Markku Soikkeli: Johdanto. Teoksesta Tieteiskirjallisuuden käsikirja (2015, BTJ, Avain) JOHDANTO Kuusi tapaa tunnistaa tieteiskirjallisuus Tunnistaminen ja tutuksi tekeminen ovat luokittelua, määrittelyä lajeihin. Taiteen lajeja on käytetty tunnistamisessa samalla tavoin kuin kasvien tai eläinten lajeja, vaikka taiteessa lajit eivät kehitykään samalla tavoin evolutiivisesti kuin biologiset lajit. Kirjan tai elokuvan tunnistaminen tieteisfiktion edustajaksi sujuu meiltä yhtä luontevasti kuin munivan olennon tunnistaminen linnuksi. Lajimääritelmät muuttuvat kuitenkin kiinnostavaksi sekä maallikon että tutkijan kannalta, kun eteen tulee olio, jossa on piirteitä useammasta lajista. Suosittu esimerkki lajiteorian ongelmista on vesinokkaeläin (Platypus anatinus), muniva nisäkäs, joka on kaiken lisäksi myrkyllinen. Vaikka biologia osaa sujuvasti selittää vesinokkaeläimen paikan lajien kehityksessä, sen luokitteleminen maallikolle tutuilla tavoilla on vähintäänkin ongelmallista. Lajien erot osoittautuvat heppoisiksi sopimuksiksi, ei luonnollisiksi ominaisuuksiksi. Sama koskee pohjimmiltaan taiteen lajeja, vaikka taide onkin ihmismielen työtä.yksikään taideteos ei synny laboratorio-oloissa eikä teoksen tulkinta tuota niin yksiselitteistä vastinetta ihmisen mielessä, että teos voisi edustaa puhtaasti tiettyä lajia. Taideteoksia on käytännöllistä ja sopimuksenvaraista tunnistaa tiettyihin lajeihin, jotta meillä olisi jokin yhteinen pohja tulkinnalle: mistä me puhumme kun puhumme esimerkiksi tieteiskirjallisuudesta. Tieteiskirjallisuuden tyypillisiä sisältöjä (avaruusmatkat, vieraat olennot, mekaaniset ihmiset, älykkäät koneet) luettelemalla saadaan katettua 7
huomattava osa niistä kirjoista, jotka on tapana mainita tieteiskirjallisuudeksi: luettelohan on syntynyt samaisten kirjojen avulla. Luettelon avulla ei voi selittää sitä, miksi juuri nämä teokset ovat päätyneet mukaan. Lajin historiassa on useita vaiheita ja samaa lajinimeä on käytetty eri aikoina hieman erilaisiin tarkoituksiin. Lajin teoksia voi yhdistää myös ulkoinen miellyttävyys, estetiikka, jonka lajin harrastajat jakavat keskenään. Kuten tuonnempana tulee useaan otteeseen esille, tieteiskirjallisuuden harrastaja saattaa nähdä lajille ominaista kauneutta sielläkin, missä joku toinen lukija näkisi pelkästään kirjallisen hahmon ottaneen vesinokkaeläimen. Tutustuminen tieteiskirjallisuuden kauneuteen onkin syytä aloittaa rajatapauksesta, joka ei ole vertauskuvallisuudessaan mikään muniva nisäkäs, mutta muuten kiinnostavan lähellä tieteiskirjallisuutta: Kun Gregor Samsa eräänä aamuna heräsi, hän huomasi muuttuneensa suunnattomaksi syöpäläiseksi. (Suom. Aarno Peromies) Kyse on tietysti Franz Kafkan novellin Muodonmuutos (1915) aloituksesta. Sitä voi seuraavaksi verrata Isaac Asimovin novelliin Naisen vaisto (1969). Novellin nimihän viittaa siihen, että tarinan aihe olisi varsin arkinen ja kaikkea muuta kuin tieteellinen. Asimovin novelli kuitenkin alkaa tällä tavalla: Ensimmäisen kerran Yhdysvaltain Robotti- ja Koneihmisyhtymän histo- riassa oli robotti tuhoutunut onnettomuudessa, joka sattui Maassa. (Suom. Matti Rosvall) Kirjallisuuden lajin, ja lajille ominaisen kauneuden, tunnistaa usein jo tarinan ensimmäisestä virkkeestä. Franz Kafkan ja Isaac Asimovin novellien aloitukset antavat esimakua oudosta maailmasta, joka näyttäisi koostuvan tutuista aineksista. Mutta ovatko ne samaa lajityyppiä? Voisiko molempia nimittää tieteiskirjallisuudeksi? 8
