ESPOON MODERNIN TAITEEN MUSEON LEHTI Kevät 2013
2 EMMA Näyttelyt + Sisältö 3 NÄKÖKULMA Kenen pala kakkua? 4 UUTISET 6 KOIRA TEKI PER MANINGISTA TAITEILIJAN PER MANING Oscar, 1988. VÄISKI VEMMELSÄÄRI Copyright Warner Bros., Inc. EGGERT PÉTURSSON Untitled (Nordurland Tröllaskagi), 2011. Per Maning / A Man Does Things / Valokuvia ja videoteoksia 1983-2012 / 6.3.-9.6.2013 Maailma matkalaukussa / Juhani Harrin esinekoosteita / 11.11.2011-17.3.2013 Vesiputoussateenkaari ja muita tapahtumia luonnossa / 26.4. alkaen Väiski Vemmelsääri ja kumppanit / Warner Bros. studion animaatiopiirustuksia vuosilta 1930-1960 / 6.3.-19.5.2013 Saastamoisen säätiön taidekokoelma / Pysyvästi Outo lintu / Birger Kaipiaisen keraamisia fantasioita / 19.6.2013-12.1.2014 12 THE ART OF WARNER BROS. CARTOONS / ANIMAATIOTAITEEN LUMOISSA Animaatiopiirroksia EMMAssa 18 SUKELLUS ORVOKKIMEREEN Birger Kaipiaisen taiteelle omistettu elämä 21 MIKSI MAISEMA KIEHTOO? 24 UUSIA TEOKSIA SAASTAMOISEN SÄÄTIÖN TAIDEKOKOELMASTA 28 GALLUP 29 TAIDETEOS TYÖPAIKALLANI 30 KUKA EI KÄY EMMASSA? HUMAKin ei kävijätutkimus 2012 32 TULEVAA OHJELMISTOA 33 PÅ SVENSKA 34 ENEMMÄN IRTI TAITEESTA! ESPOON MODERNIN TAITEEN MUSEON LEHTI Julkaisija EMMA Espoon modernin taiteen museo / Päätoimittaja Tatu Malmström / Toimitusneuvosto Pilvi Kalhama, Ari Karttunen, Päivi Karttunen, Nana Salin, Hannele Savelainen, Päivi Talasmaa / Kuvatoimitus Ari Karttunen / Ulkoasu ja taitto Dog Design / Paino Lönnberg Painot Oy PAINOSMÄÄRÄ 25 000 KPL / SEURAAVA LEHTI ILMESTYY SYKSYLLÄ 2013 / OSOITTEEN MUUTOKSET, TILAUKSET (LEHTI ON MAKSUTON) JA PALAUTE INFO@EMMA.MUSEUM / MUSEON YHTEYSTIEDOT TAKAKANNESSA / KANNEN KUVA: OSCAR (1988), COPYRIGHT PER MANING.
3 Näkökulma Kenen pala kakkua? Keksi näyttelylle nimi, äänestä paras teos kokoelmista, kerro museoon. Näytän, miten se tehdään. Tätäkö on aito osallisuus, museokävijän pala kakusta? Taidemuseo on kulttuurisen toiminnan ja kokemisen tila kaikenikäisille. Parhaimmillaan osallisuus ja yhteisötyö museossa ovat jatkuvaa kuuntelua, toiminnan ja osaamisen jakamista yleisön kanssa; rohkeutta antaa yleisölle mahdollisuus tuntea museo omakseen. Museon tehtävä on antaa tilaa, vastustaa erillisyyttä ja luoda onnistumisen kokemuksia. Ensi syksynä Aalto-yliopiston CuMMAohjelman opiskelijat saavat EMMAsta tätä tilaa oman julkisen projektinsa toteuttamiseen (sivu 4). Osaamisen jakaminen on yksi olennaisimpia projektin tehtäviä. Koemme EMMAlle tärkeäksi oppia ja kehittyä tällaisen yhteistyön avulla. Yleisön osallistaminen ja yhteisölliset menetelmät ovat ennaltaehkäiseviä toimintatapoja, joilla voidaan parhaimmillaan vaikuttaa vaikkapa nuorten hyvinvointiin. Tänä vuonna otamme haasteen vastaan nuorten hyväksi KOLMIOhankkeessa (sivu 5), yhdessä kymppiluokkien kanssa, musiikin ja kuvataiteen avulla. Yleisötyöllä on osallistamisessa keskeinen rooli museon käyttäjien moniäänisyyden ja paremman elämänlaadun edesauttajana. Miten sitten tarjota yleisölle tällaista aktiivista kumppanuutta? Museoiden näyttely- ja kokoelmatoiminnan rinnalle on luotava aikaa vuoropuhelulle, oleilulle, kohtaamisille ja jakamiselle. Museot olivat keskustelun foorumeita jo antiikin Kreikassa. Saman kansalaiskeskustelun avaaminen on museoille nyt olennaisempaa kuin koskaan. Jos museot sisältöineen eristäytyvät liiaksi muusta maailmasta ja yhteiskunnallisista ilmiöistä, ei tulevaisuus vaikuta valoisalta. Museolla on oltava ymmärrys ajantasaisesta yleisösuhteesta ja ihmisen tarpeesta dialogiin, otetta yhteiskunnallisesta omatunnosta. On riski sivuuttaa kävijöiden kommentit siitä, kuinka taide tai sisällöt eivät vain puhuttele kaikkia, tai ole tietyn ikäisten juttu (gallup, sivu 28). Taide on parhaimmillaan mahdollistaja, voimavara ja peili erilaisille yhteiskunnallisille keskusteluille ja tarpeille. Sen ei pidä avautua tai kuulua vain harvoille ja valistuneille, vaan on tarjottava avointa kohtaamista ja toisen kunnioittamista yhtäältä vailla suorituspelkoja ja poteroitumista, toisaalta ilman ilmiöiden puhki selittämistä tai taiteen popularisointia. Tänä keväänä EMMAssa pohditaan taiteen avulla erityisesti kohtaamisia ja vuorovaikutusta, itsen näkemistä toisessa, hyväksyntää, elämän kunnioittamista ja ihmislajin yksinäisyyttä suhteessa muihin lajeihin (sivu 10). Kuinka jokainen kuva on omakuva. Kiinnostavaa on, miten tarpeesta vuorovaikutukseen puhuvat myös EMMAn tuoreen ei-kävijätutkimuksen tulokset (sivu 30): paras syy tulla museoon olisi ystävän kutsu, jaettu ilo. Maistuisiko sinulle pala kakusta, vai leivottaisiinko se yhdessä? p.s. Suosittelen lukemisiksi Paul Hamlyn säätiön raporttia museoiden osallistavuuden onnistumisesta: Whose cake is it anyway. A collaborative investigation into engagement and participation in 12 museums and galleries in the UK. Nana Salin Intendentti, yleisötyö ja asiakkuudet, EMMA
