IHMINEN DEMENTIAN TAKANA

IHMINEN DEMENTIAN TAKANA - Elämäntarinan tuntemisen ja muistelun merkitys osana dementoituvan vanhuksen kuntouttavaa työotetta Kirsi Flyckt - Monica Puusaari Opinnäytetyö Syksy 2000 Diakonia-ammattikorkeakoulu Järvenpään yksikkö

DIAKONIA-AMMATTIKORKEAKOULU JÄRVENPÄÄN YKSIKKÖ TIIVISTELMÄ Kirsi Flyckt ja Monica Puusaari Järvenpää 2000 48 s. 2 liitettä IHMINEN DEMENTIAN TAKANA- elämäntarinan tuntemisen ja muistelun merkitys osana dementoituvan vanhuksen kuntouttavaa työotetta Tämän laadullisen opinnäytetyön tarkoituksena oli selvittää, mikä merkitys ihmisen elämäntarinan tuntemisella ja muistelulla on osana dementoituvan vanhuksen kuntouttavaa työotetta. Opinnäytetyössä selvitettiin, kuinka kirjallisuudessa esitetyt näkemykset dementoituneen vanhuksen elämäntarinan ja muistelun tärkeydestä tulevat esiin käytännön hoitotyössä, sekä henkilökunnan työssä jaksamisen näkökulmasta. Tässä työssä haastateltiin teemahaastattelun avulla kolmen yksityisen dementiakodin henkilökuntaa Uudellamaalla. Teoriatietoa hankittiin dementiasta, elämänkaari- ja elämäntarina-ajattelusta, kuntouttavasta työotteesta ja elämänlaadusta. Dementoituneen vanhuksen elämäntarinan tunteminen auttaa löytämään ja tuntemaan hänen vahvuutensa ja voimavaransa ja tukemaan häntä niissä, sekä ymmärtämään hänen käyttäytymistään. Ilman dementoituvan ihmisen elämäntarinan tuntemista hänen kohtaamisensa ja hoitamisensa ei ole laadukasta ja yksilöllistä. Muistelu lisää dementoituvien vanhusten hyvinvointia. Monelle dementoituvalle keskustelu nykypäivän asioista on mahdotonta lähimuistin heikkouden takia. Muistellessa lapsuuden ja nuoruuden aikoja sanat löytyvät ja keskustelu on mahdollista. Näin saadaan yhteys toisiin ihmisiin ja syntyy sosiaalisia suhteita. Muistelutyö on yksi tärkeimmistä kuntouttavista työvälineistä dementoituvien kanssa työskenteleville. Avainsanat: vanhuus, dementia, elämänkaari, muistot, kuntoutus Säilytyspaikka: DIAK, Järvenpään yksikön kirjasto

DIACONIA POLYTECHNIC JÄRVENPÄÄ TRAINING UNIT ABSTRACT Kirsi Flyckt and Monica Puusaari Järvenpää 2000 48 p. 2 appenices A PERSON BEHIND DEMENTIA -the significance of knowing a person`s life story and reminiscence in the treatment of old people suffering from dementia The purpose of this qualitative final thesis was to give an account of the significance of knowing a person`s life story and reminiscence in the treatment of old people suffering from dementia. In this final thesis we investigated, how the literature of the importance of demented old people`s life stories and reminiscence are seen in practice. We also tried to study this from the personnel`s point of view.. We interviewed the personnel of three private dementia-homes in Uusimaa. Before interviewing we became acquainted with the theory of dementia, life span- and life story-thinking, rehabilitation and life quality. The knowing of demented old people`s life stories helps to know his/her strengths and resources and to understand his/her behaviour. Without this knowledge the care can be neither individual nor of high quality. Reminiscence increases the welfare of old people suffering of dementia. For many demented old people it is impossible to discuss things of today, because of the weakness of short-term memory. Instead old people suffering from dementia are often able to discuss the past. This way it is possible to make social contacts. For the personnel working with old people suffering from dementia reminiscence is one of the most important working tools. Keywords: old people, dementia, life span, memories, rehabilitation Where deposited: DIAK, Järvenpää Training Unit library

SISÄLTÖ 1 JOHDANTO 2 OPINNÄYTETYÖN TARKOITUS 3 3 OPINNÄYTETYÖN KÄSITTEET..4 3.1 Dementia.4 3.2 Kuntoutus 6 3.2.1 Elämänkaari ja elämäntarina.7 3.2.2 Muistelu...8 4 OPINNÄYTETYÖN TOTEUTTAMINEN.8 4.1 Tutkimusaineisto.9 4.2 Haastattelutilanteet 10 4.3 Tutkimus- ja analysointimenetelmä 11 5 KUNTOUTTAVA TYÖOTE DEMENTOITUVAN VANHUKSEN HOITOTYÖSSÄ..12 5.1 Dementoituvan vanhuksen elämänlaatu.14 5.2 Dementoituvan vanhuksen kuntoutus 19 5.2.1 Kongnitiivis-behavioraalinen kuntoutus..20 5.2.2 Omaiset mukaan dementoituvan vanhuksen kuntoutukseen...21 6 DEMENTOITUVAN VANHUKSEN ELÄMÄNKAAREN TUNTEMISEN MERKITYS KUNTOUTTAVASSA TYÖOTTEESSA...23 6.1 Elämäntarina-ajattelu dementoituvan vanhuksen hoitotyössä 24 6.2 Dementoituvan vanhuksen käyttäytymisen ymmärtäminen elämäntarinan avulla.27 7 MUISTELU OSANA DEMENTOITUVAN VANHUKSEN KUNTOUTTAVAA TYÖOTETTA 31 7.1 Muistelun merkitys dementoituvan vanhuksen hoitotyössä..32 7.2 Muistelutyössä ja sen suunnittelussa huomioitavia asioita 36 8 JOHTOPÄÄTÖKSET 39

9 POHDINTAA..40 LÄHTEET LIITE 1 Elämäntarinalomake LIITE 2 Haastatteluteemat ja tarkentavat kysymykset

1 JOHDANTO Vanha ihminen kysyy oikeutetusti, onko hän todella toivottu. Hänestä ehkä pidetään fyysisesti hyvää huolta, mutta arvostetaanko häntä yksilönä. Jos hän sairastaa, tulevat kodinhoitaja, sukulaiset tai aviokumppani katsomaan, mutta näkeekö kukaan häntä enää? (Dunderfelt, 1998.) Iäkkäiden ihmisten määrä väestöstä lisääntyy jatkuvasti, ollen suurimmillaan vuonna 2030. Tällöin joka neljäs suomalainen on yli 65-vuotias. Dementia ei kuulu normaaliin vanhenemiseen, mutta ikääntyminen tuo tullessaan riskin sairastua dementoivaan sairauteen. Väestöennusteiden ja dementian esiintyvyysprosenttien mukaan Suomessa on vuonna 2020 hoidettavana yli 100 000 vähintään keskivaikeasti dementoitunutta ihmistä. (Virkkola 2000). Viime aikoina on käyty vilkasta keskustelua vanhusten laitoshoidon laadusta. Vanhusten laitoshoidosta vähennettiin lamavuosina runsaasti henkilökuntaa, eikä tämänhetkinen nousukausi ole tuonut tilannetta lamavuosia edeltävälle tasolle. Opinnäytetyömme tarkoituksena oli selvittää kuinka tärkeänä dementiakotien työntekijät pitävät dementoituvan vanhuksen elämäntarinan tuntemista ja muistelua. Lisääkö elämäntarinan tunteminen ja muistelu vanhuksen elämänlaatua ja työntekijän työssä jaksamista ja parhaimmillaan tunnetta työn ilosta? Ovatko vanhuksen elämäntarinan tunteminen ja muistelu keinoja, joilla voidaan vastata vanhustyön laatuhaasteisiin? Dementoituvan vanhuksen kokonaisvaltaisesti huomioivan työotteen perustana on, että työntekijät tuntevat hänen elämäntarinansa. On tunnettava jokaisen vanhuksen merkitykselliset asiat hänen elämästään, minkälaiset asiat tuottavat hänelle hyvää oloa ja tunnetta siitä, että häntä arvostetaan ja että hänet hyväksytään omana itsenään. Elämäntarinoista esiin nousevilla asioilla voidaan usein ratkaista myös dementoituvan vanhuksen käyttäytymiseen liittyviä vaikeita tilanteita. Kun työntekijä on perehtynyt hyvin dementoituvan vanhuksen elämäntarinaan, toimii elämäntarina jokapäiväisenä työvälineenä. Tämä työväline mahdollistaa vanhuksen huomioimisen yksilönä ja toimii

