Jäähyväisluento Itä-Suomen yliopisto, Joensuu 16.2.2016 Paavo Kettunen, Käytännöllisen teologian professori (2001 2017) IHANTEISTA TODELLISUUDEN KOHTAAMISEEN Arvoisat kuulijat! Hyvät tieteen, tutkimuksen ja teologian ystävät! Iloitsen siitä, että saan juuri tällä hetkellä olla yhdessä teidän kanssanne. Tämä hetki ei ole minulle yhdentekevä. Se ovat käänteentekevä: muuttaahan eläkkeelle jääminen kertaheitolla suhteen työelämään. Siirtyessäni emeritukseksi 1.3.2017 alkaen olen ollut työelämässä 42 vuotta 11 kuukautta ja 10 päivää. Eiköhän se ole riittävä aika siirtyäkseni lepotilaan, Ruhestand, kuten saksalaiset sanovat! Nyt olen siihen valmis. Minun sydämeni on levollinen: minä tahdon veisata ja soittaa! Yhdysvaltalaisessa yliopistossa professoreiden toivottiin pitämään jäähyväisluentonsa, niin kuin se olisi heidän viimeinen kertansa puhua maailmalle. Heitä pyydettiin pohtimaan oman yksityisen ja ammatillisen elämänsä taivalta ja puhumaan heille itselleen tärkeistä asioista: mitä haluaisin jättää perinnöksi, jos tämä olisi viimeinen mahdollisuuteni? 1 Olen huomannut, että monet ottavat jäähyväisluennolla oikeudekseen puhua aika lailla itseensä ja omiin tutkimuksiinsa liittyen. Niin olen minäkin päättänyt tehdä. Se voi kuulostaa itsekeskeiseltä, mutta suotakoon se tässä tilanteessa. Havaintovälineeksi päätin raahata mukaani tänne luennolle kaikki omat tutkimukseni. Ja tässä muistitikulla ne ovat. Kaikki minun kirjani ja julkaisuni mahtuvat tällaiselle tikulle. Tätä teemaa on myös B. Virtanen ansiokkaasti pohtinut työhuoneeni ovella: 1 Pausch 2008, 3.
2 Minulla on toinenkin havaintomateriaali. ---- Näet aivan oikein! Se on tuhkauurna. Meidät muistetaan usein siitä, mitä olemme tehneet (muistitikku!). Mutta kaikki meidän tekemisemme ovat vähemmän kuin me itse. (tuhkauurna!) Tuhkauurnakin on suurempi kuin meidän tekemisemme. Mitä haluan tällä sanoa: Sinä olet enemmän kuin sinun tekosi ja suorituksesi. Tässä on syvä teologinen viisaus ja kristillisen ihmiskäsityksen korostus! Jos et mitään muuta muista tästä luennosta, toivon, että muistat tämän: Sinä olet enemmän kuin sinun tekosi! Kun ajattelen koko työuraani ja elämääni, lähtökohta on tämä: KAIKKI on lahjaa. Minun tehtäväni on ollut panna lahjat jakoon! Ihanteet vai todellisuus Miksi sitten valitsin jäähyväisluentoni aiheeksi ihanteista todellisuuden kohtaamiseen? Tehdessäni väitöskirjaa sairaalasielunhoidon ihmiskäsityksestä tutustuin suomalaisen persoonallisuusteoreetikon, filosofin ja psykologin Eino Kailan ajatteluun. Minulle oli merkittävä hänen havaintonsa, että psykologia on ratkaisevasti edistynyt vasta sen jälkeen, kun pyrkimys kauniin kuvan saamiseksi ihmisestä on väistynyt alastoman totuuden tavoittamisen tieltä. 