tiukemmin kuin mikään muu tieteenala. Rajanvetoa monimutkaistaa vielä se, että (yliopistosta valmistuneiden) psykologien työssään soveltama psykologia ei ole aivan samaa kuin yliopistossa opetettu psykologia. Itse asiassa yliopistoissa toimivien ja käytännön työtä tekevien psykologien välillä on useissa maissa juopa, ja puhutaan eri psykologiheimoista. Päätyipä psykologi valmistuttuaan käytännön työhön tai tutkijaksi, hän joutuu väistämättä syventämään tietojaan erikoisalastaan. Valmistuakseen yliopistosta on luettava yhdet 13

11 kirjat ja kuunneltava yhdet luennot, osatakseen tehdä psykologin työtä toiset. Ensimmäisten ja toisten kirjojen välillä on paikoin jännite, joka näyttäytyy esimerkiksi psykoterapeuttikoulutuksen kohdalla: psykoanalyysi on suomalaisessa akateemisessa psykologiassa nykyään varsin marginaalisessa asemassa, mutta laillistetuista psykologi-psykoterapeuteista kaksi kolmannesta on psykoanalyyttisesti suuntautuneita. Seuraavilla sivuilla käsiteltävät tieteenalan perimmäiset kysymykset kuuluvat voimakkaasti erikoistuneen asiantuntijuuden ja tutkimuksen ajassakin psykologin ammatilliseen yleissivistykseen. Muille kuin psykologeille ja psykologian opiskelijoille teos tarjoaa avaimenreiän psykologian perimmäisiin kysymyksiin. Teoksesta löytää tuskin mitään kirjoittajan itse keksimää, sillä tarkasteltavat kysymykset ovat pääosin psykologian ja ihmistieteiden klassisia teemoja, joista on keskusteltu ja kiistelty muun muassa lukujen lopussa mainituissa teoksissa. Teemojen valinta ja käsittelytapa luonnollisesti heijastaa kirjoittajan henkilökohtaisia mieltymyksiä. Kirjan luvut ovat pitkälti itsenäisiä, joten lukija voi suunnistaa niiden välillä oman kiinnostuksensa ohjaamana. 14

12 Lähdeteokset ja syventävää kirjallisuutta Aittola, H. & Ylijoki, O.-H. (2005). Tulosohjattua autonomiaa: Akateemisen työn muuttuvat käytännöt. Helsinki: Gaudeamus. Bermudez, J. & MacPherson, F. (toim.) (2006). Philosophy of Psychology: Contemporary Readings. New York: Routledge. Block, N. (toim.) (1983). Readings in Philosophy of Mind, Volume 1. Harvard: Harvard University Press. Botterill, G. & Carruthers, P. (1999). The Philosophy of Psychology. Cambridge: Cambridge University Press. Psychology%20(Botterill%20G%20,%20Carruthers%20P% )(T)(310S).pdf Goertzen, J. R. (2008). On the possibility of unification: The Reality and nature of the crisis in psychology. Theory & Psychology, 18, s Macdonald, C. & Macdonald, G. (toim.) (1995). Philosophy of Psychology: Debates on Psychological Explanation, Volume One. Oxford: Blackwell. O Donohue, W. & Kitchener, R. (toim.) (1996). The Philosophy of Psychology. London: Sage Publications. Rauhala, L. (2005). Hermeneuttisen tieteenfilosofian analyyseja ja sovelluksia. 2. täydennetty painos. Helsinki: Yliopistopaino. Sauri, P. (1990). The production of psychological knowledge as communicative interaction. Julkaisematon väitöskirja. Symons, J. & Calvo, P. (2011). Routledge Companion to Philosophy of Psychology. New York: Routledge. Valkonen, J., Henriksson, M., Tuulio-Henriksson, A. & Autti-Rämö, I. (2011). Psykoterapeutit Suomessa: Psykoterapiapalvelut ja niiden järjestäminen. Kela, Sosiaali- ja terveysturvan selosteita 74/2011. Weiskopf, D. & Adams, F. (2015). An Introduction to the Philosophy of Psychology. Cambridge: Cambridge University Press. 15

13 1. MIKÄ MIELI ON? Käsi ylös joka äänestää Kristiinaa sihteeriksi! Puheenjohtajan huudahduksen aikaansaamat ääniaallot etenevät ilmassa saapuakseen kuulijan tärykalvoille. Korvassa Cortin elin muuttaa ääniaallot sähkökemiallisiksi impulsseiksi, jotka etenevät ensin kuuloaivokuorelle, missä puheentunnistus tapahtuu. Täältä impulssit hajautuvat eri puolille aivoja. Otsalohkon aktiviteetti liittyy toiminnanohjaukseen (päätöksentekoon), ja motoriselta aivokuorelta lähtee impulsseja käden lihaksiin saaden aikaan sen nousemisen. Filosofi Ludwig Wittgensteinin kiehtovan määritelmän mukaan mieli on se, mitä jää jäljelle, kun käden nostamisesta vähennetään käden nouseminen (eli aivojen, lihasten ja kehon muut neurofysiologiset prosessit). Yllä olevan esimerkin kohdalla vähennyslaskun tulos sisältää ainakin puheenjohtajan huudahduksen merkityksen ymmärtämisen, henkilön mielikuvat Kristiinan (ja hänen kilpailijoidensa) sihteerintaidoista, mielikuvien virittämät tunteet sekä päätöksen nostaa käsi. Wittgensteinin laskutoimitusmääritelmä tuo esiin arkiajattelun oletuksen, että mieli on jokin tai jotain ihmi- 16

