TYÖTOIMINNAN KÄYTÄNTÖ JA KOKEMUS

TYÖTOIMINNAN KÄYTÄNTÖ JA KOKEMUS Kriittisiä arvioita kehitysvammaisille ja mielenterveyskuntoutujille järjestettävästä työtoiminnasta Tea Kairi Tua Nummelin Antti Teittinen Helsinki 2010 KEHITYSVAMMALIITON SELVITYKSIÄ 6 Reports of Finnish Association on Intellectual and Developmental Disabilities

Tea Kairi, Tua Nummelin & Antti Teittinen TYÖTOIMINNAN KÄYTÄNTÖ JA KOKEMUS Kriittisiä arvioita kehitysvammaisille ja mielenterveyskuntoutujille järjestettävästä työtoiminnasta Helsinki 2010 KEHITYSVAMMALIITON SELVITYKSIÄ 6 Reports of Finnish Association on Intellectual and Developmental Disabilities

Sarjan toimittaja: Antti Teittinen Julkaisija: Kehitysvammaliitto ry Tutkimus- ja kehittämiskeskus Viljatie 4 A, 00700 Helsinki puh. (09) 3480 90, fax (09) 3853 398 www.kehitysvammaliitto.fi Taitto: Birgit Tulla ISSN 1797-0474 (verkkojulkaisu) ISBN 978-951-580-492-1 (verkkojulkaisu) 2010 Kehitysvammaliitto ja tekijät

Tiivistelmä Selvityksen tarkoituksena on kuvata kehitysvammaisten ja mielenterveyskuntoutujien työtoiminnan järjestämisen nykytilaa ja tulevaisuuden suuntaviivoja sekä tarkastella työtoiminnan roolia ja sen suhdetta palkkatyöhön alan toimijoiden näkemysten pohjalta. Tarkemmin sanottuna selvitys etsii vastauksia seuraaviin kysymyksiin: 1. Mitä työtoiminta on ja miten sitä järjestetään kehitysvammaisille henkilöille ja mielenterveyskuntoutujille? 2. Miten työtoiminnan nykytila ja tulevaisuuden näkymät vastaavat sille asetettuja tavoitteita? 3. Onko työtoiminta viime kädessä työvoimapolitiikkaa vai sosiaalihuoltoa? Näkemyksiä työtoiminnasta selvitettiin haastattelemalla sekä työntekijätason että johtotason avainhenkilöitä. Haastatteluja tehtiin yhteensä 20, ja ne toteutettiin teemahaastatteluina. Työtoimintaan osallistuvia henkilöitä ei ole haastateltu, koska haluttiin tarkastella työtoiminnan järjestämistapoja eikä työtoimintaan osallistuvien kokemusperäistä tietoa. Rajaus on kuitenkin enemmän tekninen kuin sisällöllinen. Selvityksen perusteella asiakaslähtöisyys ja yksilökeskeinen elämänsuunnittelu toteutuvat paremmin mielenterveyskuntoutujien kuin kehitysvammaisten henkilöiden työtoiminnassa. Mielenterveyskuntoutujilla on enemmän valinnanvaraa työtehtävissä kehitysvammaisiin henkilöihin verrattuna. He voivat myös kokeilla erilaisia työmuotoja ja valita tehtäviään vapaammin. Kehitysvammainen henkilö ei aina voi vaikuttaa siihen, mihin työtoiminnan paikkaan hän lopulta päätyy, eikä työntekijän kanssa aina välttämättä keskustella paljoakaan hänen toiveistaan ja tarpeistaan. Työtoiminnan tarkoituksena on haastateltavien mukaan tarjota mielekästä sisältöä arkeen, sosiaalisia suhteita ja vertaistukea. Mielenterveyskuntoutujien työtoiminnan edustajat nostivat lisäksi esille työtoiminnan kuntouttavan merkityksen sekä myös toiminnasta aiheutuvat taloudelliset edut yhteiskunnalle. Läpivirtaavuusajattelu, jolla tarkoitetaan mahdollisuutta siirtyä avoimille työmarkkinoille työtoiminnan jälkeen, ei juurikaan näy aineistossa puhuttaessa kehitysvammaisten toimintakeskuksista ja niiden toiminnasta. Etenkin kehitysvammaisten työtoiminnan rooli on siis usein vielä pikemminkin säilyttävä kuin läpivirtaavuutta korostava. Mielenterveyskuntoutujien työtoiminnassa sen sijaan näkyy selkeämmin, että toiminnan tavoitteena on kuntoutujien paluu työelämään. Useimmat haastateltavat olivat sitä mieltä, että työtoiminnasta maksettava työosuusraha on riittämätön erityisesti silloin, kun henkilö tekee varsinaisia työtehtäviä työ- ja toimintakeskuksessa tai avotyötoiminnassa. Pienimmät työosuusrahat voivat olla jopa yhden euron päivässä. Joissakin työja toimintakeskuksissa työtoimintaan osallistujat maksavat ylläpitomaksun, joka joissakin paikoissa saattaa olla jopa suurempi kuin henkilön saama työosuusraha. Osa vastaajista koki voimakkaasti ristiriidan oikean työn ja palkattomuuden välillä työtoiminnassa ja erityisesti avotyötoiminnassa, jossa palkaton työ tehdään tavallisella työpaikalla. Haastateltavat kertoivat kokevansa sen vuoksi moraalista ristiriitaa, jonka koettiin vaikuttavan omaan työmotivaatioon ja ammattietiikkaan. Monella selvityksessä mukana olleella paikkakunnalla panostetaan yhä avotyötoimintaan, vaikka se ihmisoikeuksien näkökulmasta voidaan nähdä epäoikeudenmukaisena työnteon muotona. Suhtautuminen avotyötoimintaan ilmenee haastateltavien puheissa häilyvänä. Yhtäältä se nähdään Kehitysvammaliitto ry

positiivisena ja toisaalta negatiivisena työmuotona. Haastateltavat pitivät tärkeänä sitä, että työntekijä pääsee töihin avoimille työmarkkinoille normaaliin työhön ja osallistumaan yhteiskuntaan. Yhdenvertaisen työelämän pelisäännöt eivät kuitenkaan kosketa avotyötoiminnassa työskentelevää henkilöä. Usein avoimille työmarkkinoille pyritään avotyötoiminnan kautta, mutta etenemistä työsuhteiseen palkkatyöhön ei useinkaan tapahdu. Työtoiminnan työ- ja sopimuskäytännöt näyttävät aineiston perusteella olevan hyvin heterogeenisiä. Erilaisista asiakkaalle kuuluvista eduista, kuten esimerkiksi työosuusrahan tai avotyötoiminnassa saatavan tuen määrästä, ei ole olemassa selkeitä säännöksiä tai toimintaohjeita. Käytännöt voivat alueellisesti vaihdella suuresti, minkä seurauksena eri paikkakuntien asukkaat voivat olla eriarvoisessa asemassa työtoiminnan järjestämisen suhteen. Haastateltavat peräänkuuluttivat enemmän vaihtoehtoja ja ennen kaikkea joustavuutta tuki- ja eläkejärjestelmiin. Erityisesti nykyinen prosessi eläkkeen lepäämään jättämiseksi koettiin hankalaksi, mikä osaltaan voi estää palkkatyön kokeilua. Suurimpina esteinä työsuhteiselle palkkatyöllistymiselle pidettiin työelämän joustamattomuutta ja ihmisten asenteita. Haastateltavat näkivät, että tehokkuus ja raha ratkaisevat työelämässä eikä poikkeavuutta tai vajaakuntoisuutta sallita. Kysyttäessä haastateltavilta, mihin ongelmiin he puuttuisivat työtoiminnan järjestämisessä, he nostivat esille erityisesti työntekijöiden ja taloudellisten resurssien puutteen. Lisäksi ongelmiksi nähtiin työosuusrahan pienuus ja työtoiminnan sisällöllinen yksipuolisuus. Aineistosta käy ilmi, että kunnat eivät ole yleensä panostaneet työsuhteisen palkkatyöllistämisen edistämiseen. Tämä ilmenee työvalmennuksen ja henkilöresurssien puutteena. Myös alan ammattilaisilla on yhä asenteita, jotka eivät edistä työsuhteisen palkkatyöllistymisen onnistumista. Ammattilaiset eivät välttämättä näe työsuhteista palkkatyötä tavoittelemisen arvoisena. Myös eläkkeen ja palkkatulojen yhteensovittamisen vaikeus sekä ammattilaisten tiedon puute ja epävarmuus näissä asioissa hankaloittavat työsuhteista palkkatyöllistymistä. Haastateltavat näkivät, että tulevaisuudessa tarvitaan mahdollisesti enemmän henkilöstöresursseja nimenomaan työsuhteiseen palkkatyöllistymiseen. Tähän tarpeeseen voitaisiin vastata sisällyttämällä ohjaajien työnkuviin räätälöidysti työvalmentajan tehtäviä. Monet vastaajista olivat sitä mieltä, että työsuhteiseen työhön panostaminen olisi tärkeää, ja toivoivat, että työsuhteinen työllistyminen lisääntyisi. Asioiden nähtiin kuitenkin edistyvän hitaasti, ja osaltaan työsuhteisen palkkatyön lisääntymiseen suhtauduttiin skeptisesti, vaikka oltiinkin sitä mieltä, että kehitysvammaisten ja mielenterveyskuntoutujien työsuhteinen työllistyminen on tulevaisuutta. Asiasanat: työtoiminta, kehitysvammaiset, mielenterveyskuntoutujat, työllistyminen Työtoiminnan käytäntö ja kokemus

