Luontoympäristöt ja hyvinvointi

Kalevi Korpela Luontoympäristöt ja hyvinvointi Luontoympäristöjen (kasvit, puut, puutarhat, viheralueet) stressistä elvyttävä vaikutus näkyy fysiologisissa toiminnoissa, tunteissa ja käyttäytymisessä. Tutkimusten mukaan asuinympäristön luontoelementtien suurempi määrä ennustaa parempaa terveydentilaa ja toimintakykyä sekä vähäisempää kuolleisuutta. Luontoympäristön katseleminen ja siellä liikkuminen kohentaa koettua hyvinvointia kaupunkiympäristöä enemmän. Luonto ei vain elvytä nopeasti stressin ja tahdonalaisen tarkkaavuuden väsymisen jälkeen, vaan vaikuttaa myönteisesti myös stressaantumattomiin ihmisiin. Kiinnostava ja lumoava luontoympäristö voi parantaa terveydentilaa välillisesti houkuttelemalla arkiliikuntaan. Ympäristöjen elvyttävyyttä ja mielipaikkoja koskevia tuloksia on jo kytketty moniin psykologian ja ympäristösuunnittelun alueisiin. Näitä ovat muun muassa hyvinvoinnin, terveyden, arkiliikunnan, tarkkaavuushäiriöiden, edellisyysvaikutusten, työviihtyvyyden, elämänhallinnan ja suunnittelun apukeinojen tutkimus. JOHDANTO Viher- ja luontoympäristöjen vaikutukset hyvinvointiin ja terveyteen on näyttävästi nostettu terveyden edistämistyön erääksi 2000-luvun haasteeksi sekä ulkomailla että Suomessa (Jackson, 2003; Maller, Townsend, Pryor, Brown & St Leger, 2005; St Leger, 2003; Stokols, Grzywacz, McMahan & Phillips, 2003; Valtioneuvoston päätös Terveys 2015-kansanterveysohjelmasta, 2001; Valtioneuvoston periaatepäätös terveyttä edistävän liikunnan kehittämislinjoista, 2002). Siksi tässä katsauksessa annetaan yleiskuva aiheen viimeaikaisista empiirisistä tutkimustuloksista vastaten muun muassa seuraaviin kysymyksiin: Vaikuttaako viherympäristö ihmiseen jollakin erityisellä tavalla olemmehan lajina eläneet luonnon armoilla miljoonia vuosia, mutta kaupunkimaisesti vasta 10 000 vuotta? Merkitseekö luonto mitään tietotekniikan nykyammattilaisille? Pitäisikö hoito- ja elinympäristöjen suunnittelussa havahtua viherympäristön tärkeyteen? Mitä annettavaa alan tuloksilla on psykologian muille osa-alueille? LUONTOYMPÄRISTÖJEN MYÖNTEISET VAIKUTUKSET HYVINVOINTIIN JA TERVEYTEEN Luonto- ja viherympäristöjen myönteisistä yhteyksistä terveyteen on saatu todistusaineistoa ainakin ympäristöpsykologian ja -kasvatuksen, metsä-, puutarha- ja kasvitieteen, ympäristösuunnittelun sekä terveysliikunnan tutkimuksissa. Tulosten arviointia hankaloittaa se, että vaikutuksen suuruudesta (efektikoko) ei ole käytettävissä metaanalyyseja, eikä tilastollisten testien voimakkuutta useinkaan raportoida. Tutkimusalan muutamat meta-analyysit koskevat maisemamieltymyksiä ennustavia tekijöitä (Stamps III, 2002; 2004). 364 Psykologia /05/07

Tässä katsauksessa esiteltävät tutkimukset osoittavat, että luontoelementit tai -ympäristöt vaikuttavat stressistä elvyttävästi fysiologisiin toimintoihin, tunteisiin ja käyttäytymiseen (Hartig, Evans, Jamner, Davis & Gärling, 2003; Ulrich ym., 1991). Ne myös parantavat koettua terveydentilaa ja toimintakykyä sekä vähentävät kuolleisuutta (de Vries, Verheij, Groenewegen & Spreeuwenberg, 2003; Takano, Nakamura & Watanabe, 2002). Pelkkä maiseman katseleminen, mutta myös luontoympäristössä oleilu ja liikkuminen