14 sessä ruumiin lisäksi olevaa. Tuo jokin on psykologian tutkimuskohde, tai ainakin keskeistä psykologian olemassaololle ja oikeutukselle. Mielen ja ruumiin suhdetta sekä vapaata tahtoa koskevia kysymyksiä (ns. mieli ruumis-ongelma) kutsutaan usein tieteen merkittävimmäksi ratkaisemattomaksi kysymyksek si. René Descartesin 1600-luvulla keksimä ongelma koskettaa kaikkia ihmistieteitä ja osaa luonnontieteistäkin, mutta keskeisin se on psykologialle. Avoin, ratkaisematon ongel ma vaikuttaa väistämättä monin tavoin tieteenalaan, mutta sitä ei yleensä mainita sen enempää tieteellisissä kuin yleistajuisissakaan kirjoituksissa. Ajatus mielestä ihmisessä olevana oliona, filosofian termillä ilmaistuna substanssina, edustaa sanokaamme dualistista realismia. Dualismi-sana viittaa siihen, että ihminen oletetaan koostuvan kahdesta olomuodosta, materiasta ja mielestä. Realismi puolestaan tarkoittaa filosofislangissa sitä, että esitetty kanta on arkiajattelun näkökulmasta luonteva ja uskottava. Arkielämän dualistinen realismi sisältää myös oletuksen, että ei-materiaalinen mieli on kykenevä liikuttamaan materiaalista ruumista: mielellä on niin sanotusti kausaalista voimaa, jolloin päätös äänestää Kristiinaa sihteeriksi saa käden tosiasiallisesti nousemaan. Tieteen näkökulmasta tarkasteltuna arkipsykologian dualistinen realismi sisältää vakavia ongelmia, joita käsitellään lähemmin jäljempänä. Arkielämän tilanteissa ja yhteiskunnan instituutioissa dualistinen realismi on kuitenkin toimiva ja välttämätönkin oletusrypäs. Psykologia tieteenä ja psykologit työssään tieteen soveltajina taas ovat monin tavoin sidoksissa arjen oletuksiin ja yhteiskunnan instituutioihin, ja 17

15 sen myötä mieli ruumis-ongelma virittää monimuotoisia, paljolti piiloon jääviä jännitteitä psykologian sisään. Useimmat tässä teoksessa käsiteltävistä teemoista kytkeytyvätkin kiinteästi tähän jännitteeseen. Tiede pyrkii ratkaisemaan ongelmia, ja usea mielen filosofian ismi on esittänyt ratkaisuehdotuksensa Descartesin virittämään ongelmaan. Ismien kirjon yksityiskohtainen läpikäynti ei ole tässä yhteydessä tarpeen, vaan kirjo typistetään seuraavassa kahdeksi dualismin vaihtoehdoksi. Ensinnäkin fysikalismin (materialismi, eliminativismi) mukaan kaikki, mitä maailmassa on, on (pohjimmiltaan) materiaa. Fysikalisti kyseenalaistaa koko Wittgensteinin yhtälön väittäen, että itse asiassa käden nouseminen = käden nostaminen mieli ja vapaa tahto ovat hänen mukaansa jonkinlaisia illuusioita. Fysikalisti pyrkii ratkaisemaan mieli ruumis-ongelman ja hankkiutumaan eroon Descartesin luomasta dualismipiinajaisesta ja penää, kuinka käyttäytymisemme ja puheemme voisivat selittyä periaatteellisessa mielessä jotenkin toisin kuin (tulevaisuuden) erittäin kehittyneen robotin tai tietokoneen käyttäytyminen ja puheet. Edelleen fysikalistisen ajatuksenkulun mukaan psykologinen käsitteistö tulee aivotutkimuksen kehittymisen myötä käymään tarpeettomaksi. (ks. esim. Churchland 2002, Wegner 2002.) Fysikalismi siis eliminoi mielen. Sen kriitikot kysyvätkin, voiko mielen poistamista mielen ja ruumiin suhdetta koskevasta ongelmasta kutsua varsinaisesti ongelman ratkaisuksi. Useat filosofiset ismit ovat pyrkineet luomaan kompromissin, joka olisi sekä arkiajattelun tapaan realistinen että eliminativismin tavoin linjassa tieteen materialismin kanssa. Emergentin materialismin kannattajalle mieli on aivojen 18

16 monimutkaisista prosesseista esiin sukeutunut ja niihin jollain tavalla palautuva ilmiö. Kaksoisaspektimonismin mukaan mieli ja materia taas ovat saman substanssin kaksi eri ulottuvuutta. Kutsuttakoon näitä sekä dualistisen realismin katu-uskottavuuden että luonnontieteen selityspyrkimysten oikeutuksen tunnustavia ismejä hybridinimellä emergentismi-kaksoisaspektimonismi. Niin kauan kuin mieli ruumisongelma on ratkaisematta, kaikki kompromissia tavoittelevat mielen filosofian ismit ovat kuitenkin epätäydellisiä, keskeneräisiä ja vailla yleistä hyväksyntää. Vielä viime vuosituhannen lopulla dualismilta kalskahtaviakin lähestymistapoja pidettiin angloamerikkalaisen mielen filosofian piirissä lähinnä säälittävinä yrityksinä, fysikalismista ponnistavia mieli ruumis-ongelman ratkaisuyrityksiä puolestaan itsestään selvästi mielekkäinä projekteina. Sittemmin keskustelun ilmapiiri on hieman muuttunut, kun on enenevästi tuotu esiin, etteivät dualismin ongelmat tee materialismista oikeaa (ks. esim. Balaguer 2010, Koons & Bealer 2010, Kuorikoski & Ylikoski 2007). Oikeastaan jo yllä esitetyn pohjalta voidaan antaa vastaus luvun otsikon kysymykseen tiedeyhteisöllä ei ole jaettua näkemystä siitä, mikä mieli on, tai edes siitä, onko sitä. Voidakseen syvällisemmin ymmärtää psykologiaa on kuitenkin tunnettava mieleen ja sen tutkimiseen liittyvät tieteenfilosofiset jännitteet. Seuraavassa tarkastellaan näitä jännitteitä ennen päätymistä väistämättömän epämääräiseen mielen määritelmään. 19

17 KOLME REITTIÄ MIELEEN Kun luonnontieteilijät pohtivat, onko tutkimuskohteella jokin ominaisuus esimerkiksi ihmisellä virussairaus tai kaivovedessä radonia he tarttuvat mikroskooppeihin, kaukoputkiin ja näitä uudempiin tutkimusvälineisiin. Mutta miten psykologiassa saadaan yksittäisen ihmisen tai tietyn ihmisryhmän kohdalla selville, onko tällä tietty mielellinen tila tai ominaisuus? Mielen tutkimisessa on kolme reittiä. Ensimmäinen hyödyntää itsehavaintoa, introspektiota: kysytään ihmiseltä itseltään, millaisia ajatuksia, tunteita ja mielikuvia hänellä on mielessään, tai millaisia syitä hänen toimintansa taustalla on. Jäljempänä käsitellään itsehavaintoon liittyviä periaatteellisia ongelmia, mutta käytännöllisesti ajatellen itsehavainto on monen asian selvittämiseksi järkevin ja yksinkertaisin tapa. Suuri osa psykologian tutkimuksista nojautuukin itsehavainnointiin ja suoraan kysymiseen: koehenkilöiltä tiedustellaan kysymyslomakkeiden avulla heidän uskomuksistaan, arvoistaan, asenteistaan, reaktioistaan, oireistaan jne., ja toisaalta kerätään tietoa esimerkiksi heidän koulutuksestaan, henkilöhistoriastaan, terveydentilastaan, harrastuksistaan tai perhetilanteestaan. Kun näiden kesken löydetään korrelaatioita, saamme esimerkiksi lukea, kuinka tietyt harrastukset, elämäntavat tai koulutus aiheuttavat masennusta tai lisäävät elämän mielekkyyden kokemusta. Itsehavainnoinnilla on merkittäviä puutteita ja rajoitteita: emme aina ole selvillä toimiemme syistä, muistamme ja ymmärrämme väärin ulkomaailman tapahtumat ja omat mielenliikkeemme, tai emme syystä tai toisesta halua paljastaa todellisia ajatuksiamme. 20