4 EMMA Uutiset EMMAn kokoelma politiikka valmis Museon kokoelmatyöskentelyä ohjaava kokoelmapolitiikka on valmis. Sen avulla museossa määritetään kokoelmien kartutuksen, tutkimuksen ja käytön periaatteita ja tavoitteita. Politiikka toimii työkaluna henkilökunnalle ja ohjeistaa esim. taideteos ten sijoitukseen ja näyttelylainoihin liittyvissä käytännöissä. Kokoelma politiikan linjausten avulla EMMA hakee omat painopisteensä taidemuseokentän keskinäisessä työnjaossa. Cartes-fuusio Taide- ja Tietotekniikkakeskus CARTES, joka järjestää ja tuottaa uutta teknologiaa soveltavia taidetapahtumia ja taideteoksia sekä edistää alan tutkimustoimintaa, on vuoden alusta osa EMMAn organisaatiota. Työvoima siirtyy EMMAn palvelukseen. On erittäin hienoa saada tämänkaltaista tuottamisen ja taiteen uusien muotojen osaamista EMMAan, toteaa museonjohtaja Pilvi Kalhama. Kokemuksen jatke EMMA panostaa kävijäkokemukseen. Museokokemus tarkoittaa entistä useammin asioita, jotka tapahtuvat fyysisen museoraken nuksen ulkopuolella, tai uusien (teknisten) ratkaisujen hyödyntämistä museotilassa. Mobiilin verkkoliikenteen (Internet puhelimissa ja tablettitietokoneissa jne.) arvioidaan kasvavan räjähdysmäisesti seuraavina vuosina. EMMAssa työstetään kuumeisesti tapoja tarttua tähän mahdollisuuteen tarjota entistä rikkaampia museokoke muksia kaikille uusia teknologioita hyödyntäen. Seuraa meitä ja pysy ajan tasalla: facebook.com/emmamuseum ja www.emma.museum. Mikä CuMMA? EMMA ja Aalto-yliopiston Curating, Managing and Mediating Art (CuMMA) maisteriohjelma aloittavat yhteistyön. Projektin tavoitteena on katsoa tuoreesti museon kokoelmatoimintaa ja pohtia millä tavoin museon säilyttämiä teoksia ja tietoa voi avata yleisölle. Yhteistyössä tehdään myös opiskelijoille näkyväksi kuinka kulttuuriperimän esiin tuominen vaatii eri museoammattilaisten saumatonta yhteistyötä. EMMA ja CuMMAmaisteriohjelma jakavat osaamista ja tietoa näyttelykuratoinnista, yleisötyöstä, museopedagogisista työtavoista, koulutuksesta, tutkimuksesta ja tapahtumista, sekä tutkivat yhdessä kansainvälisiä malleja. Galleria näytölläsi Kesällä 2012 EMMA lähti ensimmäisenä suomalaismuseona mukaan Google Art Project -hankkeeseen, jossa taidetta esitellään yleisöille digitaalisessa muodossa. Modernin ja nykytaiteen kimurantti tekijänoikeustilanne on johtanut siihen, että EMMAn virtuaaligalleria on toistaiseksi kooltaan intoa pienempi. Kokoelmatiimi tekee parhaillaan töitä lisätäkseen EMMAn hallin noimien kokoelmien uudempia teoksia palveluun. Työtä tehdään hyvässä yhteis työssä taiteilijoiden kanssa. Tutustu EMMAn verkkogalleriaan: www.googleartproject.com > Collections > Espoo Museum of Modern Art. Hans-Christian Berg, Lightcell I. KUVA: ARI KARTTUNEN
5 EMMAn työtakit istuimiksi EMMAn Ilme-tilassa voi käydä testaamassa moniaistisia säkkituoleja. Säkkituolisarjan on EMMAn toiveiden mukaan suunnitellut Metropolia Ammattikorkeakoulun Muotoilun koulutusohjelman opiskelija Marianne Santala osana opinnäytetyötään. Kahdeksan säkkituolia, harmaat ja mustat on tehty kierrätetyistä EMMAn työtakeista. Tuoleissa on painatuksia jotka on tehty veto ketjutaskun alta löydettäväksi ja taskuun piilotettuihin heliseviin tai rahiseviin pehmoesineisiin. Kuvioaiheiden nimet rakkaus rohkeus ja luovuus ovat saaneet innoituksensa Saastamoisen säätiön kokoelmateoksista sekä talon arkkitehtuurista. EMMA ja Tapiola Sinfonietta mukana animaatioprojektissa Taiteilija Gun Holmström ja säveltäjä Sami Klemola työskentelevät ensi syksynä EMMAssa yhden espoolaisen kymppiluokan kanssa. Viiden koulu päivän aikana 10-luokkalaiset valmistavat animaation ja luovat sille moniulotteisen äänimaailman. Ideoita on tarkoitus etsiä kuva - taiteesta EMMAssa ja musiikkiinstrumenttien avulla Tapiola Sinfoniettan soittajien opastuksella. Työrupeaman rahoittaa Kolmioprojekti, jonka tarkoituksena on lisätä ymmärrystä kuva- ja säveltaiteen alojen mahdollisuuksista hyvinvoinnin edistämisessä ja samalla tuoda yhteen sosiaali- ja terveysalojen sekä kulttuurikentän toimijoita. Liput konsertteihin Lippupisteestä 8-25 + palvelumaksu Lippu.fi FARM.fi Musiikkia yli tyylirajojen Tapiola Sinfonietta Musiikkitalossa 2.3. klo 17 Modernismia ja romantiikkaa Hannu Lintu, kapellimestari 25.5. klo 17 Ranskalais-suomalainen ilta Pekka Kuusisto, viulisti-johtaja Marzi-musaa 7.3. klo 19 Tapiolasali Marzi Nyman, kitara ja laulu Tero Toivonen, käyrätorvi ja juonto l Kahvikonsertti 11.4. klo 14 Tapiolasali Santtu-Matias Rouvali, kapellimestari & Hanna Juutilainen, huilu Juontajana Minna Lindgren Oikotie oopperaan 20.4. klo 15 Sellosali 21.4. klo 15 Tapiolasali Solisteina Marjukka Tepponen ja Ville Rusanen. Vauhdikkaita juonenkäänteitä selostamassa Pirkko Mannola 1 sielu ja 48 sydäntä Bridget Allairen muotokuvia sinfoniettalaisista, Espoon kulttuurikeskuksen näyttelytila 5. 21.4.2013
