Opas 49. Boris Saltikoff, Kauko Puustinen ja Mikko Tontti SUOMEN METALLIMALMIESIINTYMAT. Saatteeksi Suomen malmiesiintymäkarttaan GTK

Opas 49 Boris Saltikoff, Kauko Puustinen ja Mikko Tontti.. SUOMEN METALLIMALMIESIINTYMAT Saatteeksi Suomen malmiesiintymäkarttaan Geologian tutkimuskeskus Espoo 2000 GTK

Kansikuva: Outokummun vanha kaivos talviasussaan. VaLok.: Outokumpu Oy:n arkisto

GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Opas 49 GEOLOGICAL SURVEY OF FINLAND Guide 49 Boris Saltikoff, Kauko Puustinen ja Mikko Tontti SUOMEN MET ALLIMALMIESIINTYMÄ T Saatteeksi Suomen malmiesiintymäkarttaan Espoo 2000

Saltikoff, B., Puustinen, K. & Tontti, M. 2000. Suomen metallimalmiesiintymät - saatteeksi Suomen malmiesiintymäkarttaan [Metallic mineral deposits of Finland - explanatory remarks to the Mineral deposits map of Finland]. Geologian tutkimuskeskus, Opas 49 - Geological Survey of Finland, Guide 49. 29 pages, 15 figures and two appendices. The present paper describes (in Finnish) the bedrock units and metallic mineral of Finland deposits presented on the 1 : 1 000000 map. The publication and the map are aimed to serve as a handbook for professional geologists and amateurs. The map presents basic data (name, size and main metallic commodities) for the known Finnish metallic ore deposits and mineral occurrences. The geological background map is based on the most recent bedrock map of Finland. The information on the deposits has been collected from literature, public reports and by interviewing pertinent geologists. The complete data on the location, geology and exploration hi story of the deposits are stored in the national ore deposit data base maintained by the Geological Survey of Finland. A list of the names, locations (districts), commodities and any mining activity of the deposits is included in the present paper as an appendix. Key words (GeoRef Thesaurus, AGI): economic geology, metal ores, mines, bedrock, Precambrian, Proterozoic, Archaean, explanatory text, Finland Boris Saltikoff, Kauko Puustinen & Mikko Tontti Geological Survey of Finland, PL 96 FIN-02151 ESPOO, FINLAND E-mail: Boris.Saltikoff"@gsffi Kauko.Puustinen@gsffi Mikko. Tontti@gsffi ISBN 95l-690-773-3 ISSN 0781-643X

Saltikoff, B., Puustinen, K. & Tontti, M. 2000. Suomen metallimalmiesiintymät - saatteeksi Suomen malmiesiintymäkarttaan. Geologian tutkimuskeskus, Opas 49 - Geological Survey of Finland, Guide 49. 29 sivua, 15 kuvaa ja kaksi liitettä. Käsiliä oleva julkaisu kuvaa yleistajuisesti Suomen malmiesiintymäkartassa 1 : 1 000000 esitettyjä kallioperän yksikköjä ja metallisia malmiesiintymiä. Julkaisu ja kartta on tarkoitettu oppaaksi geologian ammattilaisille ja harrastajille. Malmiesiintymäkartassa on esitetty perustiedot (nirni, koko ja arvometallit) tunnetuista metallisten malmien esiintymistä ja tutkituista malmiaiheista. Kartan geologinen pohja perustuu tuoreimpaan kallioperäkarttaan. Malmiesiintymien kuvauksen tietolähteinä ovat olleet julkaistu kirjallisuus, julkiset raportit sekä tutkijoiden haastattelut. Täydellinen tietoaineisto malmiesiintymien sijainnista, geologisista ominaisuuksista ja tutkimushistoriasta on tallennettuna valtakunnallisessa malmitietokannassa. Tämän julkaisun liitteenä on luettelo esiintymien nimistä, sijaintikunnista ja arvometalleista sekä mahdollisesta louhinta-ajasta. Asiasanat (Fingeo-sanasto, GTK): malmigeologia, metallimalmit, kaivokset, kallioperä, prekambri, proterotsooinen, arkeeinen, karttaselitykset, Suomi Boris Saltikoff, Kauko Puustinen & Mikko Tontti, Geologian tutkimuskeskus, PL 96, 02151 ESPOO E-mail: Boris. Saltikoff@gsffi Kauko Puustinen@gsffi Mikko Tontti@gsffi ISBN 951-690-773-3 ISSN 0781-643X

SISÄLLYS - CONTENTS Esipuhe.................. 6 Johdanto... 7 Malmikäsitteistön perusteita... 8 Suomen vuorityön historiaa.......................... 9 Suomen kallioperägeologian yleispiirteet.......... 12 Kuola-Karjalan suuralue....................... 12 Arkeeiset muodostumat... 12 Proterotsooiset muodostumat......... 12 Svekofennialainen suuralue... 13 Sedimentti- ja vulkaniittimuodostumat... 13 Syväkivet... 14 Keski- ja myöhäisproterotsooiset muodostumat..... 14 Rapaki vet.................. 14 Subjotuniset diabaasijuonet................... 14 J otunimuodostumat......................... 15 Myöhäisproterotsooiset muodostumat... 15 Paleotsooiset muodostumat........................ 15 Malmiesiintymien geologia........................ 15 Malmiesiintymän määritelmä ja malmiesiintymäkartan esityksen perusteet........... 15 Malmiesiintymien syntytapoja......... 17 Suomen tärkeimmät malmityypit... 1 8 Rautamalmit............................ 18 Kromimalmit....... 19 Nikkelimalmit... 20 Kuparimalmit...... 21 Sinkki- ja lyijymalmit......................... 23 Harvinaisten metallien malmit... 24 Volframimalmit................ 24 Molybdeenimalmit... 24 Antimonimalmit... 24 Tinamalmit... 24 Niobimalmit............................ 24 Jalometallimalmit................. 25 Kultamalmit....................................... 25 Platinamalmit..................... 26 Uraanimalmit... 26 Rikkimalmit... 27 Loppusanat.................. 27 Kirjallisuusviitteet........................ 28 Liite1: Malmiesiintymäluettelo Liite 2: Eräitä julkaisussa esiintyviä geologisia käsitteitä

ESIPUHE Kuvaus tunnetuista malmeista muodostaa suuren osan jokaisen maan geologisesta kokonaiskuvasta. Suomen malmigeologialla on tässä vanhat perinteet. Ensimmäinen katsaus Suomen malrneihin on vuodelta 1738 oleva Daniel Tilasin matkakertomus Suomesta. Malmiesiintymäkarttakin on julkaistu jo Suomen Kartaston ensimmäisessä, vuoden 1899 painoksessa. Myöhemmin malmikarttoja on julkaistu useita kertoja. Viimeisin yksityiskohtainen, geologisella pohjalla oleva malmiesiintymäkartta koko Suomesta on vuodelta 1976. Tuon ajanjälkeen Suomen malmeista on saatu paljon uutta täydentävää tietoa, ja on tullut ajankohtaiseksi julkaista uusi Suomen malmiesiintymäkartta mittakaavassa 1 : 1 000 000. Vuoden 2000 malmiesiintymäkartta, johon tämä selityskirj a liittyy, sisältää y leistiedot 620 metallisesta malmista ja kohtuullisesti tutkitusta malmiaiheesta alkuvuoden 1999 tietämyksen pohjalta. Kartta ja sen selitys on tarkoitettu lähtöaineistoksi geologian ammattilaisille ja harrastajille. Sen pohjalta voidaan saada käsitys yksittäisen alueen malmitutkimustuloksista tai laatia metallogeenisia malleja. Karttaan piirretyt malmiesiintymät ja malmiaiheet on numeroitu, ja niiden luettelo on liitteenä tämän julkaisun lopussa. Kartassa esitettyjen malmiesiintymien tiedot on poimittu julkaistusta kirjallisuudesta, saatavissa olevista julkisista raporteista sekä tutkijoiden suullisista haastatteluista. Malmien kuvaukset sisältävät toki paljon enemmän yksityiskohtia kuin kartassa voidaan esittää, kuten tietoja malmien mineraaleista, isäntäkivistä, niiden tutkimuksen historiasta, ympäristön geologiasta jne. Nämä täydelliset tiedot on koottu valtakunnalliseen malmitietokantaan. Kartan geologinen pohja on yksinkertaistettu versio Suomen kallioperäkartasta vuodelta 1997. Malmiesiintymäkartan ovat laatineet Kauko Puustinen, Boris Saltikoff ja Mikko Tontti. He ovat koonneet ja muokanneet malmigeologisen aineiston sekä suunnitelleet kartan ulkoasun. Kartan numeerisen kartografisen toteutuksen ovat tehneet Liisa Pajari-Saltikoffja Eero Lampio. Merkittävää apua ovat antaneet Tapio Koistinen geologisen taustan asiantuntijana sekä Anneli Lindh ja Marit Wennerström toimittamalla digitaalista karttapohja-aineistoa ja opastamalla atk-tekniikassa.

Geologian tutkimuskeskus, Opas - Geological Survey 0/ Finland. Guide 49. 2000 Suomen metallimalmiesiintymät JOHDANTO Suomen perustuotantoaloihin on jo vuosisatoja kuulunut vuoriteollisuus. Siihen sisältyy kaivostoiminta, metallien valmistus ja valmiiden metallituotteiden jalostus. Vuoriteollisuus on tuottanut maankamaran raaka-aineista erilaisia metalleja, epämetallisia hyödykkeitä (lannoitteita, rakennusja teollisuuskiviä), rakennustoiminnan massa-aineksia (kivimurskaa ja soraa) sekä energiaraakaaineita (uraania ja turvetta). Uusiutumattomina luonnonvaroina niiden saatavuus on turvattavajatkuvalla malminetsinnällä. Nykyaikainen malminetsintä pohjautuu vankkaan tietoon etsittävistä kohteista, ni iden löytämistä helpottavista tuntomerkeistä sekä tähän asti löydettyjen malmien esiintymisestä. Näitä kysymyksiä selvittää malmigeologinen tutkimus. Sen osaalueista on erityisen tärkeäksi noussut metallogenia, oppi malmien synnyn ja muiden geologisten tapahtumien välisestä yhteydestä, jonka ymmärtäminen auttaa ennustamaan lupaavimpia malminetsintäalueita (Kahma 1984, Mikkola 1980, Gal:'il 1990). Metallogeenisissä kartoissa (Zisermann et al. 1968-1970, Kahma 1973) esitetään käsityksiä malmiotollisten vyöhykkeiden jakautumisesta perustuen tähänastisiin malmilöytöihin ja alueiden geologiseen rakenteeseen. Malmigeologisen tutkimuksen ja uusien malmien etsimisen helpottamiseksi on koottava tieto aikaisemmin löydetyistä kohteista. Tätä tarkoitusta varten on Suomessa olemassa valtakunnallinen mal- Otanmäen rauta-vanadiinikaivos. Valok.: Rautaruukki Oy:n arkisto 7

