Pienten kaupunkien ammattikorkeakoulut alueellisina vetovoimatekijöinä. Tapauksina Kokkolan ja Mikkelin toimipisteet

Pienten kaupunkien ammattikorkeakoulut alueellisina vetovoimatekijöinä Tapauksina Kokkolan ja Mikkelin toimipisteet Leena Karhe Tampereen yliopisto Yhdyskuntatieteiden laitos Aluetieteen pro gradu -tutkielma Kevät 2009

Tampereen yliopisto Yhdyskuntatieteiden laitos KARHE, LEENA: Aluetieteen pro gradu -tutkielma, 73 sivua, 5 liitesivua Toukokuu 2009 Viime vuosien aikana alueet ja niiden kehittäminen ovat kohdanneet uudenlaisia haasteita. Kansainvälistyminen on kiristänyt kilpailua yritysten, palvelujen sekä kaupunkiseutujen välillä. Tiedon merkityksen kasvaesssa erilaisten tukipalveluja tuottavien ja tiedon välittäjä-organisaatioiden, kuten ammattikorkeakoulujen merkitys on kasvanut yritysten innovaatiotoiminnassa. Kaupunkien koulutusmahdollisuudet voidaan nähdä kilpailuvaltteina, jotka houkuttelevat osaajia niihin. Pro gradu -tutkielmani kohteina ovat Keski-Pohjanmaan ja Mikkelin ammattikorkeakoulujen opiskelijat, jotka ovat muuttaneet opiskelemaan kaupunkeihin. Pyrin selvittämään mikä sai opiskelijat hakeutumaan Kokkolaan ja Mikkeliin, mistä he ovat muuttaneet, ja viihtyvätkö he alueella. Tutkimusaineistona on kuusitoista opiskelijan haastattelua, jotka tein huhtikuussa 2008. Haastatellut olivat opiskelleet vajaasta vuodesta neljään vuoteen. Neljällä koulutusjohtajan haastattelulla hain toista näkökulmaa alueiden vetovoimaisuuteen. Molempien ammattikorkeakoulujen opetus on hajautettu; Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulun neljälle, ja Mikkelin ammattikorkeakoulun kolmelle eri paikkakunnalle. Tutkimuskaupungit ovat niiden päätoimipisteitä ja asukkaita molemmissa on noin 50 000. Opiskelijoita Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulussa on 3300 ja Mikkelin ammattikorkeakoulussa 4500. Kumpikaan tutkimuskaupungeista ei ole yliopistokaupunki, mutta molemmissa on yliopiston sivupiste. Esioletus oli, että suurten kaupunkien ammattikorkeakoulut houkuttelevat opiskelijoita ympäri Suomea, kun taas pienempien, kuten Kokkolan ja Mikkelin rekrytointialue on suppeampi. Tämä tutkimus vahvisti esiolettamusta, koska opiskelijat olivat tulleet kaupunkeihin pääosin niiden lähialueilta. Läheisen sijainnin lisäksi Kokkolaan ja Mikkeliin oli hakeuduttu perhesyiden tai itseä kiinnostavan koulutusohjelman vuoksi. Opiskelijat vertasivat alueella viihtymistä aiempiin asuinympäristöihinsä. Mikkelissä ja Kokkolassa luonnon läheisyys oli tärkeä viihtyvyyteen vaikuttava asia. Opiskelijoiden aluetietoisuus oli rakentunut monin eri tavoin, joskaan sitä ei suoraan haastatteluissa kysytty. Kokkolalaisista viisi, ja mikkeliläisistä kuusi kahdeksasta uskoi valmistuttuaan jäävänsä opiskelukaupunkiinsa töihin. Koulutusjohtajien haastatteluissa ilmeni, että AMK:n koulutusohjelmat palvelevat työllistymistä alueelle, mutta todellisuudessa opiskelijat työllistyvät ympäri Suomea. Asiasanat: Alueen vetovoima, paikkasidonnaisuus, AMK-koulutus 2

SISÄLLYSLUETTELO 1. JOHDANTO 5 1.1 Tutkimuksen taustaa ja kysymyksenasettelu 6 1.2 Tutkimusmenetelmät 9 2. ALUEET JATKUVIEN HAASTEIDEN EDESSÄ 10 2.1 Kilpailukyky ja vetovoima 10 2.2 Houkutteleva kaupunki osaajien näkökulmasta 12 2.3 Paikkaan sitoutuminen vs. paikattomuus 14 3. MUUTTAMINEN JA MUUTTOLIIKE ALUEIDEN MUOKKAAJINA 17 3.1 Muuttoliike Suomessa 18 3.2 Kuka muuttaa ja minne? 19 3.3 Vaikutukset koko maan tasolla 20 4. HUMANINSTINEN MAANTIEDE, TILA JA PAIKAT 22 4.1 Humanistisen maantieteen metodologia 22 4.2 Paikan ja ympäristön kokeminen 23 4.3 Alueellinen identiteetti 25 5. AMMATTIKORKEAKOULUT SUOMESSA 26 5.1 Tutkinnot 27 5.2 Toiminnan tavoite 28 6. KOKKOLAN JA MIKKELIN KAUPUNGIT 30 6.1 Kokkola ja KPAMK 30 6.2 Mikkeli ja MAMK 32 6.3 Tilastotietoa AMKien hakijoista ja sisäänottomääristä syksyltä 2007 35 7. OPISKELIJOIDEN HAASTATTELUT 39 7.1 Haastattelurunko 39 7.2 Kokkolaan ja Mikkeliin hakeutuminen 40 7.3 Opiskelutyytyväisyys 44 7.4 Viihtyminen alueilla 50 7.5 Tulevaisuuden suunnitelmat 53 8. AMMATTIKORKEAKOULUJEN HENKILÖKUNNAN AJATUKSIA 58 8.1 Ammattikorkeakoulun kilpailuvaltit 58 8.2 Kilpailukyky tulevaisuudessa? 60 3

9. YHTEENVETO JA JOHTOPÄÄTÖKSET 62 LÄHTEET 69 LIITTEET 74 4

1. JOHDANTO Kilpailuyhteiskunta on tehnyt tuloaan jo pitkään (Boschma 2004). Elämme nyt taloudessa, jossa jokainen kohtaa kilpailua toisten yksilöiden ja yhteiskunnan rakenteiden sisällä. Kilpailu alkaa jo varhain, esimerkiksi lapsen päiväkotipaikkoja haettaessa, ja se jatkuu läpi koulutaipaleen sekä työelämän aina eläkeikään saakka. Maailmanlaajuisesti linkittyneet kaupunkiseudut muodostavat globaalin verkoston, jota eri toiminnot ja prosessit läpäisevät. Yritysten ja yksilöiden kansainvälistyessä markkinat laajenevat, ja yksilön kyky ja halu etsiä elämäänsä laatua aikaisempia rajoja ylittäen kasvaa. (Raunio 2002, 17.) Tätä kuvaa Castellsin (1996) teoria virtojen tilasta (Space of flows). Hänen mukaansa se koostuu muun muassa pääomasta, teknologiasta, informaatiosta, mielikuvista ja inhimillisistä voimavaroista. Se korostuu paikkojen tilan rinnalla, sillä sen kautta kansainvälinen, kansallinen ja paikallinen kytkeytyvät toisiinsa. (Castells 1996, 417.) Globaalissa kilpailussa menestyvän kaupungin on osattava vetää näitä virtoja puoleensa. Suomessa suurin osa työmarkkinoille tulevista ikäpolvista on ammatillisesti koulutettuja. Korkeakoulutettujen määrä on kasvanut viime vuosikymmeninä, koska aloituspaikkoja on lisätty ja uusia ammattikorkeakouluja on perustettu. Koulutus ja sen mukanaan tuoma ammatti eivät välttämättä takaa heti valmistumisen jälkeen työpaikkaa, mutta ne vahvistavat kuitenkin osaamisen ohella minäkuvaa ja helpottavat siirtymistä työelämään. Pakollisen oppivelvollisuuden, yhdeksän vuoden peruskoulun, jälkeen nuoren on päätettävä haluaako hän opiskella lisää vai siirtyä työelämään. Yläasteelta on mahdollisuus jatkaa lukioon, ammattikouluun tai yhdistettyyn ammattikoululukioon. Moni lukion tai ammattikoulun päättävä nuori täydentää opintojaan korkeakoulussa. Silloin vaihtoehtoina on joko yliopistotason tutkinto tai ammattikorkeakoulututkinto. Isot yliopistokaupungit houkuttelevat nuoria, koska niissä löytyy paljon vaihtoehtoja ja laajempia koulutusaloja kuin pienemmissä kaupungeissa. Suurkaupunkien hyvinä puolina nähdään myös niiden tarjoamat paremmat työllistymismahdollisuudet ja palvelut (Castells ym., 2001, 104). 5

