KIRJA-ARVIOINTI Lecturing: Case Studies, Experience and Practice. Toim. Helen Edwards et al, 2001. Michael Prosser ja Keith Trigwell: Understanding Learning and Teaching: the Experience in Higher Education, 1999. Phillip Wankat: The Effective, Efficient Professor. Teaching, Scholarship and Service, 2002. Handbook of College Teaching: Theory and Applications, 1994. Timo Suni 8.4.2007 Humanistisen tiedekunnan yliopistopedagogisen koulutuksen julkaisuja 2007
Arvio neljästä kirjasta ja kirjoituksesta Lokakuussa 2006 ryhdyin etsimään yliopistopedagogisesti relevanttia kirjallisuutta ja poikkesin Lahden yliopistokeskuksen yhteydessä toimivaan Lahden tiedekirjastoon (ks. Lakki-tietokanta http://lakki.linneanet.fi/ ). Paikansin salissa noin kymmenen hyllymetriä opuksia, joiden ymmärsin liittyvän yliopisto- tai korkeakoulupedagogiikkaan. Teosten fyysinen läsnäolo joudutti miellyttävästi kirjallisuuteen tutustumista ja helpotti alustavan yleiskuvan muodostamista. Kirjastosta valikoitui kotilainaan neljä nidettä, joita lueskelin ja pohdiskelin seuraavan neljän kuukauden mittaan. Luonnollisesti kirjallisuuden valintaa sääteli tiedollinen ja ammatillinen intressini. Päädyin teokseen Lecturing: Case Studies, Experience and Practice (toim. Helen Edwards ym. London etc.: Kogan, 2001), koska suhtaudun luennointiin tehokkaana ja miellyttävänä, mutta myös haasteellisena opetusmenetelmänä. Voidaan perustellusti väittää, että luennoimista yliopistolla tulee rajoittaa ja sen käytön mahdollisuuksia on jatkuvasti harkittava. Toisaalta on monia syitä olettaa, ettei luennointi katoa muiden vaihtoehtojen tieltä. Se on esimerkiksi kustannustehokasta, mitä tulee opettajan ja opetettavien suhdelukuun ja teknisiin välineisiin. Taitavien luennoitsijoiden arvostus ja kysyntä säilynee vastaisuudessakin, ja luennoimisen taitoja kannattanee vaalia tietoisesti. Kokoomateoksen 17 kirjoittajaa tarkastelevat luennoitsijan perusvalmiuksia, opiskelijoiden aktivointia, palautteen käsittelyä ja luennoimisen "autenttisuutta" eli sitä kuinka luennoitsija panee itsensä peliin ja saa viestinsä perille myös tilanteissa, joihin sekoittuu arvojen ja tunteiden ristiriitoja (s. 156 161). Kirja on hyödyllistä lukemista kelle tahansa luennoijalle, joka on kiinnostunut kehittymisestään ja muiden kokemuksista. Suomalainen käyttäjä tosin saattaa vieroksua sitä, että kuvatut tapaukset ovat peräisin englantia puhuvan maailman korkeakouluista. Michael Prosserin ja Keith Trigwellin kirja Understanding Learning and Teaching: the Experience in Higher Education (Buckingham etc.: SRHE / Open University Press, 1999) on otsikoitu siten kuin teos sopisi yliopistopedagogiselle peruskurssille johdattaen aloittelijaa kädestä pitäen avainkysymysten äärelle. Kyseessä ei kuitenkaan ole helppo matkatoveri, vaan kliininen tutkimusraportti jossa oppimista ja oppimistuloksia ymmärretään varsin teoreettisesti laa- 2 Kirja-arviointi: Timo Suni 2007
jan kyselyn pohjalta. Onneksi kirjan teesit esitetään lopussa tiivistetysti (s. 164 175). Niiden mukaan hyvä opettaminen ja oppimistulokset perustuvat a) jatkuvaan oppilaiden osaamisen tarkkailuun, b) opetuksen ja oppimiseen tilannesidonnaisuuden ymmärtämiseen, c) tietoisuuteen siitä miten opiskelijat vastaanottavat tiedon eri medioista kuten tietoteknisistä opetusvälineistä, d) tietoisuuteen luokkatilan yksilöiden psykologisesta ja kulttuurisesta moninaisuudesta ja e) jatkuvaan oman opetuksen arviointiin. Kirjan tutkiskelu ei erityisemmin palkinnut kasvatustieteisiin perehtymätöntä lehtoria, joka kaipaa välineitä tuotantoon: luokassa puhutaan kasvoille, ei tilastoarvoille. Phillip Wankatin käsikirja The Effective, Efficient Professor. Teaching, Scholarship and Service (Boston etc.: Allyn & Bacon, 