Kafkan novelli Muodonmuutos muistuttaa tieteiskirjallisuutta. Tarinassa tapahtuu jotain mikä poikkeaa jyrkästi arjen kokemuksista: muutos ihmisestä syöpäläiseksi. Kukaan tarinan henkilöistä ei myöskään etsi muutokselle yliluonnollista tai uskonnollista selitystä, joten Gregor Samsan omassa maailmassa syöpäläiseksi muuttuminen on osa maailman lainalaisuuksia. Kafkan tapauksessa novellin nimikin viittaa tieteiskirjallisuuden suosikkiaiheeseen, muodonmuutokseen olennosta toiseksi. Kafkamaisella tekstillä ja tieteiskirjallisuudella on selvästi samoja tunnuspiirteitä. Kuitenkaan Kafkaa ei ole ollut tapana luokitella tieteiskirjallisuudeksi niin kuin Isaac Asimovia, jonka novelli Naisen vaisto on aloitustaan myöten tyypillinen tieteistar ina. Syyt Kafkan hylkimiselle ja Asimovin suosimiselle ovat sopimuksenvaraisia ja historian kuluessa muodostuneita, niin kuin myös ne lukemisen tavat, joiden avulla lajirajauksia tehdään. Lajirajauksesta ei pidetä kiinni pelkästään jääräpäisen lajirakkauden takia, vaan myös sen esteettisen elämyksen vuoksi, jonka koetaan löytyvän juuri tietyn lajin edustajista. Lajin tunnistaminen on elämyksen tunnistamista ja jakamista, mikä on ylipäänsä luonteenomaista ihmistä miellyttäville kuvitelmille, tässä tapauksessa tieteisfiktiolle. Jos siis Muodonmuutosta vertaa Naisen vaistoon, voi tehdä alustavan rajauksen siitä, miksi Franz Kafkan tarinoita ei ole yleensä laskettu tieteiskirjallisuuteen, kun taas Isaac Asimovin kertomuksia pidetään lajin tyypillisimpinä edustajina. Kafkan novellissa ei anneta selitystä sille, miksi Gregor on muuttunut syöpäläiseksi. Tarinan outous, satua muistuttava metamorfoosi, esitetään samanarvoisena asiana kuin ihmisten väliset suhteet. Asimovin novellissa taas käydään yksitellen lävitse ne aloittavan virkkeen yksityiskohdat, jotka poikkeavat meille tutusta maailmasta, ja annetaan niille selitys. Novellin nimi, Naisen vaisto, osoittautuu ironiseksi. Robotin on suunniteltu ratkaisevan intuitiivisesti, mitkä kaukaisista planeetoista olisivat asutettavia. Robotin kuolemaa tutkiva naispuolinen tiedemies ei turvaudu intuitioon, vaan käyttää puolestaan terävää päättelyä. Novelli pyrkii kyseenalaistamaan käsityksemme sukupuolesta ja ajattelusta ruumiillisena toimintana. 9
Tieteiskirjallisuuden määrittelyn voisikin aloittaa siitä, että tarinassa on jotain uutta ja yllättävää, mutta yllätyksen taustalla on tieteellinen tai vähintäänkin johdonmukaisen jäsentävä selitys tapahtumille. Tässä teoksessa siteeratuista tutkijoista jokainen voisi allekirjoittaa tällaisen vähittäismääritelmän.tarkemmat selitykset siitä, mikä tekee tieteiskirjallisuudesta oman lajinsa, vaihtelevat huomattavasti sen mukaan, millaista näkökulmaa kukin tutkija edustaa. Yleensä tieteiskirjallisuutta on tavattu määritellä lajihistorian perusteella eli sen mukaan millainen uusi aihe (tulevaisuuskuvitelma, avaruusmatkat, tekoäly) on lisätty edellisten lajia koskevien määritelmien joukkoon.toinen suosittu tapa määritellä lajia on perustunut sille, mistä alalajeista se koostuu. Esimerkiksi tieteisfiktion alalajeja, ja sitä kautta lajia kattokäsitteenä, voisi määritellä sen mukaan, miten kirjailijat ovat soveltaneet tieteellisen tiedon muutoksia viimeisen kahdensadan vuoden aikana. Nämä perinteiset määritelmät lähtevät siitä oletuksesta, että lajin ytimessä on jokin yhdistävä idea tai maailmankuva siitä, mitä tiede on. Tieteiskirjallisuus on kuitenkin historiansa aikana reagoinut hyvin erilaisiin ja eri kulttuureissa syntyneisiin käsityksiin tieteestä. Tämän kirjan kuusi päälukua perustuvat vaihteleville, jopa toisiaan poissulkeville näkökulmille siitä, miten tieteiskirjallisuus lajina toimii ja millaisista aiheista se koostuu. Kukin pääluvuista tarjoaa yhden pätevän selityksen sille, mikä tekee tietyistä teoksista tieteisfiktiota.vaihtelevia näkökulmia voisi havainnollistaa sillä, että tieteisfiktiossa käsitellyt aiheet ovat samoja, joskin vieraannutettuja, kuin valtavirtakirjallisuudessa: sota- ja matkakertomuksia, romansseja ja esseistiikkaa, kuvauksia muukalaisuuden kokemuksesta. Tieteisfiktion kattokäsite auttaa rajaamaan olennaiset teokset ja esteettiset erityispiirteet. Tässä vaiheessa tieteisfiktiota voineekin kutsua tutummin scifiksi (lyhenne sanoista science fiction ). Käsitteen tieteisfiktio osaset on nekin syytä selittää alustavasti. Tiede tarkoittaa tässä tutkimuspohjaista esitystä, jossa viittaussuhteet rakentuvat tekstin edetessä 10
tiedon kriittistä esitystä, jopa vertauskuvien johdonmukaista käyttöä Fiktio tarkoittaa tässä ei-referentiaalisuutta: teksti luo oman maailmansa mielikuvitukseen perustuvaa kertovaa esitystä. Uutuuden lumo Uutuuden lumovoima on tieteisfiktiossa silmiinpistävää. Usein kyse on tarinaan tungetusta laitteesta, joka edustaa niin tuoretta teknologista innovaatiota, ettei sille ole vakiintunutta tai laillisesti hyväksyttävää käyttötapaa ja joka juuri siksi on tavattoman jännittävä. Tieteisfiktion harrastajista voisi puhua neofiileinä, ihmisinä joille uuden keksiminen ja esittäminen ovat itseisarvoja. Kyse ei ole vain uusimmista sähkölaitteista innostuneista insinööriluonteista. Neofilia on koko modernia aikakautta piinaava pakkomielle. Laitekeskeinen uutuuden lumo on niin tuttua taskuun mahtuvan informaatioteknologian aikakautena, että 2000- luvun elämäntapaa onkin kuvailtu eräänlaiseksi toteutuneeksi scifitulevaisuudeksi. Samalla niin todellisten kuin kuvitteellistenkin laitteiden uutuusarvo on vähentynyt ja tieteisfiktion horisontti laajentunut yli oman historiamme. Tarinan aihe ei voi kuitenkaan olla liian abstrakti ja maailma niin vieras, ettemme tunnista siinä enää mitään ihmislukijan kannalta mielekästä silloinhan tarina toimisi enää, lukijasta riippuen, proosarunona tai puhtaana nonsensenä. Tieteisfiktiossa vieraannuttamista käytetään rajatusti, joskin tarina voi sisältää sellaisiakin elementtejä, joita ei koskaan täysin selitetä. Tieteiskirjallisuuden tutkijana maineensa luonut Darko Suvin on ehdottanut vieraannuttamisen perustuvan novumille, radikaalin mullistavalle idealle. Novum (latinaksi uusi ) tarkoittaa sellaista kuvitteellista keksintöä tai poikkeamaa luonnonlaissa, joka erottaa fiktiomaailman perustavanlaatuisesti meille tutusta todellisuudesta. La- 11