2 Tuosta Kailan väitteestä tuli minulle yksi liikkeelle paneva ja kannustava voima väitöskirjaa tehdessäni. Kailan innoittamana minussa heräsi kysymys, missä määrin tämä oivallus voisi pitää paikkansa myös sielunhoidossa ja sen tutkimuksessa. Väitöskirjani osoitti mielestäni tuon väitteen todeksi. Suomalainen sielunhoito alkoi kehittyä merkittävästi eteenpäin, kun ihanteiden esillä pitämisen sijasta alettiinkin kommunikoida sen todellisuuden kanssa, missä ihminen eli. Lähelle tätä ajattelutapaa tulee Natsi-Saksan keskitysleirillä teloitetun saksalaisen teologin Dietrich Bonhoefferin ajatus siitä, että se joka rakastaa omaa ihannettaan kirkosta enemmän kuin sitä kirkkoa, jossa hän elää, saattaa päätyä tuhoamaan molemmat. 3 Bonhoefferin ajatus vain toivekuvien ja ihanteiden varassa elävästä kirkosta on puhuttelevan ajankohtainen tänäkin päivänä. Eikä se koske vain kirkkoa. Kaikki yhteisöt, myös yliopisto, on vaarallisella tiellä, jos se elää haavekuvien varassa ja kieltäytyy kohtaamasta todellisuutta sellaisena kuin se on. Jonakin päivänä voi paljastua, ettei keisarilla olekaan vaatteita. Oivallus olla vuorovaikutuksessa ihanteiden sijasta ihmisen todellisuuden kanssa on oikeastaan ollut kannustimena kaikessa tutkimustoiminnassani. Tutkimusteni kantavaksi kysymyksenasetteluksi muotoutui: miten apua tarvitsevaa ihmistä voitaisiin parhaiten auttaa? Se on ollut 2 Kaila 1964, 23; Kettunen 1990, 188 189. 3 Bonhoeffer 1987, 20. Joka rakastaa omaa kristillisen yhteisön haavekuvaansa enemmän kuin kristillistä yhteisöä itseään, siitä tulee kaiken kristillisen yhteyden hävittäjä.
3 yhtenä peruskysymyksenä tutkiessani sielunhoitoa, rippiä, diakoniaa, hengellistä elämää, syyllisyyttä ja häpeää. Näistä lähtökohdista sekä tutkimus- että sielunhoitotyöni motoksi muotoutui: Minun tehtäväni ei ole vallita teidän uskoanne. Minun tehtäväni on auttaa teitä suurempaa iloon elämässänne. Voidakseen mennä eteenpäin tutkimuksen tehtävänä ei ole varjella kaunista ihannekuvaa asioista ja ilmiöistä. Sen on selvitettävä vaikeaakin todellisuutta ja kerrottava alastonkin totuus. Tärkeää on myös puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Tämä koskee aivan erityisesti ihmisen seksuaalisuutta ja hengellistä elämää. Tutkijan tehtävä ei ole pelokkaasti kysellä, hyväksytäänkö minut, jos päädyn tiettyihin johtopäätöksiin. Tutkijan on uskallettava kysyä ja kyseenalaistaa. Jos uskaltaa etsiä, pitää uskaltaa myös löytää. Ihanteiden keskeisyys 1960-luvun sielunhoidossa 1960-luku oli suomalaisen sielunhoidon suuri murrosvuosikymmen. Siihen saakka ajateltiin, että ihmisen idea on etukäteen annettu. On olemassa alkuperäinen ihmisolemus, ja yksilön tehtävä on toteuttaa tuo olemus. 4 Tärkeitä olivat ihmistä koskevat teoriat, periaatteet ja ihanteet. Ihmisen kärsimyksen nähtiin johtuvat siitä, ettei Jumalan tarkoittama ihmisen olemus toteutunut tämän olemassaolossa. 5 Tämän takia ihminen kärsi. 4 Kettunen 1990, 172 173; Lindqvist 1985, 73 74; Annala 1985, 95. 5 Kettunen 1990, 173.
