sosiaalialan riippumaton ammattilehti 8 2008 Kunnan lastensuojelusuunnitelma laaja-alainen, mutta konkreettinen Kauniainen joutui Paras-uudistuksessa tarkkailuluokalle Onko yhteisöllisyys sittenkään nousussa? Edunvalvojan tehtävät Kehittämistyö: pirstaleista järjestelmällisyyteen
Huoltaja-säätiö Sosiaaliturva-lehti on sosiaalihuollon Huoltaja-säätiö vaikuttaja. Säätiö toimii pitkäjänteisesti kunnallisen sosiaalipolitiikan kehittämiseksi. Tavoitteena on vahvistaa sosiaalialan ammattilaisten sekä päättäjien osaamis- ja tietopohjaa. isännistön puheenjohtaja Maija Perho varapuheenjohtaja Vuokko Niiranen Hallitus Aulikki Kananoja, puheenjohtaja Alpo Komminaho, varapuheenjohtaja Päivi Ahonen Heikki Hiilamo Harri Jokiranta toiminnanjohtaja Ulla Salonen-Soulié puh. (09) 4774 5711 ulla.salonen-soulie@huoltaja-saatio.fi Julkaisija Huoltaja-säätiö Sosiaaliturva-lehti on sosiaalialan riippumaton ammattilehti. Perustettu 1912, 96. vuosikerta. Ilmestyy vuonna 2008 12 kertaa, joista yksi on kaksoisnumero. Mannerheimintie 31 A 3, 00250 Helsinki puh. (09) 4774 570 faksi (09) 479 334 vastaava päätoimittaja Ulla Salonen-Soulié puh. (09) 4774 5711 toimitussihteeri Erja Saarinen puh. (09) 4774 5713 erja.saarinen@sosiaaliturva.fi toimitussihteeri Lea Suoninen-Erhiö puh. (09) 4774 5712 lea.suoninen-erhio@sosiaaliturva.fi Toimitus ei vastaa tilaamatta lähetettyjen kirjoitusten eikä kuvien säilytyksestä eikä palauttamisesta. Taitto Workshop Pälviä Oy Kannen kuva Panu Pälviä Huoltaja-säätiö Ilmoitukset, tilaukset ja osoitteenmuutokset Anne-Mari Salminen puh. (09)4774 570 faksi (09) 479 334 toimisto@sosiaaliturva.fi Tilaushinnat 2008 56 euroa/vuosi, kestotilaus 51 euroa/vuosi, opiskelijatilaus 28 euroa/vuosi Sosiaaliturva-lehden irtonumerot myytävänä toimituksessa 4,50 euroa/kpl, yli 10 kappaleen tilauksista alennus 25 % Mediakortti osoitteessa www.sosiaaliturva.fi/ilmoitukset Kirjapaino Aikakauslehtien Liiton jäsen ISSN 0355-6565 2 Sosiaaliturva 8/08 3 pääkirjoitus Kehittäminen on monitaitolaji Ulla Salonen-Soulié 4 5 ajankohtaiset huumetyön palkitut terve-sos palkinnot kuolleita löytyykö paras? uutisia lyhyesti 6 7 laina ja palaute Teoriaa ja käytäntöä sopivassa suhteessa Hannu Piiroinen Tiina Mäki Mikko Mäntysaari Kristiina Ruuskanen 8 15 Kärkiteema Itärajan innovaattori Erja Saarinen Gero-hanke vanhussosiaalityön tiikerinloikka Erja Saarinen Pirstaleisesta poukkoilusta järjestelmälliseen kehittämiseen Petri Kinnunen seuraavassa numerossa 9/08 Kärkiteemana kuntavaalit Kunnallisen sosiaalipolitiikan asiantuntijaryhmä tarttui haastavaan tehtävään: Puolueiden kunnallisvaalipoliittiset ohjelmat arviossa Kuntavaaliohjelmien arviointitiimi: Aulikki Kananoja (vas.), Harri Jokiranta, Marja Heikkilä, Niina Korpelainen, Ulla Salonen-Soulié ja Alpo Komminaho, joka puuttuu kuvasta. 16 18 näkökulma kolumni jos minulta kysytään lukijalta pinnan alta 20 21 lastensuojelu Kunnan lastensuojelusuunnitelma laaja-alainen, mutta konkreettinen Päivi Sinko 22 lastensuojelu Vantaalla lisätään yhteistä vastuuta lasten ja nuorten hyvinvoinnista Sari Marttila 23 menetelmät Suggestoterapia auttaa muutostyössä Lea Suoninen-Erhiö 24 25 yksityistäminen Lasten sijoittaminen liiketoimintaa Britanniassa haluammeko samaa? Briita Koskiaho 26 27 lain nimessä Mitä tehtäviä edunvalvoja hoitaa? Eva Gottberg 28 29 oma ura 30 kirjat 8/08 kuva:lea Suoninen-Erhiö
Pääkirjoitus 12. elokuuta 2008 Kehittäminen on monitaitolaji Kannessa Sosiaalialan kehittämistoiminta on laajentunut, etenkin projektien kautta. Hyvistä tuloksista ovat tässä numerossa esimerkkeinä Lieksan kaupungin kehittämistoiminta ja pääkaupunkiseudun Gero-hanke. Petri Kinnunen taas esittää artikkelissaan kriittisiä huomioita kehittämistoiminnasta. sivut 8 15 kuva: Panu Pälviä, keramiikkatyö Pia Rantalainen Arkea eletään kunnissa iloineen ja murheineen. Kunta vastaa palvelujen järjestämisestä sekä laaja-alaisesti kuntalaisten ja kunnan hyvinvoinnista. Kuntien synnyn syväjuuri löytyy huono-osaisista huolehtimisesta sekä yhteisestä vastuusta arjen sujumiseksi ja turvaamiseksi. Sosiaalihuollon arvot, kokonaisvaltainen ihmiskäsitys ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus, ovat yksinkertainen ja ylittämätön ohjenuora kaikelle kuntien vastuulla tapahtuvalle kehittämistyölle. Kansallisten ja yhä enemmän kansainvälisten ohjelmien aikakautena paikallisissa pienissäkin projekteissa on yhä voimaa. Globaalin rinnalla korostuu lokaali. Eurooppalaiset palvelujen kehittämisen valtavirtaukset saavuttavat suomalaisen sosiaalialan työn, mutta eivät sellaisinaan, vaan paikallisiin, syvällä virtaaviin kulttuurisiin lähtökohtiin sopeutuen. Euroopan sosiaalijohdon verkoston (European Social Network) tämän kesän konferenssissa Pariisissa korostettiin paikallisten sosiaalipalveluiden asiakaslähtöisyyttä ja yksilöllisiä, räätälöityjä ja saumattomia palvelukokonaisuuksia. Samalla huoli sosiaalipalveluiden riittävyydestä heitti varjon uuden visioinnille. Työvoimakysymykset nousivat toistuvasti esiin ongelmina, paikallisyhteisöt ja kumppanuus taas ratkaisuina. On vaativaa saada teoria ja käytäntö tukemaan toisiaan, eikä tutkimusta tietystikään kaikkiin toimintaa kehittäviin oivalluksiin tarvitakaan. Toisaalta käytännöstä kumpuavat tutkimustarpeet eivät aina tutkijoita kiinnostakaan. Suomalainen kompromissi-innovaatio, sosiaalialan osaamiskeskukset ovat kuntien järjestelmällisen ja pitkäjänteisen kehittämistoiminnan tuki, ja hyvä alusta teorian ja käytännön lähentämiseen. Koulutuksen merkitystä ei voi liikaa korostaa, se on välttämätön tutkimusta, kehittämistä ja käytäntöä yhdistävä lenkki ja uusien ideoiden, mallien, ajattelutapojen välittäjä. Työntekijöiden asiantuntijuuden arvostus sisältää sen, että heidän luovuuteensa luotetaan ja sitä hyödynnetään. Kun erilaiset kehittämishankkeet ja projektit ankkuroidaan alusta alkaen perustoimintaan, ei niiden loppumisesta seuraa paluu entiseen vaan saadaan pysyviä muutoksia aikaan. Työntekijöiden jaksamisesta ja innostamisesta on kuitenkin pidettävä hyvää huolta ja siinä johtajat ja muut esimiehet ovat avainasemassa. Kehittämiselle on raivattava tilaa, aikaa ja riittävästi rahaa. Onnistuakseen paikalliset kehittämishankkeet tarvitsevat myös tulisieluja, kehittämisuskossaan vahvoja tekijöitä. Kysyy poliitikkojen strategista silmää olla tuijottamatta kunnan kvartaalitalouden lukuihin. Kehittäminen, niin kuin ihmisten elämä, tapahtuu pitkissä sykleissä ja uudenlaisen toimintatavan vaikutukset näkyvät vasta pitkän ajan kuluttua. Professori Petri Kinnunen kirjoittaa tässä lehdessä, miten tilanne- ja tapauskohtainen päätöksenteko on ollut lähes koko maan tapa. Paikallista ja alueellista tietopohjaa ja tiedontuotantoa on vahvistettava kunnallisen sosiaalipolitiikan valmistelijoiden ja päättäjien käyttöön. Kansallinen ohjelmajohtaminen ei ratkaise rahanjakoa kuntien päättäjien puolesta. Päättäjien tuki on kehittämisen onnistumisen edellytys. Ulla Salonen-Soulié vastaava päätoimittaja Kehittämiselle on raivattava tilaa, aikaa ja riittävästi rahaa. Liisa Horelli: Aikapolitiikasta voimavaroja Miten elää organisaatiomuutoksissa? Edunvalvontavaltuutuksella voi varautua tulevaan On tiettyjä asioita, joita kunnissa ei kannata näperrellä yksin. Paras-palstalla tentittävänä Forssan perusturvajohtaja Leena Leppänen Sosiaaliturva 9/08 postitetaan lukijoille 9. syyskuuta 2008. Siihen aiottujen työpaikka- ja koulutusilmoitusten on oltava toimituksessa viimeistään 1.9.2008. Ilmoitukset voi laittaa myös verkkosivuille www.sosiaaliturva.fi Sosiaaliturva 8/08 3
ajankohtaiset HUUMETYÖN PALKINNOT Kesäkuussa palkittiin huumetyössä ansioituneita. Hepolle kenkää -huomionosoituksen sai Tyynelän Kehittämiskeskuksen johtaja Seppo Sulkko. Oma pää pääoma -palkinto myönnettiin Seppo Helteelle ja Torsti Koskisen rahaston tunnustuspalkinto tulliylitarkastaja Alvi Heikalle. Hepolle kenkää -huomionosoituksen Seppo Sulkolle myönsivät huumetyöläisten neuvottelupäivien pääjärjestäjät A-klinikkasäätiö, Helsingin Diakonissalaitos, Diakonia- ammattikorkeakoulu ja Kalliolan setlementti. kuva: Erja Saarinen Valtakunnallisilla huumetyöläisten neuvottelupäivillä luovutettavan Hepolle kenkää -huomionosoituksen sai tänä vuonna pieksämäkeläinen Tyynelän Kehittämiskeskuksen johtaja Seppo Sulkko. Hän on toiminut oman alansa vaikuttajana ja asiantuntijana monissa valtakunnallisissa ja alueellisissa päihdetyön kehittäjäfoorumeissa, organisaatioissa ja työryhmissä. Hän on ollut myös kehittämässä Itä-Suomen vankiloihin päihdekuntoutusohjelmaa. Hallinnollisten ja kehittämistehtävien rinnalla Sulkko on jatkuvasti tehnyt myös asiakastyötä. Oma pää pääoma -palkinnon saajaksi Irti Huumeista ry valitsi tänä vuonna tamperelaisen Seppo Helteen. Hän on ollut luomassa Irti Huumeista ry:stä valtakunnallista järjestöä sen hallituksen jäsenenä, Tampereen alueosaston aluevastaavana ja vapaaehtoisten kouluttajana. Tampereella kuten koko maassa on huutava pula huumehoitopaikoista. Helle on perustanut Hyrynsalmen kuntoutuskodin nuorille huumeiden käyttäjille ja muutama vuosi sitten promoottorina yhdessä muiden huumetyön ammattilaisten kanssa Tampereen Huumeklinikkayhdistys ry:n. Yhdistys perusti Tampereen Huumeklinikan ja aloitti nuorten huumekuntoutuskoti Villa Hockeyn toiminnan. Yhdistyksen yhteistyökumppanina on Suomen Jääkiekkoliitto. Helle toimi pitkään jääkiekkojoukkue Ilveksen toiminnanjohtajana ja valmentajana. Kansallisen Huumetyön Tukiyhdistys ry:n hallitus myönsi puolestaan Torsti Koskisen rahaston tunnustuspalkinnon tulliylitarkastaja Alvi Heikalle merkittävästä ja pitkäaikaisesta huumeiden vastaisesta työstä. Heikka työskentelee Tornion piiritullikamarissa. Hän on toiminut vuosia pohjoisen Suomen huumetutkijoiden tärkeänä linkkinä ja ollut mukana suurten huumejuttujen selvittelyissä. Matti Heikkilä 1947 2008 KUOLLEITA Sosiaali- ja terveysalan tutkimusja kehittämiskeskuksen Stakesin tuore pääjohtaja Matti Heikkilä kuoli 20. heinäkuuta. Hän oli kansallisen sosiaalipolitiikan näkyvimpiä vaikuttajia ja ansioitunut köyhyystutkija. Heikkilä teki pitkän uran Stakesissa ja sen edeltäjässä sosiaali- ja terveyshallituksessa tutkijana, tiedotuspäällikkönä, tutkimusjohtajana, tutkimusprofessorina ja tutkimustoiminnasta vastaavana ylijohtajana. Eurooppalaisen aktiivisen sosiaalipolitiikan peruskysymyksiin yksilön ja yhteiskunnan vastuusta Heikkilä paneutui jo 1990- luvulla selvittäessään työn ja sosiaaliturvan yhteyksiä Euroopan komissiolle. Samaan kysymykseen hän palasi 2000-luvulla aloittaessaan keskustelun hyvinvointivaltion vastuunrajoista: mikä kuuluu yksilön ja mikä yhteiskunnan vastuulle? Heikkilä kuoli syöpään. Hänen vakava sairautensa oli tiedossa, kun hänet nimitettiin toukokuussa Stakesin pääjohtajaksi vuoden loppuun saakka. Stakes ja Kansanterveyslaitos yhdistyvät ensi vuoden alusta. Heikkilää seuraa Stakesin pääjohtajana vuoden loppuun saakka Stakesin ylijohtaja, lääketieteen ja kirurgian tohtori Mauno Konttinen. 4 Sosiaaliturva 8/08 TERVE-SOS PALKINNOT Romanit työelämään -hanke on yksi Stakesin tämän vuoden Terve-Sos-palkituista. Se on aktivoinut Jyväskylän seudulla romaneita työelämään, koulutukseen ja harrastuksiin. Jyväskylän seudun romanien aloitteesta alkanut Romanit työelämään -hanke palkittiin Terve-Sos-palkinnolla. Hankkeessa on etsitty jokaiselle osallistujalle yksilöllinen polku koulutukseen, työhön tai yrittäjyyteen. Palkinnon ottivat vastaan projektityöntekijä Kirsi Florin (vas.) ja projektin johtaja Ritva Anttonen. Enimmäkseen romanitaustaiset projektityöntekijät ovat tukeneet romaneja työllistymisessä tai koulutuksessa. Hankkeessa kehitettiin TuRom, Tuki romaneille kaksisuuntainen integraatiomalli, joka parantaa koulutuksella romanien sopeutumista yhteiskuntaan. Myös valtaväestön asenteita on saatu muutettua entistä myönteisemmiksi. Hankkeessa olivat mukana Jyväskylän kaupungin kuntouttavan sosiaalityön ja perusturvan sekä työllisyyspalveluiden lisäksi Länsi- Suomen läänin Romaniasian neuvottelukunta, Jyväskylän maalaiskunnan henkilöstöpalvelut, Jyväskylän aikuisopisto, Jyväskylän kaupungin romanityöryhmä, Jyväskylän kaupunkiseurakunta, Romano Missio ry, Tuhansien järvien uusyrityskeskus sekä työvoimatoimisto. Hanke päättyi helmikuussa, mutta Jyväskylässä kaksi ohjaajaa, eri työryhmät ja kerhot jatkavat työtä. Malli leviää myös muualle Suomeen. Muita 2 000 euron palkinnon saajia olivat MBO-ohjelma Kundit kondikseen -hanke Helsingistä ja Oulun Omahoito- ja Teknologiaterveyskeskus -hankekokonaisuus. Erityisesti innovatiivisuudesta palkittiin Kosketukseen perustuva kommunikaatio -hanke. Ensi- ja turvakotien liiton Pidä kiinni -hanke palkittiin kunniakirjalla. Palkinnot jaettiin Terve-Sos-tapahtumassa Jyväskylässä 22. toukokuuta. Ensi vuonna Terve-Sosin 20-vuotisjuhlatapahtuma järjestetään Helsingissä 13. 14. toukokuuta. Sen teemana on Terve ja turvallinen elämä. kuva: Merja Moilanen
