JULKAISU 9/2010 TUTKAS Tutkijoiden ja kansanedustajien seura Hyvinvointivaltion mahdollisuudet ja haasteet Suomessa Toimittanut Ulrica Gabrielsson
Tutkijoiden ja kansanedustajien seura TUTKAS järjesti keskiviikkona 1.12.2010 keskustelutilaisuuden aiheesta "Hyvinvointivaltion mahdollisuudet ja haasteet Suomessa". Tilaisuuden avasi Tutkaksen varapuheenjohtaja, professori Ilkka Ruostetsaari. Alustajina toimivat professori Juho Saari, Kuopion yliopisto, talousjohtaja Jaakko Kiander, Eläkevakuutusyhtiö Ilmarinen, dosentti Raija Julkunen, Jyväskylän yliopisto ja fil dr, välfärdsforskare Andreas Bergh, Centrum för ekonomisk demografi, Lunds universitet. Kommenttipuheenvuorot esittivät kansanedustaja Miapetra Kumpula-Natri, tulevaisuusvaliokunnan Hyvinvointi-raportin ohjausryhmän pj., kansanedustaja Inkeri Kerola, sosiaali- ja terveysvaliokunta, pj, kansanedustaja Sirpa Asko- Seljavaara, sosiaali- ja terveysvaliokunta, varapj. sekä kansanedustaja Tuula Väätäinen, valtiovarainvaliokunta, kunta- ja terveysjaoston pj.
SISÄLLYSLUETTELO Keskustelutilaisuuden ohjelma Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan raportti Tulevaisuuden voittajat Hyvinvointivaltion mahdollisuudet Suomessa Professori Juho Saari, raportin tekijä, Kuopion yliopisto Julkisen talouden kestävyys onko meillä vielä varaa hyvinvointivaltioon? Talousjohtaja Jaakko Kiander, Eläkevakuutusyhtiö Ilmarinen Hyvinvointivaltion rajat Dosentti Raija Julkunen, Jyväskylän yliopisto Demografin fram till år 2050 ett hot mot välfärden? Fil dr, välfärdsforskare Andreas Bergh, Centrum för ekonomisk demografi, Lunds universitet
Hyvinvointivaltion mahdollisuudet ja haasteet Suomessa keskiviikkona 1.12.2010 kello 16.00 19.00 Eduskunnan Pikkuparlamentin auditorio. Keskustelun lähtökohtana on tulevaisuusvaliokunnan syyskuussa 2010 julkaistu raportti Tulevaisuuden voittajat - Hyvinvointivaltion mahdollisuudet Suomessa Ohjelma 16.00 Tilaisuuden avaus Professori Ilkka Ruostetsaari, Tutkaksen varapuheenjohtaja 16.15 Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan raportti Tulevaisuuden voittajat Hyvinvointivaltion mahdollisuudet Suomessa Professori Juho Saari, raportin tekijä, Kuopion yliopisto 16.40 Julkisen talouden kestävyys onko meillä vielä varaa hyvinvointivaltioon? Talousjohtaja Jaakko Kiander, Eläkevakuutusyhtiö Ilmarinen 17.00 Kahvitauko 17.25 Hyvinvointivaltion rajat Dosentti Raija Julkunen, Jyväskylän yliopisto 17.45 Kommenttipuheenvuorot Kansanedustaja Miapetra Kumpula-Natri, raportin ohjausryhmän pj. Kansanedustaja Inkeri Kerola, sosiaali- ja terveysvaliokunta, pj 18.00 Demografin fram till år 2050 ett hot mot välfärden? Fil dr, välfärdsforskare Andreas Bergh, Centrum för ekonomisk demografi, Lunds universitet 18.30 Kommenttipuheenvuorot Kansanedustaja Sirpa Asko-Seljavaara, sosiaali- ja terveysvaliokunta, varapj. 18.40 Keskustelua Kansanedustaja Tuula Väätäinen, valtiovarainvaliokunta, kunta- ja terveysjaoston pj. 19.00 Tilaisuuden päätös
TULEVAISUUDEN VOITTAJAT Hyvinvointivaltion mahdollisuudet Suomessa Juho Saari (VTT, MA Econ.) Professori, Itä-Suomen yliopisto Juho.saari@uef.fi 2.12.2010 (c) Juho Saari University of Eastern Finland 1
2010 luvun scyllat ja charybdisit Kuinka tulevaisuus voitetaan? 2.12.2010 2 (c) Juho Saari University of Eastern Finland
Loppuraportin rakenne (tehty 1/2010-7/2010) Tulevaisuusvaliokunnan kannanotot I OSA (ss. 8-27) Johdanto, jossa tehtäväksianto ja lähtökohdat II OSA (Juho Saari) (ss. 29-138) Luvut 2 ja 3, nykytilan kuvaus ja 2010-luvun yleisnäkymät III OSA (Projekti) (ss. 139-296) Luvut 4-9, joissa temaattiset tarkastelut IV OSA (Projekti) (ss. 297-303) 21 (suositusta Kirjallisuus ja kirjoittajatiedot 2.12.2010 Yhteensä noin 340 sivua. 3 (c) Juho Saari University of Eastern Finland
TEMAATTISET KOKONAISUUDET (kirjoittajat osallistuneet yksityishenkilöinä) 4. Julkinen talous Professori, johtaja Jaakko Kiander 5. Instituutiot Professori, osastopäällikkö Olli Kangas 6. Oikeus Professori Pentti Arajärvi 7. Politiikka Tutkimusprofessori Heikki Hiilamo 8. Hyvinvointi Dosentti Jani Erola & Professori Juho Saari 9. Innovaatiot Tutkimusprofessori Jussi Simpura [Ulkopuolinen asiantuntija kp. Kari Välimäki] 2.12.2010 4 (c) Juho Saari University of Eastern Finland
Suositusten tavoitteet Aikajänne 2020:een Yhdistelmä tutkimustietoa ja poliittista visionaarisuutta peruslain asettamassa kehyksessä Tavoitteena hyvinvointivaltion uudistaminen (ei korvaaminen) nykyiseltä pohjalta annettujen reunaehtojen puitteissa. Hallitusohjelmien ja visioinnin puoleen väliin Kyllin selkeitä, jotta voimme olla joko oikeassa tai väärässä. 2.12.2010 5 (c) Juho Saari University of Eastern Finland