4 Sielunhoidon yhtenä tehtävänä nähtiin olevan pitää ihmisille esillä ihanteita ja normeja. Näin sielunhoito tuli hyvin lähelle kirkon julistusta ja opetusta. Itse asiassa se oli noille alisteinen. Ihanteista ihmisen elämäntilanteen kohtaamiseen Ihanteiden esillä pitämisestä toisenlaiseen todellisuuden kohtaamiseen suomalaisessa sielunhoidossa siirryttiin 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa. Tämä muutos ankkuroitui paljolti Irja Kilpeläisen hahmottelemaan uudenlaiseen sielunhoidolliseen lähestymistapaan. Sitä on kutsuttu lähimmäiskeskeiseksi sielunhoidoksi. Tällöin olennaiseksi tuli se elämäntilanne, jossa apua tarvitseva ihminen eli. Ihmistä ja hänen tarpeitaan ei enää määritelty etukäteen Jumalan sanasta tai kirkon opetuksesta käsin, vaan ne määrittyivät jokaisen ihmisen elämäntilanteesta lähtien. 6 Ihmiskäsityksen uudenlaiseen painottumiseen vaikutti empiiristen tieteiden välittämä tieto ihmisestä. Syvyyspsykologista tietoutta ei vain käytetty hyväksi sielunhoidossa. Psykologia ei ollut vain sielunhoidon aputiede kuten aikaisemmin. Se asetti sielunhoidolle myös uudenlaisia kysymyksiä. Tiedostamaton sielunelämä ja ihmisen alitajunta eivät olleet tärkeitä vain ihmisen psyykkisen vaan myös hänen hengellisen elämänsä kannalta. 7 Ihmisen elämäntilanteesta lähtevä sielunhoito teki uudenlaisia johtopäätöksiä samasta kirkon uskosta kuin aikaisempikin sielunhoito. Kaikinpuolista ihmisen hoitamista pidettiin seurakunnan uskon ja elämän yhtenä ilmentymänä. Ihminen otettiin oman elämänsä asiantuntijana, eikä sielunhoitaja ollut se, joka ennalta tiesi, mikä ihmistä vaivasi. Auktoriteettisuhteen asemesta korostettiin dialogia, kuuntelemista ja vuorovaikutusta. Dia-gnoosin tilalle tuli dia-logi. 8 Kohti pastoraalipsykologista ajattelua Sielunhoidon kehitys on tapahtunut usein jatkumolla teesi-antiteesi-synteesi. Lähes yksinomaan uskonnollisiin kysymyksiin keskittyneen sielunhoidon jälkeen tuli olennaiseksi ihmisen psyykkisessä hädässä auttaminen. Tätä psyykenhoitovaihetta seurasi 1980-luvulla alkanut uudenlaisen sielunhoidon teologian ja suomalaisen pastoraalipsykologian nousu. Tuo oli juuri se vaihe, kun itse aloitin väitöskirjani tekemisen. Sain olla mukana ensimmäisissä sielunhoidon teologian seminaareissa. Niitä pidettiin yhdessä käytännöllisen teologian, systemaattisen teologian ja psykoanalyysin edustajien kanssa. Tällä peruskokoonpanolla oli varmasti vaikutuksensa siihen, että pastoraalipsykologiassa keskeisiksi tekijöiksi tulivat ihmisen elämäntilanne, kirkon uskontraditio ja ihmisen psykodynamiikka. Nämä kaikki tuli ottaa samanaikaisesti huomioon. Sielunhoidon teologia ei ollut ennalta annettua ja määriteltyä, vaan sitä pyrittiin tekemään vuorovaikutuksessa näiden eri osa-alueiden kanssa. Pastoraalipsykologian keskeiseksi periaatteeksi muodostui käytännön ja teorian jatkuva vuorovaikutus. Pastoraalipsykologisen liikkeen syntyminen Suomessa merkitsi myös akateemisen tutkimustoiminnan vilkastumista. Kun aikaisemmin sielunhoitoa oli tutkittu lähinnä historiallisena tai 6 Kettunen 1990, 317. 7 Kettunen 1990, 317. 8 Kettunen 1990, 318, 330.
