AINEISTOJEN RAJAT TEKSTIN- JA DISKURSSINTUTKIMUKSESSA

Transkriptio

1 TYÖPAJAT AINEISTOJEN RAJAT TEKSTIN- JA DISKURSSINTUTKIMUKSESSA Järjestäjät: Anne Mäntynen (HY) & Anna Solin (TaY) Symposiumissa pohditaan aineistojen rajaamisen ja valinnan kysymyksiä sekä niiden vaikutusta metodologiaan ja tulkintaan. Kielentutkimuksessa teksti on perinteisesti ollut keskeisessä asemassa kieltä koskevan tiedon lähteenä. Vaikka tekstin- ja diskurssintutkimuksessakin useimmiten lähdetään liikkeelle teksteistä, pyrkimyksenä on myös saada tietoa kielen ja kielenkäytön sosiaalisista merkityksistä. Tämän vuoksi tutkijat käyttävät hyväkseen monenlaisia aineistoja ja metodeja. Symposiumissa tarkastellaan aineistojen asemaa sellaisissa tutkimuksissa, joissa käytetään tekstien lisäksi muunkin tyyppisiä aineistoja (esim. haastatteluaineistoja, kenttäpäiväkirjoja, kyselyjä). Tällaisiin tutkimuksiin liittyy kuitenkin ongelmia, jotka on ratkaistava kussakin tapauksessa erikseen. Esimerkiksi erilaiset aineistot voivat olla keskenään eri asemassa, jolloin tutkijan on pohdittava, miten ja mihin hän niitä käyttää (vrt. analyysin kohteena oleva teksti ja tämän tuottamista ohjeistava teksti). Symposiumesitelmät käsittelevät aineiston valintaa ja käyttöä, erilaisten aineistojen statusta sekä monimetodisuuden haasteita meneillään olevissa tekstin- ja diskurssintutkimuksen alan projekteissa. Esitelmissä nostetaan esiin muun muassa seuraavanlaisia kysymyksiä: Millaisia aineistoja hyödynnetään? Mitä aineistoille tehdään? Miten erityyppisiä aineistoja analysoidaan? Analysoidaanko esimerkiksi haastatteluaineistoa vuorovaikutuksena vai ei? Onko erilaisilla aineistoilla erilainen status tutkimuksen kokonaisuudessa? Toimivatko tietyt tekstit ydinaineistona ja toiset tukiaineistona? Entä ovatko tekstit aina ydinaineistoa, jolloin muuntyyppisen aineiston (esim. haastatteluiden) funktio on toimia pelkkänä kontekstualisoinnin ja tulkinnan apuvälineenä, tai kenties tuoda tutkimukseen etnografista väriä? Miten erilaisten aineistojen käyttö rakentaa rajoja itse kielentutkimukselle ja lopulta myös tutkijalle? Millaisia rajojen ylityksiä tutkija voi tehdä? Symposiumin puhujat: Mia Halonen, Anne Mäntynen, Pekka Pälli, Anna Solin, Ulla Tiililä

2 Mia Halonen Kotimaisten kielten tutkimuskeskus Kielitaitotestitekstit tutkimuksen kohteena: Tutkimuksen fokuksessa, osana laajempaa tutkimusta ja tukiaineistona Pohdin esitelmässäni yhden tekstiaineistotyypin asemaa tutkimuksessani. Tutkin kuudesluokkalaisten koululaisten suomen kielen taitoja vuosina keräämästäni kielitaitotestiaineistosta. Tutkimuksen fokuksessa ovat muut kuin ensikieleltään suomenkieliset oppilaat, mutta mukana on myös kaksi- ja yksikielisiä suomenkielisiä. Kielitaitotestin (Kike 2005) osana on kolme kirjoitelmaa: kaksi kirjettä (rehtorille ja ystävälle) ja vapaa-aiheinen essee/aine. Testin muita tehtäviä ja siten tutkimukseni aineistotyyppejä ovat kielitieto-osio (jossa on pääasiassa erilaisia taivutustehtäviä), sanasto-osio, kuullunymmärtämistesti, luetunymmärtämistesti ja haastattelu. Kirjoitelmat ovat tutkimuksessani monessa eri roolissa. Ensinnäkin ne ovat osa kielitaitotestiä ja kokonaiskuvaa kielitaidosta. Toiseksi ne toimivat toisten testiosuuksien tulkinnan apuna: ne näyttävät esimerkiksi, miten erikseen testattavia sanastoa ja kielitietoa todella käytetään. Kolmanneksi ne ovat itse fokuksessa, jolloin muut aineistotyypit taas toimivat niistä tehtyjen tulkintojen tausta-aineistona: esimerkiksi voisi epäillä, että kaikki tekstinsä Helsingin puhutun kielen varieteetilla kirjoittava oppilas ei hallitse muodollisen kirjallisen suomen rekisteriä lainkaan elleivät kielitiedon tehtävät osoittaisi, että hän kyllä hallitsee sen; puhutun kielen varieteetin käytöllä on jokin muu tehtävä. Neljänneksi, tärkeimpänä näkökulmanani, tarkastelenkin tekstejä nimenomaan vuorovaikutuksena. Jotkut oppilaista suuntaavat tekstinsä vahvasti minulle esimerkiksi puhutteluin mutta myös vaikkapa valitsemalla varieteetin, jonka voi ajatella yhdistävän tai erottavan meitä. Vuorovaikutus näkyy selvimmin silloin, kun oppilas rikkoo jonkin genren rajoja, mutta myös silloin, kun oppilas kirjoittaa täysin ohjeiden ja koulukonventioiden mukaan, hän kertoo minulle jotakin: tässä tapauksessa olevansa koulu- ja testimyönteinen, kiltti tai haluavansa vain suoriutua tehtävästä antamatta sille sen suurempaa merkitystä. Kun tekstejä tarkastelee vuorovaikutuksena, erityisen merkityksen saa kirjoitustilanne: niin fyysiset puitteet (millaisissa pulpeteissa kirjoitettiin, mihin aikaan päivästä, millaisessa melussa), ohjeiden puitteet (mitä tehdään, miksi ja missä ajassa) kuin kaikki mahdollinen muu, mitä ympärillä on meneillään (kuka vaihtaa paikkaa ja minne, kuka rynnii luokkaan kesken kaiken jne.). Kaikkea tätä olen havainnoinut ja kirjannut ylös tehtäviä teettäessäni. Näitä havaintoja ja niiden merkityksen pohtimista voi nimittää paitsi yleisiksi etnografisiksi havainnoiksi, tekstien osalta myös kirjoittamisen etnografiaksi. Käsitykseni siitä, millaista etnografiaa teen, on löytämistäni määrättömistä hyvistä kuvauksista lähimpänä Ben Ramptonin (2006: 25 31) esittelemää näkemystä. Lähteet Kike (2005). Kielellisen kehityksen diagnosoiva tehtäväsarja S2-opetukseen. Helsinki: Opetushallitus. Rampton, Ben 2006: Language in late modernity. Interaction in an urban school. Cambridge: Cambridge University Press.