Esipuhe Tämä raportti käsittelee mielenterveyskuntoutujien ja kehitysvammaisten työtoimintaa. Näihin kahteen ryhmään luokitellut henkilöt muodostavat pääosan työtoimintaan osallistuvista kansalaisista. Työtoiminnan keskeisiä tunnusmerkkejä ovat työtä muistuttava toiminta ja siitä maksettava avustus. Työtoiminta voi viitata hyvin monenlaisiin työtä muistuttaviin toimintoihin, joihin osallistutaan keskimäärin 2 4 tuntia päivässä. Juridisen perustan työtoimintaan antavat kehitysvammalaki ja sosiaalihuoltolaki. Myös mielenterveyslaissa voidaan väljästi tulkiten katsoa viitattavan työ- ja päivätoimintoihin kohdassa, jossa kunnan velvollisuudeksi asetetaan mielenterveyspalveluihin liittyvien sosiaalipalveluiden mielekkään kokonaisuuden järjestäminen. Tuloverolaissa työtoiminnasta maksettava korvaus luokitellaan verottomaksi sosiaaliavustukseksi, joka voi olla enintään keskimäärin 12 euroa päivässä. Käytännössä keskimääräinen työtoimintaan osallistuvalle maksettava korvaus on 4 5 euroa päivässä. Mainittuja lakeja uudistettaessa on huomioitava myös työtoimintaan liittyvät kehittämistarpeet. Historiallista taustaa Vammaisuutta ja vajaakuntoisuutta pidetään usein lääketieteellisesti määräytyneinä käsitteinä, mutta todellisuudessa näitä käsitteitä luo ja muuntaa lainsäädäntö. Vammaisuus ja vajaakuntoisuus ovat teollisen yhteiskunnan synnyttämiä käsitteitä, joilla kuvataan palkkatyöhön kykenemättömiä henkilöitä ryhminä. Käsitteet ovat syntyneet noin kahdensadan vuoden historian tuloksena. Käsitteiden kehitys kuvastaa elinolosuhteiden, työn tekemisen sekä ennen kaikkea asenteiden muutoksia. Suomessa näiden ryhmittelevien käsitteiden juurien katsotaan sijoittuvan kuntien vaivaishoitoon sekä tehdasyhteisöjen harjoittamaan sosiaaliseen toimintaan. Vaivaishoito alkoi Suomessa 1800-luvun puolivälissä, jolloin jokaisen pitäjän tuli perustaa työlaitoksia. Työlaitokset kehittyivät 1900-luvun alkuun mennessä vaivaistaloiksi, joissa edellytettiin työntekoa korvaukseksi yhteiskunnan tarjoamasta hoivasta. Itsenäistymisen alkuvuosikymmeninä vaivaistalojärjestelmä purkautui siten, että eri tavalla vaivaisia henkilöitä alettiin sijoittaa erillisiin laitoksiin: kunnalliskoteihin, kunnansairaaloihin, mielisairaaloihin, läänien työlaitoksiin ja vajaamielislaitoksiin. Työnteon velvollisuus säilyi uusissa laitoksissakin tavalla tai toisella. Köyhäinhoidon kurinpito on kietoutunut työntekoa koskevan moralisoinnin ympärille, ja se on koskettanut myös työkyvyttömiksi luokiteltuja. Eläkejärjestelmien kehittymisen myötä 1940-luvulta alkaen avustettavat on luokiteltu pysyvästi työkyvyttömiksi joko iän tai muun syyn johdosta. Muun syyn määrittelemiseksi otettiin käyttöön uusia työkyvyttömiä ryhmitteleviä käsitteitä, kuten vammaiset ja invalidit. Suomessa invalidikäsitteen käyttöönottoa edisti sotainvalidien työhuollon järjestäminen. Sodanaikaisten kokemusten pohjalta säädettiin vuonna 1946 yleinen invalidihuoltolaki, joka on luonut pohjan kuntoutustoiminnan kehitykselle Suomessa aina 1990-luvulla asti. Invalidihuoltolain säätämisen keskeinen motiivi oli toisen maailmansodan jälkeinen lisätyövoiman tarve. Hallituksen lakiesityksen perusteluissa vuodelta 1946 todetaan: Keskitetyn ja tehokkaan erikoishuollon avulla voidaan ( ) invalidit kaikkein vaikeimpia tapauksia lukuun ottamatta, miltei sataprosenttisesti saada ainakin osittain omasta toimeentu- Kehitysvammaliitto ry

losta huolehtiviksi yhteiskuntaa hyödyttäviksi kansalaisiksi. Invalidien erikoishuollon järjestämistä vaatii näin ollen paitsi invalidien oma, myös yhteiskunnan etu, koska siten saadaan huomattavasti lisätyövoimaa yhteiskunnan käytettäväksi ja toisaalta huoltomenot siten supistuvat. Invalidihuoltolaki nousi kunniakkaista sodassa tai työssä tapahtuneen vammautumisen perinteistä. Kiivaan keskustelun jälkeen lain piiriin pääsivät myös syntymästään asti jonkin elimen puuttumisesta tai toimintavajaudesta kärsivät lapsi-invalidit. Vuoden 1949 invalidihuoltolaissa työikäiset vajavaiset jaettiin invalideihin ja ei-invalideihin. Lain piiriin kuuluivat henkilöt, joiden vamma oli luonteeltaan ulkoinen ja fyysinen, eikä viallisuuden katsottu leimaavan koko heidän persoonaansa. Tyypillisiä invalideja olivat raaja-invalidit, sokeat ja kuuromykät. Invaliditeettilain piiristä jäivät kokonaan pois ne, joiden vajavuus oli psyykkistä laatua. Toisen luokan vammaisia Erotuksena invalideista kehittyi toinen vajavaisten ryhmä, jossa henkilön ja vamman katsottiin kietoutuneen erottamattomasti yhteen. Tämän toisen ryhmän vammaisuus ilmeni sosiaalisesti poikkeavana käytöksenä. Siihen kuuluvien kohtelua leimasivat pitkään mm. sterilointi ja eristäminen laitoksiin yhteiskunnan ulkopuolelle. Ryhmään kuuluivat alun perin epilepsiaa sairastavat, mielisairaat ja vajaamieliset. Näin syntyi vammaisten suuri kahtiajako, joka näkyy edelleen lainsäädännössä ja palvelujärjestelmissä sekä kohtelussa työelämässä. Jakolinja ei kulkenut vamman vaikeusasteen tai työkyvyn mukaan, vaan jaottelu tehtiin pitkälti mielikuvapohjalta. Yhteiskuntakelpoisia vammaisia eli invalideja haluttiin auttaa takaisin normaaliyhteiskunnan toimintoihin. Kaihdettavia, yhteiskuntakelvottomia ihmisiä olivat ne, joiden mieli oli vajaa tai sairas. Heidät osoitettiin yhteiskunnan ulkopuolelle. Laitosten rakentaminen mielisairaille pääsi vauhtiin 1950-luvulla mielisairaslain (1952) pohjalta ja vajaamielisille 1960-luvulla vajaamielislain (1958) pohjalta. Sotien jälkeinen vammaisten kahtiajako loi pohjan myöhemmälle kehitykselle. Esimerkiksi 1980- luvun lopulla säädetty vammaispalvelulaki ei ole todellisuudessa koskettanut niitä ryhmiä, jotka jäivät ns. toiseen vammaisten ryhmään. Näiden ryhmien palvelut ovat myös painottuneet laitoksiin ja näille ryhmille erillisesti suunnattuihin palveluihin. Tämän raportin käsittelemä kehitysvammaisten ja mielenterveyskuntoutujien työtoiminta on edellä kuvatun historiallisen kehityksen jatkumoa. Toiseen ryhmään luokitelluille henkilöille on ollut loogista järjestää työtä jäljittelevää toimintaa palkkatyön ulkopuolella, useimmiten omissa erillisissä toimipaikoissa ja muusta palkkatyöstä erillisillä työn tekemisen pelisäännöillä. Yhteistä edellä kuvatuille kehitysvaiheille on, että toimenpiteillä on pyritty pitämään vammaiset ja vajaakuntoiset ihmiset sosiaaliturvan piirissä. Heidät on eri tavoin eristetty keskeisistä kansalaisten aktiviteeteista ja yhteisöissä tapahtuvasta toiminnasta. Työtoiminnassa on helppo nähdä piirteitä, jotka pitävät toimintaan osallistuvat ihmiset poissa palkkatyöstä. Sen sijaan he ovat kiinni sosiaaliturvassa ja toimivat omissa ryhmissään. Myös työntekoon liitetty moralisointikin on tuttua työtoiminnassa. Esimerkiksi vielä 1990-luvulla mielenterveyskuntoutujien piti monin paikoin maksaa työtoiminnan järjestäjälle päivämaksua, jotta he saivat osallistua työntekoon. Osallistumismaksun keräämistä perusteltiin henkilöiden omalla vastuulla ja sitoutumisella kuntoutumiseen. Työtoiminnan käytäntö ja kokemus

