Raportti Turvetuotannon vesiensuojelumenetelmien kartoitus Kyrönjoen valuma-alueella 13.9.2011 Inka Ahonen Ville Santala Harjoittelija, ympäristönsuojeluyksikkö Ympäristö ja luonnonvarat -vastuualue Etelä- Pohjanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus (ELY)
Sisällysluettelo 1. JOHDANTO... 4 2. TURVETUOTANNON VAIKUTUKSET VESISTÖIHIN... 6 2.1. Vaikutukset vesien määrään... 6 2.2. Päästöt ja niiden vaikutukset pintavesiin... 6 2.3. Vaikutukset pohjaveteen... 8 3. TURVETUOTANNON VESIENSUOJELUMENETELMÄT... 9 3.1. Perusrakenteet...11 3.1.1. Sarkaojarakenteet...11 3.1.2. Laskeutusallas...13 3.2. Virtaamansäätö...15 3.3. Pintavalutuskenttä...16 3.4. Kasvillisuuskenttä/-allas...18 3.5. Kemiallinen puhdistus...20 3.6. Muut menetelmät...22 3.6.1. Maaperäimeytys...22 3.6.2. Salaojitus...22 4. TARKKAILU... 23 4.1. Käyttötarkkailu...23 4.2. Päästötarkkailu...24 4.3. Vaikutustarkkailu...26 5. TURVETUOTANTO KYRÖNJOEN VALUMA-ALUEELLA... 28 6. MENETELMÄ... 31 6.1. Turvetuotantoalueiden tarkastukset...31 6.2. Tarkastetut turvetuotantoalueet...32 7. TULOKSET... 35 7.1. Perusrakenteet...35 7.1.1. Sarkaojarakenteet...36 2
7.1.2. Laskeutusaltaat...37 7.2. Virtaamansäätörakenteet...39 7.3. Pintavalutuskenttä...39 7.4. Kasvillisuuskenttä...41 7.5. Maaperäimeytys...42 7.6. Eristysojat...43 7.7. Käyttötarkkailu...43 8. JOHTOPÄÄTÖKSET... 44 9. LÄHTEET... 46 10. LIITTEET... 48 3
1. Johdanto Suomen kokonaissuoalan arvioidaan nykyisin olevan noin 9,5 miljoonaa hehtaaria, eli noin kolmannes maapinta-alastamme (Heikkinen 2008, 10). Geologian tutkimuskeskuksen (GTK) suorittamien turvevaratutkimusten mukaan maamme soista on teollisesti käyttökelpoisia noin 622 000 hehtaaria, tämä tarkoittaa vajaata 10 % koko suopinta-alasta. (Väyrynen ym. 2008, 21.) Vuonna 2008 turvetuotannossa oli noin 67 000 hehtaaria suota. Tämän lisäksi kuntoonpanossa ja tuotantokunnossa oli noin 9600 hehtaaria. (Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskus 2011.) Turvetta tuotetaan koko maassa, Ahvenanmaata lukuun ottamatta (Väyrynen ym. 2008, 20). Turvetuotantoa on harjoitettu Suomessa jo 125 vuotta. Tuotantoa kehitettiin voimakkaasti 1960 70-luvuilla ja turve nousi tärkeään asemaan kansainvälisen energiakriisin aikaan 1970-luvulla. (Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskus 2011; Väyrynen ym. 2008, 7.) Turvetta tuotetaan Suomessa ensisijaisesti lämpöenergiaksi. Teollisuus käyttää energiaturpeesta polttoaineenaan noin kolmanneksen, yhdyskunnat noin kolmanneksen ja pienkuluttajat loppuosan. Noin puolen miljoonan suomalaisen koti lämpiää turpeella. (Väyrynen ym. 2008, 19.) Energiaturpeen tärkeimmät tuotantoalueet sijaitsevat Pohjois- ja Etelä-Pohjanmaan maakunnissa sekä Keski-Suomen maakunnassa (Väyrynen ym. 2008, 20). Lisäksi turvetta käytetään mm. avomaiden maanparannukseen, kasvihuoneiden kasvualustaksi, kuivikkeeksi eläinsuojissa, kompostointiin sekä terveyden- ja kauneudenhoitoon. Niin kutsuttuja kasvu- ja ympäristöturpeita käytetään vuosittain 2,5 miljoonaa kuutiometriä ja niiden käyttö kasvaa tasaisesti noin 10 % vuodessa. (Väyrynen ym. 2008, 19; Turveteollisuusliitto ry 2011.) Ympäristö- ja kasvuturpeen tuotanto on merkittävintä Etelä-Pohjanmaalla, Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa (Väyrynen ym. 2008, 20). Turveteollisuusliitto haluaa edistää turvetuotantoa Suomessa, sillä turve on kotimaista energiaa ja sen tuotanto työllistää ihmisiä pääasiassa maaseudulla. Turve kuuluu paikallisiin polttoaineisiin, sillä suurin osa turpeesta tuotetaan alle sadan kilometrin etäisyydellä lopullisesta käyttöpaikasta. Turvetuotannon kaikki vaiheet raaka-aineesta loppukäyttöön ovat kotimaisissa käsissä. (Väyrynen ym. 2008, 20 21.) Turvetuotanto on luvanvaraista ja sitä valvovat aluehallinnon viranomaiset. Turvetuotannon sijoittumista ohjataan mm. maakuntakaavoilla, joissa huomioidaan myös soiden muut käyttötarpeet. Turvetuotantoa pyritään ohjaamaan ensisijaisesti soille, joiden luonnontilaisuutta ihminen on jo aiemmin häirinnyt, esimerkiksi ojituksilla. (Turveteollisuusliitto ry 2006; Väyrynen ym. 2008, 47.) 4
Ympäristölupahakemusta varten turvetuottajien tulee selvittää turvetuotantoon suunniteltujen soiden ympäristöarvot sekä mahdollisen tuotannon ympäristövaikutukset. Hakemuksen jälkeen viranomaiset sekä muut asianosaiset antavat turvetuotantohanketta koskevat lausuntonsa. Luvan myöntämisestä päättää aluehallintovirasto (AVI). Mikäli lupa myönnetään, annetaan lupaehdoissa tuottajalle lupamääräykset, joiden toteuttamista viranomaiset seuraavat. (Turveteollisuusliitto ry 2006; Väyrynen ym. 2008, 47 48.) Ympäristöluvan valvontaviranomaisina toimivat elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset (ELY-keskukset) sekä kunnan ympäristönsuojeluviranomaiset (Ympäristöhallinto 2010). Tämän selvityksen tarkoituksena on antaa yleiskuva turvetuotannon vesiensuojelumenetelmistä, sekä niiden toteuttamisesta Kyrönjoen valuma-alueella sijaitsevilla turvetuotantoalueilla. Raportissa esitellään vesiensuojelumenetelmien toimintaperiaatteita ja tavoitetehoja yleisellä tasolla. Lisäksi kartoitetaan turvetuotannon vesiensuojelun tilaa Kyrönjoen valuma-alueella. Aluksi käsitellään, mitä ympäristövaikutuksia turvetuotannolla on vesistöihin. Tämän jälkeen esitellään turvetuotannossa käytettävät vesiensuojelumenetelmät sekä tarkkailuohjelmat. Yleisosuuden jälkeen siirrytään aluekohtaiseen tarkasteluun, missä arvioidaan turvetuotantoalueiden vesiensuojelua Kyrönjoen valuma-alueella. Aluekohtaisessa katsauksessa otetaan huomioon ainoastaan ELY-keskuksen valvonnan alaiset turvetuotantoalueet, eli yli 10 hehtaarin suuruiset tuotantoalueet, joilla on voimassa oleva ympäristölupa. Katsauksessa kiinnitetään huomiota siihen, kuinka paljon tuotantoalueita ja ketä toimijoita alueella on. Tarkoituksena on selvittää, mitä vesiensuojelumenetelmiä on käytössä eri tuotantoalueilla, ja miten nämä menetelmät toimivat. Painopisteiden löytämiseksi valuma-alue on jaettu osavaluma-alueisiin. Kaikki raportissa käytetyt turvetuotantoalueiden pinta-alat on laskettu ympäristölupien mukaisista kokonaispintaaloista. Raportti on tehty Etelä-Pohjanmaan ELY-keskuksen toimeksiannosta ja sitä rahoittavat Kyrönjokirahasto sekä Turun yliopisto. Kartoitustyön ovat tehneet. Kaikki raportissa esiintyvät valokuvat ovat heidän ottamiaan. 5