3 Anne Mäntynen Suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitos, HY Aineiston ja tutkimuksen rajat Pohdin esitelmässäni aineiston valinnan ja käytön kysymyksiä oman tutkimushankkeeni "Asiantuntijuuksien ja normien suhde 2000-luvun akateemisen tietokirjallisuuden suomentamisessa" pohjalta. Tutkimukseni aineisto poikkeaa perinteisestä kielen- (ja tekstin)tutkimuksen aineistosta: kohteena ei ole yksi tai yhdenlaiset tekstit, vaan tarkastelen suomennosprosessissa käsikirjoituksiin tehtyjä kommentteja, jolloin analyysin kohteena olevat tekstit sisältävät tavallaan useita tekstejä. Lisäksi aineistona on haastatteluja, omia muistiinpanoja ja esimerkiksi kustantamon ohjeita kirjoittajille. Mikä näiden eri aineistojen merkitys on tutkimuksen kokonaisuudessa? Mihin etsin ja ehkä löydän vastauksia niiden avulla? Voiko aineistojen ensi- ja toissijaisuudesta edes puhua, jos kaikki aineistot ovat tutkimuksen onnistumisen kannalta relevantteja? Millaista kielikäsitystä tällainen aineistojen valinta ja käyttö ilmentää (vrt. kielentutkimuksen rajat)? Pekka Pälli Helsingin kauppakorkeakoulu Tekstin ja käytännön tulkinta Varsinkin konstruktionistisen herätyksen alkuvaiheessa 1990-luvulla tuli sekä yhteiskuntatieteissä että kielitieteissä tutuksi hokema, että tutkittava ilmiö löytyy teksteistä. Tämä ei tarkoittanut kontekstin laiminlyömistä, vaan yksinkertaisesti sellaisen näkökulman omaksumista ja myös käsitteellistämistä, jossa ulkoinen maailma kirjoittuu kieleen ja teksti ei vain heijasta vaan myös tuottaa sosiaalista todellisuutta. Näkyvissä on kuitenkin ollut lähtökohdan riittämättömyys, ja varsinkin yhteiskuntatutkimuksessa on selvästi nostanut päätään kriittisen realismin tieteenfilosofia sekä entistä voimakkaampi tarve kytkeä kohdeilmiön tarkastelu teksteistä myös sosiaaliseen todellisuuteen niin, että kielen performatiivinen voima tuottaa todellisuutta saisi lisää evidenssiä. Aineistojen kannalta vaateet voidaan tiivistää siihen, että entistä selvemmin olisi pyrittävä myös aineistojen varassa käsittämään tekstien todellista käyttöä, kulutusta ja tuotantoa. Tämä ei siis tarkoita vain tietoa siitä, miten tekstiä luodaan ja esimerkiksi luetaan tai ketkä sitä lukevat, vaan myös aineistoja tästä asiasta. Valaisevia voivat olla esimerkiksi haastatteluaineistot tai etenkin tekstin tuottamiseen tai kuluttamiseen liittyvät keskusteluaineistot, sillä näiden kautta pystytään todellakin osoittamaan se, että teksteillä on oikeasti valtaa esimerkiksi siinä muodossa, että ne kielellisenä rakenteena tai sosiaalisena toimintatyyppinä ohjaavat niitä tuottavan ja niitä kuluttavan yhteisön toimintaa. Teoreettisemmalta kannalta mutta edelleen aineistoihin liittyen tulee taas merkitykselliseksi se, että tutkija sitoisi analyysinsa löydökset varsinaisesti tutkimiensa tekstien ulkopuoliseen tutkimustietoon. Aineistojen osalta ratkaisuna tähän voi pitää myös sitä, että tutkija paikantaa analyysinsa myös tutkimusaineistonsa kannalta toissijaisiin teksteihin. Esitelmässäni valotan aineistoa ja tulkinnan vaateita koskevia ajatuksia kahden viimeaikaisen tutkimukseni kautta. Toinen tutkimuksista kohdistui vuokratyöntekijän asemaan ja toinen strategiakäytäntöihin.

4 Anna Solin Kieli- ja käännöstieteiden laitos, TaY Etnografian näkökulmia aineistokysymyksiin Käsittelen esitelmässäni aineiston valintaan ja käyttöön liittyviä kysymyksiä meneillään olevassa tutkimusprojektissani. Projekti käsittelee genremuutosta suomalaisessa yliopistomaailmassa. Tutkimuksessa kysytään, miten uudet genret kotoutuvat suomalaisiin yliopistoihin: miten genrejä säädellään, miten genretietoisuus syntyy, miten vakaita genret ovat kielelliseltä ilmiasultaan. Projektin ensimmäinen tapaustutkimus käsittelee opetusportfoliota. Aineistona tutkimuksessa ovat suomalaisten kirjoittajien tuottamat portfoliotekstit, kirjoittajien ja portfoliokouluttajien haastattelut, virkamiesten (esim. opetuksen kehittämispäälliköiden) haastattelut sekä lukuisat portfolioiden käyttöä koskevat dokumentit (esim. yliopistojen ja tiedekuntien portfoliopäätökset ja -ohjeet). Tutkimuksen metodologiaa suunnitellessani olen saanut vaikutteita etnografisista tutkimuksista. Tutkimukseni ei kuitenkaan ole täysimittainen etnografia. Esitelmässäni keskityn kysymykseen, miten ja miksi metodologiani eroaa etnografiasta. Ulla Tiililä Kotimaisten kielten tutkimuskeskus Sosiaali- ja hoiva-alan tekstit tutkittavana: näkökulmia metodien, aineistojen ja alojen rajoihin Pohdin esitelmässäni erityisesti metodien rajoja: Monimetodisessa tutkimuksessa näkyy, miten rajallinen kukin metodi on. Tekstianalyysi, haastattelut ja kyselyt sekä kirjallisuuskatsaus voivat kaikki valaista samaa aihetta eri tavoin myös keskenään ristiriitaisesti. Pohdin, miten erityyppisiin tuloksiin pitäisi suhtautua ja mistä erilaiset tulokset kertovat. On ilmeistä, että eräät metodit, kuten kyselyt, on ennen kaikkea nähtävä aineistoina, jotka kukin edustavat omaa tekstilajiaan. Kun esimerkiksi kyselytuloksia tulkitaan, on kyselyjen lajipiirteet ja käytännöt tunnettava ja otettava tulkinnassa huomioon. Tässä prosessissa voivat tekstilajiajattelu ja konstruktivismi joutua jonkinmoiseen konfliktiin. Pohdin myös tutkimusaineiston ja tutkijan roolin suhdetta: mitä lingvistille tapahtuu, kun hän tutkii toisen alan tekstejä ja tekstityötä. Tuleeko sosiaalialan tekstien tutkijasta sosiaalitieteilijä? Lopuksi mietin rajojen ylittämisen vaikeutta. Miten vuoropuhelua eri alojen ja tieteiden sisällä saadaan syntymään? Näkökulmani ja esimerkkini nousevat omista tutkimuksistani (Tiililä 2000, 2007) sekä vetämästäni hankkeesta Tekstualisoituva julkishallinto ( Näissä kaikissa tutkimusaineistot ovat sosiaali- ja hoiva-aloilta (esim. vammaispalvelupäätökset, päivähoitopäätökset, kotihoidon kertomukset). Rajojen ylittämisen problematiikan keskeisyyttä lisää se, että näissä tutkimuksissa lingvistiset ja yhteiskunnalliset intressit yhtyvät ja niillä on myös vaikuttamisen tavoitteita. Lähteet Tiililä, Ulla: Tapaus päivähoitopäätös. Teoksessa Heikkinen, Vesa & Hiidenmaa, Pirjo & Tiililä, Ulla 2000: Teksti työnä, virka kielenä. Gaudeamus, Helsinki, s Tiililä, Ulla: Tekstit viraston työssä. Tutkimus etuuspäätösten kielestä ja konteksteista.