Geologian tutkimuskeskus, Opas - Geological Survey of Finland. Guide 49. 2000 80ris Saltikoff, Kauko Puusfinen & Mikko Tonffi miesiintymätietokanta (Malmikanta 1999),joka on luotu ja jota ylläpidetään Geologian tutkimuskeskuksessa. Siihen on tallennettu kunkin malmiesiintymän malmigeologisetkuvaajat(arvometailit, malmimineraalit, kemiallinen koostumus, malmimäärät ja niiden pitoisuudet), yleisgeologiset tiedot (malmin isäntäkivet, malmin ympäristön geologia), tutkimushistoria sekä tietolähteet, kuten kirjailisuusviitteet. Malmiesiintymien jakautuminen maassa on perinteisesti kuvattu kartoilla. Malmiesiintymäkartta koko Suomesta sisältyykin jo Suomen Kartaston ensimmäiseen painokseen (Neovius et al. 1899). Sen jälkeen vastaavia karttoja on julkaistu useita kertoja. Viimeisin yksityiskohtainen koko Suomen kattava geologiselle pohjalle piirretty malmiesiintymäkartta oli vuodelta 1976 (Kahma, Saltikoff & Lindberg 1976). Tuoreempia, mutta vain osia Suomesta kattavia malmikarttoja ovat yhteispohjoismaiset Pohjoiskalotin kartta (Frietsch et al. 1987) ja Keski-Fennoskandian kartta (Tontti et al. 1996) sekä Laatokka - Perämeri -vyöhykkeen kartta (Ekdahl & Philippov 1999). Esillä olevajulkaisu liittyy uuteen Suomen malmiesiintymäkarttaan 1 : 1 000000 (Puustinen et al. 2000). Tämä kartta sisältää malmiesiintymätietokantaan perustuvat koko- ja metallitiedot koko Suomen malmiesiintymistä alkuvuoden 1999 tietämyksen pohjalta. Esiintymät on kartassa numeroitu lounaasta koilliseen nousevassa numerojärjestyksessä. Merkittävimmistä esiintymistä karttaan on merkitty esiintymän numero, nimi sekä arvometailit, muutoin pelkkä numero. Nykyteollisella aikakaudella eli vuoden 1910 jälkeen toimineiden tai edelleen toiminnassa olevien kaivosten nimet on kartalla esitetty punaisella värillä. Kaikkien esiintymien luettelo numeroineenja tärkeimpine tietoineen on myös tämän julkaisun liitteenä 1. Malmikäsitteistön perusteita Suomen kielessä on malmeiksi perinteisesti kutsuttu metallien valmistuksen eh metallurgisen toiminnan raaka-aineiksi soveltuvia kiviä. Vanhassa kielenkäytössä malmeilla ymmärrettiin jopa itse valumetalleja (esimerkiksi sanassa "malmikeilo"). Muille maasta saataville raaka-aineille kuten kalkkikiveile, maasälväile tai kivihiilelle ei oie yhteistä nimeä oilut, ellei sellaisena pidetä paljon käytettyä termiä teollisuusmineraalit. Lainsäädännössä malmeistaja teoilisuusmineraaleista on käytetty yleistä sanaa kaivannaiset tai anglosaksisen kielenkäytön mukaisesti mineraalit. Malmin tai muun kaivannaisen kuten kalkkikiven muodostama kailioperän tai maaperän kohta on tämän mukaan vastaavasti malmiesiintymä tai kalkkiki viesiintymä. Viime vuosikymmeninä metallisten ja epämetallisten kaivannaisten välinen käsitteellinen ero on vähentynyt, kun maankamaran aineksia on opittu käyttämään useammalla eri tavalla ja myös kemiallisten komponenttien erottamiseksi on keksitty uusia menetelmiä perinteisen sulatuksen lisäksi. Tästä syystä malmi-sanaa on esitetty laajennettavaksi käsittämään kaikki kaivannaiset, joita voidaan taloudellisesti hyödyntää. Toisaalta kai vosteollisuuden kann an mukaisesti malmiesiintymät on haluttu jakaa hyödyntämismahdollisuuden ja tämänhetkisen louhintakelpoisuuden mukaan varsinaisiin malmiesiintymiin, kaivannaisesiintymiin (mineraaliesiintymiin) ja malmilöydöksiin (mineralisaatioihin). Jako ei oie geologinen vaan puhtaasti teknis-taloudellinen ja kohteen status voi riippua myös esimerkiksi alueen kuljetusyhteyk- sistä tai lainsäädännöllisistä seikoista. Tämän periaatteen mukainen malmikäsitteistö määriteilään seuraavasti. Malmi on kaivosteollisuuden käyttämä kiviaines. Käsitettä voidaan tarvittaessa tarkentaa puhumalla esimerkiksi metallimalmeista tai kuparimalmista. Malmiviite on kalliopaljastumasta, lohkareesta tai muuten tehty havainto kiven malmipitoisuudesta, joka antaa aihetta malminetsinnän aloittamiselle tai suuntaamiselle. Malmilöydös (mineral occurrence) on malmia sisältävä rikastuma, jota voidaan pitää tieteellisessä tai teknisessä mielessä kiinnostavana. Malmiaihe (mineral deposit) on malmilöydös, joka on kooltaan ja pitoisuudeltaan siinä määrin merkittävä, että se voisi olla suotuisissa olosuhteissa taloudellisesti hyödynnettävissä. Malmiesiintymä (ore deposit) on malmiaihe,joka on todettu riittävän suureksi, rikkaaksi ja muutoinkin taloudellisesti hyödynnettäväksi. Geologiselta kannalta katsoen metallimalmit muodostavat selkeän ryhmän ni in esiintymiseltään, ominaisuuksiltaan kuin synnyltään (Papunen et al. 1986). Muiden maankamaran hyödykkeiden käyttökelpoisuus on vaikeammin määriteltävissä. Esimerkiksi kalkkiki vi on varsin y leinen kivilaji. Kalkkikiviesiintymä voi oua joko täysin arvoton luonnonmuodostuma tai sitten arvokas semenui-, maatalouskalkki- tai paperiteollisuuden raaka-ainelähde riippuen paitsi sen puhtaudesta ja mineraalikoostumuksesta, myös käytettävästä tekniikasta, 8

Geolo g i~n rllrkimllskesklls. Op a ~ - Geolog ical SlIrl1f )1 01 Finland. (illida C/.'iI. 1()()() Suomen metallimalmiesiintymät kulloisestakin tarpeesta ja esiintymän sijainnista käyttöpaikkaan nähden. Metallisten malmien arvo on puhtaammin geologinen kysymys ja niiden tutkimus painottuu enemmän geologiaan kuin tekniikkaan. Luonnossa esiintyy metalleja, kuten muitakin alkuaineita, milloin enemmän, milloin vähemmän konsentroituneina. Siten ihmiskunnalla on ollut varaa valikoida malmeiksi kunkin metallin rikkaimmat ja helpoimmin jalostettavat kasaumat. Suurimpina määrinä käytetään kaikkein yleisimpiä ja halvimpia metalleja, ennen kaikkea rautaa ja alumiinia. Seuraavaksi eniten käytetään raudan kanssa seosteräksiin tarvittavia mangaania, kromia, nikkeliä ja vanadiinia sekä muihin tarkoituksiin kuparia (kuparimetallina, pronssinaja messinkinä), sinkkiä, lyijyä, kobolttiaja tinaa. Hivenmetalleiksi katsotaan sellaiset metallit kuin antimoni, niobija elohopea, jajalometalleiksi kulta, hopeaja platinametallit, joiden arvo lasketaan grammoista eikä tonneista. Niinpä rautamalmeiksi kelpuutetaan vain vähintään 30-50 % rautaa sisältäviä ja haitallisista aineista vapaita ki viä. Harvinaisempia ja kalliimpia metalleja tuotetaan vastaavasti alhaisemman pitoisuuden malmeista. Louhittavien kuparimalmien pitoisuus on yleisesti 1-2 %, ja kultamalmina saatetaan louhia kiveä, joka sisältää vain 0,0002 % (2 g/t) kultaa. Malminetsinnän alkuvaiheen tutkimuskohteet ovat aina löydöksiä, joiden taloudellisuudesta ei sillä hetkellä voi olla tietoa. Tarkemmissa tutkimuksissa näiden malmilöydöksien joukosta saattaa tulla esiin malmiaiheita ja lopulta, joskus harvoin, todellisia malmiesiintymiä. Malmitutkimustyön edistyessä lisääntyy geologinen, tekninen ja taloudellinen tieto kohteesta. Löydöksen arvo voi muuttua joskus huomattavasti myös teknisen tai suhdannekehityksen myötä. Hyvä esimerkki on vaikkapa Suomen kansallisaarteena pidetty Outokummunkuparimalmi (Annala 1960). Senlöytöaikana 1910-1uvullaainoakäytetty malmin rikastusmenetelmä oli läskimalmipalojen käsinpoiminta ja vaskoolihuuhdontaan verrattava tärypöytärikastus, minkä jälkeen koko kiisumassa pantiin sulatusuuniin. Näissä oloissa Outokummun hienopirotteinen, runsaasti rikkikiisua sisältävä malmi oli lähes arvotonta. Tilanne muuttui ratkaisevasti, kun 1920-1uvun lopulla vaahdotus yleistyi ja teki mahdolliseksi puhtaan kuparikiisurikasteen tuottamisen. Outokummun malmin arvo nousi heti, ja sen jälkeen Outokumpu oli Suomen tuottavimpia esiintymiä. Toisaalta tunnetaan monia malmeja, jotka oli entisaikoina luokiteltu arvokkaaksi, mutta nyttemmin ovat menettäneet merkityksensä suurtuotannon kohteiden rinnalla. Suomen vuorityön historiaa Vuorityötä on Suomessa harjoitettu jo kauan. V aikka j ätetään pois ki vikauden alkeellinen ase- j a työkalutuotanto, on maassamme jo esihistoriallisena aikana nostettu järvien pohjalta rautamalmia "l. \.. Suomen vanhin kaivos, Ojamon rautakai vos (toiminnassa 1542-1834). Kaivospiirustus vuodelta 1828. KTM:n arkisto 9

Geologian tutkimuskeskus, Opas - Geological Survey of Finland, Guide 49, 2000 Boris Saltikaff, Kauko Puustinen & Mikko Tontti ja jalostettu siitä rautaa paikallisissa maakuoppauuneissaja ahjoissa. Tällaista pienmetallurgiaajatkui itse asiassa koko esiteollisen ajan, 1800-1uvun loppupuolelle saakka. Kun 1500-1uvulla oli keksitty vesivoiman käyttö ja teollinen sulatusuuni eli masuuni, alkoi Suomessakin ammattimainen vuorimalmin louhinta ja metallurgia. Ruotsin emävaltakunnan toimesta Suomeen perustettiin lukuisia rautaruukkeja, kuten Karjaan Mustio, Pohjan Fiskars ja Billnäs, Inkoon Fagervik ja Ruotsinpyhtään Strömfors. Niissä tuotettiin valurautaa vuorimalmista puuhiilen avulla, vesivoimakäyttöisellä ilmanpuhallusjärjestelmällä. Toiminta oli huipussaan 1700-luvulla ja 1800-1uvun alussa, jolloin Suomi Ruotsin valtakunnan osana oli koko Euroopan mittakaavassa suuri raudantuottaja. Malmia sulattoihin saatiin osittain Ruotsista tuomalla, osittain ornista lukuisista pienistä kaivoksista (Lohjan Ojamo, Kiskon Malmberg, Karkkilan Kulonsuonmäki sekä Vantaan Sillböle ja Hämeenkylä) sekä järvimalmista (Furuhjelm 1884a, 1884b, 1886, 1887, Hultin 1897, Laine 1907,1948, 1950,1952, 1955,Eskola 1919). Pääasiallinen hyödyke oli rauta. Lisäksi maassa toimi muutamia kuparikaivoksia, joista tunnetuin oli Kiskon Orijärvi (Poutanen 1996) sekä hopeakaivosten nimellä kulkeneita pieniä lyijykaivoksia ja näihin liittyviä sulattoja. Entisen ajan kaivostoiminta oli todellista käsityötä. Malmi irrotettiin kalliosta niin sanotulla polttolouhinnalla. Siinä kali iota kuumennettiin polttamalla sen kupeessa nuotiotaja sitten äkistijäähdytettiin kylmällä vedellä, minkä jälkeen hakulla irrotettiin murentunut kiviaines. Malmin nosto ja vedenpoisto tapahtui käsikäyttöisillä vinsseillä ja pumpuilla tai parhaassa tapauksessa hevoskierron avulla. Malmin rikastaminen tehtiin käsinpoiminnalla. On selvää, että näissä olosuhteissa kaivoksia ei louhittu kovin syvälle ja että louhittavaksi kelpuutettiin vain malmin rikkaimmat osat. Niinpä sen ajan kaivokset olivat kaikki nykyaikaisittain hyvin pieniä: esimerkiksi nykyisessä Vantaan Kai- vokselassa sijaitsevan Sillbölen kaivoksen koko tuotanto yli 100 vuoden ajalta oli noin 35 000 tonnia eli vähemmän kuin nykyisen suurkaivoksen päivälouhinta (Saltikoff et al. 1994). 1800-1uvun keskivaiheilla, teollisuuden siirtyessä höyrykoneen ja kivihiilikoksin käyttöön metallien valmistuksessa Suomen vanhakantainen puuhiili- ja vesivoimavetoinen metallurginen teollisuus kuihtui olemattomaksi Keski-Euroopan maiden (Englantija Saksa) ylivoimaisen kilpailun vuoksi, ja samalla hiipui käsiteollinen kaivostuotantokin. Uusi vaihe Suomen vuoriteollisuudessa alkoi 1900-1uvulla, kun Suomesta oli löytynyt Outokummun kuparimalmi ja Petsamon nikkelimalmi. Tällä välin teollisuudessa oli kehitetty uusia rikastusmenetelmiä,ja suurten, vaikka köyhienkin malmien hyväksikäyttö oli tullut kannattavaksi. Uusi tekniikka omaksuttiin Suomeen ja Suomesta tuli merkittävä värimetallien tuottaja. Kupari, nikkeli, sinkki, vanadiini ja kromi muodostuivat Suomen kaivosteollisuuden päätuotteiksi. Uusia malmeja löydettiin kymmenittäin, ja parhaimmillaan 1960- luvulla maassamme toimi samanaikaisesti jopa 20 malmikaivosta (Kauppa- ja teollisuusministeriö 1950-1999, Puustinen 1997, 1999). Viime aikoina kaivostuotanto on koko maailmassa siirtynyt lisääntyvässä määrin kehitysmaihin paitsi uusien löytöjen vuoksi, myös muun muassa teollisuusmaiden korkeiden työvoimakustannusten myötä,ja myös Suomessa toimivien kaivosten lukumäärä on laskenut vanhojen malmien ehtyes sä ja uusien avaamiskynnyksen yhä noustessa. Pintaan puhkeavia suuria malmiesiintymiä ei myöskään oie vuosiin löytynyt. Kirjoittamisajankohtana syksyllä 1999 maassamme toimi 7 malmikaivosta: Kemin kromikaivos Keminmaassa, Pahtavaaran kultakaivos Sodankylässä, Pyhäsalmen ja Mullikkorämeen sinkki-kuparikaivokset Pyhäjärvellä, Kutemajärven kultakaivos Orivedellä, Pampalon kultakaivos Ilomantsissa ja Hituran nikkelikaivos Nivalassa. 10