2. Turvetuotannon vaikutukset vesistöihin Vaikka turve onkin paikallisesti potentiaalinen vaihtoehto fossiilisille polttoaineille, on sen tuotannolla myös merkittäviä haitallisia ympäristövaikutuksia. Turvetuotanto hävittää toiminta-alueen suoluonnon (Väyrynen ym. 2008, 26). Turvetuotanto vaikuttaa monella tavalla alueen ilmastoon, maankäyttömuotoihin, maisemaan sekä pinta- ja pohjavesiin. Lisäksi tuotannosta aiheutuu pöly- ja meluhaittoja, ja sillä on vaikutuksia alueen kalatalouteen. (Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskus 2011.) Turvetuotannon merkittävimmät ympäristövaikutukset kohdistuvat vesistöihin (Turvetuotannon tarkkailutyöryhmä 2006, 4). 2.1. Vaikutukset vesien määrään Turvetuotannon harjoittaminen vaikuttaa suoalueen vesien määrään. Kun tuotantoalue ojitetaan, suo eristetään ympäröivästä valuma-alueesta, jolloin veden liikkeet muuttuvat. Suon muodostamien vesivarastojen tyhjennys lisää tilapäisesti alapuolisten uomien virtaamia, mikä kasvattaa tulvariskiä. (Väyrynen ym. 2008, 27.) Suon vesivaraston pienentyminen ojituksen ja turpeen poiston seurauksena muuttaa alueen valumaoloja. Kuivina aikoina vettä ei tule lainkaan alapuoliseen vesistöön, kun taas kaatosateiden aikana vesi poistuu ojitetulta tuotantoalueelta nopeasti, ellei virtaamaa säädetä. (Väyrynen ym. 2008, 27 28.) Tuotantovaiheen jälkeen alueen hydrologiset olosuhteet vaihtelevat. Metsitettynä tai viljelykäyttöön hyödynnettynä entisen tuotantoalueen valumaolot pysyvät muuttuneina. Mikäli entinen tuotantoalue sen sijaan vesitetään uudelleen, suoalueen hydrologinen tila palautuu vähitellen lähemmäksi alkuperäistä tilaa. (Väyrynen ym. 2008, 28.) 2.2. Päästöt ja niiden vaikutukset pintavesiin Turvetuotantoalueilta huuhtoutuu vesistöihin ravinteita, liuennutta orgaanista eli eloperäistä ainetta (humusta), kiintoainetta ja rautaa (Turvetuotannon tarkkailutyöryhmä 2006, 4). Suon ojittaminen ja kuivattaminen vapauttavat runsaasti liukoisia aineita ja kiintoainetta, jotka osittain huuhtoutuvat vesistöön. Vedessä orgaanisten ainesten hajoaminen kuluttaa happea, mikä lisää liuenneiden aineiden huuhtoutumista vesistöön. (Turvetuotannon tarkkailutyöryhmä 2006, 4; Väyrynen ym. 2008, 28.) Tällöin lisääntyvät fosfori- ja typpiravinteiden, raudan sekä liuenneen orgaanisen aineen pitoisuudet alapuolisessa vesistössä (Väyrynen ym. 2008, 28). Vuonna 2008 turvetuotannon osuus Suomen vesistöjen fosforikuormituksesta oli 0,7 % ja typpikuormituksesta 1,0 % (Suomen ympäristökeskus 2010). Vaikka 6
turvetuotannon osuus koko maan vesistöjen kokonaiskuormituksesta on pieni, voi sillä paikallisesti olla merkittävä vaikutus vedenlaatuun (Turvetuotannon tarkkailutyöryhmä 2006, 4). Vesistössä turvetuotannon vaikutus voidaan nähdä muun muassa veden tummentumisena, valaistun vesikerroksen ohentumisena, samentumisena, happipitoisuuden vähentymisenä ja ravinnepitoisuuksien nousuna sekä kasvillisuuden ja levänkasvun lisääntymisenä. Muutoksia näkyy myös pohjan laadussa liettymisenä, eloperäisen aineen sedimentaation kasvuna ja pohjaeläinlajiston muuttumisena ja yksipuolistumisena. Turvetuotantoalueen kuivatusvesien johtamisen vaikutukset lisääntyvät ajan myötä. (Väyrynen ym. 2008, 28 29.) Pohjamaalajin vaikutus alapuoliseen vesistöön korostuu tuotettavan turvekerroksen vähentyessä. Ojitukset, etenkin happamilla sulfaattimailla, voivat aiheuttaa alapuolisessa vesistössä happamoitumista ja metallien huuhtoutumista. Koska eliöiden varhaiset kehitysvaiheet ovat erityisen herkkiä happamuudelle ja metallikuormitukselle, voi lyhytaikainenkin happamuuspiikki olla kohtalokas. Muutokset heikentävät veden ja vesistön käyttökelpoisuutta sekä talousvetenä että virkistyskäytössä (esim. kalastuksessa). (Väyrynen ym. 2008, 28 29.) Jokivesissä hetkelliset kriittisten ajankohtien kuormitukset ovat merkityksellisiä jatkuvan kuormituksen lisäksi. Jokivesissä kiintoaine voi sedimentoitua suvantoihin. Kiintoaineen aiheuttamat vesistöhaitat ovat yleensä suurempia pienissä sivu-uomissa ja puroissa, joissa voi esiintyä tukkeutumista ja eroosiota. Järvissä muutokset ovat vähittäisiä. (Väyrynen ym. 2008, 28 29.) On huomattava, etteivät turpeen tuotantomäärät suoraan korreloi turvetuotannosta aiheutuvien ympäristövaikutusten kanssa. Kun tarkastellaan turvetuotannon ympäristövaikutuksia, tuotantomääriä oleellisempia ovat käytössä olevat vesiensuojelumenetelmät, tuotantopinta-ala sekä tuotantoalueella vallitsevat sääolosuhteet. (Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskus 2011.) Turvetuotannon vesistökuormitus vaihtelee vuosittain, vuodenajoittain sekä alueen maantieteellisen sijainnin mukaan. Turvetuotannon aiheuttamat ympäristövaikutukset eivät rajoitu ainoastaan tuotantokauden ajalle, sillä myös keväällä ja syksyllä, sekä sateisina talvina huuhtoutuu ravinteita ja kiintoainetta. Yleisesti suurin vesistökuormitus aiheutuu tuotantoalueen kuntoonpanovaiheessa, mutta kuormitus on huomattavaa myös suurten virtaamien aikana. (Väyrynen ym. 2008, 28 29.) 7
Turvetuotanto on merkittävä kuormittaja alueilla, joilla turvetuotantoalueiden osuus valuma-alueen pintaalasta on suuri tai jotka sijaitsevat vesistöjen latvoilla. Haitat voivat korostua vielä useiden tuotantoalueiden yhteisvaikutuksen ja muiden toimintojen aiheuttaman taustakuormituksen vuoksi. Tuotantoaluekohtaisissa ominaispäästöissä on suurta vaihtelua veden ja turpeen laadusta sekä valunnasta johtuen. Vesiensuojelutoimenpiteillä voidaan huomattavasti vaikuttaa ominaispäästöihin. (Väyrynen ym. 2008, 28 29.) 2.3. Vaikutukset pohjaveteen Suon kuivatus turvetuotantoa varten voi aiheuttaa paikallista pohjaveden pinnan alentumista. Kivennäismaahan ulottuva ojitus voi saada aikaan pohjaveden virtaussuunnan muuttumista tai pinnan alentumista myös tuotantoalueen ulkopuolella, ja näin vähentää pohjaveden saatavuutta. Ojitus voi aiheuttaa myös pohjaveden purkautumista tuotantoalueelle. (Väyrynen ym. 2008, 29.) Jos tuotantoalueen vesiä suotautuu pohjaveden muodostumisalueelle, ne voivat aiheuttaa esimerkiksi rauta-, mangaani- tai humuspitoisuuden lisääntymistä, ja näin heikentää pohjaveden laatua. Pohjaveden pilaaminen on kiellettyä ja ympäristölupahakemusta käsiteltäessä otetaankin aina huomioon turvetuotantoalueen sijainti suhteessa pohjavesialueisiin. (Väyrynen ym. 2008, 29.) 8