5 NÄKÖKULMIA VIITTOMAAN JA VIITTOMISTOON Puheenjohtaja: Tommi Jantunen Työpajassa käsitellään eri näkökulmista viittoman olemusta ja viittomiston koostumusta ja variaatiota niin suomalaisessa kuin muissakin viittomakielissä. Tarkoitus on saattaa yhteen Suomessa vaikuttavia viitotun kielen tutkijoita ja muita aiheesta kiinostuneita ja tarjota foorumi keskustella rakentavasti aiheesta, joka on sekä kaikille yhteinen että teoreettisesti ja käytänöllisesti esimerkiksi sanakirjojen laatimisen kannalta perustavanlaatuinen. Työpajassa viittomaa ja viittomistoa lähestytään muun muassa seuraavista kysymyksenasetteluista: Mikä on viittoma? Mikä on viittoman suhde eleeseen? Onko viittomalla perusmuotoa? Millaisiin luokkiin viittomisto jakautuu? Miten tarkkaan viittomia voi luokitella? Mitä viittomia sanakirjoissa pitäisi tai voi kuvata? Mitä ongelmia viittomiston variaatio aiheuttaa sanakirjojen laatimiselle? Viittoma on kiistatta tutuin, keskeisin ja hyväksytyin käsitte ja yksikkö jokaiselle viitotun kielen parissa tutkimusta tekevälle. Sanan tapaan viittoman täsmällisen olemuksen julkitoteaminen ja yksiköllinen rajaaminen on kuitenkin hankalaa, ja normaalisti jokainen tutkija joutuu muodostamaan viittomasta oman, tavallisesti omista tutkimusintresseistään kumpuavan määritelmänsä. Esimerkiksi fonologian ja sanakirjatyön näkökulmasta ja niiden tarpeisiin viittoma on ollut tavallista ymmärtää selvärajaisena, -rakenteisena ja -merkityksisenä abstraktiona. Sen sijaan pintafoneettisemmassa lähestymistavassa viittoma näyttäytyy hämärärajaisena ja varioivana oliona, jota ei ole helppo rajata ja erottaa esimerkiksi sitä ympäröivistä siirtymistä. Perinteisesti fonologis leksikaalisen ja foneettisen lähestymistavan välillä on käyty keskustelua vain marginaalisesti, mistä syystä tämän työpajan tarjoama keskustelutilaisuus näiden sukulaisalojen edustajille on tärkeä. Viittoman määrittely vaatii perusymmärryksen viittomien moninaisuudesta ja variaatiosta, ja kannanotto viittoman olemukseen pakottaa normaalisti ottamaan kantaa myös koko viittomiston koostumukseen. Näin onkin tehty, ja esimerkiksi sanakirjatyössä viittomisto on tavattu jakaa kiinteisiin, muodoltaan ja merkitykseltään vakioisiin ja suhteellisen abstrakteihin viittomiin sekä polysynteettisiksi nimettyihin, muodoltaan ja merkitykseltään suhteellisen ikonisiin ja läpinäkyviin viittomiin. Kieliopillisemmassa tutkimuksessa tavallista on taas ollut ryhmitellä viittomat eri tavoin nominaalisiksi ja verbaalisiksi muodoiksi. Käytännössä rajanveto eri luokkien välillä ei kuitenkaan ole yksiselitteistä: muodon ja merkityksen variaation vuoksi kiinteiden ja polysynteettisten viittomien väliin jää runsaasti "sekamuotoja", ja nominaali verbaali-luokittelu ei suoraan ota kantaa esimerkiksi luonnehtivien viittomien kieliopillis leksikaalisen statukseen. Tämä työpaja tarjoaa foorumin keskustella näistä viittomistoa koskevan rajanvedon ongelmista, joilla on suora relevanssi viitottua kieltä koskevien käytännöllisten sovellusten laadinnalle. Lisäulottuvuuden sekä viittomia että viittomistoa koskevan määrittelyn ja rajanvedon problematiikkaan tuo viime vuosina pinnalle noussut eletutkimus. Eleistä keskustelu viitottuun kieleen liittyen on ollut pitkään epäortodoksia, ja esimerkiksi viittomien historiallisen muutoksen tutkimus on pyrkinyt systemaattisesti osoittamaan läpinäkyvien ja pantomiimisten eleiden muuttuvan läpinäkymättömiksi abstrakteiksi vapaiksi morfeemeiksi. Viimeaikainen tutkimus viittomien sisältämistä elekomponenteista ja eleiden ja viittomien epäkategorisesta suhteesta pakottavat kuitenkin uudelleenarvioimaan perinteisiä käsityksiä puhtaasti morfemaattisista viittomista. Kokoamalla yhteen Suomessa vaikuttavia viitotun kielen tutkijoita tämä työpaja tarjoaa puitteet juuri tällaiselle uudelleenarvioinnille.

6 Ulla-Maija Haapanen ja Tuija Wainio, Jyväskylän yliopisto, kielten laitos Kannanotto suomalaisen viittomakielen verbaalien luokituksiin Viittottujen kielten tutkimuksissa verb(aal)iviittomia on luokiteltu. Useat tutkijat ovat päätyneet kolmeen luokkaan, vaikkakin eri perustein. Tarkastelemme yllämainittujen tutkimusten luokituskriteerejä ja pohdimme, onko syytä tarkentaa luokituksia spesifeillä alaluokilla. Otamme kantaa elemäisten komponenttien koodautumiseen verbaaliviittomiin laajemmin kuin tähän asti on esitetty ja toisaalta siihen, milloin ja miten semanttiset roolit koodautuvat verbaaleihin. Kannanottomme perusteina ovat intuitiivinen tieto ja empiiriset havainnot verbaalien modifioinnista eri kielenkäyttötilanteissa. Lähestymme asiaa syntaktis- semanttispragmaattisesta näkökulmasta ja esityksessämme tulemme keskittymään pääosin kahteen luokkaan.

7 FM Karin Hoyer Viittomakielten sanakirjatyö viittomiston standardisointia vai kielen dokumentointia? Esitelmässäni pohdin kielen standardisoinnin, varsinkin sanakirjatyön, päämäärien yhteensopivuutta viittomakielten viittomiston varioivan luonteen kanssa. Esitelmäni pohjautuu tutkimukseeni ja kokemuksiini sanakirjatyöstä suomenruotsalaisessa, albanialaisessa ja kosovolaisessa viittomakielessä (Hoyer 2004, 2007). Viittomakielten viittomisto varioi, ja tämä on luonnollinen etenkin kirjoittamattomaan kieleen kuuluva ilmiö (Johnston, 2003, Lucas 2003 ja Schermer, 2003). Myös esimerkiksi nuorten puhekieliset ilmaukset edustavat tällaista varioivaa, aktiivisen kielenhuollon ja standardisoinnin ulkopuolelle jäävää kieltä (esim. Andersson 2006). Tässä kielimuodossa muutos on nopeaa, koska nuorisosukupolvet ovat tavanomaista sukupolvea (vanhemmat lapsi) lyhyempiä. Viitottujen kielten viittomistolla on kokonaisuutena monta paralleelia tämäntapaiseen nuorten varioivaan puhuttuun leksikkoon. Viittomakielillä on edelleen monessa maassa matala status, jota usein lähdetään nostamaan sanakirjatyön kautta. Varsinkin ennestään dokumentoimattomien viittomakielten kohdalla yksipuolinen fokusointi sanakirjatyöhön saattaa vääristää kielestä annettavaa kuvaa. Syitä tähän on monia: sanakirjat on usein tehty ilman lingvististä tietotaitoa ja niitä tekemässä on monesti ollut ei-natiivien kielenkäyttäjien joukko; sanakirjatyön pohjalla oleva tieto on usein juontunut kuulevan enemmistön virheellisistä viittomakieltä koskevista käsityksistä, viittomakielisillä kielenkäyttäjillä ei ole ollut tutkittua tietoa omasta kielestään; sanakirjat ovat esitelleet ainoastaan kiinteitä viittomia, kun taas ei-kiinteä leksikko on jäänyt kuvauksen ulkopuolelle (kts. Rainò, 2006). Lisäksi sanakirjoja käytetään usein kielen opiskeluun, koska muuta opetusmateriaalia ei juuri ole saatavilla. Kuulevat kielenoppijat näkevät sanakirjan usein perinteisen normatiivisena, ja tämäkin tekijä omalta osaltaan yksipuolistaa viitotuista kielistä annettua kuvaa. Pohdinta sanakirjatyön roolista herättää monia kysymyksiä: Miten myös kielioppi saataisiin viittomiston ohella osaksi ennentutkimattoman tai vähän tutkitun viittomakielen kuvausta? Voisiko analogia kansainvälisen viittomisen (International Sign) tutkimustuloksiin (Supalla & Webb, 1995 ja Rosenstock, 2004) kertoa jotain viittomiston ja kieliopin keskinäisestä suhteesta viittomakielisessä kommunikaatiossa? Lähdeviitteitä Andersson, Lars-Gunnar, Radioprogrammet Språket, < Hoyer, Karin, Albanian Sign Language: Language Contact, International Sign, and Gesture. Julkaisussa Sign Languages in Contact. David Quinto-Pozos (Toim.) Washington, D.C: Gallaudet University Press. Hoyer, Karin, 2004 The sociolinguistic situation of Finland-Swedish Deaf people and their language, Finland-Swedish Sign Language (FinSSL). Julkaisussa Sociolinguistics in European Deaf Communities, Sociolinguistics in Deaf Communities, the 10 th Volume. M. Vermeerbergen & M. Van Herreweghe (Toim.) Washington D.C: Gallaudet University Press. Johnston, Trevor A., Language Standardization and Signed Language Dictionaries Sign Language Studies - Volume 3, Number 4, 2003,