2002) vetää puoleensa otsikon suoraviivaisuudella: kukapa ei tarvitsisi kirjaa, joka paljastaa miten virkatehtävät hoituvat tehokkaasti ja tuloksellisesti. Professorintyön osa-alueet käsitellään havainnollisesti, kattavasti ja myös yksityiskohtaisesti unohtamatta esimerkiksi kalenterin ylläpitoa ja työmatkojen logistiikkaa. Yliopistollisista opetusmenetelmistä tarkastellaan luennointia, ongelmalähtöisiä ryhmätöitä ja opinnäytteiden ohjausta. Kirjaa voi arvella kertaluokkaa liian amerikkalaiseksi keskiveroiselle suomalaiselle käyttäjälle ottaen huomioon yliopistojärjestelmien ja kulttuuristen realiteettien erot, mutta päätelköön kukin lukemastaan. Wankatin helppolukuinen kirja ei ole sarallaan ansioton eikä lukija voi olla huomaamatta kirjoittajan laajaa lukeneisuutta. Lähteinä esitetään satoja nimikkeitä (s. 261 280). Kirjavalikoimassani korostuu englannin kieli ja angloamerikkalaisuus. Vakuutuin viimeistään kirjastossa, ettei yliopistopedagogiikkaa ole näköalatonta harrastaa englanniksi. Lähteiden valinnanvara kasvaa moninkertaiseksi, suorastaan runsaudenpulaksi. Muilla maailmankielillä kuten saksaksi tai venäjäksi kirjoitettua kirjallisuutta ei Suomen kirjastoihin tilata samaan tahtiin. Näinkö taivaan merkit yliopistopedagogiikassakin todistavat, että englannista tulee suomalaisen koulutuksen ja sivistyksen valtakieli? Rapakon takaa rantautuu neljäskin kirjavalintani, Handbook of College Teaching: Theory and Applications (1994), joka nousee suosikiksi tällä kertaa arvioiduista teoksista. Käsikirja on mainiosti koottu ja jäsennetty: kutakin asiantuntemuksen alaa käsittelee vain yksi 3 Kirja-arviointi: Timo Suni 2007
kirjoittaja, joita on yli 30. Kirjoitukset on otsikoitu riittävän informatiivisesti ilman "sytyttäviä" kielikuvia yms. tehosteita. Käsikirjan viisi kattoteemaa ovat a) opetuksen ja oppimisen psykologia, b) yliopistolliset opetusmenetelmät, c) opetus eri tiedekunnissa, d) opetuksen erityistilanteet ja -ehdot ja e) opetuksen arkitehtävät kuten tuntien, aineistojen ja tenttien valmistelu. Amerikkalaisten käsikirja on jokapäiväiseen käyttöön riittävän konkreettinen ja intuitiivinen, joskin jään edelleen kaipaamaan yhtä maanläheistä opasta, jonka kirjoittajia olisivat Suomen johtavat käytännöllisesti perehtyneet asiantuntijat. Arvioin lähemmin Thomas G. Carskadonin kirjoitusta 'Student Personality Factors: Psychological Type and the Myers-Briggs Type Indicator' (mts. 69 81). Se käsittelee opiskelijoiden psykologisen luonnekuvan arviointia Myers-Briggsin testimenetelmällä, joka ei ole älykkyys- eikä yksiviivainen soveltuvuustesti. MBTI:lla saatuja tuloksia voidaan hyödyntää opetuksessa, opintojen ohjauksessa ja toki myös ammatinvalinnassa. Vuonna 1962 käyttöön otetun MBTI:n lähtökohdat juontuvat Carl G. Jungin 1920-luvun teoriasta, joskaan eivät palaudu yksinomaan siihen. Kirjoitus kertaa testin syntyhistorian pääpiirteet ja vahvistaa sen USA:ssa laajalti tunnetuksi ja käytetyksi. Varsinainen testikysely käsittää 126 kysymystä, joiden avulla erotetaan 16 erilaista persoonallisuustyyppiä, joista seuraavaan taulukkoon on tiivistetty kahdeksan: Extraverts: Sensing Thinking Judging Introverts: Intuitive Feeling Perceiving Tyypit määritellään kirjoituksessa, ja niiden olemus selviää suomalaiselle lukijalle. Mutta jos tyypit pitäisi nimetä samoin vain yhdellä suomen sanalla, käännöstehtävä olisi hankala; vrt. esimerkiksi termit sensing ja judging. Kyseessä ovat nimenomaan termit, joiden käsitesisältöä ei voi päätellä yleiskielen sanoista. Englannin termien suomalaisten vastineiden määrittely voisi onnistua psykologien ja terminologien yhteistyönä. Toinen kiintoisa kysymys on, voitaisiinko vastaava typologia rakentaa kokonaan suomalaiselta pohjalta esimerkiksi temperamenttien tutkimuksessa muotoutuneen käsitteistön ja terminologian varaan? Oleellistahan ei ole, miten persoonallisuudet tai temperamentit nimetään, vaan se että erilaiset tyypit erottuvat toisistaan riittävällä, käyttöön soveltuvalla tarkkuudella. 4 Kirja-arviointi: Timo Suni 2007