6 EMMA TEKSTI / TIMO VALJAKKA KUVAT / COPYRIGHT PER MANING KOIRA TEKI PER MANINGISTA TAITEILIJAN Kirjailijaksi ei synnytä. On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija, Erno Paasilinna sanoi. Paasilinnan miltei motoksi muodostunut lausepari nousee mieleeni kun ajattelen norjalaista Per Maningia ja hänen teoksiaan. Hän kuuluu niihin, joista pitkä ja vaiheikas elämä on muovannut taiteilijan. Maningin (s. 1943) nuoruuteen kuuluivat nyrkkeilyharrastus, trumpetistin pesti Norjan kuninkaallisen kaartin soittokunnassa, opinnot Kööpenhaminan taideakatemiassa 1960-luvulla sekä lopulta oman, sittemmin huomattavaa kansainvälistä menestystä saavuttaneen mainostoimiston perustaminen Oslossa 1970-luvun alussa. Vaikka Maning ei itse enää soita, musiikki on vahvasti läsnä hänen elämässään, ehkä myös jonkinlainen puhutun sanan ja kirjoitetun kielen jatke. Trumpetti on hänelle soittimista suurin, instrumentti jonka kautta hengitys muuttuu musiikiksi ja ihmisen sisäinen saa aistein havaittavan muodon. Miles Davisin ja Chet Bakerin kaltaisten klassikoiden äänitteet soivat usein hänen työhuoneessaan. Taiteilijan Maningista teki labradorinnoutaja Leo, jonka hän ja hänen vaimonsa Anne-Ka hankkivat 1980-luvun alussa. Heidän alkuperäisenä ajatuksenaan oli tehdä kuvapäiväkirja pennun kasvamisesta, mutta sitä kuvatessaan Maning näki syntyvän myös kuvia, joille ei ollut paikkaa kirjassa. Ne hän vedosti paperille. Leon ollessa vielä pentu se sairastui vakavasti, ja Maning vietti yhä enemmän aikaa sen kanssa. Lopulta hän luopui osuudestaan mainostoimistosta ja omistautui kokonaan koiralleen. En pitänyt siitä mitä hektinen mainosmaailma ja siinä menestyminen tekivät minulle, Maning muistelee. Leon kanssa oleminen toi elämääni uudenlaisen avoimuuden, se antoi minulle uuden suunnan. Maning kuvasi koiraansa tiiviisti lähes neljä vuotta, siihen saakka kun se jouduttiin lopettamaan. Kuvat ovat vaikuttava kertomus ihmisen ja eläimen ystävyydestä ja läheisyydestä ja myös eläimestä yksilönä. Leo, 1983-1987.
7
8 EMMA Keskeistä Maningin taiteessa on se, ettei hän tee eroa ihmisen ja eläimen välillä. Ihmisen ja eläimen välinen yhtäläisyys piilee eläimessä, hän sanoo. Osa sarjasta Maggie, 1997. Per Maning asuu ja työskentelee Ekelyssä Oslon reunamilla, yhdessä monista ateljeetaloista, jotka on rakennettu Edvard Munchin norjalaisille taiteilijoille lahjoittamalle tontille. Talojen ympärillä on Munchin istuttamia hedelmäpuita. Mestarin entinen ateljee on vain kivenheiton päässä. Työhuone on näkyvästi läsnä Maningin uusimmissa teoksissa, sen valkoinen pystylaudoitus erottuu useamman teoksen taustalla. Kaiken alkuun saattanut Leo on läsnä pienenä muotokuvana, eräänlaisen koti-ikonina, joka kevään ajaksi on lainattu näyttelyyn. Taloon muuttaessaan Maning löysi työhuoneesta maalin tahriman kiven, jonka siellä häntä ennen asunut kuvanveistäjä oli sinne jättänyt. Maning kiinnostui kivestä ja käytti sitä mallina sekä valokuvasarjassa Stone no. 1 (Kivi no. 1, 2008) että videoelokuvassa The Perfect Stone (Täydellinen kivi) samalta vuodelta. Hän tarkastelee näistä teoksissa kiven omaa olemuksen, ajatusta siitä miten kivi elää ja toimii. Samalla hän muistelee isäänsä, joka sanoi kerran heidän kävellessään metsässä, että kaikessa on elämää. Myös tuossa kivessä? Per kysyi. Myös kivessä, isä vastasi. Maning tunnetaan parhaiten 1980- ja 1990-luvun eläinkuvista ja niiden rinnalla syntyneistä videoteoksista, joiden kuva-aiheina on muun muassa hylkeitä, sikoja, hevosia, lehmiä sekä äkäisen näköinen pieni pöllö. Monumentaalisten eläinkuvien sarjat saivat alkunsa lehmästä, jonka Maning näki kierrellessään Ranskan maaseutua. Hän kertoo yllättyneensä siitä, miten hän äkkiä tunnisti lehmässä edesmenneen koiransa. Palattuaan Norjaan hän vietti useita viikkoja norjalaisilla maatiloilla ja kuvasi kotieläimiä. Hän halusi päästä yhtä lähelle lehmiä kuin oli ollut lähellä koiraansa. Hän pyrki myös siihen, että ne hyväksyisivät hänet joukkoonsa. Näin myös tapahtui, kuten näemme Osa sarjasta Hylätyt, 2012.