18 Mielen tutkimisen toinen reitti on tarkkailla käyttäytymistä ja tehdä havaintojen perusteella päätelmiä mielestä. Teemme jatkuvasti kanssaihmisten käyttäytymisen perusteella (oikeita ja virheellisiä) oletuksia heidän aikomuksistaan ja mielentiloistaan: Carita on huolissaan, ahdistunut tai rakastunut, koska hän tavoistaan poiketen oli illallisella hiljainen eikä kysellyt herkullisen aterian valmistuksen yksityiskohtia. Arkipäivän havainnointimme on väistämättä sattumanvaraista ja epäjärjestelmällistä. Tästä poiketen tutkijat havainnoivat käyttäytymistä enemmän tai vähemmän kontrolloiduissa laboratorio- ja muissa olosuhteissa. Huomattakoon, ettei tutkijan välttämättä tarvitse olettaa itsehavaintoja koskevien raporttien olevan paikkansapitäviä: hän voi suhtautua niihin myös kielellisenä käyttäytymisenä, mistä tehdään päätelmiä aivan kuten muustakin käyttäytymisestä. Jos esimerkiksi sodassa traumatisoituneet välttävät sotatapahtumista puhumista, urheilijat kieltävät kilpailujännityksen vaikuttavan suorituksiinsa tai taiteilijat kertovat aina kulkeneensa omaa tietään esikuvista välittämättä, on tutkimuksellisesti hedelmällistä asettaa varauksia tutkittavien itsehavaintojen paikkansapitävyydelle. On korostettava, että tutkittaessa mieltä käyttäytymisen kautta kyse on epäsuorasta tutkimusmenetelmästä: mieli ei ole suoraan tutkimuskohteena, vaan tutkimus perustuu oletukseen, että käyttäytymistä määrää ja sen syynä on taustalla vaikuttava (aineeton) mieli. Kolmas reitti mieleen ovat aivot. Aivojen tiedetään vaikuttavan tietoisuuden sisältöihin lukuisin tavoin: aivovaurio voi aiheuttaa esimerkiksi kyvyttömyyden tunnistaa tuttujen henkilöjen kasvoja (prosopagnosia), hormonit ja aivojen välittäjä- 21

19 aineet vaikuttavat mielialaan, aivojen keinotekoinen ärsyttäminen voi saada aikaan esimerkiksi haju- ja ääniaistimuksia ja niin edelleen. Aivot selvästikin vaikuttavat tietoisuuden tiloihin ja käyttäytymiseen, ja osin suorastaan selittävät niitä. Mutta voidaanko aivoja tutkimalla kertoa jotain siitä, mikä tai millainen mieli on? Voidaan kuvitella, että jokin neurobiologinen (aivojen toiminnan) erityispiirre korreloisi täydellisesti jonkin psykologisen ominaisuuden kanssa. Esimerkiksi kaikkien skitsofreenikkojen tai tiedemiesnerojen tietyn aivoalueen toiminta voisi olla normaaliotokseen verrattuna erityisen voimakasta tai vähäistä. Tällainen löydös vaikuttaisi selittävän henkilöiden käyttäytymisen tai tietyt reaktiot skitsofreenikoiden oireet tai tieteilijöiden nerokkaat oivallukset. Mutta kertoisiko se jotain skitsofreenikkojen tai tiedemies- ja naisnerojen mielistä? Aivojen ja mielen (tai aivotutkimuksen ja psykologian) suhteeseen paneudutaan lähemmin viidennessä luvussa. Joka tapauksessa toisen, eli käyttäytymisreitin tavoin myös aivotutki mus tutkii mieltä vain välillisesti. Itsehavainnointi on siten ainoa suora tapa tutkia mieltä tai tarkemmin sanoen kokemuksellista tietoisuutta. Itsehavainnoinnin erittäin merkittävä ongelma on luonnollisesti se, että on mahdollista itsehavainnoida ainoastaan omaa mieltään. MIELEN TUTKIMUKSEN KAKSI YDINONGELMAA Mielen tutkimuksen ongelmavyyhdin ytimessä on kaksi toisiinsa kietoutuvaa lankaa. Ensinnäkin mielen olemassaoloa koskeva (ontologinen) kysymys kytkeytyy läheisesti siihen, 22

20 mitä voidaan ylipäätään hyväksyä tieteellisen tiedon lähteeksi (epistemologinen kysymys). Toiseksi on vaikea ajatella, että jokin olisi olemassa mutta kuitenkin ei-materiaalista, ja että tuo ei-materiaalinen jokin olisi vielä jonkin materiaalisessa todellisuudessa olemassa olevan asian syy tai selittävä tekijä. Aloittakaamme epistemologisesta kysymyksestä. Sikäli kuin mieli ymmärretään jonain ihmisessä olevana ei-materiaalisena, tunteet ja mielikuvat ns. kokemuksellinen tietoisuus ovat mielen keskeisimpiä aspekteja ja määritteleviä tekijöitä. Tunteisiin ja mielikuviin ei voi viitata osoittamalla, kuten voidaan viitata vaikkapa puuhun tai soluun. Mieleen ei voida myöskään tarttua kädellä tai pinseteillä, ei voida kokoontua pöydän ympärille tarkastelemaan sillä olevaa mieltä, eikä mieleen voida tähdätä linssillä varustetulla putkella. Yllä todettiin aivotutkimuksen ja käyttäytymisen havainnoinnin olevan epäsuoria tapoja tutkia mieltä, itse havainto taas on ainoa suora reitti mielen olemassaolo havaitaan aina ja ainoastaan omakohtaisesti (englanninkielisessä kirjallisuudessa puhutaan tässä yhteydessä first-person point-of-view sta). Tieteessä on kyse luotettavasta tiedonmuodostuksesta. Luotettavuuden varmistamiseksi on kyettävä hallitsemaan olosuhteisiin liittyviä satunnaisia tekijöitä sekä havainnoitsijan henkilökohtaisiin ominaisuuksiin liittyviä virhelähteitä. Jos jokin olettamus tai uskomus perustuu vain yhden asiassa osallisen havaintoon, se on epävarmalla pohjalla. Tämän takia tieteellisessä tiedonmuodostuksessa korostetaan riippumattomien havaintojen sekä kokeiden toistamisen merkitystä. Tätä vasten katsottuna itsehavainto on ongelmallinen tutkimusmenetelmä, sillä sen oikeellisuutta ei kukaan ulkopuolinen 23

