Päihteet ja ajokortti hoitoa vai ilmiantoja?

Keskustelua korvaushoidosta Huumeet verolle innovatiivista huumepolitiikkaa Mistä terveysneuvonnassa puhutaan? Varhaista vuorovaikutusta tutkimassa Yalessa PÄIHDEALAN ERIKOISLEHTI 1 2005 Päihteet ja ajokortti hoitoa vai ilmiantoja? 1

SISÄLTÖ 1 2005 3 4 8 10 12 15 16 18 19 20 21 22 23 24 28 29 2 Juoppo vai hullu TEUVO PELTONIEMI Päihteet ja ajokortti hoitoa vai ilmiantoja? KAIJA SEPPÄ Rankkaa hoitoa vai hoivaa tukevaa rakennetta? Kiskon klinikan maineen problematiikkaa KATJA HEIKKILÄ Yhteisprojekti keskittyi venäjänkielisiin huumeidenkäyttäjiin: Uusia keinoja hiv-riskien vähentämiseen PÄIVI PURO & ARI SAARTO Päihdeongelmat esillä ministeritason mielenterveyskonferenssissa TEUVO PELTONIEMI Luettavaa Huumeet verolle vähintäänkin innovatiivista huumepolitiikkaa KATI RANTALA Johtopäätös Yalen opintomatkasta: Eläköön, pohjoismainen hyvinvointivaltio! MAILIS TASKINEN Korvaushoidon kovat kasvot ULLA KOSONEN Kilpailuttamista ja kehittämistä SEPPO SAINE Reseptorit ojennukseen JUKKA HEINONEN Vieroitushoitopoliklinikalla jo viiden vuoden kokemus korvaushoidosta: Samankaltaisesta hoidosta yksilöllisyyteen AULI SAUKKONEN Lääkäripäivät 2005 Taidokas tarina huumeiden viihdekäytöstä (kirja-arvio) PERTTI HEMÁNUS Ihmisoikeudet ja terapia (kirja-arvio) INGALILL ÖSTERBERG Uutisia Päihdealan erikoislehti Ilmestyy kuutena numerona Perustettu 1965 JULKAISIJA A-klinikkasäätiö TOIMITUS päätoimittaja Teuvo Peltoniemi toimitussihteeri Auli Saukkonen ulkoasu Kaija Savola TILAUKSET A-klinikkasäätiö, Fredrikinkatu 20 B 18, 00120 Helsinki, puhelin (09) 622 0290, telefax (09) 175 276 www.a-klinikka.fi/tiimi/tilaus.html tiedotus@a-klinikka.fi Vuosikerta 20 euroa TOIMITUSNEUVOSTO emeritusprofessori Pertti Hemánus tutkimusprofessori Marja Holmila toimittaja Ulla Järvi johtaja Marja-Leena Nousiainen johtaja Katriina Pajupuro päätoimittaja Teuvo Peltoniemi toimittaja Timo Pihlajaniemi johtajapsykiatri Kari Pylkkänen (pj.) johtaja Matti Rohunen neuvotteleva virkamies Tapani Sarvanti tutkija Tuukka Tammi kouluttaja Mailis Taskinen kehittämispäällikkö Leena Warsell A-KLINIKKASÄÄTIÖ toimitusjohtaja Lasse Murto johtava ylilääkäri Rauno Mäkelä talousjohtaja Kari Pätynen henkilöstön kehittämispäällikkö Tuula Annala tiedotuspäällikkö Teuvo Peltoniemi kehittämispäällikkö Ari Saarto Hallitus tutkimusprofessori Salme Ahlström sosiaalijohtaja Marja-Liisa Grönvall ylijohtaja Matti Heikkilä varatuomari Jyrki Kivistö (pj.) kehittämispäällikkö Ritva Kuikka sosiaalitoimenjohtaja Maija Kyttä sosiaalijohtaja Sakari Laari perusturvajohtaja Jussi Merikallio suunnittelujohtaja Seppo Prunnila sosiaaliterapeutti Lasse Lehmusoksa (työntekijöiden edustaja) Tiimissä julkaistut kirjoitukset edustavat kirjoittajiensa, eivät välttämättä A-klinikkasäätiön kantaa. Tiimin kirjoitukset julkaistaan myös lehden internet-versiossa (www.a-klinikka.fi/tiimi) PAINOPAIKKA Forssan Kirjapaino Oy, Forssa Kannen kuva: Jan Lipka/GORILLA ISSN 0358-6936 (painettu lehti) ISSN 1458-6800 (verkkolehti)

P Ä Ä K I R J O I T U S TEUVO PELTONIEMI teuvo.peltoniemi@a-klinikka.fi JUOPPO VAI HULLU Suomalainen peruskansalainen, joka ei liikoja poliittisesta korrektiudesta välitä, saattaa aprikoida lähimmäisensä pahoinvoinnin olemusta miettimällä, onko naapuri juoppo vai hullu. Vastaus on tietysti usein, että molempia, koska kansa on aina ymmärtänyt, että näiden ongelmien kesken vallitsee läheinen yhteys. Tämä jopa kiteytyy sanassa juoppohullu, jolla tosin on oma erityinen merkityksensä. Varsinkin päihdetyön ja mielenterveystyön osalta kysymys on hyvin oleellinen, ja kysymykset pallottelusta, yhteistyöstä ja työnjaosta ovat aina olleet esillä. Samat ihmiset kun kulkevat usein molemmissa järjestelmissä, tai pahimmillaan eivät pääse kumpaankaan, jos rajanvetoja tehdään hyvin tarkasti. On jopa jouduttu kehittämään uusia termejä, kuten 2-diagnoosi tai co-morbidity kuvaamaan ihmisiä, jotka kärsivät molempien auttamisjärjestelmien piiriin kuuluvista ongelmista. Ammattilaisten keskuudessakin on alettu yhä useammin puhua psyko-sosiaalisista tai jopa bio-psyko-sosiaalisista ongelmista ja niiden kokonaisvaltaisesta auttamisesta. On tunnustettu, että ammattilaisjärjestelmien jatkuva erikoistuminen ei ehkä aina palvele asiakkaan etua, vaan on pikemminkin ammattilaisten oma tarve. Samasta asiasta kertoo se suosio, jonka yli 20 järjestön yhteinen auttamisportaali www.apua.info on saavuttanut. Siellähän asiakkaan ei tarvitse tehdä itsediagnoosia tai päättää etukäteen, olenko juoppo vai hullu, vaan apua voi etsiä yksinkertaisesti siitä lähtökohdasta, että minusta tuntuu pahalta. Kuten toisaalla lehdessä kerrotaan, mielenterveyden ja päihdeongelmien yhteisesiintyvyys oli tärkeä teema WHO:n Helsingin ministeritason mielenterveyskonferenssissa. Tuli selväksi, että niin alkoholi- kuin huumeasiakkailla on usein yhtä aikaa mielenterveysongelmia (tai toisin päin). Yhdessä ne aiheuttavat hankalamman tilanteen, kuin kumpikaan erikseen. Tämänkaltaisten asiakkaiden hoitaminen vaatii erityishuomiota ja kenties jopa omia erityisiä menetelmiä. Siksi EU:n huumemonitorointikeskus EMCDDA on julkaissut toimintapoliittisen suunnitelmankin huumeongelmaisten mielenterveyspotilaiden auttamiseksi. Monissa maissa päihdetyön juuret ovat mielenterveystyössä. Silti niissäkin näkyy sama ongelma. Suomessa päihdehuollon historia lähtee köyhäinhoidosta ja terveydenhuollon rooli on kasvanut vasta parin viime vuosikymmenen aikana. Ei ihme, jos varsinkin Suomessa työnjaossa olisi ongelmia. Päihdehuollon ja mielenterveyden palvelut ovatkin alkaneet joillakin paikkakunnilla yhdessä miettiä, miten moniongelma-asiakkaiden hoito olisi paras organisoida, ja millaisia, kenties kokonaan uusia menetelmiä, ja hallinnollisia rakenteita silloin tarvitaan. Tämä aihepiiri on laaja kehittämishaaste nyt myös meille A-klinikkasäätiössä, kun vietämme juhlavuottamme teemalla 50 vuotta päihdetyön edelläkävijänä. Siksi omaakin 40-vuotisjuhlavuottaan viettävä Tiimi on nyt erityisen avoin tälle teemalle ja toivoo lukijoiltamme aihetta koskevia ideoita ja kirjoituksia. 3