Opetusministeriö aloitti vuonna 1991 ammattikorkeakoulukokeilun, jonka tehtävänä oli vastata ammatillisen työelämän ja työvoimatarpeen nopeisiin muutoksiin. Maassamme on tällä hetkellä 29 ammattikorkeakoulua (AMK), joista Poliisiammattikorkeakoulu ja Högskolan på Åland eivät kuulu yhteishakuun. (Toikka 2002, 29.) Ammattikorkeakoulujen yhteishaku on keväisin ja syksyisin. Yliopistoja on 21 ja ne ovat sijoittuneet pääosin suurimpiin kaupunkeihin. AMK:t ovat levittäytyneet yliopistoja laajemmin ja ne kattavat myös pieniä ja keskisuuria kaupunkeja. 1.1 Tutkimuksen taustaa ja kysymyksenasettelu Tämä pro gradu -tutkielma on luonteeltaan laadullinen tutkimus. Sen tarkoituksena on selvittää kahden pienen kaupungin (asukasmäärä alle 50 000) ammattikorkeakoulun alueellista vetovoimaa muualta muuttaneiden opiskelijoiden näkökulmasta. Kaupungeiksi valitsin Kokkolan ja Mikkelin. Kokkolasta olen tehnyt kandidaatintutkielmani kaupungin ammattikorkeakoulusta (Simola 2007). Toiseksi kohteeksi valittu Mikkeli on suuruudeltaan samankokoinen. Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu opiskelijoiden teemahaastatteluista, joilla pyrin selvittämään muilta paikkakunnilta kyseisiin kaupunkeihin muuttaneiden motiiveja opiskelupaikan valinnassa ja tyytyväisyyttä tehtyihin ratkaisuihin. Näitä täydensin ammattikorkeakoulujen koulutusjohtajien haastatteluilla. Haastatteluaineiston analyysissä käytän sisällönanalyysia ja teemoittelen ne. Teoria tukee analyysin etenemistä, joten työtä voidaan kutsua teoriasidonnaiseksi. Teoriasidonnaisessa analyysissa ajatteluprosessissa vaihtelevat aineistolähtöisyys ja valmiit mallit, joita olen yhdistellyt toisiinsa. (Tuomi & Sarajärvi 2002, 99.) Tutkimuksen keskeiseksi kysymykseksi muodostuu: mitkä ovat toiselta paikkakunnalta Kokkolaan tai Mikkeliin tulleiden opiskelijoiden muuttomotiivit ja kuinka he viihtyvät alueella. Tästä perusongelmasta johdan seuraavat yksityiskohtaiset jatkokysymykset: 1. Miksi opiskelija oli hakenut kyseiseen ammattikorkeakouluun ja millainen ennakkomielikuva hänellä oli paikasta? 6

2. Olivatko opiskelijat tyytyväisiä opintoalaansa? 3. Millaisena opiskelijat näkivät työllistymismahdollisuutensa AMK:nsa alueella valmistuttuaan? Opiskelupaikkaa hakiessa nuori tekee valintoja muun muassa itseään kiinnostavan opintoalan suhteen. Ammattikorkeakoulujen koulutusalatarjonnat ovat kaikissa korkeakouluissa melko yhtenevät, tosin kaikkia koulutusaloja ei ole saatavilla jokaisessa paikassa. Yksittäisen ammattikorkeakoulun kilpailuetu voi olla harvinainen koulutusohjelma joka on samalla houkutteleva opiskelijoiden keskuudessa. Aloituspaikkojen täytössä on suuria aloittaisia, alueellisia ja opetuskieleen liittyviä eroja. Jokin valtakunnallisesti houkutteleva ala saattaa olla AMK:n sivupisteessä vähemmän suosittu. Valintaa tehdessään nuori päättää sen, hakeutuuko hän itseään lähimpään ammattikorkeakouluun, vai johonkin muualle. Suurissa kaupungeissa (asukkaita yli 100 000) oletuksena on, että AMK:t vetävät opiskelijoita ympäri Suomea, koska niissä on useita koulutusaloja ja niissä useimmin monipuolinen valikoima eri koulutusohjelmia. Opiskelijoiden rekrytointialueet ovat silloin pieniä kaupunkeja laajemmat. Mikäli ala ei tunnu omalta, voi kaupungin tai ammattikorkeakoulun sisällä hakea jonkin muun itseä enemmän kiinnostavan vaihtoehdon. Viime vuosina on yliopistojen rooli tutkimusten mukaan korostunut kaupunkien elinkeinopolitiikassa ja kilpailussa (Pelkonen 2008). Pienten kaupunkien, kuten Mikkelin ja Kokkolan AMK:t joutuvat kilpailemaan omalla osaamisellaan ja erikoistumisellaan, koska niiden on erotuttava joukosta. Oletuksena on, että tällaiset yksiköt houkuttelevat enimmäkseen lähialueiden nuoria ja niitä, jotka kokevat juuri kyseisen koulutuksen omakseen. Isojen kaupunkien, esimerkiksi Helsinki, Tampere, Jyväskylä ja Oulu, ammattikorkeakoulujen etuna pidetään alueen houkuttelevuutta laajemmin myös muiden opiskelumahdollisuuksien suhteen. (Ahmaniemi ym., 2003, 11.) Kokkola on rannikkokaupunki, jota lähinnä maantieteellisesti sijaitsevat yliopistokaupungeista Vaasa ja Oulu. Keski-Pohjanmaan AMK:n (KPAMK) koulutusalatarjonta kattaa melkein kaikki ammattikorkeakouluissa tarjottavat alavaihtoehdot ja toimipisteet ovat hajaantuneet kolmelle eri paikkakunnalle. Tutkinnon 7

voi suorittaa nuorten koulutuksesta tai aikuiskoulutuksesta. Myös ruotsin- ja englanninkielisiä koulutusohjelmia on tarjolla. Omaa yliopistoa Kokkolassa ei ole, vaan siellä toimii Jyväskylän yliopiston sivupiste, Chydenius-instituutti. Sen kannatusyhdistys piti Chydenius-instituutti nimistä tutkimuslaitosta ja se on perustettu Kokkolaan jo vuonna 1977. Vuoden 1991 alusta laitos yhdistettiin Jyväskylän yliopiston täydennyskoulutusyksikköön. Yliopiston sivupiste ei ole sama asia kuin yliopisto itsessään, koska koulutustarjonta on siellä suppeampi. On myönnettävä, että ammattikorkeakoulu ja yliopisto tukevat toisiaan jo pelkällä fyysisellä läheisyydellään. Korkeakoulut tuovat alueelle uusinta tietotaitoa ja kasvattavat työpaikkojen määrää. (Ahmaniemi ym., 2003, 17.) Lisäksi kysyntää eri koulutusaloista on alueella, koska Kokkolan yliopistokeskukseen on suunniteltu perustettavaksi lähiaikoina uusia koulutusaloja. Mikkeli on Itä-Suomen läänin pääkaupunki ja sen hallinnollinen keskus. Sitä lähinnä sijaitsevat yliopistokaupungit ovat Lappeenranta ja Jyväskylä. Mikkelin ammattikorkeakoulun (MAMK) koulutusalatarjonta kattaa kaikki ammattikorkeakouluissa tarjottavat alavaihtoehdot ja siellä koulutusohjelmien hajaantuminen muihin toimipisteisiin ei ole niin suurta kuin Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulussa. Tutkinto on mahdollista suorittaa nuorten koulutuksesta ja työn ohessa aikuiskoulutuksena. Ammattikorkeakoulussa on tarjolla myös englanninkielisiä koulutusohjelmia. Kaupungissa voi Kokkolan tavoin ammattikorkeakouluopetuksen lisäksi saada myös yliopisto-opetusta, jota tarjoavat Helsingin kauppakorkeakoulun sivupiste ja Helsingin yliopiston Ruralia-Instituutti. Molemmat tutkimukseni ammattikorkeakoulut ovat tällä hetkellä Kokkolassa ja Mikkelissä merkittäviä vetovoimatekijöitä ja houkuttelevat alueelle opiskelijoita. Haastatteluissa selvitin, millaisia taustatekijöitä muualta muuttaneet opiskelijat pitivät tärkeinä omassa hakeutumisessaan kyseisiin oppilaitoksiin. Monissa muissa kaupungeissa eri korkeakoulut saattavat toimia lisähoukuttimina, mutta Kokkolan ja Mikkelin tapauksissa esioletuksena on, että AMK:n oma koulutustarjonta yksinään on merkittävä tekijä alueelle hakeutumisessa. 8

