TERVEYDEN EDISTÄMINEN NEUVOLATYÖSSÄ Synnytyksen jälkeisen perhevalmennuksen kehittäminen Erja Tuominen Heidi Virkki Terveydenhoitajan opinnäytetyö, kevät 2005 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Helsingin yksikkö Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma Terveydenhoitaja (AMK)
TIIVISTELMÄ Tuominen, Erja & Virkki, Heidi. Terveyden edistäminen neuvolatyössä. Synnytyksen jälkeisen perhevalmennuksen kehittäminen. Helsinki, kevät 2005. 47 s. 2 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Helsingin yksikkö, Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma, terveysala, terveydenhoitaja (AMK). Kehittämishankkeemme tarkoituksena oli kertoa erään terveysaseman äitiys- ja lastenneuvolan terveydenhoitajille aikaisemman opinnäytetyömme tuloksia sekä keskustella synnytyksen jälkeisestä perhevalmennuksesta. Halusimme jatkaa sairaanhoitajaopinnäytetyötämme viemällä niistä saadut tulokset käytäntöön. Teimme sairaanhoitajaopinnäytetyössämme ryhmähaastattelun vanhempien kokemuksista synnytyksen jälkeisestä perhevalmennuksesta. Kehittämishankkeen pääasiallisena tavoitteena oli motivoida terveydenhoitajat kiinnostumaan synnytyksen jälkeisestä perhevalmennuksesta. Tavoitteena oli myös esitellä aikaisemman opinnäytetyömme tutkimustulokset siten, että niistä olisi hyötyä terveydenhoitajille heidän suunnitellessa ja toteuttaessa synnytyksen jälkeistä perhevalmennusta. Tavoitteenamme oli, että terveydenhoitajat saisivat ideoita synnytyksen jälkeisen perhevalmennuksen pitämiseen. Terveydenhoitajat kokivat synnytyksen jälkeisen perhevalmennuksen tärkeäksi ja vanhempien vertaistuen saannin mahdollisuus toteutui tässä neuvolan työmenetelmässä hyvin. He alkoivat kehittää omaa synnytyksen jälkeistä perhevalmennustapaamistaan. Kehittämiskohteiksi nousivat koko perheen osallistuminen tapaamiseen, tapaamisen paikka, ryhmäkoko ja terveydenhoitajien aluejaot. Asiasanat: terveyden edistäminen, neuvolatyö, perhevalmennus, opetustilanne.
SISÄLLYS TIIVISTELMÄ 1 JOHDANTO...4 2 TERVEYDEN EDISTÄMINEN...5 2.1 Ennalta ehkäisevä terveydenhuolto...6 2.2 Terveyskasvatus...7 2.3 Terveyspolitiikka...8 3 TERVEYDEN EDISTÄMINEN NEUVOLASSA...10 3.1 Terveyspoliittiset ohjelmat lastenneuvolatyössä...12 3.2 Perhevalmennus...14 3.3 Synnytyksen jälkeinen perhevalmennus...15 3.4 Aikaisemmat tutkimukset...16 4 KEHITTÄMISHANKE...24 4.1 Tarkoitus ja tavoitteet...24 4.2 Tilanteen kuvaus...25 4.2.1 Oppimisnäkemyksenä konstrukstivismi...28 4.2.2 Opetussuunnitelma ja opetusmenetelmät...29 4.2.3 Opetustilanne ryhmälle...30 4.3 Arviointi...32 4.3.1 Itsearviointi...32 4.3.2 Työntekijöiden ja opiskelutoverin arvioinnit...33 4.4 Johtopäätökset...34 5 EETTINEN POHDINTA...35 5.1 Eettisyys neuvolassa...35 5.2 Kehittämishankkeen eettisyys...38
6 POHDINTA...38 6.1 Ammatillinen kasvu...40 LÄHTEET...41 LIITTEET Liite 1: Opetussuunnitelma...45 Liite 2: Opetustilanteen sisältö...46
1 JOHDANTO 4 Neuvola on yksi terveyden edistämistyön toteuttaja. Terveyden edistämisessä neuvolan yksi työmenetelmä on perhevalmennus, jota terveydenhoitajat työssään usein toteuttavat. Perhevalmennusta järjestetään jokaisella terveysasemalla, mutta synnytyksen jälkeisen perhevalmennuksen osuus vanhemmuuden ja perheiden tukemisessa on monille uusi asia eikä se ole välttämättä itsestään selvyys. Sosiaali- ja terveysministeriön sekä Helsingin kaupungin terveysviraston suositukset ovat huomioineet synnytyksen jälkeisen toiminnan, mutta työvälineitä sen toteuttamiseen ei juuri ole annettu. Kehittämishankkeemme keskittyi synnytyksen jälkeiseen perhevalmennukseen. Teimme sairaanhoitajaopinnäytetyön synnytyksen jälkeisestä perhevalmennuksesta, jossa kartoitimme vanhempien haastattelun avulla heidän kokemuksiaan ja kehittämisehdotuksiaan sen järjestämisestä. Halusimme jatkaa edellä mainittua opinnäytetyötä viemällä siitä saadut tulokset käytäntöön. Kehittämishankkeemme toteutimme viemällä sairaanhoitajaopinnäytetyöstä saadut tulokset yhden terveysaseman hyödynnettäviksi. Toteutimme opetustilanteen terveydenhoitajille, joka koostui lähinnä tutkimustulosten esittelystä ja keskustelusta. Valitsimme kyseisen terveysaseman siksi, että toinen meistä oli ollut siellä aikaisemmin työharjoittelussa ja näin paikka ja terveydenhoitajat olivat siis jo entuudestaan tuttuja. Alun alkaen olimme siinä uskossa, että heillä ei ole synnytyksen jälkeistä perhevalmennustoimintaa. Tiesimme heidän kuitenkin olleen aikaisemmin kiinnostuneita tällaisesta toiminnasta.
2 TERVEYDEN EDISTÄMINEN 5 Terveyden edistäminen tarkoittaa yksilöiden ja yhteisöjen terveydentilan parantamista, eli terveyden merkityksen korostamista, terveyden tukemista ja puolustamista sekä terveyskysymysten nostamista yksilöiden ja viranomaisten asialistan kärkeen (Ewles & Simnet 1992, 19). Terveyden edistämisen tavoitteena on vaikuttaa ihmisten mahdollisuuksiin parantaa omaa ja ympäristönsä terveyttä. Sillä tarkoitetaan myös terveyden edellytysten parantamista, jotka ovat yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan kannalta tärkeitä. Terveyden edistäminen on sukua käsitteelle empowerment. (Vertio 2003, 29.) Tällä käsitteellä tarkoitetaan voimaantumista ja voimavarojen vahvistumista. Sillä viitataan sekä elämään vaikuttavien että terveydelle tärkeiden tekijöiden yksilölliseen hallintaan. (Raatikainen 2002, 12.) Terveyden edistäminen on kokonaisvaltaista toimintaa. Päämääränä on lisätä elämänhallintaa ja ihmisen edellytyksiä ja kykyä elää elämäänsä monenlaisen fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen muutoksen aalloissa. Perustana on myös ihmisen oma-aloitteisen toiminnan tukeminen. Terveyden edistämisen tavoitteena on saada henkilö tekemään tietoinen valinta ja auttaa häntä toimimaan oman valintansa mukaisesti. (Iivanainen, Jauhiainen & Pikkarainen 1997, 55, 57.) Yksilötasolla terveyden edistäminen tarkoittaa tiedon välittämistä ja jakamista niin, että ihmisillä on mahdollisuus elää tasapainoista ja terveellistä elämää. Ihmiset saavat tietoa terveydestään ja voivat omaehtoisesti muuttaa käyttäytymistään. Vaikka tieto on ensisijainen terveyttä tukevien valintojen ohjaaja, niin konkreettisena tavoitteena on myös terveyden lukutaidon kehittäminen. Sillä tarkoitetaan kriittisyyttä terveystietoa kohtaan ja taitoa suhteuttaa se muihin vallitseviin tiedonvirtoihin. (Koskinen-Ollonqvist & Vertio 2002, 137 138.) Yksi terveyden edistämisen määritteistä ja tehtävistä on terveyden lukutaito. Tämä kehittyy tiedotuksen ja valistuksen avulla, koulutuksella, keskusteluilla ja neuvotteluilla. Kasvatuksen avulla edistetään ja ylläpidetään terveyden lukutaitoa. Yksilötasolla se tarkoittaa tietoa, tietoisuutta, voimaantumista (empowerment), tulevaisuussuuntautuneisuutta ja osallistumista terveyden edistämisen ohjelmiin.