Työnteon moralisointi näkyy myös nykyään työtoiminnassa siten, että usein työtoiminnasta maksettu korvaus jää henkilölle aiheutuneita kustannuksia pienemmäksi. Edelleen nähdään oikeutettuna, että palveluun osallistuja maksaa työn tekemisestä. Työsuorituksen ei katsota riittävän korvaukseksi hoivasta, jota yhteiskunta tarjoaa ei vaikka esimerkiksi kunta korvaisi palvelun toteuttamisen työtoiminnan järjestäjälle ostopalveluna. Mielenterveyskuntoutujien ja kehitysvammaisten työtoimintaa yhdistävät historiallisesta kehityksestä nousevat syyt. Erottaviakin historiallisia tekijöitä on, ja ne näkyvät myös tässä raportissa. Mielenterveystyön historiassa työn tekemiseen on liitetty jo pitkään ensin hoidollinen ja myöhemmin kuntouttava toiminta-ajatus. Psykiatriseen hoitotyöhön rantautui Saksasta vuonna 1930 uusi hoidollinen innovaatio: työhoito. Se tarkoitti, että potilaita ei makuutettu enää makuusaleissa, vaan heidät ohjattiin tekemään työtä. Työnteosta ei maksettu palkkaa, koska palkanmaksun arveltiin vaikeuttavan psyykkisiä oireita. Palkan sijaan työhoitoon osallistuville tarjottiin yleisesti palkkioksi tupakkaa. Työhoito ja sitä seuranneet teollisuusterapia ja askarteluterapia olivat keskeisiä toimintamuotoja psykiatrisissa sairaaloissa aina 1980-luvulle asti. Samat toimintatavat siirtyivät päivätoimintakeskusten perustamisen myötä osittain uuteen avohoitojärjestelmään ja 1990-luvulta alkaen myös kolmannen sektorin järjestämiin päivätoimintoihin. Vajaamieliset-luokittelu muuttui 1960-luvulta alkaen puhekielessä kehitysvammaisiksi, ja 1970- luvulla astui voimaan kehitysvammalaki. Työtoiminta oli ja on osin edelleen keskeinen osa kehitysvammalaitosten toimintaa. Kehitysvammaisille ja mielenterveyskuntoutujille tarkoitettua työtoimintaa alettiin toteuttaa osaksi myös samoissa toimintaympäristössä 1990-luvulta alkaen, kun aikaisemmin invalidihuoltolain mukaista toimintaa järjestävät työkeskukset ottivat molempien työtoiminnot osaksi omia palvelujaan. Työkeskusten alkuperäiset kohderyhmät eivät enää tarvinneet keskusten palveluja kuten aiemmin. Pyrkimyksiä työtoiminnan kehittämiseen Työtoimintaa pyrittiin kehittämään 1990-luvulla ensin kehittämällä avotyötoimintaa ja myöhemmin tuettua työllistymistä. Molemmissa kehittämispyrkimykset käynnistyivät kehitysvammaisten palveluista mutta koskivat myös mielenterveyskuntoutujia. Tässä raportissa arvioidaan myös näiden kehityssuuntausten toteutumista. Molemmissa kehitysyrityksissä on ollut tavoitteena erillisyyden murtaminen: avotyötoiminnassa erillisyyden murtaminen suhteessa työn tekemisen paikkaan ja tuetussa työllistymisessä myös suhteessa työn tekemisen pelisääntöihin. Erillisyyden murtaminen on osoittautunut haastavaksi pitkät perinteet ja syvällä olevat asenteet ovat vahvoja. Perinteiden ja asenteiden lisäksi muita syitä työtoiminnan tarjoamiseen erityisesti tässä raportissa esitetyille kansalaisryhmille onkin vaikea löytää. Tulevaisuudessa vammaisia ja vajaakuntoisia integroiva toiminta tulee nähdä yhteiskunnan kiinteyttä lisäävinä väliintuloina. Mikäli yhteiskunnan päämääriksi asetettuihin täyden tasa-arvon ja osallistumisen ideaaleihin pyritään vakavasti, merkitsee se toiminnan suuntaamista integroiviin strategioihin. Tavoitteina tulee olla luopuminen vammaisuuden lajiin perustuvista ja lääketieteellisesti määritellyistä palvelumalleista sekä palvelujen toteuttaminen täyden integraation periaatteiden pohjalta. Näiden periaatteiden toteutuminen merkitsisi työtoiminnan perusteellista uudelleen arviointia. Sitä edellyttänee myös YK:n yleissopimus vammaisten oikeuksista, jonka ratifioimista Suomi tämän raportin tekovaiheessa edelleen viivyttää. Kehitysvammaliitto ry

Tässä raportissa olevat toimintaan osallistuvien haastattelut kertovat, että nykyisessä toiminnassa on myös paljon hyvää, varsinkin verrattuna osallistujien kokemuksiin elämästä ennen työtoimintaan mukaan tuloa. On huolehdittava, että palveluja mahdollisesti uudistettaessa kaikki nykyiseen toimintaan osallistujat löytävät paikkansa uusiutuvissa palveluissa. Työtoimintaan osallistujat ovat varsin heterogeeninen joukko, heitä ei voi määritellä muutamalla ryhmittelevällä käsitteellä. Tulevaisuuden toiminnan tulee myös tarjota nykyistä monimuotoisempia vaihtoehtoja. Voiko kehkeytymässä oleva välityömarkkinakonsepti osaltaan monipuolistaa palveluja syrjäyttämättä mielenterveyskuntoutujia ja kehitysvammaisia henkilöitä pois toiminnoista? Helsingissä 14.6.2010 Mika Vuorela koulutusjohtaja, Mielenterveyden keskusliitto Työtoiminnan käytäntö ja kokemus

