Tietolehtiset on tarkoitettu yleiskatsauksiksi johonkin tiettyyn oireyhtymään tai sairauteen, ne eivät korvaa perinnöllisyysneuvontaa tai erikoislääkärin konsultaatiota. Pitt-Hopkins -oireyhtymä LL Maarit Peippo v. 2011 Synonyymit: Pitt-Hopkins oireyhtymä; Pitt-Hopkins Syndrooma; PTHS; vaikea epileptinen enkefalopatia ja autonominen dysfunktio (severe epileptic encephalopathy with autonomic dysfunction); syndroominen kehitysvammaisuus ja ajoittainen hyperventilointi (syndromal mental retardation with intermittent hyperventilation) Koodit: ICD-10: ei ole; tietolehtisen kirjoittajan ehdotus Q87.88 MIM 610954 ORPHA 2896 Geeni TCF4, lokus 18q21.2, MIM 602272 Oireyhtymästä lyhyesti Avainsanat (synonyymit): y Pitt-Hopkins-oireyhtymään kuuluu omanlaisensa kasvonpiirteet, vaikea kehitysvammaisuus epilepsia, likinäköisyys ja ummetus sekä käytöspiirteinä usein huomiota herättävä tapa hengittää läähättäen ja läähätysten välillä pidättää hengitystä sekä stereotyyppisesti heilutella päätä ja käsiä. Pitt-Hopkinshenkilöt ovat normaalikokoisia tai ainoastaan vähän pienikasvuisia. Heistä noin puolella pää jää kuitenkin pienikokoiseksi eli mikrokefaliseksi vaikka syntyessä se on normaalikokoinen. Synnynnäisiä elinten rakennepoikkeavuuksia ei juurikaan ole. Pitt-Hopkins oireyhtymän syy on TCF4 geenin toimintahäiriö. Geeni sijaitsee kromosomissa 18 kohdassa q21.2. Oireyhtymän diagnoosi perustuu sekä tyypillisten piirteitten että geenimutaation toteamiseen. Oireyhtymän geneettisen diagnostiikan tultua mahdolliseksi vuonna 2007 on Pitt-Hopkins-henkilöitä tunnistettu enenevässä määrin. Lääketieteellisissä julkaisuissa heitä on jo toista sataa. Kolmella neljästä on mutaatio TCF4-geenissä ja lopuilla laajempi TCF4-geenin ja vaihtelevan määrän muita geenejä sisältävä kromosomin 18 osan puutos. Tähän mennessä jokaisella potilaalla on omanlaisensa mutaatio, vain kahdesti sama mutaatio on tavattu toisenkin kerran. Oirekuva ei näytä riippuvan geenimuutoksesta. Kaikki Pitt-Hopkins-henkilöt ovat olleet perheittensä ja sukujensa ainoita tapauksia. Pitt-Hopkins-oireyhtymän historiasta Australialaiset lastenlääkäri David Pitt ja lastenneurologi Ian Hopkins tekivät 70-luvulla laajaa kehitysvammaisuuden syiden selvitystyötä. Siinä yhteydessä havaitsivat kaksi potilasta, joiden oirekuva oli keskenään aivan identtinen ja aiemmin lääketieteelle tuntematon. Toisilleen nämä potilaat eivät olleet mitään sukua. Kummankin suu oli suuri, suulaki
tavallista laakeampi, huulet ja nenä leveät ja sieraimet tavallista avoimemmat sekä sormien ja varpaiden kärkijäsenet leveät. Kummallakin oli erikoinen tapa läähättää ja välillä taas pidättää hengitystä kunnes saattoivat muuttua aivan sinertäviksi. David Pitt ja Ian Hopkins kuvasivat nämä potilaat vuonna 1978 julkaisussaan ja näitten lääkärien mukaan oireyhtymää sitten alettiin nimittää. Seuraavan 28 vuoden aikana kuvattiin vain neljä potilasta, joilla ajateltiin olevan sama oireyhtymä. 