6 Terveyden lukutaito kuvastaa yksilön kognitiivisia ja sosiaalisia taitoja. Ne määrittelevät yksilön kyvyt, edellytykset ja motivaation saavuttaa, ymmärtää ja käyttää terveyteen liittyvää informaatiota, jolla hän voi edistää ja ylläpitää niin sanottua hyvää terveydentilaa. Terveyden lukutaito antaa eväät toimia muuttuvissa oloissa, oman ja ympäröivän yhteisön edun mukaisesti. Riittävän hyvä terveyden lukutaito on yksilön ja yhteisön voimaantumisen välttämätön edellytys. (Koskinen-Ollonqvist ym. 2002, 138.) Yhteisöllisessä terveyden edistämisessä hyödynnetään kansalaisten ja yhteisöjen omia voimavaroja ja aktivoidaan vuorovaikutusta. Yhteistoiminnan lisäämisellä vahvistetaan mahdollisuuksia hyvinvointiin. Tämä tarkoittaa mitä tahansa terveyden edistämisen toimia yhdistettyinä yhteiskunnallisiin toimiin. Yhteisöjen kehittäminen auttaa ihmisiä lisäämään henkilökohtaisia taitojaan, tietojaan ja sosiaalisia verkostojaan. (Koskinen-Ollonqvist ym. 2002, 137.) Terveyttä tukevan ympäristön aikaansaaminen edellyttää muun muassa huolenpitoa yhteisöstä ja ympäristöstä. Ympäristö käsittää sekä fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen ympäristön. Esimerkiksi fyysisen ympäristön voi muuttaa terveyttä edistäväksi kotona, työpaikalla ja julkisissa tiloissa. (Koskinen Ollonqvist ym. 2002, 137.) 2.1 Ennalta ehkäisevä terveydenhuolto Terveydenhuollon perustana on ehkäisevä terveydenhuolto ja hyvin toimivat, koko väestön saatavissa olevat terveyspalvelut. Tavoitteena on psyykkisen, fyysisen ja sosiaalisen toimintakyvyn ylläpito ja parantaminen. Terveydelle on siis luotava pohja riittävän varhain. Myös terveyspolitiikassa painotetaan toimivaa perusterveydenhuoltoa ja työterveyshuoltoa, perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon oikeaa työnjakoa, avo- ja laitoshoidon oikeaa suhdetta sekä ympäristöterveyden parantamista. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2005.)
7 Ennalta ehkäisevät eli preventiiviset terveydenhoitopalvelut ovat osa väestövastuista perusterveydenhuoltoa. Suomalaisessa perusterveydenhuollossa terveydenhoito on perinteisesti järjestetty neuvola- ja kouluterveydenhuoltopalveluina. Väestövastuisessa perusterveydenhuollossa neuvolapalvelut muodostavat edelleen ennalta ehkäisevien ja terveyttä edistävien toimintojen ytimen. (Koponen, Hakulinen & Pietilä 2001, 81 82.) Eri ikäisille suunnattuja ennaltaehkäiseviä ja terveyttä edistäviä terveyspalveluja kehitettäessä olennaisia ovat asiakas- ja väestölähtöisyys, saumattomat palveluketjut sekä moniammatillinen yhteistyö. Terveyspalvelujen suuntaaminen aiempaa monipuolisempien terveyttä edistävien työmenetelmien käyttöön on ajankohtaista sekä perusterveydenhuollossa että erikoissairaanhoidossa. Palveluja pyritään kehittämään niin, että ne vastaisivat aiempaa paremmin alueen väestön tarpeita, muun muassa väestövastuuta soveltamalla. Sekä väestön että yksittäisten asiakkaiden ja perheiden näkökulmasta terveyden edistäminen edellyttää perinteisten perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon organisaatiorajojen häivyttämistä aiempaa tiiviimmässä yhteistyössä. (Koponen ym. 2001, 78 79.) 2.2 Terveyskasvatus Terveyskasvatuksella tarkoitetaan terveyden edistämistä kasvatuksen keinoin. Terveyden edistämistä ja terveyskasvatusta on pidetty rinnakkaisina ilmiöinä. Myös terveyskasvatusta on käytetty terveysneuvonnan synonyyminä. Terveyskasvatus on hyvin usein konkreettista neuvontatyötä ja se voidaan ymmärtää myös valistuksena, opetuksena ja neuvontana. Sen päämääränä ei ole niinkään tiedon anto ja käyttäytymisen muuttaminen, vaan sen päämääränä olisi asiakkaan ottaminen vastuu omasta terveydestään ja hyvinvoinnistaan sekä niiden hoitamisesta. (Lindholm 2004, 15.) Terveyskasvatus on tärkeä osa-alue terveyden edistämistyössä. Primaarinen terveyskasvatus kohdistuu terveisiin yksilöihin ja sen tavoite on ehkäistä sairauksia sekä terveyden ja elämänlaadun parantaminen. Sekundaarinen terveyskasvatus taas on suunnattu jo sairastuneille. Sen avulla pyritään estämään sairauden kroonistuminen tai eteneminen parantumattomaan vaiheeseen ja
8 palauttamaan asiakkaan terveydentila sairastumista edeltävälle tasolle. Aikaisemman terveydentilan palauttaminen saattaa vaatia muutoksia käyttäytymisessä, esimerkiksi tupakoinnin lopettamista. Asiakkaalle kerrotaan sairaudesta ja sen hoitomahdollisuuksista. Asiakkaalle suunnattu terveyskasvatus on erittäin tärkeää, jotta hoito olisi tehokasta eikä sairaus uusisi. Tertiaarinen terveyskasvatus on suunnattu asiakkaille, joiden sairautta ei voida ehkäistä tai täysin parantaa. Sen tehtävä on antaa asiakkaille ja heidän omaisilleen ohjeita siitä, miten asiakas voi elää mahdollisimman terveellistä elämää ja välttää ehkäistävissä olevia ongelmia, komplikaatioita ja rajoituksia. Esimerkiksi kuntoutusohjelmat ovat tällaisia. (Ewles & Simnet 1992, 23 24.) 2.3 Terveyspolitiikka Suomalaisen terveyspolitiikan tarkoituksena on ihmisten terveen ja toimintakykyisen elinajan pidentäminen, mahdollisimman hyvän elämänlaadun turvaaminen sekä väestöryhmien välisten terveyserojen ja ennenaikaisen kuolleisuuden vähentäminen. Tämä edellyttää sitä että, kaikessa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa on otettava huomioon terveysnäkökohdat eli terveyden on oltava osa yhteiskuntapolitiikkaa. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2005.) Terveyspoliittisten ohjelmien tavoitteena on terveyden edistäminen. Nämä ohjelmat vaikuttavat yhteiskunnallisella tasolla ja antavat suuntaa terveyden edistämistyöhön. Keskeinen terveyspoliittinen ohjelma on Valtioneuvoston vuonna 2001 tekemä periaatepäätös Terveys 2015 -kansanterveysohjelmasta. Ohjelma toimii kehyksenä yhteiskunnan eri alueilla toteutettavalle terveyden edistämiselle. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2001.) Tämä ohjelma on ollut Suomen terveyspolitiikan lähtökohtana jo pitkään. Ohjelmaa on kuitenkin päivitetty ja uusia tavoitteita on luotu, josta ollaan päästy ohjelmaan Terveyttä kaikille vuoteen 2015. Perustavoitteina tässä ohjelmassa ovat terveiden ja toimintakykyisten vuosien lisääminen sekä väestöryhmien välisten terveyserojen pienentäminen. Sosiaali- ja terveysministeriö on luonut spesifit
9 tavoitteet, jotka on mahdollista saavuttaa vuoteen 2015 mennessä. Tavoitteisiin kuuluvat ikäryhmittäiset ja kaikkia koskevat tavoitteet. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2001, 15.) Ikäryhmittäisinä tavoitteina ovat: 1) Lasten hyvinvointi lisääntyy, terveydentila paranee ja turvattomuuteen liittyvät oireet ja sairaudet vähenevät merkittävästi, 2) nuorten tupakointi vähenee, siten että 16 18 -vuotiaista alle 15 % tupakoi, nuorten alkoholiin ja huumeisiin liittyvät terveysongelmat pystytään hoitamaan asiantuntevasti, eikä käyttö ole yleisempää kuin 1990-luvun alussa, 3) nuorten aikuisten miesten tapaturmainen tai väkivaltainen kuolleisuus vähenee kolmanneksella 1990-luvun lopun tasosta, 4) työikäisten työ- ja toimintakyky ja työelämän olosuhteet kehittyvät siten, että ne omalta osaltaan mahdollistavat työelämässä jaksamisen pidempään ja työstä luopumisen noin kolme vuotta myöhempään, kuin vuoden 2000 tasoon nähden sekä 5) yli 75-vuotiaiden toimintakyvyn paraneminen jatkuu samansuuntaisena kuin viimeisten 20 vuoden ajan. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2001, 15.) Kaikille yhteisiä tavoitteita ovat: 6) suomalainen voi odottaa elävänsä keskimäärin kaksi vuotta pidempään kuin vuonna 2000, 7) suomalaisten tyytyväisyys terveyspalveluiden saatavuuteen ja toimivuuteen sekä koettu oma terveydentila ja kokemukset ympäristön vaikutuksesta omaan terveyteen, säilyvät vähintäänkin nykyisellä tasolla sekä 8) eriarvoisuus vähenee ja heikoimmassa asemassa olevien väestöryhmien hyvinvointi ja suhteellinen asema paranevat, jolloin tavoitteena on sukupuolten, eri koulutus- ja ammattiryhmien välisten kuolleisuuserojen pienentäminen viidenneksellä. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2001, 18.)