9
10 EMMA Vanha mies, 2010. Kaksi nuorta tyttöä, 2012. videoteoksessa Breather (1999). Maningin kamera vie meidät niin lähelle lehmiä, että voimme tuntea olevamme yksi niistä. Keskeistä Maningin taiteessa on se, ettei hän tee eroa ihmisen ja eläimen välillä. Ihmisen ja eläimen välinen yhtäläisyys piilee eläimessä, hän sanoo. Hänen taiteessaan on kyse yhtäältä tasa-arvoisesta lajien välisestä kommunikaatiosta ja toisaalta eläimistä yksilöinä enemmän kuin nimettöminä lajiensa edustajina. Luontodokumenttien villit tai eksoottiset eläimet eivät kiinnosta Maningia. Hän suosii eläimiä, jotka ovat tottuneet ihmisiin ja joita siksi on helppo lähestyä. Hän etsii eläimiä paitsi maatiloilta, myös eläintarhoista ja jopa kodeista. Muutaman hänen teoksissaan esiintyvän eläimen hän löysi englantilaiselta maatilalta, joka kouluttaa eläimiä avustajiksi elokuviin. Maningin mukaan eläimiä on helppo kuvata. Toisin kuin ihmiset, ne ovat avoimia ja luonnollisia. Ne eivät jäykisty kameran edessä eivätkä ne ota kasvoilleen naamiota nähdessään kameran. Maning yritti kuvata ihmisiä, siinä onnistumatta, kunnes hän keksi omaperäisen ratkaisun: hän oivalsi, että näyttelijä on ihminen, joka on koulutettu olemaan katseen kohteena ja osaa
11 siis olla luonnollinen kameran edessä. Oivallus johti yhteen näyttelyn tärkeimmistä teoksista, valokuvasarjaan Self-portrait (Omakuva, 1997). Kerrottakoon heti, että teoksessa esiintyvä tummapaitainen mies ei ole Maning itse, vaikka nimen perusteella näin voisi ajatella. Hän on norjalainen mestarinäyttelijä Nils Sletta, jonka hienovaraisilla kasvonliikkeillään jäljittelee paitsi Per Maningia, myös hänen tunnetilojaan. Teosta voisi luonnehtia eräänlaiseksi epätavalliseksi peilikuvaksi, jossa jokainen voi tunnistaa itsensä. Mutta teoksen olemassaolo herättää lisää kysymyksiä: ovatko kaikki Maningin kuvat samanlaisia peilikuvia? Tunnistanko hylje Oscarissa ja paviaani Maggiessa oman kuvani? Nils Slettasta alkanut yhteistyö näyttelijöiden kanssa on tuonut Maningille useita teatteriin liittyviä projekteja. Sletta on kuitenkin vaihtunut toiseen norjalaisnäyttelijään, Anders T. Anderseniin, jonka nykyisin pitkälle viritetty yhteistyö Maningin kanssa on johtanut aivan uudenlaisiin ajatuksiin luonnollisuudesta. Samalla Maningin taiteen voi selvästi nähdä rentoutuneen ja saaneen absurdin, humoristisen ja jopa groteskin sävyjä, esimerkkeinä moniosainen teos Man Doing Things ja videoinstallaatio When he is a young man when he is an old man (2012). Kuten eläimiä kuvatessaan, myös ihmisten kanssa Maning turvautuu henkilöihin, joihin hänellä on henkilökohtainen suhde ja jotka päästävät hänet lähelleen. Vaikuttavia esimerkkejä hänen edelleen jatkuvasta pyrkimyksestään naamioiden ja poseerausten tuolle puolen ovat Old Man (Vanha mies, 2010) ja Young Girl (Nuori tyttö, 2012). Kaiken kokenut vanhus ei enää viitsi ottaa naamiota kasvoilleen, lapset taas eivät ikänsä vuoksi ole vielä oppineet sitä. Teoksissa on jotain Rembrandtin henkilökuvista tuttua. Kumpikin näyttää olevan syvissä ajatuksissa, katse sisäänpäin suuntautuneena. Kuvia katsoessa tuntuu kuitenkin siltä kuin pelkkä sormien napsautus riittäisi herättämään heidät. Jokainen kuva on omakuva Per Maning näyttelyn seminaari 3.4.2013, Kino Tapiola, Espoo TEKSTI / NANA SALIN Per Maning (s. 1943) kutsuu teoksillaan pohtimaan erilaisia kohtaamisia ja vuorovaikutusta, itsen näkemistä toisessa ja ihmislajin yksinäisyyttä suhteessa muihin lajeihin. Kipinä valokuvaajan uralle syntyi oman Leo-koiran sairastumisesta. Kuvat Leosta kertovat ihmisen ja eläimen ystävyydestä ja eläimestä persoonana. Mutta hauskoja eläindokumentteja tai eläimen inhimillistämistä ne eivät ole, toteaa näyttelyn kuraattori Timo Valjakka. Näyttelyn yhteyteen Espoon Kino Tapiolassa 3.4.2013 järjestettävässä seminaarissa pureudumme ihmisen ja eläimen suhteeseen kulttuurissamme, Maningin tapaan projisoida