Geologian lutkimuskeskus, Opas - Geological Survey 0/ Finland, Guide 49. 2000 Suomen metallimalmiesiintymät SUOMEN KALLIOPERÄGEOLOGIAN YLEISPIIRTEET Suomen kallioperä kuuluu yhdessä Skandinavian maiden ja Luoteis-Venäjän (Itä-Karjalan ja Kuolan) kanssa Fennoskandian peruskallioalueeseen. TäälJä puhkeaa maanpintaan asti koko maankuoren paksuinen graniitti valtainen kallioperä,joka muualla Euroopassa on pääosin nuorempien kerrostuneiden kivilajien peitossa. Valtaosa Fennoskandian alueen kaljioperästä on syntynyt 3500-1000 miljoonaa vuotta sitten prekambrisella aikakaudella. Siinäkin on erotettavissa muutamien ikäryhmien muodostumia. Vanhimpia ovat Fennoskandian koillisosan (Kuolan, Itä Karjalan ja Pohjois- ja Itä-Suomen) arkeeiset, yli 2500 miljoonaa vuotta vanhat kivet. Fennoskandian keskiosan kallioperä on syntynyt valtaosiltaan proterotsooisen kauden varhaisvaiheessa 2500 ja 1700 miljoonan vuoden välisenä aikana. Tällöin muodostui Suomen ja Ruotsin alueelle svekofenninen vuoristo, jonka poimuttumisen huippukohta Suomessa oli lähes 1900 miljoonaa vuotta sitten. Tämän vaiheen jälkeen, keskiproterotsooisena aikana (1700-1000 miljoonaa vuotta sitten) aktiivisena alueena oli lähinnä Etelä-Ruotsin ja Norjan alue; Suomessa syntyi tänä aikana vain erillisiä rapakivigraniitti- ja hiekka-savikivimuodostumia sekä erilaisia juonikiviä. Peruskalliota peittäviä nuorempia kerrostumia löytyy Fennoskandiassa lähinnä Köli-vuoristoon kuuluvina poimuttuneina liuskemuodostumina, jotka ovat iältään paleotsooisia (570-250 miljoonaa vuotta). Suomessa näistäkivistä on vain rippeitä Käsivarren Lapissa. Peruskalliotutkimuksen alalla Suomi on ollut maailmassa edelläkävijämaita. Tiedemiespiireissä tunnetaan sellaiset ni met kuin Sederholm peruskallion kerrostumakivien luonteen selvittäjänä ja Eskola metamorfoosin luonteen kuvaajana. Yleistajuisia kuvauksia Suomen geologiasta ovat esittäneet Rankama (1964), Korsman et al. (1997) sekä Lehtinen et al. (1998). Suomen kallioperän pääpiirteitä kuvaa oheinen kartake (kuva 3). Siihen on piinetty kallioperämme suurimmat yksiköt. Tarkempia yksityiskohtia nähdään malmiesiintymäkartan pohjana olevassa geologisessa kartassa, joka on puolestaan yleistetty esitys Suomen kallioperäkartasta (Korsman et al. 1999). Kuola-Karjalan suuralue Suomen maankamaran vanhimmat osat löytyvät Pohjois- ja Itä-Suomesta. Täällä oli kiinteätä mantereellista maankuorta olemassa jo arkeeisella maailmankaudella yli 2500 miljoonaa vuotta sitten. Kokonaisuutena tämä alue kuuluu Fennoskandian vanhimpaan osaan, Kuola-Karjalan suuralueeseen, joka ulottuu idässä ainakin Vienanmereen asti. Lännessä, Suomen alueella sen raja kulkee Kiteeitä Suonenjoen kautta Perämerelle. Kuola-Karjalan suuralueen vanhimpia arkeeisia kiviä ovat vaaleat gneissit ja migmatiitit, joita perinteisesti on kutsuttu gneissigraniitiksi tai pohjagneissiksi. Niiden joukossa on alkuperältään sekä syväkivisyntyisiä ortogneissejä että pintasyntyisiä paragneissejä. Pohjagneissin päälle on vielä arkeeisena aikana kerrostunutja poimuttunut selvästi erottuvia liuskevyöhykkeitä kuten Kuhmon ja Ilomantsin vyöhykkeet. Niiden kuulumisesta johonkin tai joihinkin määrättyihin orogenioihin ei oie täyttä varmuutta, ja niitä kutsutaan yleisesti arkeeisiksi vihreäki vi vyöhykkeiksi. Nimestään huolimatta ne sisäitävät vihreäkivien lisäksi muitakin pintasyntyisiä liuskeita, niin vulkaanisia kuin sedimenttisiä. Niinikään pohjagneissiä nuorempia ovat sitäja vihreäkivivyöhykkeitä lävistävät myöhäisarkeeiset granitoidiset syväki vet. Erikoisin arkeeisista muodostumista on Siilinjärven karbonatiittiesiintymä, joka on maailman vanhin tunnettu karbonatiitti. Siinä sijaitsee samanniminen fosforiesiintymä ja tällä hetkellä Suomen suurin kaivos. Arkeeiset muodostumat Proterotsooiset muodostumat Kuola-Karjalan arkeeisella suuralueella esiintyy myös nuorempia, paleoproterotsooisia kivilajikomplekseja. Näitä ovat muinaisen mantereen reunaosiin, arkeeisen kallioperän päälle kerrostuneet laajat vulkaanis-sedimenttiset muodostumat, kuten Pohjois-Karjalan, Puolangan, Peräpohjan, Kuusamon ja Keski-Lapin liuskevyöhykkeet. Kerrosrakenteeltaan ne ovat varsin samankaltaisia. Pohjagneissiä vastassa on lähes kaikkialla jatulikompleksiksi kutsuttuja kvartsiitteja ja konglomeraatteja (muinaisia rantakerrostumia), joiden päällä on basalttisia vulkaniitteja, kalkkirikkaita kerrostumiaja sitten Kaleva-kompleksina tunnettuja kiille- 11

Geologian tutkimuskeskus, Opas - GeoLogicaL Survey 01 FinLand, Guide 49, 2000 Boris SaLtikoff, Kauko Puustinen & Mikko Tontti Paleotsooisia sekä myöhäis- ja keskiproterotsooisia Iiuskemuodostumia D Kaledoniseen Köli-vuoristoon mttyviä liuskepatjoja Jotunisia hiekka- ja savikiviä Keskiproterotsooisia anorogeenisia syväkiviä Rapakivigraniineja Varhaisproterotsooisia, svekofenniseen orogeniaan liittyviä muodostumia D D D D D Myöhäissvekofennisiä graniitti- ja migmatiittikomplekseja Svekofennisiä granitoidialueita Svekofennia1aisen suuralueen liuskevyöhykkeitä Kuola-Karjalan suuralueen liuskevyöhykkeitä Lapin granuliittivyöhyke Kerrosintruusioita Arkeeisia muodostumia D D Vihreäkivivyöhykkeitä Granitoidi- ja gneissialueita Suomen kallioperän yleispiirteet. 12

Geologian tutkimuskeskus, Opas - Geological Survey oj Finland, Guide 49, 2000 Suomen metallimalmiesiintymät liuskeita. Ne ovat poimuttuneet svekofennisessa orogeniassa, jonka ydinalueelta niiden päälle on tullut ylityöntölaattoina vielä lisää svekofennisia gneissejä kuten Savon gneissit. Se, että puheena olevat proterotsooisten kivien peittämät alueet kuuluvat todella arkeiseen suuralueeseen, onkin todettavissa vain siellä täällä esiintyvien arkeeisen kallioperän jäänteiden perusteella. Lapissa proterotsooiset liuskemuodostumat pei t tävät laajoja alueita. Niiden rinnastuksesta muihin proterotsooisiin komplekseihin on kiistelty, ja niitä on usein kutsuttu lapponiseksi kompleksiksi. Onkin totta, että edellä mainittujen kivilajityyppien lisäksi siellä on erotettavissa eräitä nimenomaan Lapille luonteenomaisia yksiköitä kuten vulkaniittivoittoinen Kittilän vihreäkivivyöhyke sekä monimuotoisia sedimenttikiviä (kloriittiliuskeita, kalkkisilikaattikiviä ja mustaliuskeita) ja vulkaniitteja (ultraemäksisiä komatiitteja) käsittävä Keski-Lapin liuskevyöhyke. Liuskekompleksien joukosta erottuu kvartsiitti-konglomeraattipatjoista koostuva, nuorempi Kumpu-muodostuma. Pohjois-Suomessa proterotsooisten sedimenttija vulkaniittimuodostumien ja arkeeisten kivien rajapinnalla tai sen tienoilla esiintyy yleisesti suuria laattamaisia gabro- ja peridotiittiluokan kivien muodostamia kerrosintruusioita. Perä-Pohjan liuskejakson eteläreunalla kerrosintruusiot kulkevat melkein katkeamattomana ketjuna Kemistä Penikkavaarain kautta Rovaniemen eteläpuolelle. Kuusamon liuskealueen eteläpuolella on erillisinä kappaleina Koillismaan (Syötteen - Porttivaaran - Näränkävaaran) kerrosintruusioryhmä, ja Keski- Lapin vihreäkivialueen pohjoisosassa pistää esille kartassa pyöreähkö, todellisuudessa sateenvarjomainen Koitelaisen suuri kerrosintruusio. Nämä intruusiot ovat vanhempia kuin niiden päällä olevien kerrostumien poimutus, joten ne ovat tunkeutuneet paikalleen aivan proterotsooisen tapahtumaketjun alkuvaiheessa. Puolangan ja Pohjois-Karjalan liuskejaksojen reunoilta tällaiset kerrosintruusiot puuttuvat, mutta sen sijaan niiden proterotsooisista liuskeista tavataan yleisesti pieniä ja pyöreähköjä, muurahaisen munan muotoisia serpentiniittipahkuja eli ofioliitteja. Nämä ovat usein muuttuneet talkki- tai asbestipitoiseksi kiveksi, joita on louhittu näiden mineraalien raaka-aineena tai rakennuskivenä, vuolukivenä. Edelleen Kuola-Karjalan suuralueella esiintyy myös proterotsooisia, svekofenniseen vuorijonopoimutukseen liittyviä granitoidimuodostumia. Suurin tällainen on Keski-Lapin graniittialue. Oman erikoisen kivilajikompleksinsa muodostaa Lapin granuliittivyöhyke. Sen pääkivilajina on vaalea, gneissimäinen, granaattipitoinen granuliittti,joka on voimakkaassa metamorfoosissa kadottanut kaikki alkuperäiset rakennepiirteensä. Granuliittivyöhyke poikkeaa jyrkästi ympäristöstään, ja sen katsotaankin työntyneen proterotsooisena aikana maankuoren alaosista nykyiseen paikkaansa. Kartassa esiintyy erillisenä ryhmänä vielä pohjoisimman Lapin gneissi- ja syväkivialue granuliittivyön koilliskyljellä. Sitä on pitkään pidetty osana arkeeista pohjakompleksia, mutta viimeaikaiset tutkimukset viittaavat sen proterotsooiseen ikään. Svekofennialainen suuralue Kuola-Karjalan suuralueen lounaispuolella sijaitsee svekofennisen orogenian päänäyttämö, Svekofennialainen suuralue. Täällä koko kallioperä on svekofennisiä tai sitä nuorempia kiviä ja vanhemmasta maankuoresta löytyy vain vähäisiä viitteitä eräiden kivilajien isotooppikoostumuksessa. Sedimentti- ja vulkaniittimuodostumat Svekofenniset pintasyntyiset kivet esiintyvät pitkinä, kiemurtelevina liuskejaksoina. Suurimpia jaksoja ovat Savon, Pohjanmaanja Pirkkalan gneissivyöhykkeet. Ne koostuvat valtaosaltaan kiillegneisseistä, jotka ovat usein migmatiittiutuneita. Eräillä alueilla, kuten Savossa, svekofennisiä gneissejä on työntynyt kauas Kuola-Karjalan suuralueelle. Kiillegneissien lisäksi näissä jaksoissa on vähäisempiä amfiboliittisia ja muita vulkaanisperäisiä kerroksia sekä grafiittigneissejä tai mustaliuskeita. Toisenlaisia liuskejaksoja on Varsinais-Suomessa, Uudellamaalla, Etelä-Hämeessä ja Tampereen pohjoispuolella. Eteläisin, Suomenlahden rannan suuntaisesti kulkeva liuskejakso (svioninen liuskejakso) sisältää huomattavia määriä vaaleita kvartsi-maasälpägneissejä sekä kalkkiki viäja niihin liittyviä karsia. Alue on itse asiassa jatke Ruotsin Bergslagenin alueelle, josta koko karsi-käsite on peräisin. Hämeestä Saimaalle puolestaan ulottuu repaleinen, voimakkaasti graniittiutunut Etelä-Hämeen liuskealue, jossa on runsaasti erilaisia vulkaanisperäisiä liuskeita ja kiillegneissejä. Harvinaisempina tähän vyöhykkeeseen kuuluu myös kvartsiitteja, joiden suurin esiintymä on Lahden Tiirismaa. Välittömästi Pirkkalan migmatiittisen gneissivyöhykkeen pohjoispuolella oleva kapea Tampereen liuskejakso taas koostuu erilaisista vulkaniiteista sekä sedimenttisistä kivistä (kiillegneisseistä, kiilleliuskeista ja konglomeraateista). Näi- 13