Löytyykö Paras? Palstalla seurataan kunta- ja palvelurakenneuudistuksen etenemistä eri puolilla Suomea. Ulla Tikkanen Kaunaisten sosiaali- ja terveysjohtaja UUTISIA LYHYESTI Sosiaali- ja terveysjärjestöt tarjoutuvat uudistamaan alan ammattilaisten koulutusta niin, että palvelujen käyttäjien kokemukset tulevat opetussuunnitelmiin ja siten osaksi opetusta. Järjestöt ovat kehittäneet toimintamallin, joka tuottaa oppilaitosten käyttöön kokemuskouluttajia. Siinä on jo mukana 30 valtakunnallista potilas-, vammais- ja kansanterveysjärjestöä sekä yliopistoja ja ammattikorkeakouluja. www.sosteryty.fi Miten Paras-hanke on Kauniaisissa edennyt? Meillä Kauniaisissa on 8 500 asukasta, joten Paraslain 20 000 asukkaan väestöpohjavaatimus perusterveydenhuollon ja siihen läheisesti liittyville sosiaalihuollon palveluille ei täyty. Perustimme suunnitelmamme kuitenkin siihen, että pääkaupunkiseudun tiivis yhteistyö tarjoaa meille riittävät puitteet selvitä tulevaisuuden haasteista. Seutuyhteistyö on vahvistunut täällä viime vuosina poikkeuksellisen voimakkaasti, ja se on saanut hyvät arviot. Näkemystämme seutuyhteistyön riittävyydestä ei kuitenkaan hyväksytty. Olemme siis yksi niistä kunnista, joiden valmistelua seuraamaan nimettiin seurantaryhmä. Missä vaiheessa olette nyt? Käymme neuvotteluja yhteistoiminta-alueen perustamisesta Espoon kanssa. Kauniainen sijaitsee Espoon keskellä, joten tämä ainoa rajanaapuri on luonnollinen kumppani. Lisäksi kaupunkien välisellä yhteistyöllä on jo pitkät, vuosikymmenten takaiset perinteet. Laajalla väestöpohjalla järjestettäviä palveluita on tuotettu yhdessä jo kauan. Mielestämme sosiaali- ja terveydenhuoltoa ei voi pilkkoa. Siksi yhteistoiminta-alueella järjestettäisiin kaikki sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut lasten päivähoitoa lukuun ottamatta. Mitä muutoksia yhteistoiminta-aluemalli tuo sosiaalihuoltoon? Lähipalveluihin ei ole tulossa muutosta. Ne tuotetaan edelleen omassa kunnassa nykyisen henkilökunnan turvin. Parhaillaan mietimme sitä, mitkä palvelut voisivat olla keskitettyjä palveluja joko Espoossa, pääkaupunkiseudulla tai joiltain osin myös Kauniaisissa. Tavoitteena on se, että mahdollinen muutos ei näy asiakkaalle muuten kuin korkeintaan parantuneena palveluna! Yhteistoiminta-alueella on varmistettava se, että sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyö päivähoidon, nuorisotoimen, liikunta- ja sivistystoimen kanssa jatkuu peruskunnassa. Olemme Kauniaisissa määritel- leet hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen johtamisen rakenteet, joiden avulla varmistetaan näkökulman esilläolo kaikessa kunnan päätöksenteossa. Näistä asioista on pidettävä huolta. Ne eivät saa hukkua muutoksessa. Kauniaisten yhteistyökumppanit, Espoo, Helsinki ja Vantaa, ovat maan suurimpia kaupunkeja. Onko isolla kokoerolla ollut merkitystä? Vahva seudullinen yhteistyö on luonut pienellekin kaupungille hyvät puitteet toimia. Olemme mukana yhteistyössä yhtenä kuntana muiden joukossa, vaikka Kauniainen on pääkaupunkiseudun kunnista ainoa, jossa väestöpohjavaatimus ei täyty. Olemme itsenäinen kaupunki, ja toimimme sellaisena jatkossakin. Pienuutta ei tarvitse korostaa. Neuvotteluja on käyty hyvässä hengessä. Toisaalta pienuudesta on etuakin. Joissakin palveluissa se näkyy laadussa. Meillä ei myöskään ole jonoja sosiaalipalveluissa eikä terveydenhuollossa. Kaupunki on myös seudun ruotsinkielisin. Miten se vaikuttaa järjestelyihin? Kauniaisten väestöstä noin 40 prosenttia on ruotsinkielisiä. Espoossa heitä on yhdeksän prosenttia ja muissa kaupungeissa vielä vähemmän. Meillä Kauniaisissa kaikki palvelut on tarjottava kahdella kielellä. Tämän vuoksi on järkevää selvittää, voisiko Kauniainen tarjota joitakin ruotsinkielisiä palveluja esimerkiksi espoolaisille. Miltä sosiaalihuollon tulevaisuus näyttää? Sosiaalihuollon tilanne Kauniaisissa on nyt hyvä. Meillä on kaikissa sosiaalityöntekijöiden vakansseissa vakituiset, kelpoisuusvaatimukset täyttävät viranhaltijat. Myös tulevaisuus näyttää ihan hyvältä. Espoo on hyvä kumppani, ja uskon, että pääsemme molempia tyydyttävään, hyvään ratkaisuun. Huoltaja-säätiö ja Talentia vetoavat sosiaalialan koulutusta antaville yliopistoille ja ammattikorkeakouluille suunnatussa vetoomuksessaan, että ne kehittäisivät sosiaalialan ammattilaisten viestintäkoulutusta. Jotta sosiaalialan ammattilaiset osaisivat toimia julkisuudessa, viestintätaitoja tulisi opettaa nykyistä laajemmin sekä perus- että jatko- ja täydennyskoulutuksessa. www.huoltaja-saatio.fi Päiväkodeille on tehty ensimmäiset valtakunnalliset turvallisuussuunnitteluohjeet. Sosiaali- ja terveysministeriön ja Stakesin yhdessä julkaisemien ohjeiden mukaan turvallisuussuunnitelmassa pitäisi käsitellä päiväkotien tilojen, välineiden ja ympäristön turvallisuutta mutta myös muita henkilöstöön ja hoidossa oleviin lapsiin kohdistuvia turvariskejä. Olli Saarsalmi (toim.): Päivähoidon turvallisuussuunnittelu. Stakes ja sosiaali- ja terveysministeriö. Stakes oppaita 71/2008. www.stm.fi > Julkaisut > Erillisjulkaisut > Yhteisjulkaisut Valtion ammatillisten erityisoppilaitosten ylläpitäjä vaihtuu vuoden 2009 alusta. Alavuden erityisammattikoulu siirtyy osaksi Hengitysliitto Heli ry:n ylläpitämää Ammattiopisto Luovia. Arlainstituutti siirtyy osaksi Invalidisäätiön ylläpitämää Keskuspuiston ammattioppilaitosta. Kuhankosken erityisammattikoulu ja AURA-instituutti siirtyvät osaksi S. ja A. Bovalliuksen säätiötä sekä Perttulan erityisammattikoulu osaksi Kiipulasäätiötä. Lastensuojelupalveluiden laatuongelmat ovat eniten sosiaaliasiamiesten työssä esillä oleva lapsiasia. Kritiikkiä saavat osakseen lastensuojelun sosiaalityöntekijän toiminta, sijaishuollon laatu ja yhteydenpidon rajoitukset sekä avohuollon palvelut. Tulokset käyvät ilmi lapsiasiavaltuutetun toimiston selvityksestä, jossa arvioitiin sosiaaliasiamiesten kunnanhallituksille vuodelta 2006 laatimat raportit lapsinäkökulmasta. Anu Hänninen: Lapsinäkökulma ja lapsen oikeudet sosiaaliasiamiesten raporteissa. Lapsiasiavaltuutetun toimiston selvityksiä 2:2008 www.lapsiasia.fi > Aineistot > Omat julkaisut Sosiaaliturva 8/08 5
laina ja palaute Teoriaa ja käytäntöä sopivassa suhteessa KOULUTUS Sekä yliopistojen että ammattikorkeakoulujen sosiaalialan koulutuksen ja työelämän välinen suhde on kehittynyt parempaan suuntaan, kertoo Korkeakoulujen arviointineuvoston seuranta-arviointi. Erityisen rohkaisevana pidetään ammattikorkeakoulujen työelämäsuhdetta. Sosiaalityön ja sosiaalialan koulutuksen nykytila ja kehittämishaasteet. Yliopistojen sosiaalityön ja ammattikorkeakoulujen sosiaalialan koulutuksen seuranta-arviointi Elli Aaltonen et al.: Korkeakoulujen arviointineuvosto 2008. Ammattikorkeakouluista Työelämäyhteistyö on, kuten alueyhteistyöstä voi päätellä, vilkasta. Opinnäytetöitä ja työelämän oppimisympäristöjä mietitään yhdessä työelämätahojen kanssa. Useimpien ammattikorkeakoulujen sosiaalialan koulutusohjelmat ovat osallistaneet työelämän edustajat tutkimus- ja kehittämistyöhön. Sosiaalityön yliopisto-opetuksesta Vastauksia tarkasteltaessa voi kuitenkin myös saada käsityksen, ettei yhteistyötä työelämän kanssa aina nähdä ensisijaisena: Oppiaine edustaa käsitystä, että yliopistokoulutukseen ei voida koskaan sisällyttää kattavasti sosiaalityön käytännöllisiä kysymyksiä Edellä sanotusta huolimatta opetuksessa on vahvistettu työelämään tutustumista erilaisten opintokäyntien ja niihin liittyvien tehtävien kautta. Viimeaikainen runsas keskustelu sosiaalialan korkeakoulutuksesta ei ole uusi asia. Samantapaista keskustelua käytiin jo 1990-luvun alkupuolella, jolloin ensimmäiset ammattikorkeakoulut aloittivat toimintansa. Tuolloin sen enempää opiskelijoilla kuin opettajillakaan ei ollut selkeää käsitystä siitä, millaisiin työtehtäviin uusi ammattikorkeakoulututkinto antaa valmiuksia puhumattakaan siitä, millaisiin töihin tulevat sosionomit voivat ylipäänsä päästä ja sijoittua. Epävarmuus sosionomin koulutuksen todellisesta paikasta ja merkityksestä sai 1990- luvulla myös yliopistollisen sosiaalityön koulutuksen puolustamaan reviiriään entistä voimakkaammin. Vuosien ajan epävarmuuden tunteet saivat ammattikorkeakoulumaailman ulkopuoliset kyynisimmät kriitikot esittämään, että ammattikorkeakoulu olisi lähinnä perinteisen ammattioppilaitoksen teennäinen jatke, joka yrittää naamioda todelliset kasvonsa mitä erilaisimpien tutkimus- ja kehittämistoimintaa ja sen merkitystä korostavien opetussuunnitelmien savuverhon taakse. Onko 2000-luvulla kenelläkään yliopistossa työskentelevällä enää varaa esittää tällaisia kommentteja? Tuskin, sillä aika on muuttunut ja korkeakoulupoliittinen asetelma sen mukana. Nyt kritiikin kohteena eivät ole enää vain ammattikorkeakoulut vaan myös yliopistot, joiden sosiaalityön maisterikoulutusta pidetään aivan liian teoreettisena ja tutkimuspainotteisena suhteessa työelämän vaatimuksiin. Se, että yliopistot ovat jo reagoineet tai reagoimassa kritiikkiin, on lupaava askel kohti alan korkeakoulutuksen kehittämispyrkimyksiä. Yliopistojen odotetaan uudistavan tutkintovaatimuksiaan entistä selkeämmin työelämän tarpeita ja odotuksia vastaaviksi. Tämä vie niitä askeleen lähemmäksi ammattikorkeakouluja, joiden taustalla on nimenomaan ajatus työelämän tutkimus- ja kehittämistarpeita palvelevasta toiminnasta. Samalla yliopistojen odotetaan rakentavan toimivia yhteistyöverkostoja paikallisten ammattikorkeakoulujen kanssa. Taustalla on ajatus, että korkeakoulumaailmassa pyrittäisiin aidosti luomaan perinteisen tiede- ja ammattikorkeakoulujen väliset rajat ylittäviä tutkimus- ja kehittämishankkeita ja synnyttämään uudenlaisia koulutusväyliä, joissa opiskelija voi siirtyä joustavasti ammattikorkeakouluopinnoista yliopiston maisteriopintoihin. Tasapaino sosionomi- ja maisterikoulutuksen välillä lienee yksi alan suurimmista koulutuspoliittista haasteista. Ajatus, että sosionomeista koulutettaisiin maistereita, on nykyoloissa ongelmallinen. Sosionomin tie maisteriksi ei ole likimainkaan yhtä selkeä kuin esimerkiksi insinööriopiskelijoilla. Sosionomi joutuu yhä suorittamaan joitain opintoja kahteen kertaan, koska tiedekunnat eivät myönnä hyväksiluentaa kuin osasta sosionomi-tutkintoa. Ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen koulutuspoliittisessa yhteistyössä piilee oiva mahdollisuus vastata sosiaalialan korkeakoulutuksen haasteisiin. Yhteistyötä koulutusväylien synnyttämiseksi on jo tehty muuan muassa Jyväskylän yliopiston Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksen sekä Keski-Pohjanmaan ja Vaasan ammattikorkeakoulujen välillä. Työ on kuitenkin kesken ja vaatii kaikilta osapuolilta kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea yhteistä tahtoa. Tuskin kukaan tietää tarkkaan, mihin sosiaalialan korkeakoulutus on menossa, vaikka moni tietäisikin, mistä se on tulossa. Hannu Piiroinen Diakonia-ammattikorkeakoulun yliopettaja, YTT Tasapaino sosionomi- ja maisterikoulutuksen välillä lienee yksi alan suurimmista koulutuspoliittista haasteista. 6 Sosiaaliturva 8/08