21 voi varmentaa: jos väitän olevani tarmokas (tunne) ja suunnitelleeni juuri leijanlennätystä Kaivopuistossa (mielikuva), kukaan ei voi tarkistaa, onko todella näin vai puhunko omiani. Jos subjektiivinen kokemus hyväksytään tiedon lähteeksi tunteiden ja mielikuvien kohdalla, se olisi johdonmukaisuuden nimissä hyväksyttävä muissakin tapauksissa. Tällä olisi merkittäviä seuraamuksia: kokemukset ruumiista irtautumisesta, henkiolentojen ja kuolleiden ihmisten kohtaamisesta, vainoavien äänien kuulemisesta ja amputoidun jalan olemassaolosta (ns. phantom leg) olisi ehkä niin ikään hyväksyttävä tieteelliseksi evidenssiksi. Tunteiden ja mielikuvien olemassaoloa voisi yllä olevien kokemusten kohteista poiketen pitää totena siltä pohjalta, että esimerkiksi ruumiista irtautumisen ja riivaajien olemassaolosta on erimielisyyttä, mutta kokemuksellisen tietoisuuden olemassaolon tiedämme ja tunnemme kaikki. Tieteellisen tiedonmuodostuksen näkökulmasta totuus ei kuitenkaan voi olla äänestyskysymys: kansanjoukot ovat olleet lukemattomia kertoja väärässä. Mielen tutkiminen on siis menetelmällisesti hyvin ongelmallista: kokemuksellinen tietoisuus ei suoraan ilmene ulkopuoliselle havainnoitsijalle (ns. third-person point-of-view), ja jos hyväksymme ainoastaan havainnoitsijasta riippumattomat havainnot tieteellisen tiedonmuodostuksen piiriin, yksityisillä kokemuksillamme ei ole tieteellistä todistusvoimaa. Luonnontieteellistä tiedonmuodostusta koskevan periaatteen soveltamisella olisi tässä tilanteessa erittäin merkittävä seuraus tieteen ihmiskuvalle: olisi valittava eliminatiivinen suhtautumistapa mieleen eli katsottava, että ihmisellä ei (tieteellisessä katsannossa) ole tunteita ja mielikuvia. 24

22 Onko mieli välttämättä ihmisessä? Tiedon tallentaminen ja noutaminen, muisti, ovat mielen keskeisiä toimintoja. Ihminen on jo pitkään osannut laajentaa tai ulkoistaa muistia eri tavoin: sormeen on sidottu langanpätkä muistivinkiksi, on muodostettu kortistoja kirjaston kirjoista, kirjoitettu paperille kauppalistoja ja niin edelleen. Tiedot olisi voitu tallentaa perinteisellä tavalla aivojen hermoverkkoihin, mutta kapasiteettirajoitusten takia on hyödynnetty mielen ja ihmisen ulkoisia rakenteita. Tietokoneiden ja internetin kehittäminen on kiihdyttänyt mielen toimintojen ulkoistamista. Näin ollen keskustelu puolison syntymäpäivän huomiotta jättämisestä ei enää tihenny mieleen ja muistamiseen vaan siihen, miksi kummassa ei ole laittanut älypuhelinta muistuttamaan asiasta. Myös muistisairauksien aiheuttamia ongelmia voidaan paikata erilaisilla teknisillä ratkaisuilla. Kehitys on myös siirtänyt muistamisen painopistettä tiedon tallentamisesta ja muistista noutamisesta tiedon hakuun:.digitalisoidun tiedon nopean saatavuuden myötä ulkoaoppiminen on menettänyt merkitystään. Kuulolaite ja opaskoira ovat esimerkkejä havaintotoimintojen ulkoistamisesta. Andy Clark ja David Chalmers viittasivat tällaisiin seikkoihin väittäessään vuonna 1998 julkaistussa vaikutusvaltaisessa artikkelissaan The Extended mind, että mieli ei välttämättä rajaudu kallon ja ihon sisään. 25

23 Käytännön työtä tekevän psykologin näkökulmasta kokemuksellisen todellisuuden kieltäminen ja fysikalismi on yksinkertaisesti absurdia. Esimerkiksi psykoterapiatyötä tekevän psykologin asiakkaat tulevat vastaanotolle nimenomaan mielensisäisten ongelmien kuten ahdistuksen ja pakkoajatusten takia, joita ei first-person point-of-view n todistusvoiman kieltävälle ole edes olemassa. Toinen, edelliseen kietoutuva ongelma on se, että mieli on aineeton, ei-materiaalinen. Sikäli kuin on olemassa jotain ei-materiaalista, sitä ei (oletettavasti) voida havaita sen enempää aisteilla kuin mittalaitteillakaan. Tämän takia ei-materiaalisten olentojen, olomuotojen, säteiden, energioiden ja niin edelleen olemassaolosta ei voida käydä järkevää väittelyä. Sen enempää niiden olemassaoloa kuin olemattomuuttakaan ei voida todentaa. Jos mieli on aineeton, on myös mahdotonta hahmottaa, kuinka se voisi vaikuttaa materiaaliseen maailmaan esimerkiksi kädennostoäänestyksissä liikkuviin raajoihin ja sykkivään sydämeen. Mieli ruumis-ongelman itsepintaisuus johtuu pitkälti näistä kahdesta perustavanlaatuisesta ongelmasta. TIEDE, ARKIPSYKOLOGIA JA LAUSEENOMAISET MIELENSISÄLLÖT Englannin kielessä ilmaisut folk psychology ja layman-psychology viittaavat arjen uskomusjärjestelmiin, eikä arkipsykologialla ole tässä yhteydessä keittiöpsykologian puoskarointiin viittaavaa kielteistä merkitysulottuvuutta. Arkipsykologia on päivittäisen vuorovaikutuksen välttämätön (dualistinen) perusta, ja se on myös yhteiskunnan instituutioiden psykologinen perusta. 26