Geolog ian tutkimuskeskus, Opas - Geolog ical Su rvey of Finland, Guide 49, 2000 Boris Saltikoff, Kauko Puustin ell & Mikko Tonrri den kivien metamorfoosi on ouut suhteellisen lievää ja niissä on säilynyt runsaasti sedimenttien alkuperäisiä rakenteita. Ne ovatkin olleet prekambristen pintasyntyisten ki vien klassisia tutkimuskohteita jo 1800-luvun lopusta alkaen. Kaikki edellä kuvatut liuskemuodostumat ovat metamorfoituneet svekofennisessa orogeniassa. Sen yhteydessä niiden joukkoon ja ympärille on myös tunkeutunut suuria massoja erilaisia syväkiviä, peridotiitista graniittiin. Syväkivet Svekofenniset syväkivet ovat koostumukseltaan enimmäkseen granitoidisia, ts. graniitteja, granodioriitteja tai tonaliitteja. Tummempien kivien kuten gabrojen ja peridotiittien osuus on vähäinen, ja ne muodostavat useimmiten pieniä, yleisellä kartalla erottumattomia massiiveja. Svekofennisen orogenian varhaisvaiheeseen liittyy joukko pienehköjä tonaliittimassiiveja,joita on tavattu Pohjois-Pohjanmaalta Keski-Savoon ulottuvalla kapealla vyöhykkeellä. On mielenkiintoista, että lähes samalla alueella sijaitsee Vihannin - Pyhäsalmen - Pielaveden kiisumalmivyöhyke. Suurimmat svekofenniset syväkivimassiivit ovat iältään synorogeenisia eli samanaikaisia vuorijonopoimutuksen kanssa. Niistä on mainittava ennen kaikkea Suomen suurin syväkivialue, Keski-Suomen granitoidikompleksi. Se ulottuu Satakunnassa melkein Selkämeren rannikolle, Savossa Hirvensalmelle ja Pohjanmaalla Nivalaan. Sen ydinosat ovat pääasiassa karkearakeisia graniittejaja granodioriitteja, mutta reunaosissa, liuskevyöhykkeitä lähestyttäessä ne vaihettuvat vähitejlen granitoidien migmatisoimiksi pintasyntyisiksi kiviksi. Pieniä liuskeosueitaja myös tummempien syväkivien osia esiintyy toki massiivin sisäosissakin. Liuskevyöhykkeiden sisällä synorogeenisia granitoideja esiintyy pienempinä, usein pyöreähköinä muodostuminaja ennen kaikkea migmatiittien suoniaineksena (neosomina). Migmatiittialueilla granitoidien osuus voi olla hyvin suuri ja joskus on tulkinnanvaraista, merkitäänkö tällainen alue gneissi- vai granitoidialueeksi. Pohjanmaan liuskealueen läntisin osa, Merenkurkun rannikko on useimmissa kartoissa merkitty granitoidiksi, ja sitä on kutsuttu Vaasan graniitiksi. Todellisuudessa se on granitoidirikasta migmatiittia. Eteläisessä Suomessa, karkeasti ottaen Turku - Sulkava -linjan eteläpuolella valtaosassa migmatiitteja suoniaineksena on kalirikas myöhäisorogeeninen graniitti. Sen kanssa samanikäisiä granitoideja esiintyy muuallakin, myös Kuola-Karjalan suuralueella, missä tähän ryhmään kuuluu muun muassa suuri Keski-Lapin graniittialue. Myöhäisorogeenisten graniittien ryhmään on malmiesiintymäkartassa yhdistetty myös postorogeeniset graniitit, joita todellisuudessa esiintyy erillisinä pieninä intruusioina niin eräillä alueilla Etelä-Suomessa (mm. Äva ja Lemland Ahvenanmerellä ja Luonteri Etelä-Savossa) kuin Lapissa (Nattaset Sodankylässä ja Tepasto Kittilässä). Keski- ja myöhäisproterotsooiset muodostumat Kaikki edellä kuvatut kivilajimuodostumat liittyvät jollakin tavoin arkeeisen tai varhaisproterotsooisen (svekofennisen) maankuoren syntyyn. Sen sijaan rapakivigraniitit ovat keskiproterotsooisena aikana tunkeutuneet jo syntyneeseen ja osittain syväue kuluneeseen maankuoreen; niiden jähmetyttyäja maankuoren edelleen kuluttua lähes nykytasolle maahan kerrostui keskiproterotsooisiajotunisedimenttejä, ja vielä myöhemmin, aivan prekambrisen ajan lopulla kerrostui päällimmäiseksi myöhäisproterotsooisia (vendisiä) sedimenttejä. Rapakivet Rapakivet muodostavat Etelä-Suomessa sarjan pyöreähköjä syväkivimuodostumia, jotka voivat oha hyvinkin suuria (kuten Loviisasta Karjalan Kannakselle ulottuva Viipurin rapakivialue) tai melko pieniä (kuten Espoon Bodomin graniittimassiivi). Ne ovat itse asiassa hyvinkin ohuita, sienen lakin kaltaisia laattoja. Rapakivigraniittien koostumuksesta on huomattava niiden poikkeuksellinen fluoripitoisuus, mikä näkyy muun muassa rapakivialueiden pohjavedessä. Kuten kaikkiin fluoripitoisiin graniitteihin, rapakiviin liittyy myös tinapitoisuutta. Pieniä tinamineralisaatioita onkin tavattu useissa paikoissa rapakivien reunaosissa. Subjotuniset diabaasijuonet Rapakivien kanssa melkein samanikäisiä diabaasijuonia, subjotunisia diabaaseja, on tavattu Suomesta monesta paikasta. Ne ovat kooltaan yleensä sen verran pieniä, etteivät ne näy yleiskallioperäkartalla. Kuitenkin ryhmä on sikäli merkittävä, että kahdessa paikassa länsirannikolla sen kivissä esiintyy nikkelimalmia (Merikarvian Korkeakoski ja Maalahden Petolahti). 14

Geologian tutkimuskeskus, Opas - Geological Survey o[ Finland, Guide 49, 2000 Suornen metallimalmiesiintymät Jotunimuodostumat Jotuniseksi ryhmäksi kutsutaan Norjan Jotunheimista sekä muualtakin Fennoskandiasta tavattuja metamorfoitumattomia hiekka- ja savikiviä. Niiden synty liittyy aikaan, jolloin peruskallio oli jo jähmettynyt ja kulunut lähelle nykyistä maanpintaa. Tuolloin muutamassa paikassa Fennoskandiassa syntyi hautavajoamia, jotka pian täyttyivät hiekalla tai savella. Kiveksi kovettuneina näitä sedimenttejä tavataan Suomesta nyt Porin - Säkylän alueelta (Satakunnan hiekkakivi) ja Pohjois Pohjanmaalta (Muhoksen savikivi). Satakunnan hiekkakiviä halkoo vielä sarja rakojaja niitä pitkin tunkeutuneita diabaasijuonia. Nämä nuoret, postjotuniset oliviinidiabaasit poikkeavat subjotunisesta ryhmästä sikäli, että ne eivät missään sisällä sulfideja eivätkä näin ollen oie malmiotollisia. Toisaalta sulfidittomuudestajohtuen oliviinidiabaasi on hyvälaatuistaja haluttua kiuaskiveä. Myöhäisproterotsooiset muodostumat Satakunnanja Muhoksen muodostumatjatkuvat kauas Pohjanlahdelle. Muhoksen jotunimuodostuman edustalla olevan Hailuodon kallioperä on myös savikiveä ja alaosiltaan jotunista, mutta sen ylimmät osat on todettu vielä astetta nuoremmiksi, myöhäisproterotsooisiksi (vendisiksi). Paleotsooiset muodostumat Myöhäisproterotsooisten kivien syntymiseen on Suomen kallioperän muotoutuminen pääpiirteissään päättynytkin. Ainoastaan Käsivarren Lapin loppupäässä Suomen puolelle yltävätkaledoniseen Köli-vuoristoon liittyvät Saanan ja Haltin tunturien paleotsooiset liuskepatjat. Samaten paleotsooisen ikäisiä ovat Koillis-Suomen kaksi tunnettua nuorta alkalikivi- ja karbonatiitti-intruusiota (Iivaara ja Sokli). Oman lukunsa muodostavat Itä Suomesta löytyneet kimberliittipiiput, joista muutamista on tavattu pieniä määriä timantteja. MALMIESIINTYMIEN GEOLOGIA Malmiesiintymän määritelmä ja malmiesiintymäkartan esityksen perusteet Tässäjulkaisussa samoin kuin malmiesiintymäkartassa keskitytään metallisiin malmeihin ja niiden maankuoressa olevista muodostumista käytetään taloudellisista seikoistariippumatta yleistä nimitystä malmiesiintymä. Kartassa on siten varsinaisten malmiesiintymien li säksi esitetty useita potentiaalisia aiheita, joidenjoukosta saattaa tulevaisuudessa teknisen kehityksen myötä löytyäjokunen käyttökelpoiseksi esiintymäksi kasvava malmi, samoin kuin joukko aikanaan tärkeitä, mutta nykyisin merkityksettömäksi jääneitä pikkumalmeja. Malmiesiintymäkartassa esitetään kaikkien eri metallien malmit samassa kokoasteikossa. Metallien erilaisten hintojen vuoksi malmiesiintymien koon mittana ei voida pitää niiden malmitonnimäärää eikä edes metallisisällön tonnimäärää. Monissa kartoissa on tyydytty siihen, että esiintymätjaotellaan "suuriin" ja "pieniin" puhtaasti kokemusperäisesti. Kvantitatiiviseen kokoarviointiin on saatettu pyrkiä esimerkiksi suhteuttamalla malmin metallimäärä kyseisen metallin tunnettuihin maapallon kokonaisvaroihin (Lafitte 1984). Kuitenkin myös tällaisen jaottelun pohja on epäluotettava. Maapallon malmivarannoiksi on ilmoitettu joka vuosi hyvin erilaisia arvoja, mikä johtuu sekä uusista löydöistä että esimerkiksi joidenkin valtioiden salassapitoperiaatteiden muuttumisista. Tämän vuoksi käsillä olevassa Suomen malmiesiintymäkartassa on esiintymien koon mitaksi otettu yksinkertaisesti ni iden sisältämien metallien rahallisten arvojen summa. Valuuttaheilahtelujen ja rahayksikköjen vaihtumisten vuoksi malmiesiintymien suhteelliset koot on kuvattu rinnastamalla ne esimerkinomaisesti vastaavanarvoisten kupariesiintymien kokoihin. Esiintymät on piirretty karttaan palloina, joiden koko on suoraan verrannollinen esiintymän laskennalliseen raha-arvoon. Tärkein kriteeri malmikohteen mukaanottamiselle karttaan on ollut se, että kohteesta on ollut käytettävissä koko- ja pitoisuustietoja ainakin suuntaa antavan suuruusarvion laatimiseksi. Karttaa tarkasteltaessa on siis muistettava, että tarkimmat tiedot ovat kaivoksistaja epätarkimmat kaikkein pienimmistä malmiaiheista, joskin tästä johtuvaa epäyhtenäisyyttä on pyritty mahdollisuuksien mukaan minimoimaan. Todellisuudessa vain osa kunkin malmin metalleista on taloudellisesti käyttökelpoista ja malmin liiketaloudellinen arvo on aina huomattavasti pienempi kuin sen arvometallien laskennallinen yhteisarvo. Koska tämä suhde riippuu monista muista kuin geologisista, joskus nopeasti muuttuvista seikoista (kuten edellä Outokummun tapauksessa), on 15