Sisällys Tiivistelmä 3 Esipuhe 5 Johdanto 11 Työ määrittyy sopimuksissa ihmisoikeudeksi 13 Työtoiminta ja sen järjestäminen 15 Työtoiminnan tarkoituksesta ja toteutuksesta 16 Kehitysvammaisten työtoiminnan tarpeen ennakointi ja sijoittuminen työtehtäviin 19 Mielenterveyskuntoutujien työtoiminta pyrkii kuntouttamaan 22 Kehitysvammaisten työtoiminta on kapea-alaista 24 Mielenterveyskuntoutujien työtoiminta välityömarkkinana 26 Hallinnon ja työntekijöiden edustajien näkemyserot kehitysvammaisten työtoiminnassa 28 Työtoiminnan ristiriitaisuuksia 30 Työnteon ja palkattomuuden ristiriita 30 Avotyötoiminta päätepysäkkinä 32 Työtoiminnan häilyvä suhde palkkatyöhön 36 Työkeskukset laitostavat kehitysvammaisia 39 Työtoiminnan työ- ja sopimuskäytännöt 43 Työtoiminnasta tehtävät sopimukset, sairausajan korvaukset ja vakuutukset 43 Työosuusraha ja ylläpitomaksu 44 Työosuusrahan maksuperusteet 48 Työnantajien laskuttaminen epämääräistä suhteessa avotyötoiminnan kustannuksiin 50 Asema ja toimeentulo työelämässä 52 Asema työelämässä 52 Toimeentulo 55 Ansaintamahdollisuudet 57 Työmuotojen soveltuvuus ja riittävyys 62 Onnistuminen työtoiminnassa 66 Oikean paikan löytyminen työtoiminnassa olevalle henkilölle 66 Onnistumisen taustatekijöitä 68 Työsuhteista palkkatyöllistymistä edistäviä tekijöitä 69 Kehitysvammaliitto ry

Epäonnistuminen työtoiminnassa 73 Tuki ei ole riittävää avotyötoiminnassa 73 Työtoimintapaikka ei vastaa työtoiminnassa olevan henkilön tarpeita 74 Avoin vuorovaikutus puuttuu ja henkilökemiat eivät kohtaa 76 Työsuhteista palkkatyöllistymistä estäviä tekijöitä 78 Työnantajien kustannukset, asenteet ja yleinen taloudellinen tilanne 78 Kunnan panostuksen ja henkilöstöresurssien puute 80 Alan ammattilaisten asenteet 82 Avotyötoiminnan vankka asema 84 Läpivirtaavuuden puute kehitysvammaisten työtoiminnassa 84 Työtoiminnan tulevaisuus 87 Työmuotojen kehittyminen tulevaisuudessa 87 Tulevaisuuden haasteita 89 Kehittämisideoita 92 Pohdintaa 98 Onko työtoiminta harrastetoimintaa, kavereiden kohtaamispaikka, työntekopaikka vai jotain muuta? 98 Läpivirtaavuus ei onnistu ilman poliittista linjausta 98 Johtopäätöksiä 100 Kirjallisuus 103 Liitteet 107 Työtoiminnan käytäntö ja kokemus 10

Johdanto Kehitysvammaliiton ja Mielenterveyden keskusliiton yhteistyönä toteutetun selvityksen lähtökohtana oli kehitysvammaisten ja mielenterveyskuntoutujien työtoimintaan liittyvän tiedon puute. Kattavaa tietoa työtoiminnan järjestämisestä, työ- ja sopimuskäytänteistä tai tulevaisuuden suuntaviivoista ei ole juurikaan saatavilla. Lisäksi käytännön tuntuman mukaan työtoiminnan järjestäminen kunnissa on hyvin heterogeenistä. Selvityksen tarkoituksena on kuvata kehitysvammaisten ja mielenterveyskuntoutujien työtoiminnan järjestämisen nykytilaa ja tulevaisuuden suuntaviivoja sekä tarkastella työtoiminnassa mahdollisesti ilmeneviä ristiriitoja alan toimijoiden näkemysten pohjalta. Tarkemmin sanottuna selvitys etsii vastauksia seuraaviin kysymyksiin: 1. Mitä työtoiminta on ja miten sitä järjestetään kehitysvammaisille henkilöille ja mielenterveyskuntoutujille? 2. Miten työtoiminnan nykytila ja tulevaisuuden näkymät vastaavat sille asetettuja tavoitteita? 3. Onko työtoiminta viime kädessä työvoimapolitiikkaa vai sosiaalihuoltoa? Näkemyksiä työtoiminnasta selvitettiin haastattelemalla sekä työntekijä- että johtotason avainhenkilöitä. Haastatteluja tehtiin yhteensä 20, ja ne toteutettiin teemahaastatteluina. Työtoimintaan osallistuvia henkilöitä ei haastateltu, koska haluttiin tarkastella työtoiminnan järjestämistapoja eikä työtoimintaan osallistuvien kokemusperäistä tietoa. Rajaus on kuitenkin enemmän tekninen kuin sisällöllinen. Selvityksessä tarkasteltiin myös työtoiminnan roolia ja sen suhdetta palkkatyöhön. Näin saatiin selville, millaisena alan toimijat näkivät työtoiminnan roolin ja merkityksen, millaisia näkemyksiä heillä oli vammaisten henkilöiden palkattomasta työstä ja työllistymisestä työsuhteiseen palkkatyöhön sekä toivatko he esiin esimerkiksi työoikeudellisia näkökulmia työsuhteisen työn ja työtoiminnan rajapinnoista. Selvityksessä työtoiminta-termi sisältää niin työ- ja toimintakeskuksissa tapahtuvan työtoiminnan kuin avoimilla työmarkkinoilla tapahtuvan avotyötoiminnan. Lähtökohtana oli saada tilastollisen tiedon rinnalle kvalitatiivista tietoa työtoiminnasta viranomaisten ja työntekijätason edustajien näkökulmasta. Näkemyksiä työtoiminnasta selvitettiin avainhenkilöhaastatteluin (liitteet 1 ja 2). Haastattelut toteutettiin teemahaastatteluina. Jokainen teema avattiin ensin laajemmalla kysymyksellä ja keskustelua täydennettiin lisäkysymyksillä. Kehitysvamma-alan toimijoiden haastattelut teki suunnittelija Tea Kairi Kehitysvammaliitosta. Mielenterveyspuolella haastatteluja tekivät kahdella paikkakunnalla työllisyyspäällikkö Eija Rautakorpi Mielenterveyden keskusliitosta ja kolmella paikkakunnalla kokemushaastattelija Jorma Niinimäki ja Tomi Kallio tutkimuspäällikkö Markku Salon tai Eija Rautakorven tukemana. Kehitysvammapuolen aineiston analysoinnin ja raportoinnin toteutti Tea Kairi ja mielenterveyspuolen aineiston analysoinnin ja raportoinnin tutkija Tua Nummelin. Raportin viimeisteli tutkimuspäällikkö Antti Teittinen Kehitysvammaliitosta. Avainhenkilöt edustivat kahta eri tasoa, jotta näkemyksiä saatiin sekä käytännönläheisestä että hallinnollisesta tai johtotason näkökulmasta. Kehitysvamma-alan ensimmäisen tason avainhenkilön kriteerinä oli, että hän työskentelee kehitysvammaisten sosiaalihuoltoon ja/tai vammaispalveluihin liittyvässä hallinnollispoliittisessa tehtävässä, jonka myötä hänellä on kokonaiskäsitystä työ- ja avotyötoiminnasta. Mielenterveyskuntoutujien puolella haastateltavan kriteerinä oli työskentely 11 Kehitysvammaliitto ry