SUOSITUKSET 1-4 1. Sosiaaliturvan rahoitus sekä etuudet ja palvelut on pidettävä yhtenä kokonaisuutena. 2. Julkisen talouden kestävyys edellyttää työllistävän talouskasvun edistämistä 3. Julkisen talouden tasapainottamiseksi on tärkeää hillitä julkisten menojen kasvua. 4. Julkisten palvelujen tuottamisessa tulee käyttää monipuolisesti tarjolla olevia mahdollisuuksia pitäen kokonaisuus julkisen vallan käsissä. 2.12.2010 6 (c) Juho Saari University of Eastern Finland
SUOSITUKSET 5-8 5. Tarpeellista ja tarkoituksenmukaista olisi yhtenäistää etuudet ja palvelut sekä niistä aiheutuvat kustannukset kooten pirstoutuva lainsäädäntö. 6. Hyvinvointivaltiota tulee tarkastella ja uudistaa sosiaalisten investointien ja sosiaalisten mahdollisuuksien näkökulmasta. 7. Sosiaalisten mahdollisuuksien korostaminen ei saa rajoittaa sosiaalisia oikeuksia, vaan pidemminkin sen on laajennettava niitä. 8. Hyvinvointivaltiota kehitettäessä tulisi korostaa hyvinvoinnin mahdollisuuksien edistämistä sosiaalisten riskien välttämisen sijaan. 2.12.2010 7 (c) Juho Saari University of Eastern Finland
SUOSITUKSET 9-12 9. Työuria on pidennettävä ja työn verotusta ei tule kiristää. 10. Terveydenhuollon ongelmien ratkaiseminen edellyttää suurempia vastuualueita. 11. Perusturvan tasoa tulee kohentaa ja siihen liittyvät SATA-komitean suositukset on pantava toimeen. 12. Lapsiperheiden köyhyyttä tulee vähentää perhepolitiikan keinoin. 2.12.2010 8 (c) Juho Saari University of Eastern Finland
SUOSITUKSET 13-16 13. Sosiaalipolitiikassa tulee nykyistä enemmän keskittyä lasten ja nuorten mahdollisuuksien turvaamiseen. 14. Julkisen vallan on selkeytettävä palvelujärjestelmää niin, että palvelujen käyttäjä voi ymmärtää järjestelmän osien ja kokonaisuuden suhteen. 15. Hallinnon ei-lainsäädännöllisen sääntelyn lisääntymisen tulee johtaa tarkkaan ja perusteltuun harkintaan eri säätämistapojen käytöstä. 16. Kunnan tehtävänä on asukkaiden hyvinvoinnin edistäminen ja riittävien sosiaali-, terveys- ja koulutuspalvelujen turvaaminen alueellaan. 2.12.2010 9 (c) Juho Saari University of Eastern Finland
SUOSITUKSET 17-21 17. Kansallisen innovaatiojärjestelmän näkökulma on laajennettava kattamaan myös sosiaaliset innovaatiot. 18. Sektoritutkimusuudistuksen jatkossa on määriteltävä myös valtion tutkimuslaitosten rooli. 19. Hyvinvointivaltiollisten toimintojen omassa innovaatiojärjestelmässä on pyrittävä innovaatioiden kysynnän ja tarjonnan parempaan kohtaamiseen. 20. Innovaatioiden tuonti on hyvinvointivaltiollisten toimintojen kannalta merkittävä, mutta huonosti organisoitu osa innovaatiojärjestelmää. 21. Innovaatioiden juurruttaminen pitkäaikaisiksi käytännöiksi vaatii toimia hyvinvointivaltiollisten toimintojen koko leveydeltä. 2.12.2010 (c) Juho Saari University of Eastern Finland 10
Kiitos Tulevaisuuden voittajat - Hyvinvointivaltion mahdollisuudet Suomessa Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 5/2010 ISBN 978-951-53-3301-8 (nid.) ISBN 978-951-53-3302-5 (PDF) 2.12.2010 11 (c) Juho Saari University of Eastern Finland
Julkisen talouden tasapainottaminen ja hyvinvointivaltio rahoitus 2010-luvulla Jaakko Kiander Keskinäinen eläkevakuutusyhtiö Ilmarinen
Julkisen talouden osat Koko julkinen talous Sulautettu kokonaisuus Alijäämä n. 2½ %/bkt vuonna 2010, lähellä tasapainoa vuonna 2011 Varat suuremmat kuin velat toisin kuin muualla!! EMU-velka n. 45 %/bkt v 2010 Sosiaaliturvarahastot Ylijäämäisiä, rahastot noin 70 %/bkt Kunnat Yleensä tasapainossa, velka alle 10 %/bkt Valtio Julkisen talouden joustavin osa, suuret suhdannevaihtelut tasapainossa Vuoden 2010 alijäämä vajaa 10 mrd, vuoden 2011 alijäämä 6-8 mrd euroa eli 3-4 %/bkt
Valtio ja kunnat Sosiaaliturvarahastot eli lähinnä eläkerahastot pysyvät ylijäämäisinä (jos TyEL-maksuja nostetaan sovitulla ja suunnitellulla tavalla...) Ylijäämä voi tosin pienentyä, kun eläkeläisten määrä kasvaa lähivuosina nopeasti Kuntien talous tasapainottuu vuonna 2011 Positiivisia yllätyksiä tulossa Valtion talous kohenee talouden kasvaessa, mutta edelleen suuri tasapainostustarve: Vuoden 2011 vajaus 6-8 mrd Kasvu hoitaa tästä osan, mutta luultavasti ei kaikkea Menojen kasvun rajoittaminen tärkeää
Talouskasvu ja valtiontalouden tasapaino: valtiontalouden rahoitusjäämä (%/bkt) eri talouskasvuvaihtoehdoissa 2 1 0-1 -2-3 -4-5 -6-7 2007 2008 2009 2010 2011 2012 2013 2014 2015 2016 2 % 3 % 4 %
Tavoitteita Valtion velan kasvulle pitää asettaa yläraja Sitoumus, että EMU-velka < 60 %/bkt (maksimi!) Politiikkatavoite, että EMU-velka < 50 %/bkt vuonna 2015 (=tavoitetaso) Valtiontalous kannattaa tasapainottaa vaalikauden aikana eli vuoteen 2015 mennessä Sopeutustarve n. 1,5 mrd/vuosi Tulojen pitää siis kasvaa joka vuosi enemmän kuin menojen Jos alijäämä pienenee ennakoidusti ja tasaisesti, ratinglaitokset ovat tyytyväisiä (=AAA)