2 näin hyvän, ihmisen kokonaisvaltaisesti huomioivan kuntouttavan hoidon mahdollistajana. Dementoituvan vanhuksen elämäntarinan tunteminen auttaa myös työntekijää jaksamaan paremmin työssään. Elämäntarinan kautta joskus hankalasti käyttäytyvä vanhus saa kasvot ja työntekijä näkee ihmisen dementoivan sairauden takana. Työntekijän luova elämäntarinatietojen käyttäminen jokapäiväisessä työssä lisää niin työntekijän kuin dementoituvan vanhuksenkin hyvää oloa. Esimerkiksi huumorin käyttö hoitotyössä lisää koko hoitoyhteisön hyvinvointia. Dementoituvan vanhuksen elämäntarinan tunteminen antaa myös paremmat mahdollisuudet muisteluun. Muistelun on todettu lisäävän vanhusten hyvinvointia ja muistelun merkitys korostuu dementoituvien vanhusten kanssa työskennellessä, koska he sairaudestaan johtuen voivat liikkua elämänkaarensa eri vaiheissa. Muistelun kautta tuetaan ihmisen elämän eri vaiheissa syntyneitä tunteita ja kokemuksia. Hyvistä muistoista saa voimia ja kokemuksen oman elämän merkityksellisyydestä. Muistelu luo sosiaalisia suhteita ja lisää dementoituvan vanhuksen yhteenkuuluvuutta asuinyhteisöönsä ja sen työntekijöihin. Kuntoutus mielletään liian usein jopa ammattihenkilöstön näkökulmasta ainoastaan fyysisen toimintakyvyn ylläpitämisenä. Ihmisestä ei voi kuitenkaan erottaa fyysistä puolta psyykkisestä, sosiaalisesta ja hengellisestä. Kaikki toiminta, joka tukee ihmisen hyvinvointia on kuntouttavaa.

3 2. OPINNÄYTETYÖN TARKOITUS Opinnäytetyömme tarkoituksena on selvittää, mikä merkitys ihmisen elämäntarinan tuntemisella ja muistelulla on osana dementoituvan vanhuksen kuntouttavaa työotetta. Kuntouttavalla työotteella tarkoitamme kaikkea sitä toimintaa, joka lisää dementoituvan vanhuksen elämänlaatua. Haluamme myös selvittää, miten kirjallisuudessa esitetyt näkemykset dementoituneen vanhuksen elämäntarinan merkityksestä ja muistelusta tulevat esiin käytännön hoitotyössä. Käsittelemme myös dementoituvan vanhuksen elämäntarinan merkitystä ja muistelua työntekijöiden työssä jaksamisen näkökulmasta. Samoin käsittelemme omaisten osuutta dementoituvan vanhuksen hoitoprosessissa, koska omaisten mukaan ottaminen parantaa vanhuksen elämänlaatua ja auttaa henkilökuntaa tutustumaan vanhuksen elämäntarinaan. Vanhustyötä käsitteleviä opinnäytetöitä koulussamme on tehty hyvin vähän. Vanhustyö ei kiinnosta opiskelijoita, vaikka se tulevaisuudessa tulee työllistämään paljon sosiaalija terveysalan henkilöstöä. Haluamme opinnäytetyöllämme tuoda vanhustyötä ja erityisesti dementoituneiden vanhusten hoitotyötä esille. Dementoituneiden vanhusten hoitotyö on vaativaa, haastavaa ja raskasta, mutta myös paljon tekijälleen antavaa työtä, jonka toivomme tulevaisuudessa kiinnostavan enemmän alan opiskelijoita. Haluamme, että opinnäytetyömme herättää ajatuksia ja auttaa näkemään dementoituvan vanhuksen voimavaroja omaavana ja ainutkertaisena yksilönä. Toivomme myös, että joku innostuisi aiheestamme ja lähtisi opinnäytetyönään tutkimaan lisää vanhustyön eri osa-alueita.

4 3 OPINNÄYTETYÖN KÄSITTEET 3.1 Dementia Väestöennusteiden ja dementian esiintyvyysprosenttien mukaan Suomessa on vuonna 2020 hoidettavana yli 100 000 vähintään keskivaikeasti dementoituvaa ihmistä. (Virkkola 1, 2000). Lisääntynyt dementoituvien vanhusten määrä vaatii lisää palveluja ja uusia palvelumalleja, jotka sopivat dementoituville vanhuksille. Mitä dementia on Dementia on elimellisistä aivosairauksista johtuva oireyhtymä, joka aiheuttaa erilaisia henkisten toimintojen häiriöitä ja vaikeuttaa henkilön päivittäistä selviytymistä. Dementian oireet ovat muistin heikkeneminen, toimintakyvyn lasku arkipäivän toiminnoissa, kyvyttömyys tilanteiden arvioimiseen, ajantajun heikkeneminen, käyttäytymisen muutokset, oppimisvaikeudet, kielellisen ilmaisun vaikeudet ja älykkyyden heikkeneminen. Kaikilla dementoituvilla ei ole samanlaisia oireita. Erilaisten dementiaa aiheuttavien sairauksien taudinkulku vaihtelee dementoituvasta toiseen. (Alzheimer keskusliitto 2000.) Mikä aiheuttaa dementiaa Useat eri sairaudet aiheuttavat dementiaa. Tavallisin dementian aiheuttaja on Alzheimerin tauti, jota esiintyy noin 60 %:lla dementoituvista ihmisistä. Toiseksi yleisin syy on vaskulaarinen dementia, jonka aiheuttaa toistuvat aivoverenkierron häiriöt. Noin viidesosalla Parkinsonin tautia sairastavista on dementiaoireita. Dementian taustalla voi olla myös hoidettavissa oleva sairaus. Yleisin näistä on B-12 vitamiinin puutos. Tästä syystä on tärkeää, että aina dementiaa epäiltäessä suoritetaan asiaan kuuluvat tutkimukset. (Alzheimer keskusliitto 2000.)

5 Dementia jaetaan kolmeen asteeseen Lievä dementia Alkuvaiheessa on vaikea erottaa, johtuvatko käyttäytymisessä tapahtuneet muutokset sairaudesta vai onko ihmisestä tullut hankala. Lievästi dementoitunut ihminen unohtaa tuoreita tapahtumia, hän sekoittaa asioita eikä pysty muistamaan arkisia toimintoja. Mielekäs ostosten tekeminen, raha-asioiden hoito ja usein myös ruuan valmistus eivät suju. Lievästi dementoitunut ihminen kärsii tilanteesta ja hän voi olla epämääräisesti levoton, eristäytynyt ja pelokas. Masentuneisuus on tavallista. Lievässä vaiheessa dementoitunut ihminen pystyy asumaan yksin kotonaan. Hän tarvitsee kuitenkin säännöllistä apua ja valvontaa. (Alzheimer keskusliitto 2000.) Keskivaikea dementia Taudin edetessä muistamattomuus lisääntyy sekä ajattelu- ja päättelykyky heikentyvät Dementoituva ihminen saattaa tarvita apua pukeutumisessaan, ruokailussa ja henkilökohtaisen hygienian hoidossa. Hänellä on usein vaikeuksia ilmaista itseään sanallisesti ja hänen on vaikea kertoa toiveistaan ja tuntemuksistaan. Kommunikointia vaikeuttaa myös se, ettei dementoituva ihminen välttämättä ymmärrä mitä hänelle sanotaan. Alzheimerin taudissa voi esiintyä näköharhoja ja tautiin kuuluu myös alkava laihtuminen. Pelokkuus ja ahdistuneisuus voivat lisääntyä, mikä ilmenee esimerkiksi ajoittain hyvinkin aggressiivisena käyttäytymisenä. Keskivaikeasti dementoitunut kykenee asumaan kotonaan toisen ihmisen kanssa. Hän tarvitsee kuitenkin ohjausta ja valvontaa kaikissa arkitoiminnoissa. (Alzheimer keskusliitto 2000.) Vaikea dementia Vaikeasti dementoituneen ihmisen puhuminen ja puheen ymmärtäminen on vaikeaa. Virtsan- ja ulosteen pidätyskyky heikkenevät ja liikkuminen tuottaa hänelle ongelmia. Vaikeasti dementoitunut on vahvasti tunneihminen. Paikka, aika ja tosiasiat ovat menettäneet merkityksensä. Omat tuntemukset ja turvallinen ympäristö ovat hänelle