1.2 Tutkimusmenetelmät Tässä tutkimuksessa käytän aineistona keväällä 2008 Kokkolan ja Mikkelin ammattikorkeakoulun opiskelijoille ja tekemiäni teemahaastatteluja (ks. liite 1). Haastattelin tutkimukseeni molemmista kaupungeista kahdeksaa eri-ikäistä nuorta aikuista, jotka olivat muuttaneet kyseisiin kaupunkeihin opiskelupaikan saatuaan. Aineistoni ei edusta kaikkia korkeakouluihin muualta muuttaneita, mutta mukaan on saatu opiskelijoita eri koulutusaloilta. Kaikki tutkimuksessa mukana olleet Mikkelin ammattikorkeakoulun haastatellut opiskelivat suomenkielisissä koulutusohjelmissa. Kokkolassa opiskelijoista yksi henkilö suoritti sosiaalialan tutkintoaan englanniksi. Haastateltavien rekrytointi tapahtui sähköpostin välityksellä niin, että ammattikorkeakoulujen laitoksien yhteyshenkilöt lähettivät tiedon tutkimuksestani opiskelijoille sähköpostitse. Halukkaat ottivat yhteyttä minuun ja sovimme haastatteluajankohdasta. Tutkimukseen osallistumista rajatessani ainut kriteeri haastateltavalle oli se, että hän oli muualta Kokkolaan tai Mikkeliin muuttanut opiskelija. Kokkolassa ne, jotka olivat osallistuneet kandidaatintutkielmaani, eivät olleet mukana tässä tutkielmassa. Henkilön iällä, sukupuolella, opiskeluajalla tai koulutusohjelmalla ei ollut merkitystä. Tutkimuksessani mukana olleet henkilöt olivat haastatteluhetkellä opiskelleet kyseisissä korkeakouluissa vähintään puoli vuotta, enintään neljä vuotta. Lisäksi tein kyselylomakkeen Kokkolan ja Mikkelin ammattikorkeakoulun henkilökunnalle, jossa otin selvää heidän näkemyksistään oman ammattikorkeakoulunsa nykytilasta, tulevaisuudesta ja siitä, vastaako alueen työpaikkatarjonta valmistuvien osaajien määrää. (ks. liite 2) Kyselylomakkeen tarkoitus oli ainoastaan taustoittaa tutkimukseni keskeistä teemaa, eli opiskelijanäkökulmaa. Yhden neljästä henkilökunnan haastattelusta tein puhelimitse teemahaastatteluna. Henkilökuntaa edustamaan valikoituivat tässä ammattikorkeakoulujen koulutusjohtajat. 9

2. ALUEET JATKUVIEN HAASTEIDEN EDESSÄ Aluekehityksessä on viime vuosina ollut kaupunkiseutujen välistä kiristyvää kilpailua, jossa menestys ei enää perustu yhteen vahvaan toimialaan tai yhden toimijan osaamiseen. Kansainvälistyminen on korostanut eri toimijoiden välisen verkostomaisen yhteistyön merkitystä. Sen merkitys on kasvanut, koska se sopii joustavuutensa vuoksi hyvin nopeasti muuttuviin olosuhteisiin (Castells 1996, 469). 1990-luvun laman jälkeistä aikaa pidetään merkittävien muutosten alullepanijana. Tällä vuosituhannella elämme edelleen muutoksen aikaa. Yhteiskunnan rakenteiden kehittyessä alueet muotoutuvat uudelleen ja saavat uusia merkityksiä. Globalisaation vaikutukset näkyvät kaikkialla ja se on osa modernisaatioprosessia yhdessä tietoyhteiskunnan kehittymisen kanssa. Uudenlaista epävarmuutta aiheuttaa aika- ja paikkarajoitteiden heikentyminen, informaation tulva sekä yhteiskunnan instituutioiden ja hierarkioiden vähenevä merkitys. (Sotarauta ja Laakso 2001, 21.) 2.1 Kilpailukyky ja vetovoima Globalisaation ohella myös paikallistason merkitys on kasvanut ja se on osoittautunut maailmanlaajuisen kehityksen rinnalla usein valtiovaltaa joustavammaksi kehittäjäyksiköksi muutoksia kohdattaessa (Sotarauta, Mustikkamäki & Linnamaa 2001, 13.). Kuntien väliset hierarkiat ovat poistumassa. Paikallistason päätökset tehdään kunnissa ja kaupungeissa, joissa päättäjät ovat valtiovaltaa paremmin perillä paikallisista asioista. Heillä on mahdollisuus tehdä nopeita valintoja ja siten päätöksenteon turha byrokratia vähenee. Samalla päätösten vaikutuksista kerättävä palaute ohjautuu sinne, missä se on nopeasti hyödynnettävissä. Kilpailukykyä on tutkittu paljon. Termiä on käytetty eri asiayhteyksissä ja se on määritelty monin tavoin. (Turok 2004, 1070.) Alueellinen kilpailukyky määrittyy usein taloudellisista lähtökohdista. Kilpailukykyisenä pidetään aluetta, jossa kustannustaso on verotuksen lisäksi alhainen, työmarkkinat toimivat joustavasti ja ympäristö rakentuu vapaan kilpailun sekä yrittäjyyden varaan. Alueellisen kilpailukyvyn elementteihin kuuluu Linnamaan (1999, 26-31.) mukaan seudun yritykset, inhimilliset voimavarat, 10

asuin- ja elinympäristön laatu, instituutiot ja toimiva kehittäjäverkosto, verkostoihin kuuluminen, infrastruktuuri ja imago. Ammattikorkeakoulujen kannalta tärkeimpiä ovat instituutiot ja toimiva kehittäjäverkosto (TE-keskukset, yliopistot), inhimilliset voimavarat (osaava kouluttautunut työvoima), verkostoihin kuuluminen (kansalliset ja kansainväliset) sekä imago (kokonaiskuva) (Ahmaniemi ym., 2003, 15-16.). Kilpailukykytutkimusten lähtökohtana on usein alueella toimivien yritysten kilpailukyky tai alueen toimintaympäristön houkuttelevuus uusien yritysten valitessa sijaintiaan (Linnamaa 1999, 23.). Alueiden kilpailussa ei Linnamaan (1999) mukaan ole välttämättä voittajia tai häviäjiä. Kilpailu ei sulje pois seutujen välistä yhteistyötä, vaan ne limittyvät toisiinsa. (emt., 26-31.) Tänä päivänä alueiden vetovoimaisuutta asukkaiden saamiseksi määrittelee osaltaan niiden saavutettavuus ja taito houkutella osaajia. Vetovoimainen alue pyrkii sitouttamaan ja juurruttamaan seutuun myös alueella ennestään asuvat ihmiset. (Raunio 2002, 64.) Ihmiset arvostavat liikkumisen helppoutta, palveluiden saatavuutta sekä toimivia yhteyksiä. Yksilöiden päivittäinen toiminta-alue ei välttämättä tunne kuntarajoja ja elinympäristöltä vaaditaan viihtyisyyttä. Alueet ja niiden sisällä olevat kunnat sekä kaupungit ovat jatkuvassa muutoksen tilassa sen suhteen, mikä tehokkaimmin houkuttelee osaajia. (Turok 2004, 1074.) Muutoksessa eläminen edellyttää ajan hermolla olemista ja valppautta puuttua epäkohtiin; on osattava hyödyntää omat vahvuudet ja minimoida kehityksen heikot lenkit. Alueet, jotka kykenevät kehityksessään verkostoitumaan ovat vahvoilla. Verkostoitumisessa on tärkeää arvioida ne kanavat, joiden kautta saadaan parhaiten lisäarvoa. (Storper ja Scott 2009, 149-150.) Samalla on huolehdittava myös siitä, että toimijoilla on annettavaa yhteistyöverkostoissa. (Kokkolan kaupungin strategia 2006 2009) Tämän tasapainon ylläpitäminen, globaalitaloudessa eläminen sekä menestyminen edellyttävät kuntien kytkeytymistä osaksi lähikaupunkien ja joissakin tapauksissa myös naapurimaiden kehitystä. Suomen kokoisessa valtiossa alueen toimijoiden yhteydet alueen ulkopuolelle ovat erittäin merkittäviä sisäisten yhteyksien lisäksi. (Kautonen & Sotarauta 1999.) 11