3 TERVEYDEN EDISTÄMINEN NEUVOLASSA 10 Kansanterveyslain mukaan kunnan on järjestettävä perusterveydenhuoltona terveysneuvontaa. Terveysneuvonta on osa kunnallista terveydenedistämistyötä, ja se tapahtuu siinä ympäristössä ja yhteisössä, jossa perheet lapsineen asuvat ja elävät. Kyseistä työtä tehdään kunnallisissa terveyskeskuksissa, muun muassa äitiys- ja lastenneuvoloissa sekä kouluterveydenhuollossa. Näissä ensisijaisia toimijoita ovat terveydenhoitajat ja terveyskeskuslääkärit. (Lindholm 2004, 18 19.) Äitiysneuvolatoiminnan tavoitteena on turvata raskauden normaali kulku, äidin ja koko perheen hyvinvointi, terveen lapsen syntymä ja vanhemmuuden vahvistuminen. Parin viikon ikäinen lapsi siirtyy vanhempineen äitiysneuvolasta lastenneuvolan asiakkaaksi. Lastenneuvola on tärkeä kunnan lapsiperheille suunnattu hyvinvointipalvelu. Lastenneuvolassa tapaamiset suunnitellaan lapsen ja hänen perheensä tarpeiden mukaisesti. Osa tapaamista voi olla ryhmätapaamisia ja perhevalmennusryhmät voivat jatkaa tapaamisiaan lapsen syntymän jälkeen joko ammattihenkilön ohjauksessa tai vertaisryhmänä. (Lindholm 2004, 19.) Usein sama terveydenhoitaja toimii sekä äitiys- että lastenneuvolassa, tällöin tuttuus ja jatkuvuus hoitosuhteessa helpottavat asiakaslähtöisen toiminnan toteutumista. Lastenneuvolatoiminnan ensisijaisena tavoitteena on lapsen etu ja päämääränä on jokaisen lapsen suotuisan kehityksen, terveyden ja hyvinvoinnin turvaaminen. Tavoitteen saavuttaminen edellyttää varhaista puuttumista kaikkiin lapsen hyvinvointia uhkaaviin tekijöihin ja tarvittaessa lapsen edun asettamista vanhempien edun edelle. Kuitenkin tavoitteena on vanhemmuuden tukeminen vahvistamalla vanhempien voimavaroja erilaisin ohjaus-, opetus- ja tukitoimin. (Lindholm 2004, 19.) Lastenneuvolatoiminnan tarkoitus on olla perhekeskeistä, ihmisläheistä ja yksilöllisesti asiakkaan tarpeesta lähtevää (Ivanoff, Kitinoja, Rahko, Risku & Vuori 2001, 32). Tavoitteena on taata lapsen normaali ja tasapainoinen kasvu ja kehitys. Lastenneuvolatarkastuksilla pyritään löytämään erilaiset syntymävammat, kehityshäiriöt ja sairaudet mahdollisimman varhain. Neuvolassa annetaan lapsen huoltajille tietoa terveydestä ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Siellä huolehditaan
11 myös siitä, että lapsi saa rokotusohjelman mukaiset rokotukset. Osallistuminen neuvolatoimintaan on vapaaehtoista, mutta lapset tuodaan neuvolaan miltei poikkeuksetta. (Rahkama 1998, 112.) Lastenneuvolan tavoitteena on, että jokaisella vanhemmalla on mahdollisuus luoda lapseensa turvallinen, vastavuoroinen kiintymyssuhde jo varhain sekä muodostaa myönteinen käsitys lapsesta ja itsestään vanhempana. Päämääränä on myös, että vanhemmat huolehtivat parisuhteestaan ja vanhemmuudestaan siten, että he kykenevät pitämään huolta lapsestaan ja tukemaan tämän kehitystä. He tunnistavat omia voimavarojaan ja perhettä kuormittavia tekijöitä sekä ottavat vastuun lapsen ja perheen hyvinvoinnista. Vanhempien tulisi saada halutessaan vertaistukea muilta vanhemmilta. Lisäksi tavoitteena on, että vanhemmat osallistuvat aktiivisesti neuvolapalvelujen kehittämiseen. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2004, 20 21.) Terveyskeskuksen tasolla lastenneuvolan tehtävänä on perehtyä vastuualueeseensa kuuluviin perheisiin ja näiden elinoloihin. Lisäksi terveyskeskuksen tulisi järjestää ja koordinoida neuvolanpalvelut osana perhepalveluverkostoa siten, että turvataan perheiden saamien palvelujen jatkuvuus ja tarvittava moniammatillinen yhteistyö. Neuvolapalveluja ja henkilökunnan ammattitaitoa tulisi aktiivisesti kehittää pitämällä huolta uuden tiedon kanavoitumisesta neuvolatoimintaan. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2004, 21 22.) Neuvolassa kiinnitetään aktiivisesti huomiota vanhempien ja lasten voimavaroihin, niitä suojaaviin ja vahvistaviin tekijöihin sekä perhettä kuormittaviin tekijöihin. Voimavaratekijät edistävät lapsen tervettä kasvua ja kehitystä sekä suojaavat kaikkia perheenjäseniä epäsuotuisilta vaikutuksilta. Lapsen kannalta näitä tekijöitä ovat muun muassa huolenpito lapsesta, hyvä itsetunto, lapsilähtöinen kasvatus sekä perheen sosiaaliset verkostot. Neuvola pyrkii vahvistamaan vanhempien kykyjä toimia oman perheen hyväksi ja voimavarojen vahvistaminen on eräs keino toteuttaa terveyttä edistävää toimintaa. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2004, 23.)