katsoja omakuviinsa, sekä ihmisten rooleihin kuvissa. Seminaarissa puhuvat muun muassa valokuvataiteilija Nelli Palomäki, eläinnäyttelijöiden kouluttaja Tuire Kaimio ja ohjaaja-näyttelijä Liisa Mustonen. Palomäki on tehnyt läpimurtonsa Suomessa ja kansainvälisesti klassisilla ja koskettavilla muotokuvillaan. Hieman samoin kuin Maning, Palomäki haastaa muotokuvillaan käsitystä siitä, kuinka paljon valokuva, taiteilijan omakuva, voi kertoa meistä. Mustonen on suomalainen ohjaaja, näyttelijä ja käsikirjoittaja. Parhaillaan Koko-teatterissa pyörii hänen käsikirjoittamansa ja ohjaamansa näytelmä Helvetin perhe, jossa mietitään todellisuuden, muistojen sekä ulkoisen ja sisäisen maailman vastakkainasetteluja. Mustonen on ollut ehdolla paras naispääosa -Jussin saajaksi kahdesti: vuonna 2003 elokuvasta Hengittä mättä ja nauramatta ja 2007 elokuvasta Kalteva torni. Elokuvien lisäksi Mustonen on näytellyt laajasti televisiossa ja teatterissa. Omakuvien tekijä ystävänsä kuvaamana. Kaimio kouluttaa eläimiä esiintymään elokuvissa ja teatterissa. Hän on kouluttanut muun muassa Myrsky-elokuvan kaukasianpaimen koirat, Poika ja ilves -elokuvan ilveksen, VR:n mainosten kyyhkyset ja Olvi-mainoksista tutun Jeppe-koiran. Kaimion koulutettavana on ollut useita tuhansia eläimiä. Hän luennoi ja kirjoittaa eläinten käyttäy tymisestä ja kouluttamisesta. Lisää tietoa seminaariohjelmasta ja ilmoittautumisesta: www.emma.museum > tapahtumat ANDERS T. ANDERSEN
12 EMMA TEKSTI / PÄIVI TALASMAA KUVAT / ARI KARTTUNEN, COPYRIGHT 2013, WARNER BROS., INC Animaatiopiirroksia EMMAssa THE ART OF WARNER BROS. CARTOONS / ANIMAATIOTAITEEN LUMOISSA Väiski Vemmelsääri ja kumppanit on näyttelykokonaisuus, joka tuo EMMAan laajan kokoelman Warner Bros. Cartoons studion alkuperäisiä animaatiopiirroksia kolmenkymmenen vuoden ajalta. Studio toimi vuodesta 1930 vuoteen 1969.
13 Warner Bros. Cartoons tunnetaan erityisesti lyhytelokuvien Looney Tunes ja Merrie Melodies -hahmoista. Studion rajoja rikkovasta ja nokkelasta huumorista tuli vähitellen lyhytanimaatioelokuvien keskeinen piirre. EMMAn näyttelyssä on esillä runsaat 100 hahmopiirrosta, taustamaalausta ja piirroskalvoa amerikkalaisesta yksityiskokoelmasta, jonka on kerännyt näyttelyn kuraattori, yhdysvaltalainen kriitikko, journalisti ja elokuva-alan asiantuntija Steve Schneider. Näyttely on aikaisemmin ollut esillä Yhdysvalloissa mm. New Yorkin Modernin taiteen museossa (MoMA). EMMAan näyttely saapuu sen ensimmäisestä eurooppalaisesta esityspaikasta, Torinon elokuvamuseosta Italiasta. Steve Schneiderin kokoelma - rakkaudesta animaatiotaiteeseen Ilman Steve Schneiderin jo nuorena alkanutta keräilyharrastusta näiden hahmojen syntyä havainnollistavat piirrokset ja taustakuvat olisivat ehkä jääneet keräämättä. Alkujaan harrastuksesta syntyneestä kokoelmasta kasvoi ajan myötä harvinainen ja merkittävä amerikkalaista elokuvahistoriaa sisältävä kokonaisuus. Kysymykseeni siitä, miksi hän alkoi kerätä kokoelmaa, Steve Schneider vastasi: Syyt olivat monet, mutta ennen muuta tein työn rakkaudesta: olen rakastanut näitä elokuvia pikkupojasta asti ja keräilystä löysin tavan ilmaista tuota kiintymystä. Kun sitten aloin keräillä materiaalia, kävi selväksi, ettei kukaan silloin pyrkinyt säilyttämään Warnerin piirrettyjen konkreettista historiaa (esineistöä, välineistöä, piirroksia). Keräilystä tuli eräänlainen, lähes arkeologinen, missio, yritys kerätä ja säilöä jo kadonneen sivilisaation reliikit. Lopulta tavoitteekseni tuli luoda Warner-animaatioiden arkisto, jollaista ei muuten ikinä syntyisi. Warnerin piirroselokuvat Warnerin piirroselokuvat ovat osa amerikkalaista populaarikulttuuria, mutta niiden levinneisyys Hollywood-elokuvien mukana eri puolille Vas. Yksityiskohta, valotusohje elokuvasta Daffy Doodles, 1946. Oik. Yksityiskohta, Väiski Vemmelsääri elokuvasta Rabbit Hood, 1949. Maalaus kalvolle ja paperille.