johtotason tehtävissä jossakin mielenterveyskuntoutujien työtoimintaa toteuttavassa toimipisteessä. Toisen tason avainhenkilön kriteerinä oli, että haastateltava on työssään läheisessä yhteydessä työ- tai avotyötoiminnan työntekijöihin, jotka ovat joko kehitysvammaisia henkilöitä tai mielenterveyskuntoutujia. Kehitysvammapuolen hallinnon informantit olivat ammattinimikkeiltään esimerkiksi palvelujohtajia tai johtavia sosiaalityöntekijöitä ja työntekijäinformantit esimerkiksi ohjaajia tai avotyönohjaajia. Mielenterveyskuntoutujien puolen johtotason informantit olivat ammattinimikkeiltään esimerkiksi työpajan johtajia tai toimitusjohtajia ja työntekijäinformantit esimerkiksi toiminnanohjaajia tai valmentajia. Tutkimuksessa haastateltiin yhteensä 20 henkilöä, kymmentä kehitysvamma-alan edustajaa ja kymmentä mielenterveyspuolen edustajaa. Sekä kehitysvamma- että mielenterveyspuolen haastatteluista puolet tehtiin hallinnon tai johtotason edustajille ja puolet työntekijäedustajille. Kriteerinä haastattelupaikkakuntien valinnassa oli paikkakunnan koon ja palvelurakenteen vaihtelevuus. Paikkakunnilla palvelut oli järjestetty esimerkiksi tilaaja-tuottajamallin mukaan, kunta osti palvelut säätiöltä tai järjesti palvelut pääosin omana tuotantona. Aineisto oli kyllääntynyttä, sillä viimeisissä haastatteluissa ei ilmennyt enää aiheeseen liittyvää uutta tietoa. Selvityksen tuloksia ei voida laadullisten lähtökohtien vuoksi pitää alueellisesti kattavina tai yleistettävinä, vaan tulokset tuovat esiin avainhenkilöiden käsityksiä sekä selittävät enemmän aiheen sisällöllisiä kysymyksiä. Vastaajien sitaateissa kehitysvammaisten työtoiminnassa työskentelevät merkitään lyhenteellä kv ja mielenterveyskuntoutujien lyhenteellä mt. Lisäksi sitaateista näkyy, onko vastaaja hallinnon tai johtotason edustaja (merkintä h) vai työntekijätason edustaja (merkintä t). Jos vastaaja esimerkiksi on merkitty mt_h, se tarkoittaa, että hän on mielenterveyskuntoutujien palveluissa hallinnon tai johtotason edustaja. Sitaateista on poistettu paikkojen ja henkilöiden nimet ja ne on korvattu merkillä X. Aineisto litteroitiin ja analysoitiin käyttäen apuna Atlas.ti-ohjelmaa. Aineisto analysoitiin käyttäen sisällön analyysiä. Aineistosta haluttiin saada selville sekä haastatteluteemoihin liittyviä asioita että muita työtoimintaan liittyviä näkemyksiä tai ajatuksia. Aineistosta muodostettiin koodeja haastattelurungon teemojen pohjalta. Haastattelurungon teemat olivat: työtoiminnan järjestäminen ja tarkoitus, työtoiminnan työ- ja sopimuskäytännöt, onnistunut työtoiminnan järjestäminen, epäonnistunut työtoiminnan järjestäminen, henkilön asema ja toimeentulo työelämässä, työtoiminnan suhde palkkatyöhön sekä työtoiminnan tulevaisuuden näkymät. Toisaalta aineistoa analysoitiin myös ilman valmiita koodeja eli aineistosta laadittiin koodeja sellaisista työtoimintaan liittyvistä teemoista, joita haastateltavat olivat korostaneet omassa puheessaan tai jotka olivat muutoin mielenkiintoisia tai yllättäviä näkemyksiä. Näitä koodaustapoja yhdistellen muotoutuivat keskeiset ja lopulliset raportoidut teemat. Aineistoa peilattiin analysoitaessa ja raportoitaessa vammaisparadigman muutokseen, jossa korostetaan ihmisoikeusnäkökulmaa, itsemääräämisoikeutta, yhdenvertaisuutta ja kansalaisuuden periaatetta. Työtoiminnan käytäntö ja kokemus 12

Työ määrittyy sopimuksissa ihmisoikeudeksi Suomen perustuslaissa todetaan jokaisen oikeus työhön ja elinkeinovapauteen. Jokaisella on oikeus lain mukaan hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla. Julkisen vallan on edistettävä työllisyyttä ja pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus työhön, eikä ketään saa ilman lakiin perustuvaa syytä erottaa työstä. Kehitysvammaisten ja mielenterveyskuntoutujien kohdalla työnhaussa ja työnteon aloittamisessa tarvitaan usein muiden ihmisten, kuten työvalmentajan, tukea. Kehitysvammaisten edunvalvontajärjestön Me Itse ry:n julkilausuman mukaan palveluiden ja tuen tuleekin vahvistaa osallistumista tavalliseen yhteiskuntaan, ja niiden tulee perustua siihen, että kehitysvammaisten henkilöiden voimavarat ja mahdollisuudet ymmärretään. (Me Itse ry 2004). Myös mielenterveyskuntoutujista useat haluavat mukaan työelämään, ja myös vaikeimmista psyykkisistä sairauksista huolimatta he voivat oikeanlaisen tuen turvin työllistyä. (Bond, 2004) Yhdenvertaisten työnteon mahdollisuuksien puolesta on tekeillä tai julkaistu erilaisia kansainvälisiä ja valtakunnallisia sopimuksia ja toimenpideohjelmia, kuten YK:n vammaisten ihmisten oikeuksia koskeva sopimus, Euroopan neuvoston vammaispoliittinen toimintaohjelma sekä vammaispoliittinen ohjelma. Palkatonta huoltosuhteista työtoimintaa voidaan näiden sopimusten valossa katsoa yhä kriittisemmin, koska työn piirteet täyttävä toiminta palkattomanakin tuottaa joka tapauksessa hyötyä. YK:n vammaisten ihmisten oikeuksia koskevan sopimuksen mukaan kaikenlainen työsyrjintä on kielletty. Sopimus on ollut voimassa 3.5.2008 lähtien, ja Suomi allekirjoitti sopimuksen ja lisäpöytäkirjan 30.3.2007. Sopimuksessa painotetaan, että kaikilla ihmisillä on oikeus oikeudenmukaisiin ja suotuisiin työoloihin. Lisäksi vammaisten henkilöiden työllistymismahdollisuuksia ja uralla etenemistä työmarkkinoilla tulisi edistää ja avustaa heitä työpaikan etsimisessä, saamisessa ja säilyttämisessä. (YK:n vammaisten ihmisten oikeuksia koskeva sopimus 2006.) Sopimuksessa työn ja työllistymisen (artikla 27) keskeisinä vaatimuksina ovat työsyrjinnän kielto, vammaisten henkilöiden oikeus työhön ja ammattiyhdistystoimintaan samoin perustein kuin muidenkin ihmisten, oikeus mahdollisuuteen ansaita elantonsa työllä sekä oikeus työympäristöön, joka on avoin, osallistava ja saavutettavissa. Lisäksi työhön liittyviä oikeuksia ovat kohtuulliset mukautukset työpaikoilla, oikeudenmukaiset ja yhdenvertaiset työolot, tuki työn löytämiseen, saamiseen, säilyttämiseen ja uralla etenemiseen sekä orjuuden ja alistamisen kielto. Osallisuutta työmarkkinoilla tulisi sopimuksen mukaan edistää lisäämällä tietoa vammaisten henkilöiden epätasa-arvoisuudesta työmarkkinoilla, heidän työvoimapotentiaalistaan, kyvyistään ja heidän tuomastaan lisäarvosta työpaikoilla. (YK:n vammaisten ihmisten oikeuksia koskeva sopimus 2006.) Euroopan neuvoston vammaispoliittisen toimintaohjelman 2006 2015 tarkoituksena on saada Euroopan neuvoston vammaisten henkilöiden ihmisoikeuksia, syrjimättömyyttä, yhtäläisiä mahdollisuuksia, täyttä kansalaisuutta ja osallistumista koskevat uudet kehykset tulevan vuosikymmenen eurooppalaiselle politiikalle. Työllistymiseen, ammatinvalinnanohjaukseen ja ammattikoulutukseen liittyvän toimintalinjan tavoitteena on luoda pohja vammaisten henkilöiden laajemmalle osallistumiselle työelämään, tukea uravalintoja sekä luoda rakenteiden ja tuen avulla perusta, jolla heille taataan todellinen valinnanmahdollisuus. Kaikki toimenpiteet koskevat sekä julkisen että yksityisen sektorin työnantajia. Tavoitteina on 1) edistää vammaisten henkilöiden työllistymistä avoimille työmarkkinoille yhdistelemällä syrjinnänvastaisia toimenpiteitä ja positiivisia erityistoimia, joilla 13 Kehitysvammaliitto ry