6 tärkeitä. Omien tunteiden ilmaisu saa entistä primitiivisempiä muotoja. Vaikeasti dementoitunut ihminen tarvitsee jatkuvaa, ympärivuorokautista apua. Kotona asuminen saattaa onnistua, mikäli hän asuu hoitavan omaisensa kanssa. Useimmiten kuitenkin laitosmainen hoito on ainoa vaihtoehto. (Alzheimer keskusliitto 2000.) 3.2 Kuntoutus Kuntoutusta on määritelty lukuisin eri tavoin eri aikoina ja eri organisaatioiden näkökulmasta. Kuntoutuksen tavoitteet, keinot ja sisällöt ovat sidoksissa kulttuuriin, vallitsevaan ihmiskäsitykseen ja tulevaisuuden visioihin. Kuntoutusta määritellessämme otammekin aina epäsuorasti kantaa myös yhteiskunnan päämääriin ja arvokohtiin. (Suikkanen, Härkäpää, Järvikoski ym. 1995, 15.) Dementoituvan vanhuksen kuntoutumisessa on yleensä kysymys sellaisten fyysistä ja psyykkistä toimintakykyä heikentävien tekijöiden tunnistamisesta ja hoitamisesta, jotka ovat toissijaisia eivätkä seurausta itse elimellisestä aivosairaudesta. (Sulkava, Eloniemi, Erkinjuntti ym. 1994, 126.) Dementiaa sairastavien kuntoutus voidaan jakaa viiteen osa-alueeseen: psyykkisten, sosiaalisten ja fyysisten toimintojen kuntoutukseen sekä fyysisen ympäristön muokkaukseen ja lääkkeelliseen hoitoon. Psyykkiseen ja sosiaaliseen kuntoutukseen kuuluu mm. kognitiivis-behavioraalinen kuntoutus ja haasteellisen eli dementoituvan vanhuksen ympäristön sopeutumista vaikeuttavan käyttäytymisen hoito. Fyysinen kuntoutus sisältää mm. fysioterapeuttisen kuntoutuksen ja erilaisten apuvälineiden opettelun. (Lundgren 1998, 17.) Menestykselliset kuntoutusohjelmat määritellään yleensä melko laajoiksi, monipuolisiksi ja pitkäaikaisiksi. Tällöin kuntoutuksella tarkoitetaan systemaattista ohjelmaa, joka kestää viikkoja tai kuukausia. Oleellista on päivittäiseen elämään ja askareisiin liittyvien tehtävien sisällyttäminen kuntoutusohjelmaan, jotta dementoituva vanhus saa kiinnostavia, innostavia ja arkielämän kannalta merkityksellisiä virikkeitä ja haasteita. (Lundgren, Heimonen &Voutilainen 1996, 33.)

7 3.2.1 Elämänkaari ja elämäntarina Elämänkaari käsitteenä kuvaa sitä periaatetta, että ihminen käy läpi kaikille ihmisille yhteiset elämänvaiheet. Elämään kuuluu aina myös elämänrakenne, joka muodostuu ihmisen suhteista eri asioihin ja toisiin ihmisiin. Elämänrakenne muuttuu elämän eri vaiheissa. Ihmisen koko elämä on muutosta. Kiinnostuksemme, asenteemme, arvomme ja harrastuksemme muuttuvat säännöllisin väliajoin. Itse muutoksen olemuksena on luopuminen ja uuden löytäminen. Ihminen on eletyn elämänsä näköinen. Hän on yksilöllisten kokemustensa ja elämänvaiheidensa muovaama. Eri elämänvaiheemme eivät ole koskaan taakse jäänyttä elämää, vaan kulkevat aina mukanamme. Oma persoonamme ja eri roolimme antavat elämällemme sisältöä ja väriä. (Heimonen, 1997, 27.) Erik. H. Eriksonin psykososiaalisen kehitysteorian kautta voimme tarkastella elämänkaarinäkökulmaa, jonka mukaan ihmisen kehittyminen tapahtuu kahdeksan vaiheen kautta, joilla voi kuvata elämän kulkua lapsuudesta vanhuuteen. Kehitystä ohjaavat biologiset, psyykkiset ja yhteisölliset vaikutukset. Ympäristöllä on tärkeä merkitys persoonallisuuden kehittymisen kannalta. Eri vaiheet syntyvät sisäisen kehityksen ohjaamina, mutta ne perustuvat myös ympäristön odotuksille ja vaatimuksille. Etenkin aikuisuudessa yksilön ja yhteiskunnan vuorovaikutus rakentuu ensisijaisesti ihmisen omille valinnoille, joita hän tekee kuhunkin psyykkiseen kehitysvaiheeseensa soveltuvalla tavalla. (Heimonen, 1997, 27.) Eriksonin mukaan ihmisen elämään kuuluu myös aina psykososiaalisia kriisejä, kehitystehtäviä ja haasteita, jotka kohtaavat kaikkia ihmisiä tietyissä elämänvaiheissa. Ihmisen persoonallisuus kehittyy ja kypsyy näiden haasteiden ja kehitystehtävien kokemisen sekä niiden ratkaisemisen kautta. Elämänkulussa kullakin vaiheella on oma merkityksensä ja uusi kehitysvaihe pohjautuu edellisen vaiheen ratkaisulle. Jokainen vaihe ja sen ratkaiseminen vaikuttaa aina tuleviin vaiheisiin ja niiden ratkaisuihin. (Heimonen, 1997, 28.) 3.2.2 Muistelu Marja Saarenheimon (1996, 47) mukaan Wacks (1989) luokittelee muistelun käsitteet sen mukaan, painottuvatko niissä psykologiset, sosiaaliset vai eksistentiaaliset näkökohdat Sosiaalisesta näkökulmasta muistelemista tarkastelleet tutkijat ovat painottaneet tarinankertomisen näkökulmaa, jossa yhdistyvät sekä

8 tiedolliset että viihdyttävät näkökohdat. Muistelemisella uskotaan olevan myönteisiä vaikutuksia myös yhtenäisyydentunteen ylläpitämiseen. Muistelun määrittelyn moninaisuuden ongelmaa lähestytään tavallisesti käyttämällä työkaluina tyypittelyä ja luokittelua. Muun muassa Coleman (1986) jakoi muistelemisen kolmeen eri tyyppiin: yksinkertaiseen, tiedolliseen sekä elämäntarkasteluun tähtäävään muistelemiseen. Romaniuk ja Romaniuk (1981) puolestaan löysivät muistelemisen lajeiksi opettavan ja viihdyttävän, ongelmia ratkaisevan sekä elämäntarkasteluun tähtäävän muistelemisen. Wongin ja Wattin (1991) uusimmassa ja kattavimmassa jäsentelyssä on kuusi luokkaa. Heidän mukaansa muistelemisen tavat ovat integratiivinen, välineellinen, narratiivinen (kertomuksellinen), tiedon ja perinteen siirtymiseen liittyvä, todellisuuspakoinen ja pakonomainen. (Saarenheimo 1997, 47.) 4. OPINNÄYTETYÖN TOTEUTTAMINEN Opinnäytetyömme on kulkenut mukanamme useassa eri opintokokonaisuudessa. Toinen meistä opinnäytetyön tekijöistä teki Muuttuvat ammattikäytännöt ja työnkehittäminen opintokokonaisuuteen liittyvän työnkehittämistehtävän vanhusten- ja vammaisten palvelukeskuksessa. Kehittämistehtävänä oli muokata dementiakodissa käytössä ollut elämäntarinalomake (liite 1) kertomaan hoitotyöntekijöille monipuolisemmin dementoituvan vanhuksen elämänkaaren merkityksellisistä asioista. 4.1 Tutkimusaineisto Opinnäytetyömme aineisto koostuu neljän työntekijän haastatteluista kolmessa dementiakodissa. Haastattelukohteiksi valitsimme dementiakoteja, joissa tiesimme asukkaiden elämäntarinatietoja ja muistelua hyödynnettävän jokapäiväisessä hoitotyössä. Oletimme, että näiden dementiakotien työntekijöitä haastattelemalla saisimme laajimmat ja asiantuntevimmat vastaukset opinnäytetyömme kysymyksiin. Ensimmäinen haastattelukohteemme on Helsingissä. Tämä dementiakoti on edelläkävijä dementoituvien vanhusten hyvän, kuntouttavan hoidon kehittämisessä. Kodissa on kaksi osastoa. Osastolla, jossa teimme haastattelumme on viisitoista asukaspaikkaa, joista vain muutamassa on vakituinen asukas. Dementiakoti

