ESSE 1, PUUKAUPUNKISTUDIO 2015 Ida Fraser 2.11.2015 Kurssia aloitettiin pohtimalla annettua teema ryhmässä. Ryhmämme teemana oli identiteetti. Jouduimme aluksi määrittelemään itsellemme mitä identiteetti on. Eri alat näkevät identiteettiä eri tavalla joten ryhmämme oli päätettävä miten me käsittelemme teemaa meidän suunnittelutyön alkutehtävänä. Identiteetti liittyy niin vahvasti ihmisiin että päätimme yrittää ottaa selvä minkälainen käsitys alueen asukkailla on itsestään ja asuinympäristöstään. Edessämme oli haastava tehtävä, lukuun ottamatta pariin lyhyeen keskusteluun kahden eri asukkaiden kanssa alueella käydessämme kontaktia asukkaisiin ei ollut.
Suunnittelijoina tehdään usein paljon oletuksia ihmisistä, ja asioista mistä ihmiset pitävät ja haluavat. Osittain tämä johtuu varmasti siitä että usein ei ole mahdollisuutta yhteyteen asiakkaisiin ja ehkä myös siitä että suunnittelijoina luulemme tietävämme paremmin kun muut tavalliset ihmiset. Jan Gehl kirjoittaa Cities for peoples kirjassa miten kaupunkia suunnitellaan ihmisille. Oletuksena tuntuu olevan että kaikki ihmiset haluavat oleskella kahviloissa juoden kahvia ja kävellä puistossa jutellen tuntemattomille ihmisille. Kaikki ihmiset eivät halua tätä, kuten kävi ilmi Nöykkiöläisten haastattelusta Helsingin Sanomissa (HS 26.9.2012). Aluetta ei voi lähestyä oletuksella että asukkaat haluavat muutosta, enemmistö asukkaista on luultavasti muutosta vastaan. Siksi ei pystytty käsittelemään strategiaa alueellisesti. Tuntui väärältä hahmotella uutta ilmettä koko alueelle tietämättä valtaosa asukkaiden mielipiteistä muutoksesta. Tiedossamme oli kuitenkin ne tontit joissa suhtaudutaan (luultavasti) positiivisesti täydennysrakentamiseen ja sitä kautta muutokseen. Otimme siksi kiinnostuksen pisteet lähtökohdiksi muutoksille.
Yhden yksittäisen tontin tarkastelu osoittautui hedelmälliseksi. Pohtimalla miten yhdelle tontille täydennysrakennettaan suhteessa 1. olemassa olevaan rakenteeseen ja 2. mahdolliseen tulevan leviämiseen. Täydennysrakentamista tulisi siis lähestyä tavalla joka sopii alueelle sekä tilanteessa jossa ympäristö ei välttämättä muutu mutta myös luoden esimerkin sille miten täydennysrakentaminen voisi, halutessa, jatkaa ympäröiville tonteille. Puhutaan myös paljon yhteisöllisistä tiloista tai suunnittelusta joka luo yhteisöllisyyttä. En usko että tila, postilaatikko, kadunkulma tai mikä tahansa ei elävä voi ikinä luoda yhteisöllisyyttä. Yhteisöllisyys lähtee ihmisistä. Eikä kaikki halua asua yhteisöllisessä ympäristössä. Toisaalta turvallisuuden tunne vaikuttaa olevan tärkeä Friisiläläisille ja Nöykkiöläisille. Vahva yhteisöllisyys tarkoittaa yleensä myös lisääntynyttä turvallisuuden tunnetta. Luomalla puitteet yhteisöllisyydelle, eli tapaamis- ja kohtaamispaikkoja voidaan vahvistaa jo olemassa olevaa yhteisöä esimerkiksi omakotiyhdistyksien toimintaa.