5 periaatteellisena kysymyksenä, lisääntyivät nyt empiiriseen lähdemateriaaliin perustuvat tutkimukset. Normatiivinen asenne oli vaihtunut apua hakevan ihmisen elämäntilanteen huomioimiseen. Tätä kautta syntyi paljon uutta kokemustietoa. Tämä traditio jatkuu edelleen pastoraalipsykologisessa tutkimuksessa. Tullessani vuosituhannen vaihteessa käytännöllisen teologian lehtoriksi ja sittemmin professoriksi silloiseen Joensuun yliopistoon pidimme vielä yhteisiä valtakunnallisia pastoraalipsykologisia tutkijaseminaareja täällä Joensuussa. Vähitellen nämä seminaarit hiipuivat, osin henkilövaihdosten takia. Pastoraalipsykologisesta sielunhoidosta rakenteelliseen vaikuttamiseen Tuo hiipuminen herätti kysymyksen: miten toimia, ettei asioiden kehittäminen olisi liian henkilösidonnaista. Siinä tilanteessa otin yhteyttä psykoanalyytikko Matti Hyrckiin, joka oli myös pastoraalipsykologian dosenttimme. Alkoi pastoraalipsykologisen psykoterapeuttikoulutuksen suunnittelu ja myöhemmin sen toteutus. Olen tavattoman kiitollinen yliopistomme johdolle, että tämä pastoraalipsykologinen psykoterapeuttikoulutus on osa Itä-Suomen yliopiston antamaa psykoterapeuttikoulutusta ja psykoterapeuttikoulutuksen johtoryhmässä on myös teologian edustus. Kun kaksi päivää sitten olin viimeisessä johtoryhmän kokouksessa, rohkenenkin vedota sekä tiedekunnan että yliopiston johtoon: säilyttäkää teologiedustus johtoryhmässä myös jatkossa. Pastoraalipsykologia on käytännöllisen teologian osa-alue. On tärkeää, että Suomessa säilyy sellainen psykoterapeuttikoulutus, joka antaa valmiuksia myös ihmisen uskonnollisten kysymysten käsittelyyn psykoterapiassa. Ihmisen hengellinen elämä ei ole vain psyykkisiä prosesseja, mutta jokainen uskonelämän tapahtuma on myös psyykkinen. Liian kapea on käsitys, että pastoraalipsykologia koskisi vain sielunhoitoa ja sen tutkimusta. Pastoraalipsykologia tosin alkoi USA:ssa sielunhoidon piirissä, mutta on sittemmin laajentunut näkökulmaksi tarkastella kaikkia teologisia, uskonnollisia ja jopa yhteiskunnallisia kysymyksiä. Tästä hyvänä osoituksena ovat meidän soveltavat opinnot. Niissä sielunhoidon kliinistä koulutusmallia on sovellettu sekä paikallisseurakunnissa, sairaaloissa että yhteiskunnan rakenteissa tapahtuvaan työssä oppimiseen. Olen hyvin kiitollinen niille noin 60 tuntiopettajalle, jotka vuosittain toteuttavat tätä mallia soveltavien opintojen yliopistonlehtori Heikki Salomaan johdolla. Ripin ihannekuvan murtuminen Yksi aihepiiri, jossa kaikkein voimakkaimmin olen tutkimuksissani törmännyt ihanteiden ja todellisuuden väliseen ristiriitaan, koskee rippiä, syyllisyyttä ja häpeää. Väitöskirjani lähdemateriaalissa valiteltiin usein, että luterilaisessa kirkossa ei ole rippiä tai sitä käytetään liian vähän. Rippiä oli tutkittu lähes yksinomaan historiallisesti tai tilastollisesti. Sen sijaan meiltä puuttui tutkimus siitä, mitä ripissä oikeasti tapahtuu ja milloin se voi auttaa ihmistä, milloin ei. Esimerkkinä käsitteiden sekavuudesta ja asioiden sisällöllisestä tietämättömyydestä mainittakoon yksi julkinen kannanotto. 1990-luvun laman aikana silloinen valtakunnansovittelija