jikohtaisessa estetiikassa novum edellyttää sitä, että scifistinen idea on uusi ja erilainen kuin aiemmat keksinnöt. Jotkut ideoista ovat hyvinkin vakiintuneita, kuten älykkyyspilleri tai aikakone, mutta niistäkin puhutaan novumeina. Perinteinen esimerkki novumista on aikakone H.G. Wellsin samannimisessä romaanissa (1895). Kun novumia kuvataan tie- teisfiktiossa johdonmukaisesti, tulee kertomuksen tematiikka aukene- maan novumista käsin, kukin outo ilmiö kerrallaan. Novumin käsite oli alun perin lähtöisin filosofi Ernst Blochin mystifioivasta historiankäsityksestä, mutta käsite on tehokkaasti levinnyt harrastajakunnan keskuudessa, koska se korostaa yksittäistä teosta hallitsevan yksittäisen idean merkitystä. Uuden ja arvaamattoman asian merkitystä tieteisfiktiolle voi havainnollistaa jakamalla lajille ominaiset tarinat karkeasti kolmeen jossittelevaan alalajiin: * Entäpä jos? -tarinat. Näissä tarinoissa tärkeintä on ajatusleikki, jonkin uuden asian tai säännönmukaisuuden lisääminen tuttuun ympäristöön, monesti myös jonkin tutun asian liioittelu uudesta näkökulmasta. Tällaisia tarinoita löytää niiltäkin kirjailijoilta, joiden satiirinen tyyli muistuttaa tieteisfiktiota, vaikka he eivät ole tunteneet kiinnostusta lajityypin konventioihin. Jonathan Swiftin kuuluisa essee Vaatimaton ehdotus (1729) köyhien lasten käyttämisestä lihapatoihin edustaa entäpä jos -tarinoiden aatelia. * Jos tämä kehitys jatkuu -tar inat. Nämä tar inat liittyvät selvemmin tuttuun historiankirjoitukseen ja suhteellisen mahdolliseen tulevaisuuteen. Tyypillisesti tällaiset tarinat ovat dystopiakuvauksia, jotka pyrkivät varoittamaan siitä, millaiseen yhteiskuntaan ydinasevarustelu, liikakansoitus tai vaikkapa geenimanipulointi voisivat johtaa. Esimerkiksi Johanna Sinisalon novelli Baby Doll (2002) kuvaa lähitulevaisuutta, jossa seksi- 12
viihteen ylitarjonta on johtanut tyttölasten lailliseen erotisoimiseen. * Jos vain tämä pieni asia olisi toisin -tarinat. Nämä tarinat kuvaavat tyypillisesti aikamatkustuksen tai vaihtoehtohistorian seurauksia historiankirjoitukselle. Ray Bradburyn kuuluisassa novellissa Ukkosen jyrähdys (1952; suom. kahdella eri nimellä) aikakoneella matkustavat turistit tallaavat perhosen esihistoriallisella kaudella. Novellin maailmassa tämä pieni ja etäinen rike aiheuttaa ihmisen kielen ja kulttuurin muuttumisen. Semanttinen muutos on pieni ja silti totaalinen, liioitteleva vertauskuva siitä, että kulttuurievoluution perusta on biologisessa evoluutiossa. Tässä kirjassa uutuuden lumosta ja novumista puhutaan tarkemmin luvussa 1. Samassa yhteydessä kerrotaan, miten visuaalisen esityksen lumo on modernin ajan myytti ja miten sitä on voitu soveltaa jopa tieteiskirjallisuudessa. Tieteen pimeällä puolella Darko Suvinin tunnetun lajimääritelmän mukaan uuden ja yllättävän asian rationaalinen käsittelytapa ei voi olla tieteistarinassakaan liian hallitsevaa. Siinä tapauksessa tekstistä tulee tieteen dokumentaatiota, ei