2000-luvun uutta menetelmää molekyylikaryotyyppausta soveltaen kaksi tutkijaryhmää havaitsi vuonna 2007 Pitt-Hopkins oireyhtymän johtuvan kromosomin 18 pitkässä varressa sijaitsevan TCF4 geenin mutaatioista. Ensimmäisten joukossa tunnistettiin tämän geenin mutaatio David Pittin oirekuvan perusteella Pitt-Hopkins-oireyhtymäpotilaaksi vahvistamalta potilaalta. Sen sijaan Pitt-Hopkins-oireyhtymän vuoksi vammaiseksi epäillyltä sisarusparilta ei TCF4-geenin vikaa löytynyt. Kaikki Pitt-Hopkinspotilaat ovatkin olleet ainoita tapauksia perheissään ja suvuissaan. Oireyhtymän esiintyvyydestä Toistaiseksi Pitt-Hopkins-oireyhtymän esiintyvyydestä tai ilmaantuvuudesta ei ole mitään tutkittua tietoa. Vuoteen 2007 asti se näytti olevan erittäin harvinainen. Kun geenitutkimus ja siten diagnoosin varmistus tuli suhteellisen helpoksi, julkaistut potilasmäärät ovat kasvaneet nopeasti. Oireyhtymän aiheuttaja on siis uusi vallitseva mutaatio ja odotettavaa on, että sen esiintyvyys on kaikkialla maailmassa sama. Vaikeasti kehitysvammaisten henkilöiden keskuudessa Pitt-Hopkins ei vaikuttaisi olevan kovin harvinainen. USA:lainen tutkija Rosenfeld työryhmineen seuloi 17 kuukauden aikana molekyyligeneettisellä menetelmällä yli 13 000:n kehitysvammaisen näytteet. Näiden joukosta he löysivät 7 henkilöä, joilta TCF4-geeni puuttui kokonaan tai osittain. Tämän perusteella tutkijat arvioivat, että kyseisellä alueella USA:n Washingtonissa mikrodeleetion aiheuttamia Pitt-Hopkins -tapauksia esiintyisi1/34 000-1/41 000. Todellinen tapausten määrä on varmasti tätä suurempi, koska huomattava osa aiheutuu geenin sisäisistä pistemutaatioista. Oirekuva Pitt-Hopkins-oireyhtymä on dysmorfinen oireyhtymä, jolle ominaista on jo imeväisenä havaittava vaikea kehitysvammaisuus, tyypilliset kasvojenpiirteet, epilepsia ja valveilla ollessa esiintyvä ajoittainen läähättävä hengitys. Raskauden, synnytyksen tai vastasyntyneisyyskauden kulussa ei yleensä ole mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Vain pari kertaa on ultraäänitutkimuksessa havaittu sikiöllä niskaturvotusta. Syntyessään vauvat ovat yleensä normaalikokoisia ja hyväkuntoisia. Ainoastaan yhdellä kerrotaan pään olleen pienikokoinen jo syntyessä. Syntymän jälkeinen kallon kasvuhäiriö kehittyy puolelle ensimmäisen elinvuoden aikana ja lievää lyhytkasvuisuutta on noin neljänneksennellä. Synnynnäisiä elinten rakennevikoja ei yleensä ole. Pikkupoikkeavuuksia voi olla kuten ylimääräinen nänni, hiukan vajaakehittyneet sukuelimet ja laskeutumattomat kivekset. Raajojen poikkeavuuksia voivat olla hennot ja pienet kädet, suhteellisesti leveät sormien kärkijäsenet, toisen kämmenpoimun puuttuminen, peukalon nivelten jäykkyys ja nivelpoimujen puuttuminen, sormien lievä käyryys, sormien ja varpaiden taipumus mennä päällekkäin sekä lattajalkaisuus. Viimeaikainen havainto on Pitt-Hopkins-henkilöiden on sormien kärkijäsenten kämmenpuolen hyvin isot sikiökautiset pehmytkudoskummut. Nämä kummut saattavat olla