6 Jorma Reini kehotti työttömyydestä kärsiviä ihmisiä ripittäytymään. Ikään kuin työttömyys olisi ollut syyllisyyskysymys tai synninpäästö auttanut työttömän ahdistukseen. Osaltaan tämä kertoo siitä, että ihmisillä ei oikeastaan ollut käsitystä siitä, mistä ripissä on kysymys. Tälläkin hetkellä meiltä puuttuu lähes tyystin opetus ripistä, sen oikeasta ja väärästä käytöstä. Rippitutkimukseni viesti oli selkeästi kahdenlainen. Toisaalta (1) ihmisten rippikokemukset kertoivat, miten merkittävää ihmiselle voi olla synninpäästön ja anteeksiantamuksen kokemus. Rippi ja anteeksiantamus täysin hengellisenä auttamiskeinona ilman mitään terapeuttisia menetelmiä voi olla ihmiselle käänteentekevä. Se ei vaikuttanut ainoastaan ihmisten hengelliseen vaan myös heidän psyykkiseen hyvinvointiinsa. Kun ihminen koki, että hänen asiansa ovat kunnossa Jumalan edessä, hän monenlaisten vaikeuksien keskellä saattoi hyvin puhuttelevasti todeta: vaikka kukaan ei välittäisi eikä rakastaisi minua, tiedän, että Jumalalle minä riitän. Toinen (2) rippitutkimuksen viesti oli lähes käänteinen. Lähes puolet (42 %) ei saanut apua ripistä ja anteeksiantamuksesta. Tämä herätti kaksi jatkokysymystä ja tutkimusongelmaa. Ensimmäinen (1) koski anteeksiantamuksen ja synninpäästön käyttöä. Varsin monet sekä ripittäytyjät että ripin vastaanottajat toimivat niin kuin anteeksiantamus auttaisi lähes kaikissa vaikeuksissa. Synninpäästöä saatettiin pyytää ja se julistaa melkein mihin tahansa, jos ahdistunut ihminen sitä pyysi. Monet olivat jopa sitä mieltä, ettei auttaja saa koskaan kieltäytyä julistamasta synninpäästöä, jos sitä häneltä pyydetään. Näin toimittaessa anteeksiantamuksesta voi tulla anteeksiantamuksen pahin vihollinen. Anteeksiantamus toimii vain terveeseen syyllisyyteen: ihminen tietää toimineensa väärin. Sen sijaan ei ole mitenkään erityisen ansiollista olla koko ajan emotionaalisesti syyllisyydentuntoinen. Ihmisen vapautuminen ei voi toteutua, ellei oteta huomioon, mistä hän kokee syyllisyyttä. Monesti syyllisyys on monien vuosien ja vuosikymmenten aikana kertynyt prosessi. Sen juuret ovat syvällä ihmisen psykodynamiikassa. Tällöin myös anteeksiantamus on pitkällinen prosessi. Sen kuuluukin olla pikemmin vaikea kuin helppo. Toinen (2) ja omaan tutkijanuraani ratkaisevasti vaikuttanut rippitutkimuksen jatkokysymys olikin: jospa monet noista ihmisistä eivät kärsineetkään syyllisyydestä vaan häpeästä? Häpeän tutkimisen kiehtovuus ja kiellettävyys Tutkijanurani merkittävimpänä asiana pidänkin häpeätutkimuksiani ja pääteoksenani tutkimusta Kätketty ja vaiettu. Suomalainen hengellinen häpeä. 9. Koko häpeän tutkimushanketta ei ilmeisesti koskaan olisi syntynyt ilman Suomalainen rippi -tutkimustani. 10 Tässä mielessä nämä kaksi hanketta liittyvät läheisesti toisiinsa. 9 Kettunen 2011. 10 Kettunen 1998.