2.2 Houkutteleva kaupunki osaajien näkökulmasta Innovatiivisuus voidaan määritellä kyvyksi ajatella ja toimia ennakkoluulottomasti aiemmasta poikkeavalla tavalla. Innovatiivisuuden ja uusien keksintöjen merkitys on kasvanut kilpailun kiristyessä. Sen kehittäminen on osa nykyajan johtamisjärjestelmää, jossa tavoitteena on uudistuminen erilaisten, tavanomaisesta eroavien ratkaisujen avulla. Näin parannetaan kaupungin tai yrityksen tuottavuutta ja kilpailukykyä markkinoilla. (Kautonen & Huopainen 2002 ja Turok 2004, 1070.) Alueen innovaatiokykyyn liittyy paikallistason päättäjien taito houkutella uusia työntekijöitä kuntiin ja kaupunkeihin. Innovaatiokyky on osa alueen kilpailukykyä ja se otetaan huomioon kaupunkien kehittelemissä strategioissa. Yritykset eivät kehity tyhjiössä, vaan innovatiivinen toimintaympäristö on niille erittäin merkittävä asia. (Kolehmainen 2001, 91-93.) Alueen vetovoimaisuutta ulkopuolisten osaajien silmissä pyritään parantamaan niin, että se olisi mahdollisimman houkutteleva. Kilpailukyvyn turvaaminen edellyttää jatkuvaa muutosta alue- ja paikallistasolla, eli taitoa luoda paikallisista lähtökohdista kilpailuetua suhteessa muihin organisaatioihin. (Castells 2001, 47.) Alueellinen innovaatiokyky ja -politiikka ovat keskeisessä asemassa aluekehitystyössä. Sen vuoksi teknologian ja talouden menestystä on katsottava sen perustaa, innovaatioympäristöä vasten. Alueellinen innovaatiojärjestelmä muodostuu vuorovaikutuksessa tietyssä paikassa, jossa toimii esimerkiksi kehittynyt teollisuuden yritys, korkeakoulu ja osaavia ihmisiä. Korkeakoulujen rooli innovaatiojärjestelmässä on olla mukana luomassa innovaativista ympäristöä alueen yrityksille ja organisaatioille (Ahmaniemi ym. 2003, 16). Luovuus on tärkeässä asemassa oivallusten syntymisessä, koska siinä yhdistetään olemassa olevaa tietoa uudella, joskus myös hyvin epätavallisella tavalla. (Kautonen & Sotarauta 1999, 78.) Luonnollinen kilpailu muiden toimijoiden kesken nopeuttaa usein uusien ideoiden syntymistä. Samalla yhtäaikainen kilpailu ja yhteistyö limittyvät huomaamatta toisiinsa. (Turok 2004, 1072.) Alueille muodostuu tietynlainen imago niiden toimintojen myötä. Kaupunkiseudun julkisuuskuvan katsotaan jäsentyvän kahdella eri tavalla. Ensinnäkin se nähdään ulospäin suuntautuvana paikan markkinointina, jonka tavoitteena on houkutella alueelle 12

kehittymisen kannalta tärkeitä resursseja kuten opiskelijoita, työvoimaa, yrityksiä ja matkailijoita. Toinen imagonäkökulma perustuu kehittäjäorganisaatioiden viesteihin niiden sidosryhmien muodostaman verkoston, kuten seudun ulkopuolisten yhteistyökumppanien kanssa. Näiden kautta alueelle tulee uusia resursseja ja muita kehittämisen edellytyksiä. (Raunio 2001, 152 153.) Alueiden työpaikkatarjonta on yhteydessä niiden vetovoimaisuuteen sekä positiiviseen imagoon työväestön ja opiskelijoiden näkökulmasta. (Turok 2004, 1079.) Kiinnostava kaupunki tai alue on hyvin saavutettavissa, siellä on korkean tason osaamista ja se tarjoaa miellyttävän asuinympäristön. Lisäksi siellä on usein osaavan työvoiman näkökulmasta yksi tai useampi vahva erikoistumisala. Näitä ovat esimerkiksi monet korkeakoulukaupungit, jotka vetävät puoleensa eri-ikäisiä ihmisiä. Hyvä imago ei synny itsestään, vaan sen takaa on löydyttävä aitoja asioita. Uusi opiskelukaupunki voi osoittautua ennakkomielikuvia huonommaksi esimerkiksi opiskelun tason, palveluiden ja/tai asuinympäristön suhteen. Pahimmassa tapauksessa opiskelu keskeytyy, kun paikkaan ei juurruta. Mikäli opinnot kuitenkin saatetaan loppuun paikassa, jossa ei viihdytä, on todennäköistä että valmistumisen jälkeen sieltä muutetaan pois. Jos alue ei pysty houkuttelemaan tarpeeksi työikäisiä aikuisia, väestö ikääntyy ja palveluiden kysyntä muuttuu sekä heikkenee. Lähi- ja yksityispalveluiden kannattavuus laskee ja niiden tarjonta vähenee. Palveluja lakkautettaessa asuntojen arvo laskee, alueen imago heikentyy edelleen ja houkuttelevuus uusien potentiaalisten muuttajien keskuudessa vähenee. Suomessa väestön ikärakenne muuttuu voimakkaasti tällä ja ensi vuosikymmenellä. Eläkeläisten määrä nousee, ja työmarkkinoille tulevat ikäluokat ovat jo nyt pienempiä kuin sieltä poistuvat. (Raunio 2002, 39.) Työikäisten kansalaisten houkutteleminen on tärkeää alueiden kilpailukyvyn ylläpidossa. Hyvässä elinympäristössä päättäjät vastaavat haasteisiin lisäämällä esimerkiksi täsmäkoulutusta jo olemassa oleviin työpaikkoihin ja houkuttelemalla yrityksiä sijoittumaan lähelle korkeakoulua, josta valmistuu osaavaa työvoimaa alalle. Opetuksen taso on pyrittävä pitämään korkeana ja siihen on panostettava päivittämällä metodeja nykypäivän työelämää vastaaviksi. 13

Tänä päivänä korkeakoulut houkuttelevat koulutukseen myös työelämää kokeneita, vähän varttuneempia aikuisia. He hakevat lisäkoulutusta ja/tai -pätevyyttä pitkään jatkuneelle työuralleen. Toisinaan koulutus tulee ajankohtaiseksi alanvaihdon tai elämäntilanteen vuoksi. Opiskelu on muodostunut elinikäiseksi itsensä kehittämiseksi. Se antaa myös vaihtelua työelämään ja perehdyttää alan uusimpiin tutkimustuloksiin. Ammatillista koulutusta suunniteltaessa on mietittävä myös kysynnän ja tarjonnan kohtaamista alueilla. Työvoiman koulutus joltain alalta voi kääntyä pahimmassa tapauksessa itseään vastaan; liian suurien määrien kouluttaminen voi johtaa työttömyyteen ja turhautumiseen, jopa alan vaihtoon ja uudelleenkouluttautumiseen. Koulutuksen suunnittelussa on otettava huomioon kunkin alan nykyinen työvoimatarve ja tulevaisuuden visio osaajien sopivasta määrästä. Suomessa viime vuosien varoittavana esimerkkinä on toiminut poliisien koulutus, jossa valmistuneiden määrä on ollut paljon suurempi suhteessa avoimiin työpaikkoihin. Samoin taideaineiden koulutuksessa visiot eivät ole vastanneet todellista työtarjontaa. Kilpailukykyisen alueen haastavana tehtävänä on ennakoida mahdolliset työvoimapulat ja hidastaa sekä estää osaajien siirtyminen valmistumisen jälkeen muualle. Erilaisten osaamisalojen vahvistaminen jo olemassa oleville yrityksille edesauttaa niiden pysymistä alueella sekä paikan markkinointia. Nämä molemmat ovat riippuvaisia kunnan toimijoiden aktiivisuudesta, uskosta oman toiminnan kannattavuuteen ja kyvystä ennakoida tulevaa kehitystä. 2.3 Paikkaan sitoutuminen vs. paikattomuus Ihmisen toimintaa uudessa ympäristössä voidaan tarkastella viestintänä. Ihminen viestii lähiympäristössään sekä sosiaalisen että aineellisen ympäristön kanssa. Sosiaalinen viestintä tulee esille verbaalisesti puhumalla, sanattomasti ilmeinä ja eleinä sekä tilan käyttönä ja ympäristön muokkaamisena. Ympäristössä toimiminen jättää aina jäljet omaan kokemusmaailmaan ja ne muodostuvat yksilölle merkityksellisiksi. (Horelli 1982, 132.) 14