3. Turvetuotannon vesiensuojelumenetelmät Turvetuotannon ympäristövaikutusten vähentämiseksi tulee jokaisella tuotantoalueella toteuttaa sille parasta käyttökelpoista tekniikkaa (BAT) ja ympäristön kannalta parasta käytäntöä (BEP) (Väyrynen ym. 2008, 33). Näiden toimintamallien ansiosta turvetuotannon aiheuttama typpikuormitus on vähentynyt noin 8 prosenttia ja fosforikuormitus noin 9 prosenttia vuosien 1993 1995 vertailujaksosta vuosiin 2001 2003. Kiintoaineen vähenemäksi samalla ajanjaksolla arvioitiin noin 32 prosenttia. (Leivonen 2005, 24 25.) Vesiensuojeluratkaisuilla voidaan siis vaikuttaa merkittävästi turvetuotannon vesistökuormitukseen. Ympäristönsuojelulaissa parhaalla käyttökelpoisella tekniikalla tarkoitetaan mahdollisimman tehokkaita ja kehittyneitä, teknisesti ja taloudellisesti toteuttamiskelpoisia tuotanto- ja puhdistusmenetelmiä. Käsite pitää sisällään toiminnan suunnittelu-, rakentamis-, ylläpito- ja käyttötapoja, joilla voidaan ehkäistä toiminnan aiheuttama ympäristön pilaantuminen tai tehokkaimmin vähentää sitä (YSL 3 k 4). Vaatimuksena paras käytäntö tarkoittaa menetelmää, jolla tehokkaimmin saavutetaan yleisesti korkea taso koko ympäristönsuojelussa. Toiminnassa noudatetaan ympäristön pilaantumisen ehkäisemiseksi tarkoituksenmukaisia ja kustannustehokkaita eri toimien yhdistelmiä, kuten työmenetelmiä sekä raakaaine- ja polttoainevalintoja (ympäristön kannalta parhaan käytännön periaate, YSL 4 k 4). Niin kutsutut perusrakenteet, eli sarkaojat, lietesyvennykset, lietteenpidättimet ja laskeutusaltaat vaaditaan jokaiselta turvetuotantoalueelta (Turveteollisuusliitto ry 2009, 1 4). Lisäksi tuotantoalueilla tarvitaan perusrakenteiden ohella tehostetumpaa vesienkäsittelyä. (Väyrynen ym. 2008, 34.) Paras käyttökelpoinen tekniikka määritellään jokaisella turvetuotantoalueella tapauskohtaisesti. Määrittelyssä otetaan huomioon tuotantoajan pituus sekä erityisolosuhteet (esim. maanomistussuhteet ja topografia). Yleisesti turvetuotannossa parhaaksi käyttökelpoiseksi tekniikaksi mielletään kuivatusvesien pintavalutus tai kemiallinen puhdistus. Uusilla tuotantoalueilla vesienkäsittelyn on oltava vähintään yhtä tehokasta kuin pintavalutus. Vesien käsittely on tehokkainta, kun pintavalutus tapahtuu ympärivuotisesti. 9
Tämän toteuttaminen on kuitenkin haasteellista etenkin pienillä tuotantoalueilla, joilla ei välttämättä ole mahdollisuuksia sähköistettyyn veden pumppaukseen. (Väyrynen ym. 2008, 34 35.) Mikäli jo tuotannossa olevilla alueilla ei ole mahdollisuutta pintavalutuksen käyttöön (esim. pintavalutukseen sopivia alueita ei ole käytettävissä), tehostetaan vesienkäsittelyä muilla menetelmillä, kuten kasvillisuuskentillä, -altailla tai kemiallisella puhdistuksella. Näillä tuotantoalueilla voidaan tarpeen mukaan myös yhdistää eri vesienkäsittelymenetelmiä, jotka eivät yksistään täytä ohjeellisia mitoitusarvoja. Tällöin puhdistusmenetelmän toimivuutta voi olla tarpeen tarkkailla tehostetummin. (Väyrynen ym. 2008, 34 35.) Kaikki turvetuotannon ulkopuoliset vedet pyritään eristämään tuotantoalueesta. Tämä tapahtuu ympäröimällä tuotantoalue eristysojilla, joihin ei saa laskea tuotantoalueelta tulevia kuivatusvesiä. Eristysojat on sijoitettava niin, ettei niihin pääse irtonaista turvetta tuotannon yhteydessä tai lastauksen aikana. Eristysojat kaivetaan tuotantoalueelle ensimmäisenä. Mikäli eristysojia ei pystytä kaivamaan, on ulkopuolisten alueiden vesimäärä ja kuormitus otettava huomioon vesienkäsittelyssä. (Väyrynen ym. 2008, 34 35.) Turvetuotantoalueella käytettävät kuivatusrakenteet ja vesiensuojelumenetelmät suunnitellaan jo ympäristölupavaiheessa. Lupahakemukseen liitetään tuotantoalueen suunnitelmakartta, joka osoittaa vesien laskusuunnat sekä toteutettavat vesienkäsittelyrakenteet. Yleensä turvetuotantoalue koostuu useammasta tuotantolohkosta, joilla voi kaikilla olla erilaiset maastoolosuhteet (vedenjakajat, kaadot), tällöin tarvitaan jokaiselle tuotantolohkolle myös omat vesiensuojelurakenteet. Kuivatus suunnitellaan tietenkin niin, että päästöjä syntyy mahdollisimman vähän. (Väyrynen ym. 2008, 35.) Turvetuotannosta aiheutuvilla päästöillä on haitallisin vaikutus vesistöön kesällä, kun vesistön virkistyskäyttö on runsaampaa ja olosuhteet esimerkiksi levien kasvulle ovat suotuisimmat. Toisaalta myös 10
vesienkäsittelymenetelmät toimivat tehokkaimmin sulan maan aikana. Vesienkäsittelyn on kuitenkin oltava toiminnassa vuoden ympäri, sillä huomattava osa vesiin tulevasta kuormituksesta tulee myös syksyllä, keväällä ja talvella. Ravinnekuormituksen ja happea kuluttavan kuormituksen vähentämiseksi täytyy päästöjä pienentää mahdollisimman tehokkaasti myös talvella ja tulva-aikoina. (Väyrynen ym. 2008, 34 35.) Turvetuotannon vesiensuojelumenetelmien tehosta eri olosuhteissa (maantieteellinen sijainti, vuodenajat) tiedetään vielä varsin vähän. Sekä vesiensuojelumenetelmät että -laitteet tarvitsevat kehittämistä. Erityisesti tarvitaan ratkaisuja talviaikaiseen sekä sellaisten tuotantoalueiden vesienkäsittelyyn, joilla ei voida käyttää pintavalutusta. (Väyrynen ym. 2008, 34 35.) Turveteollisuusliiton mukaan pelkästään turvetuotannon suurimmat yritykset investoivat vesienkäsittelyyn yli 20 miljoonaa euroa 12 vuodessa (vuonna 2005 päättyneen valtakunnallisen vesiensuojelun tavoiteohjelman aikana). Lisäksi varoja on käytetty selvityksiin, omaan ja urakoitsijatyöhön sekä tutkimusja kehitystoimintaan. (Turveteollisuusliitto ry 2006.) Kaikki kappaleessa olevat kuvat ovat Turveteollisuusliiton kuvapankista (www.turveteollisuusliitto.fi -> Ohjeita -> Turvetuotannon vesienpuhdistusmenetelmät). Alla esitetyt vesiensuojelumenetelmien kuvaukset pohjautuvat Turveteollisuusliiton vuonna 2009 julkaisemaan Turvetuotannon vesienpuhdistusmenetelmät - oppaaseen. 3.1. Perusrakenteet Turvetuotannon vesiensuojelun perusrakenteet, toisin sanoen sarkaojarakenteet sekä laskeutusaltaat, ovat käytössä vesienkäsittelyn perusratkaisuna kaikilla turvetuotantoalueilla. 3.1.1. Sarkaojarakenteet Sarkaojarakenteilla tarkoitetaan tuotantoalueen sarkaojien päihin kaivettuja lietesyvennyksiä, näiden jälkeen seuraavia päisteputkia ja putkiin kiinnitettäviä lietteenpidättimiä. Sarkaojarakenteet soveltuvat tuotantoalueen kuivatusvesien kiintoaineen ja niihin sitoutuneiden ravinteiden poistoon, rakenteet ovat toiminnassa ympärivuotisesti kaikilla tuotantoalueilla. Lietesyvennysten ja pidättimien tarkoituksena on tasata veden virtaamaa sekä pidättää kiintoainetta. Lietteenpidätin (päisteputkipidätin) on sarkaojan alapäähän, päisteputkeen asennettu rakennelma tai mekaaninen laite, joka padottaa vettä sarkaojaan. Kun vesi patoutuu, sen virtaama hidastuu, jolloin veden 11