Geologian tutkimuskesku s, Opas - Geological Survey of Finland, Guide 49, 2000 Boris Sal/ikoff, Kauko Puustinen & Mikko Ton/ti malmiesiintymäkartassa jätetty taloudellis-tekniset näkökohdat ottamatta huomioon ja malmit esitetään ikään kuin kaikki niiden sisältämät arvometallimäärät olisivat käyttökelpoisia. Teknisen osaamisen tehtäväksi jää sitten poimia tästä joukosta jalostuskelpoiset esiintymät. Malmiesiintymien syntytapoja Luonnon näkökannalta mal mit ovat kivilajeja kivilajien joukossa. Niitä on voinut muodostua maankuoren synnyn kaikissa vaiheissa, ja niitä esiintyy kaikissa kivilajiluokissa. Eräät emäksiset magmat ovat olleet niin metaliirikkaita, että niistä on kiteytynyt raskasmetalieja omina oksidi- tai sulfidimineraaleinaan, joita on jopa voinut rikastua kivilajimassiivin johonkin osaan. Tyypillisiä täiiaisia gabro- tai peridotiittiluokan kiviin liittyviä magmaattisia malmeja ovat kromimalmit (Kemi), nikkelimalmit (Kotalahti ja Hitura) sekä eräät rautamalmit (Otanmäki). Viimeksi mainitut sisältävät aina myös vaihtelevissa määrin vanadiinia ja titaania, jotka usein ovatkin niiden varsinaisia arvometalleja. Magmaattisia malmeja voi liittyä muihinkin syväkiviluokkiin. Joissakin granitoideissa esiintyy joskus kupari- tai molybdeenirikastumia, ja alkalikivi-karbonatiittiryhmän kiviin Iiittyy usein raudan sekä harvinaisten alkuaineiden rikastumia samoin kuin tärkeitä epämetallisten hyödykkeiden, esimerkiksi fosforin esiintymiä. Magmaattisen toiminnan jälkivaiheissa kallioperään on syntynyt erilaisia mineraalijuonia (esimerkiksi pegmatiitti- tai kvartsijuonia). Ne sisältävät paikoin rikkaitakin malmimineraalipitoisuuksia. Keski-Euroopan klassiset sinkki-lyijymalmit ovat valtaosaltaan juuri tällaisia postmagmaattisia juonia. Meillä juonimalmeina esiintyy etenkin molybdeenia ja kultaa, joskus myös lyijyä. Sedimentaatioprosessissa eri alkuaineita erkanee toisistaan ja rikastuu hyvinkin voimakkaasti. Selkeimpänä esimerkkinä ovat meriveden haihdutusj äännöksenä syntyvät vuorisuolaesi i ntymät. Myös raskasmetalieja on sedimentaatiossa rikastunut huomattavasti. Monien Suomenjärvien pohjalle saostuu tänäkin päivänäjärvimalmiksi kutsuttua rautamalmia,jota menneinä vuosisatoina on laajalti käytetty raudanvalmistukseen. Entisiä rautakerrostumia, jotka nykyisin ovat kovaa kiveä, ovat eri puolilta maailmaa tavattavat rautamuodostumat eli rautakvartsiitit. Niiden joukossa on hyvinkin suuriajoskin köyhiä rautamalmeja, kuten Itä-Karjalan Kostamuksen sekä Tammisaaren Jussarön esiintymät. Samaten mustaliuskeista, muinaisista hiili- ja rikkipitoisista savista, tavataan kohonneita raskasmetallien, etenkin nikkelin, sinkinjakuparin pitoisuuksia. Parhaimmillaan ne voivat yltää pitoisuudeltaan lähes taloudellisen malmin tasoiie, esimerkkinä Sotkamon Talvivaaran nikkeli-sinkkimalmi. Lopuksi mainittakoon sedimenttisinä malmeina kaikkien tuntemat kultahiekkaesiintymät kuten Ivalojoki ja Lemmenjoki. Tulivuoritoiminnan yhteydessä erilaisia alkuaineita saattaa härmistyä kaasuja tihkuvista raoista. Esimerkiksi Italian Solfatara-tulivuori on saanut nimensä siitä, että sieltä löytyy puhdasta rikkiä, jota on louhittu jo antiikin ajoista lähtien. Myös raskasmetallien mineraaleja saostuu tällä tavoin vulkaanisista höyryistä tai liuoksista sekä maanpinnalle että merenpohjalle, kuten muun muassa Punaisen meren pohjalta löydetyt "mustat tupruttajat" (black smokers) osoittavat. Myös monet vanhojen kivilajimuodostumien malmeista, kuten massiivisista rikkikiisumalmeista, on tulkittu alunperin vulkanogeenisiksi rikastumiksi. Suomen kallioperän kaikki pintasyntyiset kivilajit ovat läpikäyneet voimakkuudeltaan vaihtelevan metamorfoosin. Tässä yhteydessä malmimineraalitkin ovat jakautuneet uudelleen synnyttäen uusia rikastumiskohtia. Metamorfoosin jäljiitä kivet ovat usein muuttuneet lähes tunnistamattomiksi, ja monien alunperin sedimenttisten tai vulkanogeenisten malmien alkuperäkin jää arvailujen varaan. Mutta metamorfoosissa voi syntyä myös täysin uusia malmeja. Erityisesti kalkkipitoisissa sedimenttimuodostumissa on metamorfoosin aikana liikkunut runsaasti suolapitoisia reaktiokykyisiä liuoksia. Tällöin on syntynyt kalkkikiven, silikaattikivien ja ehkä myös graniittimagmojen jäännösliuosten reaktiotuotteena karsikiviä, jotka koostuvat erilaisista, muutoin harvinaisista kalsiumpitoisista silikaattimineraaleista ja jotka usein sisältävät runsaasti malmimineraaleja. Karsimalmit ovat usein hyvin rikkaita mutta pieniä; niinpä ne ovat olleet merkityksellisimpiä esi teollisina aikoina (esimerkiksi Sillbölen rautamalmi). Nykyaikana louhituista karsimalmeista mainittakoon Virtasalmen kuparimalmi sekä Kolarin alueen rauta-kuparimalmit. 16

Geologian tutkimuskeskus, Opas - Geological Survey oj Finlalld, Guide 49, 2000 Suomen metallimalmiesiintymät Suomen tärkeimmät malmityypit Suomesta tunnetaan kaikkien edellä kuvattujen ryhmien malmeja. Niitä on tutkittu niin kauan kuin vuorityötäkin on harjoitettu, ja jo vuonna 1738 ilmestyi yleiskatsaus Suomen malmiesiintymistä (Tilas 1738). Myöhemmistä perusteoksista on mainittava H.J. Holmbergin kirja "Materialer till Finlands geognosi" (l858),joka on säilyttänyt merkityksensä näihin päiviin asti. Nykyaikana malmiesiintymienja niiden eri piirteiden kuvauksia on sadoissa tieteellisissä julkaisuissa. Yksittäisiin malmeihin liittyviä kirjallisuusviitteitä on lueteltu malmiesiintymätietokannassa (Malmikanta 1999). Yhteenvetoja koko Suomen malmeista löytyy sekä suomenkielisinä (Rankama 1964, Kahma 1977, Papunen et al. 1986) että englanninkielisinä (Aurola 1954, Isokangas 1978, Frietsch et al. 1979, Mikkola 1980). Lisäksi on katsauksia eri alu eiden malmeista: Lapista (Stigzelius & Ervamaa 1962, Airas & Auranen 1984, Korkiakoski & Sorjonen-Ward 1997), Pohjanmaalta (Turkka 1994, Weihed & Mäki 1997), Itä-Suomesta (Loukola-Ruskeeniemi & Sorjonen-Ward 1997) ja Etelä-Suomesta (Ehlers 1997). Kuvauksia eri malmityypeistä luetellaan alempana asianomaisten tyyppien kohdalla. Rautamalmit Rauta on maankuoren yleisin raskasmetalli, ja pienissä määrin sitä esiintyy kaikissa kivissä. Rautamalmeiksi sanotaankin niitä muodostumia, joihin rautaa on rikastunut poikkeuksellisen paljon (rautapitoisuus 30-50 %) jajotka ovat muutenkin jalostukseen sopivia. Tällaisiakin muodostumia löytyy useiden kivilajiluokkien joukossa (Nuutilainen & Paakkola 1977). Suomen rautamalmeista on Rautaruukki Oy:ssa koottu 1970-1uvulla kattava luettelo, jota säilytetään arkistoituna raporttina (RAETSU 1982). Suomen suurimmat rautamalmit kuuluvat magmasyn tyisiin titaani -vanadiini -rautamalmeihin. Niiden malmimineraaleina ovat hiukan vanadiinia sisältävä magnetiitti ja ilmeniitti, joka usein tosin on verkkomaisesti kasvanut yhteen magnetiitin kanssa. Magnetiitista voidaan jalostaa rautaa ja vanadiinia ja ilmeniitistä titaaniyhdisteitä. Näiden alkuaineiden runsaussuhteet määräävät malmin päähyödykkeet. Tällaisia malmeja ovat ensinnäkin Vuolijoen Otanmäen vanadiini-rauta-titaanimalmi [359] I, joka ajoittain tuotti jopa 10 % koko maailman vanadiinista (Illi et al. 1985), sekä Taivalkosken Mustavaaran vanadiinimalmi [402]. Kälviän Koi vusaarennevan [239] ja Honkajoen Peräkorven [127] titaanimalmit sekä Kolarin Karhunjupukan titaani-vanadiinimalmi [495] edustavat viime vuosien löytöjä. Kaikki liittyvät proterotsooisiin gabro-peridotiittiluokan kiviin. Edelleen Suomessa on useita rautamalmiesiintymiä,jotka kuuluvat sedimenttisten rautamuodostumien ryhmään. Suuria tämäntyyppisiä malmeja esiintyy maapallolla poikkeuksellisen paljon arkeeisten kivienjoukossa, meitä lähimpänä Vienan Karjalan Kostamuksessa. Suomestakin löytyy Kostamuksen kai taisia, j oskin pienempiä arkeeisia rautamuodostumamalmeja, kuten Ilomantsin Huhuksen alueen esiintymät [222, 223, 226, 227]. Proterotsooisella puolella tähän ryhmään kuuluvat Kittilän lukuisat esiintymät, nimittäin Porkonen [570], Pahtavaara [569], Haurespää [564] sekä Silmänpaistama [568], joista eräissä on myös huomattavaa mangaanipitoisuutta. Samaan ryhmään kuuluvaa Suomenlahden rannikolla sijaitsevaa Jussarön esiintymää [5] on louhittu sekä esiteollisena aikana 1800-luvulla että toisen maailmansodan jälkeen vuosina 1950-1960. Suurin osa vanhoina aikoina Etelä-Suomesta louhituista rautamalmeista kuuluu karsimalmien ryhmään, jota esiintyy etenkin eteläisimmän Suomen svionisen liuskejakson kalkkipitoisissa vyöhykkeissä Paraistenja Helsingin välisellä alueella. S yntytapansa vuoksi nämä malmit ovat tyypillisesti pieniä ja rikkaita ja sisältävät hieman kiisuja. Samoihin karsivyöhykkeisiin liittyy myös Orijäryen sinkki-kupari-lyijymalmiryhmä. Rautamalmien synnyn kannalta on mielenkiintoista havaita, Useimpien rautamalmiemme päämineraali on tummanharmaa magnetiitti. Raajärven malmia. Valok.: 1. Vääräin en, GTK. 'Huom: hakasuluissa oleva numero viittaa malmiesiintymäkartassa ja liitteessä I käytettyyn esiintymän llumerooil. 17

Geologian tutkimuskeskus, Opas - Geological Survey 0/ Finland, Guide 49, 2000 Boris Saltikoff, Kauko Puustinen & Mikko Tontti l.emmelljoki (Au) lvaiojoki (Au) (Fe, Nb) EIijIM (Q-) RaajIrvi (Fe) KonaijArvI (PGM) Otanmaki (Fe. li, V) PyhAsaImi (Zn, Cu, 5) KdaIehIi (N, Cu.. ( Cu) VIrtasaImi (Cu) HIMIri Au, YICjIrvi (Cu, W, Au) KyImIkoaki (Ni, Cu) KutemajIrvI (Au) Matasvaara (Mo) Luikonlahti (Cu, 'i') Palkkaja ra (U) ~ Vuonos (Ni) 0uI0kumpu (Cu) Suomen tunnetuimpia malmiesiintymiä. 18

Geologian tutkimuskesku s, Opas - Geological Survey oj Fin la nd, Guide 49, 2000 Suomen metallimalmiesiintymät että svionisen jakson karsihorisonttien kupeessa kulkee myös vähäisiä rautamuodostumaketjuja. On mahdollista, että karsimalmeihin kerääntynyt rau ta on alunperin ainakin osittain uuttunut noista rautamuodostumista. Monista rautamalmeista löytyykin kummankin syntytavan piirteitä, ja niiden luokittelu on hieman mielivaltaista. Tunnettuja Etelä-Suomen karsirautamalmeja ovat Vantaan Sillböle [32] ja Hämeenkylä [31], Lohjan Ojamo [30] sekä Kiskon Malmberg [18]. S amanlaisia karsi -rau tamuodostumapiirteitä omaavia malmeja ovat Kolarin esiintymät (Hiltunen 1982), kuten Rautuvaara [496], Hannukainen [498] ja luvakaisenmaa [487]. Niissä on myös useimmiten jonkin verran sulfideja, ja eräitä osia Rautuvaaran alueen esiintymistä on katsottava suorastaan kuparimalmeiksi. Savukosken Soklin karbonatiittimassiivissa [595] on osia, joiden rautapitoisuus on merkittävä (Vartiainen & Paarma 1979). Louhituista malmeista mainittakoon vielä Kemijärven Misin alueen malmiesiintymät (Siirama 1976), kuten Kärväsvaara [458], Raajärvi [451] ja Leveäselkä [447]. Niiden metallogeenisestä ryhmityksestä on kiistelty, niille on esitetty toisaalta magmaattista, toisaalta metamorfista (karsityyppistä) syntyä. Kromimalmit Suomen kromimalmit, kuten kaikki maapallon huomattavat kromimalmit, ovat synnyltään magmaattisia samoin kuin edellä kuvatut titaani-rautamalmit. Ne ovat gabro-peridotiittimassii veihin liittyviä kromiittirikastumia, joissa on 20-30 % kromia. Toisin kuin vastaavia rautamalmeja, niitä ei esiinny missään muualla kuin Pohjois-Suomen suurissa kerrosintruusioissa. Kemin - Penikkain jaksossa sijaitsee Suomen tällä hetkellä kaikin puolin suurin ja merkittävin malrni, Kemin Elijärven kaivos [388] (Alapieti et al. 1989). Malmipitoinen jakso jatkuu koilliseen, mistä tunnetaan pieni Sompujärven malmi [394]. Sodankylän suuri, sateenvarjomainen Koitelaisen massii vi (Mutanen 1997) sisältää lähes koko pinta-alallaan kaksi päällekkäistä kromimalmihorisonttia [581 ja 582],joihin sisältyy satoja miljoonia tonneja kromia. Koska nämä kuitenkin sijaitsevat mahdollisella tulevalla luonnonsuojelualueella ja ovat vain metrin paksuisia, ei niiden hyödyntämistä oie edes ajateltu, semminkin kun Kemin kaivos täyttää maan tarpeet vielä pitkälle tulevaisuuteen. Kaikkein uusin kromimalmilöytö on Savukosken Akanvaara [468 ja 469] (Mutanen 1997). Ke min kromi kaivos. Va /ok.. OU lokumpu Oy:n arkisto 19