tieteisfiktiota. Lisäksi, tieteisfiktion ideat voivat perustua yhtä hyvin kuvitteelliselle tieteelle tai vahvistamattomille oletuksille siitä, miltä maailma näyttää teleskoopin tai mikroskoopin erottelukyvyn rajalla.varhaisissa tieteiskertomuksissa saatettiin kuvailla Marsin vesikanavia tai Venuksen meriä, koska ne vastasivat oman aikansa tieteellistä käsitystä kyseisistä planeetoista. Lapsellisilta näyttävistä virheistä huolimatta nämä kertomukset ovat säilyttäneet asemansa tieteiskirjallisuutena. Tieteisfiktiota voisikin määritellä yhtä hyvin siitä käsin, millaiseen tieteen popularisointiin se on turvautunut. Damien Broderick on ehdottanut, että tieteisfiktio toimii oikeastaan tieteellisen maailmankuvan 13
paljastajana. Scifi paljastaa jotain tieteen kätketyistä puolista samalla tavoin kuin unet tuovat ilmi jotain ihmisen peloista ja toiveista. Scifi olisi siis eräänlaista tieteen kollektiivista alitajuntaa, sen kuvaamista mitä tiede jättää sanomatta tai kuin mustaa magiaa suhteessa uutta luovaan taikuuteen, vertaa Broderick. Tiede instituutiona herättää kuvitelmia ihmisen omnipotenssista, ih- miselämän ja yhteisöjen järjestämisestä tieteellisellä tarkkuudella. Näitä tuntemuksia ei koskaan julkilausuta tieteen piirissä ja juuri siksi scifillä on tehtävä niiden esilletuomisessa. Lisäksi tieteelle on muotoutunut kyseenalainen tehtävä ihmisten unelmien ja päiväunien kollektiivisena välineenä. Joka päivä saamme lukea uutisia, joissa tieteen ennustetaan olevan lähellä elämäntasomme mullistavaa ratkaisua, rajattoman energian tai ikuisen elämän salaisuutta. 1800-luvulle saakka tällaiset ihmisen tulevaisuutta koskevat päiväunet olivat uskontojen monopolia, joskin kiinnostusta tunnettiin myös alkemian ja astrologian kaltaisiin pseudotieteellisiin selityksiin elämän rajattomuudesta. 1800-luvun tieteiskuvitelmat, niin sanottu proto-scifi, käyttivät matkakertomuksia ja päiväkirjoja apuna vieraannuttamiselle, koska tieteellä ei ollut sellaista asemaa ja populaaria kieltä, jota soveltaa fiktiossa. Suuren yleisön kannalta tiede ei juuri eronnut teatteritempuista tai astrologiasta. Tieteiskirjallisuuden oli mahdollista syntyä vasta sellaisessa maailmassa, jossa tiede oli vahvistanut asemansa sekä instituutiona että kansantajuisina mielikuvina tieteen tekijöistä ja keksinnöistä. Tieteen pimeästä puolesta puhutaan lähemmin tämän kirjan luvussa 2.Tieteisfiktion suhteesta luonnontieteeseen, uskontoon ja myytteihin siirrytään pehmeän scifin puolelle, siihen miten tieteiskirjallisuudessa on käytetty ihmistieteitä, byrokratiaa ja pseudotieteitä. Lisäksi pohditaan tieteisfiktion kykyä selittää selittämätöntä. Tällaista kirjallisuutta on ollut tapana luokitella oudon tai kumman kategoriaan: tarinoiksi joiden reaalitodellisuudesta poikkeaville elementeille ei anneta sen paremmin rationaalista kuin yliluonnollistakaan selitystä. 14