vaikuttavat myönteisemmin koettuun hyvinvointiin kuin kaupunkiympäristö. Alan tutkimukset vaihtelevat laajoista epidemiologisista tutkimuksista kokeellisiin laboratorio- ja kenttätutkimuksiin sekä havainnointitutkimuksista kysely- ja haastattelututkimuksiin. Niissä on tarkasteltu vaihtelevasti joko kasvien, puiden, puutarhojen, viheralueiden tai maisemien yhteyksiä hyvinvointiin (Frumkin, 2001; St Leger, 2003). Esimerkkejä vakuuttavista epidemiologisista tutkimuksista on Japanista ja Alankomaista. Tokiolaisessa kohorttitutkimuksessa (N=3144) selvitettiin 73 88 -vuotiaiden kuolleisuutta. Ne henkilöt, joiden asunnon lähellä oli oman ilmoituksensa mukaan kävelyyn sopivia puistoja ja puistokatuja, olivat muita todennäköisemmin elossa viiden vuoden seurantajakson lopussa, kun ikä, sukupuoli, aviosääty ja sosioekonominen asema oli tilastollisesti vakioitu (Takano ym., 2002). Toisessa tokiolaisessa tutkimuksessa kuolleisuuden ja metsä- ja peltoalueiden määrän välillä havaittiin käyräviivainen suhde sosioekonomisten erojen vakioimisen jälkeen. Kuolleisuus oli siis sitä suurempaa, mitä vähemmän kaupunginosassa oli metsäja peltoalueita, mutta vain, kun asukastiheys ylitti 4000 asukasta neliökilometrillä (Tanaka, Takano, Nakamura & Takeuchi, 1996). Harvemmin asutuilla alueilla yhteys oli käänteinen: mitä enemmän rakennettua ja vähemmän metsä- tai peltoaluetta, sitä pienempää oli kuolleisuus. Mitä enemmän viheralueita asuinympäristössä on, sitä terveemmäksi ihmiset kokevat itsensä (de Vries ym., 2003), kun vakioidaan ikä, sukupuoli, tulot, koulutus, edeltävän vuoden elämäntapahtumat, asunnon koko ja alueen ruokakuntien tiheys neliökilometrillä. Tulos on hollantilaisesta kyselyja maantieteellistä paikkatietoa yhdistäneestä tutkimuksesta, jossa oli mukana 10 197 vastaajaa ja 1155 asuinaluetta. Sama tulos on aivan tuoreeltaan vahvistettu laajalla lisäaineistolla, jossa oli 250 782 hollantilaista vastaajaa ja vakioituina muuttujina ikä, sukupuoli, koulutus sekä asuinalueen urbaanisuusaste (Maas, Verheij, Groenewegen, de Vries & Spreeuwenberg, 2006). Tulokset osoittivat, että jos asuinympäristön vihreysprosentti on 90, asukkaista 10,2 % kokee terveydentilansa huonoksi. Jos vihreysprosentti sitä vastoin on 10, asukkaista 15,5 % kokee terveydentilansa huonoksi. Myös kokeellisista tutkimuksista on saatu näyttöä terveysvaikutuksista. Esimerkiksi sappikivipotilaiden havaittiin toipuvan vuorokautta nopeammin ja tulevan toimeen lievemmällä kipulääkityksellä puistoon suuntautuneissa potilashuoneissa kuin tiiliseinään suuntautuneissa huoneissa (Ulrich, 1984). Tutkimukseen valittiin yhdeksän vuoden ajanjaksolta 23 taustatietojensa perusteella mahdollisimman samanlaista parikkia. Samanlaistetut taustatiedot olivat ikä (5 vuoden tarkkuudella), sukupuoli, tupakointi, ruumiinpaino, aikaisempi sairaalahistoria, leikkauksen ajankohta (6 vuoden tarkkuudella), huoneen sijaintikerros ja väri sekä osalla leikannut lääkäri. Keuhkoputken tähystyksessä todettiin vähäisempää koettua kipua niillä potilailla, jotka saivat katsella luontonäkymää sänkyä ympäröivässä verhossa ja kuunnella luontoääniä korvakuulokkeista verrattuna niihin, joilla tätä mahdollisuutta ei ollut (Diette, Lechtzin, Haponik, Devrotes & Rubin, 2003). Edellämainittujen kokeiden satunnaistamis- tai samanlaistamistoimenpiteet eivät ole aukottomia. Esimerkiksi sappikivileikkauspotilaita koskevassa tutkimuksessa ei annettu tietoa potilaiden luona vierailleista henkilöistä. Sappikivileikatuista potilaista ei myöskään voida yleistää kaikkiin potilasryhmiin. Esimerkiksi pitkäaikaispotilaat saattavat kärsiä pitkästymisestä ja kenties kaivata muunlaisia näkymiä. Syy-seuraussuhdetta viherympäristön ja kuolleisuuden tai koetun terveydentilan välillä ei vielä voi epidemiologistenkaan tutkimusten nojalla pitää täysin toteennäytettynä (kts. myös kappale tulevaisuudennäkymistä tässä artikkelissa). Otoksen valikoitumiseen perustuva selitys on kuitenkin epätodennäköinen kuolleisuutta selvittäneessä tutkimuksessa (vrt. Adams & White, 2003; Takano, Nakamura, & Watanabe, 2003), mutta periaatteessa mahdollinen koettua terveyttä selvittäneissä tutkimuksissa (de Vries ym., 2003, Maas ym., 2006). Niissä otok- 365

KORPELA set olivat laajoja (N = 10197 ja 250 782), mutta perustuivat lääkärin vastaanotolla käyneiltä henkilöiltä kerättyyn tietoon. Terveystieto myös kerättiin eri ajankohtana kuin paikkatieto. Miten ympäristön myönteinen vaikutus terveyteen ja hyvinvointiin syntyy? Yksi mahdollinen selitys on se, että fysikaaliset ympäristötekijät ovat terveellisempiä viherympäristöjen läheisyydessä asuvilla ihmisillä kuin muualla asuvilla. Puut sekä puisto- ja metsäalueet vaikuttavat esimerkiksi sadeveden kiertoon ja parantavat näin pohjaveden laatua, suojaavat kuumuudelta ja auringonsäteiltä, vähentävät tehokkaasti melua ja parantavat ilmanlaatua poistamalla tai varastoimalla otsoni-, hiilidioksidi- ja monoksidikaasuja (Dwyer, McPherson, Schroeder & Rowntree, 1992; Tyrväinen, Pauleit, Seeland & de Vries, 2005). Toisaalta puut ja kasvit saattavat erittää myrkyllisiä tai allergiaa aiheuttavia yhdisteitä ja tarjota suojan vahingollisille eliöille (Frumkin, 2005). Psykologiselta kannalta luontoympäristö lisää hyvinvointia ainakin kolmella tavalla: tuottamalla myönteisiä vaikutuksia riippumatta ihmisen mielentilasta (Hartig, Böök, Garvill, Olsson & Gärling, 1996), elvyttämällä stressitilanteista ja houkuttelemalla liikuntaan (vrt. de Vries ym., 2003; Takano ym., 2002). Näitä vaikutustapoja tarkastellaan tarkemmin seuraavissa luvuissa. Esiteltävien tutkimusten näkökulma on länsimainen, jolloin tarkastelusta puuttuu esimerkiksi (satoja miljoonia ihmisiä koskettava) viidakoista tai sademetsistä saadun ravinnon ja lääkekasvien vaikutusten tutkimus, näihin alueisiin liittyvien erityisten sairauksien (kuten malaria tai jokisokeus) tai sademetsien hävittämisen aikaansaamien terveysongelmien tutkimus (kts. Colfer, Sheil & Kishi, 2006). Ympäristön vaikutukset stressitilanteen jälkeen Ympäristön elvyttävyyden tutkimuksessa on kaksi keskeistä päälinjaa ja tutkimusryhmää (Ulrich, 1983; Kaplan & Kaplan, 1989). Molemmat korostavat luontokokemusten lajinkehityksellistä taustaa ja luonnon erityisyyttä elvyttäjänä. Näkemykset eroavat jonkin verran muun muassa elpymistä edeltävien stressaavien tekijöiden sekä elpymiskokemuksen sisällön määrittelyssä. Kaplanien (1989) teoriassa lähtökohtana on