Päihteet ja ajokortti - hoitoa vai ilmiantoja? KUVA: PEKKA HÄNNINEN 4

KAIJA SEPPÄ kaija-liisa.seppa@uta.fi Päihteet ovat liikenneriski. Pysyvä päihdehaitta velvoittaa lääkäreitä ilmoittamaan poliisille ajokyvyn menetyksestä. Pelkkä päihderiippuvuus ei täytä ilmoittamisen kriteereitä: päihderiippuvuuteen on tehokkaita hoitoja, hoitoon tulo antaa mahdollisuuden toipumiseen ja voi näin pelastaa ajoluvan menetykseltä. Ilmoittamisen tilanteet ovat päihdekäyttäjillä ennemminkin poikkeus kuin sääntö. Syksyllä 2004 astui voimaan tieliikennelain muutos, jonka mukaan lääkärillä on velvoite tietyissä tilanteissa ilmoittaa poliisille potilaan ajoterveyden heikkoudesta myös ilman potilaan lupaa. Ajoterveyden edellytykset ovat erilaiset raskasta ajoneuvoa kuljettavilla ja ammattiautoilijoilla (ryhmä 2) verrattuna muihin ajokortin haltijoihin (ryhmä 1). EU-direktiivin terveysvaatimusten mukaan ryhmän 1 kuljettaja ei saa olla riippuvainen päihteistä, väärinkäyttää säännöllisesti huumeita tai keskushermostoon vaikuttavia lääkkeitä tai ajaa ajoneuvoa päihtyneenä. Ryhmän 2 ajokortin kohdalla on otettava asianmukaisesti huomioon ryhmän ajoneuvojen kuljettamiseen liittyvä lisääntynyt vaara. Ilmoittamisen edellytyksenä on, että ajoluvan haltijan terveydentila on heikentynyt muutoin kuin tilapäisesti. Poliisille saa ilmoittaa ainoastaan sen, että ajokorttiluvan terveysvaatimukset eivät täyty, ja mahdollisesti ehdotetut lisätoimenpiteet, kuten esimerkiksi tarpeen ajokokeesta tai erikoislääkärin konsultaatiosta. Potilaalle on kerrottava aikeesta tehdä ilmoitus. Ilmoitusvelvollisuuden säätämisen taustalla olivat paineet parantaa liikenneturvallisuutta. Lakia valmistellut työryhmä esitti ilmoitusoikeutta, joka sitten hoitotahojen vastustuksesta huolimatta muuttui valiokuntakäsittelyssä velvollisuudeksi. Alkoholiriippuvuus tai hallitsematon käyttö ovat terveydellisistä syistä yleisimpiä liikennekuolemien ja vammautumisien aiheuttajia. Vaikka liikenneraittiustilanne on Suomessa kansainvälisesti vertaillen hyvä, se on muuttumassa johtuen EU:n sisämarkkinoita koskevien tuontirajoitusten poistumisesta, EU:n laajenemisesta ja huumekäytön osuuden lisääntymisestä. Juuri päihdesyyt dementian ohella lienevät olleet ratkaisevia, kun asiaa koskevia päätöksiä lainsäätäjätaholla tehtiin. Yhteisten toimintalinjojen löytäminen tarpeen Hoitavat tahot ja myös potilaat ovat olleet ymmällään lakimuutoksesta. On pelätty, että hoitoja laiminlyödään ilmoitusvelvollisuuden pelossa, mistä johtuvat haitat saattavat olla ilmoittamisesta koituvaa hyötyä suurempia. Toisaalta taas voidaan ajatella liikenneturvallisuuden lisääntymisen myötä myös sairauksien hoidon tehostuvan, kun ajokelpoisuuden näin toivotaan säilyvän. Erityisiä vaikeuksia lakiuudistus aiheuttaa etenkin psykiatristen sairauksien kohdalla, johon ryhmään päihdesairaudetkin kuuluvat. Päihdepotilaan ajokyvyn arviointia vaikeuttaa se, että päihdekäyttöön usein liittyy muuta psykiatrista, neurologista ja muidenkin elinryhmien oheissairastavuutta. Päihdeongelma ei myöskään rajaudu johonkin tiettyyn ikäryhmään, vaan sitä esiintyy niin ensimmäistä ajolupaansa anovilla kuin vanhuksillakin. Päihdesairauden diagnostiikka poiketen useista muista sairauksista perustuu potilaan kertomukseen, eikä objektiivisia mittareita ole. Ajoluvan toivossa potilas voi kaunistella totuutta, mikä myös voi osaltaan vaikeuttaa hoitoa. Niiden henkilöiden lukumäärä, joilta ajolupa päihdesyystä tulisi evätä, on potentiaalisesti suuri. Vuosittain jää kiinni noin 24 000 rattijuoppoa. Heistä 90 prosenttia on miehiä ja noin puolella heistä on päihderiippuvuus. Lääke- ja/tai huumekäytön perusteella rattijuopumuksesta epäiltyjä oli vuonna 2003 noin 3 000 henkilöä. Terveys 2000 -tutkimuksen mukaan alkoholiriippuvaisia oli ollut Suomessa viimeisen vuoden aikana miehistä 7 prosenttia ja naisista 2 prosenttia. Työikäisissä heitä oli enemmän kuin iäkkäissä. Alkoholin riskikäyttäjiä on arviolta noin 600 000. Osa heistä, olematta riippuvaisia, ei pysty olemaan ajamatta alkoholin vaikutuksen alaisena. Useat päihdekäyttäjät ovat lääkkeiden ja muiden päihteiden sekakäyttäjiä. Uutena potilasryhmänä ovat huumeidenkäytön takia korvaushoidossa olevat potilaat. Olisi tärkeätä löytää yhteisiä toimintatapoja yli- tai alilyöntien välttämiseksi. 5

Hyvä potilastuntemus olennaista Ajoterveyteen liittyvää tiedonkulkua valmistelleen ryhmän muistiossa korostetaan, että lääkärin on otettava kantaa potilaansa ajokelpoisuuteen päihteiden kuten muidenkin sairauksien osalta ajolupaa anottaessa, sitä uudistettaessa ja poliisin pyytäessä rattijuopumuksen jälkeen arviota päihderiippuvuudesta. Ajokelpoisuus on huomioitava muissakin hoitokontakteissa päihderiippuvuuden tai siihen käytettävän lääkityksen heikentäessä ajokykyä. Yhteisten käytännön toimintalinjojen löytämiseksi sosiaali- ja terveysministeriö antoi Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen valmistelemat soveltamisohjeet ilmoitusvelvollisuuden sairauskohtaisista kriteereistä. Näiden mukaan ilmoitus on tehtävä, jos ryhmän 1 ajokortin omaavalla on a) alkoholin tai huumeiden käytön tai psyykeen vaikuttavien lääkeaineiden voimakkaasta väärinkäytöstä aiheutuneita pysyväisluonteisia terveydentilan muutoksia, jotka vaikuttavat yleiseen toiminta-, havainnointi-, arvostelu- ja reagointikykyyn ja näkyvät esimerkiksi neuropsykologisissa testeissä toimintakyvyn selkeänä heikkenemisenä tai b) käyttäytymisessä on voimakkaan päihderiippuvuuden tai lääkkeiden voimakkaan väärinkäytön takia pysyväisluonteisia muutoksia, kuten toistuva ajaminen näiden aineiden vaikutuksen alaisena. Ryhmän 2 ajokortin omaavien kohdalla ilmoitusvelvollisuus on edellisen kaltainen mutta voimassa myös silloin, jos vieroitusoireena on ilmaantunut kouristuskohtauksia vähintään kolmasti. Arvio ajoterveydestä on luotettavin, jos potilaalla on yksi hoitava lääkäri. Yksittäisen hoitokontaktin perusteella on miltei mahdotonta arvioida potilaan mahdollista päihdekäyttöä ja sen vaikutuksia ajokykyyn, eikä ilmoitusta tällaisen kontaktin perusteella tulisikaan tehdä. Tiettyjä diagnostisia apukeinoja haastattelun lisäksi on olemassa, esimerkiksi Audit-testi (Alcohol Use Disorders Identification Test), laboratoriokokeet (MCV, GT, CDT) ja huumetestit, mutta sairaskertomuksen taustatiedot ja hyvä potilastuntemus ovat tärkeimmät apukeinot. Hyvä potilastuntemus mahdollistaa myös neuvonnan tilanteissa, jolloin hoidon takia esim. tilapäisesti tulisi pidättäytyä ajamisesta. Päihdeongelmaisen hakeutuessa hoitoon hoitotahon ensisijainen tehtävä on tukea päihdepotilaansa ajokelpoisuutta hoitamalla päihdeongelmaa parhaalla mahdollisella tavalla. Yleensä hoidon uskotaan auttavan: tällöin eivät ilmoitusvelvollisuuden kriteerit tilan pysyvyydestä täyty. Ohjeiden mukaan rauhoittavia lääkkeitä käyttävä henkilö on myös useimmiten ajokykyinen. Samoin opiaattikorvaushoidossa oleva 6 potilas on hoidon vakiinnuttua mahdollisesti ajokykyinen. Jos hoito keskeytyy, hoitohenkilöstön velvoite ei ole tällöinkään ilmoittaa ajokyvyn menetyksestä, koska hoitopisteessä harvoin on tietoa hoidon jälkeisestä liikennekäyttäytymisestä. Hoitotahot haasteiden edessä Tilanteet, jolloin päihdepotilaan ajokyvyttömyydestä joudutaan ilmoittamaan vastoin potilaan tahtoa, ovat harvinaisia. Tällöin kysymyksessä ovat yleisimmin alkoholin aiheuttamat parantumattomat komplikaatiot, kuten esimerkiksi koordinaatiota heikentävä pikkuaivojen surkastuminen tai alkoholisydänsairauteen liittyvä vaikea sydämen vajaatoiminta. Ilmoittamista ei voi välttää tilanteissa, jolloin potilas toistuvasti hakeutuu vastaanotolle päihteiden vaikutuksen alaisena eikä hoito etene tai päihdesairauden hoitoon ei ole halua. Tällaisia tilanteita tulee eteen esimerkiksi terveydenhuollon päivystystoimipisteissä. Tällöin hoitava lääkäri usein vaihtuu, jolloin yhteistyö potilaan kokonaishoidosta huolehtivan lääkärin kanssa on tarpeellista. Näissäkin tilanteissa on käytettävä tervettä järkeä; alkoholinkäyttö on arvioitava suhteessa ajamiseen. Useat vaikeastikin alkoholiriippuvaiset ovat koko ikänsä hallinneet riippuvuutensa siten, ettei rattijuopumuksia ole ollut. Epäselvissä tapauksissa konsultointi, neuropsykologiset testit ja ajonäyte tai -koe selventävät tilannetta. Neuropsykologisten testien saatavuus jää nähtäväksi, mutta ne ovat tarpeellisia etenkin, jos päihdepotilaan ammatti edellyttää ajolupaa. Hoitotahot ovat haasteiden edessä. On pyrittävä löytämään ilmoittamisessa sellainen taso, joka ei karkota vaan pikemminkin motivoi hoitoon. Tällaisia ratkaisuja olen yllä pyrkinyt hahmottamaan. On ymmärrettävää, että lääkäri tekee ilmoituksen silloin, kun alkoholi on aiheuttanut pysyvän, terveyttä merkittävästi heikentävän komplikaation. Sen sijaan terveyden- tai päihdehuollon tehtävä ei ole arvailla hoidettavien mahdollista alttiutta mennä päihtyneenä rattiin. Rattijuopumuksia, kuten muutakin holtitonta liikennekäyttäytymistä, esiintyy ilman sairautta. On turha medikalisoida näitä asioita ja siirtää vastuuta ratkaisusta hoitaville tahoille. Kirjoittaja on Tampereen yliopiston yleislääketieteen professori. Hän on ollut kehittämässä rattijuoppojen hoitoonohjausohjelmaa sekä kuulunut työryhmään, joka valmisteli muistion liittyen tiedonkulkuun ajoterveyskysymyksissä.

Kiskon klinikan maineen problematiikkaa Rankkaa hoitoa vai hoivaa tukevaa rakennetta? Kun Kiskon yhteisöhoitoa arvioitiin, kova maine väritti huumeklinikasta käytävää keskustelua. Siinä missä kuntien edustajat näkivät Kiskon tiukkakurisena huumehoitona, klinikan henkilökunta korosti selkeää rakennetta hoidollisia prosesseja tukevana voimana. Kiskon asiakkaat määrittivät Kiskoa tyypillisesti eräänlaisesta kovuuden eetoksesta käsin. Se, että on kovamaineisessa huumehoidossa, saattoi sinällään olla merkityksellistä entiselle narkomaanille. KATJA HEIKKILÄ katja.heikkila@utu.fi 7