8 Tommi Jantunen kielten laitos, Jyväskylän yliopisto Suomalaisen viittomakielen sanaluokat Maailman kieliä koskeva universaalisluontoinen piirre on, että kaikissa kielissä on yksiköitä, jotka viittaavat olioihin, ja yksiköitä, jotka sanovat jotain olioiden toiminnasta. Tämän perustavanlaatuisen jaon pohjalta suomalaisen viittomakielen (SVK) kieliopillisessa tutkimuksessa on esitetty väite, että SVK:n viittomat jakautuvat, vastaavalla tavalla, kahteen leksikaalis kieliopilliseen kategoriaan eli sanaluokkaan, nominaaleiksi ja verbaaleiksi (esim. Rissanen 1998). Soveltavissa SVK:n tutkimuksissa ja lähestymistavoissa tähän kaksijakoon on kuitenkin suhtauduttu karsastaen. Tulkintani mukaan esimerkiksi sanakirjojen tekoa on hallinnut ajatustapa, jonka mukaan viittomien erottelu nominaaleihin ja verbaaleihin ei ole toimiva ja että nominaali ja verbaali eivät lopulta ole edes kategorioita, koska moni viittoma on abstraktissa perusmuodossaan luokiteltavissa sekä nominaaliksi että verbaaliksi. Myös esimerkiksi kielen käytännöllisen opetuksen näkökulmasta jakoa nominaaleihin ja verbaaleihin on pidetty toimimattomana, koska se ei suoraan ota kantaa luonnehtivien viittomien (vrt. adjektiivit) kieliopillis leksikaalisen statukseen. Esitelmässäni lähestyn kysymystä SVK:n sanaluokista pinta-analyyttisesta, omaehtoisesta ja ennakkoluulottomasta näkökulmasta, pohjaten kuitenkin universaalisluontoiseen eroon olioviitteisten ja toimintaa predikoivien yksiköiden välillä. Ensimmäinen pääargumenttini on, että SVK:ssa on kaksi sanaluokkaa, edellä todettu nominaali ja verbaali. Nämä eivät kuitenkaan ole selvärajaisia kategorioita vaan kategoriaprototyyppejä ja jatkumon ääripäitä. Toisena argumenttinani esitän, Rissasta (1998) myötäillen, että viittomien status nominaalina ja verbaalina on todettavissa vain käyttöyhteyden perusteella. Tämä lähestymistapa poistaa abstraktissa perusmuodossaan sekä nominaaleiksi että verbaaleiksi luokittuviin viittomiin littyvän ongelmatiikan, sillä diskurssissa viittomat ovat joko nominaaleja tai verbaaleita. Toisaalta lähestymistapa on myös kannanotto abstraktin perusmuotoisen viittoman käsitteelle rakentuvaa sanakirjojen kokoamisperiaatetta vastaan. Kolmas argumenttini koskee luonnehtivien viittomien leksikaalis kieliopillista statusta. Väitän semanttisen, pragmaattisen, morfologisen ja syntaktisen evidenssin nojalla, että erilaiset luonnehtivat viittomat eivät muodosta omaa yhtenäistä luokkaa SVK:ssa (vrt. adjektiivi), vaan ne jakautuvat laajalla skaalalla nominaali verbaali-jatkumolle. Neljäntenä ja viimeisenä pääargumenttinani esitän, että SVK:n viittomisto ei ole lopulta kattavasti kuvattavissa ainoastaan nominaali verbaali erottelun kautta, vaan että viittomiston kokonaiskuvaus vaatii myös eleen käsitteen mukaanottamista. Väite, jota perustelen muun muassa viittomien historiallisen muutoksen näkökulmasta, rakentuu ajatukselle, että viittomisto (ja viittoman käsite) kokonaisuudessaan sisältää klassisen sanamaisia (vrt. fonologis kieliopillisia) viittomia, elekomponentteja sisältäviä viittomia ja eleitä. Viitteet Rissanen, Terhi 1998: The categories of nominals and verbals and their morphology in Finnish Sign Language. Licentiate Thesis in General Linguistics. University of Turku, Department of Finnish and General Linguistics.

9 Elina McCambridge Oulun yliopisto Multimodaalinen näkökulma englanninkielisen sanan sormittamiseen viittomakielisessä keskustelussa Esitelmäni pohjautuu väitöskirjatutkimukseeni, jossa keskityn katsomaan arjessa tapahtuvia tilanteita, joissa viittomakielinen kohtaa ja käyttää englannin kieltä. Yksi tällainen tilanne on silloin, kun viittomakielinen sormittaa englannin kielen sanan. Tutkimukseni viitekehys on Mediated Discourse Analysis (Scollon 2001, Scollon & Scollon 2004). MDA ottaa tutkimuskohteekseen sosiaalisen toiminnan ja hyödyntää useita tutkimusmenetelmiä (mm. etnografia, kriittinen diskurssianalyysi ja vuorovaikutuksen tutkimus). Myös multimodaalisuuden käsite (Kress & Van Leeuwen 2001, Norris 2004) tarjoaa välineitä ilmiön laajempaan tarkasteluun. Esityksessäni tarkastelen kahta tilannetta: Ensimmäisessä ryhmä viittomakielisiä nuoria on videokonferenssiyhteydessä espanjalaiseen kouluun. Tarkastelen aineistosta kahden englanninkielisen sanan sormittamista. Toisessa on videoitu kahden viittomakielisen kahvipöytäkeskustelu. Keskustelun aikana toinen osapuoli sormittaa englanninkielisen erisnimen useampaan kertaan. Pyrin tarkastelemaa sormituksen luonnetta monikanavaisena, -muotoisena ja -kielisenä toimintana. Kiinnitän huomiota myös fyysisen paikan, osallistujien sijoittumisen ja toiminnan tavoitteen vaikutusta sormittamiseen. Esityksessäni pohdin muun muassa seuraavia kysymyksiä: 1. Millä tavalla käytetyt vuorovaikutuksen välikappaleet (mediational means) mukautuvat ja toimivat yhdessä aineistoni vuorovaikutustilanteissa? 2. Miten osallistujat käyttävät huuliota sormittaessaan englanninkielisen sanan tai erisnimen? 3. Mikä on huulion suhde viittomiin ja englanninkieliseen sanaan tarkastelun kohteena olevissa vuorovaikutustilanteissa? 4. Millä tavalla useaan kertaan sormitettu englanninkielinen erisnimi muuttuu yhden keskustelun aikana? Videokonferenssin ongelmaratkaisutilanteessa sormiaakkoset viittaavat yksittäisiin ortografeihin, joita vastaanottava osapuoli kirjoittaa näppäimistöllä. Sormiaakkosviittomissa on vahva eteenpäin tai sivulle suuntaava liike; huulion käyttö on vähäinen tai olematon. Tilanteessa, jossa erisnimi Jason toistuu keskustelun edetessä, sormitettu erisnimi saa Wilcoxin (1992) kuvaaman monimutkaisen viittoman luonteen. Erisnimi Jason kehittyy tilanteessa viittomaksi, jossa on viiden alkuperäisin käsimuodon sijaan vain kaksi käsimuotoa huulion pysyessä alusta loppuun samanlaisena (/jason/). Näen englanninkielisen sanan yhteydessä ilmenevän huulionkäytön sormituksesta erillisenä moodina, yhtenä englannin kielen visuaalisena ilmentymänä. Lähteet Boyes-Brame, P. & Sutton-Spence, R. (toim.) The hands are the head of the mouth. Hamburg: Signum-Verleg. Goodwin, C Action and embodiment within situated human interaction. Journal of Pragmatics 32,

10 Keating, E. & Mirus, G American Sign Language in virtual space: Interaction between deaf users of computer-mediated video communication and the impact of technology on language practices. Language in Society 32, Kress, G. & Van Leeuwen, T Multimodal Discourse: the Modes and Media of Contemporary Communication. London: Arnold. Norris, S Analyzing Multimodal Interaction: A Methodological Framework. London: Routledge. Scollon, R Mediated Discourse. The Nexus of Practice. London: Routledge. Scollon, R. & Scollon, S.W Nexus Analysis: Discourse and the Emerging Internet. London: Routledge. Wilcox, S The Phonetics of Fingerspelling. Amsterdam: John Benjamins publishing company.