24 Arkipsykologian mukaan mielensisällöillä on niin sanotusti kausaalista voimaa, eli mielensisällöt saavat aikaan toisia mielensisältöjä (näläntunne virittää mielikuvan nälän tyydyttämisestä) ja yhdistyneet mielensisällöt aiheuttavat tekoja (nälän tunne + tieto, että jääkaapissa on makkaroita kävely jääkapille & makkaroiden syöminen). Fysikalismi ei luonnollisesti voi hyväksyä ajatusta mielen kausaalisesta voimasta, ja emergentismi-kaksoisaspektimonismi ajautuu sen hyväksyessään monimutkaisiin ja ristiriitaisiin argumentaatioketjuihin (Kim 2010). Mielen kausaalisen voiman lisäksi ainakin länsimaisessa oikeuskäytännössä ja ylipäätään kulttuurissa on keskeisenä oletus vapaasta tahdosta: ilman oletusta, että voimme valita tekojamme ja tehdä päätöksiä, esimerkiksi rangaistuskäytännöt ja äänestämiseen perustuva demokratia olisivat pohjaa vailla. Mielen ja vapaan tahdon oletuksen välillä vallitsee siis arkipsykologiassa voimakas yhteys, ja myös omatunto kytkeytyy läheisesti tähän uskomusklusteriin. Tästä näkökulmasta mieli ruumis-ongelma on arkipsykologian käytännön elämän kannalta välttämättömien oletusten ja luonnontieteellisen maail mankuvan yhteensovittamattomuutta. Arkipsykologian ja akateemisen psykologian suhde on psyko logian filosofian keskeisiä kysymyksiä. Se on ainoa teema, josta löytää vakiintuneen tarkastelun kaikista teoksista, joiden nimessä esiintyy philosophy of psychology. On olemassa myös esimerkiksi arkifysiikkaa ja arkitähtitiedettä, mutta mikään muu tieteenala ei ole yhtä sidoksissa kansanversioonsa kuin psykologia: tieteellinen psykologia operoi hyvin pitkälle arkipsykologian käsitteillä. Niin sanotuilla lauseenomaisilla mielensisällöillä (engl. propositional attitudes) on arkipsykologiassa keskeinen asema. 27

25 28 Tunteiden ja mielikuvien olemassaolo on itsehavainnolle ilmeinen: koemme tunteita, kuten kipua, mielihyvää ja ahdistusta, ja tietoisuudessamme on mielikuvia. Halut, toiveet, uskomukset ja pelot ovat yhtä lailla osa arki- ja akateemista psykologiaa, mutta niiden olemassaolon tapa on huomattavan vaikea määritellä. Näillä mielensisällöillä on jokin kohde tai asiantila (esimerkiksi talvi tulee aikaisin tai X valitaan presidentiksi ), johon suhtaudutaan pelkäämällä, toivomalla, uskomalla tai haluamalla. Modernissa mielen filosofiassa näitä mielen tiloja kutsutaan lauseenomaisiksi, sillä ne esiintyvät puheessamme ja ajattelussamme muodossa Kaisa [toivoo/ pelkää/uskoo/haluaa] että vappuna on pouta. Pelot saavat meidät juoksemaan ja tärisemään ja halut tavoittelemaan toivottuja asiantiloja. Jotta näin voisi tapahtua, niiden on oltava jotenkin olemassa mielissämme tai aivoissamme. Mutta kuinka? Halut, pelot ja uskomukset ovat puheessamme ja ajattelussamme lauseina, mutta on vaikea kuvitella, että ne olisivat mielessä lauseina. Mutta miten muutenkaan sekä asiantilaan ( vappuna on pouta ), sen totuudellisuuteen tai toivottavuuteen ( uskoo/toivoo ) että subjektiin ( Kaisa ) viittaava mielensisältö voisi olla olemassa? Vaikkapa halun nostaa maahan pudonnut lompakko heti turvaan voi ajatella olevan olemassa niin, että se on ensinnäkin tietoisuudessa oleva mielikuva ja toiseksi mielikuvaa säestävä haluamisen tunne. Ajallisesti pitkäjänteisempien halujen esimerkiksi halu käydä kaikilla mantereilla tai kirjoittaa romaani olemassaolon tapaa ei voida määritellä tätä kautta: Suurimman osan ajastamme mietimme muita asioita kuin matkustamista ja kirjoittamista, eli niitä koskevat halut

26 eivät ole koko ajan tietoisuudessamme. Missä ne ovat ollessaan poissa tietoisuudesta? Mahdolliset vastaukset ovat mielen tiedostamattomassa osassa ja aivoissa. Seuraavan luvun tietolaatikossa Onko mielessä tiedostamaton osa? käsitellään edellistä mahdollisuutta. On ilmeistä, että muistikuvia ja eri asioita koskevaa tietoa on koodattuna aivoihimme, mutta miten halut ja pelot olisi koodattu sinne? Tämä on vaikea kysymys. Ylipäätään lauseenomaisten mielen sisältöjen olemassaolo on vaikeasti määriteltävissä ja osoitettavissa. Samaan aikaan haluaa/ toivoo/uskoo/pelkää -psykologian selitysvoima on suorastaan häikäisevä. Kyky ennustaa tulevia asiantiloja on tärkeä tieteellisten teorioiden arvioinnin väline: taloustieteen teorioiden pitäisi pystyä ennustamaan nousu- ja laskusuhdanteet, meteorologian tuleva sää ja niin edelleen. Haluaa/toivoo/uskoo/pelkää -arkipsykologialla voidaan ennustaa yksittäisten ihmislajin edustajien käyttäytymistä hämmästyttävän tarkasti. Kun tiedetään, että Niko a) haluaa ylläpitää demokraattista järjestelmää, b) tietää, että tiettynä ajankohtana on vaalit, c) pelkää, että hänen vaarallisena pitämänsä puolue Y saa vaalivoiton ja suosikkipuolueensa X häviää, kykenemme suurella varmuudella ennustamaan, että hän käy joko tiettyinä ajanjaksona jossain postissa tai tämän jälkeisenä viikonloppuna tietyssä huoneistossa. Tieteelliset psykologiset teoriat ja aivotutkimus eivät pääse lähellekään tätä arkipsykologian ennustustarkkuutta. Seuraavassa mieleen ja mieli ruumis-ongelmaan liittyviä kysymyksiä taustoitetaan ensinnäkin historiallisesti tarkas- 29