Geologian tutkimuskeskus, Opas - GeoLogicaL Survey of FinLand, Guide 49, 2000 Boris SaLtikoff, Kauko Puustinen & Mikko TOll 11 i Nikkelimalmit Lähes kaikki nikkelimalmimme ovat kromimalmien tavoin magmasyntyisiä ja liittyvät gabro-peridotiittiluokan kivimassiiveihin (Papunen & Gorbunov 1985, Puustinen, Saltikoff & Tontti 1995). Mutta kun kromimalmien isäntinä oli laaja-alaisia kerrosintruusioita, ovat kerrosintruusioiden nikkelimalmit aina heikkolaatuisia; rikkaampia nikkelimalmeja esiintyy pienissä intruusioissa, joita löytyy runsaasti maan eteläisemmistäkin osista. Itse asiassa lähes kaikki kaivostoimintaan johtaneet nikkelimalmiesiintymät sijaitsevat svekofennialaisen suuralueen piirissä tai siihen liittyvällä Savon alueella s vekofennisissa gabro-peridotiitti -in truu sioissa. Toisenlaisen nikkelimalmityypin muodostavat mustaliuskeiden sulfidirikastumat, joissa on säännöllisesti kohonneina pitoisuuksina nikkeliä, kuparia ja sinkkiä. Svekofenniset nikkelimalmit liittyvät gabroperidotiitti-intruusioihin, jotka sijaitsevat Keski Suomen granitoidimassiivia ympäröivissä kiillegneissi valtaisissa liuskevyöhykkeissä. Niiden jakautumisessa voidaan hahmottaa useita kapeahkoja vyöhykkeitä. Savossa on Kerimäen ja Tervon välillä lähes katkeamaton ketju nikkeliesiintymiä, joukossa Suomen tärkeimpiin kaivoksiin kuuluneet Leppävirran Kotalahti [177] ja Enonkosken Laukunkangas [193]. Tämän vyöhykkeen jatkeilla on toisaalla Nivalan malmiryhmä eli Hituran [252] ja Makolan [251] kaivokset sekä joukko pienempiä esiintymiä, toisaalla Parikkalan pari esiintymää [125, 126]. Toinen merkittävä nikkelimalmivyöhyke kulkee Porista Kylmäkoskelle. Sieltä löytyvät nyt jo toimintansa lopettaneet Vammalan Stormin [80] ja Kylmäkosken [69] kaivokset sekä kymmeniä pienempiä esiintymiä. Näiden kahden vyöhykkeen lisäksi on yksittäisiä merkittäviä esiintymiä, muun muassa Taipalsaaren Telkkälä [110] ja Ahokkala [111], Puumalan Kitula [114] sekä Merenkurkun lähellä, me ren aha sijaitseva Oravainen [229]. Muutamat svekofennialaisen suuralueen nikkelimalmit näyttävät liittyvän svekofennisiä ki viä nuorempiin juoni-intruusioihin, subjotunisiin diabaaseihin. TäHaisia ovat Maalahden Petolahti [129] ja Merikarvian Korkeakoski [55]. Kuola-Karjalan suuralueella esiintyy nikkelimalmeja sekä proterotsooisissa liuskevyöhykkeissä ja kerrosintruusioissa että varsinaisissa arkeeisissa komplekseissa. Edellisiin kuuluvat Outokumpu-muodostuman nikkelimalmit, Puolangan liuskejakson mustaliuskemalmit sekä Pohjois-Suomen kerrosintruusioiden nikkelimineralisaatiot;jälkimmäisiä ovat ennen kaikkea arkeeisten vihreäkivi vyöh y kkeiden nikkelimalmi t. Outokummun kuuluisa kuparimalmi sijaitsee kvartsikivessä liuskepatjassa, johon kuuluu kv artsiki vikerroksen li säksi serpen ti nii tti ä, Kotalahden kaivos. VaLok.: J. Väätäillen, GTK. Nikkelimalmia. Hitura. VaLok.: 1. Väätäillen, GTK. 20

Geologian tutkimuskeskus, Opas - Geological Survey of Finland, Guide 49, 2000 Suomen metaljimalmiesiintymät dolomiittia, karsia ja mustaliusketta. Kuparimal-min kupeessa olevaan karsihorisonttiin liittyy erillinen nikkeli-kobolttimineralisaatio, Keretin nikkelimalmi [213]. Sama assosiaatio jatkuu koko Outokumpu-jaksossa. Monissa paikoissa sütä onkin tavattu vastaavia nikkelimalmeja, joista suurin on kaivostoiminnan kohteena ouut Vuonoksen esüntymä [216]. Puolangan liuskejaksossa esüntyy paikoin nikkelimineralisaatioita muodostuman mustaliuskekerroksessa, esimerkiksi Sotkamon Talvivaarassa [300], Rautavaaran Korpimäessä [284] ja Pappilanmäessä [294] sekä Sotkamon Alasessa [299]. Nämä muodostumat ovat laaja-alaisia, ja huolimatta alhaisista arvometallipitoisuuksista niiden metallisisältö on hyvin suuri. Talvivaaran nikkeli-sinkki-kupariesiintymän käyttöönottoa onkin harkittu vakavasti. Pohjois-Suomen suuret kerrosintruusiot sisältävät paikoin, paitsi aikaisemmin kuvattuja kromi- ja vanadünimalmeja, myös suuria, joskin köyhiä nikkelimineralisaatioita. Nüden esünty-misessä Peräpohjan - Koillismaan kerros-intruusioketjussa on havaittu sellainen mielen-kiintoinen piirre, että kromimalmit liittyvät kaikki ketjun läntiseen osaan ja nikkelimalmit enimmäkseen itäiseen. Huomattavimpia malmeja ovat Taivalkosken Porttivaara [400] ja Ranuan Vaaralampi [408]. Mainittakoon, että läntisen kerrosintruusioryhmän yhteydessä esüntyy platinamalmeja, jotka käsitellään omana ryhmänään jäljempänä. Puhtaasti arkeeisten kompleksien alueella nikkelimal mej a esiintyy vihreäki vi vyöhykkeisiin liittyvissä komatiittisissa peridotiittimassiiveissa. Tähän ryhmään kuuluvat Itä-Suomesta Kuhmon Arola [385], Suomussalmen Hietaharju [414] ja Peura-aho [415] sekä irrallisena Lieksan Tainionvaara [319], jota on myös louhittu. Toinen komatiitteihin liittyvä nikkelimalmialue on luoteis-lappi. Siihen kuuluvat Enontekiön Ruossakero [602] sekä Kittilän Puljun jakson esiintymät [535-544]. Näiden malmien luonteenomainen piirre on niiden alhainen kuparipitoisuu s. Erikoista malmityyppiä edustaa Kittilän Sirkan nikkeli-koboltti-kupari-kultamalmi [526]. Se kuuluu Kittilän malmiprovinssiin, jossa on lisäksi puhtaita kuparimalmeja (Pahtavuoma ja Riikonkoski) sekä kultamalmeja (Saattopora). Sirkan malmi ei liity gabroidisiin intrusiiveihin vaan al bii ttiki vi -fy llii tti -vihreäki viassosiaatioon. Suurista nikkeliesiintymistä on mainittava vielä Sodankylän Keivitsa [576] (Mutanen 1997). Sen liittäminen johonkin edellä kuvattuun malmityyppiin on vaikeata. Se on monia metalleja sisältävä esiintymä, jonka arvometallipitoisuudet ovat kuitenkin sen verran alhaisia, että sitä ei oie alettu hyödyntää suurista mineraalivaroista huolimatta. Ku parimalmi t Suomen, kuten koko maailman, kuparimalmit kuuluvat paljon useampiin malmityyppeihin kuin edellä mainittujen metallien malmit (Inkinen & Hiltunen 1980, Mikkola & Rouhunkoski 1980). Myös niiden alkuainevalikoima on kirjava. Niinpä usein on makuasia, sanotaanko jotain malmiryhmää kupari-sinkkimalmiksi vai sinkki-kuparimalmiksi. Suomen suurin ja kuuluisin kuparimalmi on ollut nyt jo pois louhittu Outokumpu [215]. Se sijaitsee Pohjois-Karjalan liuskealueen keskiosassa, missä kiilleliuskeiden välissä kiemurtelee ketju serpentiniittilinssejä (Koistinen 1981). Niihin liittyy usein kivilajivyöhyke, johon kuuluu karbonaattikiviä, karsia, hienokiteisiä kvartsikiviä sekä mustaliuskeita, jotka vaihettuvat ympäristön kiillegneissiksi. Tämän kivilajijakson kvartsikiviosassa sijaitsee Outokummun malmi. Kuparin lisäksi se sisältää sinkkiä, nikkeliä, kobolttia, kultaaja eräitä muitakin metalleja. Niinpä esimerkiksi Outokummun kobolttituotanto on parhaina vuosina 1960- ja 1970-1uvulla muodostanutjopa 6 % maailman tuotannosta. Samaan jaksoon liittyy useita muitakin samantyyppisiä malmeja. Näistä Kaavin Luikonlahti [302] (Eskelinen et al. 1983) ja Outokummun Vuonos [217] ovat olleet kaivostoiminnan kohteina. Vuonoksen kuparimalmin kattopuolella esiintyy vielä aikaisemmin mainittu erillinen nikkelimalmi, jota on niinikään louhittu. Samantapainen nikkelimineralisaatio löytyy myös Outokummun esiintymän kupeesta. Toinen suurehko kuparimalmivaltainen ryhmä löytyy länsi-lapista (Inkinen 1979). Täällä sijaitsevat Kittilän Pahtavuoman [524] ja Riikonkosken [516] kuparimalmit sekä samantyyppiset, mutta muiden metallien hallitsemat Saattoporan kulta-kuparimalmi [522] ja Sirkan Kuparimalmia. Virtasalmi. Valok.: J. Väätäinen, GTK. 21

Geologian tutkimuskeskus, Opas - Geological Survey of Finland, Guide 49, 2000 Boris Saltikof!, Kauko PUl/stillell & Mikko TOllfti nikkeli-koboltti-kuparimalmi [526]. Esiintymät liittyvät Kittilän vihreäkivialueen vulkaanisiin ja sedimenttisiin kiviin. Samalta alueelta tunnetaan myös erillisiä kultaesiintymiä. Merkittäviä kuparimalmeja ovat edelleen Kiskon Aijala [17] ja Orijärvi [24] (Latvalahti 1979) sekä Pielaveden Säviä [274] (Huhtala 1979). Nämä kuuluvat kuitenkin alueidensa sinkkimalmivyöhykkeisiin (Orijärven - Metsämontun vyöhykkeeseen ja Vihannin vyöhykkeeseen), joiden yhteydessä ne käsitellään. Ylöjärven kuparimalmi [95] sisältää kuparin lisäksi volframiajakultaa(himmietal.1979). Tämä on tyypillistä Tampereen pohjoispuolella itä-länsisuunnassa kulkevalle malmivyöhykkeelle, johon Ylöjärven lisäksi kuuluvat muun muassa Viljakkalan Haverin [97] ja Oriveden Kutemajärven [100] kultamalmit sekä Kangasalan Ahvenlammin [99] ja Luhangan Tammijärven [116] volframimalmit. Malmivyöhyke sijaitsee Keski-Suomen granitoidialueen eteläpuolella, missä laajan gneissi- ja liuskejakson pohjoislaidalla on amfiboliittirikas kaistale. Malmit esiintyvät amfiboliitti- ja Iiuskevyöhykkeissä, mutta selvästi vierasmuotoisina, usein piippumaisina muodostumina, joiden kivilaji on vahvasti muuttunutta, kvartsiutunutta ja turmaliiniutunutta (Ylöjärvi) tai serisiittiytynyttä (Kutemajärvi) massaa. Yksittäisiä kaivostoimintaan johtaneita kuparimalmeja ovat edelleen Pyhäselän Hammaslahti [204] sekä Virtasalmen Hällinmäki [154]. Edellinen sijaitsee keskellä karjalaista kiilleliuskealuetta, missä eräs karkearakeinen kerros sisältää kupari-sinkkimalmia. lälkimmäinen on tyypillinen karsimalmi, jonka isäntäkivi, tumma granaatti-pyrokseenikivi, muistuttaa Etelä-Suomen karsirautamalmien kuten Sillbölen kiveä. Näiden suurten kuparimalmien lisäksi Suomesta tunnetaan suuri joukko pieniä malmiutumia. Niitä on löydetty sitäkin runsaammin, kun vielä muutamia vuosia sitten malminetsintä painottui kansannäytteisiin ja kuparikiisu silmiinpistävänä mineraalina helposti herätti ihmisten huomiota. Erikseen mainittakoon Pohjois-Karjalan ja Kainuun jatulivyöhykkeen metadiabaaseista tavatut pienet mutta rikkaat kuparijuonet (Kontiomäen Hokka ja Kyykkä, Pudasjärven Iinattivaara, Sallan Ahola). Nykymittakaavassa ne ovat mitättömiä, mutta 1700- ja 1800-luvuilla niitä jopa louhittiin. Kaikki edellä luetellut kuparimalmit sijaitsevat proterotsooisissa muodostumissa. Arkeeisten kivien alueelta ei varsinaisia kuparimalmeja juuri tunneta. Outokummun vanhan kaivoksen onkaloita. Valok.: Outokumpu Oy:n arkislo 22