varmistetaan vammaisten henkilöiden yhtäläiset mahdollisuudet, sekä 2) puuttua syrjintään ja edistää vammaisten henkilöiden osallistumista työkyvyn arvioinnissa, ammatinvalinnanohjauksessa, ammatillisessa koulutuksessa ja työllisyyspalveluissa. (STM 2006.) Vammaisten henkilöiden oikeudenmukaisen aseman turvaamiseksi ollaan myös laatimassa hallituksen vammaispoliittista ohjelmaa (VAMPO), jossa linjataan vammaispolitiikan tulevien vuosien keskeiset kehittämisen toimenpiteet eri hallinnonaloilla. Tavoitteena on luoda vahva pohja ihmisoikeuksille, syrjimättömyydelle, yhdenvertaisuudelle ja osallisuudelle. Ohjelman tarkoituksena on viitoittaa koordinoitua ja systemaattista kansallista vammaispolitiikan toteuttamista sekä edistää YK:n yleissopimuksen toimeenpanoa. Työ (työllistyminen, työn tekeminen ja kohtuullinen toimeentulo) on yksi vammaispoliittisen ohjelman keskeisistä strategisista sisältöalueista. (VAMPO, vammaispoliittisen ohjelman valmistelutyö, 2010.) Vammaisella henkilöllä tarkoitetaan näissä vammaispoliittisissa sopimuksissa ja ohjelmissa henkilöä, jolla on pitkäaikainen fyysinen tai psyykkinen vamma tai sairaus. Määritelmä voi näin ollen myös käsittää mielenterveyskuntoutujia. Mielenterveyskuntoutujien oikeuksia työhön käsitellään lisäksi YK:n päätöslauselmassa mielenterveyspalvelujen parantamisesta 46/119 (1991), jossa kielletään kaikenlainen syrjintä mielenterveysongelmien perusteella, ja Euroopan parlamentin päätöslauselmassa mielenterveydestä (2009). Päätöslauselman kohdassa 31 todetaan, että työpaikoilla on keskeinen rooli mielenterveysongelmista kärsivien henkilöiden sosiaalisessa osallistamisessa, ja heidän työhönottoaan, pitämistään työssä, kuntouttamistaan ja integroimistaan takaisin työelämään pitää tukea. Päätöslauselmassa painotetaan myös haavoittuvimmassa asemassa olevien ryhmien osallistamista. (Euroopan parlamentin päätöslauselma mielenterveydestä, 2009.) Edellä esitettyihin sopimuksiin ja lausumiin viitaten voidaan havaita, että myös työhön osallistumisen osalta vammaisuuden ymmärtämisessä on tapahtunut paradigmamuutos. Muutoksen ideana on, että vammaispalveluissa siirryttäisiin vanhanaikaisesta sairautta ja vammaisuutta painottavasta potilasnäkökulmasta ja palvelujärjestelmän keskeisyyttä korostavasta asiakasnäkökulmasta korostamaan yksilöiden roolia itsenäisinä, omasta elämästään päättävinä kansalaisina, jotka ovat yhteisön tasavertaisia jäseniä. Tämän vammaiskäsityksen mukaan yksilöllä on oikeus itse päättää omasta elämästään ja siitä, mitkä asiat ovat hänelle tärkeitä. Yhteiskunnan ja palvelujärjestelmän tehtävänä on antaa ihmisille heidän tarvitsemansa tuki ja varmistaa, että kaikki voivat osallistua yhteiskuntaan haluamallaan tavalla. Lyhyesti sanottuna jokaisella kansalaisella on oikeus yhdenvertaisiin mahdollisuuksiin tehdä työtä ja ansaita elantonsa. Tässä selvityksessä tarkastellaan, miten edellä mainitut työhön liittyvät oikeudet toteutuvat kehitysvammaisten henkilöiden ja mielenterveyskuntoutujien kohdalla. Työtoiminnan käytäntö ja kokemus 14

Työtoiminta ja sen järjestäminen Kehitysvammaiset henkilöt ja mielenterveyskuntoutujat ovat mukana työelämässä, mutta suurin osa heistä erilaisin ehdoin kuin muut. Monelle heistä järjestetään huoltosuhteista työtoimintaa. Huoltosuhteisessa työtoiminnassa henkilö on sosiaalihuollon asiakas¹, jolle voidaan maksaa tuloverolain mukaisesti työosuusrahaa 0 12 euroa päivässä (Tuloverolaki, 1992). Työosuusrahan maksaminen ei ole siis välttämätöntä. Työtoimintaa järjestetään kuntien, kuntayhtymien, säätiöiden ja yksityisten toimijoiden ylläpitämissä työ- ja toimintakeskuksissa. Lisäksi osa kehitysvammaisista ja mielenterveyskuntoutujista on avotyötoiminnassa. Avotyötoiminta on tavallisella työpaikalla tapahtuvaa huoltosuhteista työtoimintaa. Työikäisiä kehitysvammaisia suomalaisia on noin 23 000. Heistä noin 14 000 osallistuu päivä- tai työtoimintaan. (Kumpulainen, 2007.) Kehitysvammaisista henkilöistä murto-osa on tuetussa työssä. Tuettu työ tarkoittaa työsuhteista palkkatyötä avoimilla työmarkkinoilla työvalmentajan tuella. Koska raportissa käsitellään sekä kehitysvammaisten että mielenterveyskuntoutujien työtoimintaa, käytetään tuetusta työstä jatkossa käsitettä työsuhteinen palkkatyö. Alla olevassa taulukossa (taulukko 1.) on selostettu kehitysvammaisten henkilöiden erilaiset työmuodot sekä heidän määrällinen jakautumisensa eri työmuotoihin. Taulukko 1. Kehitysvammaisten henkilöiden työmuodot. Työtoiminta Avotyötoiminta Tuettu työllistyminen 7 700 hlöä 2 300 hlöä 300 hlöä - työkeskuksissa / toimintakeskuksissa - tavallisilla työpaikoilla - tavallisilla työpaikoilla - kehitysvammaisten erityishuoltoa - kehitysvammaisten erityishuoltoa - työsuhde - ei työsuhdetta ei palkkaa - ei työsuhdetta ei palkkaa - palkka - työosuusraha 0 12 /päivä - työosuusraha 0 12 /päivä - työvalmentajan tuki (Kumpulainen 2007; Ylipaavalniemi 2005; Hyvärinen ym. 2002) Kehitysvammaisten henkilöiden työtoiminta perustuu suureksi osaksi lakiin kehitysvammaisten erityishuollosta (519/1977 2 ). Erityishuoltoon kuuluvaa palvelua on työtoiminnan ja asumisen järjestäminen sekä muu vastaava yhteiskunnallista sopeutumista edistävä toiminta. Kehitysvammapalveluista tehdyn selvityksen mukaan kehitysvammaisten työtoiminta järjestetään pääosin erityishuoltolain nojalla (Kumpulainen, 2007, 26). Myös tähän selvitykseen osallistuneista kunnista suurimmassa osassa kehitysvammaisten työtoiminta järjestettiin erityishuoltolain nojalla. Työtoimintaa kehitysvammaisille henkilöille järjestetään osittain myös sosiaalihuoltolain (710/1982 27e ) nojalla, jossa vammaisten henkilöiden työtoiminnalla tarkoitetaan toimintakyvyn ylläpitämistä ja sitä edistävää toimintaa. Toiminta perustuu toiminnan järjestäjän ja siihen osallistuvan henkilön väliseen huoltosuhteeseen eli erityishuollon tai sosiaalihuollon asiakkuuteen. Toisin sanoen työtoimintaan osallistuminen on työnomaista, mutta samalla palvelun käyttämistä. Myös mielenterveyskuntoutujille on perinteisesti tarjottu toimintamuodoksi sosiaalihuoltolakiin perustuvaa työtoimintaa, jossa ei muodostu työsuhdetta. Erilaiseen työtoimintaan osallistuvia henkilöitä on noin 9 000. Yhteensä mielenterveysongelmien vuoksi työkyvyttömyyseläkkeeltä työhön pyrkiviä on noin 12 500, heistä yhden merkittävän ryhmän muodostavat henkilöt, joilla on masennusdiagnoosi. (Vuorela, 2008, 11 13) ⁱTässä selvityksessä asiakkuus- ja asiakas-termit viittaavat lähinnä kuntiin, jotka ostavat palveluita kuntayhtymiltä ja erityishuoltopiireiltä. Esimerkiksi työtoiminta on kunnan ostamaa palvelua ja siihen osallistuva henkilö on tämän palvelun käyttäjä. (Vrt. Teittinen 2009). Asiakas-termi viittaa joskus tosin työtoimintaan osallistuvaan henkilöön, koska sitä käytetään näin virallisissa asiakirjoissa ja vakiintuneessa puhetavassa. 15 Kehitysvammaliitto ry