henkinen uupumus. Sillä tarkoitetaan tarkkaavuuden väsymistä, joka syntyy esimerkiksi raskaan työviikon jälkeen, huolien painaessa tai voimakkaan keskittymisen jälkeen. Kaplanien näkökulma korostaa ihmistä tiedonkäsittelijänä: henkisessä uupumuksessa väsytään ylläpitämään nimenomaan tahdonalaista tarkkaavuutta, keskittymistä. Miellyttävänä koettu ympäristö auttaa käsittelemään epämiellyttäviä kokemuksia ja palauttaa keskittymiskyvyn, koska se lumoaa eli vetää tarkkaavaisuuden puoleensa tahattomasti, ilman keskittymisen pakkoa ja ilman tahdonalaisen tarkkaavuuden kuormittamista. Ulrich ym. (1991) korostavat elpymisen olevan reaktiota stressiin. Stressi määritellään tapahtumaksi, jossa ihminen reagoi hyvinvointia uhkaavaan tilanteeseen fysiologisesti, psyykkisesti ja toiminnallisesti. Tarkkaavuuden väsymiseen ja henkiseen uupumiseenkin liittyy hermoston ja lihaksiston toimintaa, kielteissävyisiä tunteita ja suorituskyvyn heikentymistä. Pitkä keskittyminen kiinnostavaan ja myönteiseen tehtävään saa myös aikaan esimerkiksi stressihormonien erittymistä. Täten Ulrich tulkitsee Kaplanien korostaman henkisen uupumisen yhdeksi stressin muodoksi. Elpymiselle tunnusomaista tarkkaavuusmuutosten lisäksi ovat myönteiset muutokset tunteissa (mm. vihan ja pelon väheneminen ja myönteisten tunteiden lisääntyminen), fysiologisessa toiminnassa (mm. verenpaineen lasku) ja käyttäytymisessä (selviytyminen tarkkaavuutta vaativassa oikolukutehtävässä). Kokeellisissa tutkimuksissa on saatu tukea molemmille näkemyksille ja useimmissa kokeissa onkin edellä mainitut teoreettiset näkemykset integroiden mitattu sekä keskittymiskykyä, tuntemuksia että fysiologisia tapahtumia. On havaittu, että stressitilanteen jälkeen luonnon katseleminen palauttaa fysiologisesti ja parantaa mielialaa sekä keskittymiskykyä kaupunkiympäristön katselua enemmän. Tieto perustuu tutkimuksiin, joissa koehenkilöt ovat oikolukutehtävien tai emootioita herättävien videoiden jälkeen katselleet luonto- ja kaupunkikuvia (van den Berg, Koole & van der Wulp, 2003; Cackowski & Nasar, 2003; Laumann, Gärling & Stormark, 2003; Parsons, Tassinary, Ulrich, Hebl & Grossman-Alexander, 1998; 366 Psykologia /05/07

LUONTOYMPÄRISTÖT JA HYVINVOINTI Ulrich, 1979; Ulrich ym., 1991) tai kävelleet aidoissa ympäristöissä (Hartig, Mang & Evans, 1991; Hartig ym., 2003). Esimerkiksi Ulrich (1981) tutki tuntemuksia ja fysiologisia reaktioita 1) luontokuviin, joissa oli pääosin kasvillisuutta, 2) luontokuviin, joissa oli pääosin vettä ja 3) kesäisiin kaupunkinäkymiin, joissa ei ollut kasvillisuutta eikä vettä. Diakuvina esitetyt maisemat vastasivat toisiaan monimutkaisuuden ja informaation määrän suhteen. Fysiologisia mittauksia tehtiin aivojen alfa-aalloista (EEG) sekä sydämen toiminnasta (EKG) kuvien katsomisen aikana sekä niitä ennen ja niiden välissä ja lopussa olleessa, 5 min. kestäneessä silmät kiinni tapahtuneessa rentoutumisessa. Kukin koehenkilö toimi omana kontrollinaan. Fysiologiset mittaukset osoittivat koehenkilöiden olleen rentoutuneemmassa tilassa luontokuvia katsellessaan kuin kaupunkikuvia katsellessaan. Aivojen alfa-aalloissa erot näkyivät jo kymmenen ensimmäisen diakuvan katsomisen aikana, noin kolmessa