Kasvu ja työllisyys Talouskasvu ja työllisyysaste avainasemassa kun julkista taloutta kohennetaan Jos talous kasvaa vuosina 2011-2015 keskimäärin 3,5 % vuodessa, valtiontalous tasapainottuu ilman leikkauksia ja veronkorotuksia Kasvu voi hyvinkin jäädä tätä pienemmäksi (2,5 %), tällöin tarvitaan sekä menokuria että maltillista verojen kiristämistä Jos kasvu jää hitaaksi (< 2 %), tilanne muodostuu vähitellen kestämättömäksi ja hyvinvointivaltio pitää purkaa
Ikärakenteen muutoksen vaikutus Sosiaali- ja terveysmenojen kasvupaine -> 2030 Eläkemenojen kasvu +3 %/bkt Muiden sosiaali-ja terveysmenojen kasvu +3 %/bkt Työikäisen väestön kehitys ja huoltosuhde Huoltosuhde heikkenee Maahanmuutto voi muuttaa ennusteita Elatussuhteen kehitys riippuu työllisyydestä Työurien ja työllisyysasteen merkitys Ikääntymisen vaikutuksia voidaan kompensoida korkeammalla työllisyysasteella (=pidemmillä työurilla) 77 % * 3300 = 2540 > 70 * 3500 = 2450
Julkisten menojen bkt-osuus supistuu, kun työllisyysaste nousee Julkisen sektorin koon riippuvuus työllisyysasteesta vuosina 1990-2010 ja 2020-luvulla 100 90 80 70 julkiset menot / bkt 60 50 40 2020-2030 1990-2010 30 20 10 0 50 51 52 53 54 55 56 57 58 59 60 61 62 63 64 65 66 67 68 69 70 71 72 73 74 75 76 77 78 79 80 81 82 83 84 85 työllisyysaste
Tavoitteita Työllistävää talouskasvua Elinkeinopolitiikkaa, työllisyyspolitiikkaa, infrapolitiikkaa... Kasvutavoitteeksi 3 % vuodessa vaalikauden ajan 100.000 uutta työpaikkaa ja työllisyysaste yli 70 prosenttiin Tämä ei riitä: vaalikaudella 2015-2019 tarvitaan vielä lisää 100.000 työpaikkaa, jotta työllisyysaste nousisi 75 prosenttiin Jos tämä onnistuu, työurat pidentyvät noin 3 vuodella
Työurat Mitkä tekijät lyhentävät suomalaisten työuria? Pitkä opiskelu Työttömyys N. 200.000 henkeä Työkyvyttömyys N. 250 000 henkeä Työkyvyttömyyseläkkeelle keskim. 52 v. Varhainen eläköityminen Vanhuuseläkkeelle keskim. 63½ V.
Ennusteita vuosille 2010-2011: suunta on oikea, mutta jatkuuko se? Vienti ja teollisuustuotanto: >10 % Bruttokansantuote: 3½ - 4 % Työllisyys: 1 % vuonna 2011 Työttömyys: 8 % v 2010, 7 % vuonna 2011 Inflaatio: 1½ % v 2010, 2½ % v 2011
Raija Julkunen, Tutkas 1.12.2010 Hyvinvointivaltion rajat Sosiaalipoliittinen keskustelu hyvinvointivaltion kasvusta rajoilleen alkoi 1980-luvulla, samaan aikaan kuin keskustelu talouskasvun rajoista. 1980-luvulta alkaen on myös keskusteltu hyvinvointipluralismista ja -sekoituksista (mix). Talouskasvu on, tosin kriisien katkaisemana ja hidastuneena, jatkunut. Hyvinvointivaltion kehityskulku on vaihdellut. Perässätulevat maat ovat ottaneet kiinni edelläkävijöitä; edelläkulkeneissa maissa on suuntauduttu menokasvua hillitsevään järjestelmien, ennen muuta eläkejärjestelmien reformointiin. Yksi hyvinvointivaltion tutkimuksen keskeisiä teemoja viimeiset 15 20 vuotta on ollut ns. retrenchment (perääntyminen, takaisinpainaminen). Hyvinvointivaltion tutkimuksessa on ollut tapana erottaa kolmenlaisia hyvinvointivaltion rajoja 1. taloudellinen 2. legitimiteetti, kannatus, hyväksyttävyys (kansalaisten ja päättäjien keskuudessa) 3. hallinnollinen ja toimeenpaneva kyvykkyys Mikään näistä rajoista ei ole absoluuttinen, niistä neuvotellaan, eri maissa ne asettuvat eri tavoin ja rajoja voidaan siirtää. Pohjoismaissa julkisen kulutuksen osuus kansantuotteesta on ollut tasolla, jolla oikeaoppisten ekonomistien mukaan kansantalous ei voi menestyä. Ekonomistit ovat ihmetelleet, että se lentää sittenkin. Pohjoismaita on pidetty myös hallinnollisesti kyvykkäinä ja tehokkaina. Universaali hyvinvointivaltio on myös tuottanut korkean ja vakaan kannatuksen. Pohjoismaat eivät kuitenkaan ole yhtenäisiä. Kelassa vierailleet sosiaalipolitiikan oraakkelit olivat todenneet: Luulimme, että Suomi on pohjoismainen hyvinvointivaltio. Rahoitettavuus, kyvykkyys ja legitimiteetti liittyvät toisiinsa. Tulevaisuuden voittajat -kirjassa painotetaan, että hyvinvointivaltion legitimiteetti 2000-luvulla riippuu myös sen kyvystä sopeutua muuttuviin oloihin. Akuutin laman jälkeisessä tilanteessa taloudellinen raja ja rahoitettavuus saavat päähuomion, mutta kaksi muutakin kysymystä ovat ajankohtaisia. Taloudellinen raja Julkisista resursseista on aina niukkuutta. Ennen viimeisintä talouskriisiä moni ihmetteli, miksi raha ei tunnu riittävän siihenkään, mihin se ennen riitti, vaikka Suomi on vauraampi kuin koskaan ja käyttää julkisiin sosiaali- ja terveysmenoihin enemmän kuin koskaan. Sosiaalipoliitikot