7 Kun pyysin sanomalehtien kautta ihmisiä kirjoittamaan omista rippikokemuksistaan, toivoin saavani noin 50 kirjettä, mutta sain noin 200 kirjettä. 11 Kun suomalaisia sitten pyydettiin kirjoittamaan omasta häpeästään, vastauksia tuli yli kaksinkertaisen määrä, lähes 450 kirjettä. 12 Tämä antoi aavistuksen siitä, että tutkimuksen teema oli puhutellut monia. Olen todella ollut yllättynyt, miten monia nuo teemat ovat koskettaneet. Olen pitänyt tästä aihepiireistä yli 200 esitelmää ja koulutustilaisuutta noin 10 eri maassa ja viidessä eri maanosassa. Samalla olen tajunnut koskeneeni asiaan, johon en joidenkin mielestä olisi saanut koskea. Kootessani rippikokemuksia, katolisen kirkon silloinen piispa lähetti kiertokirjeen papistolleen, ettei seurakuntalaisten tulisi kirjoittaa tutkijalle. Vastaavalla tavalla opasti eräs ortodoksikirkkoherra seurakuntalaisiaan. Kun ihmisiä pyydettiin lehtien välityksellä kirjoittamaan häpeäkokemuksistaan, kirjelmöi puolestaan toisen yliopiston luterilainen professori minusta opetusministeriöön. Hän epäili minun käyttävän hyväksi ihmisten hädänalaista tilaa ja jättävän heidät sitten heitteille. Rippi- ja häpeäkirjeiden kirjoittajien palaute on kuitenkin ollut hyvin toisenlainen. Jo kirjoittaessaan monet totesivat, miten helpottavaa pelkästään kirjoittaminen on heille ollut. Monet sanoittivat vuosikymmenten takaisia asioita ensimmäistä kertaa ja kokivat sen itselleen tärkeäksi. Taitaapa minulla olla pari mapillista ihmisten lähettämiä kirjeitä ja sähköposteja siitä, mitä nämä tutkimukset ovat heille merkinneet ja miten heitä auttaneet. Nuo episodit kertovat osaltaan sitä, ettei tähän saakka voimassa pidetystä ihanteellisesta kuvasta ole helppo luopua. Haavekuva ripistä ja syyllisyyden keskeisyydestä olisi monille turvallisempi säilyttää kuin rohjeta ajatella asioita uudelleen. Ihannekuvan murtuessa todellisuuttakin pitäisi jäsentää uudelleen. Se on monesti raskasta ja haasteellista. Syyllisyyden kohtaaminen on lisäksi paljon helpompaa kuin häpeästä kärsivän auttaminen. Omaksi kutsumuksekseni onkin muodostunut niiden ihmisten äänen ja kokemusten anonyymi julkituominen, joiden oma kärsimyksen ja kokemusten ääni ei ole kantautunut julkisuuteen. 11 Kettunen 1998, 79. 12 Kettunen 2011, 34.