mukana kulkeutuvaa kiintoainetta laskeutuu ojan pohjalle ja lietesyvennykseen. Pidätintä asennettaessa on oltava tarkkana, ettei lietteenpidätin padota vettä tuotantokentälle. Lietteenpidätin valmistetaan usein muovista ja se asennetaan päisteputken sarkaojan puoleiseen päähän. Lietteenpidättimen on estettävä irtoturpeen pääsy päisteputkeen rankkasateiden aikana. Pidättimen rakenteina voidaan käyttää erikokoisia ja rakenteeltaan vaihtelevia sihtiputkia. Erilaisia lietteenpidätinmalleja ovat muun muassa muovinen T-sihtiputki, metallinen sihtiputki, muovinen jumboputki, Väisäsen putki, sakkasalpa sekä lappo. Sarkaojien päissä olevien päisteputkien kautta kuivatusvedet johtuvat sarkaojasta kokoojaojaan ja edelleen laskeutusaltaaseen. Päisteputket padottavat vettä ojiin ja pienentävät ojaeroosiota. Päisteputkena käytetään tavallisesti 110 160 millimetrin paksuista muoviputkea. Putken pituus on yleensä 18 24 metriä, jotta turvetta ei joutuisi koneilla työskenneltäessä sarkaojan lietesyvennykseen. Päisteputket toimivat myös rumpuina työkoneiden liikkuessa saralta toiselle. Sarkaojat ja niissä olevat lietesyvennykset tyhjennetään tarvittaessa, kuitenkin vähintään kerran vuodessa. Sarkaojien puhdistus suoritetaan yleensä tuotantokauden päättyessä. Lietesyvennyksen tyhjennyksen yhteydessä on varottava, ettei lietteenpidätin rikkoudu. Lisäksi on huolehdittava, että lietteenpidätin on paikallaan myös puhdistuksen jälkeen. Lietteenpidättimien tulee olla tarpeeksi kestäviä, etteivät ne hajoa 12
puhdistustöiden aikana tai talvella. Pidättimien täytyy myös olla helposti ja nopeasti puhdistettavissa. Niitä tulee tarkkailla jatkuvasti tuotantotyön yhteydessä ja varsinkin sadejakson jälkeen, mahdollisten tukkeutumien vuoksi. Tukkeutuneet lietteenpidättimet avataan ja puhdistetaan esimerkiksi harjalla. 3.1.2. Laskeutusallas Laskeutusallas on tuotantoalueen läheisyyteen kaivettu allas, johon tuotantoalueen kuivatusvedet johdetaan. Laskeutusaltaan tarkoituksena on poistaa vedestä kiintoainetta ja sen mukana kulkevia ravinteita ympärivuotisesti. Laskeutusaltaista on käyttökokemusta 1980-luvulta lähtien. Laskeutusallas on tavallisin menetelmä kiintoaineen ja siihen sitoutuneiden ravinteiden erottamiseksi tuotantoalueen kuivatusvesistä. Roudattomana kautena laskeutusaltaan keskimääräinen kuormitusreduktio (kiintoaineen osalta) on 30 40 %. Laskeutusaltaan avulla ei voida poistaa veteen jo liuenneita ravinteita. Allas mitoitetaan siten, että kiintoainetta poistuu vedestä mahdollisimman tehokkaasti. Laskeutusaltaan koko määräytyy hydraulisten suureiden mukaan, joista tärkeimmät ovat: Mitoitusvaluma 300 l / s / km² Virtausnopeus enintään 1 cm / s Viipymä mitoitusvaluman aikana vähintään 1 h Pintakuorma enintään 1,0 m³ / m² / h Lietetila vähintään 4 m³ / ha Altaan pituus määräytyy mitoitusvaluman ja pintakuorman perusteella. Pintaleveyden määrää käytettävissä oleva kaivu- ja puhdistuskalusto. Laskeutusaltaan pohjamaalaji on syytä tutkia etukäteen eroosioriskin välttämiseksi, altaan luiskien kaltevuus täytyy mitoittaa maalajien mukaan. Laskeutusallas ei saa sijaita tulva-alueella. Virtaaman hidastuessa vettä painavammat partikkelit laskeutuvat altaan pohjalle varattuun lietetilaan. Laskeutusaltaan pohjalle kertynyt liete poistetaan vähintään kerran vuodessa, mieluiten heti tuotantokauden ja syyskunnostusten jälkeen, sekä tarpeen mukaan muulloinkin. Altaan puhdistus tapahtuu yleensä kaivinkoneella tai laskeutusaltaiden puhdistamiseen kehitetyllä imuvaunuruoppaajalla. Kertynyt liete kasataan altaan viereen rakennetulle läjitysalueelle. 13
Laskeutusaltaat tulisi rakentaa niin, että jokaisella enintään 50 hehtaarin tuotantoalalla olisi oma erillinen allas. Rinnakkaisia allasrakenteita tulisi välttää, sillä niiden välinen vedenjako toimii harvoin moitteettomasti. Jos laskeutusaltaat kuitenkin rakennetaan rinnakkaisina, esimerkiksi rakennusteknisistä syistä, tulee vesien jakautumisesta huolehtia jako-ojan, jakokaivon tai muiden jakolaitteiden avulla. Laskeutusaltaan purkupäähän asennetaan veden virtaamaa säätelevä patorakenne (putkipato, mittapato, patolaatikko, ylivuotopato). Patorakenne tehostaa kiintoaineen laskeutumista altaaseen, sekä estää kiintoaineen huuhtoutumisen altaasta tulvakauden aikana. Kelluvien hiukkasten pidättämiseksi laskeutusaltaan purkupäähän asennetaan pintapuomi, yleensä kohtaan joka on noin 1/3 altaan kokonaispituudesta. 14
3.2. Virtaamansäätö Virtaamansäätö on Björn Klöven 1990-luvulla kehittämä vesienkäsittelymenetelmä, joka pyrkii rajoittamaan tuotantoalueen kuivatusvesien virtausta, sekä pienentämään veden virtausnopeutta. Tällä tavoin virtaamansäätö pidättää kiintoainetta ja siihen sitoutuneita ravinteita. Menetelmä on ollut yleisesti käytössä vuodesta 1995 lähtien. Koska turvetuotantoalueelta tuleva kiintoainekuormitus on suurimmillaan suurten valumien aikaan (lumien sulaminen, rankkasateet), pyritään virtaamansäädöllä tehostamaan kiintoaineen laskeutumista sarka- ja kokoojaojiin erityisesti valumahuippujen aikana. Virtaamansäätö toteutetaan rakentamalla virtaamansäätölaitteita (patorakenteet) kokoojaojiin. Rakennetut laitteet rajoittavat veden luontaista virtaamaa ja virtaamanopeutta. Kun virtausnopeus ojissa alittaa niin kutsutun kriittisen virtausnopeuden, kiintoainetta ei enää huuhtoudu uoman pohjalta. Näin virtaamansäädön avulla voidaan ehkäistä ojaeroosiota. Koska viipymä ojissa moninkertaistuu virtaamansäädön ansiosta, pienentää menetelmän käyttö kentän pinnalta huuhtoutuvaa kiintoainekuormaa. 15
Virtaamansäädön keskimääräinen kuormitusreduktio on: Kiintoaineen osalta 90 % Kokonaistypen osalta 13 22 % Kokonaisfosforin osalta 20 50 % Virtaamansäätöpatona voidaan käyttää valmista patomoduulia, tai pato voidaan rakentaa maa-aineksesta ja putkista. Tavallisimpia virtaamansäätöpatoja ovat putkipadot, reikälevypadot ja pystyrakopadot. Patorakenteet sijoitetaan yleensä kokoojaojiin tai laskeutusaltaan yhteyteen. Patojen sijoittelulla pyritään siihen, että olemassa oleva ojatilavuus saadaan hyödynnettyä vesiensuojelussa. Virtaamansäätöpadon mitoitus riippuu alueen kaltevuudesta, ojasyvyydestä sekä valuma-alueen koosta. Säätöpadossa käytetään yleensä kolmea tai kahta päällekkäistä putkea, joiden halkaisijat määritellään edellä mainittujen suhteiden mukaan. Kaksi alinta putkea toimivat tavanomaisissa valuntatilanteissa, kun taas ylin putki (ts. tulvaputki) mitoitetaan niin, että maksimivuorokausivalunta läpäisee putken. Kahden putken patomallissa ylin putki voidaan korvata ylisyöksyllä. Riittävä allastilavuus ennen virtaamansäätöpatoa varmistaa padon auki pysymisen. Putkien auki pysymistä voidaan edistää ympäröimällä tulopäät esimerkiksi suojaverkolla. Useimmilla turvetuotantoalueilla virtaamansäätö on toimiva vesiensuojeluratkaisu ja sitä voidaan hyödyntää myös muiden vesienkäsittelyjärjestelmien yhteydessä. Menetelmällä voidaan tehostaa vanhojen tuotantoalueiden sekä tuotannosta jo poistuneiden alueiden vesiensuojelua. Virtaamansäätöä suositellaan käytettäväksi ojastoissa, joiden kaltevuus on vähäinen (mikäli tuotantoalue on kalteva, täytyy patoja olla useita, jotta padotus onnistuu hallitusti). Virtaamansäätö on tehokkaimmillaan tuotantoalueilla, joissa ojat ovat syviä ja niiden varastotilavuus on suuri. 