viittaavat selityksenä väestön ikääntymiseen, kohonneeseen työttömyystasoon, sekä ns. uusiin sosiaalisiin riskeihin kuten työn ja avioliittojen epävarmuuteen, syrjäytymiseen, sairastuttaviin elintapoihin ja maahanmuuttoon, terveydenhuollon uusin teknologioihin ja lääkkeisiin sekä kansalaisten palveluvaatimusten kasvun kanssa. Olen usein siteerannut kanadalaisen Paul Piersonin diagnoosia jälkiteollisen hyvinvointivaltion pysyvästä ahtaudesta (permanent austerity). Jos Suomessa käytettäisiin julkisiin sosiaali- ja terveysmenoihin sama osuus kansantuotteesta kuin Ruotsissa ja Tanskassa, joitakin asioita voitaisiin hoitaa paremmin, mutta tiukkuus ei poistuisi. Taloudellinen raja ilmenee myös hyvinvointivaltioajattelun taloudellistumisena. Hyvinvointivaltiota tarkastellaan talouskasvua ja kansallista kilpailukykyä edistävänä investointina, ja sen toimintoja tuottavuuden, vaikuttavuuden ja kustannustehokkuuden kulmista. Lapsiin kohdistuvat toimet ovat investointivaltiossa siinä mielessä etuoikeutetussa asemassa, että ne voi argumentoida
kustannustehokkaiksi investoinneiksi. Vaakakupissa ovat elämänmittainen panos yhteiseen kakkuun tai mahdollisesti elämänmittaiset sosiaali- ja terveydenhuollon ja kontrollikoneistojen kustannukset. Taloudelliset kriisit kärjistävät rahoitusongelmia. Taloudellisilla kriiseillä on ollut taipumus kaatua hyvinvointivaltion niskaan toisessakin mielessä. Kriisien syytä on etsitty liian laajasta hyvinvointivaltiosta tai vääristä kannustimista. Viime vuosien kriisin alkuperä USA-lähtöisenä finanssikriisinä on yksiselitteinen, eikä sitä voi kääntää suomalaisen hyvinvointivaltion viaksi. Silti se lisää olennaisella tavalla hyvinvointivaltion rahoitusongelmia. Väestön ikääntymisen ja julkisen talouden alijäämän kaksoishaaste on jo kuvattu tämän seminaarin muissa alustuksissa. On kuitenkin huomattava, että hyvinvointivaltiolla ei ole yhtä kukkaroa, vaan hyvinvointivaltion eri toimintoja rahoitetaan eri lähteistä. Rahoitusongelmien luonne vaihtelee toiminnosta toiseen, en erilainen esimerkiksi eläkkeissä ja kuntien vastuulla olevissa palveluissa. Hyvinvointivaltion rahoituspohjan turvaamisen päälinjasta ollaan varsin yksimielisiä: tarvitaan korkeaa työllisyyttä ja talouskasvua tai työllistävää talouskasvua. Sen keinoista on jo enemmän erimielisyyttä ja erilaisia poliittisia linjauksia: **millaisella talous- ja veropolitiikalla, **mikä on aktiivisen työvoimapolitiikan rooli ja resurssit, ** miten sosiaaliturvan rakenteita voidaan muuttaa työllisyysystävälliseen suuntaan, ** miten voidaan integroida työmarkkinoille sieltä syrjäytettyjä ryhmiä (koulupudokkaat, vajaatyökykyiset, maahanmuuttajat, pitkäaikaistyöttömät, yksinhuoltajat, pitkiä hoitovapaita pitävät äidit ) ** miten työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymistä voidaan vähentää ja miten yhä useampi olisi työssä pitempään. Korkeaa työllisyyttä tavoiteltaessa on meillä on ollut kaksi tabua, miesten yleinen asevelvollisuus ja äitien pitämät lasten hoitovapaat. Taloudellista rajaa voidaan siirtää myös keräämällä enemmän verotuloja, joko laajentamalla veropohjaa tai nostamalla veroasteita, mutta tästä on vähemmän yksimielisyyttä kuin kasvustrategiasta. Tuloja voidaan periaatteessa siirtää hyvinvointimenoihin muusta julkisesta toiminnasta, mutta niukkuutta on muuallakin (oikeuslaitos, rautatiet ja maantiet jne.). Kasvun ja työllisyyden ohella hyvinvointivaltion rakenteita ja prosesseja voidaan järkevöittää. Suurimpia reformeja kaavaillaan terveydenhuoltoon (esim. Kela: sairausvakuutusrahasto, THL: alueellinen yksikanavaisen rahoituksen malli). Tavoitteena on kuntaa laajempi riskipooli. Muutkin hallinta- ja prosessi-innovaatiot koskevat lähinnä terveydenhuoltoa. Kustannuksia voidaan siirtää ja on siirretty kotitalouksille ja yksityiseen kulutukseen. Esimerkiksi terveyspalveluissa kotitalouksien rahoitusosuus on meillä eurooppalaisittain korkea. 1990-luvun laman synnyttämiä rahoitusongelmia ratkottiin myös monin tietoisin säästöin. Vuosina 1992 1997 tehtiin n. 80 100 merkittävämpää toimeentuloturvaa koskevaa muutosta, useimmat leikkauksia. Sen ohella on tapahtunut hiipivää toimeentuloetuuksien ja palvelujen heikentämistä. Pienetkin kumuloituvat leikkaukset muuttavat hyvinvointivaltion kasvoja ja tulevaisuuden horisonttia. Uusien leikkausten tekeminen olisi nyt entistä vaikeampaa, vaikka kaikki ovat yksimielisiä siitä, että valtiontalouden tasapainottaminen vaatii menokuria. Tulevaisuuden voittajat -teoksesta löytyy ainakin yksittäinen kannanotto, jonka mukaan ilman uusia resursseja hyvinvointivaltion edessä on joko nopeampi tai hitaampi alasajo.