Tutun tulevaisuuden tuntematon vertauskuva Tieteisfiktion kriittinen asenne kohdistuu maailman ymmärrettävyyteen sinänsä.vertauskuvallisuus on yksi niistä kognitiivisista malleista, joita tieteisfiktio voi problematisoida, samoin kuin totunnaisia tapoja jäsentää aikaa ja paikkaa. Scifi voi kyseenalaistaa sen arkijärkeen sopivan käsityksen, että ymmärrettävyys olisi ajan funktio.yllättävän uudelle asialle annettu merkitys on tarinassa riippumaton siitä ajasta ja kehityksestä, joka on meidän ja mahdollisen innovaation välissä. Amerikkalainen kirjallisuudentutkija Istvan Csicsery-Ronay kuvaileekin tieteisfiktiota asenteeksi, johon lajin harrastajat joutuvat sopeutumaan. Tieteiskirjallisuutta lukiessa joudumme hyväksymään sen, että kirjallisen kuvitelman viihdyttävyys on ristiriidassa sen kanssa, miten kapea käsitys sosiaalisesta elämästä teokseen sisältyy. Mahdollisuus ymmärtää kuviteltua tulevaisuutta on eri asia kuin käsittää se, miten edes osa tästä tulevaisuudesta voitaisiin toteuttaa. Tätä Csicsery-Ronay kutsuu lukijan historiallis-loogiseksi epäröinniksi. Lisäksi lajia harrastavalle lukijalle muodostuu asenne suhteessa eettiseen epäröintiin : täytyykö tulevaisuuden toteutua väistämättä sen mukaan, miltä scifin kuvaamat kehitystrendit näyttävät? Vaikka kykenemme tieteisfiktion tavoin ennakoimaan uusia keksintöjä, niiden sosiaalis-kulttuuriset vaikutukset eivät täysin vastaa toiveitamme ja odotuksiamme. Tieteisfiktio kohdistaa huomion siihen, että uudelle asialle annettu merkitys riippuukin historiastamme eikä tulevaisuudestamme. Käsitys scifistä tulevaisuutta ennustavana ei siis ole tyystin virheellinen, mutta tulevaisuutta hahmottaessaankin tieteistarinat tematisoivat ajan merkityksen. Utopioiden ja vaihtoehtoisten aikajatkumoiden kuvaamisella scifi-tarinat pyrkivät antamaan merkityksiä jo olemassa oleville odotuksille, symboliikalle, jota lataamme esimerkiksi vuosilukujen numeromagiaan. Vaikka utopiaa on pidetty myös omana satiirisena lajinaan, jota tieteiskirjallisuus sivuaa varsin myöhään kirjallisuuden historiassa, ovat tulevaisuuden yhteiskuntakuvitelmat ja tulevaisuuden historiat tieteiskirjallisuuden vakiokalustoa, lajirepertuaaria. Samoin vaihtoehtohistoria, 15
teknis-tieteellinen determinismi, paleofiktio ja aikamatkat näitä kaikkia käsitellään luvussa 3. Keinotekoiset ympäristöt Lajirepertuaari tarkoittaa lajille tyypillisiä aiheita, hahmoja ja paikkoja. Etenkin viihdekirjallisuuden on katsottu suosivan sellaisia tapahtumapaikkoja, joista lukija välittömästi tunnistaa lajin ja uskoo tietävänsä, millaista toimintaa on odotettavissa. Dekkarin voi tunnistaa synkän urbaanista katukuvasta ja romanssin trooppisesta hiekkarannasta. Myös tieteistarinoita on tavattu aloittaa miljöökuvauksella.tapahtumapaikkaa lähestytään panoraaman tapaisella laajalla kokonaiskuvalla. Ensin esiin piirtyy kokonainen planeetta, sitten sen biologiset ja geologiset erityispiirteet. Tieteistarina luo oman nollatasonsa sille, mitä pidetään realistisena lajin puitteissa. Se luo illuusion todellisuudesta, jossa valoa nopeampi matkustaminen on mahdollista ja johdonmukaista, vaikka nykyinen fysiikkamme sen yksiselitteisesti kieltääkin. Todellisuusilluusio luodaan kerronnan konkreettisilla yksityiskohdilla, vaikkapa vieraan planeetan tuoksuilla ja sen herättämillä reaktioilla ihmisissä.ympäristökuvauksella on keskeinen tehtävä tällaisen illuusion luomisessa. Mahtipontista ympäristökuvausta on pidetty