3.3. Pintavalutuskenttä Pintavalutuksessa tuotantoalueen kuivatusvedet johdetaan ojittamattomalle suoalueelle tai muutoin vesienpuhdistukseen soveltuvalle turvemaalle. Pintavalutuskentällä vesi virtaa turpeen pintakerroksissa ja puhdistuu fysikaalisten, kemiallisten ja biologisten prosessien seurauksena. Pintakerroksen kasvillisuus toimii kuin mekaanisena suodattimena, johon liete ja kiintoaine tarttuvat. Liukoiset ravinteet pidättyvät turvekerroksiin luonnonprosessien vaikutuksesta. Pintavalutuskentän toimintaa voidaan verrata luonnontilaisella suolla tapahtuvaan normaaliin vesien kulkuun ja maaperässä puhdistumiseen. 16
Hyvin toimivan pintavalutuskentän mitoitusarvoja ovat: Kentän koko vähintään 3,8 % valuma-alueesta Minimiturvepaksuus 0,5 metriä Hydraulinen kuormitus 340 m³ / ha / d Turvekerros rakenteeltaan tasaista, rahka- tai saraturvetta (maatuneisuus H1 - H3) Suosituskaltevuus 1 %, kaltevuus sama koko kentän alueella Kentän korkeuskäyrät kohtisuorassa veden virtaussuuntaan nähden Kentän pituuden suhde leveyteen 0,5 : 1 Tuotantoalueen kuivatusvedet johdetaan pintavalutuskentälle joko luontaisella valunnalla (painovoima) tai pumppaamalla. Yleensä pintavalutuskentät pyritään toteuttamaan ympärivuotisina, mutta mikäli tämä on mahdotonta, voidaan pintavalutus tapauskohtaisesti määrätä sulanmaan aikaiseksi. Ympärivuotisen pintavalutuskentän suunnittelussa täytyy ottaa huomioon alueen maantieteellinen sijainti (talviolosuhteet), veden jakaminen pintavalutuskentälle, mahdollinen pumppausmatka sekä pumppaamon sähköistäminen. Vesien esikäsittelynä voidaan käyttää laskeutus- tai pumppualtaita. 17
Pintavalutuskentän toimivuuden kannalta oleellisinta on veden tasainen jakautuminen koko kentän alueelle sekä turvepaksuus. Yleensä kuivatusvesien jakaminen pintavalutuskentälle onnistuu jako-ojan tai -putkiston avulla. Vesi johdetaan jakorakenteen avulla pintavalutuskentälle useista pisteistä, koko kentän yläosan leveydeltä. Jakorakenteen sijainti on suunniteltava huolella, ja oikovirtaukset on tarvittaessa estettävä pengerryksin. Pintavalutuskentän jälkeen vedet johdetaan keräilyojaan, joka voi olla esimerkiksi vanha metsäoja. Keräilyoja mahdollistaa pintavalutuskentän tehon tarkkailun. Yleensä keräilyojan alaosaan asennetaan mittapato päästötarkkailua varten. Luonnontilaiselle suolle rakennetun pintavalutuskentän keskimääräinen kokonaisreduktio, alla lueteltujen määreiden suhteen, on: Kiintoaine 55 99 % Kokonaistyppi 49 % Ammoniumtyppi 79 % Nitraattityppi 41 % Epäorgaaninen typpi 63 % Kokonaisfosfori 46 % Fosfaattifosfori 51 % Rauta 30 % Kemiallinen hapenkulutus 5 20 % Koska pintavalutuskentän korjaaminen on vaikeaa (pintavalutuskentällä ei saa liikkua painavilla koneilla, oikovirtaukset), tulee kenttä suunnitella ja rakentaa huolellisesti. Suunnittelussa on otettava huomioon alueen ojitukset sekä vesienjohtamisen aiheuttamat pinnan korkeustason muutokset. 3.4. Kasvillisuuskenttä/-allas Kasvillisuuskenttä on pengerryksin eristetty, tasainen allasmainen alue, jossa kasvaa ajoittain veden alle joutumisen hyvin sietävää kasvillisuutta. Tuotantoalueen kuivatusvedet puhdistuvat kasvillisuuskentällä suotautumalla, kun kentän kasvillisuus hyödyntää kuivatusveteen liuenneita ravinteita kasvuunsa. Lisäksi vesi puhdistuu maaperän biologisten prosessien kautta sekä mekaanisesti virratessaan kasvillisuuden ja karikkeen lomassa. Kasvillisuuskentällä tapahtuu pintavaluntaa ja suotautumista, sekä kesällä haihduntaa: Pintavalunnan aikana vedessä oleva kiintoaine ja siihen sitoutuneet ravinteet laskeutuvat altaan pohjaan. Kasvillisuuden ja kasvualustan pinnalla olevat levät ja muut mikro-organismit pidättävät 18
vedestä epäorgaanisia ravinteita. Veden levitessä laajalle alalle, se ja osa humuksesta hapettuvat voimakkaasti. Auringon valo tehostaa humuksen hajoamista. Suotautumisessa maaperä sitoo mekaanisesti kuivatusvesien kiintoainetta, ravinteita, humusta ja rautaa. Samalla kasvien juuristo hyödyntää vettä sekä vedessä olevia epäorgaanisia ravinteita kasvuunsa. Maaperän hapellisessa pintakerroksessa tapahtuu nitrifikaatiota, kun mikrobit muuttavat ammoniumtyppeä nitraattitypeksi. Hapettomassa, veden kyllästämässä kerroksessa taas tapahtuu dentrifikaatiota, kun nitraatti hajoaa typpikaasuksi ja poistuu ilmakehään veden myöhemmin valuessa avo-ojaan. Kasvillisuuskentän pohjamaa voidaan salaojittaa suotautumisen edistämiseksi. Kentän kasvillisuutena voidaan käyttää luontaista kasvillisuutta, pajua tai ruokohelpeä. Yleisesti kasvillisuuskenttä on tuotantoalueilla toiminnassa vain sulanmaan aikana, osalla alueista ympärivuotisesti. Kasvillisuuskentän puhdistusteho on parhaimmillaan kasvukauden aikana. 19
Ennen kasvillisuuskentän perustamista täytyy mitata alueen korkeussuhteet ja suunnitella vesien johtaminen. Oikovirtausten estämiseksi tulee kasvillisuuskentän olla mahdollisimman tasainen ja virtausta vastaan lievästi kalteva. Usein kenttä vielä ympäröidään tiiviistä maa-aineksesta (esim. savi) rakennetuilla penkereillä. Kasvillisuuskenttä perustetaan mahdollisimman hyvin vettä johtavan kivennäismaan päälle (esim. turvetuotannosta poistuneelle suopohjalle), pohjamaan hyvä vedenläpäisykyky parantaa kentän toimintaa. Kivennäismaan päälle jätetään tai siihen tuodaan ohut kerros turvetta. Joskus kasvillisuuskenttää joudutaan lannoittamaan perustamisvaiheessa, esimerkiksi ruokohelpikenttä kylvetään, muokataan ja lannoitetaan kuten pelto. Kuivatusvedet johdetaan kentälle esimerkiksi jakoputken avulla. Tulovirtaamaa voidaan säädellä jakokaivon taikka ylivaluntakynnyksen avulla. Purkuoja taas sijoitetaan siten, että vedet virtaavat kentällä mahdollisimman pitkän matkan. Kasvillisuuskenttien toiminnasta ei ole vielä tarkkaa tutkittua tietoa. Turvetuotannon ympäristönsuojeluoppaan mukaan kasvillisuuskenttä tulisi rakentaa pinta-alaltaan pintavalutuskentän mitoitusohjetta (3,8 % valuma-alueesta) suuremmaksi. Kasvillisuuskenttien toiminnasta kertyy koko ajan uutta tietoa, jota käytetään hyväksi jo lähivuosina kasvillisuuskenttien perustamisen ja mitoituksen tarkentamiseen. Kasvillisuuskentästä käytetään joskus myös nimitystä kosteikko. Kasvillisuusaltaalla tarkoitetaan rakennetta, jossa on pysyvästi avovesipintaa. 