14 EMMA Mallipiirros Putte Possusta, 1935. Markkinointipiirros elokuvasta Ain t She Tweet, 1952. maailmaa on tehnyt niistä suosittuja myös muualla. Yhdysvalloissa piirretyt kuuluivat jo 50-luvulla erottamattomasti lasten ja nuorten katselutottumuksiin, kun näitä alun perin teatterilevitykseen tehtyjä elokuvia alettiin esittää televisiossa. Vuodesta 1935 lähtien piirroselokuvat ovat pysyneet jatkuvasti suosion huipulla. Vielä nykyäänkin, 70 vuotta ensi esiintymisensä jälkeen, Väiski Vemmelsääri voittaa suosikki-äänestyksiä. Suhtautuminen piirrettyihin taiteena muuttui 1970-luvulla, jolloin Warnerin piirrosanimaatiot nousivat elokuvaharrastajien piirissä kiinnostuksen kohteiksi. Warnerin animaatioiden perintö alkoi vähitellen näkyä myös pitkissä Steve Schneiderin kokoelma antaa hyvän käsityksen siitä, miten asialleen omistautuneet humoristit ovat luovassa ilmapiirissä toisiaan innostamalla luoneet animaatiopiirrostaiteen legendaariset klassikkohahmot. Kokoelma myös havainnollistaa oivallisesti sen valtavan työmäärän ja taidon, jonka studion työntekijät ovat piirroselokuvan tuottamiseen panostaneet. Warner Bros. Cartoons -studio loi enemmän piirroselokuvatähtiä kuin muut vastaavat studiot. Tuttuja hahmoja ovat (synnyinjärjestyksessä) Putte Possu, Repe Sorsa, Elmeri, Väiski Vemmelsääri, Tipi, Pepe le Pew, Sylvesteri, Viiksi- Vallu, Kukko Koppava, Maantiekiitäjä, Kelju K. Kojootti ja monet muut. Animaatiostudion ensimmäisenä hahmona syntyi Putte Possu (Porky Pig) vuonna 1935. Animaatioiden lopussa esiintyvä lausahdus That s all, folks! kuuluu Putte Possulle. Puten vastahahmo on usein Repe Sorsa (Daffy Duck); heidän yhteiset ensiesiintymisensä alkoivat vuonna 1937. Väiski Vemmelsääri (Bugs Bunny) oli aluksi sivuhahmo. Porkkanaa napostelevalla hyvähermoisella Väiskillä on aina tilanne hallussa. Väiski esiintyy useimmiten Sylvesterin, Elmerin ja kilpakumppaninsa Repe Sorsan kanssa. Väiski Vemmelsääri, joka löysi hahmonsa jo Väiski Vemmelsääri ja kumppanit animaattorin pöydältä Walk of Famelle Piirtäminen ja kirjoittaminen ovat vanhimpia tunnettuja itseilmaisun muotoja. Warnerin piirroksia katsoessa näkee, että tekijöillä on ollut hauskaa. Tyyli ja tekniikka sovellettiin elokuvan tyyliin ja sen vaatimaan tekniikkaan. Tex Avery ja Väiski Vemmelsääri. KUVA: KAVA, KANSALLINEN AUDIOVISUAALINEN ARKISTO
15 Robert McKimson: Mallipiirros Väiski Vemmelsäärestä, 1943. TEKSTI / MARIA VÄHÄSARJA Ihmeellinen animaatio Runsas sata vuotta sitten thaumatroopit, zoetroopit ja flipbookit ihastuttivat ja viihdyttivät yleisöä. Silmää hämäävät temput saivat aikaan illuusion liikkuvasta kuvasta, kun kuvia esitettiin nopeasti peräkkäin. Animaatiotekniikka ihmetyttää edelleen. Oliko se oikeasti noin työlästä saada Väiski Vemmelsääri juoksemaan tai Repe Sorsa ärjymään? Tarvittiinko yksinkertaisen liikkeen synnyttämiseksi todella kymmeniä käsin piirrettyjä kalvoja? Piirrosanimaatioista ensimmäinen kertoi Dinosaurus Gertiestä vuonna 1909, jolloin jokainen ruutu oli piirretty lyijykynällä paperille. Animaatio osoitti moninaisuutensa, esimerkkinä 20-50 luvun kokeelliset avantgardeanimaatiot. Vuosikymmenten aikana animaatiotekniikka kehittyi huimasti, vaatien kuitenkin edelleen satojen tuntien työn. Animaatiotyypit vakiintuivat leikeanimaatioon (kalvoja pala-animaatio), pixallaatioon (vaha-, nukke- ja esineanimaatio) sekä piirrosanimaatioon. Animaatiokalvot maalattiin yksitellen käsin, ja varjostettiin vielä kääntöpuolelta. Animaatiokalvojen aikana yksin värittäjä ehti saada noin 700 1 000 piirrosta valmiiksi kuukauden aikana. Digitaalisen kuvan tekemisen tullessa rinnalle, moni asia muuttui, ja vähitellen perinteiset työtavat jäivät marginaaliin. Tehtiinpä animaatio sitten vahahahmon asentoa muuttamalla tai revittyjä paperipaloja vaiheittain liikuttelemalla, yhteistä kaikille on piirrossuunnitelmien ja kuvakäsikirjoituksen laatiminen. Kuvaaminen voidaan aloittaa, kun ensin on päätetty kuvanumerot, kameraliikkeet sekä kuvien kestot eli framet. Animaatiot mielletään ehkä lasten viihteeksi, vaikka digitaalisia animaatioita vilkkuu harva se päivä näkökentässämme erilaisten flashien ja giffien muodossa näyttöpäätteillämme. Yhä edelleen kuvat viehättävät ja saavat silmää hämättyä. Vaikka vain sädetikkua heiluttamalla!