9 on lähinnä omaishoidon tukipaikka. Haastattelimme sairaanhoitajaa, joka on työskennellyt kodissa neljän vuoden ajan. Hän on tehnyt oman sairaanhoitajan opintoihin liittyvän opinnäytetyönsä muistelusta. Toinen haastattelukohteemme sijaitsee Espoossa. Dementiakoti on toiminut kuuden vuoden ajan ja muuttanut keväällä 2000 uuteen, erityisesti dementoituneiden vanhusten kodiksi suunniteltuun rakennukseen. Kodissa asuu kolmetoista vanhusta vakituisesti ja vuorohoitopaikkoja samoin kuin päivähoitopaikkoja on kaksi. Haastattelimme kodin omistajaa, joka on toteuttanut haaveensa omasta hoitokodista, jossa hän voi toteuttaa omaa, hyvän hoidon filosofiaansa. Hän on työskennellyt aikaisemmin kaksitoista vuotta kunnallisella puolella vanhustenhoitotyössä ja kokenut toimintaresurssit ja tavat riittämättömiksi vanhusten yksilöllisen hoidon toteuttamiseksi. Kolmas haastattelukohteemme sijaitsi Vantaalla. Dementiakoti oli aloittanut toimintansa keväällä 2000. Asukkaita kodissa on kahdeksan. Dementiakodin toimintafilosofian lähtökohtana on asiakaslähtöisyys. Haastattelimme kahta lähihoitajan koulutuksen saanutta työntekijää. Vastaukset haastattelukysymyksiimme olivat niin suppeita, ettemme niiden kautta kartuttaneet lisää opinnäytetyömme materiaalia. Tämä dementiakoti oli ainoa haastattelukohteistamme, jossa korostettiin kiirettä Haastattelukohteidemme työntekijät olivat koulutukseltaan lähihoitajia, perushoitajia ja sairaanhoitajia. Joukossa oli myös DIAK:ista viime keväänä valmistunut sosionomi ja insinööri, joka oli ainoa miespuolinen työntekijä näissä dementiakodeissa. Teoreettiseen viitekehykseen olemme lukeneet kirjallisuutta sekä lehtiartikkeleita: dementiasta, kuntoutuksesta, hyvän hoidon käytännöistä (myös omaisnäkökulmasta), elämänkaaripsykologiasta, vanhusten hoidosta ja terapiamuodoista. Tutustuimme myös vanhustyöhön yhteiskunnallisesta näkökulmasta (talous, valtio/kunnat rooli). Lisäksi olemme lukeneet vanhusten elämänkertoja ja omaisten sekä hoitohenkilökunnan puheenvuoroja dementoituvien vanhusten hoidosta sekä seuranneet mediassa käytyä vilkasta keskustelua vanhustyön laadusta. 4.2 Haastattelutilanteet Haastattelukysymykset nousivat oman kiinnostuksemme ja kokemuksiemme sekä luetun teoreettisen kirjallisuuden pohjalta. Mietimme, mitkä kysymykset olisivat opinnäytetyömme tutkimuskysymysten kannalta merkittäviä ja mitkä kysymykset antaisivat mahdollisimman kattavan materiaalin itse työhömme. Haastattelutilanteet olivat opinnäytetyömme antoisimpia hetkiä, koska ne nivoivat jo luetun teoreettisen kirjallisuuden itse käytännön työhön. Saimme jokaisessa dementiakodissa hyvän vastaanoton ja haastattelutilanteet olivat vapautuneita ja molemmin puolin vuorovaikutuksellisia, pääpaino oli kuitenkin haastateltavilla. Ennen haastattelun aloittamista keskustelimme kodin toimintaan liittyvistä yleisistä asioista, toimitiloista, hoitokodin organisaatiosta ja erilaisista toimintamenetelmistä (esimerkiksi

10 taideterapiat ja vanhusten fyysisen kunnon ylläpito). Koska haastattelu menetelmänä perustuu kielelliseen vuorovaikutukseen tutkijan on keskustelunomaisessa haastattelussa helpompi lähestyä haastateltavaa. (Hirsijärvi, Hurme 1982, 7). Haastatteluista saimme vastaukset niihin kysymyksiin, jotka näimme merkittäviksi opinnäytetyöllemme. Lähes kaikki haastateltavat olivat innostuneita aiheistamme ja saimme selkeitä, syvällisiäkin vastauksia kysymyksiimme. Erityisesti meitä ilahduttivat dementoituvien vanhusten hoitotyössä esiin tulleet käytännön esimerkkitilanteet. Koska haastattelut tapahtuivat dementiakodeissa pääsimme samalla tutustumaan kotien fyysisiin tiloihin ja asukkaisiin. 4.3 Tutkimus- ja analysointimenetelmä Opinnäytetyömme lähestymistapa on kvalitatiivinen eli laadullinen, jossa ei pyritä yleistettävyyteen. Käytetyimpiä aineistonhankintatapoja laadullisessa tutkimuksessa ovat vapaamuotoiset haastattelut ja keskustelut. (Paunonen, Vehviläinen-Julkunen 1997, 216.) Lähtökohtana laadullisessa tutkimuksessa on todellisen elämän kuvaaminen. (Hirsijärvi, Remes, Sajavaara 1997, 161). Opinnäytetyömme teemat ovat: 1. Dementoituvan vanhuksen elämäntarinan tuntemisen merkitys käytännön hoitotyössä 2. Dementoitutuvan vanhuksen muistelun merkitys osana kuntouttavaa työotetta Haastattelumetodina käytimme teemahaastattelua. Opinnäytetyömme kysymykset (liite 2) olimme miettineet etukäteen, mutta itse haastattelut olivat vapaamuotoisia keskusteluja liittyen teemoihimme. Tarvittaessa teimme tarkentavia kysymyksiä. Haastattelussa haastattelijalle tulee jättää tarpeeksi liikkumavaraa tilannekohtaisten ratkaisujen tekoon. (Hirsijärvi, Hurme 1982, 85). Molempia opinnäytetyömme teemoja käsittelimme sekä dementoituvan vanhuksen, että henkilökunnan näkökulmasta. Teemahaastattelu on yksi laadullisen tutkimuksen menetelmä, jossa tutkittavien näkökulmat ja ääni pääsevät esille. (Hirsijärvi, Remes ym. 1997, 165). Teemahaastattelu sallii tutkimuksen kohteeksi valittujen henkilöiden mahdollisimman luontevan ja vapaan reagoinnin. Keskustelunomainen tietojenkeruumenetelmä antaa mahdollisuuden vapaamuotoisille ja syvällisille keskusteluille, jotka paljastavat asioita, joita tuskin saataisiin selville muilla keinoilla. Teemahaastattelu hyvin toteutettuna ottaa huomioon ihmisen sekä ajattelevana että toimivana olentona. Se ei edellytä tiettyä kokeellisesti aikaansaatua yhteistä kokemusta, vaan lähtee oletuksesta, että myös yhteisiä jokapäiväisiä kokemuksia voidaan tutkia. (Hirsijärvi & Hurme 1982, 85, 8 ja 3.)