Muuttaessaan uuteen ympäristöön ihminen muodostaa siitä mielikuvan, joka pohjautuu aiempiin kokemuksiin ja jo elettyyn elämään. Yksilöt arvostavat paikassa erilaisia asioita, ja sen lisäksi arvostuksen kohteet muuttuvat elämän aikana. (Aura ym., 1997, 67.) Lapset, nuoret, lapsiperheet ja vanhukset asettavat ympäristölle erilaisia vaatimuksia ja toiveita. Toisaalta samassa elämäntilanteessakin eri henkilöiden arvostukset saattavat erota toisistaan suuresti. Sitoutuminen uuteen tilaan riippuu myös ihmisen omasta kiinnostuksesta ja alueella muodostuvista sosiaalisista suhteista. Paikkakokemus on kaikilla erilainen ja hyvin henkilökohtainen. Ennakkoluulot ja -oletukset muovaavat mielikuviamme elinympäristöjämme kohtaan. Vapaaehtoinen muutto uuteen kaupunkiin on suunniteltua, kun taas opiskelun vuoksi tapahtuva ns. pakollinen paikanvaihto voi alusta lähtien olla negatiivinen asia. Tämä saattaa luoda paikattomuuden tunteen, jos sosiaalista verkostoa ei uuteen paikkaan ole ehtinyt muodostua esimerkiksi ystävistä ja opiskelukavereista. Paikat ovat ihmisen kokemusmaailmassa päällekkäisiä, rinnakkaisia ja sisäkkäisiä. Ihmisten mielikuvat niistä ovat tuntemuksia myös muista ihmisistä. Ympäristön kokeminen on kiinni niin materiaalisista puitteista kuin myös sosiaalisista merkityksistä. Paikat elävät mukanamme ja ne heijastavat kokemuksia ulkomaailmasta ja itsestämme. (Kylmäläinen 2000.) Tästä seuraa, että muuttaessamme uuteen paikkaan muodostamme käsityksen siitä aiemman, samantyylisessä paikassa saadun kokemuksen päälle, ja tulkitsemme sekä vertaamme sitä uuteen vaikutelmaan tältä pohjalta. Mikäli aiempaa kokemusta ei ole, vertautuu uusi paikka muuhun vastaavaan mielikuvaan. Teollisesti tuotetuissa ympäristöistä puuttuu usein piirteitä mihin on helppo samaistua. Tällaisia tiloja on vaikeaa muokata ja personalisoida paikoiksi, jotka yksilöt voisivat tuntea omakseen. Toisiaan muistuttavat talot, kauppakeskukset ja paikallisperinteestä poikkeavat uudisrakennukset luovat juurettomuutta. (Aura ym., 1997, 129.) Alueella viihtymiseen ja siihen kiinnittymiseen vaikuttaa myös asunnon ja asuinalueen mukavuus. Uuteen kaupunkiin opiskelemaan muuttavilla ei aina ole vapaata valinnanmahdollisuutta elinolojen tai asumismuodon suhteen. Nuoret ottavat tämän huomioon jo muuttopäätöstä tehdessä, ja asumismuoto uudella alueella on useinkin vain väliaikainen ratkaisu. 15

Yksilön ja yhteisön viihtyisyyden sekä oman identiteetin kannalta paikkakokemus ja -tietoisuus ovat tärkeitä. Monelle mielenkiintoinen työ- tai opiskelupaikka on paras houkutin sekä paikkaan sitouttaja. Viihtymiseen tarvitaan kuitenkin myös muita kontakteja ympäristöön. Harrastustoiminta tai työssäkäynti opintojen ohella lisäävät yhteyksiä ja tietoisuutta alueesta. Tähän vaaditaan omaa aktiivisuutta, joka perustuu kiinnostukseen ympärillä tapahtuvista asioista. Yhteiseen elinalueeseen liittyvät käsitykset ja merkitykset lisäävät hyvinvointia ja myös huolenpitoa ympäristöstä ja toisista ihmisistä. 16

3. MUUTTAMINEN JA MUUTTOLIIKE ALUEIDEN MUOKKAAJINA Muuttaminen on ihmisen pysyvän asuinpaikan vaihtamista, toisin sanoen siirtymistä vakinaisesta asuinpaikasta toiseen. Vakinaisen kotipaikan muuttuminen voi pienimmillään tapahtua saman rakennuksen huoneistosta toiseen, mutta tavallisempaa on, että muuttamisen yhteydessä vaihtuu ainakin asuinkiinteistö. Silloin kun kunnanraja ei ylity muutossa, puhutaan kunnan sisäisestä muuttamisesta. Rajan ylittyessä puhutaan kuntien välisestä muutosta, joka on kunnan kannalta joko lähtö- tai tulomuuttoa. Muuttoliikkeellä tarkoitetaan väestön siirtymistä asumaan alueelta toiselle. Nykyään muutto tehdään useimmiten työn vuoksi, koska globalisaatio on lisännyt työvoiman ja työpaikkojen liikkuvuutta. Asuinpaikkaa vaihdetaan myös parempien palvelujen äärelle ja se voi tulla ajankohtaiseksi esimerkiksi eläkkeelle siirtyessä. (Helin ym., 1998, 19.) Mikäli muuttamisen tarkoituksena ei ole pysyvä asuinpaikan vaihto, sanotaan sitä tilapäiseksi muutoksi. Näitä tekevät erityisesti toisella paikkakunnalla tilapäisesti töissä olevat ja jotkut opiskelijat. Tutkimuksessani keskityn opiskelijoihin, jotka ovat muuttaneet Kokkolaan ja Mikkeliin muista kunnista. Halusin tutkia, kokevatko he muuton tilapäisenä vai näkevätkö he paikan vaihdon myös pidempiaikaisena ratkaisuna. Muuttoliikkeelle ja muuttamiselle ei ole olemassa yhtä yleispätevää teoriaa. Kaikille muuttoteorioille on kuitenkin yhteistä, että muutot tapahtuvat suhteessa niiden avulla saavutettavaan hyötyyn. Muuttajaa voidaan tarkastella teorioiden valossa monesta eri näkökulmasta, esimerkiksi työn tarjoajana. (Shields ja Shields 1989.) Ihmisten muutolla kunnasta toiseen on aina vaikutuksensa laajemmalti sekä yksityiseen että julkiseen sektoriin. Yksityissektorilla vaikutukset näkyvät vaihteluna työpaikkojen tarjonnassa ja paikallisessa kulutuskysynnässä. Julkisella sektorilla erilaisten palvelujen väestöpohjat joko kasvavat tai vähenevät muuton seurauksena. (Helin ym., 1998, 43.) 17