yksi lisävihje oireyhtymän diagnostiikassa. Pitt-Hopkins-potilaat ovat pääsääntöisesti vaikeasti kehitysvammaisia. He eivät yleensä opi puhumaan. Laajin tiedetty sanavarasto on ollut kaksi sanaa. Kuolaaminen on käytännössä säännönmukaista, mutta se ei tunnu kertovan suurista nielemispulmista sillä syömisongelmat ovat harvinaisia. Vastavuoroisuus muiden kanssa on niukkaa. Pitt-Hopkins-lapsia kuvataan vauvoina usein hiljaisiksi ja kilteiksi lapsiksi, jotka saattavat jopa olla poikkeavan paljon päiväunilla. Heitä kuvataan sosiaalisen ja iloisen tuntuisiksi, mutta omaan maailmaansa vetäytyviksi. Autistisina heitä ei kuitenkaan pidetä. Liikunnan kehitys on huomattavasti jäljessä. Vajaa puolet oppii koskaan kävelemään ilman tukea. Jos kävelemään oppiikin, kävely on epävarmaa ja haparoivaa. Kävelyn oppimisikä on tavallisesti 5-7 vuotta, vaihtelu 2-14 vuotta. Pään hallinta on myös hyvin heikkoa. Käsien ja pään stereotyyppiset liikkeet ovat yleisiä. Tyypillistä on käsien vieminen suuhun, käsien taputtelu, heiluttelu ja vääntely sekä pään heiluttelu. Sanotaan, että stereotypiat saattavat laueta yrityksistä ottaa yhteyttä ympäristöön. Aggressiot, ahdistuneisuus ja yritykset tuhota ympäristöä taikka unihäiriöt ovat harvinaisia. Tyypillisiä kasvonpiirteitä ovat leveä ja hiukan kyömy nenä, jonka sieraimet ovat ikään kuin avoimena harallaan. Suu on suuri ja huulet Amorin kaaripyssyn jousen muotoiset, ylähuuli esiin työntyvä tai koholle nouseva, alahuuli täyteläinen ja leveä. Suulaki on laakea ja hampaat sijaitsevat harvassa. Korvien ulkoreunan ihopoimu on leveä. Potilaiden ohimoilla voi myös olla painumat, silmät tuntuvat sijaitsevan syvällä, kulmakarvat ovat ohuet ja posket ovat täyteläiset. 2
Iän myötä kasvot tulevat karkeapiirteisemmiksi ja leuka muuttuu jykevämmäksi ja esiintyöntyväksi. Tottunut dysmorfologi-perinnöllisyyslääkäri voi tunnistaa Pitt-Hopkins-kasvot jo pikkuvauvalta, mutta tavallisesti kasvonpiirteet tulevat selvemmiksi noin kolmen vuoden iästä lähtien. Kaikki piirteet voivat kuitenkin olla varsin niukkoja ja vaativat tarkan ja tottuneen silmän tullakseen havaituksi. Tyypillinen käytöspiirteistö, tyytyväinen olemus ja stereotyyppiset pään ja käsien liikkeet sekä ummetus ovat vihjeitä, jotka auttavat oirekuvan tunnistuksessa. Yli 40 %:lla Pitt-Hopkins-potilaista on epilepsiaa. Se alkaa yleensä kouluiässä, mutta voi alkaa jo ensimmäisen ikävuoden aikana tai vasta nuorena aikuisena. Joillakin harvoilla on ollut vauvaiän infantiilispasmeja, jotka ovat alkaneet alle puolivuotiaana ja syyksi on ajateltu enterovirustulehdusta. Sekä tuijotuskohtauksia että jäykkyys-nykinäkohtauksia on kuvattu. Tutkija Rosenfeld totesi epilepsian esiintyvyyden näyttävän riippuvan TCF4-geenissä olevan mutaation laadusta. On kuitenkin tutkittava runsaammin potilaita ennen kuin tästä yhteydestä voidaan olla varmoja. Pitt-Hopkins-potilaiden aivofilmilöydöksiä on kuvattu hyvin vähän. Aivofilmi voi olla normaali tai filmi voi