11 Opinnäytetyömme haastattelutilanteet nauhoitettiin kahdessa ensimmäisessä dementiakodissa. Kolmannessa haastattelukohteessa haastateltavat eivät halunneet, että käytämme nauhuria, joten haastattelukeskustelu kirjattiin pääpiirteissään paperille Haastattelunauhoista saimme purettua tekstiä yhteensä yksitoista sivua. Analysoimme tekstit etsimällä niistä yhteisiä tekijöitä, joita sitten peilasimme haastatteluteemoihimme ja -kysymyksiimme. Varsinaiset haastattelut teimme kolmen viikon sisällä, mutta tekstien analysoiminen oli hitaampaa kuin olimme kuvitelleet. 5 KUNTOUTTAVA TYÖOTE DEMENTOITUVAN VANHUKSEN HOITOTYÖSSÄ Tulevaisuudessa dementoituvien ihmisten määrän lisääntyessä on välttämätöntä kehittää sekä uusia hoitomuotoja että uusia tapoja järjestää ja toteuttaa jo olemassa olevaa hoitoa. Dementoituvien hoidon suunnittelussa ja toteuttamisessa on otettava huomioon sekä dementoituvan että hänen omaisensa erityisvaatimukset. Tarkoituksenmukainen dementoituvan ja hänen omaisensa elämänlaatua tukeva hoito vaatii ennen kaikkea tavoitteellisuutta ja huolellista suunnittelua. Erityisen tärkeää kuntouttavan hoidon toteuttamisessa on dementoituvan jäljellä olevien kykyjen voimavarojen ja taitojen huomioon ottaminen sekä niiden käyttöönotto arkipäivän tilanteissa. (Lundgren ym. 1996, 32.) Tossavaisen (1995, 54) mukaan ihminen tarkentaa käsityksiään itsestään sen kautta, mitä toiset hänestä ajattelevat. Hänestä voidaan pitää fyysisesti hyvää huolta, mutta häntä ei arvosteta yksilönä. Ihminen tarvitsee läpi elämänsä jonkun tai joitakin, jotka rakastavat häntä ja kysymyksillään pystyvät koskettamaan olennaista hänen sisimmässään, hän tarvitsee ihmisen, joka ymmärtää hänen tarpeitaan ja kysymyksiään, joita hän ei ole ehkä osannut muokata oikeiksi sanoiksi. Tämä vuorovaikutus vahvistaa vanhuksenkin yksilöllisyyttä ja tukee myönteistä minäkuvaa. Työntekijöiden asenteet ovat henkilöstöresurssejakin merkittävämmässä asemassa kun puhutaan dementoituvan vanhuksen kuntouttavasta työotteesta. Pelkkä asennemuutos ei kuitenkaan riitä, vaan asenteiden täytyy näkyä jokapäiväisessä käytännön työssä dementoituneiden vanhusten parissa. Esimerkiksi vanhainkodissa tehdyssä

12 tutkimuksessa yksilövastuiseen (jokaiselle vanhukselle on nimetty omahoitaja) hoitotyöhön siirtymisestä (Laakso, Routsalo 1998) todetaan, etteivät vanhukset eivätkä heidän omaisensa juurikaan huomanneet eroa yksilövastuullisen hoitotyön ja entisen välillä, kun taas osa työntekijöistä koki saaneensa paremman kontaktin vanhuksiin. Henkilökunnan asenteet ja näkemys dementoituvasta vanhuksesta luovat pohjan kuntouttavalle työotteelle. Pelkillä asenteilla ei kuitenkaan ole merkitystä dementoituvalle vanhukselle, jos ne eivät näy työntekijän tavassa tehdä työtä. Hyvän hoidon näkökulmasta on keskeistä, että dementoituvia hoitavissa yksiköissä työskentelevä henkilökunta pystyy antamaan dementoituvalle vanhukselle hoitoa, joka perustuu vanhuksen yksilöllisen elämänhistorian tuntemukseen. Hoidolle asetetaan yksilölliset, selkeät, toimintakyvyn ylläpitämiseen tähtäävät tavoitteet ja jonka laatua jatkuvasti arvioidaan. (Voutilainen 1997, 135.) Esimerkki dementoituvan vanhuksen taitojen hyödyntämisestä kuntoutusmielessä voi onnistua uudessa kodissa jos henkilöllä itselleen on siihen halua ja työntekijät tukevat dementoituvaa vanhusta toiminnassaan. Yhdessä haastattelukohteessamme asuu rouva, entinen emäntä, joka on aina pitänyt leipomisesta. Hän leipoikin dementiakodin leivät ja pullat, kunnes sairastuttuaan unohti leipomistaitonsa. Sairaudesta toivuttuaan, tämä rouvalle tärkeä tehtävä opetettiin hänelle kädestä pitäen uudelleen. Rouva tuntee taas iloa osaamisestaan ja kaikki nauttivat hänen leivonnaisistaan. Henkilökunnan toiminnassa näkyy kuntouttavan työotteen merkityksen sisäistäminen. 5.1 Dementoituvan vanhuksen elämänlaatu Avain dementoituvan vanhuksen yksilölliseen kohtaamiseen sekä hänen käyttäytymisensä ymmärtämiseen on, että hoitosuunnitelma perustuu hänen elämäntarinansa ja voimavarojensa tuntemiseen. Myös omaisten ottaminen mukaan dementoituvan vanhuksen hoitoon, sen suunnitteluun ja arviointiin parantaa hänen elämänlaatuaan. (Isola, 2000.)

13 Erityisesti silloin kun terveyttä ja toimintakykyä ei pystytä enää ylläpitämään, haasteeksi muodostuu elämänlaadun ylläpitäminen ihmisen sairaudesta ja puutteellisesta toimintakyvystä huolimatta. Yhteenvetona aikaisemmista tutkimuksista Anneli Sarvimäki (Sarvimäki 1990 ja 1995; Sarvimäki & Stenbock-Hult 1998) on esittänyt, että elämänlaatu muodostuu seuraavista kolmesta tekijästä: - hyvän olon tunne - elämän mielekkyyden tai merkityksen kokeminen - oman arvon tunne (Sarvimäki 1998, 12-13.) Dementoituvan vanhuksen hyvän hoidon tavoitteena on Sarvimäen määrittelemät elämänlaadun kriteerit. Yhdessä haastattelukohteessamme on käytössä yhteisöllinen hoitomuoto, jota henkilökunta kehittää jatkuvasti. Omaisilla ja läheisillä on oma tärkeä roolinsa hoidon kehittämisessä. Hoitomuodon lähtökohtana on kiireetön työskentelytapa, jossa tehtäväkeskeisestä työskentelystä on luovuttu. Aikaisemmin esitettyjä elämänlaadun kriteerejä ei voida toteuttaa, jos henkilökunnalla ei ole aikaa dementoituvan vanhuksen aitoon kohtaamiseen. Täällä, kun ollaan töissä, tartutaan just siihen hetkeen, eikä ajatella, kun ollaan hoitamassa jotakin asiakasta, ei ajateltas, että nyt se on se ja se asia tekemättä. Sarvimäen (1998, 13) mukaan hyvän olon tunne liittyy Frankenan (1973) kuvaamaan hedonistiseen kriteeriin. Hedonismi on elämänfilosofia, joka korostaa nautintoa, mielihyvää ja kivuttomuutta. Sen vastakohtana on kipu, onnettomuus ja kärsimys, Frankenan tähdentää, että hedonismin kriteeriä ei pidä ymmärtää niin sanottuna maksimaalisena mielihyvän periaatteena, minkä mukaan hyvän elämän ainoana päämääränä on nautinnon ja mielihyvän lisääminen. Sitä pitäisi pikemminkin ymmärtää optimaalisena kriteerinä, mikä tarkoittaa sitä, että elämässä täytyy olla ainakin tietty minimimäärä hyvää oloa, jotta se voitaisiin kokea hyvänä. Elämän mielekkyyden ja merkityksen kokeminen liittyy oleellisesti ihmisenä olemiseen. Luonteenomaista ihmiselle on, että hän pyrkii luomaan merkitystä ja tarkoitusta elämälleen. Joillekin ihmisille elämän merkitys saattaa liittyä johonkin ulkoiseen tai korkeampaan päämäärään, jota hän toteuttaa elämällään. Joillekin toisille se taas