11 Päivi Mäntylä, Kuurojen Liitto ry Leena Savolainen, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus Pia Taalas, Kuurojen Liitto ry Viittoman perusmuodon määrittämisen ongelmasta Suomalaisella viittomakielellä voidaan nykyään käsittää olevan yleiskieleksi kutsuttavissa oleva muoto, jota muun muassa YLEn viittomakielisissä uutisissa käytetään. Kyseessä ei ole kuitenkaan samaan tapaan standardoitunut varieteetti kuin esimerkiksi suomen kielen yleiskieli on, vaan siinä on yhä runsaasti viittoma- ja lausetason variaatiota. Suomalaisen viittomakielen kaltaisen vähän standardoidun kielen kuvaaminen sanakirjassa on mielenkiintoista ja haastavaa työtä. Erään jatkuvan pohdinnan aiheen muodostavat rinnakkaismuodot. Samaa merkitsevien viittomien, jotka eroavat toisistaan vain yhden rakenneosan, kuten käsimuodon tai artikulaatiopaikan, perusteella, voidaan määrittää olevan rinnakkaismuotoja. Sanakirjassa tällaiset muodot tyypillisesti kuvataan samassa artikkelissa. Mutta mitä tehdä, kun tällaisten tapausten lisäksi löytyy samamerkityksisiä viittomia, jotka eroavatkin kahden rakenneosan perusteella? Ja edelleen, kun ei ole ollenkaan epätavallista, että samamerkityksisistä viittomista muodostuu jatkumo, jossa vierekkäiset viittomat eroavat toisistaan vain yhdellä piirteellä mutta kauempana olevat viittomat kahdella tai kolmellakin piirteellä. Tämän lisäksi jokin muodoista voi kuulua tiettyyn murteeseen, jollakin toisella voi yhteisen merkityksen lisäksi olla muitakin merkityksiä tai merkitysvivahteita, jokin muodoista voi taipua toisista rinnakkaismuodoista poikkeavalla tavalla jne. Kyse on mitä luonnollisimmista ilmiöistä vähän standardoidussa kielessä, mutta harmaita hiuksia nuo ilmiöt meille sanakirjojen laatijoille tahtovat aiheuttaa. Toinen esimerkki sanakirjan tekomme arkisista ongelmista on vaikeus erottaa fonologisen ja foneettisen tason ilmiöt toisistaan. Jos käsi voi tehdä viittoman vaatiman liikkeen joko rannenivelestä, kyynärnivelestä tai yhtäaikaa sekä ranne- että kyynärnivelestä kättä taivuttaen, voisiko näiden kolmen muodon välisessä vaihtelussa olla kyse vain foneettisen tason vaihtelusta (ks. Crasborn 2001)? Ei sillä, ettei sitäkin voisi kuvata sanakirjassa, mutta toivoohan sitä, että voisi kertoa vaihtelun laadun sanakirjan käyttäjällekin. Näistä ja muista vastaavista viittomatason ilmiöistä, teoriaa ja sanakirjan teon arkea yhdistäen, kerromme esitelmässämme. Lähteet Crasborn, Onno Phonetic implementation of phonological categories in Sign Language of the Netherlands. Utrecht: LOT (Netherlands Graduate School of Linguistics).

12 FT Päivi Rainò Kuurojen Liitto Viittomakokoelmat vs. viittomakielen pirstaleisuus Viittomakieliä tutkivat lingvistit ovat yhtä mieltä siitä, että erilaisiin viittomistoihin (esim. digitaaliseen tai perinteiseen muotoon laadittuihin sanakirjoihin) sisällytetyt viittomistot pystyvät kuvaamaan vain fragmentaarista osaa viitotusta kielenmuodosta. Olemassa olevien viittomakokoelmien validiteetin voi kyseenalaistaa useastakin syystä: 1) Valtaosa kielen leksikkoon luettavista ilmauksista varioi niin taajaan viittojalta toiselle, ettei kaikkea vaihtelua ole mahdollista huomioida rajallisessa tilassa. Syynä vaihteluun on kielen stabiloitumattomuus (~ normiston puute) mm. kielen yhteiskunnallisesta asemasta ja entisestään vähenevistä puhuja-/kielenkäyttäjämääristä johtuen. Vähäisten tutkimusresurssien takia ei ole mahdollista leksikologisin perustein myöskään priorisoida esiintyvää variaatiota, esimerkiksi frekvenssianalyysein. 2) (Suomalaisessa) viittomakielessä ilmenevien polysynteettisten prosessien vuoksi kieli on taipuvainen amorfisuuteen, jolloin kussakin kielenkäyttötilanteessa yhä uudelleenrakentuvat lekseeminkaltaiset kompositiot eivät luonteeltaan sovi sanakirjoihin vangittaviksi, sillä kukin ilmentymä kuvaa vain yhtä lukemattomista kombinaatioista. 3) Sanakirjoihin ei perinteisesti ole sisällytetty laajoja tekstimassoja, joiden kautta pystyttäisiin jollain tavoin kuvaamaan viittomakielen amorfista/polysynteettistä variaatiota ja kontekstisidonnaisuutta. Tähän liittyy myös kolmiulotteisen viittomatilan semanttinen hyödyntäminen, joka on pikemminkin syntaktinen kuin leksikaalinen ilmiö. Problematisoin esityksessäni em. seikkoja erityisaloilta kerättyjen viittomakokoelmien tarjoamien esimerkkien kautta ja havainnollistan voimakasta vaihtelua aiheuttavaa kielenkäyttäjäryhmän lokaalista sirottuneisuutta eri ikäryhmissä.