muuttua normaalista erittäin poikkeavaksi myöhemmällä iällä. Sekä paikallisia että yleistyviä purkauksia on kuvattu. EEG-muutokset eivät ole yhteydessä potilaan hengityspoikkeavuuteen. Aivojen MRI-muutokset on raportoitu vajaalta 70:ltä potilaalta ja 36 %:lla löydös oli normaali. Poikkeavuuksista tavallisin oli erityisesti takaosistaan vajaakehittynyt, ohut aivokurkiainen. Joskus todetaan pullottavat häntätumakkeet, pienet hippocampukset, vajaakehittyneet ohimolohkot, ohut taka-aivosto ja viivästynyt myelinaatio. Yhden potilaan aivojen magneettikuvan seurantalöydöksiä on kuvattu. Hänellä oli vuoden iässä oli hyvin viiveinen myelinaatio ja laajat aivokammiot, mutta kahdeksan vuotta myöhemmin löydökset olivat normaalistuneet. Pitt-Hopkinsille ominaista on erikoinen hengitys. Potilas läähättää ja sitten pidättää hengitystään niin että voi muuttua jopa sinerväksi. Tällaista hengityspoikkeavuutta esiintyy lähes pelkästään vain valveilla ollessa. Vain kolmelta lapselta on raportoitu unen aikaista hengityksen epäsäännöllisyyttä. Hengityshäiriö alkaa kouluikään tullessa usein samoihin aikoihin kuin epilepsiakin. Sen erottaminen epilepsiasta voi joskus olla hankalaa. Hengityspoikkeavuutta näyttää olevan runsaalla puolella potilaista. Tyypillisen läähätys-pidätys-poikkeavuuden lisäksi esiintyy myös pelkkää hengityksen pidättämistä ilman läähättämistä. Tätä on nähty aivan pienillä, parin kuukauden ikäisillä lapsilla. Epäsäännöllisyys voi olla luonteeltaan ohimenevää tai se voi jatkumisestaan huolimatta muuttua iän myötä vähemmän huomiota herättäväksi. Toistaiseksi oireyhtymän hengityspoikkeavuuden luonnollista kulkua, yksilöiden välistä vaihtelevuutta ja syitä ei tunneta tarkemmin. Vain muutamalle potilaalle on tehty EEGvideotelemetria-tutkimuksia, minkä perusteella voidaan sanoa, ettei epilepsialla ja hengityspoikkeavuudella ole keskinäistä yhteyttä. Runsaalla 10 %:lla Pitt-Hopkins potilaista on selän ryhtivirhe, skolioosi, mutta kenenkään kohdalla ei tähän mennessä ole ollut tarvetta ortopedisiin toimenpiteisiin. Ruoan takaisinvirtausta ruokatorveen eli gastroesofageaalista refluksia (GER) on varsin harvalla ja vain yhdellä on ollut mahalaukun ulosvirtauskanavan ahtaus, pylorusstenoosi. Tavallinen ongelma on vaikea ummetus, mutta vain yhdellä potilaalla on ollut Hirschsprungin tauti. Kuulovammoja ei ole raportoitu. Karsastus sekä jopa vaikea likinäköisyys on tavallista, mutta sen komplikaatioita ei ole havaittu. Yhdessä tapauksessa on tehty perusteelliset silmälääkärin tutkimukset. Potilaalla oli vaikea likinäköisyys, mutta hänellä ei ollut silmävärvettä eikä karsastusta. Hänen silmänpohjissaan ei ollut vaikealle likinäköisyydelle tyypillistä rappeumaa. Diagnoosi Pitt-Hopkins-oireyhtymä diagnosoidaan tyypillisen oirekuvan ja geenilöydöksen perusteella. Oirekuvaan kuuluu varhainen vaikea kehitysvammaisuus, tyypilliset kasvonpiirteet ja ominainen olemus. Diagnoosia tukee synnynnäisten rakennevikojen puuttuminen