3.5. Kemiallinen puhdistus Kemiallisessa puhdistuksessa turvetuotantoalueen kuivatusvesiin lisätään puhdistuksessa käytettäviä kemikaaleja, joiden vaikutuksesta kiintoaines sekä veteen liuenneet aineet saostuvat ja laskeutuvat selkeytysaltaan pohjaan. Kemiallista puhdistusta käytetään yleensä vain erityistapauksissa. Kemiallinen kuivatusveden puhdistus soveltuu lähinnä sellaisille tuotantoalueille, joilla ei ole mahdollisuuksia pintavalutukseen tai muuhun tehostettuun vesienkäsittelymenetelmään. Kemiallista veden puhdistamista on syytä harkita jos puhdistetun veden laadulle asetetaan erityisvaatimuksia. Tällaisia vaatimuksia voidaan esittää esimerkiksi jos kyseessä on poikkeuksellisen laaja tuotantoalue, jonka vedet laskevat yhteen vesistöön tai alue sijaitsee suojeluvesistön välittömässä läheisyydessä. Poikkeuksellisen vesienkäsittelymenetelmän kemiallisesta puhdistuksesta tekee myös se, että menetelmä edellyttää kemikaalien kuljetusta ja varastointia turvetuotantoalueelle. Tähän liittyy hallitsemattomissa 20
häiriötilanteissa vesien ja ympäristön pilaantumisriski. Myös perustus- ja käyttökustannukset ovat kemiallisella puhdistuksella huomattavasti muita vesienpuhdistusmenetelmiä suuremmat. Kemiallisessa puhdistuksessa kuivatusvedet pumpataan purkuputkeen tai sekoitusojaan, jossa veteen lisätään saostus- ja tarvittaessa neutralointikemikaaleja. Saostusreaktion seurauksena kiintoaine ja niukkaliukoiset yhdisteet saostuvat ja laskeutuvat saostusaltaan pohjalle, vesi kirkastuu. Puhdistunut vesi johdetaan tämän jälkeen padon yli vesistöön. Kemiallisen puhdistuksen keskimääräinen kuormitusreduktio on kesäaikana, alla lueteltujen määreiden suhteen, seuraava: Kemiallinen hapenkulutus 70 90 % Kiintoaine 30 90 % Kokonaistyppi 30 60 % Kokonaisfosfori 75 95 % Kemiallinen puhdistus on kehitetty erityiskohteisiin, kesäaikaiseen veden puhdistukseen. Ympärivuotinen puhdistus on vielä kokeiluasteella. Kemiallisen puhdistuksen talvikäyttö on teknisesti haastava toteuttaa, ja talviaikaisen puhdistamon rakentamiskustannukset ovat myös huomattavasti kalliimmat kuin kesäaikaisen pumppaamon. Vesienkäsittelymenetelmän käyttöä rajoittavat pääasiallisesti kuivatusvesien johtaminen yhteen laskuojaan, sekä korkeat perustamis- ja käyttökustannukset. Lisäksi tuotantoalueella, jossa on käytössä kemiallinen puhdistus, tarvitaan kiinteä sähkölinja (pumppaamoa ja kemikaaliliuoksen syöttöä ohjataan 21
tietokoneella) sekä raskasta liikennettä kestävä tie kemikaalien kuljetusta varten. Kemikaaliliuoksen annostelun atk-ohjauksen vuoksi menetelmä on häiriöaltis (katkokset, ukkoset). Turveteollisuusliiton tekemän selvityksen mukaan yhden kemikalointiaseman rakennuskustannukset ovat noin 350 000 600 000 (hinta ei sisällä sähköliittymää ja tiestöä). Lisäksi on huomioitava noin 150 / ha suuruiset käyttökustannukset. Vuonna 2009 kemiallinen puhdistus oli käytössä 13 erityiskohteella, joista yhdellä oli käytössä ympärivuotinen puhdistamo. 3.6. Muut menetelmät Muita turvetuotantoalueilla sovellettavia vesienkäsittelymenetelmiä ovat muun muassa ylivuotokenttä, maaperäimeytys, massansiirtoallas, salaojitus, haihdutusallas, lokeroallas, kalkitus, kivivillalevy ja hiekkaturvesuodatin. Nämä menetelmät eivät ole yleisesti käytössä, ja niiden tehoa tutkitaan jatkuvasti. Kaikkien menetelmien toimivuudesta, tai ylipäätään soveltuvuudesta turvetuotannon vesiensuojeluun, ei olla yksimielisiä. Raportissa esitellään lyhyesti kaksi menetelmää, jotka ovat olleet käytössä tarkastetuilla tuotantoalueilla. 3.6.1. Maaperäimeytys Maaperäimeytys on sulan maan aikana käytössä oleva, turvetuotannon kuivatusvesien puhdistusmenetelmä. Maaperäimeytyksessä tuotantoalueen kuivatusvedet sadetetaan reikäputkella kangasmaalle, jolloin vesi imeytyy maaperään, haihtuu tai valuu pintavaluntana imeytysalueen ojastoon. Maaperä ja kasvillisuus sitovat kiintoainetta sekä ravinteita. Maaperäimeytyskenttien ongelmana voi olla maaperän tukkeutuminen pitkäaikaisessa käytössä. 3.6.2. Salaojitus Salaojituksessa tuotantokentälle asennetaan salaojaputket, joihin pintavesi suotautuu maakerroksen tai suodatinlevyn läpi. Salaojituksen tarkoituksena on tasata tuotantoalueen valumaa sekä estää avo-ojitetuilla alueilla tapahtuvat ylivalumatilanteet. Menetelmä parantaa puhdistusrakenteiden (esim. laskeutusallas ja pintavalutuskenttä) toimintakykyä, ehkäisee alapuolisen ojaston eroosiota, sekä vähentää haitallisia, hetkellisiä kuormitushuippuja. Maaperän tai suodatinlevyn läpi suotautuneessa vedessä on vähemmän kiintoainetta ja ravinteita kuin avo-ojavesissä. Salaojituksessa tuotantoalueen kuivatusteho sekä vesien puhdistus jatkuvat myös turpeennoston loputtua, alueen siirtyessä jälkikäyttöön. 22
4. Tarkkailu Turvetuotannon vesistövaikutuksia, kuten toiminnan muitakin ympäristövaikutuksia, tarkkaillaan ympäristönsuojelulain määräysten mukaisesti. Turvetuotantoalueen tarkkailu koostuu käyttö-, päästö- ja vaikutustarkkailusta. Myös raportointi on tärkeä osa tarkkailua. (Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskus 2011.) Lain mukaan toiminnanharjoittajan on oltava riittävästi selvillä toimintansa ympäristövaikutuksista, ympäristöriskeistä ja haitallisten vaikutusten vähentämismahdollisuuksista (selvilläolovelvollisuus, YSL 5 ). Tuotantoalueen ympäristölupahakemuksen tulee sisältää tiedot toiminnan käyttötarkkailusta ja valvonnasta sekä ympäristöön kohdistuvien päästöjen ja niiden vaikutusten tarkkailusta (YSA 9 ). Turvetuotantoalueen käyttö- ja päästötarkkailun järjestämisestä on esitettävä yksityiskohtainen tarkkailusuunnitelma aluehallintovirastolle lupahakemuksen yhteydessä. Toiminnan käyttö- ja päästötarkkailusta sekä raportoinnista annetaan määräykset ympäristölupapäätöksessä. (Turvetuotannon tarkkailutyöryhmä 2006, 6 7.) Vaikutustarkkailusta tehdään erillinen päätös ELY-keskuksessa, lukuun ottamatta kalataloustarkkailua, josta päätöksen tekee alueen ELY-keskuksen kalatalousyksikkö (Turvetuotannon tarkkailutyöryhmä 2006, 4). Tarkkailutulosten perusteella arvioidaan, miten hanke vaikuttaa ympäristöönsä. Tarkkailutiedot ovat tärkeitä niin mahdollisen vahingon kärsijän kuin toiminnanharjoittajankin oikeusturvan kannalta. Tarkkailutietoja tarvitaan muun muassa arvioitaessa ympäristönsuojelumenetelmien riittävyyttä sekä harkittaessa lupamääräyksiä, kalatalousvelvoitteita ja korvauksia. (Turvetuotannon tarkkailutyöryhmä 2006, 4.) 