Oikeutus ja kannatus Hyvinvointivaltiolla on Suomessa laaja ja 1990-luvun laman jälkeen vahvistunut kansalaiskannatus. Monenlaiset mielipidetutkimukset (EVA, Stakes, Kela, Kuntaliitto, Eurostat, Eduskuntavaalitutkimus 2007...) osoittavat enemmistön tuen, rahoitusvalmiuden ja julkiseen hyvinvointivastuuseen kohdistuvat odotukset. Kaikki puolueet ainakin retorisesti tavoittelevat hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisestä. Onko kuva kuitenkaan niin särötön? ** Taloudellisten ja poliittisten eliittien ja päättäjien suhde on kansalaisia varauksellisempi, ja he näkevät suurempien muutosten tarvetta. ** Kun tarkastellaan, miten tärkeitä asioita vaaleissa ovat julkisten palvelujen tason turvaaminen vs verotuksen keventäminen, kansalaisten näkemykset eroavat puoluekannan mukaan. ** Kansalaisten luottamus ei ole yhtä särötöntä kuin kannatus. Luottamus hyvinvointivaltiota, päättäjiä ja kanssaihmisiä kohtaan liittyvät toisiinsa, ja paljon vääryyksiä elämässään kokeneiden luottamus kumpaakin kohtaan murenee. ** Palveluihin ja sosiaaliturvaan kohdistuu paljon arvostelua. Tietyt kritiikin kohteet toistuvat (esim. terveyskeskusten palvelutaso, vanhusten hoidon epäkohdat, eläkkeiden taitettu indeksi, perusturvan matala taso, pätkätyöntekijöiden eriarvoinen asema). Kelan ulkomaiset oraakkelit kiinnittivät huomiota yhteiskunnan jakautumiseen sisä- ja ulkopuolisiin sosiaaliturvassa (ansio vs perusturvaetuudet) ja terveydenhuollossa (työterveyshuolto vs julkinen). ** Kansalaiset odottavat julkisen vallan tasoittavan eikä kasvattavan tuloeroja. ** Kaikki päättäjien ajamat tavoitteet, ennen muuta vanhuuseläkeikärajan nosto, eivät saa kansalaisten kannatusta. ** Hyvinvointivaltion ammattikunnissa on paljon kritiikkiä sekä niukkoja resursseja että omia työehtoja kohtaan. Kritiikki koskee pääasiassa sitä, ettei politiikka pidä hyvinvointivaltion lupauksia. Mutta mielipidekyselyt paljastavat noin neljäs- tai viidesosan vähemmistön, joka on heikosti sitoutunut hyvinvointivaltioon ja sen rahoitukseen. Tämän suuntainen kritiikki on muuta väestöä yleisempää esimerkiksi yrittäjissä. Julkisen keskustelun ja poliittisen liikehdinnän nojalla voi paikantaa myös muita säröjä. ** Keskiluokkaistumisen ja vaurastumisen myötä koettu hyvinvointi, mieliala (tai sen kääntöpuoli, masennus), työhyvinvointi ja yksityiselämä saavat lisää huomiota. Niiden vajeisiin on vaikea vastata hyvinvointivaltion politiikalla. Kansainväliset vertailut kuitenkin osoittavat, että onnellisuus riippuu asioista, joihin voidaan vaikuttaa yhteiskuntapolitiikalla: yhteiskunnan toimivuus, koettu elintaso, hyvinvointijärjestelmä ja tasa-arvoisuus. ** Ns. protestiäänestäminen välittää hylätyksi tulemisen kokemusta. Suuri osa väestön pienituloisimmasta viidenneksestä suunnittelee äänestävänsä perussuomalaisia. Ilman protestiäänestämistä huono-osaisten legitimiteettivajeet jäisi vähälle huomiolle. ** Toisenlaista säröä edustaa ekologisista uhista ponnistava talouskasvun kritiikki, degrowth- idea ja sitä säestävä, yksilöllisempi downshifting- eli leppoistamisvaatimus. Tuntemamme hyvinvointivaltio on kasvu- ja työllisyysriippuvainen. Kasvuttomuuden vaihtoehto rakennetaan radikaalille, vaikeasti toteutettavalle, työn ja tulojen uudelleenjaolle. Talouskriisin jälkeisessä tilanteessa on vielä vähemmän tilaa kasvuttomuuden idealle, mutta kaikkia mahdollisuuksia äänestää jaloillaan vähemmän työnteon puolesta ei voi tukkia politiikalla. Teoksessaan Vastademokratia Ranskalainen Pierre Rosanvallon esittää teesin epäluulon/epäluottamuksen ja vastademokratian ajasta, jossa politiikan lumo on haihtunut. Syntyy eräänlainen vastapolitiikka. Sen keinoja ovat valvonta, vastustaminen, tuomitseminen ja ilmiantaminen. Vastapolitiikka on tärkeää demokratialle, vaikka siinä on populismin ansa. Rosanvallon kiinnittää huomiota myös politiikan oikeudellistumiseen ja erimuotoisiin
oikeudenkäynteihin, tilin- ja selontekoihin) aivan kuin kansalaiset odottavat saavansa oikeudenkäynneiltä tuloksia, joita he eivät saa äänestämällä. Vaikka Ranska poikkeaa poliittiselta kulttuuriltaan Suomesta, vastapolitiikan merkit ovat tunnistettavia Suomessakin. Hallinnollinen ja toiminnallinen kyvykkyys: hallinnosta hallintaan 2000-luvun hyvinvointivaltioksi mielletty kokonaisuus on monitahoinen ja monikehäinen (EU, kansallisvaltio) organisaatioiden, poliitikkojen, puoli-itsenäisten toimijoiden (kuten 342 kunnan) ja ammattikuntien rykelmä, jota ei ohjaa yhteinen hyvinvointivaltiollinen tahto eikä yksi sosiaalimenojen kukkaro. Kelan tutkimusosaston oraakkelien yksi hämmästelyn aihe oli suomalainen hajanaisuus eli