12 Äitiys- ja lastenneuvolat voivat vaikuttaa suoraan tai välillisesti lähes koko väestön terveyskäyttäytymiseen, vastaavaa mahdollisuutta ei ole juuri missään muualla maailmassa. Neuvolajärjestelmän edut ovat kiistattomat. Perheiden ja yhteiskunnan jatkuvasti lisääntyvät monipuolisen ja yksilöllisen palvelun vaatimukset heijastavat työn tärkeyttä. (Simell & Simell 1997, 12.) 3.1 Terveyspoliittiset ohjelmat lastenneuvolatyössä Suomalaisten pienten lasten terveydentilan on kansainvälisessä vertailussa imeväiskuolleisuuden perusteella erittäin hyvä. Kuitenkin leikki- ja peruskouluiässä olevilla lapsilla on ennaltaehkäistävissä olevia oireita, sairauksia ja tapaturmia. Lapsen terveys alkaa muodostua jo sikiöaikana, joten nuorten naisten ja etenkin raskaana olevien terveyden edistäminen on merkityksellistä. Väestöryhmien väliset terveyserot alkavat muodostua jo lapsuudessa, joidenkin lapsien joutuessa kasvamaan huonommissa elinolosuhteissa ja kasvuympäristössä. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2001, 22 23.) Lasten terveyden uhkina ovat turvattomuuteen liittyvät oireet ja sairaudet, kuten mielenterveysongelmat ja sosiaalisen kehityksen häiriintyminen. Yhteiskunnan ja sosiaalisen ympäristön suuret muutokset, tiedotusvälineiden vaikutus sekä yhteiskunnassa korostuva kilpailu ovat yhteydessä lasten psykososiaalisen pahoinvoinnin lisääntymiseen. Arkiympäristö rakentuu ja toimii talouselämän ja aikuisten ehdoilla. Lapsiin vaikuttaa myös kulttuuri ja elämäntavat sekä niistä esiin nousevat kysymykset lasten asemasta sekä lapsista huolehtimisen kunnioituksesta. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2001, 22.) Valtionneuvosto on luonut terveys 2015-kansanterveysohjelmassa periaatteet lasten hyvinvointiin liittyviin palveluihin. Toimintasuuntaukset ovat seuraavanlaiset: 1) valtion, kuntien, järjestöjen ja elinkeinoelämän yhteistyötä kehitetään perheiden tukemiseksi, sekä lapsiperheiden että työelämän tarpeiden paremmaksi yhteensovittamiseksi, 2) lasten päivähoidon, esiopetuksen ja peruskoulun roolia lasten terveydenedistämisessä kehitetään yhteistyössä vanhempien kanssa, 3) syrjäytymisuhassa olevia lapsia ja lapsiperheitä autetaan taloudellisen tuen ja psykososiaalisten palveluiden avulla osana kuntien hyvinvointipoliittisia ohjelmia. Parannetaan sosiaali- ja terveyspalveluiden ja sosiaaliturvajärjestelmän
13 edellytyksiä edistää lasten terveyttä ja erityisesti parantaa huono-osaisimpien ja riskiryhmiin kuuluvien lasten kasvuolosuhteita ja mahdollisuutta koulutukseen sekä 4) lasten psykososiaalisen hyvinvoinnin indikaattoreita kehitetään ja niihin pohjautuva seurantajärjestelmä rakennetaan. Myös lasten tarvitsema mielenterveyshoito turvataan. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2001, 23.) Sosiaali- ja terveysministeriö on määritellyt keskeisimmät lähivuosien sosiaali- ja terveydenhuollon kehittämistavoitteet ja niihin liittyvät toimenpidesuositukset tavoite- ja toimintaohjelmassaan vuosille 2004 2007. Tavoitteet ja toimenpidesuositukset koskevat ensisijaisesti kuntia ja ne ovat luonteeltaan suosituksia. Ohjelmalla pyritään eritoten ohjaamaan ja tukemaan kuntia kehitystyössään, palveluiden suunnittelussa, toiminnan seurannassa ja arvioinnissa. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2003, 7 8.) Ohjelmassa keskitytään muun muassa lasten ja nuorten terveyden edistämiseen luoden suosituksia tälle terveydenhuollon alueelle. Lasten varhaiskasvatus tukee perheitä ja edesauttaa lapsen kokonaisvaltaista kasvua, kehitystä ja oppimista. Lasten ja nuorten peruspalvelut, kuten esimerkiksi päivähoitopalvelut, neuvolat ja koulut ovat avainasemassa edistettäessä lasten ja nuorten psykososiaalista ja fyysistä terveyttä ja hyvinvointia sekä ehkäistäessä mielenterveysongelmia ja syrjäytymistä. Äitiys- ja lastenneuvolatoimintaa pyritään kehittämään tehostamalla moniammatillista yhteistyötä, varmistamalla riittävät toimintaedellytykset ja monipuolistamalla toiminnan sisältöjä. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2003, 17.) Ohjelman toimenpidesuositusten mukaan kuntien tulisi järjestää muun muassa lastenneuvolatyö siten, että terveydenhoitajaa kohden on enintään 400 alle kouluikäistä lasta. Kuntien tulisi myös tehostaa lapsiperheiden parissa työskentelevien moniammatillista ja suunnitelmallista yhteistyötä esimerkiksi perustamalla perhepalveluverkostoja, joiden kautta voidaan organisoida vanhempainryhmätoimintaan ainakin ensimmäistä lastaan odottaville tai kasvattaville vanhemmille. Erilaisia käytäntöjä tulisi kehittää, jotka ehkäisevät lasten ja nuorten syrjäytymistä ja terveyserojen syntymistä. Näitä käytäntöjä voisi olla esimerkiksi kotikäynnit, vakiintuneet varhaisen puuttumisen toimintakäytännöt, riittävät jatkohoitomahdollisuudet sekä huomion kiinnittäminen syrjäytymiseen johtaviin tekijöihin. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2003, 19.)
3.2 Perhevalmennus 14 Perheiden kohdalla terveyden edistäminen tarkoittaa muun muassa vanhemmuuden kasvun tukemista. Vanhemmuuden kasvun tukeminen on tärkeää perheiden terveyden ja hyvinvoinnin kannalta. Terveyden edistämisessä neuvolan yksi työmuoto on perhevalmennus. Perhevalmennuksen yhtenä tärkeänä tavoitteena on tukea vanhemmuuteen kasvua (Koponen ym. 2001, 92). Neuvolan terveydenhoitaja ja usein myös moniammatillinen työryhmä tukevat vanhempien kasvua uuteen rooliinsa järjestämällä vastaanottotoiminnan lisäksi perhevalmennusta sekä ennen synnytystä että sen jälkeen. Lisäksi vanhemmille järjestetään vertaisryhmätoimintaa sekä ammattihenkilöiden että vapaaehtoisten ryhmän vetäjien johdolla. Monet vanhemmat kokevat saavansa näissä ryhmissä tukea vanhemmuuteensa ja voimavarojensa vahvistuvan kasvattajina perheen erilaisissa kehitysvaiheissa. (Lindholm 2004, 18.) Sosiaali- ja terveysministeriön suosituksissa mainitaan, että perhevalmennuksissa olisi hyvä käsitellä muun muassa raskauden herättämiä tunteita ja ajatuksia, raskauden tuomia fyysisiä ja psyykkisiä muutoksia sekä synnytystä. Lisäksi suositellaan keskustelua vauvan varusteista, vauvan hoidosta, imetyksestä ja vanhemmuudesta. Käsiteltäessä vanhemmuutta olisi hyvä huomioida vanhemmuuden tuomia muutoksia parisuhteeseen ja seksuaalisuuteen. Olisi hyvä myös käydä läpi perhe-etuudet ja perheiden palvelut kunnassa. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2004, 116 117.) Helsingin kaupungin terveysviraston suositusten mukaan perhevalmennuskertoja tulisi olla vähintään viisi kertaa yhdelle ryhmälle. Ensimmäisen valmennuskerran tulisi ajoittua raskauden alkupuolelle ja viimeisen kokoontumiskerran synnytyksen jälkeen. Ensimmäisen tapaamisen sisältönä olisi ryhmän jäsenten tutustuminen toisiinsa. Tässä tapaamisessa kartoitettaisiin ryhmän tarpeet, keskusteltaisiin vanhemmuudesta ja parisuhteesta sekä synnytyksen käynnistymisestä ja rentoutuksesta. Toisen tapaamisen sisältönä olisi synnytys, jossa käsiteltäisiin muun muassa synnytyksen eri vaiheita, kivun lievitystä ja poikkeavaa synnytystä. Kolmas tapaaminen koskisi lapsivuodeaikaa. Siinä keskusteltaisiin muun muassa imetyksestä, sukupuolielämästä ja ehkäisystä sekä parisuhteesta lapsen synnyttyä. Neljännen tapaamisen aiheena olisi vastasyntyneen lapsen hoito.