4.1. Käyttötarkkailu Käyttötarkkailu tarkoittaa turvetuotannon seuraamista niin, että se tapahtuu lupamääräysten mukaisesti ja ympäristökuormitus jää mahdollisimman vähäiseksi. Käyttötarkkailu on pakollista kaikilla turvetuotantoalueilla, sitä varten nimetään vastuuhenkilö, joka ilmoitetaan vuosittain ELY-keskukselle. Käyttötarkkailu alkaa heti, kun kuntoonpanotyöt aloitetaan, ja se jatkuu keskeytyksettä siihen saakka, kun tuotantoalueen jälkihoitotyöt on tehty. (Turvetuotannon tarkkailutyöryhmä 2006, 6; Turveruukki Oy 2011.) Yleisen toiminnan seuraamisen lisäksi käyttötarkkailuun kuuluu käyttöpäiväkirjan pito. Käyttöpäiväkirja esitetään valvovalle viranomaiselle tarvittaessa. Vuosittain toiminnasta laaditaan lyhyt yhteenveto, joka toimitetaan tarkkailuvuoden loppuun mennessä päästö- ja vaikutustarkkailujen suorittajille sekä vaadittaessa viranomaisille. (Turvetuotannon tarkkailutyöryhmä 2006, 6 7.) 23
Käyttöpäiväkirjan tulee sisältää seuraavat tiedot: Tuotantotoiminnan aloittaminen ja lopettaminen, tuotantoalat ja tuotantomenetelmät Ojitus-, kuntoonpano- ja tuotantotoiminnan eteneminen Kunnostustyöt Massansiirrot Ojitusten yhteydessä tarkat kaivuajat ja paikat Vesiensuojelurakenteiden valmistuminen ja kunnon seuranta (tarvittaessa mukaan lukien pintavalutuskenttien penkereet) Havainnot vesienkäsittelyrakenteiden toimivuudesta sekä kaikki poikkeamat vesiensuojelusuunnitelmista Laskeutusaltaiden, sarkaojien lietesyvennysten ja muiden mahdollisten lietesyvennysten tyhjentäminen sekä ojastojen puhdistukset Pumppaamon asennus, käyttöaika ja mahdolliset häiriöt Mittapadon ja mittauslaitteen asennukset ja korjaukset (mittapadon vedenkorkeuslukemat, jos suo on tarkkailussa) Vesinäytteiden ottoajat Sadanta, lämpötila ja tuuli, jos niitä mitataan (myös tuulitauot) Huomautukset, mm. rankkasateiden kestot ja seuraukset Jätehuoltoon liittyvät toimet Pöly ja meluhavainnot, maininnat mahdollisista valituksista Havainnot alapuoliseen vesistöön kohdistuvista vaikutuksista sekä muusta kuormituksesta, esim. metsäojitukset Muut mahdolliset tapahtumat, joilla voi olla vaikutusta ympäristöön Tiedot jälkihoitotoimien toteuttamisesta Kasvittumisen eteneminen tuotannosta poistuneilla saroilla Alueiden ottaminen jälkikäyttöön Alueiden luovuttaminen takaisin maanomistajille 4.2. Päästötarkkailu Päästötarkkailu kohdistuu turvetuotantoalueilta vesistöön johdettaviin päästöihin (Turvetuotannon tarkkailutyöryhmä 2006, 7; Turveruukki Oy 2011). Vesistöön kulkeutuvat päästöt vaihtelevat suokohtaisesti, joten tarkkailua tulisi suorittaa kaikilla hankealueilla. Koska kaikilla tuotantoalueilla ei kuitenkaan voida toteuttaa samanlaista tarkkailua, on päästöjen laskennassa joskus tarpeen käyttää myös muilta tuotantoalueilta kerättyä tietoa. (Turvetuotannon tarkkailutyöryhmä 2006, 7.) 24
Päästötarkkailussa seurataan turvetuotantoalueelta lähtevän veden laatua ja määrää. Veden laatua analysoidaan ottamalla vesinäytteet tuotantoalueella ennen vesienkäsittelyrakenteita, sekä rakenteiden jälkeen. (Turvetuotannon tarkkailutyöryhmä 2006, 7; Turveruukki Oy 2011.) Vesinäytteistä määritetään ainakin kiintoaine, kemiallinen hapenkulutus (CODMn), kokonaisfosfori (kok.p), kokonaistyppi (kok.n) ja veden happamuus (ph). Näytteenottoaikataulu esitetään tarkkailusuunnitelmassa. (Turvetuotannon tarkkailutyöryhmä 2006, 10.) Tuotantoalueelta purkautuvan veden määrää arvioidaan veden korkeuden ja virtaaman avulla. Mittaamiseen käytetään yleensä kolmiomittapatoa (ts. v-aukkopato). Virtaaman keskiarvot lasketaan päästöjen arvioimista varten vesinäytteenottovälin (yleensä noin kahden viikon) jaksolle. (Turvetuotannon tarkkailutyöryhmä 2006, 9.) Näytteenottotiheydessä noudatetaan yleensä seuraavaa ohjetta (Turvetuotannon tarkkailutyöryhmä 2006, 10): Työvaihe tai ajanjakso Kuntoonpanotyöt käynnissä Kevättulva Kesä lokakuussa Muutoin marras toukokuussa Näytteenottotiheys 1 näyte / 2 viikkoa 1 näyte / viikko 1 näyte / 2 viikkoa 1 näyte / kuukausi Vesinäytteiden ja veden määrän avulla voidaan laskea turvetuotantoalueen bruttopäästöt. Koska suon aikaisempaa vedenlaatu- ja virtaamatietoa on harvoin saatavissa, täytyy nettopäästöjen laskemiseksi arvioida suoalueen luontainen taustahuuhtouma käyttämällä sovittuja ainepitoisuuksia. (Turvetuotannon tarkkailutyöryhmä 2006, 7.) Yleensä päästötarkkailua hoitaa ulkopuolinen, luotettava tutkimuslaitos. Toiminnanharjoittaja voi kuitenkin myös itse ottaa vesinäytteet, mikäli hänet on opastettu tehtävään. Vesinäytteet toimitetaan analysoitavaksi akkreditoituun tai muuten päteväksi osoitettuun laboratorioon. (Turvetuotannon tarkkailutyöryhmä 2006, 10.) Useimmilla tuotantoalueilla päästötarkkailua tehdään vain tuotantokauden aikana. Vuosipäästöjen laskentaa varten on kuitenkin perustettu myös ympärivuotisia tarkkailukohteita. Ympärivuotisia tarkkailukohteita valittaessa on otettava huomioon erilaiset vesiensuojelurakenteet sekä tuotantoalueen ominaisuudet. Lisäksi on huolehdittava, että alueella on riittävä määrä ympärivuotiseen tarkkailuun soveltuvia kohteita. Turvetuotantoalueen tarkkailusuunnitelmassa tulee ilmoittaa, minkä tarkkailuasemien tietoja vuosipäästöjen laskennassa hyödynnetään. (Turvetuotannon tarkkailutyöryhmä 2006, 7.) 25
Tuotannonaikaisesta tarkkailusta voidaan vapauttaa tuotantoalue: joka on pinta-alaltaan pieni suhteessa valuma-alueen kokoon jonka tuotanto on loppuvaiheessa jossa tarkkailun suorittaminen on erityisen hankalaa tai jolla on pieni vaikutus vesistön tilaan Tällöin päästöt lasketaan vertailualueiden tietojen avulla. (Turvetuotannon tarkkailutyöryhmä 2006, 7.) Päästötarkkailuun kuuluu myös vesiensuojelurakenteiden kunnon ja toimivuuden tarkistaminen keväällä ja syksyllä sekä tarvittaessa muulloinkin. Tarkistusten seurauksena tehdään tarvittavat korjaukset ja puhdistukset. Vesiensuojelurakenteiden toimivuutta ja tehoa voidaan arvioida esimerkiksi ottamalla vesinäyte rakenteelle tulevasta ja sieltä lähtevästä vedestä. (Turvetuotannon tarkkailutyöryhmä 2006, 7.) 