Olen valmistunut Ruotsista sosionomiksi ja tehnyt aluetyötä Vaasan setlementti-yhdistyksessä. Vastikään suoritin Seinäjoen ammattikorkeakoulussa ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon. Opiskelu kesti kaksi vuotta. Linjana oli kansalais- ja aluelähtöinen kehittäminen. Osallisuus ja yhteisöllisyys ovat tätä päivää, joten aihe kiinnosti. Valitsin ammattikorkeakoulun myös siksi, että opetus on käytännönläheistä, mutta antaa kuitenkin käytännön työlle kaivattua teoriapohjaa. Sain työlleni teoreettisen selkärangan. Tutkinto oli sisällöltään onnistunut ja tiukasti kiinni työelämässä lopputyökin käsitteli omaa työtäni. On kuitenkin kummallista, että työelämässä tutkintoa ei juuri tunneta eikä sitä arvosteta riittävästi. Tästä kertoo jo sekin, ettei tutkinnolla ole vieläkään edes nimeä se voisi olla esimerkiksi sosionomimaisteri. Tässä mielessä koulutuksen ja työelämän suhde ei ole kunnossa. Tutkinto antaa valmiuksia johtoja kehittämistehtäviin. Sillä pitäisi myös saada pätevyys sosiaalityöntekijäksi. Sosiaalityöhön käytännönläheisemmän koulutuksen saaneet sopisivat teoreettisemman yliopistokoulutuksen suorittaneiden rinnalle. Näin tavoitettaisiin paremmin asiakkaiden arki. Tärkeintä olisi, että kummatkin osapuolet osaisivat antaa toiselleen arvon eikä kummankaan tutkintoja karsastettaisi. Tulisiko sosiaalityön koulutus rakentaa palvelemaan paremmin työelämän tarpeita? Tällaisesta periaatteesta näyttää lähtevän liikkeelle läänin sosiaali- ja terveysneuvos Elli Aaltosen johtama arviointiryhmä. Vaikuttaa järkevältä, mutta esitykseen liittyy ongelmia. Toisiin yhteiskuntatieteisiin verrattuna sosiaalityön koulutuksessa on jo nyt paljon käytännön opetusta ja opinnäytetutkimuksetkin ovat usein hyvin käytännönläheisiä. Paljonko pitää lisätä, että olisi hyvä? Työelämälähtöisyys on sosiaalityön kaltaisilla soveltavilla tieteenaloilla haastavaa. Mallia tutkimuksen ja opetuksen kehittämiseen ei voi hakea teknisistä tai lääketieteestä. Mitä soveltavassa yhteiskuntatieteessä oikein sovelletaan? Liian kovat käytännöllisyysodotukset johtavat pettymykseen. Kolmas pulma on periaatteellinen ja liittyy yliopistojen autonomiaan. Tutkimuksen suuntautumista voi ohjata rahoituksella, mutta ei tiedeyhteisön ulkopuolisilla määräyksillä. DDR:ssä toteutettiin 1950-luvulla yliopistouudistus, jossa hankkiuduttiin eroon perinteisestä opetuksen ja tutkimuksen vapaudesta ja tilalle rakennettiin työelämälähtöinen polytekninen koulutus. Vapaat yliopistot tuhoutuivat, millä oli syvällekäyviä seurauksia koko yhteiskuntaan. Meillä keskustellaan aivan liian vähän arviointiraporttien laadusta. Arvioinnin kohteena olevat eivät ymmärrettävistä syistä halua kaivaa verta nenästään, eikä arviointiteollisuuden ympärillä ole normaalia tieteellistä julkisuuttakaan, joka voisi tieteellisen kritiikin kautta valvoa laatua. Aaltosen työryhmä on varmasti työskennellyt kovassa paineessa liian pienin resurssein. Jälki on joka tapauksessa heikkoa. Raportti ei perustu sen paremmin yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen erityisluonteen kuin sosiaalityön opetuksen ja tutkimuksen haasteiden ymmärtämiseen. Sosiaalityön yliopisto-opetuksen ja käytännön työelämän suhteen perusta on kunnossa, sillä molemmat tunnustavat toistensa arvon. Yliopistoissa kannustetaan opinnäytetöiden aiheiden kumpuamista käytännön kokemuksista ja työelämässä arvostetaan akateemisen loppututkinnon antamia tietoja, taitoja ja valmiuksia sosiaalityöhön. Määrällisesti opinnot sisältävät teoriaa ja käytäntöä sopivassa suhteessa. Parantamisen varaa on näiden kahden, työelämän ja yliopisto-opintojen kohtaamisen laadussa, erityisesti opiskelijoita koskettavissa perusasioissa, kuten harjoitteluissa. Käytännön jaksoja on riittävästi, mutta niitä ei pystytä toteuttamaan tarpeeksi johdonmukaisina ja laadukkaina. Tämä johtuu yliopistojen ja työelämän pinnallisesta tai jopa olemattomasta yhteistyöstä, jolloin akateemisen yliopistomaailman ja käytännön työelämän kokemuksien yhdistäminen ja soveltaminen jäävät yksin opiskelijan vastuulle. Ei tapahdu tarpeeksi saattaen vaihtamista. Leikittelen ajatuksella, että yliopistojen sosiaalityön opetushenkilöstö, erityisesti käytännön jaksoista vastaavat opettajat, suorittaisivat itse lyhyehkön TET-jakson eli työelämään tutustumisen sosiaalityön arjessa. Monella opettajalla kokemukset sosiaalityön käytännöstä saattavat olla hyvinkin kaukaisia, jolloin uskottavuus sekä opiskelijoiden että työelämän edustajien silmissä laskee. Se, ettei tiedetä mistä puhutaan, ilmentää kohtaamattomuutta, molemmilta puolilta. Yhtä hyvin työpaikoille voisi nimetä ns. korkeakouluyhteistyövastaavan, joka pitäisi yllä kontaktia tiedemaailmaan. Yliopisto-opintojen ja työelämän suhteen raiteilleen saamiseksi ei tarvita dramaattisia toimia, vaan kyse on lähinnä molemminpuolisesta aidosta kiinnostuksesta ja halusta luoda toimivia yhteistyökuvioita. Tämä tapahtuisi tieteen, työelämän ja opiskelijoiden parhaaksi. kuva: Aino Haarala Tiina Mäki sosionomi (ylempi amk) Ylempi amk-tutkinto on tiukasti kiinni työelämässä. Mikko Mäntysaari Jyväskylän yliopiston sosiaalityön professori Meillä keskustellaan aivan liian vähän arviointiraporttien laadusta. kuva: Karoliina Bärlund Kristiina Ruuskanen Jyväskylän yliopiston sosiaalityön opiskelija Määrällisesti opinnot sisältävät teoriaa ja käytäntöä sopivassa suhteessa. Sosiaaliturva 8/08 7
kärkiteema Teksti ja kuvat: Erja Saarinen Kuntakentän rahapula on korvien välissä. Jos aina mennään samalla kaavalla, mitkään resurssit eivät riitä, sanoo Lieksan sosiaalitoimen osastopäällikkö Soile Syrjäläinen. Lieksassa, pohjoiskarjalaisten vaarojen katveessa ei ole kangistuttu kaavoihin. Itärajan innovaattori Lieksa sijaitsee Itä-Suomen läänissä, Pohjois-Karjalan maakunnan koillisosassa Pielisen rannalla pinta-alaltaan Suomen 5. suurin kaupunki noin 13 000 asukasta, vuonna 1986 asukkaita oli vielä 18 400 l 3 400 yli 65-vuotiasta, 25,7 % väestöstä työttömyysaste 17,7 %, selvästi korkeampi kuin Pohjois-Karjalassa keskimäärin Paras-hankkeeseen liittyen vireillä terveydenhuollon kuntayhtymän perustaminen Valtimon ja Nurmeksen kanssa www.lieksa.fi Kehittämisyksikkö Karpalo Lieksan, Nurmeksen ja Valtimon yhteinen Pielisen Karjalan ikäihmisten kehittämisyksikkö rakennettu projektirahoituksella vuodesta 2005 toiminnassa korostetaan kehittämistyön, koulutuksen ja tutkimuksen osuutta käytännön työssä ja tuetaan henkilöstön osaamista henkilöstö: projektipäällikköinä Lieksan vanhustyön johtaja Seija Loppi ja Nurmeksen vanhustyön johtaja Eila Soikkeli sekä projektikoordinaatttori Kaija Öystilä. l Työn osa-alueet: - koulutusta ikäihmisille, työntekijöille, järjestöille ja opiskelijoille - teknologia hyödyntämään ikäihmisiä, työntekijöitä ja järjestöjä - sosiokulttuurista vanhustyötä, musiikki-, kuva-, yhteisö- ja ilmaisutaidetta - erityispalveluiden kehittämistä, dementiapalveluja ja psykogeriatrisia päihdepalveluita - palvelutuotteiden, kuten hemmotteluja harrastetuotteiden kehittämistä julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin yhteisvoimin - yhteistyöverkoston luomista ja ylläpitoa www.lieksa.fi > Kehittämisyksikkö Karpalo 8 Sosiaaliturva 8/08 Astun vanhan talon kuistille Lieksan kaupungin keskustassa. Seinälaatta kertoo, että olen menossa Tukipisteeseen. Kenelleköhän se on tarkoitettu ja mitä tukea on tarjolla, ehkä mielenterveyskuntoutujien päivätoimintaa? Täällä ei määritellä ylhäältä päin kohderyhmiä ja toimintoja. Yhdistyksen pyörittämä Tukipiste on auki elämäänsä sisältöä, toimintaa ja tukea etsiville, Soile Syrjäläinen kertoo. Vastaus tiivistää olennaisen Lieksan sosiaalitoimesta: kuntalaisten tarpeisiin vastataan luovasti yhdessä heidän kanssaan ja yhteistyössä järjestöjen ja yritysten kanssa. Tätä et kyllä lopeta Lieksassa kehittäminen ei ole niinkään teorioiden ohjaamaa vaan käytäntölähtöistä: ikäihmisiä on neljännes väestöstä Työtä määrittää keskittyminen ihmisten voimavaroihin ja heidän ottaminen mukaan toimijoiksi. Väestön näkökulma painaa, ei järjestelmän. Tässä on ollut kova vääntö, koska kunnissa on tiukasti sisäistetty viranomaislähtöisyys: tässä palveluja, ottakaa tai jättäkää, Syrjäläinen sanoo. Hän kertoo esimerkin yhteistyöstä kuntalaisten kanssa: Projektina aloitettiin kaikille avoimet ja edulliset kimppakyydit pikkubusseilla. Matkaan saa avuksi myös kaupungin palkkaaman avustajan. Onnistunut palvelukokonaisuus piti saada osaksi palvelurakennetta, koska kuljetukset ovat palvelujärjestelmän runko: muita palveluita on turha kehittää, elleivät ihmiset niihin pääse. Niukat resurssit tulivat kuitenkin vastaan. Tuolloin kannustimme kyydin käyttäjiä vallankumouksellisiksi. Kaupunginjohtaja kertoo vieläkin hurmoshenkisestä tilaisuudesta, jossa mummot roikkuivat hänen hihassaan ja sanoivat, että tätä et kyllä lopeta. Sanomalehti Karjalaisen toimituksen edessä oli vino pino rollaattoreita, kun mummot kurvasivat kertomaan lehdistölle, että kaupunki aikoo lopettaa heidän kyytinsä. Lehdissä kyytejä puolustettiin vimmatusti, ja rahat vakituiseen palveluun löytyivät. Nyt kyydit avustajineen ovat pysyviä palveluita. Jotta autot eivät täyttyisi rollaattoreista, on kehitetty rollaattoritallit, joista menopelin saa lainaksi panttia vastaan. Lainauspisteitä on tulossa kauppojen ja virastojen edustalle. Saimme vammaispalvelulain mukaisiin yksittäiskuljetuksiin käytetyllä rahalla kaikille avoimen liikenteen koko kuntaan. Palvelut on hyvä järjestää niin, ettei erityisryhmille pääsääntöisesti järjestetä erillisiä palveluita. Perustyöntekijät kehittäjinä Lieksassa on rakennettu väkeviä hankkeita, joiden toimintatavat on saatu juurrutettua palvelurakenteeseen. Meillä ei ole varaa hankkeisiin, joista ei jää mitään jäljelle, Syrjäläinen painottaa. Hanketyöntekijät valitaan perustyöntekijöistä ja heille otetaan sijaiset. Näin saadaan kehittäminen suoraan perustyöhön ja henkilökunta siihen mukaan, kertoo omasta kokemuksestaan Lieksan vanhustyön johtaja Seija Loppi, joka toimii kehittämisyksikkö Karpalon toisena projektipäällikkönä. Näin projektit eivät jää elämään omaa elämäänsä, vaikka toki niiden pitää olla hieman perustyön yläpuolella ei se ole kehittämistä, jos samalla hoitaa kaiken perustyönsä. Näkökulmaa tarvitaan muualtakin. Monet ahdistuvat jo sanasta projekti, mutta kun kehittämisrahaa ei muualta tule, projektien avulla on edettävä, Soile Syrjäläinen sanoo. Hän muistuttaa, että ne tuovat henkilöstölle muun muassa hyviä koulutuksia. Liittoutumista ja kumppanuutta Kehittämistyössä liittoutuminen ja kumppanuus eri toimijoiden kanssa on elintärkeää. Lieksan sosiaalitoimen kumppaneita ovat lähialueen kunnat, yrittäjät, järjestöt, oppilaitokset, lääninhallitus, TE-keskus jne. Itä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksen kanssa on esimerkiksi meneillään jo toinen kansainvälinen yhteistyöhanke Ikävoimaa, jossa hae-