14 koostuu arkisten askareiden mielekkyydestä. Kuten hyvän olonkin kohdalla mielekkyyskin voidaan ymmärtää mielettömyyden, merkityksettömyyden ja tarkoituksettomuuden vastakohtana. Kohtuullinen elämänlaatu ei edellytä sitä, että jokainen hetki ja toiminto on maksimaalisesti mielekäs vaan sitä, että mielekkyys ja merkitys eivät puutu kokonaan. (Sarvimäki 1998, 13.) Oman arvon tunne syntyy ihmisen kokemasta ehdollisesta ja ehdottomasta arvosta. Ehdollinen arvo tarkoittaa sitä, että ihminen pystyy kunnioittamaan itseään. Ihmisen ehdoton arvo taas on riippumaton hänen henkilökohtaisista ominaisuuksistaan ja kyvyistään. Samoin kuin hyvän olon tunne ja mielekkyyden kokeminen, myös oman arvon tunne saattaa vaihdella. Kaikissa tilanteissa ihminen ei pysty toimimaan omien toiveidensa mukaan, vaan epäonnistuessaan hänen itsekunnioituksensa kärsii. Kokonaan ei voi myöskään välttyä muiden loukkauksilta, jotka omalta osaltaan saattavat heikentää oman arvon tunnetta. Jotta elämänlaatu olisi vähintään kohtuullinen, ei ihminen saisi kuitenkaan tuntea itseään liian arvottomaksi ja epäonnistuneeksi. (Sarvimäki 1998, 13-14.) Tanskalainen Lars Tornstam (1994) esittää mielenkiintoisen näkemyksen muutoksista vanhan ihmisen elämässä. Hän puhuu gerotranssendenssista, jossa vanheneva ihminen vetäytyy sisäänpäin omiin maailmoihinsa irrottaen suhteensa fyysisestä ja sosiaalisesta arkipäivästä. Omaiset tai hoitohenkilökunta voivat tulkita tämän niin, että heidän pitäisi aktivoida vanhus uuteen yhteyteen ulkomaailman kanssa. Tornstam esittää, että vetäytyminen voi olla luonnollinen tarve vanhenevalla ihmisellä. Se ei ole vain vetäytymistä poispäin vaan kurottumista kohti jotain uutta, kohti henkistä, uudenlaista tietoisuudentilaa, joka aluksi vaikuttaa muista epänormaalilta ja siksi he myös pelästyvät ja yrittävät torjua sitä. Vanheneva ihminen voi oppia, ettei hän saa vetäytyä, jolloin hän voi menettää tärkeitä iän tuomia elämysmahdollisuuksia. (Dunderfelt 1998, 218.) Jokaisella vanhuksella tulee olla mahdollisuus valita itse, mihin toimintaan hän haluaa osallistua. On kunnioitettava myös niitä vanhuksia, jotka kaipaavat rauhaa eivätkä osallistu järjestettyyn toimintaan. Jos dementoituvan vanhuksen elämäntarinaa ei tunneta, on mahdollista, ettei hänelle ole osattu tarjota häntä kiinnostavaa toimintaa.

15 Henkilökunnalla tulee kuitenkin olla ammattitaitoa erottaa vanhuksen mahdollinen masennus halusta vetäytyä omaan rauhaan. Vanhojen ihmisten yliaktivointi on tietynlainen eettinen ongelma. Usein vaikuttaa siltä, että aktiviteetti sinänsä on tavoite, ei sen merkitys vanhukselle tai vaikutus hänen hyvinvointiinsa. Aktiviteetit ovat pääasiallisesti nuorempien ihmisten suunnittelemia, eivätkä ne välttämättä kiinnosta iäkkäitä ihmisiä. Kyseessä on tietynlainen arkipäivän eettinen ongelma, johon hoitohenkilökunta pystyy vaikuttamaan ja jonka ratkaisemisessa ei edellytetä taloudellisia lisävoimavaroja. Hoitotyössä tulisikin pyrkiä siihen, että ihmisiä tuettaisiin löytämään mielekkäitä toimintamuotoja itselleen tiettyjen aktiviteettien rutiininomaisen tarjoamisen sijaan. Erityisesti vanhuksille rutiininomaiset ratkaisut eivät ole järkeviä. Heillä on takanaan hyvin erilaisia elettyjä elämänvaiheita ja tästä syystä myös mielekkäiden toimintamuotojen variaatio on suuri. (Tähtinen & Salo 1996, 121.) Vaikka dementoituvan vanhuksen elämäntarinasta nousevat kiinnostuksen kohteet tunnetaan, on tärkeää, että hänelle tarjotaan mahdollisuuksia saada uusia elämyksiä ja kokemuksia. Erityisesti hengelliset asiat eivät kiinnosta ihmistä nuorempana, mutta usein ikääntyessään suhde uskoon muuttuu. Vanhoilla ihmisillä uskonnon opetus on ollut kouluissa ja usein myös kotona merkittävässä asemassa. Niinpä monet dementoituvat vanhukset muistavatkin hyvin lapsuudessa ulkoa oppimiaan virsiä ja iltarukouksia. Näillä saattaa olla rauhoittava vaikutus dementoituvaan vanhukseen. Elämänlaadun kriteereitä voidaan määritellä, mutta se ei tarkoita, että ihmisten elämää pyrittäisiin yhdenmukaistamaan. Mitään yleistä elämisen mallia ei ole, vaan kriteerit voivat painottua eri tavalla eri ihmisillä. Myös se, mistä ihminen saa hyvää oloa, miten hän kokee kipua, mistä hän tuskastuu ja mikä tekee elämisen mielekkääksi, vaihtelee eri ihmisillä. (Sarvimäki 1998, 14.)

16 Ilo osana dementoituvan vanhuksen elämänlaatua Iloa pidetään ihmiselle tärkeänä voimavarana. Ilottomuus elämässä on eräs tunnusmerkki, jonka perusteella arvellaan ihmisen olevan mahdollisesti masentunut. Vanhuksen elämässä voi olla paljon sellaisia asioita, jotka tuottavat iloa. Jos vanhan ihmisen elämä on ilotonta, voidaan siihen hoitotyön keinoin saada iloa. (Hallila 1998, 107.) Dementiakodit tekevät yhteistyötä lähiympäristön koulujen ja päiväkotien kanssa erityisesti jouluna, pääsiäisenä ja muina juhla-aikoina. Lapset tuovat paljon iloa dementoituvien vanhusten elämään. Omaiset voisivat rohkeammin tuoda lapsiaan dementiakoteihin. Varsinkin pienet lapset (myös isommat lapset, jos ovat tottuneet käymään vierailuilla) suhtautuvat hyvin luontevasti dementoituviin vanhuksiin. Dementoituvan vanhuksen kohdalla on tärkeää hänen elämäntarinansa tunteminen. On tiedettävä minkälaisista asioista juuri tämä vanhus on pitänyt, mitä harrastanut ja mistä hän on saanut iloa elämäänsä. Yleensä kiinnostuksen kohteet säilyvät dementoituvilla ihmisillä, vaikka Alzheimerin taudissa persoonallisuus muuttuukin. Vaikka dementoituva vanhus ei enää pystyisi tekemään mieluisia asioita käytännössä, voivat työntekijät hyödyntää elämäntarinan tietoja keskustelemalla häntä kiinnostavista asioista. Jos on ollut joku lempinimi, jota on tykännyt käyttää, sitä hyödynnetään kanssa. On hyvä tietää harrastukset, mistä asioista on pitänyt ja mitä harrastanut. Voidaan ihan sitten vaikka keskustelun tasolla, että voidaan keskustella purjehtimisesta tai katsella joitakin kirjoja. Dementiakodeissa musiikilla oli merkittävä tehtävä dementoituvien vanhusten hyvälle ololle ja ilon tunteille. Eräässä dementiakodeista musiikki soi lähes aina. Musiikin kautta myös muisteltiin menneitä aikoja. Musiikin avulla voidaan saada yhteys dementoituvaan vanhukseen, jonka maailmaa hallitsee kaaos. Musiikki voi luoda järjestystä tuohon kaaokseen. Tuttu laulu tuo turvallisuuden tunteen ja hetkellisen helpotuksen, vaikka tajunta ei enää ymmärtäisi puhuttuja sanoja. Musiikki ja tuttu laulu voi antaa voimakkaan hyvänolon kokemuksen ja tuottaa mielihyvää, jonka vaikutus ei aivan heti katoa. Sama tunne toistuu aina tutun laulun kohdalla. (Salonheimo 1994, 147.)