julkisen, lailla säädetyn ja yksityisen moninaiset kombinaatiot ja rahavirrat. Monimutkaistuminen on Suomea yleisempi, poliittisin teon tuotettu suunta. Yhteiskuntatutkimuksessa tätä kuvataan siirtymänä hierarkkisesta hallinnosta (administration) uuteen hallintaan (new governance), jonka yksi piirre ovat julkisen/yksityisen rajan ylitykset. Moninaisuudessaankin suomalainen sosiaalipolitiikka on ollut tehokasta ja edullista. Päätöksiä on saatu aikaan (esim. tulopoliittisten sopimusten yhteydessä), päätökset on pystytty laittamaan toimeen ja sosiaaliturvan hallintokustannukset ovat olleet kohtuulliset. Samalla kun keskusohjauksen purkamisella, desentralisoinnilla ja yksityistämisellä on pyritty vastaamaan ajan haasteisiin, on luotu uusia hallinta-ongelmia. Työmarkkinasopimusten kautta toteutunut hallinta on heikentymässä; valtion ja kuntien suhteessa on pysyvää kitkaa; terveydenhuolto tuottaa osaoptimointia. Kilpailutus tuottaa uusia transaktiokustannuksia, kömmähdyksiä ja alituisia oikeudenköyntejä, palvelujen inhimillinen sisältö puristetaan laadun käsitteeseen ja sterilisoitu laatukin saa vähäisen painon hinnan rinnalla. Informaatio-ohjaus ei vastaa odotuksia. Palvelujen uudistamisessa on siirrytty kohti hankkeita, ohjelmia ja projekteja. Näin pyritään sitomaan monia tahoja uusien ratkaisujen löytämiseen ja juurruttamiseen. Samalla kuitenkin projektiyhteiskunnan tuloksellisuuteen kohdistetaan epäilyjä. Jäävätkö uudet ratkaisut ja toimintatavat kovin pisteittäisiksi ja katkonaisiksi? Sata-komitean valossa myös päätösten aikaansaaminen on vaikeutunut. Kiperin hallinta- ja ohjausongelma on terveydenhuollossa. Miten käytettävissä olevat voimavarat saadaan kohdennetuksi järkevästi, koska nykyiset ohjausinstrumentit eivät tähän riitä? Monikanavaisen rahoituksen ongelmista ja terveydenhuollon rakenteiden sisältämistä eriarvoisuudesta on suhteellisen laaja yhteisymmärrys. Työterveyshuollon vahvuus on sen maksuttomuus ja nopea erikoislääkärille pääsy, vastakohtana sille, että terveyskeskuksiin pääsy on maksullista, palvelujen saatavuudessa on viiveitä ja erikoislääkärille pääsy on vaikeaa. Hyvinvoinnin hallinta ulottuu myös yksilöiden käyttäytymiseen. Hyvinvointitavoitteita ei voi saavuttaa ilman, että yksilöt käyttäytyvät ko. tavoitteiden suuntaisesti. Luokka- ja sukupuolijakoihin kiinnittyvät terveyserot ovat kiperä ongelma. Terveyspalvelut voidaan periaatteessa järjestää ja kohdentaa oikeudenmukaisemmin. Silti terveyseroja ei voi poistaa ilman yksilöiden terveyskäyttäytymisen muutoksia. Sosiaalipolitiikan kansalaisiin kohdistuukin monenlaisia aktivoinnin, kannustamisen, vastuuttamisen, valmentamisen ja valistamisen tekniikoita. Juho Saari ja Heikki Hiilamo ovat lanseeranneet mahdollisuuksien politiikan. Sellaisena kuin se esitellään Tulevaisuuden voittajat - julkaisussa, se vaatisi kuitenkin perusturva- ja perhepoliittisten järjestelmien (instituutioiden) uutta
läpikäyntiä. Voi kysyä, onko siihen poliittista valmiutta näin nopeasti Sata-komitean jälkeen. Toisaalta sosiaalityön ja sosiaalialan rooli mahdollisuuksien politiikassa sivuutetaan. Kenen vastuu? Keskustelu hyvinvointivaltion rajoista siirtyy aina keskusteluun eri tahojen vastuusta. Stakesilla oli vuosina 2005 2006 projekti Hyvinvointivaltion rajat. Sen tehtäväksi asetettiin pohtia julkisen hyvinvointivastuun painopisteitä sekä julkisen vallan, kansalaisyhteiskunnan, perheiden ja markkinoiden välistä työnjakoa. Yleinen keskustelu vastuun- ja tehtäväjaon periaatteista ei hevin johda mihinkään. Kansalaisten elämän ehdot syntyvät ennen kaikkea markkinoilla (työmarkkinat, kulutus) ja perheissä. Hyvinvointivaltion ideana on tasoittaa näissä syntyneitä hyvinvoinnin eroja ja jakoja. Toisaalta perheet, järjestöt, kirkot, yritykset ja markkinat voivat tuottaa ja ovat aina tuottaneet samoja hyvä asioita (hoivaa, apua, hoitoa, terveyspalveluja, vakuutuksia jne.) kuin valtiokin. Muutama vuosikymmen sitten yhteisvastuun käsitteellä viitattiin valtion ja kollektiivisten hyvinvointitehtävien laajenemiseen. Nyt sosiaali- ja terveysministeriön dokumentit viittaavat sillä näiden muiden tuottajien houkutteluun mukaan valtiojohtoiseen kokonaisuuteen. Välineinä ovat myös taloudelliset subventiot (lasten kotihoidon ja omaishoidon tuki, ostopalvelut, palvelusetelit, Kela-korvaukset.. ) ja mekanismina yhä useammin kilpailutus. Keskusteluun nouseva oma vastuu on epämääräinen ja monitahoinen asia. Se voi ensinnäkin tarkoittaa toimeentulovastuun siirtoa yksilöille ja perheille. Tätä on tehty viime laman jälkeen esimerkiksi heikentämättä etuuksia, tarveharkinnalla, vastikkeellisuudella, vakuutusmaksujen