tieteisfiktion tehokeinona, kerrontateknisenä ratkaisuna, jota lukijat erityisesti odottavat harrastamaltaan lajilta. Fokuksen siirryttyä Maan ulkopuolelle on lajityypin parhaissa teoksissa pohdittu muiden planeettojen muuttamista Maan kaltaiseksi sekä ylipäänsä ihmiselle ominaisen ympäristön luonnollisuutta. Olemmeko enää sama laji ihmisenä, jos asetumme asumaan täydellisen keinotekoiseen ympäristöön Kuun pinnalle tai kaupungin kokoiseen avaruusalukseen? Fyysisen ympäristön suhde kulttuurisiin oloihin on ollut se asetelma, jota scifille tyypillisissä miljöökuvauksissa on käytetty sekä juonen että tarinan tematiikan pohjustamiseen.tieteiskirjallisuuteen on vakiin- 16
tunut stereotyyppisiä ympäristökuvauksia, joissa tiettyä monokulttuuria vastaa tietynlainen planeettaa hallitseva ekotyyppi.voidaan puhua vaikkapa hiekkamaailmasta, kun tarkoitetaan aavikoiden peittämää planeettaa, jolla asustaa moisiin oloihin sopeutunut kulttuuri. Tällainen maailma voi toimia pelkkänä eksoottisena lavasteena, mutta myös liittyä kirjan tematiikkaan, kuten tunnetuimmassa hiekkamaailmatarinassa, Frank Herbertin Dyyni-sarjassa (1965 85). Tematisoiduista maailmoista, samoin kuin antropologisen scifin kriittisestä asenteesta puhutaan luvussa 4. Mittakaavan perusteltu suuruus ja olosuhteiden säännönmukainen liioittelu etenkin miljöökuvauksessa ovat oikeastaan tieteistarinan tunnistettavimpia piirteitä, olipa kyse kirjallisuudesta tai elokuvasta. Mittakaavan mahtipontisuutta tyylipiirteenä käsitelläänkin juuri ympäristökuvauksen yhteydessä. Kokeellista kauhua, kaunisteltuja koneita Kun kirjallisuuden lajia arvioidaan tekstin ominaisuuksien perusteella, kohdistuu huomio joko tekstin sisältöön tai tyyliin. Sisällöstä löytyvät kliseet on helppo tunnistaa avainsanojen (raketti, muukalainen, avaruus, jne.) perusteella, mutta tyylin arvioimisessa ei pelkkä lukutaito riitä lajin tunnistamiseksi. Tyyli on tekstin ominaisuus, jota on syytä arvioida tapauskohtaisesti sisällön ja näkökulman suhteena. Monesti taustatieto on avuksi tyylin tunnistamisessa: voidaan puhua kirjailijakohtaisesta tyylistä tai alalajille ominaisesta tyylistä, esimerkiksi silloin kun kirjailija on sovittanut kovaksikeitetyn dekkarin asenteita tieteistarinan sankarille. Ihmiskuvan venyttäminen ja muunteleminen on juuri se kerronnallinen keino, joka saa Franz Kafkan Muodonmuutos -novellin muistuttamaan tieteiskirjallisuutta, kuten R. L. Stevensonin romaania Tohtori Jekyll ja herra Hyde (1886). Mutta kuten edellä jo todettiin, Kafkan tarinasta puuttuu tieteisfiktiolle tuttu selittävä aspekti. Groteskin muutoksen selittäminen ei kuulu Kafkan estetiikkaan, ei myöskään sen moralisointi, kuten Stevensonilla. 17