Kiskon yhteisöhoito on 18 vuotta täyttäneille huumausaineiden käyttäjille tarkoitettu hoito. Siinä yhdistyvät AA/NA:lainen toipumisohjelma, daytop-yhteisöhoidon periaatteet ja sosiaalikuntoutus sekä transaktioanalyyttinen terapia. Keskeistä on päihteettömän elämäntavan opettelu ja motivointi elämänikäiseen kasvuun. Kiskon klinikan asiakkaita kutsutaankin oppilaiksi. Oppilaiden yhteisö vastaa klinikan päivittäisistä asioista hierarkkisen rakenteen kautta. Kiskolla on käyttäjäpiireissä tunnetusti kovan hoidon maine. Se on nimetty mm. keskitysleiriksi ja armeijaksi. Turun yliopiston sosiologian laitoksella tehtiin tutkimus Kiskon klinikasta ja arvioitiin sen toiminnan onnistumista. Huumehoidon evaluointi on haasteellinen tehtävä. Toiminnan onnistumisen arviointia hankaloittavat esimerkiksi hoidolle asetetut monet paikoin ristiriitaiset tavoitteet. Arviointi on viime aikoina kulkenut konstruktionistisempaan suuntaan. Tulosten sijaan keskitytään kentän toimintalogiikkaan ja prosesseihin. Esimerkiksi monitahoarvioinnissa organisaation kannalta keskeiset sidosryhmät luovat arviointikriteerejä ja kuvaavat arvioitavan projektin toimintaa. Kiskon yhteisöhoidon arvioinnissa klinikan henkilökunta ja asiakkaat sekä hoitoon ohjaava taho määrittelivät hyvän huumehoidon tavoitteita sekä esittivät näkemyksiään Kiskon hoidosta. Tahojen puhetavat kietoutuivat toisiinsa muodostaen mielenkiintoisen keskustelun. 8 Kunnat vs. hoitohenkilökunta Hoitoon ohjaavan tahon eli kuntien viranomaisten näkemykset Kiskohoidosta rakentuivat pitkälti kovan maineen ympärille. Viranomaiset eivät nähneet tiukkakurisen Kiskon soveltuvan uudelle huumesukupolvelle: nuorille ja rajatta kasvaneille huumeidenkäyttäjille, joille on tyypillistä päihteiden sekakäyttö sekä mielenterveysongelmat. Kuntien edustajat kertoivat asiakkaiden haluavan ensisijaisesti lääkkeellisiin hoitoihin ja toisaalta lääketrendin vallitsevan hoitoonohjauksen kentällä. Klinikan henkilökunnan mukaan Kiskon yhteisöhoito sopii erityisesti rajatta kasvaneille huumeidenkäyttäjille. Hoidon periaate on, että kun elämän perusasioita ei ole opittu varhaisessa vaiheessa, ne tuodaan selkeinä yhteisön arkeen. Käytännöt ja säännöt yhteisössä luovat oppimiskokemuksia sekä mahdollistavat tunteen vastuusta. Oppimisen ohella selkeä rakenne luo turvallisuutta sekä ajan säästöä ja mahdollistaa näin paremman keskittymisen hoitoprosessiin. Kurin sijaan henkilökunta puhui rajoista ja rakkaudesta. Viranomaiset tuumasivat, että Kisko on rankka ja vaativa huumehoito. Se soveltuu ensisijaisesti pitkän päihdehistorian omaaville narkomaaneille, jotka ovat taivaltaneet jo tukevan matkan hoitoputkessa. Viranomaisten mukaan Kisko ei ole ensimmäinen hoitovaihtoehto, ja turhien keskeytysten välttämiseksi huumeidenkäyttäjät ohjataan varhaisessa vaiheessa muualle. Tutkimus osoitti, että kuntien edustajat edellyttävät pitkään laitoskuntoutukseen lähtijöiltä selkeitä perusteita ja osoitusta hoitomotivaatiosta. Et, jos mulle tulee Kiskoon hakeutuja, niin kyllä mä pitkään vielä hänet haastattelen, et pohjamutia myöten kyselen, että miks miks sä mikä on saanu sut vakuuttuun siitä, et tämmönen kahden [vuoden] mittanen, et sä sitoudut kahden mittaseen hoitoon täs vaiheessa. Et sul on varmaan vahvat perustelut (Viranomainen 4). Kiskon henkilökunta kertoi havainnoistaan hoitomotivaatiosta seuraavaan tapaan: toisilla hoitoon tulijoilla on selkeät tavoitteet ja motivaatioperusta muutokseen. Suurella osalla motivaatio on kuitenkin heikko tai kohdentumaton. Toiset asiakkaat tulevat Kiskoon oikeusavun toivossa, jolloin motivaatio on olemassa, mutta sen lähtökohdat ovat hoidon kannalta vääränlaiset. Kiskon henkilökunnan mukaan hoitoyhteisöllä on keskeinen rooli hoitomotivaation kasvattajana. Hoitomotivaatio se on iha keksitty juttu, ammatti-ihmisten, et semmonen on olemassa tai puuttuu. Semmonen syntyy hoidossa, hyvässä hoidossa, tai ei synny. Kellään narkomaanilla ei ole hoitomotivaatiota. Niil on enemmän tai vähemmän tuskaa. Ja sen sekottaminen motivaatioon on iso virhe. Motivaatio tulee oppimisesta. Niin kauan, ku sä opit jotain uutta, niin sä oot innostunu. Kun jutut alkaa toistaa itteensä ja tavallaan mitään uutta ei tapahdu, niin motivaatio häviää. Sen takia, että semmosta ku motivaation mittaaminen joltain, et oletko sinä nyt motivoitunu tähän hoitoon, niin se on semmosta, se on ns. sisäpiirikummitusten kanssa pelaamista. Että sitä ei kukaan voi ennustaa toisen ihmisen elämää, kuka on motivoitunu ja kuka ei. Kuka onnistuu ja kuka epäonnistuu. Sen takii mä oon niinku semmosella ajatuksella, et kaikki, jotka haluaa apua, annetaan heille mahdollisuus tulla motivoituneiksi (Työntekijä 3). Kiskon henkilökunta ei tarkastellut keskeytyksiä niinkään iästä, päihdehistoriasta ja motivaation puutteesta käsin vaan suhteuttamalla keskeytys hoidolliseen ajankohtaan. Hoidon aloitus on herkkä vaihe keskeytyksille, sillä asiakas ei ole vielä kiinnittynyt hoitoon. Tässä vaiheessa hoitoyhteisön merkitys uuden tulokkaan tukijana on ensisijaisen tärkeä. Tavanomaisina keskeytyksen syinä henkilökunta näki parisuhteet ja sääntörikkomusten seurauksena tapahtuvat uloskirjoitukset. Puhe Kiskosta keskittyi kysymyksiin, millaista klinikan hoito on, kenelle se sopii ja mikä on motivaation merkitys hoitoa aloitettaessa. Toimijakontekstit oh-

Kovuuden eetos linkittyi Kiskoon pisteessä, jossa asiakkaat kertoivat hoitoon lähdöstään. jasivat diskursseja, ja monet näkemykset asettautuivat ristiriitaan. Viranomaisten puhuessa rankasta ja vaativasta hoidosta henkilökunta keskusteli rajoista ja rakkaudesta. Siinä missä viranomaiset tuumivat, ettei jämpti Kisko ei sovellu rajatta kasvaneille, henkilökunnan mukaan se sopii nimenomaan rajattomille nuorille. Kun viranomaisilla oli edellytyksenä valmiiksi motivoitunut Kiskoon lähtijä, henkilökunta korosti, että motivaatio syntyy hyvässä hoidossa. Kiskon asiakkaat astuvat keskusteluun Asiakkaiden tuottama keskustelu avasi kovan maineen problematiikkaa. Asiakkaat kertoivat, ettei Kisko osoittautunutkaan maineensa veroiseksi tiukaksi paikaksi, vaan klinikalla vallitsivat pehmeys ja kodinomaisuus. Tästä huolimatta eräänlainen kovuuden eetos väritti asiakaspalautteita. Kysyttäessä asiakkailta, kenelle Kiskohoito sopii, visiot olivat perin yhteneviä kuntien edustajien kanssa. Klinikan todettiin soveltuvan rankan päihdehistorian omaaville, loppuun palaneille narkomaaneille, joiden pää kestää ja jotka eivät ole sosiaalivammaisia. Asiakkaiden mukaan Kiskohoito edellyttää vahvaa halua raittiuteen. Tästä seuraa nöyrä asenne ja sinnikkyys. Kiskoa pidettiin yleisesti vaativana hoitona, jonne ei tulla lepäilemään. Muita huumehoitoja kritisoitiinkin usein lepokotimaisuudesta. Tämänkaltaiset määritelmät lepäävät kovuuden ja lujatahtoisuuden arvojen ympäröiminä. Haastateltavat korostivat omaa rankkaa päihdehistoriaansa ja valmiutta tehdä mitä vain raittiuden eteen. Myös asiakkaiden elämäntarinoissa oli nähtävissä kovuuden ihannointi. Haastateltavat kertoivat pyrkineensä alati koviin kaveriporukoihin. He kertoivat käyttäneensä päihteitä, tehneensä rikoksia ja narkanneensa kovuuden nimissä. Elämänrakenteen reflektoinnin ohessa kovuuden arvoa heijasti toisinaan tapa tuottaa tarina. Tällöin elämäkerta muodostui eräänlaiseksi sankaritarinaksi, jossa rankat kokemukset värittivät kerrontaa. Kovuuden eetos linkittyi Kiskoon pisteessä, jossa asiakkaat kertoivat hoitoon lähdöstään. Tutkimus paljasti, että huumekentällä hoitoonlähtijöitä halveksitaan, mutta kovamaineisella Kiskolla on erityinen meriitti. Narkkareitten yliopistona tunnettua Kiskoa arvostetaan huumepiireissä, joissa klinikasta liikkuu kauhutarinoita ja keskitysleirilegendoja. Vaikka hoidon pehmeä puoli tuotiin selkeästi esiin haastatteluissa, maineella saattoi olla tärkeä merkitys huumeidenkäyttäjän omanarvontunnolle. Kiskoon lähtijä viestii ympäristölleen lähtevänsä armeijaan, ei huumehoitoon. Kiskossa parhaillaan oleva asiakas valotti hoitoon lähtöään: mä kuvailin ihmisille sitä, että tää on niinku kymmenen kertaa armeija, mut vaan henkisellä tasolla. (Oppilas 10.) Kiskon entinen asiakas puolestaan otti kantaa klinikan kovan ja myyttisen maineen puolesta: se oli vähän ehkä outoo, ku mä olin Kiskon hoidossa, ni moni asia tavallaan löysty sen hoidon aikana mä tykkäsin siitä Kiskosta, sil oli semmonen maine, et sil oli semmonen tietynlainen maine, sil oli vähän semmonen myyttinen maine, semmosena syrjäsenä pikku keskitysleirinä, mis mä tykkäsin käydä (Asiakas 4.) Monitahoarvioinnin anti Kiskon arviointiprosessissa pyrittiin vastaamaan kysymyksiin hoidon onnistumisesta haastatteluissa syntyneen arviointikriteeristön eli hoidolle asetettujen tavoitteiden kautta. Vähintäänkin yhtä antoisaa oli seurata tässä esiteltyä Kiskosta käytävää keskustelua useiden sidosryhmien tuottamana. Kiinnostavaa oli, että siinä missä kunnat näkivät Kiskon kovamaineisena huumehoitona, Kiskon työntekijät kavahtivat kurin käsitettä. Klinikan asiakkaat omalta osaltaan valottivat hoidon maineen problematiikkaa. Heidän mukaansa hoito osoittautuu mainettaan pehmeämmäksi, mutta Kiskolegendat elävät huumekentällä. Maine saattaa hyvinkin kantautua kuntiin. Asioilla on yleensä kaksi puolta. Merkityksiin käsiksi pääsy arviointitutkimuksessa voi selittää organisaation kannalta ongelmallista mainetta. Keskitysleirin nimeä kantavalla Kiskolla saattaa hyvinkin olla tärkeä merkitys hoitoon lähteville narkomaaneille, jotka ovat eläneet pitkään kulttuurisen marginaalin koodien ja arvojen maailmassa, jossa kovuus määrittää omanarvontuntoa. KATJA HEIKKILÄ: Kiskot vievät. Arviointitutkimus yhteisöhoidosta huumeklinikalla. Sosiologista keskustelua 42b. Turun yliopiston sosiologian laitos / Kalliolan Kiskon klinikka 2004. Kirjoittaja on toiminut tutkijana Turun yliopiston sosiologian laitoksella Kiskon yhteisöhoidon arviointihankkeessa. 9