taan ikäihmisten voimavaroja näkyviin ja käyttöön. Kansainvälisen yhteistyön avulla opitaan uusia työmalleja vaikkapa sosiaalisiin yrityksiin. Syrjäläinen sanoo painokkaasti, että jotain pitää itse antaa, silloin myös saa. Kumppanuus ja rakentava yhteistyö kantavat pitkälle, mutta sisukas pitää olla. Uudet asiat eivät etene helpolla, mutta aina löytyy myös tukijoita. Kehittämisestä ja kouluttautumisesta ei juuri ole työntekijälle rahallista hyötyä sitäkin saisi olla. Mutta kyllä sitä nauttii, kun näkee tuloksia ja työnsä uudesta näkökulmasta. Lieksan sosiaalitoimen osastopäällikkö Soile Syrjäläinen Julkista ja yksityistä Lieksassa tehdään paljon yhteistyötä yritysten ja järjestöjen kanssa: Julkinen puoli antaa hoidon ja hoivan ja yritykset ja järjestöt ekstraa. Esimerkiksi päiväkeskus Karpalossa yrittäjät tarjoavat hemmottelupalveluita, kuten kauneudenhoitoa ja hierontaa ja järjestöt erilaista ohjelmaa. Vanhusten laitosasumisessa yöhoidosta ja turvapäivystyksestä vastaa yksityinen Mummon Turva Oy, jonka palveluita voivat ostaa myös kuntalaiset. Yhteistyössä Abloyn kanssa selvitetään, pärjäisivätkö jotkut dementoituneet ihmiset kotonaan, jos heidän ovissaan olisi ohjelmoitavat lukot, jotka estäisivät öisen harhailun. Näin vältettäisiin ennenaikainen laitoshoito. Lieksa käyttää palveluseteleitä, ei ostopalvelusopimuksia. Yritysten on täytettävä kunnan yksityisille palveluille määritellyt laatukriteerit. Seteleitä on käytössä paitsi tukipalveluiden, kuten siivouksen, virkistyspalvelujen ja omaishoitajien lomituksen myös asumispalveluiden hankintaan. Kunta on nimennyt vastuuhenkilön, joka valvoo yksityisiä palveluita. Lieksan teollisuuskylän kanssa toteutettu Hyvinvointipalvelujen seudullinen kehittäminen -hanke toi uusia yrityksiä, muun muassa dementiapalveluihin ja mielenterveyskuntoutujien asumispalveluihin. Sosiaalitoimi tekee yhteistyötä myös uuden Pielisen Karjalan kehittämisyhtiön kanssa. Pielisen alueella hoivayrittäjyys työllistää yhtä paljon kuin matkailu, vaikka Koli on Lieksassa. Puolet hoivayritysten asiakkaista maksaa palvelunsa itse, joten yritykset eivät tukeudu vain kuntiin. Jos julkinen sektori on surkastunut eikä yksityisiä palveluita ole, asukkaat kaikkoavat. Hyvät palvelut vaikuttavat muuttopäätöksiin ja kunnan imagoon. Sosiaalihuollon arvot tukevat kehittämistä Soile Syrjäläinen ja Seija Loppi pitävät sosiaalihuollon arvoja ja toimintatapoja kehittämistyön vahvuutena: Sosiaaliturva 8/08 9
Kehittäminen kuuluu jokaisen työhön. Sosiaalipuolella nähdään ihmiset kokonaisuutena, havaitaan heidän voimavaransa ja uskotaan niihin. Voidaan ottaa vähän riskiäkin, jotta nähtäisiin pärjääkö ihminen muualla kuin laitoksessa. Sen ulkopuolella voimavarat vasta pääsevät esiin, Loppi sanoo. Hänellä on psykiatrisen sairaanhoidon koulutus ja työkokemusta myös terveydenhuollosta. Sosiaalialan ammattilainen hahmottaa laajasti tukimahdollisuuksia ihmisen ympärillä. Hän ei tuijota vain sairauksiin ja terveyspalveluihin. Lääkäri näkee potilaan lyhyen ajan eikä ole aina oikea henkilö arvioimaan, pärjääkö hän kotona vai ei, Syrjäläinen jatkaa. Sosiaalipuolella ammattilaiset eivät voi olla turvallisuushakuisia ja hakea käsikirjasta valmiita ratkaisuja vaan omaa päätä on syytä käyttää ja nähdä asiat monelta kantilta. Uudistusmieliset esimiehet Seija Loppi kehaisee esinaistaan Soile Syrjäläistä: Soilella on sata uutta ideaa päivässä. Hän tukee kehittämistä ja on siinä 110 prosenttisesti mukana. Visionääri kulkee tavallisen puurtajan edellä, joka ei aina näe tai jaksa katsoa ympärilleen. Syrjäläinen pitää tärkeänä, että vanhustenhuollossa on pitkäaikaiset, jämäkät ja uudistushaluiset vastaavat hoitajat, jotka huolehtivat siitä, että uudet kehittelyt siirtyvät perustyöhön, sillä asiakastyössä kehittäminen lopulta tehdään. Esimiesrekrytoinnit ovat erittäin tärkeitä. Hyvistä työntekijöistä on myös pidettävä hyvää huolta, jotta he pysyvät meillä ja vanhustyössä. Kilpailemme sairaanhoitajista terveyspuolen kanssa. Byrokratia minimiin Kehittämistyön aika on aina jostain poissa. Syrjäläinen on joutunut nipistämään aikaa paperitöistä ja muodollisuuksista. Työntekijämme ovat tottuneet itsenäisiksi ja ottaneet vastuuta. Kevyemmästä hallinnoinnista käy esimerkiksi alennuskortin myöntäminen terveyssyistä kimppakyytiä varten: Lähetämme kortin sitä pyytävälle vanhukselle syynäämättä tarkemmin, mihin suuntaan jalka nilkuttaa, koska ostamme joka tapauksessa palveluliikenteen. Alennuskortin on sosiaalihuoltolain mukaan perusteltuna saanut 700 ihmistä. Tukipisteen ovat löytäneet työttömät, ikäihmiset, kehitysvammaiset, mielenterveyskuntoutujat ja muualta muuttaneet kaikenlaiset ihmiset, kertoo pistettä ylläpitävän yhdistyksen toiminnanjohtaja Helga Pesonen. Kodikkaissa tiloissa voi ruokailla, käyttää tietokonetta ja lueskella. Siellä kokoontuu vertaisryhmiä ja järjestöt tarjoavat tekemistä. Annamme mielenterveyskuntoutujien asumispalveluihin hoivan osuuden perustoimeentulotukena. Ihmistä ei voi pitää laitoksessa sen takia, ettei kunnalla ole rahaa varattuna asumispalveluostoihin. Lisää elämää, vähemmän droppia Mielenterveyshoitaja Marja-Leena Hiltunen on Lieksan kehittämistyön oiva mannekiini. Hän on työnsä ohessa opiskellut kognitiivista käyttäytymisterapiaa ja tuo nyt oppien mukaista työotetta Partalanmäen palvelukotiin. Sen toimintatapaa ollaan muuttamassa kehittämisyksikkö Karpalon hankkeessa. Kognitiivisessa terapiassa opetetaan ihmiset pois vanhasta toimintamallista ja tarjotaan uutta tilalle. Tällä ajattelulla kehitämme hoitoa. Näitä oppeja on käytetty vanhustyössä hyvin vähän Päiväkeskuksen ja palvelukodin ruokahuolto ostetaan yrittäjältä ja lääkejakelu apteekilta. Hoitajat 10 Sosiaaliturva 8/08 Lieksalaiset vanhustyön kehittäjät myöntävät, että laitosasumisen työympäristössä joutuu tekemään aika perusteellisen remontin, kun tavoittelee ikäihmisille mahdollisimman normaalia elämää, jossa kaikkea ei ole medikalisoitu. Urakka kuitenkin kannattaa, kannustavat Seija Loppi (vas.), vanhuspalveluiden sosiaalityöntekijä Tuula Salokangas (takana), Soile Syrjäläinen ja Marja-Leena Hiltunen.
Pienryhmäkoti on turvallinen vaihtoehto vanhuksille, jotka eivät enää pärjää palveluidenkaan turvin yksin kotonaan. Tavallisessa asunnossa toimivassa pienkodissa kullakin vanhuksella on oma huoneensa ja käytössään yhteiset tilat. Kodinhoitaja Jaana Muikku esittelee Urheilukadun pienkodin saunaosastoa. Menot on hyväksytty perustoimeentulotueksi valtionosuuden piiriin. Syrjäläinen meni pari vuotta sitten työnsä ohessa sosiaalityöntekijäksi terveyskeskukseen: Halusin nähdä, miten ihmisiä sijoitellaan jatkohoitoon. Siellä sain idean pienkodeista, joissa useampi vanhus pärjäisi yhdessä. Yhteisöllisyydessä on paljon käyttämätöntä resurssia. Pienkodeissa vanhuksia avustaa kotipalveluhenkilöstö. Koteja voidaan perustaa nopeasti vähilläkin resursseilla: vuokrataan ja remontoidaan markkinoilta sopiva asunto, kun kimppaasumisessa viihtyvät asukkaat löytyvät. Pienkotiasuminen maksaa kunnalle noin 10 euroa päivä, kun laitoshoitopäivä maksaa keskimäärin 130 euroa. Sanoin kuvaamatonta tyydytystä Kehittäminen on vaativaa, mutta jotain sanoin kuvaamatonta tyydytystä se antaa. Innostun kaikesta uudesta. Toisaalta on tärkeää tunnistaa se, että uuden hamuamisesta voi myös väsyä. Syrjäläinen kehuu esimiestensä sosiaalijohtaja Hannu Ijäksen ja kaupunginjohtaja Esko Lehdon uudistusmielisyyttä ja tukea kehittämistyölle. Myös luottamushenkilöt ovat kehittämismyönteisiä. Kustannuslaskentaa kannattaa harjoittaa ja perustella myös euroilla sitä, mitä on suunnitteilla. Minusta kehittäminen kuuluu jokaisen työhön. Toki siinä on persoonakohtaisia eroja jotkut kurkistelee enemmän eri puolille ja kokeilee rajojaan. saavat näin päivittäin yli kuusi tuntia lisää aikaa viriketoimintaan, kun heidän ei tarvitse pyöriä astioiden ja lääkepurkkien kanssa. Tämä auttaa kuntaa myös saavuttamaan hoitohenkilökunnan vähimmäismääräsuositukset. Asiakkaat ovat toivoneet lisää tietoa sairauksistaan. He haluaisivat keskustella oman hoitajansa kanssa rauhassa huoneessaan. He kaipaavat myös lisää toimintaa. Vanhukset, myös muistihäiriöiset, ovat aikuisia, täysivaltaisia kansalaisia, joilla on oikeus saada tietoa omasta tilanteestaan. Tähän pitää olla aikaa, Hiltunen painottaa. Asiakkaiden toiveet on otettu vakavasti ja henkilöstön kaikenlainen osaaminen ja taidot on otettu käyttöön, kun asiakkaiden tarpeisiin vastataan. Asiakkaita opastetaan ja heille annetaan tietoa. Syksyllä alkavat psykoedukatiiviset ryhmät, joissa saa neuvontaa esimerkiksi liikunnasta ja unesta. Asiakkaille on tehty päivä- ja viikko-ohjelmat. Aiemmin viriketoimintaa oli lähinnä päiväkeskuksessa. Lauantaisin on esimerkiksi viihderyhmä, jossa katsotaan elokuvia ja kuunnellaan musiikkia. Ravintoloitsija on ottanut ruokalistalle lisää toivottuja karjalaisia perinneruokia, kuten mykykeittoa ja potakkamaitoa. Makuelämykset ovat tärkeitä, ei yltiömäinen terveellisyys myös voita ja kermaa käytetään. Ruoan tuoksu leviää kauniisti katetusta noutopöydästä.. Aamiaista saa kahdeksasta kymmeneen, ettei yöunia tarvitse keskeyttää varhaisella aterialla. Laitoksissa ruoka tuodaan kolisevilla kieseillä. Toiminnallisuus ei toteudu, jos ihminen odottaa apaattisesti, mitä eteen laitetaan. Jos ruoka ei muutenkaan maistu ja liikuntaa on vähän, kiesiruokailu voi jäädä väliin. Hiltunen kehottaa panostamaan asiakkaiden motivointiin: Monella on hyvä toimintakyky, mutta he eivät halua osallistua mihinkään. Oma hoitaja motivoi, tukee, neuvoo ja ohjaa vinkkaa esimerkiksi siitä, että jos päivisin puuhaa kaikenlaista muiden kanssa, aamuyön tunteja ei ehkä tarvitse valvoa yksin tai ottaa niin paljon droppia, että kaatuilee puolipökkerössä. Palvelukodissa hyödynnetään kehittämisyksikkö Karpalossa kehitettyä sosiokulttuurista työtä: Vaikka ihminen olisi kuinka muistamaton, hänellä on oikeus tuntea hyvää oloa ja saada kiinni menneestä. Eräs vanhapiika joutui näytelmässä morsiamen rooliin. Aivan muistamattomanakin hän muisti roolin pitkään olinpas kerran elämässä minäkin morsiamena. Yrjönhovin tukikeskukseen hankitaan aktiivisesti opiskelijoita