korotuksella. Perusturvaetuuksien heikkenemisestä tuskin tarvitsee muistuttaa. Vähimmäisetuuksien (työmarkkinatuki, toimeentulotuki) saajien perhevastuu korostuu suhteessa ansioetuuksien yksilökohtaisuuteen. Myös läheisten vastuu vanhojen ihmisten auttamisesta on lisääntynyt. Vastuun siirto ei tosin ole ollut yksisuuntaista, sillä toisaalta yksilöiden hyvinvointioikeuksia on vahvistettu perus- ja muin oikeuksin ja takuin. Mutta omalla tai yksilön vastuulla viitataan myös käyttäytymiseen, joka tuottaisi mahdollisimman vähän sosiaalipoliittista kuormaa eli toivetta, että yksilöt huolehtisivat toimintakyvystään, terveydestään, avioliittojen kestävyydestä, lapsistaan, omaisistaan, lähimmäisistään, työllistyvyydestään jne. Näin voi toivoa, vaikka elämä on riskikästä ja satunnaista: avioliitot hajoavat, sairaudet osuvat kohdalle, masennus valtaa eikä koulutuskaan aina takaa työtä. Ihmiset myös spontaanisti, ilman valtion käskyä, tekevät vapaaehtoistyötä tai vähintään osallistuvat kampanjoihin ja keräyksiin. Yleistä retoriikkaa vaikeampi on muotoilla sellaisia sosiaalieettisesti kestäviä periaatteita, joilla oma vastuu sisäistetään sosiaali- ja terveysjärjestelmiin. Kukaan tuskin vastustaa ajatusta, että vanhemmat ovat vastuussa lapsistaan. Mutta mitä muuta se tarkoittaa kuin itsestäänselvyyttä? Tarkoittaisiko se, että lapsilisä, julkinen päivähoito, neuvola tai lastensuojelu pitäisi lakkauttaa, heikentää tai tehdä riippuvaksi vanhempien onnistumisesta? Tai tarkoittaisiko se, että silloin kun kodit epäonnistuvat, lapset pitäisi jättää oman onnensa nojaan? Pitäisikö vanhempien elatusvastuu ulottaa opiskeleviin lapsiin ja esimerkiksi nurkan takana odottaviin yliopistojen lukukausimaksuihin? Toinen esimerkki. Ajoittain esille nousee oma terveysvastuu ja terveyspalvelujen tekeminen riippuvaksi omasta käyttäytymisestä. Se edellyttäisi kuitenkin mahdottomia eettisiä rajanvetoja ja olisi sosiaalisesti epäoikeudenmukainen. Väitän, että terveys on jo nyt riittävän riippuva omasta hyvä- ja huono-osaisuudesta ja sen luomasta elämänhallinnasta. Vastuudiskurssin sijaan hyödyllisemmältä avaukselta vaikuttaa Tulevaisuuden voittajat- kirjassa esitellyt uusien mahdollisuuksien ja myönteisten siirtymien ideat. Kuten sanoin, ongelma on, löytyykö järjestelmien perkaamiseen poliittista energiaa.
Myös varautuminen vanhuuteen vapaaehtoisten eläkkeiden, muun säästämisen, asuntovarallisuuden realisoinnin tai mahdollisen vapaaehtoisen hoivavakuutuksen avulla nousee keskusteluun. Kansalaiset toimivat jo nyt jossain määrin näin. Ongelmana on kuitenkin pelisääntöjen epäselvyys ja läpinäkymättömyys: on vaikea tietää, mitä julkiselta taholta voi tulevaisuudessa odottaa. Kenelle ja millaisia palveluja tarjotaan? Nouseeko esityslistalle esimerkiksi perinnöksi ajatellun omaisuuden (asunto, säästöt, metsä) käyttöönotto julkisen hoidon kustannuksiin? Omaisuuden merkitys on kasvanut uudenlaisten sijoitusmarkkinoiden ja -tuotteiden sekä varallisuuserojen kasvun myötä. Pitäisikö sillä olla sosiaalipoliittisia seurauksia? Radikaalit poliittiset päätökset anglosaksisen mallin ja sen oman vastuun suuntaan näyttävät epätodennäköisiltä (ilman suuria katastrofeja). Todennäköisemmin hyvinvointivaltion rajat jos niitä ei pystytä siirtämään ilmenevät hiipivinä rapautumisena, kuten jo tähänkin saakka. Anneli Anttonen ja Jorma Sipilä kirjoittivat vuonna 2000, että pohjoismaisessa keskustelussa hyvinvointivaltio ymmärretään kansalaisten tahdon ja poliittisen voiman aikaansaamaksi kollektiiviksi, joka ilmentää laaja-alaista solidaarisuutta ja halua huolehtia myös huono-osaisista yhteiskunnan jäsenistä. Tämä ymmärrys vastaa aika kehnosti suomalaisia realiteetteja. Syy ei ole vain tai ensisijaisesti sosiaali- ja terveyspoliittisissa järjestelmissä, vaan parin viime vuosikymmenen aikaisissa rakenteellis-mentaalisten muutosten ja koko yhteiskuntapolitiikan yhteisvaikutuksessa. Veropolitiikka saa ottaa suuren osan tuloerojen kasvusta kontolleen. Stakesin hankkeessa muotoilimme silloisen ylijohtajan Matti Heikkilän johdolla Oikeus ja kohtuusnimiseen raporttiin seuraava julkista vastuuta koskeva sosiaalieettinen periaate Mitä perustavammanlaatuiset inhimilliset tarpeet ovat uhattuina ja mitä heikommat ovat yksilöiden omat voimavarat selvitä, sitä vahvemmat ovat yksilön oikeudet ja sitä selkeämpi on julkisen vallan velvollisuus järjestää toimeentulo ja sosiaali- ja terveyspalvelut. Näinhän sosiaalipolitiikka monestakaan syystä ei toimi. Työmarkkinoiden sisäpiirin tai keskiluokan intressit ovat etuoikeutettuja tilanteessa, jossa kasvu ja kilpailukyky dominoivat