8 Olen kiitollinen siitä, että monet ovat antaneet hyvin henkilökohtaiset elämäntuntonsa tutkimuksen käyttöön. Sielunhoidon tutkimuksen sosiaalieettinen vastuu on tuoda yksilön kokemusten ääni yhteisön tietoisuuteen niin, että yksilö ei paljastu. Häpeä ihmisen peruskysymyksenä Meidän aikaamme voi hyvin perustellusti nimittää häpeän aikakaudeksi. Yleensä emme käytä tätä sanaa, mutta tämän päivän ihmisen perustunnot ilmentävät hyvin usein häpeän tunteita. Häpeän keskeisin kysymys on: Kelpaanko minä? Olennaisia asioita ovat itsetunto, itsearvostus, hyväksytyksi tuleminen ja jaksaminen. Nämä kaikki koskettavat syvästi ihmisen tunne-elämää. Näiden rakentuminen tai ehdollistuminen alkaa lapsuuskodista ja sen ihmissuhteista. Myös yliopisto- ja työelämä ruokkivat häpeän aktivoitumista. Opiskelijan on koko ajan onnistuttava. Hänen on suorituksillaan lunastettava paikkansa ja Kela-kelpoisuutensa. Tutkijat ja opettajat on valjastettu keskinäiseen kilpailuun. Ei riitä, että olet hyvä. Aina pitäisi olla parempi, onnistuvampi. Olennaista ei ole oleminen vaan teot ja suoritukset. Tämä sama jatkuu läpi työelämän. Lisääntyneen akateemisen työttömyyden keskellä vastavalmistunut törmää oman arvostuksensa kyseenalaistamiseen. Jos työtä ei löydy, sisäiseksi tunnoksi voikin vahvistua: en kelpaa, minua ei tarvita. Saman kysymyksen edessä on jokainen YT-neuvotteluihin kutsuttu. Hengellinen häpeä puolestaan on sitä, ettei ihminen koe olevansa hyväksytty Jumalan edessä tai uskonnollisessa yhteisössä. Sen pohjimmainen kysymys on: kelpaanko Jumalalle? Ja olennaista on huomata: häpeästä kärsivä ei ole välttämättä tehnyt mitään pahaa. Terve syyllisyys on kausaalista, mutta häpeä ei sitä ole. Kun syyllisyys koskee tekojamme, häpeä sattuu koko olemukseemme. Tämä kaikki aktivoi ihmisessä erään häpeäidentiteetin keskeisen piirteen, halun olla täydellinen. Se on pyrkimys välttää häpeää, tulla kelpaavaksi olemalla täydellinen. Tämä täydellisyyden vaatimus on suuri nimenomaan asiantuntija- ja arvoyhteisöissä, joita edustavat juuri yliopisto ja uskonnolliset yhteisöt. Siksi ne ovat erityisen alttiita synnyttämään meissä häpeää kelpaamattomuutta ja riittämättömyyttä. Näitä tuntoja torjuakseen ihminen yrittää olla mahdollisimman täydellinen ja hyvä. Ja huomatkaa! Kenenkään ei tarvitse sanoa tätä vaatimusta toiselle. Työelämäkulttuuri ja oma itsesuojeluvaisto mobilisoivat ihmisessä halun lunastaa paikkansa pyrkimyksellä täydellisyyteen. Mutta se voi uuvuttaa ihmisen äärirajoille. Minä en syytä ketään. Häpeäprofessorina sanon kuitenkin: olen tunnistanut näitä piirteitä aika paljon yliopistoelämässä.
9 Toinen taho, missä häpeän elementit niin helposti aktivoituvat, on hengellinen yhteisö. Kun seurakunnissa puhutaan ihanteista ja arvoista, helposti muodostuu ilmapiiri, jossa ihminen kokee alamittaisuutta. Hän asettaa itselleen korkeita vaatimuksia ja yrittää olla täydellinen. Kun ihanteista tehdään normi, ihminen altistuu häpeälle. Myös hengellisessä yhteisössä ihmiselle on tärkeää olla hyväksytty ja kelpaava. Tätä tarvetta voidaan pyrkiä lunastamaan juuri olemalla täydellinen. Tällöin juuri se puoli ihmisessä, joka haluaisi jakaa omaa keskeneräisyyttään, pettymyksiään, hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisen tarpeitaan, voi jäädä syrjään. Tällöin hengellisestä yhteisöstä on vaarassa tulla teeskentelijöitten yhteisö. Silloin esitellään enemmänkin omaa uskoa ja sen jaloutta, kuin jaettaisiin omia riittämättömyyden tuntoja. Silloin toteutuu erään häpeäkirjeen kirjoittajan kokemus: Seurakunnissa on paljon yksinäisiä ihmisiä. Minä menin sinne ihmisen ikävässä, mutta minulle tarjotaan aina sitä Jeesusta. Kun olen puhunut, että hengelliset yhteisöt ja yliopisto voivat tuottaa ihmiselle häpeää, on huomattava myös käänteinen puoli. Juuri nämä samat yhteisöt voivat myös poistaa häpeää tai auttaa ihmistä kestämään sitä. Kysymys on kelpaamisen, arvostamisen ja armahtamisen kulttuurista ja sen edistämisestä. Hyvät kuulijat! Koko tutkijanurani ja teologiani on esitettävissä yhden kaavion avulla. Tämä kaavio kertoo syyllisyyden ja häpeän kentistä. Syyllisyyden ja häpeän kentät Terveen syyllisyyden kentälle kuuluvat moraali, omatunto, vastuu, käsitys oikeasta ja väärästä. Väärin toimivalle on syyllisyyden kentällä mahdollisuus sovitukseen ja anteeksiantamukseen. Tämä on vahva kristillisen tradition korostus.