käytännön jaksoille, jotta sinne saataisiin jatkossakin hyvää työvoimaa. Pitää pysyä itsekin virkeänä, kun ohjaa opiskelijaa, Anja Kurki sanoo. Tukikeskus ohjaa eteenpäin Lieksassa pohdittiin 1990-luvulla, mitä tehdä vanhuksille, jotka tuotiin toistuvasti viikonloppuisin ambulanssilla terveyskeskukseen ja kotiutettiin yhden yön jälkeen. Pohdinnoista syntyi uudenlainen osasto, Yrjönhovin tukikeskus, jossa selvitetään perusteellisesti vanhuksen tilanne. Tukikeskuksessa järjestetään arviointijaksoja, kuntouttavaa lyhytaikaishoitoa ja vuorohoitoa. Kuntouttavaan lyhytaikaiseen hoitoon ihmiset tulevat yleensä sairaalasta esimerkiksi lonkkaleikkauksen jälkeen. Hoitojaksolle voi myös päästä vaikkapa kodin remontin alta tai omaishoitajan loman ajaksi. Osaston läpi kulkee lähes 300 asiakasta vuodessa. Jaksot tukevat asiakkaiden kotiutumista sairaalasta tai kotona asumista. Kotona he selviävät yleensä omaishoidon tai kotipalvelun turvin. Tukea annetaan myös omaishoitajille, kertoo osaston vastaava hoitaja Anja Kurki. Työskentelemme kuntouttavalla työotteella: ihmistä ei hoideta sänkyyn vaan hänet viedään esimerkiksi kaikille aterioille, jotta liikettä tulee paljon. Työote on koettu mielekkääksi ja palkitsevaksi, tosin fyysisesti raskaaksi. Osaston toiminta-ajatus luotiin kaksivuotisessa projektissa, jossa Kurki oli projektityöntekijänä. Tämän ansiosta hänellä on työn periaatteet verissä ja projektin tulokset elävät käytännössä. Osallistuimme myös laadun kehittämisprojektiin, joka oli suunnattu sosiaalipalveluyrittäjille. Siinä määriteltiin toimintaprosessit ja tehtiin laatukäsikirja. Ne pitävät ajatukset kirkkaina arjen työssä. Tukikeskus toimii puskuriosastona, kun ihmisiä kotiutetaan keskussairaalasta ja terveyskeskus on täynnä. Viime vuonna Lieksalla ei ollut yhtään keskussairaalan sakkopäivää. Sakkopäivä maksaa kunnalle 700 euroa, joten lisähenkilöstöäkin kannattaa ottaa töihin sairaalasta tulijoiden vastaanottamiseksi. Kurki uskoo, että ilman tukikeskusta oltaisiin kaaoksessa: Ihmisten pitäisi olla jossain siellä minne sattuu sopimaan. Sosiaaliturva 8/08 11
kärkiteema Erja Saarinen Gerontologisen sosiaalityön kehittämishankkeella on ollut projektiksi paljon vaikutuksia. Se on vahvistanut vanhussosiaalityön asemaa: erityisalue on tuotu esiin ja osoitettu, että sitä tarvitaan, sanoo hankkeessa erikoistutkijana ollut Marjaana Seppänen. Hän työskentelee tätä nykyä vanhuspalveluiden asiantuntijana Stakesissa. Gero on vaikuttanut yhdessä Tampereella ja Kaakkois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksen Socomin alueella toteutettujen vastaavien hankkeiden kanssa: Ne ovat tehneet pioneerityötä, jolla on selkiytetty teoriaa, käsitteitä, tietopohjaa, ammattikäytäntöjä ja työmenetelmiä. Työmenetelmiä, oppikirjoja, käsitemäärittelyjä ja vanhussosiaalityölle näkyvyyttä pääkaupunkiseudun Gero-hankkeen tuloksista on hyötyä koko valtakunnan vanhussosiaalityölle. Gero-hanke vanhussosiaalityön tiikerinloikka Kehittäminen omiin käsiin Helsinkiläiset vanhussosiaalityöntekijät ottivat vuosituhannen vaihteessa työnsä kehittämisen omiin käsiinsä. Heistä vanhussosiaalityö oli jäänyt kaupungin aluepohjaisessa organisaatiossa sivuraiteille. Sitä koskevaa strategiaa ei ollut eikä heille ollut tarjolla erityisalansa täydennyskoulutusta. Työntekijät alkoivat kokoontua ja järjestää koulutusta itse. Opastajaksi saatiin vanhussosiaalityön guru, professori Simo Koskinen. Vuonna 2002 pääkaupunkiseudulle saatiin sosiaalialan osaamiskeskus Socca, jossa Marjaana Seppänen työsti työntekijöiden kehittämisideat vanhussosiaalityön hankkeeksi. Se sai rahoitusta valtakunnallisesta sosiaalialan kehittämishankkeesta. Mukaan tulivat myös Espoo, Kauniainen ja Vantaa. On kullanarvoista, että projekti syntyi käytännön työntekijöiden tarpeista ja aloitteesta eikä rahoitus- tai hallintolähtöisesti. Kehittämisen jänne ja tekemisen meininki ovat säilyneet koko ajan, sanoo Geron projektipäällikkö Assi (Hanna-Liisa) Liikanen. Iso satsaus alkuun Alkuun pitää malttaa satsata ja tehdä suunnitelmaa rauhassa niiden ihmisten kanssa, joita työ koskee. Näin saadaan luotua yhteinen tahto, sanoo kuntien kanssa alkuseminaarit järjestänyt 12 Sosiaaliturva 8/08 Vanhussosiaalityö on nyt pinnalla ja osin Gero-hankkeen ansiosta. Sosiaalinen vanhustyössä on saatu näkyville tärkeällä hetkellä, kun kunta- ja palvelurakenteita muutetaan, sanovat Tuula Saukkonen (vas.), Marjaana Seppänen ja Assi Liikanen. Gerontologisen sosiaalityön kehittämishanke 2005 2007/08 l tavoitteena selkeyttää gerontologisen sosiaalityön sisältöä, tehtäviä, työnjakoa ja yhteistyötä vanhuspalveluissa pääkaupunkiseudulla sekä lisätä erityisalueen osaamista ja tiedon hyödyntämistä käytännön työssä ja kehittää työhön menetelmiä l mukana Helsinki, Espoo, Kauniainen ja Vantaa kaupunkien lähes kaikki vanhuspalveluissa työskentelevät sosiaalityöntekijät ja etenkin Helsingistä lähityön sosiaaliohjaajat, likimain 80 työntekijää l vuosi 2008 tulosten juurruttamisen vuosi l Pääkaupunkiseudun sosiaalialan osaamiskeskuksen Soccan hallinnoima www.socca.fi > Soccan hankkeet Onnistuneen projektin avaimia l aloite ja tarpeet niiltä, joita kehittäminen koskee l huolellinen suunnittelu: realistiset tavoitteet, resursointi ja aikataulu l esimiehiltä tukena kannustusta ja resursseja l monenlaisia tapoja osallistua hankkeeseen l osallistujille vaikutusmahdollisuuksia l kunnon resurssit, useampia projektityöntekijöitä l monikanavaista tiedottamista kuva: Erja Saarinen
Marjaana Seppänen. Työntekijöille tehtiin myös kysely, jotta saatiin kokonaiskuva kehittämis- ja koulutustarpeista. Kun yhteinen tahto on tiedossa, pitää mennä kuin juna eteenpäin tavoitteen suuntaan toki kääntyä, jos tarvetta on. Pitää myös olla aidosti kiinnostunut niistä ihmisistä, joiden kanssa työskentelee ja arvostaa heitä, Assi Liikanen jatkaa. Vanhussosiaalityöntekijä Tuula Saukkonen Espoosta korostaa, että hankkeen pitää olla hyvin suunniteltu: tarvitaan tarkka ja realistinen resursointi, aikataulu ja tavoitteet. Monesti tavoitteet ovat ylisuuria. Esimerkiksi työkäytäntöjen kehittäminen vie pari vuotta. Verkostoa on tärkeää rakentaa alusta pitäen. Verkottuvalla työotteella syntyy tavallaan sosiaalinen paine osallistua. Jokaiselle jotakin Gerossa on ollut monenlaista toimintaa, jotta ammatillisessa kehityksessään eri vaiheissa oleville löytyisi osallistumisen väyliä. Tämä lienee yksi onnistumisen salaisuuksista. Lähes kaikki työntekijät osallistuivat ryhmiin ja/tai koulutuksiin koko hankkeen ajan työkiireistään huolimatta ja tunsivat ammattitaitonsa parantuneen, Assi Liikanen pohtii. Työntekijöiden 11 kehittämisryhmää teki suurimman urakan. Ne pitivät kuukausittain kehittämiskokouksia työpaikoilla ja pohtivat esimerkiksi tilannearviointia vanhussosiaalityössä. Näin hanke eli ruohonjuuritasolla. Ryhmillä oli tutoreina huippuasiantuntijoita, kuten Kari Salonen ja Leena Eräsaari. He toivat ryhmiin ulkopuolista, analyyttista ja kriittistä näkemystä. Tutoreiden lisäksi hanketyöntekijät tukivat ryhmiä. Kehittämisryhmien lisäksi pieni aktiivisten työntekijöiden joukko pui kolmessa työryhmässä vanhussosiaalityön käsitteitä, menetelmiä ja työajan jakautumista keskeisiä kysymyksiä, jotka eivät olleet yksittäisten kehittämisryhmien teemoina. Koulutus antoi eniten Minulle Geron parasta antia olivat laadukkaat koulutukset, Tuula Saukkonen kertoo. Kun niitä oli riittävän usein, ne ruokkivat jatkuvaa kehittämistä koko ajan on saanut uutta ajateltavaa. Koulutukset ovat yhdistäneet käytäntöä ja teoriaa. Koulutuksen runkona oli työseminaarien sarja, joka käsitteli muun muassa vanhussosiaalityön arvoja, etiikkaa ja ihmiskuvaa sekä työssä kohdattavia ilkeitä ongelmia. Perehtymiskursseilla tutustuttiin sosiaalityön menetelmiin ja osallistujat innostuivat kehittämään niitä vanhustyöhön sopiviksi. Esimerkiksi läheisneuvonpidosta muokattiin asiakasneuvonpito vanhussosiaalityöhön. Yhdessä yliopisto-opiskelijoiden kanssa pidettiin opintopiirejä, joissa käsiteltiin alan tutkimuksia. Lukupiirissä taas keskusteltiin ammattikirjallisuudesta. Graduja esiteltiin Café Gero -luentosarjan vapaamuotoisilla aamukahveilla. Monen kanavan viestintää Geron viestinnän runkona olivat nettisivut, joilta löytyy projektin vetäjän tilannekatsauksia, koulutusten aineistoja, projektin julkaisuja ja vanhustyön kirja-esittelyjä. Kehittämisryhmillä oli tietoa välittävät yhdyshenkilöt. Projektin työntekijät panostivat henkilökohtaiseen viestintään. Liikanen otti tavakseen käydä kertomassa vanhustyön päättäjille kehittämistyöstä. Tämä osoittautui toimivaksi. Raporttien lähettely ei riitä. Nyt kun kehittämishankkeiden rahoitus jää yhä enemmän kuntien vastuulle, lobbaaminen kuntapäättäjien suuntaan on entistä tärkeämpää. Hankkeelta ilmestyi kiinnostavia julkaisuja: Marjaana Seppänen kirjoitti oppikirjanakin käytetyn teoksen vanhussosiaalityöstä. Pitkälti hankkeen innoittamana tehtiin ensimmäinen vanhussosiaalityötä käsittelevä Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja. Tuloksia kunnon resursseilla Gero oli hyvin resursoitu: projektitiimissä olivat Assi Liikanen, Marjaana Seppänen ja projektisuunnittelija Susanna Kaisla. Projektitutkija Liisa Viljaranta tuli hankkeeseen Seppäsen siirryttyä muihin tehtäviin ja erikoistutkija Ullamaija Seppälä oli mukana osa-aikaisesti. Myös tutorit ja vanhustyöntekijät käyttivät kehittämiseen paljon aikaa. Kun projektityöntekijöitä oli useita ja olimme varsin erilaisia, ryhmässä syntyi elävää ideointia. Yhden hengen projekteja ei pitäisi laittaa pystyyn. Työntekijä tarvitsee aina reflektointipintaa, Seppänen sanoo. Toisaalta pelkkä innostus ei riitä vaan tarvitaan sopivassa suhteessa tulisieluja ja penkin kantajia, käytännön työn puurtajia. Aaltoliikettä Kehittäminen ei ole koskaan tasaista ja vaivatonta. Tämä koettiin myös Gerossa. Välillä lamaannuttiin, kun ei päästy konkreettisesti eteenpäin, mutta aallonpohjasta noustiin taas aallonharjalle. Vanhussosiaalityöntekijät ovat työskennelleet melko yksin ja siksikin ryhmätoiminnassa tuli hankalia tilanteita. Jotkut kokivat, että ryhmässä vaan puhutaan eikä kehittämistehtävää löydy millään. Tutorit ja projektityöntekijät auttoivat ryhmiä suvannoista eteenpäin. Toimintaa vaivasivat myös työntekijöiden vaihtuvuus ja sairaslomat. Vantaan työntekijöiden oli vaikea keskittyä kehittämiseen keskeneräisen organisaatiouudistuksen tuoksinassa. Assi Liikanen korostaa, että johdolta pitäisi saada paitsi kannustusta kehittämiseen myös konkreettisia resursseja. Vaikeutena oli se, miten yhdistää asioiden äärelle pysähtymistä ja hidasta kypsyttelyä edellyttävä kehittämistyö kiireiseen asiakastyöhön. Elämää projektin jälkeen Geron ansiosta vanhussosiaalityöllä on pääkaupunkiseudulla entistä vankempi oma paikkansa: Helsingissä on vanhusten palveluissa sosiaali- ja lähityötä varten oma yksikkö, joka johtaa ja kehittää vanhussosiaalityötä. Sinne on perustettu kaksi erityissosiaalityöntekijän virkaa, joihin kuuluu asiakastyön lisäksi kehittämistä. Espoossa kehitetään projektina avohuollon vanhussosiaalityötä. Tuula Saukkonen työskentelee siinä sosiaalityöntekijänä. Kauniaisiin luotiin Gerossa malli, jossa vanhussosiaalityötä tekee palvelukeskuksen johtaja puolet työajastaan. Vantaalla on vanhussosiaalityön yksikkö, jossa on kahdeksan sosiaalityöntekijää ja johtava sosiaalityöntekijä. Liikanen kertoo, että hankkeessa syntyi vahva gerontologisen sosiaalityön verkosto, jonka vetämistä hän toivoo jonkun erityissosiaalityöntekijöistä jatkavan. Hänen urakkansa projektipäällikkönä päättyy vuoden lopussa. Hanke esitti vanhustyön kehittämisyksikön perustamista, mutta kunnat eivät olleet siihen valmiita. Täydennyskoulutusta aiotaan kuitenkin jatkaa pääkaupunkiseudun yhteistyönä. Kehittämiskohteina Liikanen näkee avohuollon vanhussosiaalityön ja sen painottamisen ongelmia ehkäisevään suuntaan. Gero oli ammattilaisten projekti. Seuraavaksi pitää ottaa ikäihmiset itse kehittämiseen mukaan. Kirjallisuusluettelo Sosiaaliturvan verkkosivuilla www.sosiaaliturva.fi Sosiaaliturva 8/08 13