16 EMMA
17 Ylh. Kalvopiirros Väiski Vemmelsäärestä ja tausta elokuvasta Slick Hare, 1947. Oik. Friz Freleng: Kalvopiirros Viiksi-Vallusta ja tausta, n. 1955. 1940- luvun alussa, on saanut oman tähden jopa Hollywoodin Walk of Fame -kävelykadulle. Tipi ja Sylvesteri (Tweety and Sylvester) muodostavat taisteluparin, jossa suuri kissa jahtaa pientä keltaista kanarialintua. Jo ensimmäinen yhteisesiintyminen 1947 toi hahmoille Oscarin. Seitsemän minuuttia vuodessa kuinka piirroselokuvat tehtiin Animaatiot tuotettiin alun perin esitettäväksi pitkien näytelmäelokuvien alkukuvina. Näyttely esittelee teosten taustalla vaikuttaneen monitasoisen luovan prosessin, ja havainnollistaa selkeästi eri vaiheet, joita piirrosanimaation tekeminen vaatii. Animaation teko oli elokuvan alkuaikoina ja vielä nykyäänkin kallista ja aikaa vievää. Warnerilla eri tekovaiheisiin osallistui kymmenittäin taiteilijoita. Ennen tietokoneaikaa kaikki kuvat piirrettiin ensin paperille ja sitten selluloidikalvolle. Warnerin piirroselokuvat ovat piirrosanimaatioita, joissa käytettiin kalvoanimaatiomenetelmää. Ne olivat myös täysanimaatioita, jokainen elokuva koostui tuhansista piirroksista, jotta Vas. Tuntematon taiteilija (kalvo), Paul Julian (tausta). Kalvopiirros Tipistä ja Sylvesteristä elokuvasta Tweet and Sour, 1956. hahmojen liikkeet näyttäisivät mahdollisimman sulavilta. Piirroselokuvien pituus on 6 7 minuuttia ja niiden tekeminen kesti muutamasta kuukaudesta yli vuoteen. Piirroselokuvia aikuisille Animaatioelokuvat miellettiin alun perin lastenelokuviksi, kuten Disneyn animaatiot olivat. Warnerin taiteilijat käänsivät tämän käsityksen päälaelleen ja ryhtyivät tuottaman piirroselokuvia, joissa nähtiin vauhdikasta ja hurjapäistä toimintaa ja käsiteltiin ajankohtaisia teemoja ja ilmiöitä. Animaatioita tekivät alallaan tunnetut ja arvostetut nimet kuten Fritz Freleng, Tex Avery, Frank Tashlin, Bob Clambett, Chuck Jones, Robert McKimson ja Michael Maltese, jotka kaikki kuuluvat animaatio-elokuvien legendoihin. Ohjaajat muunsivat käsikirjoittajien juonet ja vuorosanat elokuvaksi ja ohjaajien taustajoukkona puolestaan olivat huipputaitavat animaattorit, maalarit ja suunnittelijat. Taiteilijat loivat warnerilaisen kielen oman aikansa todellisuudelle ja auttoivat oivaltamaan, mitä ajassa ja kulttuurissa tapahtui. Teki jöiden mukaan yhtiön elokuvien ero muista voidaan tiivistää sanoihin: Me teimme piirroselokuvia aikuisille, siinä oli niiden salaisuus.
18 EMMA TEKSTI / INKA LAINE Sukellus orvokkimereen Birger Kaipiaisen taiteelle omistettu elämä EMMA Espoon modernin taiteen museo esittelee kesällä avautuvassa näyttelyssään laajalti Birger Kaipiaisen (1915 1988) tuotantoa. Edellisestä laajemmasta katselmuksesta Kaipiaisen taiteeseen on kulunut jo yli kaksikymmentä vuotta, joten varsinkin nuoremmille näyttelyvieraille kyseessä saattaa olla uusi tuttavuus. Koristelijoiden kuningas, keramiikan ruhtinas Vaikkei tietäisikään Birger Kaipiaista nimeltä, moni suomalainen kuitenkin tunnistaa hänen tuotantonsa. Hän oli muotoilija ja keraamikko, jonka tyyliä on luonnehdittu muun muassa omaperäiseksi, mielikuvitukselliseksi, runolliseksi, nostalgiseksi, mystiseksi ja surrealistiseksi. Kaikki määreitä, joita ei välttämättä tule yhdistäneeksi suomalaiseen, usein kurinalaiseksi ja niukaksi miellettyyn muotokieleen. Kaipiainen saikin kutsumanimet koristelijoiden kuningas ja keramiikan ruhtinas. nälautasten ja astioiden kuvioinnissa on käytetty reheviä hedelmä-, puu-, lintu- ja kukkateemoja. Näistä tyylitellyistä luontoaiheista varsinkin kuovi ja orvokki esiintyvät Kaipiaisen töissä toistuvasti. Jotkut Kaipiaisen keramiikkatyöt ovat kuin pienoisnäyttämöitä; niihin sijoitetut peilit, lipastot, ruokapöydät, kattokruunut, pianot, harput ja kellot joiden näyttämä aika on muuten aina 12.15 tuntuvat kätkevän itseensä vahvaa symboliikkaa. Kaipiainen suunnittelikin urallaan joitakin teatterilavastuksia ja puvustuksia. Birger Kaipiainen syntyi Porissa seitsenlapsisen sisarussarjan kuopuksena 1.7.1915. Seuraavana vuonna Kaipiaiset muuttivat Helsinkiin. Äiti pani merkille Birgerin taipumukset ja ilmoitti hänet 11-vuotiaana harjoitusoppilaaksi Taideteollisuuskoulun koeluokalle. Matematiikan ehtojen jälkeen Birger jätti koulun kesken ja siirtyi 17-vuotiaana Taideteollisuuskouluun