yhteiskuntapolitiikkaa. Pohjoismaiset yhteiskunnat pyrkivät pitämään koko väestön universaalin hyvinvointivaltion piirissä. Sosiaalipolitiikan opissa keskiluokan mukanaolo ajatellaan tärkeäksi veronmaksuhalukkuuden ja ns. uudelleenjaon paradoksin kannalta. ja keskiluokan mukanaolo edellyttää ansioperusteista sosiaalivakuutusta, ennen muuta eläkkeitä, sekä laadukkaita terveys- ja sosiaalipalveluja. Vähäosaisten luottamuksen säilyttäminen näyttää olevan vähemmän tärkeää ainakin Suomessa. Brittiepidemiologit Richard Wilkinson & Kate Pickett (2009) The Spirit Level. Why More Equal Societies Almost Always Do Better ovat koonneet vakuuttavan paketin siitä, miten länsimaiden keskinäisessä vertailussa sosiaalisten ongelmien yleisyyttä ei selitä tulotaso vaan tulojen jakautuminen. Mitä suurempaa on eriarvoisuus, sen yleisempiä ovat mm. teiniraskaudet, väkivalta, liikalihavuus ja päihdeongelmat. Tulevaisuuden voittajat asettaa eriarvoisuuden vähentämisen 2010-luvun hyvinvointivaltion yhdeksi tavoitteeksi. Tasa-arvoisilla rakenteilla ja tulonjaolla voidaan sekä lisätä onnellisuutta että ehkäistä sosiaalisia ongelmia. Lähteitä Anttonen, Anneli & Sipilä, Jorma (2000) Suomalaista sosiaalipolitiikkaa. Vastapaino. Hiilamo, Heikki ym. (2010) Hyvinvoinnin turvaamisen rajat. Näköaloja talouskriisin ja hyvinvointivaltion kehitykseen Suomessa. Kelan tutkimusosasto. Julkunen, Raija (2006) Kuka vastaa? Hyvinvointivaltion rajat ja julkinen vastuu. Stakes. Saari, Juho (toim.) (2010) Tulevaisuuden voittajat Hyvinvointivaltion mahdollisuudet Suomessa. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta.
Soininvaara, Osmo (2010) Sata-komitea. Miksi asioista päättäminen on niin vaikeaa. Teos. Taimio, Heikki (toim.) (2010) Hyvinvointivaltion suunta nousu vai lasku? TSL.
Demografin fram till 2050 ett hot mot välfärden? 1 dec 2010, Helsingfors. Andreas Bergh Department of Economics, Lund University Ratio & IFN
Bergh, A. (2008). "Explaining the Survival of the Swedish Welfare State: Maintaining Political Support through Incremental Change." Financial Theory and Practice 32(3): 233-254.
Bakgrund Alla samhällen måste hantera omfördelning över livet, och försäkring mot risker sjukdom, arbetslöshet och risken att behöva mycket stöd vid hög ålder.
Åldersprofiler för produktion och konsumtion i USA, 2000
Institutionella lösningar varierar stat Familj & civilsamhälle marknad och demografiska förändringar innebär utmaningar för alla samhällen inte bara för välfärdsstater.
Demografiska förändringar Ökad medellivslängd Minskat barnafödande
Befolkningens åldrande i Sverige Sverige 1900 Sverige 2000 95+ Män 90+ 85-89 80-84 Kvinnor Män 90-94 85-89 80-84 Kvinnor 75-79 75-79 70-74 70-74 65-69 65-69 60-64 60-64 55-59 55-59 50-54 50-54 45-49 45-49 40-44 40-44 35-39 35-39 30-34 30-34 25-29 20-24 25-29 20-24 15-19 10-14 5-9 0-4 15-19 10-14 5-9 0-4 6 4 2 0 0 2 4 6 4 3 2 1 0 0 1 2 3 4 Percent Percent NB: Det är minskat barnafödande ej ökad livslängd som skapar utmaningar under en övergångsperiod!
Befolkningsstruktur i förändring Hög fertilitet transition låg fertilitet
Andel vuxna i Sverige Är 67-åringar gamla eller vuxna?
Äldres sysselsättning Sysselsättning i gruppen 65-74 år 2005: 10% 2007: 11% 2009: 12,5% Om trenden fortsätter
Andel vuxna i Sverige Vid fortsatt ökning av sysselsättnin g bland 65-74åringar.
Slutsats Ökad sysselsättning är nyckeln Konstant andel av livet i lönearbete. Nu: i arbete mellan 20 och 40, lever till 80 Framtid: i arbete mellan 25 och 50,
Vad betyder detta för välfärdsstaten? Anpassning till nya demografiska omständigheter Arbetsincitament, ökad privat finansiering, ökad valfrihet. Pensionssystemet Sjukvård, äldreomsorg Skola, högre utbildning och arbetsmarknad
Incitament att arbeta längre Fempartiöverenskommelse om nytt pensionssystem.
Topping up Ökade möjligheter att kombinera privat och skattefinansierad välfärd Pensionssparande Äldreomsorg Sjukvård?
Utbildning och arbetsmarknad Kan inträde på arbetsmarknaden tidigareläggas? Studiemedelssystem, poängpremie? Få vill arbeta längre än till 65 varför? Stel arbetsmarknad 2005: 7 procent bytte jobb i Sverige, 25 procent i Danmark (enl. Svenskt näringsliv)
Slutsats Demografiska förändringar utmanar välfärdsstaten Kan hanteras med reformer av pensioner, äldreomsorg, sjukvård, arbetsmarknad och utbildning Ingen kollaps förestående 2020 och 2030 talen blir jobbiga (i Sverige) Höjd pensionsålder låter jobbigt jobba samma andel fullt möjligt.
Invandringens betydelse för andelen 65+ år i Sverige 25 20 percent 15 10 5 0 1930 1940 1950 1960 1970 1980 1990 2000 Actual Without migration Bengtsson och Scott 2005