27 telemalla lähemmin 1600-luvulla eläneen René Descartesin näkemystä mielen (tai sielun) ja ruumiin suhteesta sekä kartesiolaisen ajattelun suhdetta tämän päivän ominaisuusdualismiin. Toiseksi esitellään nelisensataa vuotta myöhemmin luotu tietokonemetafora, jossa mieli ja aivot rinnastetaan tietokoneen ohjelmiin ja kovalevyyn. Metafora on auttanut merkittävästi jäsentämään mielen ja ruumiin suhteen ongelmaa sekä tarjonnut psykologialle välineen mallittaa psyykkisiä toimintoja. RENÉ DESCARTES JA DUALISMI René Descartes ei esittänyt kantaa jo olemassa olleeseen ongelmaan, vaan loi koko mielen ja ruumiin suhdetta koskevan kysymyksenasettelun. Hänen ajatustyönsä merkittävyys näkyy siinä, kuinka kartesiolainen hahmotustapa vaikuttaa tämän päivän ihmisestäkin varsin osuvalta: mieli on materiaalisesta ruumiista erillinen ihmisen osa ja olemassaolon muoto. Materiaalisista olennoista poiketen mielellä ei Descartesin mukaan ole ulottuvuuksia: se ei sijaitse missään tietyssä paikassa, eikä sillä ole kokoa, painoa tai tiheyttä. Descartesin näkemys on niin sanotusti dualistinen, ja tarkemmin sanottuna hän edustaa substanssidualismia hän katsoo mielen ja materian olevan erillisiä substansseja, olemisen muotoja. 400 vuotta sitten oltiin yleisellä tasolla jo varsin hyvin selvillä aivojen roolista ihmisen käyttäytymisessä. Näin Descarteskin katsoi, että aivot vastaavat muun muassa automatisoituneista motorisista toiminnoista, kuten kävelystä. Luvun alun äänestysesimerkki näyttäytyy kartesiolaisittain siten, että äänestyspäätös tapahtuu aivoista erillisessä aineetto- 30

28 massa mielessä, ja käpyrauhasen kautta päätös välittyy aivoihin ja sittemmin käden lihaksiin. Lähes kaikilla mielen tapahtumilla on heijastus ruumiiseemme: halu nostaa pudonnut lompakko saa kumartumaan, halu matkustaa kaikille mantereille saa hankkimaan rahaa ja rokotuksia, pelottavat mielikuvat saavat sydämen lyömään nopeammin ja niin edelleen. Kaikesta päättäen mieli siis vaikuttaa monin tavoin käyttäytymiseen ja ruumiiseen. Kuten edellä mainittiin, ongelmana on hahmottaa, kuinka aineeton ylipäätään voisi jotenkin vaikuttaa materiaaliseen. Tiedämme, että ruumin liikkeet ja keholliset tapahtumat johtuvat sellaisista neurofysiologisista seikoista kuin lihasten supistumisista, hermosolujen sähkökemiallisista impulsseista ja aivojen välittäjäaineista. Jotta aineeton mieli voisi saada aikaan materiaalisen ruumiin liikkeitä, sen täytyy voida vaikuttaa hermosoluihin. Siitä, miten tämä saattaisi tapahtua, ei ole olemassa minkäänlaista tieteellistä teoriaa. Itse asiassa koko ajatus sotii tieteellistä maailmankuvaa vastaan emme usko, että autot, vesimassat, pilvet ja mikrobit liikkuisivat ilman materiaalista syytä, eikä ole perusteita ajatella, että ihmiskeho olisi poikkeus. Descartesin esittämästä dualistisesta hahmotustavasta on ollut hyvin vaikea päästä eroon, ja nykypäivän filosofit, teoreettisesti suuntautuneet psykologit ja muut käyttäytymistieteilijät syyttävätkin paikoin toisiaan piilokartesiolaisuudesta. Descartes asetti filosofialle pulman, jota se ei ole vieläkään kyennyt selvittämään. Väitteiden ihmisellä on mieli ja ihminen kokee tunteita ja mielikuvia ero ei äkkipäätään katsoen ole suuri, mutta mielen filosofian kontekstissa se on merkittävä. Ensimmäi- 31

29 nen väite antaa ainakin ilman tarkennuksia ymmärtää, että ihmisessä olisi mielellinen olento (substanssi), ja viittaa siten Descartesin substanssidualismiin. Jälkimmäinen väite esittää olemassa olevaksi kaksi mielellistä ilmiötä (tunteet, mieli kuvat), ja tältä pohjalta kokemuksellisen tietoisuuden voi ajatella olevan materiaalisen systeemin ominaisuus tai ulottuvuus. Tämän takia puhutaan ominaisuusdualismista. Se vaikuttaa mieli ruumis-ongelman ratkaisemisen näkökulmasta huomattavasti lupaavammalta, ja jälkimmäistä väitettä voi ainakin yrittää puolustaa ajautumatta substanssidualismiin. Ominaisuusdualismissa siis yritetään välttää oletus mielellisestä substanssista ja tarkastella ihmisen kokemuksia materiaalisen ruumiin ominaisuuksina. Tunteet ja mielikuvat ovat ilmeisiä esimerkkejä tietoisuudessa näyttäytyvistä mielellisistä ilmiöistä, ja yksilön kokemuksesta käsin tarkasteltuna niiden olemassaolo on kiistaton. Tarkemmassa katsannossa on kuitenkin varsin vaikea määritellä niiden olemassaolon tapaa: missä mielikuvien oikeastaan oletetaan sijaitsevan, ja edellyttääkö ilmaisu myös mielen kuvat havaitsevat mielen silmät? Mielikuvia on siis vaikea olettaa olevan olemassa olettamatta samalla niiden sijaitsevan jonkinlaisessa (mielellisessä) paikassa tai sfäärissä. Tuntuu myös tarpeelliselta olettaa kokemuksille jokin mielellinen kokeva subjekti, sillä materia ei voine kokea mitään. Ominaisuusdualistin on vaikea väistää tällaisia oletuksia, ja oletukset tehtyään hänen kantaansa on vaikea erottaa kartesiolaisesta substanssidualismista. Mielen kausaalinen voima on ongelma myös ominaisuusdualismissa: kuinka kivun kokemus voi aikaansaada käden vetämisen kuu- 32