4.3. Vaikutustarkkailu Turvetuotannon vaikutustarkkailussa pyritään selvittämään, miten tuotantotoiminnasta aiheutuvat päästöt vaikuttavat ympäristöön. Turvetuotannosta aiheutuvilla päästöillä on vaikutuksia niin veteen, maahan, ilmaan kuin maankäyttöönkin. Vaikutustarkkailu voi sisältää vesistö-, pohjavesi-, pohjaeläin-, kalatalous-, pöly-, melu- tai hydrologista tarkkailua. Tarkkailun avulla voidaan selvittää mm. kasvillisuuden tai vesiekosysteemin muuttumista. (Salo 2006.) Turvetuotannon vesistötarkkailuun voi sisältyä sekä veden fysikaalis-kemiallista että biologista tarkkailua ja muita vesistöjen tilaan liittyviä selvityksiä. Perinteisesti vesistötarkkailut ovat painottuneet veden laadun tarkkailuun, mutta viime vuosina myös erilaiset biologiset tarkkailut ovat lisääntyneet. Pelkkä veden laadun tarkkailu riittää ainoastaan silloin, kun turvetuotannon vaikutus arvioidaan vähäiseksi. Vesistötarkkailussa veden laadun tarkkailun analyysivalikoima on yleensä päästötarkkailua laajempi. (Turvetuotannon tarkkailutyöryhmä 2006, 15 16.) Biologisessa tarkkailussa seurataan turvetuotannon vaikutuksia eliöstöön ja ekosysteemeihin. Tarkkailussa käytetään erilaisia menetelmiä kuten piileväyhteisöanalyysia. Biologinen tarkkailu on tarpeen erityisesti, jos purkuvesistönä on herkästi pilaantuva järvi tai joki, tai purkualueella on erityisiä luontoarvoja tai käyttötarkoituksia. Biologista tarkkailua on suoritettava aina kun turvetuotannon kuormitus arvioidaan alueellisesti merkittäväksi. (Turvetuotannon tarkkailutyöryhmä 2006, 15 16.) Pohjavesitarkkailua tulee tehdä, mikäli tuotantoalue sijaitsee veden hankintaan sopivalla pohjavesialueella tai sen läheisyydessä. Tarkkailu voidaan määrätä tehtäväksi, jos hanke voi vaikeuttaa pohjavedensaantia tai 26
heikentää pohjavesiesiintymän hyväksikäyttömahdollisuuksia. Pohjavesitarkkailuun kuuluu vedenkorkeuden mittaaminen ja tilanteissa, joissa turvetuotanto voi heikentää veden laatua, myös veden laadun tarkkailu. (Turvetuotannon tarkkailutyöryhmä 2006, 31.) Kalataloustarkkailun tarkoitus on tuottaa tietoa kuormituksen vaikutuksista alueen kala- ja rapukantoihin sekä niiden pyyntiin ja hyödyntämiseen. Turvetuotannon kalataloudellisia vaikutuksia on usein mahdoton eritellä esimerkiksi hajakuormituksesta. Turvetuotannon kuormituksella voi kuitenkin olla huomattavia paikallisia vaikutuksia. Veden ja pohjan laadussa tapahtuvat muutokset ovat vahingollisia etenkin ravulle ja lohikaloille. Lisäksi haittaa aiheuttaa pyydysten limoittuminen ja likaantuminen. (Turvetuotannon tarkkailutyöryhmä 2006, 29 30.) Vaikutustarkkailu olisi syytä aloittaa jo ennen kuntoonpanotöiden aloittamista, jolloin turvetuotannon ympäristövaikutukset pystytään huomioimaan parhaiten (Turvetuotannon tarkkailutyöryhmä 2006, 14; Turveruukki 0y 2011). Mikäli kuntoonpano on kuitenkin jo tehty, täytyy tarkkailu aloittaa ennen tuotantotoimia (Turvetuotannon tarkkailutyöryhmä 2006, 14). 27
5. Turvetuotanto Kyrönjoen valuma-alueella Kyrönjoki on yksi Suomen päävesistöalueista, valuma-alueen pinta-alan ollessa 492 297 hehtaaria. Etelä- Pohjanmaan suurin joki saa alkunsa Kauhajoen Kauhajärveltä ja on 204 kilometriä pitkä. (Länsi-Suomen ympäristökeskus 2000.) Kyrönjoki kuuluu Kokemäenjoen Saaristomeren Selkämeren vesienhoitoalueeseen (Rautio ym. 2009, 19). Vesistöalueella sijaitsee 24 kuntaa, joista jokivarressa ovat Kauhajoki, Jalasjärvi, Kurikka, Peräseinäjoki, Ilmajoki, Seinäjoki, Ylistaro, Isokyrö, Vähäkyrö ja Mustasaari. Viidesosa joen valumaalueesta on suota. (Länsi-Suomen ympäristökeskus 2000.) Kesällä 2011 suoritetun kartoituksen mukaan Kyrönjoen valuma-alueella sijaitsee yhteensä 39 turvetuotantoaluetta, joilla on joko Länsi-Suomen ympäristölupaviraston tai Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintoviraston myöntämä ympäristölupa. Tuotantoalueiden yhteispinta-ala on yli 6 766 hehtaaria, eli noin 1,4 % koko valuma-alueen pinta-alasta. Kaikki raportissa esitetyt laskelmat ja tilastot pohjautuvat näistä tuotantoalueista kerättyihin tietoihin. Lisäksi vesistöalueella on 31 alle 10 hehtaarin suuruista tuotantoaluetta, joita valvovat kunnan ympäristönsuojeluviranomaiset. Raportissa esitellään vesiensuojelumenetelmien toteutusta Kyrönjoen valuma-alueella hyödyntäen seuraavan jakovaiheen vesistöalueita. Kyrönjoki (42) on jaettu yhdeksään osavaluma-alueeseen: 42.01 Kyrönjoen alaosan alue 42.02 Kyrönjoen keskiosan alue 42.03 Kyrönjoen yläosan alue 42.04 Jalasjoen alue 42.05 Mustajoen valuma-alue 42.06 Lehmäjoen valuma-alue 42.07 Seinäjoen valuma-alue 42.08 Hirvijoen valuma-alue 42.09 Kainastonjoen valuma-alue Ympäristöluvallisia turvetuotantoalueita sijaitsee kaikilla Kyrönjoen osavalumaalueilla, lukuun ottamatta Kyrönjoen alaosan (42.01) ja Lehmäjoen valuma-aluetta (42.06). 28
Kyrönjoen valuma-alueen turvetuotanto on keskittynyt pääasiassa joen yläjuoksulle, Seinäjoen, Jalasjärven ja Ilmajoen alueille. Eniten turvetuotantoalueita on Seinäjoen valuma-alueella (42.07). Osavaluma-alueella toimii yhteensä 10 tuotantoaluetta, mikä tarkoittaa yhtä neljäsosaa kaikista Kyrönjoen vesistöalueen turvetuotantoalueista (kts. Taulukko 1). Valuma-alueen suurin yksittäinen tuottaja on Vapo Oy, jolla on Kyrönjoen vesistöalueella yhteensä 23 turvetuotantoaluetta siis yli puolet kaikista vesistöalueen tuotantoalueista. Näiden Vapo Oy:n tuottamien turvesoiden yhteispinta-ala on lähes 5 343 hehtaaria. Muita turvetuotannon toimijoita Kyrönjoen alueella ovat Vaskiluodon Voima Oy sekä yksityiset turveyrittäjät (kts. Kaaviot 1 ja 2). Kaavio 1 Yli neljäsosa Kyrönjoen valuma-alueella sijaitsevista turvetuotantoalueista on yksityisten yrittäjien tuotannossa. Vaikka yksityisiä tuotantoalueita on Kyrönjoen valuma-alueella määrällisesti paljon, ei niiden osuus vesistöalueen turvetuotantopinta-alasta ole kovin merkittävä (alle 10 %). Yksityiset turvetuotantoalueet ovat usein pieniä ja hajanaisesti sijoittuneita. Vaskiluodon Voima Oy on sähkön ja lämmön tuotantoa harjoittava yhtiö, joka tuottaa energiaturvetta pääasiallisesti omien voimalaitostensa polttoaineeksi. Vaskiluodon Voima Oy:llä on Kyrönjoen valuma-alueella viisi suurta turvetuotantoaluetta, joista vain yksi tuotantoalue on pinta-alaltaan alle 100 hehtaaria. Kaavio 2 Yleisesti ottaen Kyrönjoen vesistöalueen turvetuotantoalueet ovat alaltaan suuria (tuotantoalueiden pintaalojen keskiarvo on yli 170 hehtaaria), ja osa on ollut tuotannossa jo 1970-luvulta lähtien. Vanhat tuotantoalueet pienenevät ja ovat pian poistumassa tuotannosta. Vesistöalueelle myönnetään kuitenkin jatkuvasti myös uusia ympäristölupia. Suurimmat yksittäiset turvetuotantoalueet Kyrönjoen valumaalueella ovat tällä hetkellä Haukineva (1 067 ha), Peurainneva (497 ha) ja Palloneva (469,7 ha). 29