Jotkin MBTI:n esittelyssä mainituista tiedoista herättivät ajatuksia. Laajassa otannassa testaus on antanut viitteitä, että akateemisilla aloilla persoonallisuustyypit jakautuvat toisin kuin koko väestössä. Lisäksi opettajistossa ja opiskelijakunnassa ei dominoi sama tyyppi, vaan opettajista (vapaan käännökseni mukaan) introvertteja käsitteellisiä näkijöitä on 85 % siinä missä 85 % opiskelijoista on ekstrovertteja aistinvaraisia toimijoita. Edellisen perusteella tutkijoiksi ja edelleen opettajiksi pyrkii valikoitumaan persoonallisuustyyppi, joka poikkeaa opiskelijoiden enemmistöstä. Samalla MBTI:n taustateoria postuloi, että optimaalinen viestintä ja vuorovaikutus toteutuvat kunkin tyypin kohdalla eri menetelmin. Sen huomioon ottaen opettajan tulisi ensinnäkin tiedostaa oma tyyppinsä. Toiseksi hänen tulisi muistaa, että todennäköisesti suurin osa opiskelijoista on erilaisia oppijoita kuin hän itse. Tällä tavoin, jo perusteistaan lähtien, Myers- Briggsin typologia kannustaa opetuksen monimuotoisuuteen parhaan kollektiivisen oppimistuloksen saavuttamiseksi. Olennaista ei ole opiskelijoiden tyypittäminen, vaan ohjenuora "pidä kaikki pelissä". Tähän tavoitteeseen päästään todennäköisimmin opetusmenetelmän hallitulla vaihtelulla. MBTI:a sovellettaessa opiskelijat saavat kuulla testin mukaisen tyyppinsä ja sen merkitys selostetaan heille. Opiskelija voi avoimesti esitellä tyyppinsä toisille opiskelijoille. Tyyppien erilaisuutta voidaan käsitellä ryhmätöissä tai keskusteluissa. Niissä voidaan purkaa ongelmia, jotka juontuvat siitä, etteivät kaikki persoonatyypit useinkaan helposti ymmärrä toistensa viestejä tai jopa tulkitsevat niitä väärin. Typologinen erilaisuus voidaan ottaa huomioon opetusryhmiä muodostettaessa tai vaikkapa ryhmien sijoittelussa luokkatilaan. MBTI:ta on sovellettu myös työelämässä ja yritysmaailmassa. Testitilastojen valossa jokin persoonallisuustyyppi saattaa dominoida määrätyllä ammattialalla. Kirjoittajan mukaan opiskelijoita ei kuitenkaan saa "varoittaa" hakeutumasta aloille, joilla heidän tyyppinsä on harvinaisempi, koska työssä tai ammatissa menestymiseen vaikuttavat monet muutkin tekijät kuin persoona. Tilastot vihjaavat niin ikään, että persoonallisuustyypilleen "epäotollisella" alalla työskentelevät henkilöt menestyvät yleensä normaalisti, mikä on ymmärrettävää, koska persoonatyypin mukainen "poikkeavuus" pyrkii kom- 5 Kirja-arviointi: Timo Suni 2007
pensoitumaan muilla suorittamisen osa-aloilla, kuten motivaatiolla tai älyllä. Carskadonin kirjoituksen perusteella MBTI on testi, joka ei lokeroi tai ennalta määrää ihmisiä psykologisiin, sosiaalisiin tai professionaalisiin rooleihin. Toisaalta ei ole vaikea kuvitella, että väärissä tai asiantuntemattomissa käsissä testi voisi myös aiheuttaa vahinkoa. Vaikka kirjoittaja toteaakin testin kustannus- ja käyttöteholtaan edulliseksi, hän ei mainosta kritiikittä, vaan varautuu myös skeptikkojen kysymyksiin. Totta onkin, että huuhaan markkinoilla pyörii monia pseudotieteellisiä persoonallisuustestejä, joiden suhteen tulee pysyä valppaana. Joka tapauksessa kirjoitus valottaa opetustilanteen universaalia ongelmaa, jossa riittää pohdiskeltavaa sekä opettajakohtaisesti että institutionaalisesti. Kahdentoista sivun tiivistä yleiskatsausta voi lämpimästi suositella lukijalle, joka haluaa selvittää itselleen MBTI:n perusteet tai yleensä pohdiskella luonnetekijöiden vaikutusta oppimiseen eri tilanteissa. 6 Kirja-arviointi: Timo Suni 2007