17 Huumori on käyttämätön voimavara vanhuksen ja työntekijän välisessä vuorovaikutuksessa. Iäkkään ihmisen yksilöllinen ja inhimillinen kohtaaminen voi sisältää myös leikillisen puolen huomioonottamista. Ilo ja positiivisuus liittyvät läheisesti ihmisen elämänhallinnan tunteeseen. Huumorilla on useita ulottuvuuksia hoitotyön auttamismenetelmänä. Huumorin arvioidaan merkitsevän paljon hyvinvoinnin ylläpitämisessä stressiä ja tuskaisia ajatuksia aiheuttavissa tilanteissa. Huumori ja leikillisyys ovat selviytymiskeinoja, jotka johtavat nauramiseen, joka puolestaan toimii refleksin tapaan fyysisenä keinona rentouttaa lihaksia. Huumori voi myös lievittää vihantunteita. Ongelmallisista ja aggressioita herättävistä tilanteista työntekijät selviytyvät huumoria käyttämällä. (Hallila 1998, 110.) Huumorin käytön edellytyksenä on iäkkään dementoituneen arvomaailman ja elämänhistorian tunteminen, jotta vältytään loukkaamasta vanhaa ihmistä. Huumorilla ei voida korvata pätevää ja ammatillista hoitotyötä, mutta se voi helpottaa vaikeissa tilanteissa ja esimerkiksi ongelmaratkaisutilanteissa. Huumorilla on todettu olevan myönteinen vaikutus myös hoitoilmapiiriin. Huumorin avulla voidaan laukaista vanhusten ja työntekijöiden välisiä ristiriitoja. (Hallila, 1998, 197.) Haastattelukohteissamme järjestettiin muisteluryhmiä, joissa naurettiin paljon (joskus myös itkettiin) ja asukkaat kokivat vanhoja asioita muistelleessaan enemmän yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin arjessa tässä ja nyt. Myös muisteluryhmien toimintaan osallistuva henkilökunta nautti yhteisistä hauskoista, rikkaista ja opettavistakin hetkistä yhdessä asukkaiden kanssa. Huumoria käytettiin paljon myös jokapäiväisessä arjen hoitotyössä. Nauraminen ja huumorin käyttö yhdessä dementoituvan ihmisen kanssa lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Naurun sanotaan olevan lyhyin välimatka kahden ihmisen välillä tätä tulee käyttää hyödyksi dementoituvien hoitotyössä! (Heimonen 1997, 103.)

18 5.2 Dementoituvan vanhuksen kuntoutus Dementoituvien vanhusten hoitotyössä puhutaan kuntouttavasta työotteesta, joka on uudenlainen hoitotapa ja -asenne. Tärkeää on dementoituvan vanhuksen yksilöllisyyden tunnustaminen ja kunnioittaminen, itsenäisyyden tukeminen hänen jäljellä olevien heikentyneiden ja menetettyjen toimintakyvyn alueidensa ja voimavarojensa tunnistaminen ja huomioon ottaminen.(voutilainen 1998, 8.) Martti Lindqvistin määrittelemät neljä hoidon perusarvoa: ihmisarvo, integriteetti (näkemys ihmiselämän kokonaisuudesta eheydestä, itsenäisyydestä, koskemattomuudesta ja loukkaamattomuudesta), oikeudenmukaisuus ja itsemääräämisoikeus voivat toimia ohjenuorana, kun ajatellaan dementoituvan vanhuksen yksilöllisesti toteutettavaa ihmisen kokonaisuutena huomioivaa kuntoutusta. (Koskinen, Aalto, Hakonen, Päivärinta 1998, 117.) Jokaisella vanhalla ihmisellä on henkilökohtaisia voimavaroja, jotka ovat mahdollisesti heikentyneet tai niitä on vaikea saada käyttöön vanhuuden mukanaan tuomien sairauksien vuoksi. Toisaalta vanhan ihmisen terveys on voinut heiketä niin, ettei hän saa itse omin avuin omia voimavarojaan käyttöönsä vaan tarvitsee siinä ulkopuolisen henkilön apua. Hallilan mukaan ajatellaan, että vanhuksen omien voimavarojen vahvistamisen käyttö auttamismenetelmänä tuottaisi vaikuttavimman tuloksen hänen hyvinvoinnissaan. (Hallila 1998, 110.) Dementoituvan vanhuksen kokonaisvaltaisen kuntoutuksen näkökulmasta on tärkeää tuntea dementoiva sairaus, jotta sen aiheuttamia oireita voidaan tulkita oikein. Lisäksi on tunnettava dementoituvan vanhuksen persoonallisuus, elämänkulku sekä fyysinen ja sosiaalinen terveys ja toimintakyky. (Koskinen, ym. 1998, 117.) 5.2.1 Kognitiivis-behavioraalinen kuntoutus Dementoituvien psyykkisten ja sosiaalisten toimintojen kuntoutus on tullut yhä tärkeämmäksi kuntoutuksen muodoksi. Tähän on vaikuttanut näiden kuntoutusmenetelmien kehittyminen ja muutamat rohkaisevat tutkimustulokset joissa on esitelty erilaisia neuropsykologisen kuntoutuksen teoriamalleja. Neuropsykologinen kuntoutus jaetaan erilaisiin teoriamalleihin ja suuntauksiin, joita voidaan toteuttaa joustavasti ja tilanteen mukaisesti. Erään näistä muodostavat kokonaisvaltaiset

19 kuntoutusohjelmat, joissa kuntoutetaan laajasti ihmisen kognitiivisia ja sosiaalisia toimintatapoja sekä tunnereagointia ja joissa voidaan soveltaa erilaisia teoreettisia lähestymistapoja. (Lundgren 1998, 18.) Haastattelukohteissamme muistelu nähtiin yhtenä parhaimpana psykososiaalisen kuntoutuksen muotona. Dementoituvien kognitiivis-behavioraalista (tiedolliseen sekä oppimiseen ja käyttäytymiseen liittyviä kuntoutuksen osa-alueita) kuntoutusta tulee rakentaa yksilöllisesti dementoituvan hyvin tai kohtalaisen hyvin säilyneiden taitojen ja toimintakyvyn alueiden varaan, vastaamaan hänen taitojaan ja tarpeitaan. (Voutilainen 1998, 22.) Kuntoutuksen tärkeimpänä tavoitteena voidaan pitää dementoituvan psyykkisten toimintojen tukemista kaikilla mahdollisilla tavoilla, jotta hän kykenee säilyttämään itsenäisyytensä niin arkiaskareissaan kuin sosiaalisissa suhteissaan mahdollisimman kauan. Tuettavia psyykkisiä toimintoja ovat muisti, tarkkaavaisuus, keskittymiskyky, kielellinen toiminta ja viestintä, orientoituminen ja havaintotoiminnot sekä tarkoituksenmukainen (yksilön ympäristöön sopeutumista helpottava) käyttäytyminen. (Lundgren 1998, 20.) Mieleenpalautusprosessia täytyy usein tukea voimakkaasti: Dementoituvalla on yleensä vaikeuksia uuden tiedon käsittelyn useassa eri vaiheessa: tiedon otossa ja käsittelyssä, mielessä säilyttämisessä ja mieleenpalauttamisessa. Näin ollen dementoituvaa täytyy tukea muistiprosessin jokaisessa vaiheessa. Mieleenpalautusta voidaan auttaa tarjoamalla sitä helpottavia vihjeitä tai muunlaisia muistuttajia, esimerkiksi annetaan muistivihjeeksi palautettavan nimen ensimmäinen kirjain tai tiettyyn asiaan liittyviä yksityiskohtia. (Heimonen, ym. 1996, 33.) Työntekijöiden ammattitaitoon kuuluu myös tunnistaa, milloin jatkuva mieleenpalautusprosessin tukeminen ainoastaan ahdistaa dementoituvaa vanhusta, joka elää täysin muistoissaan. Esimerkki ammattitaidon puutteesta on tutkimuksessa (Isola, Voutilainen 1998, 65), jossa henkilökunta on kirjannut vaikeasti dementoituneen vanhuksen hoitotyön suunnitelmaan tavoitteeksi auttaa vanhusta orientoimalla tähän päivään ja realiteetteihin kyselemällä potilaalta asioita.