sekä hengityspoikkeavuus. Jälkimmäinen oire voi puuttua tai ilmaantua vasta myöhemmin. TCF4-geeni on analysoitava menetelmällä, joka löytää sekä geenin sisäiset että koko geenin kattavat häviämät (deleetiot) sekä geenin sisäiset mutaatiot. Koko geenin deleetiot ja isot mikrodeleetiot ovat tavallisia ja ne tulevat diagnosoiduksi nykyisin usein molekyylikaryotyyppauksella. Tärkeimpiä erotusdiagnostisia oireyhtymiä ovat Angelmannin, Mowat-Wilsonin ja Rettin oireyhtymät. Yhteisiä piirteitä Angelmannin kanssa on kävelyn epävarmuus, puheen puuttuminen ja tyytyväinen olemus. Mowat-Wilsonia Pitt-Hopkins muistuttaa vaikean kehitysvammaisuuden ja joidenkin kasvonpiirteiden puolesta. Mowat-Wilson oireyhtymä on myös ummetusoireyhtymä, jossa on varsin usein Hirschsprungin tautia sekä myös sisäelinten rakennepoikkeavuuksia. Käsien ja pään stereotypioiden ja pahenevan kallon kasvuhäiriön vuoksi Pitt-Hopkins muistuttaa Rettin oireyhtymää. Näille kaikille oireyhtymille on omat diagnostiset piirteensä ja diagnostiset laboratoriomenetelmänsä. 3
Oirekulku ja hoito Pitt-Hopkins-potilaan elämänkaaresta ei vielä tiedetä paljoakaan. Lähes kaikki potilaat on diagnosoitu lapsena ja kuvattu silloin eikä pitkäaikaisseurantatutkimuksia vielä ole. Pittin ja Hopkinsin aikanaan kuvaamien potilaiden kohtalosta tiedetään, että toinen menehtyi 19-vuotiaana keuhkokuumeeseen ja toisella diagnosoitiin 29-vuotiaana imusolmukesyöpä. Tällä hetkellä vanhin lääketieteellisessä artikkelissa kuvattu Pitt-Hopkins-henkilö on 29-vuotias (Zweier et al. 2007). Vaikka Pitt-Hopkins-lapsilla ei näytä juurikaan olevan synnynnäisiä elinten kehityshäiriöitä, on hyvä varmistuksena tehdä kaikki tavanomaiset vammaisen imeväisen tarkastukset mukaan lukien sisäelinten ultraäänitutkimukset. Myös aivojen magneettitutkimus olisi hyvä tehdä sopivassa vaiheessa. Sukuelinten vajaakehitys on tavallista ja kivesten laskeutumattomuus yleistä. Näihin on siis kiinnitettävä huomiota. Murrosikäkehityksestä ei ole juurikaan tietoja. Epilepsia on tavallista ja se alkaa yleisimmin 5-10 vuoden iässä. Kohtauskuvaukset ovat niukkoja mutta ainakin GM-kohtauksia ja tuijotuskohtauksia on havaittu. Kohtausten hoidosta ei juurikaan ole tietoja. Karbamatsepiinia, lamotrigiiniä, topiramaattia ja klopatsaamia on käytetty melko hyvin tuloksin. Infektiot saattavat pahentaa kohtausoireita. Poikkeava hengitys alkaa usein samoihin aikoihin kuin epilepsiakin. Video-EEG:tä voidaan tarvita pienten lasten diagnostiikassa ja hengityshäiriöitten selvittelyssä. Vaikka potilaat saattavat tulla sinertäviksi hengitystä pidättäessään, hengitys kuitenkin alkaa spontaanisti eikä mitään hengityksen pidättämiseen liittyvää vakavaa sivuvaikutusta tiedetä esiintyneen. Hengityshäiriöihin liittyviä happiosapaineen tai hiilidioksidiosapaineen mittaustuloksia ei ole saatavilla. Mitään yrityksiä hoitaa näitä hengityspoikkeavuuksia ei ole tiedossa. Myös käsien ja pään stereotyyppiset liikkeet saatetaan sotkea