kärkiteema Petri Kinnunen Sosiaalialan kehittämistoiminta on laajaa, mutta epäyhtenäistä. Sitä on luonnehdittu pirstaleiseksi, poukkoilevaksi ja vähän pysyviä tuloksia saavuttavaksi. Miten tähän on tultu ja mihin ollaan menossa? Pirstaleisesta poukkoilusta järjestelmälliseen kehittämiseen Sosiaalialan kehittämistoiminta on viime vuosina yleistynyt voimakkaasti. Esimerkiksi valtakunnallisen sosiaalialan kehittämishankkeen osana aloitettiin yli tuhat kunnallista kehittämishanketta vuosina 2004 2007. Vuodesta 2002 toimineet osaamiskeskukset ovat hyvä esimerkki systemaattisen kehittämistoiminnan organisoitumisesta. Kuudessa vuodessa kuntien kehittämistoiminnan tueksi on tullut osaamiskeskusverkosto, johon työllistyy liki 200 sosiaalialan osaajaa ja kehittäjää. Keskusten oman ilmoituksen mukaan viime vuonna niiden kautta suuntautui kehittämiseen yli 10 miljoonaa euroa. Tarkkaa lukua on vaikea sanoa keskusten verkostomaisen rakenteen vuoksi. Uudenmuotoisen kehittämistoiminnan rinnalla on asemansa vakiinnuttaneita toimijoita, kuten Stakes, kuuden yliopiston sosiaalityön laitokset ja sosiaalialan ammattikorkeakoulut, joista kaikki tekevät omasta näkökulmastaan merkittävää kehittämistyötä. Kuntien vastuulla kehittäminen jäi rempalleen Vuonna 1993 purettiin lopullisesti aiempi sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelu- ja valtionosuusjärjestelmä. Vastuu kehittämistoiminnasta siirtyi kunnille. Niiden talous oli laman takia tiukoilla ja ne jättivät kehittämistehtävän hoitamatta tai uhrasivat siihen riittämättömästi resursseja. kuva: Erja Saarinen Petri Kinnunen on Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksen Posken Pohjois-Pohjanmaan toimintayksikön johtaja. Hän toimii myös sosiaalityön professorina Lapin yliopistossa. Kirjallisuutta Jaakko Virkkunen, Yrjö Engeström ja Reijo Miettinen: Sosiaalihuollon kehittämistoiminnan tulevaisuus. Projekteista konseptikehittämiseen. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 49/2007. Julkaisu verkossa www.stm.fi > Julkaisut Sosiaalialan kehittämistoiminnan tulisi olla entistä julkisemman eettisen keskustelun kohteena. Laman vaikutus on kiistaton. Kehittämistoiminnan organisoitumattomuuteen on vaikuttanut kuitenkin myös se, että kuntien poliittiset päätöksentekijät ja osin myös sosiaalialan johtavat viranhaltijat eivät ole nähneet systemaattista kehittämistoimintaa tarpeelliseksi. On luotettu omaan kokemukseen ja rakennettu tilanne- ja tapauskohtaisesti ratkaisuja esiin tuleviin ongelmiin. Usein ratkaisuja on perusteltu ajasta jäljessä olevin tilastoin ja tutkimuksellisesti arvioituna heppoisin selvityksin. Näin on ollut valtaosassa kunnista. Poikkeuksena ovat olleet osa suurista kaupungeista, parhaana esimerkkinä Helsinki laajoine tutkimus- ja kehittämisorganisaatioineen. kuva: Panu Pälviä, keramiikkatyö Pia Rantalainen Kustannustehokkuutta ja hyvinvointiohjelmia Vuosituhannen vaihteessa huoli kustannusten kasvusta ja ratkaisemattomista ongelmista suuntasi kunnat rakentamaan kustannustehokkaita ja tulostietoisia sosiaalipalveluita. Samanaikaisesti ne valmistelivat lukuisia kunnallisia ja seudullisia eri näkökulmista koostuvia hyvinvointiohjelmia. Niiden oletetaan ohjaavan paikallisia toimijoita yhteiseen ymmärrykseen tavoitteista ja ongelmien ratkaisutavoista. Samanaikaisesti sosiaali- ja terveysministeriö oli huolissaan erityispalveluiden säilymisestä ja aloitti viime vuosikymmenen lopussa Verkostoituvat erityispalvelut -hankkeen. Sen oli tarkoitus etsiä ratkaisuja sosiaalihuollon erityisosaamisen säilymiseksi ja kehittymiseksi uusin toimintatavoin ja rakentein. Yliopistot taas olivat huolissaan sosiaalityön ammatillisen osaamisen kehittymisestä ja esittivät opetussosiaalikeskusverkoston luomista. Monen vaiheen jälkeen lopputuloksena syntyi yhdeksän sosiaalialan osaamiskeskuksen alueellinen verkosto. Sen tehtäväksi tuli kuntien ja maakuntien sosiaalialan kehittämistoiminnan koordinointi ja organisointi. Vuosituhannen alkupuolella alkoivat sosiaalialan ja terveydenhuollon kehittämisohjelmat samaan aikaan, mutta toisistaan irrallaan huolimatta monista yhteisistä tavoitteista. Ne synnyttivät satojen kehittämishankkeiden viidakon. Se on saanut aikaan monenlaista, myös hyviä tuloksia. Niiden leviäminen ja siirrettävyys on kuitenkin ollut sattumanvaraista. Stakesin rooli on korostunut valtakunnallisena hankekoordinoijana. Nyt ollaan siirtymässä seuraavaan vaiheeseen. Samanaikaisesti arvioidaan sosiaalialan kehittäjäorganisaatioiden asemaa, paikkaa ja tehtävää, muutetaan palvelu- ja kuntarakennetta sekä uudistetaan ohjelmaperusteinen informaatio-ohjausjärjestelmä. Muutos on vasta alussa ja lopputulemaa on mahdotonta arvioida. Jotain voi jo kuitenkin sanoa. 14 Sosiaaliturva 8/08
Vanhan tiedon pohjalta 1990-luvun alkupuolella oli välttämätöntä uudistaa sosiaali- ja terveysalan suunnittelu- ja kehittämisrakenne. Aluksi kehittämistoiminta kriisiytyi, mutta selkeytyi sitten ohjelmalliseksi toiminnaksi. Tavoitteiksi on asetettu asiakkaiden tarpeista ja osallisuudesta lähtevät yhteiset sosiaali- ja terveyspalvelut, joissa korostuu varhainen puuttuminen, ehkäisevä työote ja kustannustehokkuus. Koko muutoksen aikana uuteen tiedontuotantoon ja tutkimukseen ei ole suunnattu voimavaroja vaan toiminta on perustunut olemassa olevaan tietoon. Pääosin kuntien organisoima tutkimustoiminta jää selvitysten tasolle. Niin yliopistojen kuin ammattikorkeakoulujenkin kautta ohjautuva tutkimustoiminta on hankekohtaista ja sattumanvaraista eikä systemaattista kehittämistä tukevaa. Sosiaalialalta puuttuu valtakunnallinen tutkimusohjelma. Ilman sitä ja sen toteuttamista voi kysyä, millaisen tiedon varassa alaa pystytään kehittämään. Vaikka informaatioteknologian sovelluksia on kehitetty myös sosiaalialalla, erilaisista sosiaalisen muutosprosesseista ei kunnissa saada reaaliaikaista tietoa päätöksenteon perustaksi. Päätöksiä tehdään pelkästään kokemusperäisen ja jälkikäteen rekonstruoidun tiedon varassa. Sosiaalialan pitäisi pikaisesti päästä samaan kuin yritystoiminta: esimerkiksi kaupat voivat suunnitella toimintansa asiakasvirtojen ja kulutustarpeiden lähes reaaliaikaisen tunnistamisen perusteella. Sosiaalipoliittinen keskustelu taka-alalle Kehittämisen muotoja on useita. Sosiaalialan kehittämistoimintaa viime vuonna selvittäneet Jaakko Virkkunen, Yrjö Engeström ja Reijo Miettinen puhuvat ammatin-, funktio-, projekti-, tulos-, ohjelma-, prosessi- ja konseptikehittämisestä. Nämä seuraavat ajallisesti toinen toistaan, mutta ovat monesti myös päällekkäisiä. Funktiokehittämisessä rationalisoidaan työtä ja otetaan käyttöön yhtenäisiä, standardoituja työvälineitä. Kehittäminen koskee kaikkia yksiköitä ja se toteutuu hallinnollista tietä. Sosiaalialalla tästä luovuttiin valtakunnallisesti koordinoituna 1990-luvun alussa. Kunnat eivät kuitenkaan organisoineet systemaattisesti kehittämistoimintaa ja kymmenessä vuodessa ajauduttiin tilanteeseen, jossa valtionohjausta taas tarvittiin. Se piti rakentaa uudestaan, mutta uudella toimintatavalla. Nyt vallalla on tuloskehittäminen, jonka välineitä ovat tulosmittarit ja -tavoitteet sekä tilaaja-tuottajajako. Kehittäminen on irtautunut lähes kokonaan toiminnan sisällöstä, kunnallisesta sosiaalipolitiikasta. Keskeinen huomio on ollut mittareissa, markkinoistamisessa ja tilaaja-tuottajarakenteen luomisessa, hallinnollisessa virtaviivaistamisessa ja ohjauksessa. Sosiaalipoliittinen tavoitekeskustelu on jäänyt taka-alalle. Osin sosiaalipoliittinen keskustelu on siirtynyt ohjelmakehittämisen tasolle kunnallisiin hyvinvointiohjelmiin. Niistä on paljolti tullut ristiriidattomia laajan yhteistyön avulla rakennettuja mielikuvaohjelmia, jotka sisältävät erilaista hyväpuhetta. Ne eivät yleensä perustu tuoreeseen tutkittuun tietoon. Ohjelmissa tunnistetaan huonosti alueelliset ristiriidat ja niiden erilaiset ratkaisumahdollisuudet. Tämä näkyy muun muassa siinä, että ohjelmissa otetaan harvoin kantaa resursseihin ja niiden suuntaamiseen. Tämän takia ohjelmat jäävät ilman poliittista painoarvoa. Ne eivät ohjaa ratkaisuja vaan ratkaisut tehdään intressietujen ja ristiriitojen paineessa. Paljolti informaatioteknologian hyödyntämisen takia, mutta myös käytännön tarpeiden vuoksi, sosiaalialalla leviävät erilaiset vaihemallinnokset ja vuokaaviot. Ne ovat prosessikehittämisen välineitä. Myös tulostehokkuus edellyttää palveluprosessien purkamista auki ja niiden mallintamista. Prosessikehittäminen on tarjonnut käytännön työtä tekeville tulos- ja ohjelmakehittämistä konkreettisemman tavan paneutua työprosessien uudistamiseen. Ongelma on se, että analysoidaan olemassa olevia työprosesseja, jolloin ei välttämättä kehity uusia toimintatapoja ja -malleja. Tämän takia mallinnuksessa pitäisi olla tiiviisti mukana työn sisällön asiantuntijoita. Siirrettävät hyvät käytännöt jäävät haaveeksi? Sosiaalialalla on viime vuosina toteutettu tulos-, ohjelma- ja prosessikehittämistä. Monin osin on päästy eteenpäin. Voi kuitenkin kysyä, millaista innovatiivisuutta tällaiseen kehittämiseen sisältyy. Karkeasti jaoteltuna voidaan erottaa tilanneja tapahtumakohtaista, kumulatiivista ja murroksellista innovatiivisuutta. Viime vuosien hankkeista suurin osa perustuu tilanne- ja tapahtumakohtaiseen innovatiivisuuteen. Se ratkaisee tässä ja nyt ilmenneen ongelman perinteisin tavoin. Kumulatiivinen innovatiivisuus kokoaa yhteen osaajajoukon, joka rakentaa ratkaisun yhdessä rikkomatta kuitenkaan perinteisiä toimintaperiaatteita. Ratkaisu on yleensä ainutkertainen eikä sitä voida hyödyntää muualla. Herääkin kysymys, onko projektikehittämisessä kyse jostain syvällisemmästä kuin vain organisointitavasta. Onko niin, että näin järjestettynä projektikehittäminen ei voi johtaakaan muuhun kuin muualle siirtämättömiin ratkaisuihin, vaikka kuinka olisi kyse hyvästä käytännöstä? Murroksellinen innovatiivisuus rakentaa ratkaisun kokonaan uuden toimintaperiaatteen varaan, vaikka siinä hyödynnetään olemassa oleva ja aiempi kokemus. Tällaista kehittämisorientaatiota on nähty hyvin vähän sosiaalialan projekteissa. Uusien periaatteiden konseptikehittämiseen Sosiaalialalla tulisi nykyistä tietoisemmin siirtyä konseptikehittämiseen, joka tähtää toiminnan uuden kohteen ja periaatteen mallintamiseen. Siinä kehitetään uutta toimintamuotoa, mikä edellyttää pitkäjänteistä ja systemaattista kehittämistyötä. Muutos toteutetaan analyysin, suunnittelun ja kokeilujen vuorotteluna. Alan kattavaan ja ajanmukaiseen tiedontuotantoon on ohjattava resursseja. Ilman sitä kehittämistoiminta ei voi tuottaa tulevaisuuteen suuntautuvia kestäviä ratkaisuja. Informaatio-ohjaukseen perustuva ohjelmakehittäminen on välttämätöntä, jotta säilytetään yhteinen näkemys kehittämisen suunnasta. Kaste-ohjelma on yksi keskeinen suunnan näyttäjä. Sen toteuttamisessa pitää muistaa kahden viime vuosikymmenen opetukset. Eettiset kysymykset ovat kaiken yhteiskunnallisen toiminnan perusta. Sosiaalialan kehittämistoiminnan tulisi olla entistä julkisemman eettisen keskustelun kohteena. Nyt aloitettavat hankkeet läpikäyvät vain virkamiestasoisen eettisen arvioinnin. Ne ovat kuitenkin monesti kokeita ihmisillä ja niitä tulisi punnita tarkemmin eettiseltä kannalta. Terveydenhuollon kokemuksia eettisten toimikuntien työskentelystä pitäisi hyödyntää sosiaalialalla. Myös kehittämistoiminnassa sosiaalipalveluita tulisi nykyistä rohkeammin rakentaa kansalaisten tarpeista käsin. Suuri osa kansalaisista saa ja hankkii ongelmitta palvelunsa welfare mix -tyyppisesti järjestetystä palvelukirjosta korkeintaan palveluohjausta hyödyntäen. Osalle tämä ei ole mahdollista. He tarvitsevat velvoittavan ja ajoittain tarkistettavan palvelusuunnitelman, joka sisältää yhdellä viranomaispäätöksellä kaikki tarvittavat palvelut. Nykyistä toimintatapaa uhkaa kriisi. Se pitää välttää laajalla ratkaisulla, jonka pohjaksi tarvitaan määrätietoista kehittämistä. Sosiaaliturva 8/08 15