Mielenterveyskuntoutujien klubitalo on mielenterveyskuntoutujien ja henkilökunnan yhdessä muodostama yhteisö, jonka tavoitteena on tarjota kuntoutujille mahdollisuus palata takaisin yhteiskuntaan ja työelämään. (Ylipaavalniemi, 2001, 31) Osana klubitalotoimintaa voidaan järjestää osa-aikaista siirtymätyötä, jota voidaan pitää myös tuetun työllistymisen varhaisena kantamuotona. Siirtymätyössä työntekijä ja työnantaja tekevät keskenään työsopimuksen, ja tarkoituksena on auttaa mielenterveyskuntoutujaan työelämään paluussa. Olennaista siirtymätyössä on viranomaisten järjestämän suojatyön korvaaminen normaalisti palkatulla osa-aikatyöllä tavallisella työpaikalla. Siirtymätyö on tarkoitettu määräaikaiseksi kokeiluksi, ei pysyväksi työksi. Vuonna 2002 siirtymätyössä ilmoitettiin olleen 90 henkeä ja vuonna 2003 elokuun loppuun mennessä 78 henkilöä. Saatujen tietojen mukaan yhteensä 150 eri henkilöä osallistui siirtymätyöhön vuoden 2002 alusta lähtien. Siirtymätyöhön osallistujat ovat enimmäkseen työkyvyttömyyseläkkeellä tai kuntoutustuella olevia omassa kodissaan asuvia mielenterveyskuntoutujia. (Saloviita & Pirttimaa, 2004.) Mielenterveyspalvelujen järjestämisestä yleensä ja palvelujen yhteensovittamisesta säädetään myös mielenterveyslaissa (1116/1990). Työtoiminnan tarkoituksesta ja toteutuksesta Tässä luvussa esitellään teemoittain haastatteluaineistosta nousseita asiakokonaisuuksia työtoiminnan tarkoituksesta ja toteutuksesta. Teemojen avulla esitellään työtoiminnan ilmiökenttää sellaisenaan, ja myöhemmissä luvuissa eritellään tarkemmin ilmiökentän ongelmia. Arjen mielekkyys Työtoiminnan tarkoituksena on haastateltavien mukaan tarjota mielekästä sisältöä arkeen. Haastateltavat korostavat, että työtoimintapaikka on tärkeä monesta syystä. Syitä ovat mm. arjen rytmin ylläpitäminen, turvallisuus, elämänhallinta, sosiaaliset suhteet, vertaistuki, työnteon arvostus ja mielekäs tekeminen. Erityisesti korostui sosiaalisten suhteiden merkitys. Haastattelija: Mikä on sinun mielestäsi työtoiminnan tarkoitus? Miksi sitä ylipäätään järjestetään? Vastaaja_kv_t: Mikä on työn tarkoitus kenelle tahansa? Se rytmittää päivää, aamulla tullaan töihin, ja jos löytyy sellainen työtehtävä ihmiselle, että hän tykkää tehdä sitä ja on motivoitunut. Näkee muita ihmisiä se on kuitenkin ryhmässä olemista, toisten ihmisten näkemistä. Joidenkin kohdalla tietenkin voi olla, jos on päivätoiminnan ihmisestä kyse, että kotona ollaan kovin iloisia, että on kehitysvammaiselle ihmiselle paikka työkeskuksessa. Tiedetään, että he ovat turvassa ja heidän kanssaan tehdään kaikennäköistä heidän tasolleen sopivaa työtä. Se on tärkeä asia varmasti. Vastaaja_kv_t: Jos ajatellaan niin, että ei ole mitään, niin kyllähän jo päivän rytmitys on tosi tärkeätä heille. Plus sitten se, että kuulut johonkin porukkaan, että sinulla on ystävät siellä ja käyt tavallaan töissä. Kyllä se status mikä meillä kaikilla on, että ollaan työssä käyviä ihmisiä, että kuulutaan johonkin tiettyyn porukkaan, on se suurin etu. Vastaaja_kv_t: Se antaa näille ihmisille sen arvon, että he tulevat työhön. He huomaavat, että ahaa, tein tämän työn ja osaan tämän hyvin ja nämä [tuotteet] lähtevät kauppaan, ihmiset ostavat, rakentavat esimerkiksi taloja. Että sillä on merkitystä, mitä hän tekee. [ ] Po- Työtoiminnan käytäntö ja kokemus 16

rukka jotenkin hitsautuu yhteen, siellä [työkeskuksessa] on mukavaa ja siellä on kavereita. Se on turvallinen paikka. Vastaaja_mt_h: Se on hirveän tärkeää ja hirveän haasteellista, mutta minusta se on yksi kuntouttavimmista toiminnoista, mitä voidaan mielenterveyskuntoutujille järjestää. Se, että ihminen oikeasti saa vastuuta, rupeaa kuulumaan johonkin, tulee siihen työyhteisöön ja on yhteisön jäsen, häntä odotetaan, hänellä on tietyt tehtävät ja häneen uskotaan. Hoito on hirveän tärkeää siellä taustalla ja jos on tarvetta, niin myös terapioiden ja kaiken täytyy toimia tosi hyvin. Mutta se, mikä voi ihan oikeasti yhteiskuntaan sijoittamisessa ja kuntoutumisessa ja voimaantumisessa auttaa, on kyllä se, että ihmiseen uskotaan ja että saa luottamusta itseensä. Kun on se paikka, missä on uskaltanut osallistua, niin myös muihin toimintoihin osallistuminen on paljon helpompaa sen jälkeen. Vastaaja_mt_h: Se on kuntoa ylläpitävää; on aamulla aihetta herätä ylös. Siellä luodaan paljon kontakteja ja siellä saa tietoa ja muuta. Pystytään aktivoimaan. Ei pystytä [aktivoimaan], jos kotiin jäädään. Monesti meillä työsuunnitelma alkaa siitä, että ihminen saadaan ylös. Se on jo saavutus, että hän saa paikan. Kyllä sen ymmärtää, että se on pois sitten muista hoitokuluista. Kuntoutus Puheenvuoroissa mielenterveyskuntoutujien työtoiminnan tarkoituksesta haastateltavat nostivat lisäksi esille kuntouttavan näkökulman sekä myös toiminnasta aiheutuvat taloudelliset edut yhteiskunnalle. Kuntouttava näkökulma tuli vahvasti esille, ja haastateltavat painottivat, että toiminnan tarkoitus on auttaa kuntoutujaa pääsemään takaisin työelämään ja siirtymään elämässä eteenpäin. Vastaaja_mt_t: Minun mielestäni työtoiminnan tarkoitus on kuntoutuminen ja kuntouttaminen, että saadaan kyvyt käyttöön ja treenattua niitä taitoja, mitä on ollut ja päivitetty. Sitten tietysti tavoite on, että saadaan [kuntoutujia] työelämään eteenpäin. Vastaaja_mt_h: Mielestäni on tärkeä osa kuntoutumista, että ihmisille on tarjolla tällainen, välityömarkkinapaikaksihan tätä voisi kutsua. On sellainen mahdollisuus, että on aikaa kuntoutumiseen. Tämä tuo sen mahdollisuuden, että ihmiset voivat yksilöllisesti pidemmän ajan kuluessa kuntoutua omaan tahtiinsa. Vastaaja_mt_h: Tärkeää on, että sairastumisesta huolimatta ja mielenterveysongelmista huolimatta monet ihmiset kykenisivät jatkossa ei ehkä ihan heti eikä todellakaan heti sairaalasta tulonsa jälkeen vielä menemään työelämään, oikeasti vapaille työmarkkinoille. Tämmöinen työpajatoiminta, missä pääset itse arvioimaan ja kokeilemaan, saamaan erilaista työvalmennuspalvelua, on polkuvaihe, joka mahdollistaa työelämään siirtymistä. Haastateltavat myös korostivat työtoiminnan myönteisiä taloudellisia vaikutuksia yhteiskunnalle. Kun kuntouttava työtoiminta toimii hyvin, se vähentää esimerkiksi kuntoutujien sairaalassa käyntien tarvetta ja ehkäisee mahdollisesti myös muita ongelmia. Vastaaja_mt_t: Tietenkin kunta katsoo rahoja, ja jos puhutaan kuntouttavasta työtoiminnasta, niin valtiohan maksaa siitä ja velvoittaa. Varmaan tilastot kaunistuvat ja muuta tämmöistä. Mutta kyllä inhimillisyys kunnankin puolella on, siellä sosiaalimenot pienenevät ja erikoissai- 17 Kehitysvammaliitto ry