15 Tapaamisessa käsiteltäisiin synnytystapahtumaa, vauvan hoitoa ja siinä ilmenneitä ongelmia sekä imetystä. Viides tapaaminen tulisi tapahtua synnytyksen jälkeen palautekeskusteluna, jossa käytäisiin läpi ainakin synnytyskokemukset ja vauvanhoito kokemukset. Tällöin myös vauvojen olisi hyvä olla tapaamisessa mukana. (Helsingin kaupungin terveysvirasto 1998, 1-3.) Koposen ym. mukaan parhaiten perhevalmennus onnistuu noin 4-6 parin muodostamissa pienryhmissä. Pienryhmissä vuorovaikutus toteutuu parhaiten. Asiakaslähtöisyys on tärkeä huomioida kunkin ryhmän osalta aina erikseen. Perhevalmennus siis suunnitellaan ja toteutetaan aina asiakaslähtöisesti eli sen tarpeiden ja toiveiden mukaan. (Koponen ym. 2001, 92.) 3.3 Synnytyksen jälkeinen perhevalmennus Perhevalmennus liitetään usein pelkästään äitiyshuoltoa koskevaksi, mutta synnytyksen jälkeen tapahtuva kokoontuminen perheiden muodostamissa ryhmissä on myös osa perhevalmennusta. Synnytyksen jälkeisellä perhevalmennuksella tarkoitamme synnytyksen jälkeistä tapaamista, joka tapahtuu usein samassa perhevalmennusryhmässä, kuin ennen synnytystä. Sosiaali- ja terveysministeriö suosittelee, että imeväisikäisten lasten vanhempien ryhmissä käsiteltäisiin ajankohtaisia lapsen kehitysvaiheiseen liittyviä asioita. Näitä ovat esimerkiksi lapsen kehitys ja hoito; imetys ja varhainen vuorovaikutus, lasten sairastaminen, vanhempien työnjako, muuttunut parisuhde ja seksuaalisuus sekä isän roolin vahvistaminen. Kokoontumiskertoja suositellaan ensimmäisen vuoden aikana järjestettävän 6 8 ja ryhmäkooksi korkeintaan kahdeksan paria. (Sosiaalija terveysministeriö 2004, 116 117.) Koposen ym. mukaan synnytyksen jälkeisen perhevalmennuksen toteuttaminen aikaisemmassa ryhmässä on mahdollista esimerkiksi lastenneuvolasta käsin toteutettuna. Valmennus voidaan toteuttaa moniammatillisessa yhteistyössä, lääkäreiden, terveyskeskuspsykologin, sosiaalityöntekijän, fysioterapeutin ja muiden mahdollisten asiantuntijoiden, esimerkiksi ravitsemusterapeutin kanssa. (Koponen ym. 2001, 92.)
16 Ruotsalaiset Johansson ja Jons käynnistivät perhekeskustoiminnan Leksandissa vuonna 1996. Vuosien saatossa perhekeskus on kehittynyt synnytysvalmennuksesta laajaksi perheitä tukevaksi eri toimijoiden yhteistyöksi. Toiminta on luonteeltaan yleistä ja sitä tarjotaan kaikille vanhemmille. Tavoitteena on lasten hyvinvointi, johon pyritään vanhemmuuden ja parisuhteen tukemisella sekä vanhempien vertaisryhmätoiminnalla. Leksandin perhekeskuksen toimintamalli pohjautuu tehostettuun, pitkäkestoiseen vanhempainkasvatukseen, ja se antaa mahdollisuuden saavuttaa vanhemmat sekä yksilöllisesti että ryhmässä. Päämääränä on luoda kestävä sosiaalinen verkosto, johon vanhemmat ja lapset osallistuvat ja jota he kehittävät lapsen kasvun aikana. (Paavola 2004, 8-9.) Leksandin perhekeskuksen toimintamallissa vanhemmille järjestetään yhteensä 18 ryhmätapaamista ja näistä kahdeksan on ennen lapsen syntymää. Loput 10 tapaamista järjestetään lapsen ensimmäisen elinvuoden aikana. Kätilö vastaa kahdeksasta ensimmäisestä tapaamisesta ja lastenneuvolan terveydenhoitaja lopuista tapaamisista lapsen syntymän jälkeen. Myös muut asiantuntijat osallistuvat näihin ryhmätapaamisiin aihekohtaisten teemojen mukaisesti. Jokaisessa ryhmätapaamisessa on aina oma teemansa ja sisältönsä esimerkiksi lapsen syntymän jälkeisiä teemoja ovat parisuhde, lapsen tarpeet ja työnjako sekä lapsen hoito ja avoimen päiväkodin toiminta. (Paavola 2004, 9, 14, 16.) 3.4 Aikaisemmat tutkimukset Viljamaan tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää muun muassa äitien ja isien tyytyväisyyttä neuvolapalveluihin, palvelujen käyttöä ja palveluodotuksia. Tutkimus toteutettiin asiakaskyselynä ja tutkittavina olivat Jyväskylän kaupungin neuvoloissa asiakkaina olevat vanhemmat. Tulosten mukaan neuvola tarjosi perhekeskeistä palvelua vain pienelle vähemmistölle. Perhekeskeisyyden toteutumista tarkasteltiin esimerkiksi terveydenhoitajan kotikäyntien toteutumisella ja vanhempien yhdessä osallistumisella (vastaanotolla, perhevalmennuksessa ja niin edelleen). Äitiysneuvolassa vain 11 % vanhemmista ja lastenneuvolassa 22 % vanhemmista sai palvelua, jossa perhekeskeisyyden edellytykset toteutuvat. Kaiken kaikkiaan lastenneuvolassa saatiin jossain määrin perhekeskeistä palvelua enemmän kuin
17 äitiysneuvolassa. Vertaistuen toteutumista tutkittiin vanhempien pienryhmien ja ryhmäneuvolatoiminnan avulla. Vertaistukea mahdollistavia palvelumuotoja sai vain 16,5 % vanhemmista. (Viljamaa 2003, 51, 75 77.) Kouluarvosanoilla vanhemmat arvioivat neuvolapalveluita hyvän ja kiitettävän välillä. Naisilla sekä miehillä arvosanat vaihtelivat viidestä kymmeneen. Parhaiksi asioiksi neuvolassa koettiin neuvolan sijainti sekä terveydenhoitajan toiminta. Kummatkin vanhemmista arvioivat nämä kaksi asiaa erittäin merkitsevästi paremmiksi kuin muut neuvolan osa-alueet. Muista tutkittavista osa-alueista äidit olivat melko tyytyväisiä neuvolan luottamukselliseen ilmapiiriin ja yksilöllisyyteen, vastaanottojen saatavuuteen sekä lapsen terveyden ja kehityksen tukemiseen. Isät arvioivat nämä osa-alueet samansuuntaisesti, mutta tilastollisesti nämä eivät olleet merkitseviä. (Viljamaa 2003, 77 78.) Tulosten mukaan neuvolassa vanhemmuuden tukeminen ja neuvolan perhekeskeinen vertaistuen mahdollistava työote arvioitiin keskinkertaisiksi. Havaittavissa oli, että vanhemmat olivat tyytyväisimpiä terveydenhoitajan toimintaan, seuraavaksi lääkärin toimintaan ja kriittisimpiä erityisasiantuntijoiden palveluihin. Neuvolan omakohtaisen merkityksen ja henkilökohtaisen tuen arvioivat suurimmaksi ensimmäistä alle yksivuotiasta lastaan hoitavat äidit. Ensimmäistä lastaan odottavat isät olivat tyytyväisempiä neuvolapalveluihin kuin jo useampaa lastaan odottavat tai useampaa lasta hoitavat isät. Naiset olivat yleisesti miehiä tyytyväisempiä neuvolapalveluihin. (Viljamaa 2003, 79, 81, 83 84.) Tärkeimmäksi vanhempien neuvolaan kohdistamista palveluodotuksista nousi lapsen terveyden ja kehityksen tukeminen. Molemmat vanhemmista odottivat sitä neuvolalta melko paljon. Toiseksi eniten vanhemmat odottivat mahdollisuutta valita tai vaihtaa oma neuvolaterveydenhoitaja ja lääkäri. Äidit odottivat jonkin verran vertaistuen saamista pienryhmien avulla ja isät taas melko vähän. Yleisesti kotikäyntejä odotettiin melko vähän. Kuitenkin perinteisiä kotikäyntejä vastasyntyneen luona toivottiin toiseksi eniten. Kaiken kaikkiaan naisten neuvolapalveluodotukset olivat korkeammalla kuin miesten. (Viljamaa 2003, 91, 93.)