näkökulma kolumni Jari Eero on työssä Sodankylän mediapajalla. Hänellä on pitkäaikaista kokemusta sosiaalityön asiakkaana olosta vuosien varrelta, ja hän on ollut mukana aikuissosiaalityön kehittäjäryhmässä. Sossuun marjaporukoita Muistelin yhtenä päivänä ensimmäistä sossukäyntiäni. Taisi olla 90-luvun alkua. Yritin silloin saada rahaa vuokran maksuun, kun olin jäänyt työttömäksi ja ensimmäisten päivärahojen saapumiseen kuluu perinteisesti tolkuttoman kauan aikaa. Koska elettiin kesän parasta marja-aikaa, silloinen sossutäti kysyi, olenko käynyt marjassa. Kieltävän vastauksen saatuaan hän totesi, että sinun pitäisi mennä marjaan ja myydä ne marjat torilla ja maksaa vuokrasi niillä. Millähän sinne metsään menisi? Autoa ei ole ja fillarilla marjaämpärien raahaaminen on hankalaa. Se ei kuulemma ollut sossun ongelma, vaan minun. Nyt tuolle jutulle jo jaksaa hieman hymyillä, mutta silloin ei naurattanut. Muistelus sai minut ajattelemaan, että sama ongelma vaivaa vieläkin nimittäin sopivan kulkuneuvon puute. Kaikki kaverit kun ovat joko autottomia tai vähemmän kiinnostuneita marjastuksesta. Siitä nousi jälleen mieleeni tämä virallisempi taho. Saisiko vaikka sossun asiakkaista kasattua ryhmän marjan ja sienien poimijoita? Ja mitenkähän sen käytännössä toteuttaisi? Suuri osa sossun asiakkaista elää köyhyysrajan tuntumassa ja lyömällä näin viisaat päät yhteen muodostuisi mukavia pikku porukoita tekemään joko tiliä marjoilla ja sienillä tai täydentämään omia ruokavarastojaan. Aikaahan ainakin osalla porukasta, työttömillä, luulisi olevan. Näin saataisiin taas aktivoitua ehkä passiivisia ihmisiä liikkumaan ja mahdollisesti aktiivisemmat ihmiset saisivat mukavaa marjaseuraa ja tietysti myös jakajia bensa- ja muille matkakuluille. Ajatuksen näin lähtiessä liitoon tuli mieleen sekin, että voisiko autoansa näin hyötykäyttävä asiakas saada vaikka kuittia vastaan vähän hyvitystä. Vai liekö moinen ihan mahdoton ajatus? Kuulostaisi järkevältä systeemiltä, kun vaan saataisiin tuo perisuomalainen kateus jotenkin kitkettyä. Tuppaavat ihmiset olemaan aika mustasukkaisia omista sieni- ja marjamaistaan. Tämmöisiä outoja taas miettii joutilas metsässä mustikan kukkia katsellessaan tulossa vissiin hyvä vuosi. lukijalta jos minulta kysytään Hannu, 50, on tuore eläkeläinen. (Haastateltavan nimi on muutettu) Eläkevakuutusyhtiö myönsi Hannulle työkyvyttömyyseläkkeen tämän vuoden alussa. Ensimmäisen eläkehakemuksen jättämisestä oli kulunut seitsemän vuotta. Hannu joutui työmatkalla pyöräkolariin vuonna 1994. Törmäyksessä häneltä murtuivat leukaluu sekä käsivarsi, hampaat ja polvet vaurioituivat pahoin ja myöhemmin hänellä todettiin niskanretkahdusvamma. Päähän kohdistuneesta iskusta aiheutunut aivovamma diagnostisoitiin vasta kahdeksan vuotta onnettomuuden jälkeen. Millaista apua sait tapaturman jälkeen? Olin sairauslomalla puolitoista kuukautta, ja palasin töihin. Minulla oli jatkuvia kipuja siellä ja täällä. Jouduin juoksentelemaan terveysaseman lääkäreillä, sillä työpaikallani ei ollut työterveyshuoltoa. Valitin polveani, huimausta ja Kasteen aikataulu hirvittää Sosiaali- ja terveydenhuollon kansalliseen kehittämisohjelmaan Kasteeseen on suhtauduttava vakavasti: tähän valtioneuvoston vahvistamaan ohjelmaan on koottu sosiaali- ja terveydenhuollon kehittämistavoitteet ja keskeisimmät toimenpiteet, joilla ne voidaan saavuttaa. Vuosien 2008 2011 ohjelman valmistelu alkoi vuosi sitten elokuussa alueellisten kuulemistilaisuuksien sarjalla. Aluekuuleminen oli hyvä lähtökohta. Se sitouttaa ainakin mukana olleet ohjelmaan. Ohjelman aikataulu kuitenkin hirvittää. Valtioneuvosto hyväksyi sen tammikuussa 2008. Ohjelman tavoitteista ja toimista ei ole vielä laadittu toimeenpanosuunnitelmaa, mutta täksi vuodeksi suunnitelman mukaisiin kehittämishankkeisiin valtionavustuksia on haettava elokuun loppuun mennessä. Avustuksen myöntämisen edellytyksenä on, että hanke on käsitelty valtakunnallisessa sosiaali- ja terveydenhuollon neuvottelukunnassa. huonoa tasapainoa. Joka käynnillä oli vastassa eri lääkäri, eikä asioitani otettu tosissaan. Töissä oli vaikeata. En pystynyt muistamaan oikein mitään, ja minulla oli joka paikka täynnä keltaisia liimalappuja. Kotona olin kärttyinen ja hermostunut. Neuvottelukunnan työrukkasena toimivien viiden alueellisen johtoryhmän on määrä esittää avustettavat kehittämishankkeet neuvottelukunnalle. Kun Kasteelle saatiin valtakunnallinen koordinaattorikin vasta toukokuussa, ei voi kuin ihmetellä, millä voimavaroilla aluejohtoryhmät olisivat voineet työskennellä. Länsi-Suomessa saimme hankeaihion koottua vuoden 2008 osalta pienellä ryhmällä keväällä. Varsinainen hankevalmistelu jäi kesäksi ja myös sitä koskevat ristiriidat. Kritiikin paikka on myös aluejohtoryhmien kokoonpano. Se on eri yhteystyötahojen alueellista ja toimijoiden edustavuutta ajatellen väkisinkin puutteellinen. Myös sairaanhoitopiiripohjaisesti koottu alue huolestuttaa. Esimerkiksi Satakunnassa sosiaalijohtajilla on pitkä perinne kokoontua ja ensimmäinen yhteinen painopistealue löytyi nopeasti. Sosiaalialan kehittämishankkeessa Satakunta oli kimpassa Pirkanmaan ja Kanta-Hämeen kanssa. Kasteessa Satakunta on liitetty yhteen Varsinais-Suomen kanssa. Uutta on myös sosiaali- ja terveydenhuollon yhdistäminen. Uudet yhdistelmät synnyttävät helposti yhteistyöongelmia näin ainakin Länsi-Suo- 16 Sosiaaliturva 8/08
Palstalla sosiaalipalveluiden käyttäjät kertovat ajatuksiaan sosiaalipalveluista. En kuitenkaan tajunnut muutosta itsessäni. Työ oli hektistä, ja polvet, leuat ja hampaat aiheuttivat vaivaa. Neurologiset häiriöt jäivät taustalle. Jouduin nostelemaan raskaita tavaroita jatkuvasti, ja polveeni alkoi tulla halvausoireita. Kolme vuotta tapaturman jälkeen menin erikoislääkärille. Sieltä pyydettiin tapaturmayhtiöltä maksusitoumusta polven hoitoa varten, mutta sitä ei tullut. Julkisen puolen hoitojono oli kaksi kolme vuotta, eikä minulla ollut varaa yksityiseen hoitoon. Olimme juuri ostaneet talon, ja meillä oli kolme pientä lasta. Purin hammasta, ja tilanne paheni. Aloin olla puhki. Seuraavana vuonna polvi leikattiin, mutta se ei tullut kuntoon. Jouduin taas jonoon. Syksyllä 2000 jäin sairauslomalle. Kunto rapisi niin pahasti, että en vain pystynyt jatkamaan. Sairausloman jälkeen hain tapaturmaeläkettä, joka evättiin. Tapaturmavakuutusyhtiö pisti koko homman poikki yhden virheellisen lääkärinlausunnon perusteella. Sen mukaan vammani hammasvaurioita lukuun ottamatta eivät olisikaan johtuneet tapaturmasta. Jäin yksin. Järjestelmä petti: lakisääteinen tapaturmavakuutusjärjestelmä, työterveyshuolto ja työsuojelu. Kelakin minua ihmetyttää. Jonkun pitäisi ottaa Kelasta yhteyttä ja selvittää toimeentulo kahden kuukauden sairausloman jälkeen. 150 sairauslomapäivän jälkeen olisi tarjottava kuntoutusta tai muuta. Minulle kuntoutustutkimuksia tarjottiin ensimmäisen kerran vasta, kun olin ollut neljä sataa päivää sairauslomalla. Millä elit? Hain työkyvyttömyyseläkettä työeläkeyhtiöstä ensimmäisen kerran vuonna 2001. En saanut. Olen hakenut sitä useita kertoja, mutta tämän vuoden alkuun saakka vastaus on ollut: ei myönnetä. Välillä jouduin hakeutumaan työvoimatoimiston asiakkaaksi ja sain työmarkkinatukea, kun oikeuteni sairauspäivärahaan loppui. Se on hullua, minullahan oli työpaikka. Ei minua koskaan irtisanottu. Viime vuonna sain vakuutusoikeuden päätöksellä osa-aikaeläkkeen, mutta eihän sillä elä erkkikään. Miten he voivat kuvitella, että saisin osa-aikatöitä, kun lääkärit ovat todenneet minut niin vahvasti työkyvyttömäksi? Tässä on ollut mukana 30 eri lääkäriä. Aivovammani on tutkittu ja todettu neljässä eri paikassa. Työvoimatoimistosta on kirjoitettu lausuntoja: emme ole voineet tarjota työtä, koska asiakkaalla ei ole käytännössä kykyä mihinkään työhön. Olen niin ikään ollut työkokeilussa, mutta sielläkään ei löydetty sopivaa työtä. Millaista kohtelua olet saanut? Minulla ei ole ollut samoja oikeuksia kuin muilla suomalaisilla. Kun vuosi sairauslomalla kuluu umpeen, siirrytään määräaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle. Joku saa työkyvyttömyyseläkkeen vakuutusyhtiöstä, kun polvi on kipeä. Miksi minä en saanut, vaikka minulla oli polvi ja moni muukin paikka kipeä? Ja kyse on lakisääteisestä vakuutuksesta. Olen vienyt asioitani vakuutusoikeuteen, korkeimpaan oikeuteen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, olen tehnyt valituksia oikeusasiamiehelle ja vedonnut presidenttiin. Miten korjaisit järjestelmää? Vakuutusyhtiöiden lääkärit pystyvät kumoamaan hoitavien lääkäreiden lausunnot mennen tullen. Maahan pitäisi saada puolueeton organisaatio, joka käsittelee lakisääteiset asiat. Siellä olisi niin hoitavia kuin vakuutusyhtiöiden lääkäreitä. Samaa muutosta vaadin myös vakuutusoikeusjärjestelmään. Se ei ole tasapuolinen. Lääkäreiden ei tarvitse vannoa siellä käsi raamatulla. Lisäksi vakuutusyhtiöiden päätöksentekoon on saatava aikarajat ja sanktiot sen varalle, että rajat ylittyvät. messa. Yhteistyön aloittaminen uusien kumppaneiden kanssa olisi vaatinut yhteisiä työseminaareja ja omien kehittämishankkeitten esittelyjä, mutta ennen kaikkea alueelle omaa asiantuntijasihteeriä. Kaste korostaa yhteistä vastuuta hyvinvoinnista ja terveydestä. Hyvä näin. Ohjelman mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon rakennetta ei saa erottaa muusta kuntalaisten hyvinvointia edistävästä rakenteesta. Tämä on todellinen haaste. Ohjelmassa korostetaan myös, että tavoitteena on asiakkaan kannalta yhtenäinen palvelukokonaisuus. Tätä Paras-hankkeen pitäisi edesauttaa laittamalla rakenteita kuntoon ylihuomenna toivottavasti sen näemme. Kasteen tavoitteiden toteutumisen seuranta on avainasia ohjelman eteenpäinmenolle. Kaste-indikaattorit ovat hyvä lähtökohta seurantajärjestelmän kehittämiselle. Tavoitteet on jaoteltu mitattaviksi osatavoitteiksi. Samalla on todettu, että niitä ei saavuteta pelkästään sosiaali- ja terveydenhuollon keinoin. Hyvä, että tämä nähdään. Kehittämistyö edellyttää laajaa kumppanuutta: miten tässä onnistutaan ja miten kaikki yhteiset voimavarat saadaan käyttöön? Ovatko alueelliset ja paikalliset kehittämistyön rakenteet sellaisia, että ne ottavat mukaan kaikki tahot? Kaste-ohjelma lupaa vahvistaa kunnallista kehittämistoimintaa. Olemassa olevaa kehittämistyötä sanotaan kivijalaksi, mutta mitä se tarkoittaa, miten sitä hyödynnetään? Mitä se tarkoittaa jo olemassa oleville ja pysyville kehittämisrakenteille, kuten asiakastyötä tekeville kehittämisyksiköille ja sosiaalialan osaamiskeskuksille? Perusterveydenhuollolla ei ole minkäänlaista yhteistä kehittämisrakennetta valmiina. Sosiaalihuollolla kehittämisrakenteet ovat eritasoisia eri maakunnissa. Tässä suhteessa erikoissairaanhoito on vahvoilla. Viime vuosina on totuttu erillisiin kehittäjäorganisaatioihin. Miten Kaste aikoo lunastaa lupauksensa pitää kehittämistyö perustasolla? Alpo Komminaho, sosiaalijohtaja, Rauma Kaste-ohjelman Länsi-Suomen alueellisen johtoryhmän jäsen Sosiaalialan kehittämishankkeen 2003 2007 Satakunnan Pirkanmaan Kanta-Hämeen alueellisen johtoryhmän jäsen Sosiaaliturva 8/08 17