Yhteisprojekti keskittyi venäjänkielisiin huumeidenkäyttäjiin Uusia keinoja hiv-riskien vähentämiseen Miten vähentää huumeidenkäytöstä aiheutuvia hiv-riskejä venäjänkielisten huumeidenkäyttäjien keskuudessa Pietarissa ja lähialueilla? Uusia keinoja etsittiin Pohjoismaiden ministerineuvoston rahoituksella kansainvälisessä projektissa. Hiv-tartunnan saaneita on Pietarissa virallisesti yli 29 000. Oikea luku lienee huomattavasti suurempi. Teksti: PÄIVI PURO & ARI SAARTO paivi.puro@a-klinikka.fi ari.saarto@a-klinikka.fi Kuvat: JAANA KAUPPINEN Projektin lähtökohdan ovat muodostaneet EU:n pohjoisen ulottuvuuden ja lähialueyhteistyön kehittämistavoitteet ja painopistealueet, joissa huumeidenkäyttöön liittyvien tartuntatautiriskien vähentäminen on keskeisellä sijalla. Projektin päätavoitteeksi muodostui uusien keinojen etsiminen huumeidenkäytöstä aiheutuvien hiv-riskien vähentämiseksi venäjänkielisten huumeidenkäyttäjien keskuudessa Pietarissa ja sen lähialueilla. Lisäksi projektin keskeisenä tavoitteena on ollut tuottaa tietoa huumeidenkäyttäjien tilanteesta ja avun tarpeesta. Projektin toteuttivat vuosina 2001 04 pietarilainen Vozvrastscheniye-säätiö, tukholmalainen Convictusjärjestö sekä suomalainen A-klinikkasäätiö. Suomalaiset avaintoimijat edustivat lähinnä A-klinikkasäätiön Helsingin Vinkkiä sekä Helsingin Diakonissalaitosta. Minimisation of HIV risks among young drug users in St. Petersburg, Helsinki and Stockholm -projektia rahoitti Pohjoismaiden ministerineuvosto. Projekti on koonnut yhteen paikallisia ja kansainvälisiä huumetyöntekijöitä ja järjestänyt keskinäistä tietojen, kokemusten ja osaamisen vaihtoa. Projektissa rakennettiin päihdetyön toimijaverkostoja, koulutettiin huumetyön ammattilaisia ja kehitettiin heidän 10 työtään, kehitettiin paikallisia palvelujärjestelmiä, kerättiin tietoa sekä edistettiin huumeidenkäyttäjien oikeuksia niin ihmisinä, kansalaisina kuin palvelujen käyttäjinä. Lisäksi projektin piirissä etsittiin lähialueprojektien arviointiin soveltuvia työmalleja ja -menetelmiä sekä pohdittiin arviointimallien kehittämistarpeita. Projektin päätösseminaari järjestettiin marraskuussa 2004. Loppuraportti valmistuu helmikuussa 2005. Pietarissa kymmeniä tuhansia hiv-tartunnan saaneita Venäjän suuri yhteiskunnallinen murros sekä huumeongelmien, tartuntatautien ja rikollisuuden räjähdysmäinen kasvu ovat johtaneet monentasoisiin sosiaalisiin ja terveysongelmiin. Pietarissa paikallisen avun järjestämistä hidastavat taloudellisten resurssien puute, tarvittavien hoitopalvelujen riittämättömyys ja kapeus sekä palvelujärjestelmän suuri muutos. Huumeita käyttävän asiakkaan oikeusturvan näkökulmasta ongelmallisia ovat erityisesti asiakkaan rekisteröintiin ja tietosuojaan liittyvät kysymykset. Tilannetta vaikeuttavat myös yleinen huumeidenkäyttäjiä syrjivä asenneilmasto ja ristiriitainen suhtautuminen huumehaittojen vähentämiseen. Hiv-tartunnan saaneita on Pietarissa virallisten rekisteröintien perusteella yli 29 000, mutta paikallisten asiantuntija-arvioiden mukaan oikea luku on huomattavasti suurempi. Suurin osa tartunnoista liittyy

Puheenjohtaja Claes Heijbel ruotsalaisesta Convictus-järjestöstä esitteli hiv-riskien vähentämisprojektin loppuseminaarin väelle Tukholman projektikokemuksia. Kuvassa myös tulkki Annamari Tuori ja istumassa edestä lukien Elina Kotovirta ja Tapani Sarvanti sosiaali- ja terveysministeriöstä sekä Ari Saarto A-klinikkasäätiöstä. Tatyana Morozova esittelemässä edustamansa pietarilaisen Vozvrastscheniye-säätiön toimintaa ja projektin tuloksia Pietarissa. Puhetta tulkkaa Iveta Aaltonen. suonensisäiseen huumeidenkäyttöön ja sen ohella tapahtuvaan suojaamattomaan seksiin. Tartuntatautiriskit koskettavat jokaista lisääntyvän turismin ja EU-maihin suuntautuvan maahanmuuton myötä. Helsingissä tartuntoja suhteellisen vähän Suomessa on arvioitu olevan muutamia satoja sellaisia venäjänkielisiä huumeidenkäyttäjiä, joilla on suuria tartuntatautiriskejä. Riskejä lisäävät etenkin huumeiden suonensäinen käyttö, tietämättömyys saatavilla olevista palveluista, kieliongelmat ja viranomaispelko. Venäjänkielisten huumeidenkäyttäjien on myös vaikea tulla aidosti kohdatuiksi suomalaisessa palvelujärjestelmässä. Tähän on erilaisia syitä, kuten esimerkiksi kielteiset asenteet ja puutteet kielitaidossa ja kulttuurin tuntemuksessa. Toisaalta venäläisillä voi olla vaikeuksia ymmärtää pohjoismaista elämäntapaa ja yhteiskuntaa. Kaiken kaikkiaan hiv-tartunnan saaneiden määrä Suomessa on kasvanut vuoden 2000 jälkeen, mikä on merkinnyt noin 130 150:tä uutta tartuntaa vuodessa. Tartunnan saaneista noin kolmannes on ollut naisia ja reilu neljännes taustaltaan ulkomaalaisia. Määrällisesti eniten tartuntoja on viime vuosien aikana tapahtunut 20 40-vuotiaiden keskuudessa heteroseksisuhteiden kautta. Tilastollisten arvioiden ja kansainvälisten vertailujen valossa hiv-tartuntojen määrä Suomessa on kuitenkin ollut verrattain vähäinen, etenkin jos tarkastelussa otetaan huomioon Venäjällä ja Baltian alueella tapahtunut kehitys. Suonensisäisen huumeidenkäytön terveyshaittojen ehkäisyyn on Suomessa onnistuneesti vaikutettu käynnistämällä infektioiden leviämistä ja terveyshaittoja vähentäviä työmuotoja. Erityisesti terveysneuvontapisteiden palvelut ovat matalan kynnyksen periaatteella toimien tavoittaneet hyvin huumeidenkäyttäjiä. Tukholmassa hiv-tartuntojen toinen aalto Tukholmassa entisen Neuvostoliiton alueelta muuttaneet eivät ole muodostaneet erityisryhmää maahanmuuton määrän tai huumeidenkäytön suhteen, vaikka viimeaikaiset arviot ovatkin kertoneet venäjänkielisten huumeidenkäyttäjien määrän lisääntymisestä. Myöskään palvelujärjestelmässä ei ole ollut tähän asti tarvetta venäjänkielisen maahanmuuttajaryhmän erityiseen huomioon ottamiseen. Tukholmassa hiv-epidemia sijoittui erityisesti vuosiin 1984 86, jonka jälkeen uusien tartuntojen määrän kasvu on hidastunut. Arvioiden mukaan 16 18 prosenttia narkomaaneista on hiv-positiivisia. Vuonna 1986 koko Ruotsissa aloitettiin iso kampanja hiv-epidemian laajenemisen estämiseksi. Tällöin koulutettiin paljon vankiloiden työntekijöitä ja sosiaalityöntekijöitä sekä huumeidenkäyttäjiä tartuntariskien tunnistamiseksi. Samalla tarjottiin mahdollisuus testeihin ja kuntoutumismahdollisuuksia lisättiin. Kuitenkin viime vuosien ilmiönä on kiinnitetty huomiota nuorten 18 20-vuotiaiden kasvaneeseen huu- 11