30 malta liedeltä? Kaiken kaikkiaan ominaisuusdualismi on helposti ainoastaan naamioitunutta substanssidualismia. Kun kysymme, miksi Visa kumartui tai miksi Pauliina kirjoitti viikonlopun tietokoneellaan romaania, dualistinen vastaus on, että hänessä oleva ei-materiaalinen olio tai ominaisuus (halu nostaa lompakko tai kirjoittaa romaani), jonka olemassaolon tapaa ei voida määritellä, sai aikaan sen. Tällaisen vastauksen ei voi sanoa varsinaisesti luovan valoa Visan ja Pauliinan liikkeiden taustalla oleviin syihin. Dualismien ongelma on tiivistetysti se, että ne eivät loppujen lopuksi selitä mitään vaikka mieli olisikin olemassa, kuinka se aineetto muudessaan voisi selittää ihmisen käyttäytymistä? Descartesin jättämää dilemmaperintöä voi kuvata niin, että mieli ruumis-ongelman ratkaisupyrkimykset joko (eliminatiivisessa) materialistisuudessaan välttävät dualismin mutta ovat arkielämän näkökulmasta epäuskottavia (kiistävät vapaan tahdon olemassaolon ja kokemustemme mielellisen luonteen) tai ovat sopusoinnussa dualistisen arkipsykologiamme kanssa mutta ristiriidassa luonnontieteen materialistisen maailmankuvan kanssa. Mieli ja tietoisuus näyttävät rajoittuvan ihmisiin ja eläimiin, ja siten tuntuu luontevalta ajatella, että mielellisyys kytkeytyy jotenkin aineeseen, josta meidät on tehty. Ei kuitenkaan ole hyvää oletusta, miksi ja miten nimenomaan ruumiin ja aivojen rakennusmateriaali tuottaisi mielen, ja miksei muunlaisesta aineesta koostuvalla oliollakin voisi olla mieli. Pari vuosikymmentä sitten kehiteltiinkin kiihkeästi ajatusta, ettei mielellisyyden materiaalinen perusta liittyisi materian koostumuksen vaan siihen, mitä tässä materiassa tapahtuu jos ja kun ei-orgaanisesta materiaalista valmiste- 33

31 tut tietokoneet kehittyvät ja kykenevät lopulta tekemään samoja asioita kuin ihmiset, onko niilläkin mieli? TIETOKonemetafoRA Ensimmäiset tietokoneet rakennettiin 1950-luvulla, mutta Gottfried Leibniz ja Francis Bacon kehittelivät ajatusta tietoa prosessoivista mekaanisista laitteista jo 1600-luvulla luvulla kognitiivinen suuntaus muodostui käyttäytymistieteiden valtavirran viitekehykseksi, ja alettiin puhua tekoälystä. Niin sanotulla tietokonemetaforalla jossa ihmismieli rinnastetaan tietokoneen ohjelmiin ja aivot sen koviin osiin (ns. hardware ) oli merkittävä asema vuosituhannen lopun kognitiotieteessä ja sitä lähellä olevassa mielen filosofiassa. Muun muassa John Searlella, Jerry Fodorilla, Daniel Dennettillä, Paul Churchlandilla ja Hilary Putnamilla oli keskeinen rooli metaforaa koskevassa filosofisessa keskustelussa. Suurin innostus tietokonemetaforaa kohtaan on sittemmin hiipunut, mutta metafora on edelleen hyödyllinen hahmotettaessa mielen olemusta sekä mielen ja ruumiin suhdetta. Metaforaa hyödynnetään myös aivokuvantamista käsittelevässä luvussa viisi. Tietokoneen toiminta havainnollistaa, kuinka puhtaasti fysikaaliset prosessit voivat olla älykkäitä. Kun kerran tietokone on (ainakin tietyllä tavalla) älykäs, osa ihmisen älykkyydestäkin voitaneen laittaa pelkkien aivojen tiliin kognitiivisen prosessoinnin ei (ainakaan kaikilta osiltaan) tarvitse tapahtua mielessä. Tietokoneen toiminta auttaa siis tarkastelemaan mielen ja aivojen toimintaa uudesta näkökulmasta, mutta apu toimii myös toisin päin. Tietokoneista pu- 34

32 huessamme käytämme nimittäin usein psykologisia termejä: Kun tallennat tämän sen muistiin ; Koska et ole asentanut ajuria, se luulee, että käytössä on vielä se vanha printteri ; Sinun pitää kertoa sille, että haluat sen tästedes tallentavan dokumentin OpenOffice -muodossa klikkaamalla valikosta Tietokone prosessoi informaatiota binäärisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että kun suomen kielessä on asioiden ilmaisemiseen käytettävissä 29 kirjainmerkkiä, tietokoneen prosesseissa asiat ilmaistaan kahdella merkillä: 0 (ei virtaa) ja 1 (virta päällä). Kaikille tutun sanan bitti voi ajatella tarkoittavan ruutua, jossa on joko nolla tai ykkönen. Koska tieto koneen kielessä on vain kaksi merkkiä, yksinkertaisenkin asian ilmaiseminen vaati pitkää ruutujen tai bittien jonoa. Esimerkiksi luku 999 on binaarijärjestelmän kielellä Äkkipäätään ajatellen binaarinen järjestelmä ei vaikuta erityiseltä innovaatiolta. Se kuitenkin mahdollistaa asioiden esittämisen kaksimerkkisellä kielellä, ja tämän myötä se on mahdollistanut erilaisten prosessien automatisoimisen. Psyko logian kannalta merkittävää on se, että tietokoneen kaksimerkkinen kieli tarjoaa mallin siitä, kuinka aivot prosessoivat informaatiota. Aivot koostuvat valtavasta määrästä (sata miljardia, ) hermosoluja, jotka ovat haarojensa kautta kytkeytyneet toisiinsa. Haaroissa etenee sähkökemiallisia hermoimpulsseja. Aivoissa etenevä informaatio (esimerkiksi kuuloärsykkeen vastaanotto ja sen eteneminen ja hajautuminen eri aivoalueille) rinnastuu luontevasti tietokoneen bittivirtaan: tiettynä hetkenä hermosolujen välillä joko kulkee (1) impulssi tai ei kulje (0). Tietokonemetaforan myötä alettiinkin puhua mielen ohjelmista ja neuraalisista algoritmeista. 35