13 Ritva Takkinen, kielten laitos, Jyväskylän yliopisto Kuvailevien viitomien kuvaus leksikon ja kieliopin tasolla Aloittaessani viittomakielen opiskelun 1974 opetuksen kohteena olivat viittomat, joista muodostettiin lauseita suomen kielen sääntöjen mukaan. Kuurojen viittomisessa oli kuitenkin paljon sellaista, mitä ei opetettu, mikä haittasi tietenkin viestin perille menoa. Sitten vähitellen alettiin opetukseen ottaa ns. varsinaisen viittomakielen piirteitä, mutta yhä oli mustia aukkoja viittomavirrassa tunnistettavien viittomien välissä. Lars Wallin (1994) jakoi väitöskirjatutkimuksessaan viittomiston kahtia, kiinteisiin viittomiin (useimmiten yksimorfeemiset viittomat) ja polysynteettisiin viittomiin (polymorfeemiset viittomat, jotka luodaan produktiivisten prosessien kautta). Jo aiemmin mm. brittiläisen viittomakielen tutkimuksessa oli viittomisto jaoteltu leksikaaliseen ja produktiiviseen (Brennan 1992). Tämä on mielestäni tärkeä jako kokonaishahmotuksen saamiseksi viittomistosta. Olen tutkinut tätä nk. produktiivista (vakiintumatonta) viittomistoa, jota nimitin silloin Wallinia (1994) seuraten polysynteettisiksi viittomiksi (1997, myös 2002). Kyseisiä viittomia on kuvattu monista eri näkökulmista, siispä käytetty terminologiakin on kovin moninaista. Liddell (2003) lähestyi kyseisiä viittomia kognitiivisesta näkökulmasta ja toi mukaan eleen käsitteen yhtenä rakenneosana näissä viittomissa. Toisin sanoen kaikki viittomaan omaa informaatiota tuovat rakenneosat eivät hänen mukaansa olekaan kieliopillisia morfeemeja, vaan osa niistä on eleitä, jotka eivät ole samalla tavalla tarkkarajaisesti määriteltävissä kuten morfeemit. Ne ovat siis ominaisuudeltaan gradientteja. Olen kuvannut (Takkinen 2008) kyseisten vakiintumattomien viittomien, tarkemmin kuvailevien verbien, liike- ja käsimuotokomponentteja, paikka- ja orientaatiokomponenttia sekä non-manualista komponenttia suomalaisessa viittomakielessä. Viittomiston kokonaishahmotuksen näkökulmasta kuvailevia viittomia on syytä kuvata jo leksikon tasolla vakiintumattomana viittomistona (vailla perusmuotoa (sanakirjamuotoa)) vakiintuneen viittomiston (perusmuodollisten) rinnalla. Morfo-syntaksin puolella kuvailevat verbit on kuvattava pääverbiluokkien osana. Kielenopetuksessa olen havainnut tämän leksikkotason ja kielioppitason kuvauksen hyödylliseksi opiskelijoille. Leksikon tasolla on tärkeä selittää opiskelijoille pääperiaatteet vakiintuneitten ja vakiintumattomien viittomien muodostuksesta ja eri rakenneosien funktiosta. Kuvailevista verbeistä on kuvattava, millaista informaatiota kukin rakenneosa tuo mukanaan tähän verbikompleksiin. Kieliopin tasolla tarkastellaan lähemmin eri tyyppisten käsimuotojen ja liikkeiden funktiota ja niiden kombinaatiomahdollisuuksia sekä yhden käden ja kahden käden käyttöä ja niiden funktioita kyseisissä verbeissä. Workshop-esitelmässäni pohdin kuvailevien verbien käsittelyä sekä leksikon että kieliopin tasolla erityisesti opetuksen näkökulmasta.

14 Tomas Uusimäki ja Tarja Sandholm Kirkkohallitus/viittomakielinen työ Raamatun viittomanimet ja paikanviittomat Viittomakieliyhteisössä on luonteva tapa antaa viittomanimi niille henkilöille, jotka ovat yhteisön kanssa tekemisissä. Suurin osa viittomanimistä perustuu nimenkantajan ulkomuotoon tai henkilökohtaiseen ominaisuuteen. Viittomanimi luodaan usein henkilön esim. ulkonäön, persoonan tai myös sukunimen mukaan. Yleensä viittomakielisessä yhteisössä käytetään harvoin henkilön tai paikan nimiä, vaan jos mahdollista viittomanimeä tai paikanviittomaa. Paikanviittomat muodostuvat kyseiseen paikkaan liittyviin piirteisiin, esim. mitä paikassa tehdään, tuotetaan, näkyvään piirteeseen ja joskus myös siihen, mitä paikannimi muistuttaa. Kirkkohallituksen viittomakielisen käännöstyön Luukkaan evankeliumin käännöksessä päätettiin viittomakielisen seurakunnan toivomuksesta että pyritään luomaan suurimmalle osalle evankeliumissa esiintyvistä henkilöistä ja paikoista viittomanimet. Viittomia luotaessa ei voitu käyttää samoja periaatteita kuin yleensä viittomakieliyhteisössä vaan Raamatun viittomat perustuvat henkilöiden nimien alkukieliseen merkitykseen, ammattiin, tekoihin jne. Luukkaan evankeliumissa henkilöviittomanimiä on 66 henkilöllä ja paikkaviittomia 33 paikalla. Kaikkia uusia viittomia ei luotu, vaan ne säilytettiin joilla oli jo käytössä viittoma- ja paikkaviittomanimet esim. Jumala, Jeesus, Joosef, Maria, Israel, Jerusalem. (Luukkaan evankeliumi 2006.) Toisessa käännösprojektissa Evankeliumikirjan käännöksessä luotiin myös uusia henkilö- ja paikkaviittomia. Evankeliumikirjan viittomalistassa on 39 henkilöviittomaa ja 43 paikkaviittomaa. Yli puolet näistä viittomista on uusia viittomia. (Evankeliumikirja 2009.)

15 KIELET BIOLOGISEN LAJIUTUMISEN NÄKÖKULMASTA Kieli ja evoluutio -tutkimusryhmä Työpajassa alustavat: Carita Klippi, Kalle Korhonen, Antti Leino, Urho Määttä, Minna Palander-Collin, Toni Suutari, Outi Vesakoski ja Niklas Wahlberg Käynnistymässä on uusi monitieteinen hanke, jossa Helsingin, Turun ja Tampereen yliopiston biologien ja kielitieteilijöiden tutkimusryhmä selvittää, voiko evoluutiobiologiaan liittyviä teorioita ja tutkimusmenetelmiä käyttää selittämään kielen kehittymistä murteiksi ja eri kieliksi. Projekti yhdistää kielentutkimuksen ja evoluutiotutkimuksen kysymyksiä ja menetelmiä. Tutkimus luo uusia monitieteisiä näkökulmia kielentutkimukseen, biologisten paikallisadaptaatioiden ja lajiutumisen teoriaan. Hankkeen aineistona on mm. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen suomen kielen murreaineistoja. Populaatiogeneettisiä menetelmiä on käytetty kulttuurievolutiivisten ilmiöiden tutkimiseen vasta muutamissa yhteyksissä, mutta kielten ja lajien kehityksen eli glossogenian ja fylogenian yhdistämisen odotetaan tuovan täysin uusia mahdollisuuksia biologisen ja kulttuurisen evoluution teorioiden yhdistämiselle yleisemminkin. Evoluution tutkimusmenetelmillä selvitetään, ovatko murteet satunnaisen kehityksen tulosta vai luovatko kielen ulkoiset tekijät paikallisesti vaihtelevia valintapaineita, jotka synnyttävät paikallisia kielen eroja eli murteita. Paikkatietomenetelmien avulla tutkitaan, voivatko maantieteellisten, biologisten tai sosiaalisten tekijöiden alueellinen vaihtelu tuottaa murteiden eriytymiseen johtavia valintapaineita. Biologisen lajiutumisen menetelmillä murteita voidaan jaotella samaan tapaan kuin aikaisemmin kielitieteellisin ja tilastotieteellisin menetelmin. Tutkimuksen keskeinen tarkoitus on verrata eri menetelmillä tehtyjä jaotteluja ja arvioida menetelmien luotettavuutta. Tuloksia voidaan soveltaa murteiden ja lähisukukielten elinvoimaisuuden ja sukupuuttoriskin arvioimiseen sekä muiden kielten kehitykseen. Kielitieteen päivillä järjestettävän työpajan tavoitteena on koota tutkijoita ja opiskelijoita keskustelemaan kielen ja evoluution suhteesta ja laajentaa aiheesta kiinnostuneiden tutkijoiden verkostoa. Projektin vastuullinen johtaja on dos. Urho Määttä (TaY / HY). Määttä alustaa työpajassa kielentutkimuksen ja biologian tieteenfilosofisista yhteyksistä ja niiden vaikutuksista kielentutkimuksen teorioihin. Työryhmän muista jäsenistä työpajassa puhuvat FT, DSciL Carita Klippi (TaY), joka alustaa kielen ja evoluution yhteyksien taustasta kielitieteen historiassa. FM Toni Suutari (Kotus) alustaa murremaantieteen kuvaustavoista fennistiikassa ja FT Antti Leino (HY / Kotus) kielen maantieteellisen vaihtelun tutkimuksen laskennallisista menetelmistä ja paikkatietomenetelmistä. Akatemiatutkija Niklas Wahlberg (TY) alustaa fylogenetiikasta, lajiutumisesta ja biologisten käsitteiden käyttömahdollisuuksista kielentutkimuksessa. FM Outi Vesakoski (ekologia, TY) puhuu siitä, miten evoluutioekologian teorioita ja menetelmiä on sovellettu kielten monimuotoisuuden tutkimuksessa, ja dos. Kalle Korhonen (klassinen filologia, HY) evoluutiobiologiassa kehitettyjen metodien käytöstä indoeurooppalaisten kielten eriytymisen tutkimuksessa. FT Minna Palander-Collin (HY, Tutkijakollegium) alustaa kielen vaihtelun ja muutoksen mekanismeista sosiolingvistiikan näkökulmasta. Tutkimushanke rahoittaa kaksi jatko-opiskelijaa (kielentutkija ja biologi), jotka rekrytoidaan kevään aikana, sekä tutkimusavustajia. Kielen murteet biologisen lajiutumisen näkökulmasta -hanke toteutetaan Koneen säätiön 3-vuotisen rahoituksen turvin.