meidenkäyttöön, mikä on johtanut arvioiden mukaan hiv-tartuntojen toiseen aaltoon. Myös testeihin hakeutuneiden määrä on laskenut. Ruotsissa on tapahtunut suuri muutos myös siinä, että keskusteluilmapiiri hiv-positiivisuuteen liittyen on vapautunut. Suurin ristiriita liittyy neulojen ja ruiskujen vaihto-ohjelmien puuttumiseen. Mielipiteitä on sekä niiden puolesta että niitä vastaan. Uudet työkäytännöt tarpeen riskiryhmien tavoittamiseksi Projektin aikana Pietarin ja Helsingin venäjänkielisten huumeidenkäyttäjien keskuudessa toteutettiin vertaistoimintaan perustuvat ns. Lumipallo-operaatiot, joissa päihdetyöntekijät kouluttavat piikkihuumeiden käyttäjiä tiedostamaan suonensisäiseen huumeidenkäyttöön liittyvät tartuntatautiriskit ja kertomaan riskien vähentämisestä tutuille muille käyttäjille. Koulutuksen ja uusien palvelujen avulla pyrittiin edistämään myös huumeidenkäyttäjien oikeuksia saada tarvitsemaansa tukea ja hoitoa. Suomessa Lumipallo-operaatioita oli toteutettu aiemmin suomenkielisten parissa, mutta projektin aikana työmenetelmää kokeiltiin ensimmäistä kertaa suurimman maahanmuuttajavähemmistöryhmän keskuudessa huomioiden erityisesti kieli- ja kulttuurierot. Helsingin venäjänkielinen Lumipallo syksyllä 2002 onnistui 11 koulutetun huumeidenkäyttäjän avulla tavoittamaan 28 venäjänkielistä ja 81 kaksi- tai suomenkielistä vertaista. Pietarissa Lumipallo-operaatiota kokeiltiin ensimmäistä kertaa syksyllä 2003. Kokeilulla selvitettiin mahdollisuuksia toteuttaa uutta työmuotoa. Kokeilu osoitti, että vertaistyölle on myös Venäjällä suuri tarve, mutta työn kehittämisessä ja toteuttamisessa on otettava huomioon huumehaittoja vähentävien työmuotojen erilaiset reunaehdot ja paikalliset olosuhteet. Projektin koulutusyhteistyö perustui pietarilaisten huumetyöntekijöiden keskuudessa tehtyyn kartoitukseen nykyisistä työkäytännöistä ja niiden kehittämistarpeista sekä suomalaisen huumetyön kokemusten hyödyntämiseen koulutuksen toteutuksessa. Keskeisimmät koulutusteemat käsittelivät huumeidenkäyttäjien kohtaamista ja hoitoon liittyvää motivointia, moniammatillista tiimityöskentelyä, työssä jaksamista sekä verkostoyhteistyöhön liittyviä sisältöjä. Koulutuksen keskittäminen pääsääntöisesti yhteen laitokseen, Pietarin aids-sairaalaan, mahdollisti työntekijöiden yhteistyön ja uusien työmallien kokeilemisen. Projekti- ja koulutusryhmän arvioiden mukaan toteutunut koulutuskokonaisuus oli onnistunut ja se mahdollistaa myös tulevaisuudessa koulutuksellisen yhteistyön jatkamisen, laajentamisen ja kehittämisen sekä soveltavien koulutusmallien tuottamisen eri kohderyhmille. 12 Päihdealan lähialueyhteistyön tulevaisuuden haasteita Lähialueyhteistyötä tehdään pääasiassa määräaikaisina kehittämisprojekteina. Myös hiv-riskien vähentämisprojekti toimi yhtenä ajankohtaisena projektina, jonka tuloksia ja arviointeja voidaan hyödyntää tulevien projektien suunnittelusssa sekä palvelujärjestelmän kehittämisessä. Projektin tuotoksilla on myös jatkuvuutta, sillä sen keskeiset toimijat jatkavat yhteistyötään ja uusia palveluja on tarjolla asiakkaille jatkossakin. Tulevaisuuden tavoitteena on palvelujen vakiinnuttaminen osaksi arkityötä. Entä tulevaisuuden haasteet? Projektin kokemusten perusteella painopistealueet voisi mieltää seuraavasti: 1) Päihdetyön yhteisen arvopohjan ja eettisten lähtökohtien määritteleminen. Keskeiset ulottuvuudet muodostuvat ihmisoikeuskysymyksistä, asiakkaiden kokemustiedon ja osaamisen saamisesta osaksi työtä ja vertaistyömallien kehittämistä, matalan kynnyksen palvelujen kehittämisstrategiasta sekä päihde- ja projektityön arvioinnin kehittämisestä. 2) Päihdetyön koordinoinnin kehittäminen. Sisällölliset osa-alueet liittyvät strategisten tasojen lisäksi työja toimintatapojen sekä tiedon tuottamisen, kokoamisen sekä hyödyntämisen koordinoinnin kehittämiseen esimerkiksi erilaisten tietopankkien avulla. 3) Päihdetyön resurssien kehittäminen. Lähtökohdan muodostavat projektien tuloksekkaan työskentelyn turvaaminen riittävän pitkäaikaisen rahoituksen avulla sekä rahoitusmuotojen eri tasojen kehittäminen ja koordinointi mm. kansallisten rahoitusmallien sekä Pohjoismaiden ministerineuvoston ja EU-rahoituksen avulla. 4) Toimijaverkostojen kehittäminen. Keskeisenä sisältönä on toimijaverkostojen muodostaminen, verkostojen yhteistyön kehittäminen ja koordinointi kielellisesti, kulttuurisesti ja hallinnollisesti sekä erilaisten toimijoiden (kansalaisjärjestöt, valtiolliset ja kunnalliset toimijat) välisen luottamuksen rakentaminen niin, että yhteistyölle, työn jatkuvuudelle ja päihdetyöhön liittyvien erilaisten reunaehtojen ymmärtämiselle syntyy hyvä perusta. 5) Projektityön kehittäminen. Projektityön kehittämisen kannalta merkittävää on syntyneiden kokemusten ja tietopohjan hyödynnettävyys päihdetyön kehittämisessä ja uusien projektien suunnittelussa. Silloin toimijaverkostojen pitkäjänteisen yhteistyön vahvistaminen ja kertyneiden kokemusten dokumentointi ja arviointi mahdollistavat myös projektityö- ja arviointimallien laaja-alaisemman kehittämistyön sekä koulutus- ja tutkimustoiminnan liittämisen käytännön projektityöhön. Kirjoittajista Päivi Puro työskentelee projektikoordinaattorina ja Ari Saarto kehittämispäällikkönä A-klinikkasäätiössä.

TEKSTI JA KUVA: TEUVO PELTONIEMI teuvo.peltoniemi@a-klinikka.fi Päihdeongelmat esillä ministeritason mielenterveyskonferenssissa WHO, EU ja Euroopan Neuvosto järjestivät Helsingissä tammikuun puolessavälissä laajan ministeritason mielenterveyskonferenssin, jossa hyväksyttiin mielenterveyden toimintaohjelma lähivuosiksi. Konferenssin ohjelmassa myös päihdeongelmille ja päihdetyölle oli varattu kohtuullisesti tilaa ja sen täysistuntoesityksissä viitattiin tavan takaa päihteiden ja mielenterveyden väliseen läheiseen yhteyteen. Tammikuussa Helsingissä pidetyn suuren WHO:n ministeritason mielenterveyskonferenssin pääpuhujista yksi toisena jälkeen totesi, kuinka alkoholi ja huumeet ovat yksi suurimmista mielenterveysongelmista niin taloudellisina haittoina kuin ihmisten kärsimyksinä mitaten. Konferenssin alkoholia ja huumeita koskevassa työryhmässä asiantuntijat analysoivat näitä yleisiä havaintoja vielä pitemmälle. Professori Robin Room Tukholman yliopistosta oli koonnut laajan listan päihdeja mielenterveyshaitoista, jotka ovat selkeästi yhteydessä liialliseen alkoholinkäyttöön ja joihin voidaan vaikuttaa alkoholipoliittisilla toimenpiteillä. Hänen mukaansa näitä yhteyksiä voidaan erinomaisesti havainnollistaa käyttäen historiallisia tilanteita, joissa alkoholipolitiikassa on tapahtunut erityisen suuria muutoksia. Tanskassa 1917 (väkevien hinnankorotus), Suomessa 1969 (keskioluen tulo) ja Venäjällä 1980-luvulla (alkoholilainsäädäntö ja talouden liberalisointi) muutokset johtivat jopa hyvin dramaattisiin muutoksiin mielenterveyshaittojen määrässä. Alkoholitutkimuksen tuloksiin pohjaten Room listasi tehokkaimmat toimenpiteet ja best practices. Näihin kuuluvat alkoholin saatavuuden rajoittaminen, rattijuoppouden vastustaminen ja varhaisvaiheen mini-interventiot alkoholin suurkuluttajille. Hän osoitti myös, kuinka verotuspolitiikka on erityisen tärkeää. Kustannushyötysuhdetta analysoimalla (kuinka monta elinvuotta säästyi) alkoholin hintapolitiikka näyttää olevan hyvin kannattavaa, vaikka edes hintojen nousun valtiolle tuomia lisätuloja ei otettaisi laskelmissa huomioon. Professori Robin Room korostaa, että tässä asiassa tutkimustulokset johtavat yksinkertaiseen loogiseen johtopäätökseen: alkoholipolitiikka on keino edistää mielenterveyttä, sillä alkoholipolitiikka on hyvä tapa vähentää kulutusta ja täten myös vähentää monia siihen liittyviä mielenterveyshaittoja. Kansainvälisesti tunnettu australialaissyntyinen alkoholitutkija Robin Room on seurannut vuosikymmeniä Pohjoismaiden alkoholioloja ja käytti alkoholin ja mielenterveyden yhteyttä analysoidessaan paljon esimerkkejä Suomesta ja Ruotsista. 13

Roomin tähdentämää alkoholikontrollipolitiikan ja erityisesti hintapolitiikan tärkeyttä havainnollisti professori Alexander Nemtshovin (Moscow Research Institute of Psychiatry) analyysi alkoholin kulutuksesta ja alkoholihaitoista Venäjällä 1980 2002. Ajanjakso sisälsi sekä antialkoholikampanjan että myöhempiä talouden liberalisointiin liittyneitä lainsäädösten muutoksia. Professori Nemtshov arvioi, että noin 1,2 miljoonaa ihmistä säästyi alkoholin vastaisen kampanjan avulla, mutta että myöhemmin taloussäädösten muutosten takia menetettiin noin 1,5 miljoonaa henkeä. Rankimmin nämä haitat ovat kohdistuneet Kaukoitään, Siperiaan ja Uralin alueille, mutta myös Karjalaan. Surullinen lopputulos tästä kehityksestä on se, että venäläisten miesten odotettavissa oleva elinikä on nyt alempi kuin aikaisemmin, noin 59 vuotta. Muualla Euroopassa sama luku on noin 75 vuotta. Tohtori Margareta Nilson Euroopan yhteisön huumekeskuksesta EMCDDA:sta laajensi analyysia huumeisiin. Nilson korosti, että mielenterveysongelmien ja huumeidenkäytön suhteesta on selkeitä epidemiologisia ja kliinisiä todisteita. Hän muistutti, että huumeiden ja mielenterveyden yhteisesiintyminen on aikaisemmin jätetty melko pienelle huomiolle, ja oli iloinen siitä, että ongelma on nyt otettu erityisesti selkeästi huomioon EMCDDA:ssa. Huumekeskus on sisällyttänyt huumeiden ja mielenterveyden ongelmien yhteisesiintymistä koskevia tilastoja tuoreimpaan vuosiraporttiinsa ja julkaissut myös toimintapoliittisen suunnitelman tämän kaksoisdiagnoosiksi tai co-morbiditeetiksi kutsutun ongelman vähentämiseksi. Margareta Nilson oli huolissaan siitä, että ammattilaisjärjestelmien vastaus tähän selkeästi todettuun ongelmaan ei ole ollut kovin tyydyttävä. Mielenterveys- ja huumehoidon käytännöt ja erilainen kieli voivat joskus jopa johtaa siihen, että kaksoisdiagnoosipotilaat jätetään molempien järjestelmien ulkopuolelle. Nilsonin mukaan hoitojärjestelmä epäonnistuu usein potilaidensa diagnosoinnissa ja hoidossa. Kaksoisdiagnoosipotilaat tarvitsevat tarkasti hallittuja ja integroituja palveluita, jotta hoito onnistuisi. Nilson korostaa myös sitä, että kyseessä on erityisen vaikea ja pitkäaikaisen hoidon tarvitsijoiden ryhmä, mikä vaatii normaalia enemmän henkilökunnalta. Siksi hän piti tarkoituksenmukaisena erityisesti case management -menetelmiä ja korosti, kuinka hoidon ympäristön ja laadun valvonta ovat tärkeitä sekä potilaiden että henkilökunnan hyvinvoinnin takia. Konferenssin alkoholi- ja huumeryhmän keskustelussa nostettiin esille se, kuinka alkoholin ja mielenterveyden yhteydestä on hyvä tietopohja mutta kuinka huume- ja mielenterveysongelmien yhteydet ovat huonommin tunnettuja. Myös kysymys mielenterveyden ja päihdehuollon palvelujen mahdollisesta yhteistyöstä tai jopa yhdistämisestä on tärkeä asia, johon 14 tulisi kiinnittää enemmän huomiota tulevina vuosina. Asiakkaat kun tuntuvat usein olevan samoja ihmisiä molemmissa hoitojärjestelmissä. LISÄTIETOJA KONFERENSSISTA: www.kriisi.net. Kirjoittaja on Tiimin päätoimittaja ja osallistui konferenssiin alustajana, raportoijana ja havainnoijana. LUETTAVAA Huumeongelma Euroopan unionissa ja Norjassa. Vuosiraportti 2004. EMCDDA 2004. MATTI O. HUTTUNEN: Lääkkeet mielen hoidossa. Kustannus Oy Duodecim 2004. JARI KOSKISUU & KAIJU YRTTIAHO: Keinoja omaan kuntoutumiseen Kuntoutujan työkirja. Mielenterveyden keskusliitto 2004. PETRI KYLMÄNEN: Kun kaikki muutkin Nuorten ehkäisevä päihdetyö. Tammi 2005. KATJA MALIN, PEKKA HOLMSTRÖM, ANTTI HOLOPAINEN & AIRI PARTANEN: Huumeidenkäyttäjät apteekkien asiakkaina vuosina 2001 ja 2003. A-klinikkasäätiön monistesarja nro 43. A-klinikkasäätiö 2004. EIJA MANSNÉRUS (TOIM.): Lapsi pistää yrittämään kuiville. Perhekeskeisen huumehoidon kehittämisprojekti Perhon loppuraportti. Järvenpään sosiaalisairaalan julkaisuja 35/2004. SIRPA NISKANEN: Päiväkeskus ja tukiasuminen palvelujen yhdistelmänä. Huittisten päiväkeskus-tukiasuntoprojektin 2001 2003 loppuraportti. A-klinikkasäätiön monistesarja nro 45. A-klinikkasäätiö 2004. Loppuraportti myös internetissä: www.aklinikka.fi/julkaisut/verkkojulkaisut. MAIJA NYMAN: Lainsäädännöllisiä näkökulmia päihdehuoltoon. Kokemuksia perhekeskeisen huumehoidon kehittämisprojektista. Järvenpään sosiaalisairaalan julkaisuja 36/2004. AULI OJURI: Väkivalta naisen elämän varjona. Tutkimus parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten elämänkulusta ja selviytymisestä. Sosiaalityön alan väitöskirja. Lapin yliopisto 2004. ARI TERÄVÄ (TOIM.): Tietoa päihteistä ja päihdeongelmasta Kouluttavan opas. A-klinikkasäätiön monistesarja nro 44. A-klinikkasäätiö 2004.