epilepsiaan. Tieto siitä, että nämä ovat tavallisia oireita Pitt-Hopkinsissa auttaa erotusdiagnostiikassa. Pitt-Hopkinsiin liittyvistä liikuntaelinoireista tiedetään vähän. Skolioosi on tavallinen ja sen seurantaa suositellaan. Koska potilaiden oma kyky liikkua on varsin rajallinen, suositellaan fysioterapiaa niveljäykkyyksien ehkäisemiseksi. Likinäköisyys on hyvin yleistä ja se saattaa helposti jäädä diagnosoimatta. Koska likinäköisyys aiheuttaa lisää toimintarajoituksia, kaikki Pitt-Hopkins-potilaat on syytä lähettää silmälääkärin tutkimukseen. Useille potilaille on vähitellen kehittynyt vaikea likinäköisyys ja siksi seuranta on tarpeen. Kuulovammoja ei Pitt-Hopkins-potilailla ainakaan lapsuudessa ole havaittu. Kuitenkin ainakin kertaalleen näitten vaikeavammaisten henkilöitten kuulo olisi tutkittava. Ummetus on Pitt-Hopkins-oireyhtymässä tavallista, mutta mitään spesifistä sen vaikeusasteesta tai hoitomenetelmistä ei tiedetä. Vain yhdellä potilaalla on ollut Hirschsprungin tauti ja hän on tarvinnut pysyvän avanteen (ileostoman). Toistaiseksi voidaan suositella kokeilemaan Pitt- Hopkins-henkilöitten ummetuksen hoitoon kaikkia käytettävissä olevia metodeja. Pitt-Hopkins-potilaiden suun löydöksiä ei ole tarkemmin tutkittu. Heillä on hyvin matala ja leveä suulaki, hampaat sijaitsevat etäällä toisistaan ja iän mittaan Pitt-Hopkins-henkilöille kehittyy jykevä eteentyöntyvä alaleuka. Tämä voi aiheuttaa purentaongelmia. Lisäksi heillä usein on hyvin runsasta kuolaamista niin että vaatteitten kastuminen on jatkuva haitta. Tämän kuolaamisongelman hoitoehdotuksiakaan ei ole tiedossa. Hammaslääkäri ja puheterapeutti olisi hyvä ottaa mukaan potilaan hoitotiimiin. Pitt-Hopkins-henkilöt kuvataan yleensä olemukseltaan tyytyväisiksi. Aggressiot, ahdistuneisuus tai ympäristön tuhoaminen ovat hyvin harvoin ongelmia. Psykotrooppisia lääkkeitä Pitt-Hopkins-henkilöitten hoidossa ei ole käytetty. Uni- tai syömisongelmia ei ole kuvattu. Joskus on käytetty melatoniinia nukahtamisen helpottamiseksi. Pitt-Hopkins-oireyhtymän genetiikasta Pitt-Hopkins-oireyhtymä johtuu TCF4-geenin uusista mutaatioista. Uusi mutaatio tarkoittaa, ettei mutaatio ole periytynyt potilaalle kummaltakaan vanhemmalta. Luonteeltaan TCF4-mutaatiot voivat olla joko geenin sisäisiä pistemuutoksia tai geenistä puuttuu osa tai se puuttuu kokonaan. Koko TCF4-geenin hävittäviä mikrodeleetioita on kuvattu parikymmentä ja niiden koko ja katkoskohdat kromosomissa 18 vaihtelevat. Ongelmallista on, mitkä kaikki näistä potilaista ovat vielä diagnosoitavissa Pitt-Hopkins-potilaiksi. Näet suuriin kromosomideleetioihin liittyvät oirekuvat eivät enää ole kovin tyypillisesti Pitt-Hopkins-oirekuvia, koska mukana on runsaasti muitakin geenejä. Tuolloin ehkä mieluummin olisi puhuttava 18q21-mikrodeleetio-oireyhtymästä kuin Pitt-Hopkinsista. TCF4-geenissä on 20 koodaavaa yksikköä eli eksonia. Sen on koe-eläintöiden perusteella havaittu 4