10 Häpeän kenttä puolestaan liittyy keskeisesti ihmisen olemukseen, minuuteen ja tunne-elämään. Siellä ovat läsnä identiteetin, itsetunnon ja jaksamisen kysymykset. Nämä eivät ole moraalisia vaan syvästi emotionaalisia. Siellä ihminen kaipaa vastausta kysymykseen: kelpaanko minä? Nämä molemmat kentät ovat samanaikaisesti olemassa meidän kaikkien elämässä. Meidän traditiomme on vahvasti pitänyt esillä syyllisyyden kenttää, moraalia, omaatuntoa ja tekemisen kulttuuria. Eivät ne ole huonoja asioita. Mutta kukaan ei jaksa ainoastaan niiden varassa. Ei moraali ketään pelasta. Me jaksamme vain, jos häpeän kentän asiat otetaan ensin huomioon. Jokainen meistä kaipaa nähdyksi ja vastaanotetuksi tulemista. Jokainen kaipaa, että minut hyväksytään ja minua kuullaan. Että minun kaipuuni ihmisenä saa tilaa ja voin kokea olevani rakastettu ilman ehtoja. Tätä on teologiassa ja kristillisessä traditiossa nimitetty sanalla armo. Se tarkoittaa kelvatuksi tulemista silloinkin, kun ei edes itse pidä itseään kelpaamisen arvoisena. Hyvät kuulijat! Palaan vielä muistitikun ja tuhkauurnan vertauskuvaan. Toki teot ovat tärkeitä. En halua vähätellä niitä. Mutta häpeän aikakaudella on muistutettava: ihminen on vielä tärkeämpi. Sinä olet enemmän kuin sinun tekosi.
11 Kirjallisuus Annala, Pauli 1985 Eksistentialismi olemassaolon välitöntä kokemista. Aatevirtaukset. Toim. Heikki Kirjavainen. Metacentrum. Helsingin yliopiston systemaattisen teologian laitoksen julk. 5. Helsinki. Bonhoeffer, Dietrich 1987 Yhteinen elämä. Saksan kielestä suomentanut Anna-Maija Raittila. Helsinki: Kirjapaja. Kaila, Eino 1964 Persoonallisuus. Kuudes painos. Helsinki. Kettunen, Paavo 1990 Ihmisolemuksen ongelma ja olemassaolon vaikeus. Ihmiskäsitys Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sairaalasielunhoidon koulutuksessa vuosina 1960 1975. Diss. STKSJ 171. Helsinki. 1998 Suomalainen rippi. Helsinki: Kirjapaja. 2011 Kätketty ja vaiettu. Suomalainen hengellinen häpeä. Helsinki: Kirjapaja. Lindqvist, Martti 1985 Ammattina ihminen. Hoidon etiikasta ja arvoista. Helsinki: Otava. Pausch, Randy 2009 Jäähyväisluento. Suomentanut Laura Ruuttunen. Helsinki: Tammi.