KATI RANTALA kati.rantala@pakk.poliisi.fi RANTALA HUUMEET VEROLLE VÄHINTÄÄNKIN INNOVATIIVISTA HUUMEPOLITIIKKAA Haistelin viime vuoden lopulla Manchesterissa brittiläisen huumerikostutkinnan tuulia poliisiseminaarissa Putting Drug Business Out of Business. Paikalla oli satakunta arvovaltaista poliisisetää, jokunen poliisitäti ja satunnaisia muita. Jo aloituspuhe oli tiputtaa minut tuolilta. Poliisitaustainen pääesiintyjä puhui suunsa puhtaaksi jäätyään hiljan eläkkeelle. Hän kehotti virassa toimivia kollegoitaan viimein hyväksymään, että huumekontrolli ei pure. Hän myös sanoi arvostavansa kannabiksen pudottamista kategoriaan, joka vapauttaa poliisin pössyttelijöiden kontrollista tärkeämpiin tehtäviin. TILAISUUDEN VIESTI OLI SELKEÄ: 1) huumeiden ongelmakäyttäjät hoitoon, joka (toivon mukaan) vierottaisi heidät monenlaisesta rikollisesta toiminnasta ja 2) kovia kauppamiehiä vastaan innovatiivisia strategioita. Yksi sellainen on seminaarissa eri näkökulmista pyöritelty rikoksesta saadun hyödyn pois ottaminen, uusia tuulia Suomessakin. Toivotaan, että tulojen menetys vähentäisi huumebisnesmiesten kauppahaluja ja -mahdollisuuksia. Siitä seminaarin nimikin. Taloudellista rikoshyötyä ilmoitti jahtaavansa muun muassa Special Agent Kyle Smith, vitsikäs veroviranomainen Kansasista. Hän esitti muina miehinä, kuinka hänen osavaltiossaan laittomuus ei tee huumeista verovapaita. Siksi laki velvoittaa huumekauppiaat ostamaan tuotteilleen huumeveromerkin. Verotus ei koske omaan käyttöön tarkoitettuja vähäisiä ainemääriä. Yleisö alkoi vähitellen ymmärtää, että lännenmies oli tosissaan. Kansasissa huumekauppiaan tulee liimata veromerkki tuotepakkaukseen heti, kun on saanut sen käsiinsä. Aine on edelleen laitonta, joten veromerkki kehotetaan ostamaan anonyyminä, vaikka postitse. Jos ostajan henkilöllisyys kuitenkin selviää verottajalle, laki kieltää sen paljastamisen poliisille tai ylipäänsä kenellekään. Erikoisagentti Smith myönsi, että eipä veromerkkejä juuri ole anonymiteetin mahdollisuudesta huoli- matta osteltu. Merkit ovat sitä paitsi kalliita. Hän muisti yhden tapauksen, jossa viranomaiset olivat törmänneet veromerkilliseen huumetuotepakkaukseen ja tuijottivat sitä ihmeissään. Mikä sitten on uudistuksen pointti? AL CAPONEA ei taannoin saatu tuomituksi murhasta tai salakuljetuksesta vaan maksamattomista veroista. Vastaavasti jos törkeälle huumekaupalle oheistoimintoineen ei löydy riittävästi näyttöä, avuksi käy veronkierto. Kansasilaisen vakuuttelujen mukaan huumeveron pääjuju on kuitenkin siinä, että yhteiskunta saa sen avulla kovan luokan huumebisneksestä edes jotain korvausta. Rahat laitetaan milloin mihinkin yleishyödylliseen käyttöön. Vaikka ei veropolitiikalla(kaan) huumekauppaa kitketä, paikallisväestö on kuulemma tyytyväistä. Amerikkalainen punaniskayhteisöllisyys alkaa saada kiintoisia yhteiskuntapoliittisia muotoja. Annetaanko verotuksella kuitenkin epäsuora hyväksyntä kovan luokan ammattirikollisuudelle? Toisaalta koska laiton huumekauppa joka tapauksessa porskuttaa niin tuottoisana, miksi sitä ei voisi verottaa, kun kilpaileva laillinen päihdebisneskin on veronalaista? Onko kansasilainen huumeverotus liberaalia huumepolitiikkaa, esimerkki koventuvasta kontrollista vai voisiko sitä nimittää tosiasioiden hyväksymiseksi yhdistettynä käytännönläheiseen tilannetajuun? Brittipoliisit pyörittelivät silmiään. Illanvieton small talk oli saanut aiheensa. Agentti Smith oli miltei yhtä hämmentävä mielen tehosekoitin kuin kaimansa Matrix-elokuvasta. Virtuaaliaineistoa omaan ihmettelyyn löytyy osoitteesta www.ksrevenue.org/ perstaxtypesdrug.htm. Kuka kutsuisi erikoisartistin tänne Suomeen meitäkin viihdyttämään? Toivottavasti mukana olisi edustusta eri hallinnonaloilta ja kansalaisjärjestöistä; olisi kiinnostavaa verrata reaktioita. Kirjoittaja on sosiologi ja työskentelee erikoistutkijana Poliisiammattikorkeakoulussa. 15 15

TEKSTI & KUVAT: MAILIS TASKINEN mailis.taskinen@a-klinikka.fi Johtopäätös Yalen opintomatkasta: Eläköön, pohjoismainen hyvinvointivaltio! Miten päihdehuollon erityispalvelujen kovin aikuiskeskeisessä päihdetyössä voisi vaikuttaa tulevien ja pikkulasten vanhempien päihteidenkäyttöön, vanhemmuuden vahvistamiseen ja hyvien varhaisten vuorovaikutussuhteiden syntymiseen? Kysymys heräsi suomalaisdelegaation tutustuessa varhaisen vuorovaikutuksen edistämistyöhön Yalen yliopistossa Yhdysvalloissa. Yalessa työskennelleen suomalaistutkija Marjukka Pajulon opastuksella tehdyn opintomatkamme jälkeen ryhmämme palasi viisaampana minä henkilökohtaisesti myös helpottuneena. On hyvä olla suomalainen, kannattaa puolustaa hyvinvointivaltiota ja vastustaa sen alasajopyrkimyksiä. Huippututkimusta on, entä palveluita? Parents First -koulutuksessa esiteltiin lähestymistapoja ja hoitomalleja varhaisen vuorovaikutuksen edistämiseksi kiintymyssuhdeteorian pohjalta perheissä, joissa äiti ja/tai vanhemmat ovat päihdeongelmaisia. Kuulimme Linda Mayesin, Arietta Slade ja Lois Sandler, Nancy Suchmanin ja muiden paikallisten oppineiden esityksiä. Kuultiin Minding the Baby -projektista (kotikäyntityötä), teiniäitiydestä, kokaiinille altistuneiden 16 vauvojen kehityksen seurannasta, Emotionally responsive parenting (ERP) -ohjelmasta päihdeongelmaisille äideille sekä vielä köyhien perheiden lasten esikouluohjelmasta. Vaikutelmaksi jäi, että maassa on huippututkimusta ja huippuosaamista kunhan rahoitus on kunnossa. Sen sijaan julkisissa palveluissa on suuria puutteita. Hämmentävää oli istua iäkkäiden rahoittajien kanssa kuuntelemassa raporttia, joka kuvasi nelivuotiaitten esikoululaisten erottamista. Opintokäyntien kuluessa ja jälkeen keskusteltiin suomalaistutkijoiden avustuksella. Punaisena lankana opintomatkalla kulki vertailu Suomen oloihin ja liiton Pidä kiinni -projektiin. Mukana kulkeva kysymys oli, mitä tämä tarkoittaa omassa kehittämistyössämme. No mitä? Kaltoinkohtelu altistaa huonoille kiintymyssuhteille Olen viimeisen parin vuoden aikana tutustunut hieman aiheeseen liittyvään suomalaiseen tutkimukseen ja kirjallisuuteen ymmärtääkseni sitä substanssia, jossa koulutan ns. päihde-ensikotien henkilökuntaa ja projekteihin osallistujia. Koulutuksen keskeinen sisältö on ollut päihdetyön motivoimistaidot ja kouluttaminen oman perustehtävän ohella. Aiheeseen tutustuminen on avannut aivan uusia näkökulmia, joita ai-