toimivan laajasti sekä sikiökaudella että myös valmiissa ihmiselimistössä yhteistyössä monien eri elinkudosten kanssa. Koska TCF4-mutaatiot johtuvat uusista mutaatioista, niiden toistumisriski samassa perheessä on hyvin vähäinen. Vain kerran somaattinen mosaikismi aiheutti oireyhtymän toistumisen samassa perheessä (de Pontual et al. 2009). Vaikka sukurauhasmosaikismi onkin harvinainen asia, se olisi otettava huomioon keskusteltaessa perheen raskaudenaikaisista tutkimuksista. Myös kromosomien välinen järjestyspoikkeavuus eli translokaatio on mahdollinen vaikkakin erittäin harvinainen syy Pitt-Hopkins-oireyhtymälle. Tämäkin on otettava huomioon arvioitaessa Pitt-Hopkins-oireyhtymän toistumismahdollisuutta samassa perheessä ja suunniteltaessa raskaudenaikaisia tutkimuksia. Tällainen tapaus on sattunut vain kahdesti oireyhtymän historiassa. Pitt-Hopkins-henkilön jälkeläisille oireyhtymän riski on luonnollisesti yksi kahdesta eli 50 % vallitsevan periytymisen mukaan. Vaikea kehitysvammaisuus kuitenkin rajoittaa oman perheen hankkimista eikä yhdenkään Pitt-Hopkins henkilön tiedetä saaneen omia lapsia. Tunnetaan kaksi Pitt-Hopkins henkilöä joilla oli mosaiikkimuotoinen TCF4-geenin mikrodeleetio. Myös tällaisena mosaiikkina TCF4-mikrodeleetio aiheutti vaikean kehitysvammaisuuden. Somaattinen mosaikismi Henkilöllä on yksi tai joskus useampi solulinja, jossa on sairauden tai oireyhtymän mutaatio ilman, että hänellä itsellään on kyseistä sairautta tai oireyhtymää. Solulinjalla tarkoitetaan tässä varhaisella sikiökaudella perimäkoodiltaan muuttuneen eli mutatoituneen solun jälkeläissolukkoa. Sukurauhasmosaikismi Sukurauhasessa (munasarja, kives) on solulinja, jossa on sairauden tai oireyhtymän mutaatio. Tästä solulinjasta syntyvät sukusolut sisältävät mutaation kun valtaosasta soluja kypsyy sukusoluja, joissa mutaatiota ei ole. Internet-sivuja ja kirjallisuutta Orphanet: http://www.orpha.net/consor/cgi-bin/oc_exp.php?lng=en&expert=2896 Pitt-Hopkins Syndrome International Network http://pitthopkins.org/ Pitt D and Hopkins I. A syndrome of mental retardation, wide mouth and intermittent overbreathing. Aust Paediatr J 14:182-184 (1978) de Pontual L, Mathieu Y, Golzio C, Rio M, Malan V, Boddaert N, Soufflet C, Picard C, Durandy A, Dobbie A, Heron D, Isidor B, Motte J, Newburry-Ecob R, Pasquier L, Tardieu M, Viot G, Jaubert F, Munnich A, Colleaux L, Vekemans M, Etchevers H, Lyonnet S, Amiel J. Mutational, functional, and expression studies of the TCF4 gene in Pitt-Hopkins syndrome. Hum Mutat 30:669-76 (2009). Zweier C, Peippo MM, Hoyer J, Sousa S, Bottani A, Clayton-Smith J, Reardon W, Saraiva J, Cabral A, Gohring I, Devriendt K, de Ravel T, Bijlsma EK, Hennekam RC, Orrico A, Cohen M, Dreweke A, Reis A, Nurnberg P, Rauch A. Haploinsufficiency of TCF4 causes syndromal mental retardation with intermittent hyperventilation (Pitt-Hopkins syndrome). Am J Hum Genet 80:994-1001 (2007). Kornetintie 8, 00380 Helsinki norio-keskus@rinnekoti.fi 09 8551130 5