3.1 Muuttoliike Suomessa Suomen suuri maaltamuutto ja kaupungistuminen tapahtuivat 1960- ja 1970-luvuilla kun suuret, vuosien 1945 1950 ikäluokat muuttivat maaseudulta kaupunkeihin. Paikan vaihto oli usein välttämätöntä, koska maaseudun koneellistuminen teki pientilat kannattamattomiksi ja työvoiman tarve väheni. Ihmisiä houkuttelivat kaupunkeihin etupäässä teollisuuden tarjoamat työpaikat, ja muuttovirta suuntautuikin sekä pieniin maaseutukaupunkeihin että suurempiin maakuntien keskuskaupunkeihin. Maamme toinen suuri muuttoliike alkoi 1990-luvun alun lamasta ja se jatkuu edelleen. Taloudellisen taantuman myötä työpaikkoja katosi, ja tehostamisen myötä supistettiin julkisen sektorin työpaikkoja. Vaikutukset näkyivät ja tuntuivat erityisesti pienillä paikkakunnilla, joissa näillä oli tärkeä asema. 2000-luvulle tultaessa globalisaatio on edelleen kaventanut pienten paikkakuntien mahdollisuuksia menestyä. Myöhäisen muuttoliikkeen hyötyjinä ovat olleet maan suurimmat kaupungit Helsinki, Tampere, Turku, Jyväskylä ja Oulu ympäryskuntineen. (Helin ym., 1998, 11.) Suomen sisäisen muuttoliikkeen tutkimuksessa on huomattu, että aikaisemmilla muuttokokemuksilla on erittäin suuri vaikutus yksilön muuttokäyttäytymiseen. Tämä voi olla seurausta siitä, että jotkut yksilöt ovat valmiimpia muuttamaan tai uudelleen muuttamisen kustannukset ovat henkilökohtaisten siteiden katkeamisen myötä alentuneet. Asumismuodolla on havaittu olevan tärkeä merkitys muuttokäyttäytymisessä; omistusasuminen vähentää muuton todennäköisyyttä lähes puolella. (Tervo 1998.) Muuttoliike on vuosituhannen alussa suuntautunut suurimpiin kasvukeskuksiin. Yleissuuntana muutoissa on liike maalta kaupunkiin sekä Itä- ja Pohjois-Suomesta Etelä-Suomeen. Uutena piirteenä aikaisempiin muuttoaaltoihin verrattuna on se, että maaseudun ohella useat kaupunkialueet ovat joutuneet muuttotappiokierteeseen, jossa ne menettävät väkeä kasvukeskuksille. Muuttovoitto on usein edellyttänyt kasvukeskuksilta teollisuuden rakennemuutokseen sopeutumista ja vaihtoehtoisten houkuttimien löytämistä. 18

3.2 Kuka muuttaa ja minne? Muuttoliike on vahvasti sidoksissa ihmisten ikään ja perheasemaan. Pääosa muuttavasta väestöstä on nuoria, opiskelijoita, perheettömiä tai työuran alussa olevia. Aktiivisimpia muuttajia ovat nuoret aikuiset, ja tutkimusten mukaan muuttoaktiivisuus keskittyy erityisesti 18 25 -vuotiaiden ikäryhmään. (Myrskylä 2006, 8.) Tämän ikäisillä muuttaminen on helpompaa kuin vanhemmilla, sillä heillä ei välttämättä ole perhettä tai vakituista työpaikkaa, jotka sitoisivat heidät tietylle alueelle. Shieldsin ja Shieldsin (1989, 286) mukaan tärkein muuttopäätökseen vaikuttava tekijä on ikä, joka on kääntäen verrannollinen ihmisten muuttovalmiuteen. Nuoret henkilöt ovat muuttovalmiimpia, koska muuttopäätös voi olla positiivinen vaihtoehto tulevan työuran kannalta. Vanhemmat henkilöt taas arvioivat muutosta aiheutuvan enemmän kustannuksia, koska he ovat usein jo vakiinnuttaneet paikkansa asuinympäristössään. Muuttoliikkeellä on suuri vaikutus myös väestöä menettävien ja sitä keräävien alueiden luonnolliseen väestönkasvuun. Sen vaikutuksesta väestön ikärakenne muuttuu pidemmällä ajanjaksolla. Muuttotappioalueiden eläkepoistuma taas kasvattaa työvoiman kysyntää, koska niissä ikärakenne vinoutuu. Toiseksi tärkein muuttopäätökseen vaikuttava tekijä on koulutus, jonka määrän on osoitettu olevan suoraan verrannollinen ihmisten muuttoalttiuteen. Koulutus lisää yksilön muuttovalmiutta ja inhimillistä pääomaa, joka taas tarjoaa laajempia mahdollisuuksia elämän eri osa-alueilla. Toisaalta lisä tai täydennyskoulutus voi myös vähentää muuttokustannuksia silloin, kun uusi työ löytyy omalta asuinpaikkakunnalta. (Shields ja Shields 1989, 287.) Muuttotappioalueiden ongelmia pahentaa se, että korkeakoulukaupungeissa valmistuvat nuoret työllistyvät helposti isoihin kaupunkeihin ja niiden ympäryskuntiin. Työssäolevia nuoria on vaikea houkutella korvaamaan väestöä menettävien alueiden eläkepoistumia. Halukkuutta paluumuuttoon pienelle kotipaikkakunnalle vähentää se, että vahvat keskusalueet pystyvät rekrytoimaan nuoret ikäluokat kokonaisuudessaan omiin tarpeisiinsa. (Myrskylä 2006, 8.) 19

Muuttoalttiutta lisäävä tekijä on myös työttömyys, koska työnetsimiskustannukset ovat silloin työssäkäyvää henkilöä alemmat, eikä muuttaminen aiheuta merkittäviä ansionmenetyksiä. Jos valmistumisen jälkeen töitä ei löydy opiskelupaikkakunnalta, on sieltä lähdettävä pois. Pienten kaupunkien ammattikorkeakoulut eivät voi olettaa, että kaikki heiltä valmistuvat työllistyisivät koulukaupunkiin tai sen lähialueille. Muuton vaihtoehtoiskustannuksien odotetaan olevan naisille matalampia, koska he ansaitsevat keskimäärin miehiä vähemmän ja siten heidän muuttoalttiutensa pitäisi olla korkeampi kuin miesten (Shields ja Shields 1989, 288). Siviilisääty ja perhekoko vaikuttavat muuttokustannuksien kautta muuttopäätöksiin. Puolison työpaikka ja lapset ovat alueeseen sitovia tekijöitä. Puolison työssäolo lisää suunnitellun muuton kustannuksia, sillä hänen tulisi joko etsiä uusi työpaikka tai pendelöidä. Tästä voisi seurata puolison ansiokehityksen heikentyminen muuton seurauksena. (Shields ja Shields 1989, 288). 3.3 Vaikutukset koko maan tasolla Muuttoliikkeen vaikutukset näkyvät tietojen, taitojen ja teknologian siirtymisenä alueiden välillä. Kaupungit kilpailevat osaamisaloillaan työvoimasta. Sen kysynnän kasvu jollakin alueella vaikuttaa muuttoliikkeeseen ja alentaa paikallista työttömyyttä. Kasvukeskukset houkuttelevat myös nuoria opiskelemaan aloja, joilla työpaikkoja on tarjolla. Opiskelijoiden työnsaanti helpottuu siellä missä työpaikat sijaitsevat, ja valmistumisen jälkeen poismuuttoa ei välttämättä tarvitse harkita. Työvoiman kysynnän kasvu lisää myös pendelöintiä ympäristökunnista. Asumiskustannukset ovat silloin usein edullisemmat, mutta matkakulut voivat nousta suuriksi esimerkiksi perheissä, joissa käytetään kahta autoa. Asuinympäristö kaupunkikeskusten laitamilla koetaan usein kaupunkia miellyttävämmäksi. Alueilla, joilla työpaikkojen määrä laskee muutokset ovat päinvastaisia; eläkkeille siirtyminen varhentuu, alueelta muuttaa pois työikäisiä ja työllisyysastetta on vaikea nostaa. Heikentyvä työllisyys vähentää mahdollisuuksia käyttää palveluja, jonka seurauksena myös niiden tarjonta vähenee. (Helin ym., 1998, 20.) 20