Groteskius liittää tieteisfiktion läheisesti kauhukirjallisuuteen ja -elokuviin. Maailman ensimmäiseksi tieteisromaaniksi mainittu Mary Shelleyn Frankenstein (1818), kertomus keinotekoisesta ihmisolennosta, on myös modernin kauhufiktion klassikko. Groteskien, ihmiskäsityksen materiaalisuudella leikittelevien kauhuelementtien merkitys on kuitenkin muuttunut sitä mukaa, kun luonnontieteestä on tullut länsimaiden hallitseva ideologia. Tieteellisen materialismin ulkopuolelle jäävillä alueilla, kuten kansankulttuurissa, karnevalistinen groteskius on voinut säilyttää rituaalisen merkityksensä. Samalla groteskeista aiheista on tullut yhä radikaalimpia ja suositumpia, etenkin kauhuelokuvissa, joiden katsominen yhdessä on eräänlainen karnevalistinen rituaali. Groteski toimii vastapainona sille, miten meidät on opetettu rationalisoimaan biologiset oliot, etenkin ihmiskeho, mekanistisiksi kokonaisuuksiksi. Groteskin ja kauhun merkitys toistuvat tieteiskirjallisuuden historioissa, mutta pikemminkin paheksuntana scifin viihteellisyydelle kuin pohdintoina lajien tiiviistä vuorovaikutuksesta. Tyypillinen tapaus on kirjailija Brian Aldissin lajihistoria Billion Year Spree (1973), jossa tieteisfiktiolle annetaan kunnianhimoinen tavoite, samalla kun surkutellaan amerikkalaisen lehtiviihteen madaltavaa vaikutusta siihen. Aldissin mielestä tieteisfiktion tehtävä on löytää uusia merkityksiä ihmisyydelle, kun taas kauhukirjallisuus tarjoaa pelkkiä tehosteita, joita scifin on lainattava saadakseen fiktion erottumaan tieteellisestä tiedosta. Tieteiskirjallisuuden groteskiudesta, liioittelusta ja hirviömäisyyksistä sekä muista ihmiskuvan rajatapauksista, puhutaan lisää tämän kirjan luvussa 5. Seikkailuviihdettä ja moderneja kokeiluja Tieteisfiktion populaarius on ollut ongelma niille, jotka ovat halunneet määritellä tieteiskirjallisuutta lajityypin klassikoiden perusteella. Monesti on vedottu siihen, että viihteellisessä, seikkailupitoisessa muodossa tieteisfiktio tarjoaa sentään jotain älyllistä pohdittavaa.tämä ei valitetta- 18
vasti pidä paikkaansa. Myös tieteisfiktiosta voidaan sanoa, että viihteellisimmillään se perustuu varsin ahdasmieliseen maailmankuvaan läntisten kulttuurien paremmuudesta muihin nähden. Modernit seikkailutarinat ovat läheisesti linkittyneitä kolonialistiseen ja imperialistiseen puhetapaan. Toisaalta tieteiskirjallisuus on selvästikin muodostanut myös avantgardistisen, valtavirtakirjallisuuden keinoja kyseenalaistavan perinteensä. Jos tieteisfiktiota avaa etymologian kannalta, käy hyvin esille tieteisfiktion tarkoitus tiedon ja sen esitettävyyden kyseenalaistamisessa. Sanaparin science fiction juuret ovat latinan sanoissa sciere ja fingere, jotka tarkoittavat tietämistä ja muotoilemista. Tieteisfiktio siis muotoilee jotain tiedettäväksi, tuo jotain tiedettävän ja esitettävän alueelle. Lajityypin on tarkoituskin tuoda ilmeiseksi sitä, mitkä asiat tässä maailmassa voidaan esittää tiedon karttoina, tuoda ilmeiseksi sisällön ja median suhde. Tämän kirjan viimeisessä luvussa 6 palataankin kysymykseen siitä, millainen on tieteiskirjallisuuden suhde muuhun länsimaiseen kaunokirjallisuuteen. Aivan lopuksi pohditaan niitä tieteiskirjallisuuden trendejä, jotka tällä hetkellä näyttävät olevan suosiossa globalisaation vuoksi ja esitetään lajityypin uudeksi nimeksi mediafiktiota. Tekijä kiittää Koneen säätiötä apurahasta, jota ilman käsikirja ei olisi valmistunut. Kirja on omistettu opettajani ja ystäväni Matti Savolaisen muistolle. Matti avasi työllään tähtiportaalin kokonaiselle scifi-tutkijoiden sukupolvelle. Tampereella 30.10.2014 Markku Soikkeli mg.soikkeli@gmail.com 19