varsinaiseksi oppilaaksi. Hän aloitti koristemaalauslinjalla mutta valmistui lopulta keramiikkalinjalta. Birgerin opettajana toimi Arttu Brummer, ja hänen opiskelutovereinaan oli useita 1950- luvulla kansainvälisesti menestyneitä tekijöitä kuten Tapio Wirkkala, Timo Sarpaneva, Rut Bryk, Antti Nurmesniemi ja Dora Jung. Elämäntyö Arabialla Vuonna 1937 Kaipiainen kiinnitettiin Arabian tehtaiden taideosastolle, jonka Kurt Ekman oli perustanut 1932 nostamaan taidekeramiikan tasoa. Siellä hän työskenteli yli viisikymmentä vuotta, lukuun ottamatta neljän vuoden jaksoa Rörstrandin tehtailla Ruotsissa 1950-luvulla. Arabian taideosaston taiteilijoilla oli vapaus toteuttaa itseään ilman sarjatuotannon ja tuottavuuden vaatimuksia. Arabialla Kaipiaisen
DESIGNMUSEO, PIETINEN 19
20 EMMA versiona. Samassa yhteydessä lautasten ja vatien alkuperäinen soikea muoto vaihtui pyöreäksi. Toinen useasta suomalaiskodista löytyvä Kaipiaisen suunnittelema klassikko on Kiurujen yö -tapetti. Se valmistui Pihlgren ja Ritola -tapettitehtaan suunnittelukilpailuun vuonna 1958. Kuosista löytyvät monet Kaipiaiselle tutut elementit: orvokit, linnut, soittimet ja kellot. Tapetti on edelleen tuotannossa, samoin kuin toinen Kaipiaisen suunnittelema kuosi, Ken kiuruista kaunein. Suosituin väri on yönsininen, mutta myös muilla sinisen sävyillä sekä punaisella ja keltaisella on omat kannattajansa. DESIGNMUSEO, PIETINEN työtovereita olivat mm. Mikael Schilkin, Friedl Kjellberg ja Toini Muona. Kaipiaisen tuotanto käsittää miltei yksinomaan uniikkitöitä. Arabian taideosasto tarjosi hänelle materiaaliset resurssit ja aputyövoiman, taiteilija itse panosti luovuutensa. Nuoruudessa sairastetun polion seurauksena Kaipiainen ei kyennyt käyttämään jalalla poljettavaa dreijaa, vaan esineet valmistuivat käsin muovaamalla ja muottiin valamalla. Myöhemmin hän omaksui mm. lintuveistoksissa käytetyn, mosaiikkia muistuttavan tekniikan, jossa erilliset keramiikan- ja peilinpalaset liitetään yhteen rautalangalla ja liimaamalla. Vaikutteensa hän sai paitsi luonnon monimuotoisuudesta, myös taidehistoriallisista tyylikausista ja keramiikkataiteen klassisista kulttuureista. Töissä esiintyvissä ihmishahmoissa on muistumia gotiikasta ja bysanttilaisuudesta sekä erityisesti Botticellin ja Luca della Robbian kaltaisilta renessanssitaiteilijoilta. Uniikista sarjatuotantoon Uniikkitöiden ohella Kaipiaisen kädenjälki näkyy Arabian astiastojen koristelussa. Jo klassikon aseman saavuttanut värikylläinen Paratiisi-sarja on suunniteltu vuonna 1969. Sitä valmistettiin vuoteen 1974 saakka, jolloin kansainvälinen öljykriisi pakotti Arabian tehtaan supistamaan tuotantoaan. Sarjan valmistus aloitettiin uudelleen vuonna 1988, nyt myös mustavalkoisena Kansainvälisesti tunnustettu tekijä Birger Kaipiainen oli arvostettu tekijä Suomessa ja hän saavutti urallaan myös runsaasti kansainvälistä tunnustusta. Hän sai Grand Prix -palkinnon Milanossa 1951 ja Montrealin maailmannäyttelyssä 1967 Orvokkimeri-teoksellaan. Nykyisin Tampereen kaupunginvaltuuston istuntosaliin sijoitetun 40,5 neliömetrin kokoista työtä valmistettiin yli puoli vuotta ja siihen käytettiin kaksi miljoonaa keraamista helmeä. Kaipiaiselle myönnettiin Pro Finlandia -mitali 1963 ja Professorin arvonimi 1977. Pohjoismaiselle merkittävälle taiteilijalle vuosittain myönnettävän Prinssi Eugen -mitalin hän sai 1982. Vuonna 1998 Helsingin Arabianrannassa nimettiin katu hänen mukaansa. Kaipiainen rakasti musiikkia, oopperaa, balettia ja juhlien järjestämistä. Hänestä tärkeintä elämässä oli ikävän torjuminen. Marimekon perustaja Armi Ratia oli Kaipiaisen läheinen ystävä, jonka legendaarisissa pidoissa Bökarsin kartanossa hänet nähtiinkin usein yhdessä näyttelijä Tarmo Mannin kanssa. 60-vuotishaastattelussaan Kaipiainen totesi: Mielikuvitus ei maksa mitään. Sillä ei ole rajoja eikä kukaan voi komentaa, missä mielikuvitus pysähtyy. Hänen osaltaan se pysähtyi lopullisesti heinäkuun 18. päivä 1988, työpäivän päätteeksi. Lähteet: Birger Kaipiainen, Taideteollisuusmuseon julkaisu no 32, 1989 Vuosisadan klassikot, Avotakka 5/2009 ja 12/2009 Näyttely Outo lintu / Birger Kaipiaisen keraamisia fantasioita on esillä EMMAssa 19.6.2013-12.1.2014 ja siihen liittyy runsaasti kuvitettu julkaisu. Pääosa näyttelyn esineistä on peräisin Kyösti Kakkosen kokoelmista.