raaloiden kulut pysyvät aisoissa.[ ]Kun ihmisillä on muuta ajateltavaa ja tekemistä, niin sosiaaliluukulta ja terveyskeskuksen luukulta kevenee sieltä kohdasta. Jokaiselle meille tärkeää. Vastaaja_mt_h: Tällainen toiminta on yhteiskunnallisesti äärimmäisen kannattavaa. [ ] Mietitään vaikka klassista sairaalajaksoa, vaikka olisi vain viikko tai kaksi, niin jokainen osaa laskea, kuinka paljon se maksaa verrattuna siihen, että kaveri on täällä vuoden. Jos sillä estetään se yhden tai kahdenkin viikon sairaalajakso, niin sehän on jo yhteiskunnallisesti edullista. [ ] Sama logiikka koskee kaikkia avohuollon palveluja, erityispalveluita tarvitsevia ihmisiä: on järkevämpää, että ihmiset kykenevät olemaan osa yhteiskuntaa kuin että he ovat laitoksessa. Laitokset ovat aina hirveän kalliita, on sitten kyse kehitysvammaisista, mielenterveysongelmaisista, päihdeongelmaisista, vankiloista se on kallista. Työtoiminnan kohtaantuminen Kysyttäessä työtoiminnan kohtaantumisesta paikkakunnalla haastateltavat kertoivat, että sekä kehitysvammaisille että mielenterveyskuntoutujille on löytynyt työtoiminnasta melko hyvin paikkoja. Erityisesti työntekijäinformantit toivat esiin, että työ- ja toimintakeskuksissa tapahtuvan työtoiminnan kysyntä on tällä hetkellä suurempaa kuin tarjonta, minkä seurauksena kaikkiin palvelujen käyttäjien tarpeisiin ei ole aina kyetty täysin vastaamaan. Vastaaja_kv_t: [Avotyötoiminnassa] menee aika hyvin yksi yhteen, että aina kun tulee uusia asiakkaita, niin kyllä avotyöpaikka on löydetty. Mutta jos ajatellaan toimintakeskuspuolen työtoimintaa, niin jos asiakkaalla on ollut joku toive, mihin haluaa, niin kun talo on kuitenkin aika täynnä valinnan mahdollisuutta ei asiakkaalla tai asiakkaan perheellä välttämättä ole. Tai sitten voi olla, että joudutaan tarjoamaan vain joinakin päivinä palvelua sen takia, että talossa ei ole paikkoja. Siellä puolen on järjestelemisen varaa enemmän. Mutta avotyöpuolella töitä tähän mennessä on ihan hyvin löytynyt. Mielenterveyskuntoutujien kohdalla lähes kaikki haastateltavat olivat sitä mieltä, että kysyntää työtoiminnan paikoista on selvästi enemmän kuin mitä on mahdollista tarjota. Kaikille halukkaille ei ole mahdollista tarjota työtoimintapaikkaa, eikä työtoiminnassa jo oleville voida tarjota tarpeeksi monta työtoimintapäivää viikossa. Vastaaja mt_h: Vaikka työtoimintaa järjestetään minun käsittääkseni pienen kaupungin mittakaavassa aika paljon, niin työtoimintaa tarvitsevia ihmisiä tuntuu olevan huomattavasti enemmän kuin mitä pystytään tarjoamaan. Tällä hetkellä meillä on jonossa ihmisiä ja tiedän, että myös X :ään on ollut paljon kyselijöitä. Varsinkin avotyön tarve on kasvamaan päin, mitä ei pystytä tällä hetkellä tarjoamaan. Tai varmaan paikkoja olisi, mutta rahaa ei ole eikä resursseja siihen järjestämiseen. Vastaaja_mt_t: Jotkut kuntoutujat haluaisivat enemmän käyntipäiviä. Kyllä niitä on yritetty katsoa, mutta jotkut katsovat, että jos heillä on 3 [työtoimintapäivää], niin heillä ei oikein riitä niille neljälle päivälle kotona tekemistä. Vastaaja_mt_t: Ei pystytä pitämään joillekin kuin yhtä tai kahta päivää viikossa. Ei voida kaikille tarjota edes kolmea päivää. Näkisin, että määrärahoista on puutetta. Paikkoja varmasti on. Sitaateissa paikkakuntien, paikkojen ja henkilöiden nimet on korvattu X-kirjaimella. Työtoiminnan käytäntö ja kokemus 18

Työtoiminnan tarjonnan riittämättömyys voi johtua rajallisista tiloista ja mahdollisuuksista tuottaa palveluja. Toisaalta, vaikka työtoiminnan paikkoja olisikin tarjolla, kuntien halukkuus ostaa työtoimintapalveluja mielenterveyskuntoutujille vaikuttaa tilanteeseen. Vastaaja_mt_h: Me voisimme koska tahansa laajentua; meidän asiakasmäärä riittäisi. Mehän emme voi edes kaikkia ottaa, koska ei voi olla määräänsä enempää osastolla töissä. Koska tahansa voitaisiin laajentua, mikäli taloudelliset edellytykset olisivat, kasvaa isommaksi. Se ei ole ongelma, etteikö olisi asiakkaita. Se on sitten eri asia, miten rahoitus järjestyy. Haastattelija: Onko se kiinni siitä, että kunta ei riittävästi osta näitä palveluja teiltä? Vastaaja_mt_h: Ei se ole välttämättä kiinni siitäkään, vaan ennen kaikkea se on kiinni siitä, että tällaista [työpajatoimintaa] ei voi pyörittää nyyttituloilla. Tai voi, mutta sitten täällä ei ole kuin yksi ohjaaja ja muutama ukko töissä, on hyvin pieni paja. [ ] Me emme pysty enempää saamaan tilaa mistään ilman, että investoimme tosi rajusti. Joutuisimme ostamaan lisää tilaa. Ja uusien koneiden ja laitteiden hankkiminen. Työpajatoiminnassa perusinvestoinnit eivät ole kovin halpoja. Toimiston voi aina perustaa halvemmalla, mutta yksi tuollainen työkone maksaa, vaikka käytettynäkin ostaisi, ne eivät ole halpoja. Perusongelma on rahoituksellinen [ ]. Vastaaja_mt_t: Enemmän meillä varmaan olisi paikkojakin, jos kunta olisi valmis ostamaan, koska se on heille rahakysymys. Varmaan aika moni mielenterveyskuntoutuja esimerkiksi olisi halukas lähtemään toimintaan mieluummin kuin on kotona. Kehitysvammaisten työtoiminnan tarpeen ennakointi ja sijoittuminen työtehtäviin Suurin osa kehitysvammaisten työtoiminnassa toimivista haastateltavista kertoo, että kehitysvammaisten tulevia työtoiminnan tarpeita pystytään jollakin tavoin ennakoimaan. Ennakointia varten saadaan tietoja sosiaalityöntekijöiltä, moniammatillisilta tiimeiltä sekä yhteistyöstä kehitysvammaneuvoloiden, koulujen ja erityisoppilaitosten kanssa. Eri tahoilta saatavien tietojen perusteella tiedetään suurin piirtein, millaisilla henkilöillä on tarvetta työtoimintaan ja minkä tyyppisistä paikoista tulee tarvetta lähitulevaisuudessa. Kaikkia tarpeita ei kuitenkaan aina kyetä ennustamaan. Yllättäviä palvelutarpeita saattaa ilmaantua esimerkiksi iäkkäiden vanhempien luona asununeen kehitysvammaisen henkilön tai paikkakunnalle muuttaneen maahanmuuttajan kohdalla. Vastaaja_kv_t: Kyllähän he [kehitysvammaneuvolassa] näkevät ja osaavat vähän arvioida koulusta valmistuneiden määrää. [ ] Meilläkin aina joka kevät on neuvolan kanssa palaveri, että kuinka monta valmistuvaa on tulossa, että kuinka montaa avotyön paikkaa pitää etsiä. Kyllä se muutaman kuukauden sisällä pystytään katsomaan, että miten on. Vastaaja_kv_t: Tässä X:n seudulla on tiimipalaveri kerran kuukaudessa, mihin minun esimieheni aina osallistuu. Avotyönohjaaja, harjaantumiskoululta johtava opettaja ja X:n ammattiopistosta esimies, ja myös perusturvan sosiaaliohjaaja, joka päättää, mihin sijoitetaan tietyt asiakkaat sitten kun he joitakin palveluja tarvitsevat. Heillä on keskenään tiimi kerran kuussa, missä käydään läpi näitä tulevia ihmisiä, että nyt on ehkä sen ja sen verran ensi vuonna lopettamassa koulun. Minun mielestäni hirveän hyvin tämä asia on hoidossa. 19 Kehitysvammaliitto ry