Geologian tutkimuskeskus, Opas - Geological Survey 0/ Finland, Guide 49, 2000 Suomen metallimalmiesiintymät Sinkki- ja lyijymalmit Sinkkimalmit ovat vielä suuremmassa määrin monimetallimalmeja kuin kuparimalmit. Sinkin lisäksi ne sisältävät vaihtelevissa määrin kuparia, Iyijyä ja hopeaa, joskus myös kultaa. Suomen suurimmat sinkkimalmiryhmän esiintymät sijaitsevat Pohjois-Pohjanmaan - Pohjois Savon alueella, Vihannin - Pyhäsalmen - Pielaveden vyöhykkeessä. Sen nimikkoesiintymät edustavat samalla vyöhykkeen malmityypin eri painopisteitä: Vihannissa [344] vallitsevana malmityyppinä on sinkkimalmi (Autere et al. 1991), Pyhäsalmella [286] kompakti rikkikiisumalmi (Helovuori 1979) ja Pielaveden Säviässä [274] kuparimalmi (Huhtala 1979). Kuitenkin kaikki nämä sekä vyöhykkeen muut, pienemmät esiintymät sisältävät kaikkia mainittuja malmikomponentteja sekä luonteenomaisena harmemineraalina baryyttia. Tällaisia malmeja on maailmalla kutsuttu osuvalla nimellä massiiviset sulfidimalmit. Alkuperältään niiden on tulkittu olevan vulkaanis-ekshalatiivisia (tulivuoritoiminnan Iiuoksista ja höyryistä saostuneita) malmeja. Malmien sivukivinä on kuitenkin aina myös jonkin verran dolomiittia tai karsikiviä, joten karsiprosessilla on täytynyt olla osuutta malmiaineksen rikastumiseen. Vihannin vyöhyke alkoi hahmottua toisen maailmansodan jälkeen, kun Vihannin esiintymä löydettiin vuonna 1946 ja Pyhäsalmen malmi vuonna 1959. Siitä alkaen vyöhyke on ollut tuottoisaa kaivostoiminta-aluetta. Vihannin kaivos toimi vuosina 1954-1992, Pyhäsalmi toimii edelleen (vuodesta 1962 alkaen) ja on nyt läntisen Euroopan syvin kaivos (1441 m), ja 1980-1uvulta alkaen on louhittu sen satelliittikaivoksina myös pienempiä Ruostesuon [289] ja Mullikkorämeen [287] esiintymiä. Toinen tärkeä sinkki-kupari-lyijymalmivyöhyke sijaitsee Etelä-Suomessa, Paraisten - Kiskon alueella. Toisin kuin Vihannin vyöhyke, tämä on ollut tunnettu kaivosalue jo yli kolmensadan vuoden ajan. Vanhoina aikoina sinkkiin ei tosin kiinnitetty paljoakaan huomiota, malmeja louhittiin etupäässä kuparin tai lyijyn vuoksi ja kaivokset olivat useimmiten mitättömän pieniä. Tällaisia historiallisia nimiä ovat Paraisten Attu [4], Pohjan Nyckeln [14], Kiskon Iilijärvi [27], Lohjan Paavola [22] ja ydinvyöhykkeen jatkolta Inkoon Lagnäs [26]. Suurten malmien joukkoon yltää vanhoista löydöksistä vain Kiskon Orijärvi [24], jota onkin louhittu pienin katkoksin melke in 200 vuoden ajan vuosina 1757-1955. Toisen maailmansodan jälkeen, 1940-luvulla alueelta löydettiin kaksi uutta suurta esiintymää, kuparivaltainen Aijala [17] ja sinkki-lyijyvaltainen Metsämonttu [16] (Latvalahti 1979). Viime aikoina on myös Atusta löydetty uusia malmivaroja. Tämän vyöhykkeen malmit liittyvät tyypillisesti alueen kalkki-karsihorisontteihin, samoin kuin niitä lähellä sijaitsevat rautamalmit. Itse asiassa ne muistuttavat hyvin suuresti Keski Ruotsin kuuluisan Bergslagenin malmialueen esiintymiä, joista koko karsi-käsite on peräisin. Yksittäisiä sinkkiryhmän malmeja on edelleen Kankaanpään Verttuunjärvi [58], Someron Tupala [34], Imatran Salo-Issakka [124] sekä arkeeisella alueella Sotkamossa sijaitseva Taivaljärvi [323]. Viimeksi mainittu esiintymä on sikäli poikkeuksellinen, että sen tärkein arvometalli on hopea. Puhtaita lyijymalmeja, jotka eivät kuulu edellä käsiteltyyn sinkki -kupari-lyijymalmiryhmään, on Suomessa vähän. Suurin on Pohjanmaan liuskevyöhykkeessä sljaltseva Korsnäsin lyijymalmi [128]. Se on kiillegneissin ruhjeessa sijaitseva kalsiitti-lyijyhohdejuoni, jossa on myös huomattavasti apatiittia, baryyttia, zeoliitteja ja muita harvinaisia mineraaleja. Lyijyn lisäksi malmi sisältää suhteellisen runsaasti lantanideja. Kompaktia rikkikiisumalmia, jossa jokunen rae kuparikiisua (voimakkaamman keltainen) ja sinkkivälkettä (tumma). Pyhäsalmi. Valok.: 1. Väätäinen, GTK. Metallinhohtoista lyijyhohdetta ja lasimaista kalsiittia. Korsnäsin lyijymalmi. Valok.: J. Väätäinen, GTK. 23

Geolog ian tutkimuskeskus, Opas - Geological Survey of Fililand, Guide 49. 2000 S oris Saltikoff, Kauko Puustillell & Mikko TOlltti Harvinaisten metallien malmit eella graniitissa esiintyy näyttäviä, mutta hajanaisia ja pieniä molybdeenihospesäkkeitä. Volframimalmit Suomen volframimalmit ovat kaikki scheeliittiä (kalsiumvolframaattia) sisältäviä enemmän tai vähemmän karsimaisia muodostumia. Ne liittyvät aina amfiboliittimaisiin kiviin (emäksisiin vulkaniitteihin tai karsiin) tai joskus grafiittipitoisiin karsiin. Koska scheeliitti fluoresoi voimakkaasti ultraviolettisäteilyssä, on täiiaisia malmiaiheita löydetty runsaasti 1970-luvulta alkaen, kannettavien UV-Iamppujen yleistymisen myötä. Kuitenkin suurempia ja rikkaampia mineralisaatioita on tavattu vain harvoin. Hyödyntämiseen asti scheeliitti on päässyt meillä vain Ylöjärven [95] kuparimalmin sivutuotteena (Himmi et al. 1979). Ylöjärven kanssa samassa malmivyöhykkeessä sijaitsee Kangasalan Ahvenlammin volframiesiintymä [99] sekä Luhangan Tammijärven tina-volframimineralisaatio [116]. Muita volframimineralisaatioita ovat Pohjanmaalla Kaustisen Kirkkoharju [238], Lapissa Sallan Kuskoiva [593] ja Hämeenlinnan ympäristössä Hattulan Kuivajärvi [63]. Mikään näistä ei oie osoittautunut lähimainkaan taloudelliseksi esiintymäksi. Maai I man laajuisesti arvostettua volframi i ttia (rautavolframaattia) ei Suomesta oie juuri löydetty. Sitä tunnetaan vain irtolohkareena ja vain yhdestä paikasta, Alahärmän Fleininkylästä. Molybdeenimalmit Molybdeenimalmin muodostaa poikkeuksetta molybdeenihohdepirote, jota esiintyy kvartsijuonissa tai kvartsiutuneessa graniittisessa kivessä. J oskus malm i sisältää myös jonki n verran kuparia. Useissa tapauksissa tällainen granitoidi on tulkittu subvulkaaniseksi kiveksija malmi luokiteltu kupari-porfyyrimalmiksi. Yleensä molybdeenima:imit ovat laaja-alaisia, mutta köyhiä. Suomessa molybdeenimalmeja on tavattu sekä arkeeisista että proterotsooisista granitoideista, ku i tenkin vain liuskevyöhykkeiden alueelta (Kulonpalo & Marmo 1955). Arkeeisiin malmeihin kuuluu ainoa Suomessa louhittu esiintymä, Lieksan Mätäsvaara [318], sekä Suomussalmen Aittojärvi [420]. Proterotsooisissa muodostumissa hajanaisia molybdeenimineralisaatioita on ennen kaikkea Pohjanmaalla Kalajoen Susineva [327], mutta myös Savossa Savonlinnan Varparanta [187] ja Länsi Lapissa Y1itornion Kivilompolo [430]. Kittilän Tepasto [530] on tyypillinen esimerkki tällaisesta epäedullisesta malmimuodostumasta: laajalla alu- Antimonimalmit Suomesta on löydetty varsinaisia antimonimalmeja hyvin suppealta alueelta, Seinäjoen - Nurmon rajamailta. Täällä esiintyy joukko keskenään samantyyppisiä malmiutumia, jotka sisältävät antimonimineraaleja pirotteena kvartsiutuneissa vulkaanisperäisissä gneisseissä. Maailmanlaajuisena erikoisuutena mainittakoon, että malmimineraalien joukossa täällä esiintyy metallista antimonia. Suurin esiintymä on Nurmon Kalliosalo [134]. Kaikki antimoniesiintymät sisältävät myös jonkin verran kultaa, ja alueella esiintyy myös muutamia (tosin pieniä) varsinaisia kultamalmeja. Edelleen samalla alueella esiintyy gneissipatjoissa volframirikastumia ja pegmatiiteissa tinarikastumia. Näiden yhteyttä antimonimalmeihin ei tunneta. Jonkin verran antimonia sisältävät myös Haverin - Ylöjärven - Kutemajärven vyöhykkeen kultaja kuparimalmit. Tinamalmit Tinaa esiintyy maapallolla yleisesti granuttlintruusioiden jälkivaiheiden rikastumina, pegmatiittijuonissa tai itse graniittimassiiveissa graniitin m uuttu misvyöhy kkeissä, grei sen -nimisessä ki vilajissa. Näin on asia myös Suomessa (Haapala 1993). Suurimmat tinamineralisaatiot liittyvät eräisiin pegmatiitteihin. Edellä kuvatulla Seinäjoen - Nurmon antimonimalmialueella on myös muutamia pegmatiitissa sijaitsevia tinamalmeja, joista suurin on Seinäjoen Perälä [138]. Sen sijaan tinapitoisiksi tiedetyistä rapakiviintruusioista ei oie löydetty yhtään merkittävää tinamalmia. Niiden reunamilla ja ympäristössä on tosin vähäisiä greisenjuoniparvia ja -pahkuja, joissa on tinarikastumia. Tunnetuin näistä on paljon tutkittu, mutta kooltaan vaatimaton Eurajoen mineralisaatio [43]. Niobimalmit Suomen suurimmat niobirikastumat on tavattu Soklin karbonatiittimassiivista [595] (Vartiainen & Paarma 1979). Se tunnetaan lähinnä fosforimalmeistaan, mutta eräät sen osat sisältävät magnetiittia sekä pyroklooria si inä määrin, että nii- 24