16 MYÖNNYTTELY KESKUSTELUSSA JA TEKSTISSÄ Työpajan puheenjohtajat: Aino Koivisto ja Mikko T. Virtanen Työpajan alustukset: Jarkko Niemi, Helsingin yliopisto Aino Koivisto, Helsingin yliopisto Kimmo Svinhufvud, Helsingin yliopisto Mikko T. Virtanen, Helsingin yliopisto Riitta Juvonen, Helsingin yliopisto Myönnyttely on tasapainottelua kahden eri näkemyksen rajalla. Se on vuorovaikutuksen keino, jonka avulla puhuja voi ottaa huomioon toisen näkemyksen todellisen tai kuvitteellisen mutta samalla ilmaista jotakin tästä poikkeavaa. Työpajan tarkoituksena on esitellä erilaisia myönnytteleviä konstruktioita erityyppisissä kirjoitetuissa ja puhutuissa aineistoissa. Esitelmissä tarkastellaan, millaisia funktioita myönnyttelyllä on toisaalta osana keskustelutoimintaa ja toisaalta osana tekstin retorista rakentumista. Vaikuttaako kielenkäytön dialogisuuden aste siihen, mitä myönnyttelevillä konstruktioilla tehdään? Missä määrin myönnyttely liittyy samanmielisyyden tavoitteluun (ks. Pomerantz 1984: 70 77)? Mitä tällaisesta ajattelee tekstintutkija? Entä palveleeko myönnyttäminen aina oman näkökulman vahvistamista (Antaki & Wetherell 1999), vai onko myönnyttelevien rakenteiden käyttöpotentiaali tätä laajempi? Vaikka esitelmissä ponnistetaan eri tutkimustraditioista (keskusteluntutkimus, tekstintutkimus, kognitiivinen kielioppi), käytössä on myös yhteistä teoriataustaa. Esitelmät nojaavat tutkimuksiin myönnyttelystä kiteytyneenä kielellisenä toimintana. Myönnyttely voi olla reaktiota toisen puhujan esittämään näkemykseen (Couper-Kuhlen & Thompson 2000) tai varautumista mahdollisiin vastaväitteisiin jo ennen niiden esittämistä (Antaki & Wetherell 1999; Mann & Thompson 1987; Martin & White 2005: ; Couper-Kuhlen & Thompson 2005). Työpajan tavoitteena on kartoittaa myönnyttelyn kielellisiä ja funktionaalisia ulottuvuuksia erityyppisissä aineistoissa ja kielenkäytön konteksteissa. Pyrkimyksenä on myös etsiä yhteistyömahdollisuuksia saman ilmiön parissa mutta eri tutkimusparadigmoissa työskenteleville. Esitelmöitsijät tutkivat kukin väitöskirjassaan myönnyttelyä joltain kantilta. Lähteet ANTAKI, CHARLES & WETHERELL, MARGARET 1999: Show concessions. Discourse Studies 1 s COUPER-KUHLEN, ELIZABETH & THOMPSON, SANDRA A. 2000: Concessive patterns in conversation. Elizabeth Couper-Kuhlen & Bernd Kortmann (toim.), Cause Condition Concession Contrast. Cognitive and Discourse Perspectives. Topics in English Linguistics 33 s Berlin: Mouton de Gruyter. COUPER-KUHLEN, ELIZABETH & THOMPSON, SANDRA A. 2005: A linguistic practice for retracting overstatements: Concessive Repair. Auli Hakulinen & Margret Selting (toim.), Syntax and lexis in conversation. Studies on the use of linguistic resources in talk-in-interaction s Amsterdam: John Benjamins. MANN, WILLIAM THOMPSON, SANDRA 1987: Rhetorical structure theory: A theory of text organisation. Marina del Rey, CA: University of Southern California. MARTIN, J. R. WHITE, P. R. R. 2005: Language of evaluation: Appraisal in English. New York: Palgrave Macmillan. POMERANTZ, ANITA 1984: Agreeing and disagreeing with assessments: some features of preferred/dispreferred turn shapes. J. M. Atkinson & John Heritage (toim.), Structures of social action: studies in conversation analysis s Cambridge: Cambridge University Press.

17 Riitta Juvonen Suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitos Helsingin yliopisto Evaluoiva että-lauserakenne ja myönnytys ylioppilasaineessa Tyypillinen suomalaisen ylioppilasaineen tehtävänanto edellyttää kokelaalta pohdintaa annetusta aiheesta. Tekstuaalisesta näkökulmasta pohdinta on tekstin vuorovaikutteisuuden hallintaa: keskustelua tekijän omien ja vaihtoehtoisten näkemysten välillä (mm. G. Thompson 2001; Martin & White 2005). Tarkastelen esitelmässäni myönnytystä ylioppilasaineen vuorovaikutteisuuden kannalta. Katson myönnytysrakenteen retoriseksi kuvioksi, jossa tekijä osoittaa jonkin väitteen ainakin osin paikkansapitäväksi mutta jatkaa esittämällä oman painokkaamman näkemyksensä (vrt. Couper- Kuhlen & Thompson 2000). Lukija kutsutaan myönnytyksessä siis olemaan tekijän kanssa samaa mieltä tai ainakin suhtautumaan tekijän väitteeseen myönteisesti (vrt. Mann & Thompson 1987). Esitelmäni keskiössä ovat erilaiset myönnytyskuviot, joissa tekijä myönnyttää diskurssissa aiemmin esitettyä tai implikoitua väitettä. Tämä myönnytys tehdään evaluoivaksi ettäyhdyslauseeksi nimeämässäni rakenteessa. Se koostuu evaluoivasta kehyslauseesta ja perinteisesti subjektiasemaiseksi katsotusta että-lauseesta: 1. On totta, että pienemmilläkin paikkakunnilla on hyvinmenestyviä ihmisiä, sitä ei käy kieltäminen. 2. On hienoa, että näillä ihmisillä on mahdollisuus mennä leikkaukseen, joka voi parantaa heidän mahdollisuuttaan parempaan elämään. Tarkastelemassani myönnytysrakenteissa tällaista evaluoivaa että-yhdyslausetta seuraa konsessiivinen konjunktio tai konnektiivi (mm. mutta, kuitenkin) ja sen jälkeen tekijän pääasiallinen väite. Selkeimmillään myönnytysrakenne on aineistossani varsin eksplisiittinen dialogi tekijän ja tämän luoman toisen mielipiteen välillä. Tällaisissa selkeissä tapauksissa kehyslauseena on yleensä väitteen paikkansapitävyyttä arvioiva (on) totta (esimerkki 1). Näissä tapauksissa kehyslause myönnyttää että-lauseen väitettä, joka on aikaisemmassa diskurssissa ilmipantu. Jos kehyslauseessa on hyvyyttä tai toivottavuutta ilmaiseva AP (esimerkki 2), tekijä varautuu paitsi vastaväitteeseen myös lukijan tietynlaiseen suhtautumiseen kyseiseen asiantilaan. Näissä tapauksissa myönnytetään usein väitettä, joka on aiemmin tekstissä vain implikoitu tai joka oletetaan lukijalle jollakin tavalla kulttuurisesti tutuksi. Kuvaan esitelmässäni, millä tavalla myönnytysrakenne jäsentää tekstiä tekstuaalisesti ja luo ja ylläpitää vuorovaikutusta oletetun lukijan kanssa. Havainnollistan esitelmässäni myös, millä tavalla ja missä määrin kuvaamani rakenteen muoto ja käyttö varioi eritasoisissa aineissa. Esitelmäni aineistona on hyvän (eximia) ja heikon (lubenter) arvosanan saaneita ylioppilasaineita keväältä 2005.