Lentokentällä lähdön tunnelmissa Mirjam Kalland, Erja Lohtander, Mailis Taskinen, Eija Kettunen ja Marita Ruohonen. Yalen yliopiston edustalla Naisten kiveä tutkivat Maarit Andersson, Eija Kettunen, Mirjam Kalland ja Erja Lohtander (kuva vier. sivulla). kuiskeskeisessä päihdetyössämme pitäisi entistä paremmin hyödyntää. Vauvan elämä alkaa toisten ihmisten varassa, ja hyvin varhain muodostuu hänen tapansa liittyä muihin ihmisiin. Jos vuorovaikutussuhde on turvallinen, ennuste on hyvä, mutta asiakaskunnassamme on paljon sukupolvien ajan jatkunutta kaltoinkohtelua, joka altistaa vältteleville, ristiriitaisille tai jäsentymättömille kiintymyssuhteille. Jälkimmäiset tuottavat monenlaista inhimillistä kärsimystä. Kiintymyssuhdeteorian tuntemus ja siihen pohjaavien menetelmien käyttö on päihdetyössä vähäistä. Menetelmiä ollaan nopeasti kehittämässä niin Suomessa kuin muuallakin. Lähestymistapa tulee ymmärtääkseni eri suunnasta kuin päihdetyössä yleisesti käytössä olevat lyhytterapeuttiset ja voimavarasuuntautuneet menetelmät. Ne eivät kuitenkaan ei ole ristiriidassa keskenään vaan voivat hyvinkin rikastuttaa ja hyödyntää toinen toisiaan. Yalen yliopiston piirissä on perinteitä ja käytäntöjä tutkimuksen, koulutuksen ja hoidon yhteen kytkemiselle. Siinä evästystä meille, jotka otamme tällaisessa yhteistyössä haparoivia ensiaskeleita. Vanhemmuuden tukemiseen, varhaiseen vuorovaikutukseen ja päihdetyöhön perehtyneet työntekijät työskentelevät jo Ensi- ja turvakotien liiton päihdeongelmiin erikoistuneissa ensikodeissa ja projekteissa. Niillä seitsemällä paikkakunnalla, missä jo toimii ns. päihde-ensikoti, on rakenteellisia edellytyksiä yhdessä tekemiselle. Myös kaksivuotinen osahanke Pato tarjosi tukea muutamalla alueella paikallisten hoitoketjujen ja toimintamallien kehittämiseksi päihdeongelmaisten raskaana olevien naisten ja pienten lasten äitien kanssa työskenneltäessä. Kotiin tehtävän työn kehittäminen jatkuu Yhteisvastuukeräyksen tuoman avustuksen turvin Ensi- ja turvakotien liiton ja Tyynelän kuntoutus- ja kehittämiskeskuksen yhteistyönä. Haasteita suomalaisille päihdepalveluille Arkeen sitoutuva työskentely hoitotilanteissa tässä ja nyt tukee lapsen kiintymyssuhteen syntyä. Läsnä olevat työntekijät voivat rankoissa tilanteissa auttaa samaan aikaan äitiä ja lasta sekä heidän vuorovaikutustaan. Kyllä Suomessakin osataan! Tavoitteena on edelleen tiivistää ja kehittää tutkimuksen, koulutuksen ja käytännön tekemisen välistä yhteistyötä. Mitä tämä kaikkiaan parivuotinen opintomatka voisi tarkoittaa työssämme päihdehuollon erityispalveluissa? Kas siinäpä haastetta! Miten vaikuttaa kovin aikuiskeskeisessä päihdetyössä raskaana olevien ja pienten lasten vanhempien päihteidenkäyttöön, vanhemmuuden vahvistamiseen ja hyvien varhaisten vuorovaikutussuhteiden syntymiseen? Perhetyömme on usein lapsipuolen asemassa. Jos vakavasti päihdeongelmaisen äidin on vaikea pitää lasta mielessään, niin sama pätee hoitojärjestelmäänkin valitettavasti. Poikkeuksia toki löytyy niin kuin päihdeongelmaisista äideistäkin. En tarkoita, etteikö hyvää perhetyötä tehtäisi monessa sosiaali- ja terveydenhuollon tehtävässä. Tässä tarkoitetun työtavan soisin kuitenkin leviävän ja vahvistuvan, koska olen tullut vakuuttuneeksi sen merkityksellisyydestä lasten tulevaisuudelle. Kuntoutustyössä moniammatillisuus on jo vanhastaan vahvuutemme. Yhteistyötä lapsiperheiden parissa työskentelevien kanssa tulee kuitenkin kehittää. Paljon on siis jo tehty, kaiken aikaa tehdään ja vielä tullaan tekemään! LUKUVINKKEJÄ: MAARIT ANDERSSON (TOIM.): Tartu hetkeen. Apua ja hoitoa päihteitä käyttäville vauvaperheille. Ensi- ja turvakotien liitto 2001. PIRKKO NIEMELÄ, PIRKKO SILTALA & TUULA TAMMI- NEN (TOIM.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. WSOY 2003. JARI SINKKONEN & MIRJAM KALLAND: Varhaiset ihmissuhteet ja niiden häiriintyminen. WSOY 2001. Kirjoittaja työskentelee kouluttajana Tampereen A-klinikkatoimessa. 17

K E S K U S T E L U A ULLA KOSONEN ukosonen@luukku.com Korvaushoidon kovat kasvot HOITOON HAKEUTUJALLA ei ole kuitenkaan katsottu olevan subjektiivista oikeutta saada palveluja juuri haluamallaan tavalla. Kuitenkin tilanteissa, joissa henkilö on pystynyt antamaan riittävää selvitystä päihdehoidon tarpeestaan ja yksilöidystä hoitopaikasta annettavasta hoidon soveltuvuudesta hänen päihdeongelmaansa, kunta on voitu velvoittaa vastaamaan kustannuksista. (Päihdeasiamies Marjo Tervo, Irti 2/004) Olen opiaattiriippuvaisen nuoren miehen äiti ja kulkenut poikani rinnalla nelisen vuotta. Ensin voimia hivuttava jonotus hoitoon, joka päättyi puolentoista vuoden kuluttua korvaushoitopaikan ovien avautumiseen. Se oli suuri helpotus, myös taloudellisesti, ja hoitokin näytti sujuvan. Näin sen omin silmin pojastani ja keskusteluissa hoitohenkilökunnan kanssa. Poikani alkoi kuntoutua paitsi fyysisesti ja psyykkisesti myös sosiaalisesti hakeutumalla tukiverkoston avulla työharjoitteluun. Pienenä kitunut toivon kipinä syttyi liekiksi. Auvoista aikaa sekä minun että poikani kohdalla kesti puolitoista vuotta. Vuoden 2004 helmikuussa jäätävät tuulet olivat liikkeellä, ja niitä puhalsi Herra Helsingin kaupunki. Yhtäkkiä ilmoitettiin, että kymmenen päivän päästä on hoitopaikan vaihto edessä. Kaupunki ei osta enää jatkossa hoitoja kyseisestä paikasta. Säästetään, säästetään. Asiasta nousi pienoinen kohu, kun samoissa kohinoissa Mirja Pyykön organisoiman keräyksen avulla vuoden hyvin pyörineelle nuorten klinikalle ei herunut jatkorahoitusta. Poikani oli pois tolaltaan, kun lähtö tutusta ja turvallisesta paikasta oli edessä. Minä pelkäsin vaikka mitä. Yritin hädissäni ottaa yhteyttä vaikka minne. Taas kerran rumba alkoi pyöriä. Vastaus oli kaikkialla sama: mitään ei voi tehdä, lakia ei ole rikottu. Hoitopaikka on olemassa. Pian kävi ilmi, että tulevassa hoitopaikassa, A-klinikalla, ei ollut juurikaan kokemusta korvaushoidosta. Myös hoitohenkilökunta oli kauhuissaan. Mutta pakko oli ottaa uudet asiakkaat vastaan, oli sitten asiantuntemusta tai ei. Asiantuntemattomuus kävi ilmi hyvin nopeasti. Koska ollaan epävarmoja, keskitytään pitämään yllä kontrollia. Kaikki pyörii seulojen ympärillä. Hoidettavalta ei kysytä mielipiteitä, ei olla kiinnostuneita aikaisemmasta edistymisestä. Poikani lääkkeet 18 vaihdettiin, koska meillä nyt käytetään näitä, ja kun hän valitti lääkkeiden tehoa, häntä ei kuunneltu. Siis tiedänhän minä, että narkomaanit helposti itsekin keskittyvät lääkkeisiin, ovat herkkiä niille. Mutta nyt oli kyse muusta, koska entisessä paikassa ei ollut tätä ongelmaa ollut. Poikani kirjoittaa muistiinpanoissaan: Keskustelut sosiaaliterapeutin kanssa ovat henkisesti tosi raskaita. Jos ihminen ei näe toiminnassaan mitään väärää, on vaikea esittää vastakkaista näkemystä. Jos minä arvostelen heidän toimintaansa, kääntää hän keskustelun heti johonkin täysin epäolennaiseen ja alkaa söpöttää jotain ihme tarinaa josta en aina tajua puoliakaan. Kyllä hän kuuntelee, mitä puhun, mutta en tiedä, noteeraako/välittääkö hän siitä. Tunnin keskustelun jälkeen hän viimeistään kaivaa esille seulatutkimukset ja alkaa hiillostaa minua niillä. Heti alusta lähtien poikani valitti, että kukaan ei kuuntele häntä. Hän koki olevansa pelkkä kusinäyte. Seulat eivät ole olleet puhtaita: on kannabiksen oheiskäyttöä ja muutama ylimääräinen bentsokin näkyi. Näistä nuhdellaan jatkuvasti, ja rangaistukseksi määrättiin lomakielto. Mutta tehdäänkö mitään varsinaisen päihderiippuvuusongelman suhteen? Eikö hoitopaikassa olla etupäässä hoidattamassa päihdeongelmaa? Paraneeko ongelma sillä, että nuhdellaan ja rangaistaan? Poikani ei jaksanut enää käydä työharjoittelussa. Stressi uuteen paikkaan sopeutumisessa oli suuri. Lisäksi joka aamu saa jännittää, minkälaisen kohtelun saisi osakseen. Hoito on hyvin medikalisoitunutta, ja sosiaaliterapeutin vastaanoton olisi kai tarkoitus edustaa sitä sosiaalista kuntoutusta. Mutta jos ei ole luottamusta puolin eikä toisin, miten voisi olla yhteistyötäkään? Poikani kirjoittaa 3.10. muistiinpanoissaan: Olen ollut jo juhannuksesta lähtien täällä stadissa ja nyt alkaa riittää tämä ajelehtiminen. Mutta miten muutan tätä??? En mitenkään, henkilökunta ei välitä, vaikka tekisin itsarin. Mieli tekis polttaa koko A-klinikka. En tahdo enää millään jaksaa. Kyllähän ne päivät pilveä poltellessa menee, mut tiedän ettei se tee hyvää. En muuten kyllä tätä jaksais. Mua pelottaa, et voisin toteuttaa jonkun em. sairaan ajatuksen, et pääsis klinikalta pois. Olen yksin, sama melkein kuin ois kadulla. En jaksa enää välittää siitä miten korvaushoito sujuu.