Muuttoliike ja ikääntyminen ovat muodostaneet kuntien ikärakenteisiin suuria eroja. Suomessa on tällä hetkellä 348 kuntaa, joista kaupunkeja on 108. Kaksikielisiä kuntia on 34 ja ruotsinkielisiä 19 (Ajankohtaiset kuntaliitokset). Yli puolessa kunnista vuosittain kuolleiden määrä on suurempi kuin syntyneiden määrä. Muuttoliikkeen seurauksena väestön luonnollista kasvua tapahtuu vain ikärakenteeltaan vahvoilla työssäkäyntialueilla. Muuttovoittoalueilla väestön ikärakenne on nuorta, ja syntyneitä on enemmän kuin kuolleita. Suomessa väkiluvun kasvu on suurinta tällä hetkellä isoja keskuskuntia lähinnä olevissa kunnissa. (Myrskylä 2006, 9.) Koulujen, kauppojen ja postien sulkeminen on arkipäivää useimmissa Suomen kunnissa, koska väestöä ei ole riittävästi käyttämään yksityisiä ja julkisia palveluita. Tilannetta helpottamaan ovat tulleet kuntaliitokset, joissa kahden tai useamman kunnan hallinto ja alueet yhdistetään. Kuntaliitoksien myötä toiminnot keskittyvät entisestään. Tällä on myös haittavaikutuksensa; matkat palvelujen äärelle voivat muodostua niin pitkiksi, että syrjäisten seutujen elinolosuhteet muuttuvat ainakin autottomilla kotitalouksilla mahdottomiksi. Kuntaliitoksien taustalla ovat usein taloudelliset, toiminnalliset ja aluepoliittiset syyt (Kuntaliitos Suomessa). 21

4. HUMANINSTINEN MAANTIEDE, TILA JA PAIKAT Ihminen on sidoksissa tilaan monella eri aluetasolla. Hän on aina jossain päin maapalloa ja hänen sijaintiaan rajaavat useat tekijät. Olinpaikka määrittää mahdollisten toimintojen saavutettavuuden ja merkittävyyden. (Paasi 1984, 13.) Humanistisessa maantieteessä tilan käsite ymmärretään inhimillisen elämän ja kokemisen kautta. Se syntyy yhteiskunnallisesti ja sitä tulkitaan subjektiivisesti sekä kulttuurisesti. Tila ei ole pelkkä rakenne, vaan se on osa yhteiskuntaa, joka kietoutuu ihmisten elämään. (Häkli 1999, 83.) Humanistisen maantieteen tutkimustavoitteena on tulkita ja tarkastella merkityksiä siten, että pyrkimys tutkimuskohteen ymmärtämiseen korostuu. Ilmiöitä havainnoidaan yksilön kokemusten avulla, ja tutkimusteemoina ovat yksilöiden paikkoihin liittämät merkitykset. Ne avautuvat tutkijalle subjektiivisten kokemusten, arvojen, tunteiden, toiveiden ja muistojen kautta. Tulkinnat suhteutetaan yksilölliseen kokemukseen, muistiin sekä mielikuvitukseen. (Haarni ym. 1997, 16.) 4.1 Humanistisen maantieteen metodologia Humanistinen maantiede on kulttuurimaantieteen näkökulma, joka syntyi 1960-luvun lopulla positivismin kritiikkinä. Se on tunnettu tällä nimellä 1970-luvulta lähtien. Humanistisen metodologian perusajatus pohjautuu ihmisen erityisyydestä suhteessa luontoon. Ihminen on tietoinen itsestään, koska hän pystyy pohtimaan omaa olemistaan ja suhdettaan ympäristöönsä. (Tani 1995, 8.) Ihminen on edelleen osa luontoa, mutta hänellä on kyky asettaa itsensä luonnosta erilleen, luonnon ja itsensä ymmärtäjäksi. (Häkli 1999, 63.) Tässä ajattelutavassa ihminen on maailmansa tuote, mutta samalla sen aktiivinen tuottaja. Ihminen luo abstrakteista tiloista merkityksillä ladattuja paikkoja ja tutkijan tehtävänä on juuri niihin liitettyjen merkitysten tulkinta ja jäsentäminen. Paikalla tarkoitetaan tutkimuksessa "ihmisen elämismaailmassaan luomaa ainutlaatuista tilaa, jota ei ole olemassa ilman subjektia, joka paikan kokee" (Tani 1995, 1.). Ihmisten 22

kohteille antamat merkitykset sekä niihin liittyvät tunteet ovat inhimillisen elämän kannalta vähintään yhtä tärkeitä kuin tilan fyysiset ominaisuudet. (Häkli 1999, 83.) Humanistinen metodologia ei selvitä täysin tuntematonta ilmiötä, mutta se ohjaa ymmärtämään syvällisemmin tapahtumia, joita on jollain tavalla tutkittu. Maisema, alue ja paikka viittaavat humanistisessa metodologiassa ihmisten elämässä merkityksellisiin ympäristöihin, joita kohtaan on tunneside. Ihmiset tulkitsevat, elävät sekä muokkaavat ympäristöä eri tavoin, ja näin yksilöiden mielissä samat tilat voivat olla keskenään erilaisia. Lisäksi menneisyydellä on suuri vaikutus yksilöllisen näkemysten muodostumiseen. (Porteous 1990, Häklin 1999, 82 mukaan.) Kun humanistisessa maantieteessä puhutaan ihmisen alueellisesta identiteetistä, tarkoitetaan sillä yksilön kokemusta siitä, että hän kuuluu johonkin tiettyyn paikkaan. Kokemus on subjektiivinen, mutta alueellisen identiteetin muotoutumiseen vaikuttavat paitsi omakohtaiset tuntemukset myös yhteiset käsitykset paikan luonteesta. Mielikuvien muokkaajina keskeisiä ovat media sekä kollektiiviset stereotypiat, joiden avulla rakentuvat yleiset mielipiteet paikan luonteesta ja sen hengestä. (Haarni, Karvinen, Koskela & Tani 1997, 18.) 4.2 Paikan ja ympäristön kokeminen Ympäristön kokeminen on osa ihmisen ja ympäristön välistä vuorovaikutusta. Se on laajempi ilmiö kuin pelkkä ympäristön havaitseminen, sillä kokeminen sisältää havaitsemisen (perception), kognition (cognition) ja arvioinnin (evaluation). Nämä ovat osittain päällekkäisiä ja toisiinsa limittyen ne muodostavat kokonaisvaltaisen kokemisprosessin. Yksilö on tässä jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. (Horelli 1982, 58.) Uuteen paikkaan muuttaessa ihmiset oppivat hiljalleen tuntemaan oman alueensa ja heille muodostuu erilaisia tunteita ympäristöä kohtaan. Tämän lisäksi ihmisille syntyy paikkojen avulla tuntemuksia itsestä, koska yksilön päivittäin käyttämät paikat voivat esimerkiksi vahvistaa, muokata ja muuttaa minäkäsitystä. Ihmisille tärkeät paikat 23

auttavat henkilöä sopeutumaan sosiaaliseen ryhmään, ja ymmärtämään omaa rooliaan yhteiskunnassa laajemmin. (Walmsley&Lewis 1984, 226) Ihmisen toiminta tapahtuu aina jollakin alueella ja samalla hän muokkaa sitä toiminnallaan. Henkilöt kokevat ympäristöänsä eri tavoin; he ottavat informaatiota aktiivisesti vastaan, käsittelevät ja arvioivat sitä. Hyvä ympäristö tukee toiminnan tavoitteita, tarjoaa haasteita ja on turvallinen sekä viihtyisä. Ihmiset havaitsevat, näkevät ja kokevat samasta ympäristöstä eri asioita. Kyseessä on luova prosessi, jossa ihminen valitsee ympäristöstään otoksia, testaa toiminnallaan niiden antamaa informaatiota ja antaa niille merkityksiä. Toiminta muuttaa palautteena yksilön tajuntaa ja tietoisuutta, jotka puolestaan jatkossa ohjaavat uutta toimintaa. (Horelli 1982, 58-59.) Yksilöiden väliset erot ympäristön ja paikkojen kokemisessa riippuvat havaitsijan iästä, sukupuolesta, kulttuurista, taustasta, luonteesta ja tilanteesta. Kaikille henkilöille muodostuu oma mielikuva ympäristöstä, mutta samaan ryhmään (ikä, sukupuoli, kulttuuritausta) kuuluvilla ihmisillä on enemmän samoja piirteitä sisältäviä tai jopa hyvinkin samansuuntaisia mielikuvia. (Lynch 1960, 6 7.) Vaihteleva kaupunkirakenne koetaan yleisesti viihtyisämmäksi kuin samanlaisina toistuvat rakennukset, kadut ja maisemat. Eri aikakausien rakennukset tuovat paikkaan ajallista ulottuvuutta, jolla voi olla merkitystä yksilölle ja yhteisölle. Ne kertovat oman aikansa vallitsevista arvostuksista, kulttuurista ja suunnittelukäsityksistä. (Tapaninen ym., 2002, 90 98.) Lynchin mukaan ihmiset luovat kotikaupungistaan miellekartan, joka ohjaa heitä jokapäiväisessä elämässä. Ympäristömielikuvien rakentajina ovat yksilöiden mentaalisissa kartoissa viisi eri elementtiä, joita ovat polut (tiet ja kulkureitit), reunat (alueiden väliset rajat), alueet (kaupunginosat ja vyöhykkeet), solmut (polkujen yhtymäkohdat, merkittävät paikat ja risteykset) ja maamerkit (ympäristöstä erottuvat elementit). Yksilöiden käsitykset rakentuvat näistä elementeistä ja niiden välisistä suhteista. (Lynch 1960, 47 48.) Rakentamisen myötä on syntynyt ympäristöjä, joista puuttuu omaleimaisuus ja ihmisen käden jälki. Näihin paikkoihin voi olla vaikea kiinnittyä ja silloin puhutaan paikattomuuden tunteesta ( placelessness Relph 1976.), johon liittyy juurettomuutta ja ulkopuolisuuden kokemuksia. (Häkli 1999, 83.) Ihmisten lisääntynyt liikkuvuus on 24