18 Lähteet Couper-Kuhlen, Elisabeth & Thompson, Sandra 2000: Concessive patterns in conversation. Teoksessa Elizabeth Couper-Kuhlen & Bernd Kortmann (toim.), Cause Condition Concession Contrast. Cognitive and Discourse Perspectives. Topics in English Linguistics 33, Berlin: Mouton de Gruyter. Mann, William & Thompson, Sandra 1987: Rhetorical structure theory. A theory of text organisation. Marina del Rey, CA: University of Southern California. Martin, J.R. & White, P.R.R. 2005: The language of evaluation. Appraisal in English. Palgrave Macmillan, Hampshire. Thompson, Geoff 2001: Interaction in academic writing: learning to argue with the reader. Applied Linguistics 22/1,

19 Aino Koivisto Suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitos Helsingin yliopisto Keskustelun myönnyttelevistä rakenteista: mutta-loppuiset vuorot konsessiivisina korjauksina Esitelmässäni tarkastelen partikkeliin mutta loppuvien puheenvuorojen myönnyttelevää käyttöä keskustelussa. Tällaisissa vuoroissa puhuja perääntyy aikaisemmasta väitteestään tekemällä osittaisen myönnytyksen vastakkaisen näkemyksen hyväksi, kuten seuraavassa esimerkissä (väite rivillä 1, mutta-loppuinen perääntyminen rivillä 4 5): 01 V:.mt siel on aika hyvä keli nyt. 02 (0.4) 03 S: o:ikei hyvä just [>tollalailla< et se on,] 04 V: -> [ehkä p:ikkusen liukas ] ku >toi 05 (on<,.) vähä< (0.2) >niinku< lämmenny toi ilma mut ta ; Esitelmässä vertaan tätä mutta-loppuisten vuorojen käyttökontekstia Couper-Kuhlenin ja Thompsonin (2005) kuvaamaan konsessiiviseen korjaukseen. Se on keskustelukäytänne, jonka avulla puhuja voi tunnustaa edellisen väitteensä liioitelluuden mutta kuitenkin pitäytyä väitteessä sen olennaisilta osin. Käytänteen voi abstrahoida seuraavasti: liioiteltu väite osittainen myönnytys väitteen heikennetty uudelleen muotoilu. Mutta-loppuisessa vuorossa kaksi jälkimmäistä komponenttia näyttävät lankeavan yhteen: mutta myönnytyksen perässä implikoi edeltävän väitteen relevanssia myönnytyksestä huolimatta. Myös Couper-Kuhlen ja Thompson (2005: ) toteavat, että myönnytys projisoi uudelleen muotoilua niin voimakkaasti, että se voidaan jättää myös eksplikoimatta. Mutta-loppuista vuoroa voikin kutsua konsessiivisen korjauksen redusoituneeksi variantiksi. Esittelen mutta-loppuisia myönnytyksiä erilaisissa sekventiaalisissa konteksteissa ja pohdin, mikä kulloisessakin kontekstissa motivoi myönnytyksen. Mutta-loppuisella vuorolla voidaan perääntyä aiemmasta liioitellusta väitteestä mutta myös esimerkiksi ehdotuksesta, jos se ei ole saanut vastakaikua puhekumppanilta. Mutta palauttaa kuitenkin huomion puhujan aikaisempaan vuoroon. Väitteiden ja kannanottojen tapauksessa se implikoi, että edellä sanottu pitää kuitenkin paikkansa. Kun myönnytys taas kohdistuu edeltävään ehdotukseen, mutta implikoi, että vastaaminen on yhä relevanttia myönnytyksestä huolimatta. Kaikissa konteksteissa mutta-loppu taka-alaistaa päättämänsä myönnytyksen. Esitelmä pohjautuu tekeillä olevaan väitöskirjatutkimukseeni konjunktioista vuoronloppuisina partikkeleina. Lähteet COUPER-KUHLEN, ELIZABETH & THOMPSON, SANDRA A. 2005: A linguistic practice for retracting overstatements: Concessive Repair. Auli Hakulinen & Margret Selting (toim.), Syntax and lexis in conversation. Studies on the use of linguistic resources in talk-in-interaction s Amsterdam: John Benjamins.

20 Jarkko Niemi Suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitos Helsingin yliopisto Myönnyttelyn kielioppia verbialkuiset, liitepartikkelin -han sisältävät konstruktiot On esitetty, että kahden puhujan välistä vuorovaikutusta ohjaa yleensä pyrkimys vuorovaikutustilanteen jatkuvuuteen ja samanmielisyyteen. Tätä perusteellaan sillä, että siinä missä samanmielisyyden ilmaisu voidaan useimmiten tuottaa välittömästi, erimielisyyden ilmaisua usein viivytellään ja sitä voi edeltää vain heikosti erimielisiä lausumia eli erimielisyyden etiäisiä (kuten enpä tiedä). Toisaalta myös erimielinen keskustelija saattaa reagoida esitettyyn mielipiteeseen aluksi samanmielisesti ja modifioida vuoronsa sitten erimieliseksi. (Sacks 1987, Tainio 1997.) Esitelmäni tarkastelee viimeksi mainitun kaltaista tapausta, eli toimintajaksoa, jossa 1) puhuja A esittää mielipiteen tai ehdotuksen, 2) puhuja B osoittaa (varauksellista) myötämielisyyttä ja 3) jatkaa esittämällä kontrastisen näkemyksen tai täydentää puheenalaista asiaa omilla ajatuksillaan (ks. Couper-Kuhlen & Thompson 2000). Keskityn konstruktioon, jonka toteutumia käytetään usein toisena osana eli myönnytyksenä kuvatussa sekvenssissä. Kyseinen konstruktio koostuu mahdollisuutta ilmaisevasta modaaliverbistä, liitepartikkelista -han, pragmaattisesta partikkelista sitä sekä modaaliverbin ilmaiseman mahdollisuuden spesifioivasta A-infinitiivistä (esim. Voihan sitä noinkin ajatella, Sopiihan sitä yrittää ja Voisihan sitä miettiä). Internetaineistoon pohjautuvassa esitelmässäni tarkastelen konstruktion varioivien komponenttien ja käytön välistä suhdetta sekä kontrastin ilmaisun rakenteellisia piirteitä. Edelleen pohdin myönnyttelyn määrittelyä (mikä on myönnyttelyä, mikä jotain muuta?) ja vuorovaikutuksellista motivaatiota (mitä myönnytellään ja miksi?). Lähteet COUPER-KUHLEN, ELIZABETH & SANDRA A. THOMPSON 2000: Concessive patterns in conversation. E. Couper-Kuhlen & B. Kortmann (toim.) Cause Condition Concession Contrast. Cognitive and Discourse Perspective. Topics in English Linguistics 33 s Berlin: Mouton de Gruyter. SACKS, HARVEY 1987: On the preferences for agreement and contiguity in sequences in conversation. G. Button & J. R. E. Lee (toim.) Talk and social organisation s Clevedon-Philadelphia: Multilingual matters Ltd. TAINIO, LIISA 1997: Preferenssijäsennys. Liisa Tainio (toim.) Keskustelunanalyysin perusteet s Tampere: Vastapaino.