minuutissa. Luontokuvilla, erityisesti vettä sisältävillä, oli myös myönteisempiä vaikutuksia itseraportoituihin tunteisiin. Toisessa tutkimuksessa osoitettiin, että samansuuntaiset, kaupunki- ja luontovideoiden katsomisen aiheuttamat erot sydämen sykkeessä, ihon sähkönjohtokyvyssä sekä pään lihasten jännityksessä tulevat merkitsevinä esiin noin 4 minuutin katseluajan jälkeen (Ulrich ym., 1991). Luontoympäristön myönteiset vaikutukset tulevat esille myös todellisissa ympäristöissä liikuttaessa. Tarkkaavuutta rasittavien tehtävien jälkeen luontoreittiä kävelleillä mitattiin 20 minuutin kävelyn kohdalla keskimäärin 6 mmhg matalampi verenpaine kuin kaupunkireittiä kävelleillä (Hartig ym., 2003). Kävelyn lopussa, 40 min. jälkeen, ryhmien verenpaineessa ei enää ollut eroja. Tämän on tulkittu johtuvan siitä, että ihmiset alkavat ennakoida miellyttävän tai epämiellyttävän kokemuksen loppumista. Verenpaine nousee niillä, jotka joutuvat pois miellyttävästä luontoympäristöstä ja laskee niillä, jotka pääsevät pois epämiellyttävästä kaupunkiympäristöstä. Tulos tuo esille myös sen, että elvyttäväkin kokemus voi muuttuu väsyttäväksi tai tarkkaavuutta rasittavaksi, jos ympäristössä liikutaan tai oleillaan pidempiä aikoja. Vastaavissa kokeissa yleistulos on ollut, että luontoympäristön tehokkaampi elvyttävyys näkyy ensin fysiologisissa mitoissa jo kokeen ensimmäisillä minuuteilla ja tuntemuksissa kokeen puolivälissä n. 20 minuutin jälkeen (Hartig, 1993). Tarkkaavuuden elpyminen näyttää kestävän pisimpään ja erot näkyvät yleensä kokeen lopussa, n. 40 minuutin kuluttua. Tarkkaavuustehtävissä suoriutumisen ja verenpaineen korrelaatiot ovat olleet pieniä, mikä viittaa siihen, että ympäristön vaikutukset näihin syntyvät eri prosessien kautta (Hartig ym., 2003). Ympäristön vaikutukset ilman edeltävää stressitilannetta Luontoympäristö ei vain elvytä stressistä tai tarkkaavuuden väsymisestä (restorative effects), vaan vaikuttaa myönteisesti myös stressaantumattomiin ihmisiin (instorative effects) (Hartig ym., 1996). Näiden vaikutusten on oletettu syntyvän siksi, että ihminen on evoluution aikana kehittynyt havaitsemaan automaattisesti ja nopeasti ravinnon ja suojautumisen kannalta sopivia ympäristöjä (Ulrich, 1983; Ulrich ym., 1991). Vasta 2000-luvulla kokeelliset reaktioajan mittaukseen perustuvat tutkimukset ovat osoittaneet, että ympäristökuvan tunnesävyn arviointia todellakin tapahtuu automaattisesti, ilman edeltävää stressitilannetta, jopa 200 millisekunnissa (Korpela, Klemettilä & Hietanen, 2002; Hietanen & Korpela, 2004; Hietanen, Klemettilä, Kettunen & Korpela, 2006). Tämä arviointi ilmenee ns. edellisyysvaikutuksena siten, että viherympäristön näkemisen jälkeen kasvoista tai äänestä tunnistetaan myönteinen tunnesävy, ilo, nopeammin kuin kaupunkiympäristön näkemisen jälkeen. Kaupunkiympäristön näkemisen jälkeen puolestaan kielteinen tunnesävy, vihaisuus ja inho, tunnistetaan nopeammin kuin luontoympäristön näkemisen jälkeen. Myönteiset vaikutukset kestävät välittömiä reaktioita pidempäänkin. Yhdysvaltalaisissa luonnollisissa olosuhteissa tehdyissä kvasikokeellisissa tutkimuksissa on osoitettu, että mitä enemmän asuintalon ikkunasta näkyy viheraluetta, sitä parempi on asukkaiden (pääosin yksinhuoltajaäitejä) testein mitattu keskittymiskyky. Keskittymiskyky puolestaan välittyi heidän elämänhallintaansa (eli kykyyn tehdä tärkeitä valintoja ja päätöksiä elämän arjessa) ja tapaansa ratkaista ristiriitatilanteita ilman väkivaltaa tai vihamielisyyttä (Kuo, 2001; Kuo & Sullivan, 2001). Kun seurattiin 7 12-vuo- 367