Teeman puitteissa tarkastelimme myös alueen rakennettua ympäristöä. Päädymme keskittymään Friisilään tutkimiseen aikaisessa vaiheessa. Friisilä on hieman pienempi alue kuin Nöykkiö ja tällöin helpommin lähestyttävissä. Todettiin että Friisilä on jatkuvasti muuttuva kaupunginosa. Rakentaminen aloitettiin 40-50-luvun vaihteessa ja kasvu/rakentaminen on ollut jatkuva siitä lähtien. Vanhoista kartoista 60-90- ja 00-luvuilta huomattiin miten rakennukset vaihtavat paikka tonteilla. Uutta ollaan rakennettu koko ajan ja vanhaa on osittain purettu uuden tieltä. Asumisen tarpeet ovat alueella 60 vuoden aikana muuttunut ja voidaan olettaa että muutos jatkuu tulevan 60 vuoden aikana. Miten suhtautua tähän?
Taloja rakennetaan kestettäväksi 50 vuotta. Kun tutkitaan rakentamisen ympäristövaikutuksia lasketaan myös 50 vuoden aikajaksolla. Friisilässä jotkut rakennukset olivat käytössä juurin 50 vuotta ennen kuin niitä purettiin. Omasta mielestäni 50 vuotta ei ole pitkä elinaika rakennukselle ja on jotenkin käsittämätöntä miten rakennuksia ajatellaan (hyvin pelkistetysti) niin kertakäyttötavaroina. Totuus kuitenkin on se että lasketaan rakennukselle 50 vuoden elinaika ja kyseisellä alueella osa rakennuksista on purettu 50 vuoden jälkeen. Mitä jos uudet rakennukset alueella suunniteltaisiin purettaviksi? Design for Disassembly eli suunnittelu purettavaksi on ajatus siitä miten käyttöesineitä tai jopa rakennuksia suunnitellaan siten että niitä voi kokonaan tai osittain purkaa osiksi joita on helppo hyödyntää sellaisinaan tai uuteen käyttöön. Rakennuksia voisi esimerkiksi purkaa ja pystyttää sellaisinaan toisella tontilla. Esimerkkinä voi käyttää tanskalaisia bindningsværk taloja. Puu- ja tiilirakenteisia taloja voidaan usein jäljittää kolmelle eri edelliselle tontille. Nykyajan rakennukset ovat varsin monimutkaisia joten suunnittelu purettavaksi vaati eritystä ajattelutapaa. Mutta jos ei voida taata rakennukselle 50 vuotta pitempää käyttöä, tarvetta tai elinikää niin miksi sitä ei suunnittelisi siten että purkaminen olisi helppoa ja materiaalien uudelleenkäyttö vaivatonta?
Robert Somol ja Sarah Whiting kirjoittaa tekstissään Notes around the Doppler effect and other moods of modernism peilaavasta arkkitehtuurista (projective architecture). Peilaavassa/projisoivassa arkkitehtuurissa käyttäjä on oleellinen osa. Rakennettu tila luo valkokankaan johon käyttäjä projisoi omaa itseään ja omia tarpeitaan. Suunnittelija ei siis oleta mitään tulevista tarpeista tai käytöstä vaan luo tiloja jotka muuntuvat käyttäjän mukaisiksi. Muuttuvassa ympäristössä tämän tyyppinen ajattelu on varsin pätevä ja haluaisin pohtia ajatusta lisää yksilötyössäni. Näen että projisoiva arkkitehtuuri voi olla aikaa kestävä suunnittelutapa joka sopii alueelle missä tulevaisuus ei ole täysin varma. Lähteet: Gehl, Jan. 2010. Cities for people. Washington: Island Press, cop. Somol, Robert ja Sarah Whiting. Notes around the Doppler Effect and Other Moods of Modernism. Teoksessa Constructing a New Agenda. Architectural Theory 1993-2009 (toim. A. Krista Sykes). New York: Princeton University Press (2010), s. 190-203. Alkup. julk. 1998.