näkökulma pinnan alta Mitä tapahtuu todella? Nähdäänkö metsää puilta? Ajattelevat ihmiset valottavat ajan ilmiöitä pintaa syvemmältä. Palstalla pannaan mutkat suoriksi ja paljastetaan olennainen. Uudessa paradigmassa yhteisöllinen ote on valjastettu yksilökohtaisen asiakastyön prosessin palvelukseen. Irene Roivainen, YTT, sosiaalityön yliassistentti, Tampereen yliopisto, dosentti (yhteisösosiaalityö), Jyväskylän yliopisto Yhteisöllisyys nousussa vai onko sittenkään? 18 Sosiaaliturva 8/08 Kiinnostus verkostoihin ja yhteisöllisiin strategioihin on kasvanut erityisesti hyvinvointivaltion murroksen, 1990-luvun laman ja EU-integraation harmonisointipyrkimysten seurauksena. On paradoksaalista, että samaan aikaan yhdyskuntatyö on kadonnut useimpien kuntien kunnallisen sosiaalityön rakenteesta. Perinteisesti yhdyskuntatyö on ollut interventio, jolla on yritetty päästä kokonaisvaltaisesti käsiksi asukkaiden ongelmien ja paikallisten rakenteiden välisiin suhteisiin. Kansallisessa hyvinvointipolitiikassa kansalaisuuteen perustuvat tukijärjestelmät ovat viime vuosina korvautuneet tarveharkintaa ja vastikkeellisuutta korostavilla järjestelmillä. Asiakasryhmiin luokittelevat jaot ovat samalla vahvistuneet kunnallisessa sosiaalityössä. Kokonaisvaltaisen ja aluepohjaisen sosiaalityön on korvannut asiakasryhmittäinen erikoistuminen joko kategoristen asiakasryhmien tai elämänkaaren vaiheiden mukaan. Asiakasryhmittäiseen erikoistumiseen perustuvassa sosiaalityössä kiinnostuksen kohteena ovat ensisijaisesti mahdolliset riskiryhmät. Uudessa paradigmassa yhteisöllinen ote on valjastettu yksilökohtaisen asiakastyön prosessin palvelukseen. Kunnallisen perussosiaalityön organisoituminen asiakkuuden perusteella on takaisku perinteiselle yhteisölliselle sosiaalityölle, jonka keskiössä on kansalainen ja kuntalainen palvelutarpeineen ja sosiaalisine oikeuksineen silloinkin, kun hänet kohdataan asiakastilanteessa. Asiakkuuden pohjalta rakentuvat vertaisverkostot ovat uusyhteisöjä, joiden identiteettiperusta ei ole asuinalueella ja paikallisissa verkostoissa, vaan yhteisissä ongelmissa. Niiden toiminta ei perustu sillan rakentamiseen erilaisten ryhmien välille, vaan samuuteen ja yhteiseen tavoitteeseen esimerkiksi kuntoutua, työllistyä ja hallita omaa elämää. Siinä missä aluepohjaisessa yhteisöllisyydessä iältään, sosiaalisilta ja kulttuurisilta taustoiltaan erilaiset ihmiset ovat saattaneet kohdata yhteisen pöydän ympärillä ja jakaa erilaisia voimavaroja ja opetella vaikuttamaan kansalaisina yhteisiin asioihin, on nykyisen palvelujärjestelmän näkökulmasta keskeistä lähinnä yksilöasiakkaiden elämänhallinnan kasvattaminen ja sitä kautta kyky olla tuottamassa taloudellista säästöä. Luonnollisten tukiverkostojen horjuessa yksilölle saatetaan kyllä tarjota paikkaa asiakkaiden vertaisryhmistä, yhteisöistä tai laitoksista. Ja ellei ongelmaiselle yksilölle löydy sopivaa yhteisöä, voidaan perustaa uusi yhteisö vastaamaan juuri tämän kohderyhmän tarpeisiin. Asiakasperustaisten yhteisöjen sosiaalista tilausta lisää varmasti se, että ne on helpompi tuotteistaa kuin universaaliuden pohjalta toiminut yhdyskuntatyö. Samalla etäännytään kuitenkin kauas perinteisen yhdyskuntatyön ja rakenteellisen sosiaalityön periaatteista. Vaikka asiakkaiden osallistuminen ja vastuunotto muista ihmisistä saattaa parhaimmillaan vahvistaa heidän kokemustaan täysivaltaisesta kansalaisuudesta, on riski, että käsitys kansalaisuudesta subjektiivisena oikeutena muuttuu tällaisessa suhteessa ansaintaperustaiseksi aktiiviseksi kansalaisuudeksi. Kunnallisen sosiaalityön kohderyhmäajattelu on yhteydessä järjestelmän yksilöitymiskehitykseen ja tarveharkintaistumiseen. Kustannustehokkuuden paineissa toimivalla perussosiaalityöllä ei ole tällä hetkellä riittäviä resursseja alueilla tehtävään ehkäisevään työhön. Sen on myös vaikeaa osoittaa ryhmämuotoisten toimintojen tuloksellisuutta, jolloin yhteisöllinen ote jää auttamatta sosiaalityön ydinprosessien varjoon. Toivoa herättää kuitenkin sosiaalialan tulevaisuuden visioissa esimerkiksi Sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön tehtävärakennesuosituksen (2007) esitys, että kunnat kohdentaisivat sosiaalihuollon palvelurakenneuudistuksessa henkilöstövoimavaroja myös ehkäisevään, rakenteelliseen ja yhteisölliseen työhön. Kunnallisella sosiaalityöllä ei pitäisi olla varaa uhrata sosiaalityön kansalaiskeskeistä perintöä yksityisen vastuun diskurssille, vaan yhteisöllinen ote on kytkettävä entistä tietoisemmin osaksi saumattomia asiakasprosesseja. Sosiaalisten ongelmien ehkäisyn ensimmäinen aste voisi tähdätä luonnollisten yhteisöjen tukemiseen alueilla: nuorisotiloja nuorille, kohtaamispaikkoja päiväväestölle ja kansalaistalotoimintaa eri-ikäisten tarpeisiin. Toisen asteen väliintulo voisi operoida yhdyskuntatyön tapaan ongelma-alueilla, -kortteleissa ja -taloissa tunnistaen asukkaiden tarpeita ja sosiaalisia pulmia. Kuntoutus kolmannen asteen väliintulona olisi vasta ketjun loppupään työssä, jota sosiaalityö toteuttaa tällä hetkellä sosiaalitoimiston asiakkaiden parissa. Tässä kokonaisuudessa väliintulot muodostaisivat jatkumon yhteisöllisistä yksilökohtaisiin toimenpiteisiin. Ongelmana on tällä hetkellä se, että tehokkuutta ja kustannussäästöjä tavoiteltaessa ketjun punominen on aloitettu väärästä päästä, samalla kun ketjun alkupää on leikattu kokonaan pois.
lastensuojelu Päivi Sinko Uusi lastensuojelulaki velvoittaa kunnat tarkastelemaan lastensuojelua uudella tavalla: systemaattisesti, laaja-alaisesti ja silti konkreettisesti, hallintokuntarajat ylittäen sekä asiakasta osallistaen. Kunnan lastensuojelun kokonaisuus kuvataan lastensuojelusuunnitelmassa, jonka valtuusto hyväksyy. Kunnan lastensuojelusuunnitelma laaja-alainen, mutta konkreettinen kuva: Futureimagebank Vuoden 1983 lastensuojelulain mukaan sosiaalilautakunta hyväksyi yleiset perusteet ja ohjeet lastensuojelun järjestämiseksi ja kehittämiseksi. Tällä velvoitteella ei ollut suurtakaan käytännön merkitystä. Niitä kuntia oli vähän, joissa lautakunnan ohjeistus ylipäänsä toteutui ja vielä vähemmän oli niitä, joissa ohjeistus muuttui lastensuojelun kehittämisen välineeksi tai joissa lastensuojelua pohdittiin moniammatillisesti. VTL Päivi Sinko toimii suunnittelijana ja kouluttajana Helsingin yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskus Palmeniassa. Lastensuojelun kehittämisohjelmassa hän oli lastensuojelulain uudistamista valmistelleen substanssiryhmän vastuuhenkilönä. Lastensuojelun asiantuntijat valmistelivat kehittämisohjelman aikana asiakirjan lastensuojelun linjauksista, joka odottaa yhä sosiaali- ja terveysministeriössä julkaisuaan. 20 Sosiaaliturva 8/08 Yksi uuden lastensuojelulain tärkeimpiä kohtia on lain 12. pykälä, joka velvoittaa kunnat laatimaan lastensuojelua koskevan suunnitelman. Tehtävä on vaativa. Se edellyttää samanaikaisesti sekä laajaa että syvällistä tiedonkeruuta ja analyysiä. Suunnitelman teosta ovat vastuussa kaikki hallintokunnat, työstämisvastuu on viime kädessä sosiaali- tai perusturvalautakunnalla ja hyväksyminen tapahtuu valtuustossa. Suunnitelmassa on tarkoitus kuvata ja analysoida palvelujärjestelmää kokonaisuudessaan ja huomioida kaikki ne toimijat, joita kunnan tai seutukunnan alueella on, kuten seurakunnat, järjestöt ja yhteisöt. Suunnitelmallista, tavoitteellista ja oikea-aikaista Jotta suunnitelma toimisi aidosti uuden lain hengen mukaisesti, on sitä laadittaessa pidettävä mielessä lastensuojelun keskeiset päämäärät ja arvot. Lastensuojelutyön tulee olla suunnitelmallista, tavoitteellista ja oikea-aikaista. Keskeistä on, että lapsen etu ja osallisuus toteutuvat, vanhempia ja muita kasvattajia tuetaan, ongelmia ehkäistään ja varhaista tukea painotetaan. Yhdenvertaisuus on merkittävä, perustuslaissa turvattu hyvän hallinnon periaate. Asiakkailla on oikeus tasapuoliseen kohteluun ja tukeen riippumatta siitä, minkä kunnan alueella he asuvat. Oikeusturvan kannalta on välttämätöntä, että toimintakäytännöt ovat mahdollisimman yhtenäisiä eri puolilla maata. Suunnitelman luoma mahdollisuus vertailla kuntien ja seutukuntien käytäntöjä palvelee yhdenvertaisuustavoitteen toteutumista. Lopullisena tavoitteena suunnitelmatyössä on tietenkin laadukkaan ja asiakkaita hyödyttävän lastensuojelun palvelujärjestelmän luominen kuntaan. Erityistä tukea peruspalveluista Useat kunnat ovat jo innostuneesti lähteneet pohtimaan ehkäisevää lastensuojelutyötä ja varhaista auttamista. Tämä on erinomainen asia ja palvelee lastensuojelun pitkän aikavälin kansallisia tavoitteita, eli varsinaisen lapsi- ja perhekohtaisen lastensuojelun asiakasmäärien vähenemistä ja huostaanottojen jatkuvan kasvun pysäyttämistä. Suunnitelmaa laadittaessa on hyvä lukea huolella lastensuojelulain kolmatta pykälää, jossa kuvataan Lastensuojelulaki 417/2007 12 velvoittaa kunnat laatimaan lastensuojelun järjestämisestä ja kehittämisestä suunnitelman 3 kuvaa lastensuojelun kokonaisuuden: lapsi- ja perhekohtainen lastensuojelu sekä ehkäisevä lastensuojelu 8 velvoittaa kysymään suoraan lapsilta ja nuorilta, miten he kehittäisivät kunnan palveluja Tueksi lastensuojelusuunnitelman laatimiseen Lastensuojelun käsikirjaan on koottu aineistoa suunnitelman työstämisen tueksi. Muun muassa Pohjois-Savon lastensuojelun kehittämisyksikkö on valmistellut suunnitelmapohjan, joka on vapaasti hyödynnettävissä. Käsikirjan verkkosivuilta löytyy myös Kuntaliiton julkaisema Sirkka Rousun laatima opas: Lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelman laadinta kunnissa. Opas lakisääteisen suunnitelman laadintaan. Osa 1. www.sosiaaliportti.fi > Lastensuojelun käsikirja > Hallinto Kuntaliiton sivuilta löytyy vinkkejä poikkihallinnollisen yhteistyöprosessin toteuttamiseen kunnissa ja muuta aineistoa suunnitelman laatimisen tueksi www.kunnat.net > Sosiaali ja terveys > Lasten, nuorten ja perheiden palvelut