Geologian tutkimuskeskus, Opas - Geological Survey oj Finland. Guide 49, 2000 Suomen metallimalmiesiintymät den hyödyntärnistä rauta-niobimalmina on vakavasti harkittu. Vuolijoella, Otanmäen alkaligneissimuodostuman yhteydestä on tavattu muutamia n iobi -lantanidirikastumia, joissa tärkeirnpänä niobimineraalina on fergusoniitti. Näistä Kontioahon [361] ja 10kikankaan [352] esiintymät ovat merkittävimmät. Mainittakoon, että Etelä-Suomen pegmatiitit ovat klassisia niobi- ja tantaalimineraalien löytöpaikkoja (niobi ja tantaali ovat kemiallisesti hyvin sarnanlaisia ja esiintyvät aina yhdessä). Onhan koko alkuaine tantaali alkuaan keksitty Kemiön pegmatiitin tapioliittimineraalista. Niobimalmeina nämä pegmatiitit ovat kuitenkin merkityksettömiä. J alometallimalmit lalometalleista kulta ja platina esiintyvät selvinä omina malmityyppeinään. Hopea kuuluu oleellisena osana sinkkimalmeihin, joiden yhteydessä se on käsitelty. Kultamalmit Kultaa on maailmassa tuotettu ikimuistoisista ajoista alkaen irtohiekasta huuhtomalla. Tämä tuotantotapa on säilyttänyt asemansa nykyaikaan asti, vaikka suurin osa kullasta tulee nykyisin kalliomalmeista. Näin on asia ollut Suomessakin. Ensimmäiset viitteet kullan löytymisestä Suomessa saatiin vuonna 1836 kun Kemin Laurilasta löytyi kultapitoinen vihreäkivilohkare. Löytö aiheutti useita etsintäretkikuntia ja synnytti uskon Lapin ainutlaatuisuuteen kultamaana. Vuonna 1868 löytyikin kultasoraa Ivalojoen ja sen sivujokien alueelta, minkä jälkeen siellä alkoi oikea kultaryntäys (Stigzelius 1986). Käsityönomaisuudestaan huolimatta kullanhuuhdonta ei oie ollut täysin mitätöntä. Inarin I valojoen [610], Sodankylän Tankavaaran [590] ja viimeisenä Inarin Lemmenjoen [612] kullanhuuhdontaalueilta on saatu kultaa yhteensä pari tuhatta kiloa. Viime aikoina huuhdontakultahippuja on ruvettu käyttämään sellaisenaan koruissa ja keräilyesineinä, jolloin niistä on maksettu huomattavasti enemmän kuin pelkän kullan hin ta edellyttäisi. Erityisen haluttuja ovat olleet poikkeuksellisen suuret kappaleet, ns. isomukset. Suomen kallioperän kultapitoisuutta oli vähätelty pitkään. Kultamalmien etsintää oli jonkin verran harrastettu 1900-1uvun alusta asti etenkin Lapissa, mistä ajateltiin löytää sorakulta-alueiden yhteinen suuri emäkallio. Kuitenkin ensimmäisiä varsinaisia kultakaivoksia olivat Viljakkalan Haveri [97] ja Tervolan Kivimaa [428], joissa molemmissa toinen puoli tuotosta tuli tosin kuparista. Todellisten kultamalmienjäljille päästiin paljon myöhemmin. Nykyinen tietämys Suomen kallioperän kultamalmimahdollisuuksista perustuu paljolti vasta 1970-1uvulla alkaneisiin tutkimuksiin (Puustinen 1981, Eilu 1999). Kittilän vihreäkivivyöhyke ja Keski-Lapin liuskevyöhyke muodostaa kokonaisuudessaan hyvin kultapotentiaalisen alueen. Kittilän Saattoporan [522] kulta-kuparikaivos vastasi 1990-1uvun alkupuoliskolla suurimmasta osasta Suomen kullan tuotannosta. Heti kaivostoiminnan loputtua Saattoporassa Lapin toinen kultakaivos aloitti toimintansa Sodankylän Pahtavaaralla [574]. Samassa vyöhykkeessä sijaitsee metallisisällöltään Suomen suurin kultamalmi, Kittilän Suurikuusikko [523], jonka hyväksikäyttö saattaa piankin tulla ajankohtaiseksi. Kuusamon liuskevyöhykkeeltä tunnetaan joukko kulta-koboltti-uraanimalrneja. Näistä metallisisällöltään suurimmat ovat luomasuo [482], Kouvervaara [426], Meurastuksenaho [474] ja Hangaslampi [481]. Esiintymien pieni koko ja arka sijainti vedenjakajaalueella estänevät niiden hyväksikäytön. Muualla maailmassa tärkeitä arkeeisiin vihreäkivivyöhykkeisiin liittyviä kultamalmeja on Suomessa löydetty ennen kaikkea Ilomantsin liuskejaksosta (Nurmi & Sorjonen-Ward 1993). Näistä suurimmat ovat Rämepuro [228] ja Pampalo [314], jota on jo louhittu. Myös Kuhmon ja Suomussalmen vihreäkivivyöhykkeillä on tavattu viitteitä kullan rikastumisesta, josta esimerkkinä mainittakoon Suomussalmen Pahkalampi [416]. Suurikokoinen (läpimitta 3,4 cm) kultahippu. Tankavaaran kultamuseo. Valok.: K. Kinnunen, GTK. 25

Geologian tutkimuskeskus, Opas - GeologicaL Survey of Finland, Guide 49, 2000 Boris SaLtikoff, Kauko Puustinen & Mikko Tonlli Raahen - Haapajärven alueella malminetsintä on paljastanut useita kuitarikastumia. Malminmuodostus on alueella ollut sen verran heikkoa, että potentiaaliseksi kaivoskohteeksi ei oie yltänyt kuin Raahen Laivakangas [347]. Alueen muita tunnettuja malmilöydöksiä ovat Haapajärven Kopsa [247] ja Haapaveden Kiimala [338]. Etelä-Pohjanmaalla Seinäjoen antimoniprovinssiin liittyy myös joukko pieniä kultavaltaisia malmeja. Näistä mainittakoon Alavuden Timanttimaa [132]. Etelä-Savosta löytyi muutamia vuosia sitten pari kultamalmia, mikä nostatti yleistä mielenkiintoa laajentamalla maan kultapotentiaalista aluetta. Ensimmäiseksi löydettiin Rantasalmen Pirilän esiintymä [158] ja sen jälkeen hieman suurempi Osikonmäki [160]. Näiden molempien esiintyrnien jatkotutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että kaivostoirninta tulisi tuskin olemaan kannattavaa. Tampereen liuskevyöhykkeellä kultaesiintyrnistä sijaitsevat esimerkiksi jo aikaisemmin mainittu Viljakkalan Haveri [97] sekä nyt kaivostoirninnan kohteena oieva Oriveden Kutemajärvi [100]. Kultaa sisältää myös samaan vyöhykkeeseen kuuluva Ylöjärven kuparimalmi. Pirkkalan rnigmatiittivyöhykkeen kultamalmeista mainittakoon Valkeakosken Kaapelinkulma [74]. Platinamalmit Platinamalmeiksi kutsutaan tässä kaikkien platinametallien (platinan, palladiurnin jne.) eli PGMryhmän metallien malmeja. Nämä metallit ovat keskenään kaikki hyvin samankaltaisia, esiintyvät aina yhdessä, ja niitä myös käytetään samalla tavoin. Platinamalmeja on Suomesta löydetty vasta viime vuosina suuren systemaattisen työn tuloksena. Syy tähän on selvä: platinan korkean hinnan vuoksi platinamalmeina käytetään joissakin tapauksissa muodos- Mikroskooppikuva platinametallimalmista. Kaksi raetta merenskyiittipalladiummineraalia (valkoinen) kuparikiisun (keltainen) ja magneeuikiisun (ruskea) ympäröimänä kivimi neraalien (tummal joukossa. VaLok.: T. HaLkoaho, OuLun y Liopisto. turnia, joiden platinapitoisuus voi olla alle 1 g/t ja paksuus 0,5-1 m luokkaa. Tavanomaisessa malminetsinnässä tällaiset muodostumat jäävät helposti huomaamatta ja jopa syväkairauksissa tunnistamatta. Koko maailmassa platinamalmit liittyvät tyypillisesti emäksisiin kerrosintruusioihin. Näin on laita myös Suomessa. Selvimmät platinametallirikastumat on tavattu Pohjois-Suomen kerrosintruusioista ja nimenomaan Perä-Pohjan (Tornion - Penikkain - Narkauksen) intruusiojaksosta (Alapieti, toim. 1989). Täällä on säännöllisesti platinametalleja eräissä intruusion kerroksissa yhdessä kromiitin kanssa. Paksuimmat ja rikkaimmat kohdat tästä rnineralisaatiosta on laskettava malmiesiintymiksi. Keminmaan, Simon, Tervolan ja Ranuan alueella tunnetaan muun muassa Kirakkajuppuran [396], Konttijärven [407], Siika-Kämän [437], Kilvenvaaran [440], Sontatunkionlammen [443] ja Paasivaaran [389] esiintymät, joista Kirakkajuppuraa on koemieiessä louhittukin. Tämän lisäksi platinametallipitoisuutta on tavattu Koillismaan kerrosintruusioiden nikkelimineralisaatioissa Koitelaisen kromimalmien [581, 582] ja Keivitsan nikkelimalmin [576] sekä Hituran nikkelimalrnin [252] yhteydessä Uraanimalmit Uraanimalmeja tutkittiin Suomessa 1950-luvulta 1980-luvulle, kun uraanilla oli kysyntää energialähteenä. Sen jälkeen niistä ei enää oie samalla lailla kiinnostuttu, ja on mahdollista, että uraanimalmeja on vielä löytämättä runsaastikin. Suomen tunnetut uraanimalmit sijoittuvat alueellisesti neljään uraanimalmiprovinssiin (Puustinen & Äikäs 1998). Ensimmäinen on Länsi-Lapin provinssi. Siihen kuuluvat Kumpu-kvartsiitteihin liittyvä Kolarin Kesänkitunturi [507] ja vihreäkivimuodostumaan liittyvä, Kittilän Pahtavuoman kupariesiintymän vieressä oleva uraanimalmi [525]. Jälkimmäisen metallisisältö on 500 t uraania. Kuusamon provinssin kvartsiittien ja vulkaniittien yhteydessä olevissa sulfidisissa kulta-kobolttimalmeissa, kuten Kouvervaaralla [424] ja Juomasuolla [482], on myös lähes aina uraanirikkaita malmityyppejä. Ne ovat syntyneet samoissa hydrotermisissä prosesseissa kuin sulfidimalmit. Historiallisesti merkittävin uraaniprovinssimme sijoittuu Pohjois-Karjalassa Kolin alueelle. Täältä löytyvät Ruunaniemen [224] ja Ipatin [309] pienet esiintymät sekä Paukkajanvaaran [311] esiintymä. Paukkajanvaaralla toirni vuosina 1958-1961 Suomen ainoa uraanikaivoskin, joka tuotti uraanirikasteina 30 tonnia uraania. Uudenmaan uraaniprovinssin malmit liittyvät Etelä-Suomen migmatiitteihin uraanirikkaina pe- 26

Geologian tutkimuskeskus, Opas - Geological Survey of Finland, Guide 49, 2000 Suomen metallimalmiesiintymät säkkeinä. Niihin kuuluu maamme suurin uraanikonsentraatio, Nummi-Pusulan Palmottu [29], joka sisältää 1 000 tonnia uraania. Toinen esimerkki Uudenmaan provinssin uraanimalmeista on Askolan Lakeakallio [42]. Suomessa on myös eräitä alueellisiin provinsseihin kuulumattomia uraanimalmeja. Muinaisia fosforiitteja edustava malmityyppi on uraani-fosforimalmien ryhmä, johon kuuluvat muun muassa Paltamon Nuottijärvi [369] ja Vihannin sinkki-kuparimalmin kupeessa oleva Vihannin uraanimalrni [343]. Sotkamon Talvivaaran [300] mustaliuskeeseen ja ennen kaikkea Savukosken Soklin [595] karbonatiittiin liittyy myös uraanirikasturnia. Rikkimalmit Maankuoren ehkä yleisin sulfidimineraali, rikkikiisu, on merkittävä kotimainen rikin raakaaine. Kuitenkin, jos rikkiä saadaan edullisesti muista lähteistä, rikkikiisun louhinta voi käydä kannattamattomaksi. Suomessa on louhittu 1900-1uvun alussa selluloosateollisuuden tarvitseman rikin vuoksi muutarnia pieniä rikkikiisumalmeja kuten Enon Otravaara [209] ja Sotkamon Tipasjärvi [324]. Myöhemrnin rikkikiisua on otettu talteen sivutuotteena Outokummun kuparimalmista, Vihannin sinkkimalmista ja Pyhäsalmen sinkki-kuparimalmista, jossa rikkikiisu on itse asiassa valtarnineraalina. Viime vuosikymmeninä rikkikiisutuotanto ei oie kasvanut lisääntyneestä rikin käytöstä huolimatta, kun öljynjalostuksessa on ruvettu ottamaan rikki talteen ja se tyydyttää osansa kotimaan rikintarpeesta. Edellä mainittujen rikkikiisumalmien lisäksi pelkkää rikkikiisua sisältäviä malmeja on tutkittu etenkin Lapissa. Suurin niistä on Sallan Savina [486]. LOPPUSANAT Malmiesiintymäkartta kuvastaa tämänhetkistä tietämystämme malmien levinneisyydestä. Aikojen kuluessa tämä kuva on muuttunut melkoisesti, ja edelleenkin on täysi syy odottaa uusien malmien löytymistä tutkimusmenetelmien sekä teknisen hyödyntämisosaamisen kehittyessä. Tämän jängän aha on Lapin ehkä suurin kultamalmi, Kittilän Suurikuusikko. Valok.: I. Härkönen, GTK. 27