18 Stakes käynnisti vuonna 2001 Vanhemmuuden aika hankkeen, jonka tavoitteena oli selvittää vanhemmuuden tukemisen toimintakäytäntöjä ja haasteita ammatillisessa hoito- ja kasvatustyössä. Kunnallisiin neuvoloihin ja päiväkoteihin lähetetyn kyselyn avulla kerättiin tietoa kunnissa toteutettavasta vanhemmuuden tukemiseen liittyvästä pysyvästä toiminnasta sekä erilaisista projekteista. Kyselylomakkeita palautui 230 kunnasta ympäri Suomea yhteensä 361 kappaletta. Neuvolan osalta sen palautusosuus 40 %. Suurin osa neuvolan kyselyyn vastanneista olivat terveydenhoitajia. (Lammi-Taskula & Varsa 2001, 4.) Neuvolan työntekijöistä lähes kaikki pitivät vanhemmuuden tukemista yhtenä keskeisimmistä tehtävistään. Neuvoloissa yleisimmin mainittuja vanhemmuuden tukemisen tavoitteita olivat varhaisen vuorovaikutuksen edistäminen, vanhemmuuteen kasvaminen, ongelmien ennalta ehkäisy sekä parisuhteen tukeminen. Vanhemmille annettiin neuvolassa konkreettista opastusta lapsen hoidossa, kasvatuksessa ja vuorovaikutuksessa lapsen kanssa eri ikävaiheissa. Vanhemmuuden mukanaan tuomia identiteettimuutoksia tai perhe-elämän ongelmia otettiin esille vähemmän. Tulevaisuuden teemaksi neuvoloissa nousi isyys. Terveydenhoitajat näkivät vanhemmuuden tukemisen tärkeinä tulevaisuuden toimintamuotoina vanhempainryhmät ja moniammatillisen yhteistyön. (Lammi-Taskula & Varsa 2001, 7-8, 71, 73.) Selvityksessä Helsingin terveysviraston äitiysneuvontatyöstä Mäkelän ja Siewertin tarkoituksena oli selvittää äitiyshuollon sen hetkistä tilaa Helsingissä. He tutkivat muun muassa terveydenhoitajien vastaanottoa havainnoimalla ja asiakaspalautteiden avulla, perhevalmennuksen toteutusta sekä terveysasemien että asiakkaiden näkökulmista. (Mäkelä ym. 2001, 4, 25, 31.) Tutkittaessa asiakaspalautteiden avulla terveydenhoitajien vastaanottoja kyselyyn vastasi yhteensä 53 äitiä, 35 ensisynnyttäjää ja 18 uudelleen synnyttäjää. Tulosten mukaan terveydenhoitajilla oli vastaanottojen aikana riittävästi aikaa äideille. Äitien mukaan terveydenhoitajat olivat perusteellisia tutkimuksissaan ja he vastasivat odotusaikaan liittyviin kysymyksiin. Kuitenkaan ensisynnyttäjien mielestä terveydenhoitaja ei selittänyt riittävästi tutkimusten ja hoitojen tarkoitusta. Kaikki uudelleen synnyttäjät ja ensisynnyttäjistä lähes kaikki kokivat, että terveydenhoitaja oli hyvin ystävällinen. Lähes kaikki uudelleen synnyttäjät sekä ensisynnyttäjät pitivät terveydenhoitajan ammattitaitoa hyvänä. Kaikki vastaajat
19 olivat tyytyväisiä vastaanottoaikoihin. Suurin osa arvioi synnytyksen jälkeisen kotikäynnin erittäin tai kohtalaisen tarpeelliseksi. Moni ensisynnyttäjistä halusikin terveydenhoitajan kotikäynnille synnytyksen jälkeen ja uudelleen synnyttäjistä reilusti yli puolet toivoi tällaista toimintamuotoa neuvolalta. (Mäkelä ym. 2001, 31 32.) Perhevalmennusta tutkittaessa kyselyyn vastasi 29 terveysasemaa ja 104 vanhempaa. Tuloksista kävi ilmi, että pääsääntöisesti terveydenhoitajat ohjasivat perhevalmennuksia. Perhevalmennuksen yhteydessä käytettiin myös lisäasiantuntijoina, esimerkiksi psykologeja ja fysioterapeutteja, synnytyssairaalan kätilöitä, jo lapsen saaneita perheitä ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton perhetyöntekijöitä. Pääsääntöisesti terveysasemilla perhevalmennuskertoja pidettiin neljä. Tuloksista kävi ilmi, että kolmasosalla terveysasemista ei ollut tilaisuuksia synnytyksen jälkeen. Kuitenkin joillakin terveysasemilla synnytyksen jälkeisiä tapaamisia saattoi olla useitakin tai toiminta saattoi jatkua äiti-lapsiryhmäneuvolatoimintana. (Mäkelä ym. 2001, 34, 37.) Asiakaspalautteista kävi muun muassa ilmi, että suurin osa äideistä ja isistä toivoi perhevalmennustilaisuuksia järjestettävän iltaisin ja reilu puolet äideistä toivoi pienempiä ryhmäkokoja, alle kymmenen hengen ryhmiä. Äideistä viidesosa ja isistä kolmasosa toivoivat, että valmennuksessa olisi mukana jo lapsen saanut perhe. Useat toivoivat synnytyssairaalan kätilöä pitämään perhevalmennusta. (Mäkelä ym. 2001, 37.) Lisensiaattitutkimuksessaan Mikkanen tutki terveydenhoitajien näkemyksiä perhevalmennuksen nykytilasta ja kehittämistarpeista. Kyselyyn vastasi 539 terveydenhoitajaa. Terveydenhoitajista lähes kaikki olivat sitä mieltä, että perhevalmennus oli tärkeää sekä tarpeellista. Perhekeskeisyys toteutui perhevalmennuksessa pääosin perheen tilanteen ja perheen jäsenten kuulumisten kysymisellä ja perheen neuvolaan tulemisen kannustamisena. Yli puolet terveydenhoitajista kertoi huomioivansa perheiden odotuksia ja toiveita perhevalmennustilaisuuksissa ja niiden suunnittelussa. Terveydenhoitajien mielestä perhevalmennuksessa tärkeintä oli tietotaidon ja perheiden tukiverkostojen lisääminen sekä kokemusten jakaminen muiden vanhempien
20 kanssa. Terveydenhoitajien suurimpana perhevalmennuksen sisällöllisenä kehittämisehdotuksena nousi vanhemmuuden ja parisuhteen tukeminen. (Mikkanen 2000, 39, 47 48, 52, 85.) Mikkasen tutkimustuloksista kävi ilmi, että suurin osa terveydenhoitajista piti synnytyksen jälkeistä perhevalmennusryhmätoiminnan jatkamista tarpeellisena. Terveydenhoitajista melkein viidesosa toteutti synnytyksen jälkeisiä perhevalmennustapaamisia ja melkein puolet joskus. Pääasiassa (36 %) raskauden jälkeisiä perhevalmennustilaisuuksia järjestettiin yhden kerran. Vastaajista 9 % ilmoitti järjestävänsä niitä 2 4 kertaa ja vastaajista 1 % järjesti tapaamisia 5 8 kertaa. Sisältö tapaamisissa koski lähinnä synnytystä, vanhemmuutta ja lapsenhoitoa. Tapaamiset järjestettiin viimeistään 3 kuukauden kuluttua synnytyksestä ja niitä oli 1 3 kertaa. Tapaamisissa oli myös mukana eri terveysalan edustajia. Neuvoloiden lisäksi tapaamisia järjestettiin myös kodeissa. Tapaamismuotona olivat ryhmät, joihin koko perhe sai osallistua, myös lapset. Suurin osa terveydenhoitajista koki, että synnytyksen jälkeisen perhevalmennuksen olisi hyvä olla kokemusten vaihtoa toisten vanhempien kanssa vapaasti keskustellen. Kaksi kolmasosaa terveydenhoitajista oli sitä mieltä, että joskus synnytyksen jälkeisessä perhevalmennuksessa voisi olla asiantuntijaesityksiä ja keskusteluja kyseisestä aiheesta. (Mikkanen 2000, 50, 52, 69 70, 83 84.) Partanen-Björkin tekemässä pro gradu -tutkielmassa tarkoituksena oli tutkia äitien käsityksiä perhevalmennuksesta ja siten pyrkiä löytämään mahdollisia kehittämiskohteita. Tutkimuksen tavoitteena oli tutkia äitien käsityksiä perhevalmennuskurssin järjestelyistä, käsitellyistä asioista ja tarpeesta asioiden käsittelyyn, käytetyistä opetusmenetelmistä ja tarpeesta käyttää eri opetusmenetelmiä. Tutkimus toteutettiin kyselytutkimuksena kahdeksassa helsinkiläisessä neuvolassa äitiysneuvolan perhevalmennuskursseille osallistuneille äideille. Tutkimusjoukon muodosti 121 äitiä, joilla oli 3 6 kuukauden ikäinen lapsi. (Partanen-Björk 1997, 2, 8, 36.) Tutkimustuloksista kävi ilmi, että kaikkia vanhemmuuteen ja perheeseen liittyviä asioita käsiteltiin yli puolessa valmennuskursseista liian vähän. Kaikissa vanhemmuuteen ja perheeseen liittyvissä asioissa äideillä oli enemmän tarvetta aiheiden käsittelyyn kuin mitä aiheita perhevalmennuskursseilla oli käsitelty.