Pilattu hyvä idea klinikan urpoilla. Laitettu miljoonia rahaa, mitä niillä on saatu? Soitin kesällä klinikalle johtajan sijaiselle ja ilmaisin huoleni äitinä. En syyttänyt, kerroin vain sen, että jo pitkälle edennyt toipuminen oli nyt muuttunut taaksepäin menoksi. Poika ei nukkunut ja oli masentunut. Kun hän valitti uniongelmiaan, hänelle tarjottiin neuroleptejä. En halua muuttua vihannekseksi, poika sanoi ja kieltäytyi. Soiton jälkeen hoitohenkilökunta vinoili pojalleni jotain ylihuolehtivasta äidistä. Paitsi lääkehoitoa korvaushoidon tulisi sisältää psyykkis-sosiaalista kuntoutusta. Mitä klinikalla on tarjota muuta kuin keskustelut sosiaaliterapeutin kanssa? Poikani haluaisi kunnon terapian. Suuren ruinauksen jälkeen hän sai vihdoin lähetteen päihdepsykiatrin vastaanotolle. Tästä kokemuksesta hän kirjoittaa seuraavasti: Episodi 1: Lääkäri oli puoli tuntia myöhässä. Kun hän viimein tuli, menimme pieneen huoneeseen. Hän esittäytyi asiallisesti, aloitimme, hän kyseli aluksi muutaman kysymyksen vaivoistani. Valitin klinikasta hänelle, johon hän suhtautui ylimielisesti. Sen jälkeen hän piiloutui minun papereiden taakse. Välillä oli viisi minuuttia ihan hiljaista, sitten hän kysyi ylimielisesti vielä muutaman kysymyksen. Valitin lääkityksestä A-klinikalla, hän sanoi, etteivät he täällä voi muuttaa juuri lääkitystäni. Käsitykseni oli, että käynneillä arvioidaan lääkitys uudestaan. Mutta tämä oli juuri perinteistä HUS:n toimintaa, lääkärit pallottelevat potilaita lääkäriltä lääkärille koska kukaan ei uskalla/halua ottaa vastuuta. Varattiin aika johonkin testiin. Episodi 2: Tällä kertaa hän oli vain 15 minuuttia myöhässä. Aloitimme testin, jossa käytiin läpi yleisimpiä mielenterveysongelmia, ja hän kyseli lääkityksestäni. Kerroin syöväni ylimääräisiä bentsoja, koska klinikalta en saanut tarvittavaa määrää. He käyttävät vain yhtä bentsolääkettä. Perustelut olivat, että he voivat seuloa kusesta eri bentsoja, ja että tämä bentso ei aiheuta riippuvuutta niin paljon! Enhän ole syönyt bentsoja kuin 10 v., kuinka he kuvittelevat, että pärjäisin niin pienellä määrällä. Testin päätteeksi sain tuloksen, keskivaikea masennus ja paniikkihäiriö, mutta mitään lääkitystä en saanut, vain eiköhän yritetä jotain muuta, hän ehdotti. Kysyin mitä muuta, niin hän meni tosi noloksi. Se muuta oli siis ei mitään?! Klinikalta on kerrottu, että määräysten mukaan terapiaa ei voida aloittaa, koska pojallani on oheiskäyttöä. Siis aikamoinen noidankehä. Poikani kysyykin: Onko parempi hankkia lääkkeet kadulta tai yksityiseltä? Miksi narkkari, jolla on mielenterveysongelma, ei saa lääkettä ongelmaansa, kun samanlaisessa tilanteessa oleva ei-narkkari saa? Häntä on kehotettu syömään mielialalääkkeitä, mutta hän epäilee kaikkien mömmöjensä yhteisvaikutusta, josta ei ole tutkittua tietoa paljoakaan. Sivumennen sanoen bentsojen syönti ei ole este terapiaan pääsylle. Luottamus koko hoitosysteemiin alkaa olla meillä molemmilla kovalla koetuksella. Pojallani on onneksi hyvä tukiverkosto kaupungin sosiaalipuolella, mutta vaikka siellä nähdään tilanteen mielettömyys, paljoa ei ole tehtävissä. On yritetty neuvotella päihdepomon kanssa lukuisat kerrat paikan vaihdosta. Ei se käy, on aina vastaus. Muuten hyvältä tukiverkostolta on nyttemmin katkaistu selkäranka, kun erikseen järjestetyssä palaverissa johon tietenkään poikani ei päässyt mukaan sosiaalipuolta kehotettiin olemaan puuttumatta hoitoon. Poikani kun oli puhunut ongelmistaan sosiaalipuolella, kun tunsi, ettei hoitopaikassa kuunnella. Viimeisenä vaihtoehtona pohdinnan alla on ollut siirtyminen kokonaan pois epätyydyttävästä kunnallisesta hoidosta. Mutta se vaatii tietenkin rahaa. Ehkä saisimmekin suvun voimin maksettua tämän kalliin hoitomaksun, mutta vaikka poikani on epätoivoinen, hän haluaa vielä miettiä. Uskaltaako hypätä kokonaan kunnallisen hoidon piiristä pois? Voiko taas kerran turvautua läheisten taloudelliseen apuun kokematta syyllisyyttä ja autonomian menetystä? Lokakuussa kävin klinikalla neuvottelussa, jonka luulin olevan hoitosuunnitelmapalaverin, mutta ei sitten ollutkaan. Paikalla oli poikani, sosiaaliterapeutti ja lääkäri. Kyse oli mahdollisesta kuntoutusjaksosta ja loman myöntämisestä. Yhtä mieltä oltiin siitä, että tilanne on jumiutunut, poika masentunut ja tilanne polkee paikallaan. Yhtäkkiä oltiinkin myötämielisiä loma-anomuksen suhteen, ennen se ei tullut kysymyksenkään. Pitikö pojan lusia kesä kaupungissa vain tullakseen niin huonoon kuntoon, että klinikan henkilökunnankin silmät avautuivat? Vai oliko minun läsnäolollani neuvottelussa ehkä ratkaiseva merkitys? Pahoin pelkään, että minun on jatkuvasti puututtava asioihin, että poikani saisi edes hiukan inhimillistä kohtelua. Tämä puuttuminen merkitsee soittelua klinikalle ja Helsingin herroille sekä 300 kilometrin junamatkoja. Klinikalla on yksi sabluuna, jos et mene siitä läpi, tulee vaikeuksia. Mielestäni korvaushoidon pitäisi tukea ihmistä eikä nöyryyttää häntä. Korvaushoitopotilas on myös ihminen, ja jokainen on oma persoona, jolla on myös tunteet. Hoitohenkilökunta näkee narkomaanin monesti hyvin stereotyyppisesti, paha, valehtelee ja yrittää vahingoittaa. He reagoivat hyvin voimakkaasti pieneenkin tunnepurkaukseen, pelkäävät minua. (Poikani muistiinpanoista) 19

Mutta mitä Helsingin kaupunki on säästänyt korvaushoitopotilaiden siirroilla? Ainakin minun poikani kohdalla luultavasti kovin moni muu päihdeongelmainen tai hänen omaisensa ei ole jaksanut nostaa asiasta haloota säästö on kyseenalainen. Kuormitamme jatkuvasti ainakin A-klinikan väkeä ylimääräisin neuvotteluin ja viemme kaupungin virkamiesten työaikaa. Minulta on mennyt paljon työaikaa ja energiaa poikani asioitten hoitamiseen. Poikaani ollaan nyt lähettämässä kuntoutukseen, kun hän ei pärjää enää avohoidossa. Puhumattakaan poikani suurista kärsimyksistä ja minun jatkuvasta huolestani. Viimeisen tapaamisemme jälkeen taas yhdessä neuvottelussa marraskuussa minulle nousi uusi huolenaihe asiasta, jonka poikani itse tiedosti. Hän kertoi elävänsä vain päivän rutiinien varassa ja yrittää olla ajattelematta hoitopaikkaa. Alan kai olla laitostunut, hän arveli. Tämäkö onkin klinikan tavoite: apaattinen asiakas, joka ei vaadi muuta kuin päivittäiset lääkkeet? Mutta eikö se pitemmän päälle tule melko kalliiksi? Pojallani olisi kuitenkin vielä olemassa resursseja kuntoutumiseen ja johonkin työhön kiinni pääsemiseen, jos vain hän saisi tähän tukea. Lopuksi: paljon meitä lohduttaakin tieto siitä, että Helsingin kaupungin päihdehuollossa on myönnetty, että virhe tuli tehtyä eikä vastaavia siirtoja tulla enää tekemään. Kirjoitus alkoi päihdeasiamies Marjo Tervon lausunnolla. Poikani nykyinen hoitopaikka ei selvästi sovellu hänen päihdeongelmaansa, mutta todisteita tästä taitaa olla mahdoton osoittaa? Kirjoituksessa tuodaan esiin myös tyytymättömyys uuteen hoitopaikkaan sekä itse hoidon että koetun vuorovaikutuksen laadun suhteen. Yksikössä on tarjottu sekä terveydenhoitohenkilöstön että sosiaaliterapeutin palveluja. Tilanteen johdosta on lisäksi ollut muita kontakteja ja neuvotteluja, joihin kirjoituksessa viitataan. Kokemukset ovat kuitenkin valitettavasti olleet edelleen hyvin kriittisiä. Siksi keskustelua on varmaankin syytä jatkaa. Otamme annetun palautteen vakavasti. Henkilökunta päihdehuollon palveluissa pyrkii varmasti tekemään parhaansa, mutta muutostilanteessa se ei ole aina helppoa. Yleisemmin voi todeta, että korvaushoito osana päihdehuollon palvelujärjestelmää on vielä varsin uutta. Se hakee vielä linjojaan ja jakaa mielipiteitäkin. Yksittäisissä hoidoissa ja hoitotilanteissa voi syntyä erilaisia käsityksiä ja näkökulmia hyvästä ja tarkoituksenmukaisesta tavasta toimia hoitohenkilökunnan, asiakkaan tai omaisten välillä. Lähtökohtana on kuitenkin oltava asiakasta kunnioittava ja asiakkaan hoidon tarpeesta lähtevä työskentely. Kuluvan vuoden alusta Helsingin sosiaaliviraston päihdehuollon erityispalvelut ovat osa aikuispalvelujen vastuualueeseen kuuluvaa sosiaalinen kuntoutus -kokonaisuutta. Kirjoittaja työskentelee sosiaalisen kuntoutuksen päällikkönä Helsingin sosiaalivirastossa. Kilpailuttamista ja kehittämistä SEPPO SAINE OPIAATTIRIIPPUVAISEN nuoren miehen äiti kertoo näkemyksistään ja kokemuksistaan poikansa hoidossa. Kirjoituksessa viitataan vuoden 2004 alkupuoleen, jolloin nämä hoitopalvelut kilpailutettiin sekä samalla korvaushoitoa laajennettiin Helsingissä myös sosiaaliviraston A-klinikoille. Ostopalvelujen piiristä siirtyi osa asiakkaista näihin yksiköihin sosiaaliviraston, A-klinikkasäätiön ja HUS:n edustajien suorittaman arvion perusteella. Painopistettä siirrettiin siis myös kaupungin omille alueellisille yksiköille. Kukaan ei jäänyt hoidon ulkopuolelle ja korvaushoidon kokonaismäärä laajeni. 20 A-klinikkasäätiön Tampereen A-klinikkatoimen koulutusosasto järjestää huume- ja monipäihdekoulutusta: MITÄ VAIHDETAAN MITEN JA MIKSI? Terveysneuvontatyön toimintaperiaatteet 7. 8.4.2005 Tampereen A-klinikkatoimen koulutusosasto (Åkerlundinkatu 6, 4. krs., 33100 Tampere). Ilm. 7.3. mennessä, p. (03) 2539 655, 040 5606 122, sähköposti: koulutus.tampere@ a-klinikka.fi. Lisätietoa: www.a-klinikka.fi/ajankohtaista/ tervneuv05.html, Armi Kurvinen tai Jaana Hölttä, p. (03) 3124 7240, 045 6361 744, sähköposti: nervi@a-klinikka.fi.