33 36 Tietokonemetafora on auttanut psykologiaa ja muita käyttäytymistieteitä hahmottamaan, kuinka puolentoista kilon painoinen neuronikimppu voi toimia ajattelun, toiminnan ja kokemusten materiaalisena perustana. Yhtä tärkeää on kuitenkin se, että metafora on tuonut uudella tavalla esiin psyko logisen kuvaus- tai selitystason välttämättömyyden. Tämä liittyy siihen, millä tavalla tietokoneen ohjelmat ovat olemassa. Kun puhumme materiaalisista, mielettömistä olioista, kuten planeetoista, kasveista, kitaravahvistimista ja kottikärryistä, niiden toiminta ja olemus on täysin selitettävissä luonnontieteen tutkimustulosten ja teorioiden avulla psykologia ja sosiaalitieteet eivät ole tarpeen. Tämä näyttäisi pätevän myös tietokoneisiin: ne ovat ihmisen rakentamia materiaalisia laitteita, jotka koostuvat sellaisista elementeistä kuten virtapiirit, silikonilastut ja prosessorit. Toisin kuin ihmisen kohdalla, ei ole mitään syytä arvella, että tietokoneiden toimintaan vaikuttaisi jokin mielellinen tekijä. Kaikesta tästä huolimatta luonnontieteiden hardware-käsitteistö on toimintaa koskevassa keskustelussa riittämätön. Tietokoneesta, tai tarkemmin sanoen sen ohjelmista, on nimittäin välttämätöntä puhua siitä näkökulmasta, mitä ne mahdollistavat tietokoneen käyttäjälle: moniraitaäänitykset uusimpia virtuaalivahvistimia hyödyntäen, virusten ja kaappausyritysten torjunnan, elokuvien vuokraamisen ja katsomisen kotona tai autossa ja niin edelleen. On kysyttävä, mikä nämä kaikki asiat mahdollistava maaginen ohjelma oikein on olioitaan. Luonnontieteellisestä näkö kulmasta ohjelmaa ei materiaalisena olentona ole lainkaan olemassa on vain kovalevyn silikonilastujen ja bittivir-

34 tojen organisoitunutta aktiviteettia. Meidän on kuitenkin aivan välttämätöntä puhua ohjelmista: paitsi että kovalevy- ja bitti terminologia on monissa yhteyksissä toivottoman monimutkaista, se ei myöskään voi tyydyttää tietokoneen käyttäjän tiedontarvetta jonkin levykkeen sisältämän asian mahdollisesta hyödyllisyydestä. Ohjelmat eivät ole materiaalisia olentoja, vaan välttämätön tapa puhua tietokoneen toiminnasta. Mitä ohjelmista puhumisen välttämättömyys merkitsee luvun alun kädennousemisesimerkkiin siirrettynä? Vaikka aivotutkijalla olisi täydellinen tieto käyttäytymisen aivoperustasta, hän ei voi esittää täydellistä selitystä käden nousemiselle neurofysiologian (vrt. tietokoneen hardwaren toimintaa koskeva käsitteistö) termein. Ensinnäkin hänen täytyisi ensin kuvata (tai olettaa lukijoiden tietävän) aivojen ulkopuolinen konteksti, missä käyttäytyminen tapahtuu: hänen pitäisi siis puhua demokratiasta, ehdokkaiden ominaisuuksista ja kannattamista aatteista, ihmisten ryhmätoiminnasta ja sitä koskevista uskomuksista ja tavoista sekä näihin liittyvistä toiveista ja peloista. Toiseksi kuuloaivokuoren toimintaa kuvattaessa on käytettävä psykologian terminologiaa: ei voida vain luetella hermosolujen ja -verkkojen toimintaa, vaan on puhuttava puheen, merkitysten ja sanojen tunnistamisesta. Ikään kuin kuuloaivokuorella sijaitsevasta puheentunnistusohjelmasta. Edelleen otsalohkon ja motorisen aivokuoren kohdalla on puhuttava käden nousemisen aikaansaavista neurofysiologisista rakenteista ohjelmien, eli psykologian termeillä: aivojen materiaaliset tapahtumat ovat puhtaasti mekaanisia prosesseja, eivätkä ne tosiasiallisesti ohjaa, valitse tai toimeenpane mitään. Samalla tavalla kuin tietokoneen toiminnan se- 37

35 littäminen vaatii sen ohjelmista puhumista, neurofysiologinen käsitteistö ei riitä ihmisen toiminnan selittämiseen, vaan on puhuttava mielestä, merkityksistä ja toiminnan kontekstista. Kuusivuotias Irene Oinonen osuu näiden asioiden ytimeen kysyessään Helsingin Sanomien Lasten tiedekysymysten palstalla: Antavatko aivot käskyn riidellä? Kysymykseen vastannut professori Lauri Parkkonen kertoo, mitä aivoissa tapahtuu riitelyn aikana, mutta keskeisintä on hänen vastauksensa alku: Riitely alkaa usein siitä, kun kohteliaan väittelyn taidot loppuvat. Ihmisillä on erilaisia ominaisuuksia ja taitoja, ja kohteliaan väittelyn taito on yksi niistä. Riitelystä puhuttaessa niin sanottu impulssikontrolli kyky hillitä tunneilmaisujaan on toinen keskeinen ominaisuus. Riitelyllä on luonnollisesti professori Parkkosen kuvaamat vasteensa aivoissa, mutta neiti Oinosen kysymykseen on kuitenkin annettava kielteinen vastaus: aivot eivät anna käskyä riidellä, vaan aivoihin asentuneet, käyttäytymisen määräävät psykologiset ohjelmat kohteliaan väittelyn taidot ja impulssikontrolli määräävät, joutuuko ihminen riitaan vai ei. Dualistisen realismin näkökulmasta ihminen voi myös valita opettelevansa kohteliaan väittelyn taitoja. Edellä on tuotu esiin mielen olemassaolon kyseenalaistavia argumentteja ja sen olemuksen määrittelyyn liittyviä huomattavia ongelmia. Tietokonemetaforan pohjalta nousee johtopäätös, joka on tätä taustaa vasten erittäin merkittävä: vaikka ihmisellä ei edes olisi mieltä, ihmisen toimintaa selitettäessä on kuitenkin välttämätöntä käyttää psykologista(kin) tarkastelutapaa. Tietokonemetafora tarjoaa siis paradoksaalisen kompromissin dualismin ja fysikalismin väliseen ristiriitaan: vaikka mieltä ei olisikaan, siitä on puhuttava. 38