vähentänyt paikallishistorian tuntemusta ja ympäristön yhteinen kokeminen muiden asukkaiden kanssa on vähentynyt. Paikkakokemusta rakennetaan nykyään välineellisemmin esimerkiksi paikallislehdissä, -yhdistyksissä tai ympäristökasvatuksen avulla. (Aura, ym. 1997, 130-131.) 4.3 Alueellinen identiteetti Alueellisen identiteetin käsite voidaan jakaa alueiden identiteettiin ja yksittäisten ihmisten aluetietoisuuteen. (Paasi 1986, 37-38.) Alueiden identiteetti viittaa niihin piirteisiin, jotka erottavat alueet muista. Tällaisia ovat esimerkiksi luonto, kulttuuri ja ihmisten toiminta alueella. Aluetietoisuus (johon keskityn) rakentuu samaistumisesta maakuntiin, kuntiin tai niiden osiin. Se on tunne siitä, että ihminen kuuluu jollekin alueelle kaikkien muiden alueiden sijaan. Aluetietoisuus merkitsee tiettyyn paikkaan kuulumista ja yhteyttä yksilön elinympäristöön. Se näkyy arkielämässä haluna oleskella omassa asuinympäristössä ja yhteenkuuluvuuden tunteena sen muihin asukkaisiin. (Riikonen 1997, 179-180.) Paikkoihin liittyy myös yhteisiä jaettuja merkityksiä, joiden välityksellä esimerkiksi samalla alueella asuville opiskelijoille voi muodostua yhteisyyden kokemusta vahvistava yhteinen aluetietoisuus. Aluetietoisuuden muodostumiseen vaikuttavat tiedot ja kokemukset asuinympäristöstä, vaikutusmahdollisuudet sekä yksilön omat tunteet. Alueellinen identiteetti ei ole aina positiivinen, vaan se saattaa ilmetä myös negatiivisina tunteina, vihana tai rakkautena. Kun ihmiselle syntyy omaa elinympäristöään kohtaan positiivinen ja läheinen suhde, hän haluaa myös vaikuttaa alueeseensa. Tällöin alutietoisuus toimii vastuullisen elämäntavan lähtökohtana ja paikkaan kiinnittävänä tekijänä. Osallistuminen asuinalueen kehittämiseen lisää viihtyvyyttä, koska asiat koetaan itselle merkitykselliseksi ja läheisiksi. 25

5. AMMATTIKORKEAKOULUT SUOMESSA Ammattikorkeakouluopinnoilla tarkoitetaan tutkintoon johtavia ammatillisia korkeakouluopintoja, aikuiskoulutuksena suoritettavia ammatillisia erikoistumisopintoja sekä muuta aikuiskoulutusta. (Toikka 2002, 33.) Ammattikorkeakoulututkinnot ovat Suomen lain mukaisia virallisia korkeakoulututkintoja, joissa tutkintoon johtava koulutus on opiskelijalle ilmaista. Pohjakoulutukseksi soveltuvat lukio tai ammattikoulu. Tutkinnon suorittaminen johtaa ammattikoulutuksen saamiseen ja korkeakoulututkintoon. Koulutukseen haetaan valtakunnallisessa yhteishaussa keväisin ja syksyisin. (Opetushallitus, koulutusnetti) Ammattikorkeakoulun käsite tuli osaksi suomalaista koulutuskeskustelua 1980-luvun loppuluolella, koska peruskoulun jälkeinen koulutusjärjestelmä koettiin useista syistä ongelmalliseksi. (Toikka 2002, 21.) Euroopan Unioniin liittymisestä keskusteltaessa muodostui entistä tärkeämmäksi suomalaisen koulutusjärjestelmän kansainvälinen vertailtavuus. Koulutusjärjestelmän uudistuksen tavoitteena oli oppilaitosten roolin vahvistaminen alueellisina vaikuttajina esimerkiksi pk-yritysten ja hyvinvointipalvelujen toiminnalle. Asia nousi ajankohtaiseksi ylioppilastutkinnon suorittaneiden räjähdysmäisen kasvun myötä, minkä seurauksena vain kolmannekselle heistä oli tarjolla opiskelupaikka yliopistoissa. (Ahmaniemi ym., 2003, 18.) Opetusministeriö aloitti syksyllä vuonna 1991 ammattikorkeakoulukokeilun, joka johti opistoasteen oppilaitosten yhteistyönä ensimmäisten väliaikaisten ammattikorkeakoulujen perustamiseen. Kokeiluammattikorkeakoulujen toimintaa ohjasi kokeilulaki, joka salli niiden kehittää toimintaansa suhteellisen vapaasti ja löytää näin toimivimmat ratkaisut. Vuoden 1996 jälkeen ammattikorkeakoulut saivat valtioneuvostolta vakinaiset toimiluvat ja syksyllä 2003 koulut saivat yliopistoja vastaavan sisäisen itsehallinnon opetusministeriön alaisuudessa toimimisen sijaan. (Salminen 2001, 69-71.) 26

Toikan (2002, 29.) tutkimusten mukaan ammattikorkeakoulujen viisi keskeistä roolia ovat: 1. Työ- ja elinkeinoelämän kehittäjä 2. Alueellinen kehittäjä ja innovaattori 3. Ammatillisen ja henkisen kasvun edistäjä 4. Monialaisen osaamisen yhdistäjä 5. Kansallisesti ja kansainvälisesti verkostoitunut toimija Rooleissa tulee ilmi ammattikorkeakoulujen pyrkimys kehittyä osaksi alueellisia, ja kansainvälisiä innovaatioverkostoja. Niiden toimintaympäristöt erilaisine vuorovaikutussuhteineen mielletään avoimiksi järjestelmiksi, jotka ottavat vastaan impulsseja ympäristöstään ja vaikuttavat siihen. (Toikka 2002, 29.) 5.1 Tutkinnot Suomessa ammattikorkeakoulututkinnot jakautuvat kahdeksaan eri koulutusalaan. Kunkin alan opinnot järjestetään koulutusohjelmina, ja ne jaetaan edelleen eri suuntautumisvaihtoehdoiksi. Tutkintojen laajuus on 210 270 opintopistettä ja opiskeluaika on kokopäiväopintoina kolmesta ja puolesta vuodesta neljään vuoteen. (Toikka 2002, 33.) Ammattikorkeakoulut ovat monialaisia oppilaitoksia, joissa pyritään tutkintojen joustavuuteen. Opiskelijat voivat valita opintoja myös ammattikorkeakoulun muiden yksiköiden opetustarjonnasta. Tutkinto koostuu perusopinnoista, ammattiopinnoista, työharjoittelusta ja opinnäytetyöstä. Opinnäytteet pyritään tekemään yhteistyössä työelämän yritysten kanssa. (Ahmaniemi ym., 2003, 19.) AMK-tutkinnot antavat pätevyyden sellaisiin valtion virkoihin ja julkisiin työtehtäviin, joihin on säädetty vaatimukseksi korkeakoulututkinto, alempi korkeakoulututkinto tai ammattikorkeakoulututkinto. Nuorille suunnatun tutkintokoulutuksen lisäksi ammattikorkeakoulut antavat opetusta myös aikuisopiskelijoille tutkintoon ja 27