21 Vanhemmuutta ja siihen liittyvää elämänmuutosta sekä negatiivisten tunteiden käsittelyä toivottiin kursseilla käsiteltävän enemmän. Äidit myös halusivat, että vanhemmuuteen ja lasten hoitoon liittyvien ongelmien käsittelyä lisättäisiin. Lisäksi mielialojen vaihteluiden sekä synnytyksen jälkeisen masennuksen osuutta toivottiin käsiteltävän kursseilla enemmän. (Partanen-Björk 1997, 66, 72.) Tutkimustulosten mukaan vain runsas puolet äideistä arvioi perhevalmennuksen merkittäväksi tiedonlähteeksi synnytykseen ja vanhemmuuteen valmentamisessa. Kuitenkin valmennuskurssilla olleet äidit kokivat hyväksi muiden vanhempien ja samassa elämäntilanteessa olevien ihmisten tapaamisen. Ryhmän sosiaalinen merkitys, keskustelun tärkeys ja kokemusten vaihto muiden vanhempien kanssa korostuivat äitien vastauksissa. Valmennuskurssia pidettiin tärkeänä ja hyödyllisenä, mutta osassa vastauksista oli huomattavissa pettymys vähäiseen uuteen tietoon ja tiedon teoreettisuuteen kurssilla. Äitien arvioinneissa ja kehittämisehdotuksissa painottuivat ryhmän aktiivisuuden lisääminen, keskustelu ja tarve saada itse vaikuttaa valmennuskurssin sisältöön ja opetusmenetelmiin. (Partanen-Björk 1997, 75 77.) Partanen-Björkin tutkimustuloksista kävi ilmi, että useat äidit pitivät tarpeellisena synnytyksen jälkeistä tapaamisryhmää, koska raskausaikana ajankohtaisimmilta tuntuvat asiat liittyvät usein vain synnytykseen. Lastenhoitoon ja lapsivuodeaikaan liittyvien asioiden merkityksen ymmärtää vasta lapsen synnyttyä. Synnytyksen jälkeen kokoontuvassa ryhmässä voitaisiin siten keskittyä enemmän näihin kysymyksiin ja niissä ilmenneisiin vaikeuksiin. (Partanen-Björk 1997, 67.) Vehviläinen-Julkusen ja Teittisen (1993, 6, 14) tekemässä raportissa tutkittiin Lapinlahden äitiysneuvolassa tehtyä terveydenhoitotyön kehittämisprojektia niin sanottua ITU-projektia eli ideointi-, tutkimus- ja uudistamisprojektia. Tässä raportissa tutkittiin lähinnä synnytys- ja perhevalmennuksen kehittämistyötä. Tutkimus toteutettiin vuosina 1989 1992. Tutkimuksen tarkoituksena oli kehittää synnytys- ja perhevalmennusta sekä ryhmäneuvolatoimintaa. Tutkittaessa perhevalmennusta kävi ilmi, että suurin osa äideistä ja isistä alle puolet toivoi synnytyksen jälkeisiä ryhmäneuvolatyyppisiä kokoontumisia. Suurin osa toivoi, että lastenneuvola järjestäisi ryhmätapaamiset ja muutamat toivoivat vain ryhmän jäsenten keskeisiä tapaamisia. Ryhmätapaamisia ehdotettiin
22 järjestettäväksi joko joka toinen kuukausi, kerran puolessa vuodessa tai kerran vuodessa. Vastaajat korostivat sitä, että ryhmätapaamisten sisällön lähtökohtana olisivat ryhmän jäsenten omat kokemukset ja toiveet kuten oli jo äitiysneuvolassakin. Huomattavaa oli myös se, että suurin osa äideistä ja isistä piti pienryhmätyöskentelyä tarpeellisena molemmille vanhemmille. (Vehviläinen- Julkunen & Teittinen 1993, 28.) Tekemässämme sairaanhoitajan opinnäytetyössä tutkimme vanhempien kokemuksia synnytyksen jälkeisestä perhevalmennuksesta. Halusimme tietää, millaisena vanhemmat kokivat synnytyksen jälkeisen perhevalmennuksen. Haastattelimme ryhmässä yhteensä seitsemää vanhempaa, neljää äitiä ja kolmea isää. Tutkimustulostemme mukaan vanhempien kokemuksissa näkyi saatu vertaistuki. Lisäksi he kertoivat kokeneensa tapaamisessa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Vanhemmat saivat toisiltaan neuvoja ja tukea lapsenhoitoon sekä uuteen elämäntilanteeseensa ja tätä kautta tapaaminen tuki myös vanhemmuutta. Vanhemmat olivat tulleet mielellään tapaamiseen yhdessä koko perheen kanssa. He eivät kokeneet saaneensa niinkään uutta tietoa vaan heille oli ollut tärkeää kokemusten vaihto toisten vanhempien kanssa. (Tuominen & Virkki 2005, 24, 34, 40.) Vanhempien mielestä parisuhteesta puhuminen synnytyksen jälkeisessä perhevalmennuksessa ei ollut vielä kovin oleellista, silloin mielessä olivat lähinnä synnytys ja pieni vauva. Erityisesti isät kokivat tapaamisen tarpeellisena siinä elämänvaiheessa. Vanhempien mielestä tapaamiseen saisi osallistua myös useamman lapsen saaneita perheitä. (Tuominen & Virkki 2005, 36 37, 41.) Vanhempien mielestä oli hyvä, ettei terveydenhoitajalla ollut tapaamisessa valmista runkoa käsiteltävistä asioista. He olivat tyytyväisiä terveydenhoitajan tapaan pitää synnytyksen jälkeistä perhevalmennusta. Tapaaminen oli keskustelunomainen ja terveydenhoitaja lähinnä ohjasi tapaamisen kulkua. Vanhemmat olivat tyytyväisiä tapaamispaikkaan, joka oli heille jo entuudestaan tuttu terveysasema. He pitivät myös tapaamisen ajankohdasta, jolloin synnytyksestä oli kulunut muutama kuukausi. Tapaamisen kellonaikaan moni ei kuitenkaan ollut tyytyväinen. Joidenkin mielestä myöhempi kellonaika olisi ollut parempi. Tapaamiskertojen määrästä oltiin monta eri mieltä. Jotkut vanhemmista kokivat yhden tapaamisen riittäväksi, kun taas toiset pitivät useampaa tapaamista