20 Naomi Failin (1998) kehittämä validaatio-menetelmä, joka merkitsee dementoituvan tunteiden tunnustamista niin, että ne ovat tosia vanhukselle itselleen, auttaa henkilökuntaa ja omaisia kohtaamaan ja ymmärtämään erityisesti niitä vanhuksia, jotka ovat vaikeasti dementoituneita. Dementoituvien vanhusten kyky aistia ja ymmärtää sanatonta viestintää on usein hyvin säilynyttä, jolloin sanatonta viestintää voikin hyvin käyttää hyödyksi monissa arkipäivän tilanteissa kun halutaan helpottaa vuorovaikutusta ja viestintää. (Heimonen, ym. 1996, 33.) Dementoituvan vanhuksen elämäntarinan tunteminen helpottaa sanattomien viestien ymmärtämistä ja auttaa näin vanhuksen toimintakyvyn ylläpitämistä. 5.2.2 Omaiset mukaan dementoituvan vanhuksen kuntoutukseen Läheisen ihmisen dementoituminen sekä siitä aiheutuva toimintakyvyn heikkeneminen ja persoonallisuuden muuttuminen vaativat omaisilta voimia. Jaksaakseen omaiset tarvitsevat monenlaista apua ja tukea. Omaiset odottavat hoitavalta henkilökunnalta tietoa dementian aiheuttajista, hoidosta, ennusteesta, erilaisista hoitopaikoista ja tukea antavista sosiaalipalveluista. Samoin omaiset pitävät tärkeänä hoitohenkilökunnan kanssa syntyvää hyvää vuorovaikutussuhdetta, joka on jatkuvaa ja antaa omaiselle tukea sekä mahdollisuuden arkojenkin asioiden käsittelyn. Omaiset haluavat vaikuttaa hoitopaikan valintaan, kertoa dementoituvan elämänkulusta, osallistua hoidon tavoitteiden asettamiseen ja hoidon arviointiin. (Koskinen, ym. 1998,175.) Haastattelukohteissamme asukkaan omaiset ja läheiset oli otettu mukaan dementiakodin toimintaan ja heidät nähtiin dementoituvan vanhuksen sekä henkilökunnan voimavarana. Yhdessä kodissa käytettävään yhteisöhoidon malliin kuuluu oleellisena osana omaisten ja läheisten toimintaan mukaan ottaminen. Hoitavan henkilökunnan keskeisenä tehtävänä on löytää ja tukea dementoituvan vanhuksen jäljellä olevia voimavaroja ja osoittaa omaisille, miten omaiset voivat auttaa vanhusta tukemalla häntä tarkoituksenmukaisella tavalla. Omaisten on hyvä tunnistaa ja tietää dementoituvan käyttäytymisen taustalla vaikuttavia tekijöitä. Hoitava

21 henkilökunta voikin merkittävällä tavalla auttaa omaisia näkemään dementoituvan läheisensä uudella tavalla. (Voutilainen 1997, 50.) Kun omaisilla on riittävästi tietoa dementoivista sairauksista sekä niiden vaikutuksista dementoituvan käyttäytymiseen, heidän on helpompi kohdata läheisensä. Kynnys vierailla läheisen uudessa kodissa ja osallistua hänen hoitoonsa ja sen suunnitteluun madaltuu. Hoitohenkilökunnan asenteet ja halu ottaa omaiset mukaan toimintaan on tärkeää dementoituvan vanhuksen hyvinvoinnille. Liian usein läheisensä hyvinvoinnista kiinnostuneet aktiiviset omaiset saavat kokea ainoastaan kuormittavansa henkilökuntaa. Dementoituvan vanhuksen omaiset ja läheiset ovat kuitenkin ainoita, jotka voivat auttaa henkilökuntaa tutustumaan vanhukseen kertomalla hänen elämäntarinansa. Omaisen jaksamisen kannalta on myös tärkeää, että hänellä on mahdollisuus vertaiskokemuksiin eli kootaan samaa tilannetta läpikäyviä omaisia yhteen. Kokoontumisten tarkoitus voi vaihdella paljonkin. Voidaan esimerkiksi tarjota tietoa dementiasta tai antaa välineitä haasteellisen käyttäytymisen kohtaamiseen. Vertaistuen saaminen muilta samassa tilanteessa olevilta omaisilta on tärkeää, koska se tarjoaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja mahdollisuuden toivon kokemiseen. (Heimonen, 1997, 119.) Dementiakodeissa järjestettävissä omaisten illoissa henkilökunnalla on mahdollisuus kouluttaa omaisia ja saada palautetta toiminnastaan ja mikä tärkeintä, omaiset pääsevät jakamaan yhteisiä kokemuksia. 6 DEMENTOITUVAN VANHUKSEN ELÄMÄNKAAREN TUNTEMISEN MERKITYS KUNTOUTTAVASSA TYÖOTTEESSA Elämäntarinan tunteminen antaa hoitotyöntekijälle ja auttajalle oikeat sanat ja ohjaa oikeaan tapaan toimia, jotta tarina loppuisi mahdollisimman arvokkaasti ja onnellisesti. (Mäkisalo 1996.) Dementoituvan vanhuksen hoitotyön tarpeita määriteltäessä keskeisiä tiedonhankintamenetelmiä ovat asiakkaan elämänkaaren tiedot, omaisen ja asiakkaan haastattelu, havainnointi sekä erilaisista asiakirjoista saatava tieto. (Haikarainen, Raatikka 1997, 61.)

22 Erik H. Eriksonin mukaan kukin elämänvaihe sisältää mahdollisuuden myönteisten perustunteiden syntymiseen. Myönteiset perustunteet toimivat voimavaroina läpi elämän seuraaville kehitysvaiheille. Aikaisempiin kehitysvaiheisiin liittyvät kriisien epäonnistuneet ratkaisut voivat nousta tulevissa kehitysvaiheissa uudelleen esille, jolloin ihminen saa uudelleen mahdollisuuden käsitellä ja ratkaista niitä. Epäonnistuneet kriisien ratkaisut synnyttävät ihmisen elämään negatiivisia perustunteita, jotka vaikeuttavat ihmisen persoonallisuuden kehittymistä myönteiseen suuntaan. Ihmisen terve persoonallisuus syntyy kriisien ja kehitystehtävien onnistuneiden ratkaisujen kautta. Toisaalta kukaan meistä ei voi käydä kaikkia kehitystehtäviä täydellisesti läpi, vaan joudumme käsittelemään niitä uudelleen. (Heimonen, 1997, 28.) Elämänkaariajattelua käytetään muistelutyössä. Yhdessä haastattelukohteessamme kokoontui muisteluryhmä, joka muisteluissaan eteni elämänkaariajattelun mukaisesti lapsuudesta vanhuuteen. Elämän halveksunta kuten ei viisauskaan kehity vanhuudessa tuota pikaa, yllättäen, vaan sillä on pitempi menneisyys. Epätoivolla, katkeruudella ja sitä seuraavalla vastenmielisyydellä kaikkia vanhuuden oireita kohtaan on juurensa esimerkiksi aikuisiän psyykkisten voimien tai biologisten toimintojen lamaantumisessa. Asia voi juontaa juurensa myös pidemmältä, esimerkiksi nuoruuden selkeyttämättömästä identiteettikriisistä, joka on vaikuttanut läpi elämän. Vanhuuden vaiheissa on hyväksi tasapainoinen introspektio, ja usein tarvitaan myös ympäristön tukea. Viisaus tuo mukanaan tosi viisauden jota yhteiskunnassamme opitaan tulevaisuudessa uudelleen kunnioittamaan. (Dunderfelt 1997, 245.) Naomi Fail (1998, 10-11) mukaan dementoitunut vanhus ei ole tylsistynyt, vaan hänellä on vaistonvaraista viisautta selviytyä palauttamalla menneisyys mieleensä. Vanhus korvaa vaurioituneen loogisen, käsitteellisen ajattelun tunteilla ja kääntyy menneisyyden hyvään oloon selviytyäkseen ahdistavasta nykyisyydestä. Fail näkeekin tämän dementoituvan vanhuksen viisaana vanhuutena. 6.1 Elämäntarina-ajattelu dementoituvan vanhuksen hoitotyössä Jokaisesta meistä voisi kirjoittaa kirjan; jännittävän, mielenkiintoisen, uskomattoman ja aina erilaisen tarinan. Tarinassa kaikki liittyy kaikkeen, mikään ei ole mieletöntä eikä asiaan kuulumatonta. Jokaiseen tarinaan kuuluu yleensä iloja ja suruja, ylämäkeä ja alamäkeä. Jokainen tarina on oma yksilöllinen kertomuksensa. Elämäntarina ei ole kuitenkaan täydellinen, ennen kuin kaikki sen osat ovat paikallaan. Dementoituminen kuuluu joidenkin ihmisten elämäntarinaan. Elämäntarina-ajattelun mukaan jokainen ihminen elää omaa yksilöllistä tarinaansa ja siksi dementoituminen ei tarkoitakaan sitä, että dementoituneiden ihmisten tarinat loppuisivat samalla tavalla tai että kaikkia heitä pitäisi kohdella tai hoitaa samalla tavalla. (Mäkisalo 1996, 30.)