23 mahdollisesti hyvänä ajatuksena. Heidän synnytyksen jälkeiseen perhevalmennukseen varattu aikansa ei ollut riittää. (Tuominen & Virkki 2005, 40, 42 43.) Äidit olivat alkaneet kokoontua kerran viikossa leikkipuistossa lastensa kanssa synnytyksen jälkeisen perhevalmennustapaamisen jälkeen. He eivät uskoneet, että tämä olisi tapahtunut ilman tätä neuvolan järjestämää vauvatapaamista. Eräs äiti oli sitä mieltä, että synnytyksen jälkeistä perhevalmennusta olisi pitänyt jatkaa, jos he eivät olisi alkaneet tavata äitien kanssa leikkipuistossa keskenään. (Tuominen & Virkki 2005, 43 44.) Kehittämisehdotuksia vanhemmilla oli yhteen sekä useampaan ryhmätapaamiseen synnytyksen jälkeen. Erään äidin mielestä yhdessä tapaamisessa voisi käsitellä enemmän lapsenhoitoa ja synnytyskokemuksista voisi keskustella vähemmän. Yksi äiti toivoi, että tapaamisessa tulisi käsitellä synnytyskokemuksia, vauvan hoitamista, arjesta selviytymistä ja siinä pärjäämistä. Yhdessä tapaamisessa parisuhteesta ei tarvitsisi vielä keskustella, mutta sen olemassaolosta olisi hyvä kuitenkin muistuttaa. Vanhempien mielestä useampi tapaaminen vaatisi jonkin teeman, eikä pelkkä kokemusten jakaminen silloin riittäisi. Useammassa tapaamisessa voisi olla mukana myös alan asiantuntijoita. (Tuominen & Virkki 2005, 44 46.) Vanhempien mielestä synnytyksen jälkeisen perhevalmennusryhmän tulisi olla sama kuin ennen synnytystä. Heidän mielestään alle kymmenen hengen ryhmäkoko olisi hyvä. Erään äidin mielestä tapaamisia voisi järjestää synnytyksen jälkeen enemmänkin kuin yhden kerran esimerkiksi kolme tai viisi kertaa olisi hyvä tapaamiskertojen määrä. Yksi vanhemmista oli myös sitä mieltä, että ryhmäkoon ollessa suurempi, aikaa yhdelle tapaamiselle tarvittaisiin enemmän kuin kaksi tuntia. (Tuominen & Virkki 2005, 46 47.)
4 KEHITTÄMISHANKE 24 Kehittämishankkeen tarkoituksena on kehittää työyhteisöjen käytäntöjä ja suunnitella uutta. Hanke toteutetaan yhteistyössä työyksikön edustajien kanssa. Opinnäytetyö sisältää tällöin osallistumisen kehittämistoimintaan ja kirjallisen raportin. Kehittämishankkeisiin voi liittyä toiminta- tai evaluaatiotutkimus. Toimintatutkimuksen prosessi etenee vaiheittain: suunnittelu, toiminta, havainnointi ja arviointi. (Kainulainen, Gothóni & Pesonen 2002, 36.) 4.1 Tarkoitus ja tavoitteet Kehittämishankkeemme tarkoituksena oli kertoa erään terveysaseman äitiys- ja lastenneuvolan terveydenhoitajille aikaisemman opinnäytetyömme tuloksia sekä keskustella synnytyksen jälkeisestä perhevalmennuksesta. Halusimme jatkaa sairaanhoitajaopinnäytetyötämme viemällä niistä saadut tulokset käytäntöön. Teimme sairaanhoitajaopinnäytetyössämme ryhmähaastattelun vanhempien kokemuksista synnytyksen jälkeisestä perhevalmennuksesta. Toteutimme sen Puistolan terveysaseman yhdelle neuvolan perhevalmennusryhmälle. Kehittämishankkeen toteutimme erään toisen terveysaseman terveydenhoitajille. Valitsimme tämän alueen sen vuoksi, että siellä ei ole synnytyksen jälkeistä toimintaa ja kuulimme, että kiinnostusta tällaiseen toimintaan ainakin aikaisemmin oli ollut, mutta jostain syystä asiaa ei oltu viety eteenpäin. Opiskelukaverimme oli viime syksynä kerännyt kahden terveydenhoitajan toivomuksesta vanhempien ehdotuksia synnytyksen jälkeisen perhevalmennuksen sisällölliseen toteutukseen. Lisäksi toinen meistä oli työharjoittelussa sen terveysaseman äitiys- ja lastenneuvolassa juuri ennen kehittämishankkeen toteuttamista ja hänen ohjaajansa kertoi synnytyksen jälkeisen perhevalmennuksen järjestämisen olevan tällä hetkellä olevan jäissä resurssipulan vuoksi. Kehittämishankkeen tavoitteena oli motivoida terveydenhoitajat kiinnostumaan synnytyksen jälkeisestä perhevalmennuksesta. Tavoitteena oli myös esitellä aikaisemman opinnäytetyömme tutkimustulokset siten, että niistä olisi hyötyä terveydenhoitajille heidän suunnitellessa ja toteuttaessa synnytyksen jälkeistä
25 perhevalmennusta. Tavoitteenamme oli, että terveydenhoitajat saisivat ideoita synnytyksen jälkeisen perhevalmennuksen pitämiseen. Henkilökohtaisena opetustilanteeseen liittyvänä tavoitteenamme oli saada terveydenhoitajat motivoitua osallistumaan aktiivisesti opetustilanteeseen. Tavoitteenamme oli myös omien ryhmänohjaustaitojen kehittyminen. 4.2 Tilanteen kuvaus Kehittämishankkeen opetustilanteen toteutimme erään terveysaseman henkilökunnan kahvihuoneessa. Olimme aikaisemmin sopineet opetustilanteen järjestämisen ajankohdan osastonhoitajan kanssa ja sovimme, että toteutamme sen yhdessä terveydenhoitajien viikoittaisessa palaverissa. Tämä viikoittainen palaveri on tarkoitettu kaikille terveysaseman terveydenhoitajille. Alun perin opetustilanteessa olisi pitänyt olla vain äitiys- ja lastenneuvolan terveydenhoitajia, mutta saapuessamme paikalle huomasimme, että äitiys- ja lastenneuvolan terveydenhoitajia oli vain kaksi ja muita terveydenhoitajia kaksi. Lisäksi osastonhoitaja halusi osallistua opetustilanteeseen. Opetustilanteen alussa esittelimme itsemme ja aiheen nimen. Sen jälkeen kysyimme terveydenhoitajilta heidän mielipiteitään synnytyksen jälkeisestä perhevalmennuksesta. Lähinnä halusimme tietää, kuinka tuttua tämä toiminta heille kaikille oli ja miten he kokevat synnytyksen jälkeisen perhevalmennustoiminnan. Kuitenkin melkein heti ensimmäinen asiaa kommentoiva terveydenhoitaja ilmoitti heidän terveysasemalla olevan jo tällaista toimintaa, joka koettiin hyvin tärkeäksi. Tämä tuli meille yllätyksenä. Olimme tulleet terveysasemalle pitämään tätä opetustilannetta siinä uskossa, että heillä ei ole tällaista toimintaa. Kuitenkaan emme häkeltyneet sen enempää tästä tilanteesta vaan jatkoimme opetustilanteen pitämistä suunnitelman mukaisesti. Nyt ainoastaan tilanteen tavoite muuttui sen verran, että meidän oli ajateltava terveydenhoitajien saavan tästä jotain jo heidän olemassa olevaan synnytyksen jälkeiseen perhevalmennukseensa. Tavallaan meidän piti ajatella, että emme aloittaneet niin sanotusti puhtaalta pöydältä.