KORPELA tiaita lapsia ennen ja jälkeen uuteen omakotitaloon muuttamista, havaittiin, että mitä enemmän muutossa tuli lisää viherympäristöön avautuvia ikkunanäkymiä, sitä parempi oli muuton jälkeinen testeillä mitattu keskittymiskyky (Wells, 2000). Ennen muuttoa lapset asuivat huonokuntoisissa vuokrataloissa. Asumistason yleinen paraneminen ei kuitenkaan selittänyt tulosta. Kahdessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa on havaittu, että tarkkaavuushäiriö-diagnoosin (ADD tai ADHD) saaneilla lapsilla oli vanhempien arvion mukaan sitä lievempiä oireita, mitä luontomaisemmassa paikassa he olivat leikkineet, kun vakioitiin toiminnan tyyppi (Faber Taylor, Kuo & Sullivan, 2001; Kuo & Faber Taylor, 2004). Oireina arvioitiin sitä, pystyykö keskittymään kotiläksyihin tai jokapäiväisiin askareisiin, saako tehdyksi tehtäviä loppuun, kuunteleeko tai seuraako ohjeita ja häiriintyykö keskittyminen helposti. Ikkunanäkymän vihreys myös vähentää jännittyneisyyttä, huolestuneisuutta ja ahdistuneisuutta työssä sekä lieventää työn kuormittavuuden (aikapaine, työhön vaikuttamisen mahdollisuudet) vaikutuksia jännittyneisyyteen (Leather, Pyrgas, Beale & Lawrence, 1998). Huonekasvit näyttäisivät heikentävän yksinkertaisten, keskittymistä vaativien oikolukutehtävien suorittamista, mutta parantavan suoriutumista luovuutta vaativissa tehtävissä (Larsen, Adams, Deal, Kweon & Tyler, 1998; Shibata & Suzuki, 2002). Ikkunanäkymien, huonekasvien sekä työviihtyvyyden ja -suoritusten yhteyden tutkimus on kuitenkin alkuvaiheissaan eikä tulosten kasautumisesta vielä voida puhua. Ympäristön vaikutukset liikuntamotivaatioon ja liikunnan ylläpitämiseen Luontoympäristö voi parantaa terveydentilaa myös välillisesti houkuttelemalla arkiliikuntaan. Ympäristöä on liikuntakäyttäytymiseen vaikuttavana seikkana alettu tutkia vasta 1990-luvulla psykologisten, sosiaalisten, biologisten ja liikuntasuorituksen ominaisuuksiin liittyvien tekijöiden rinnalla (Humpel, Owen, Leslie, 2002; King, Stokols, Talen, Brassington & Killingsworth, 2002). Suomessa luonnon virkistyskäyttö inventointiin muutama vuosi sitten (ns. valtakunnallinen LVVI -tutkimus: Sievänen, 2001). Tutkimus osoitti, että kaksi kolmesta suomalaisesta harrastaa kävelylenkkeilyä luontoympäristössä. Lähiympäristössä tapahtuva ulkoilu antoi mielihyvää ja esteettisiä elämyksiä, tuntui parantavan terveyttä ja kuntoa sekä auttoi irtautumaan arjesta (Paronen, 2001). Viimeisin lähiulkoilukerta piristi ja virkisti, mutta myös rauhoitti ja rentoutti. Tärkeitä ulkoilukokemuksessa olivat luonto ja maisemat. Toisessa tutkimuksessa Helsingin seudun 25 54-vuotiaista tietotekniikka- ja taideteollisuusammattilaisista useamman kuin joka toisen mielestä mieluisin tapa viettää vapaa-aikaa oli luonnossa liikkuminen. Peräti neljä viidestä kaipasi vapaa-aikana luonnonrauhaa (Ilmonen ym., 2000). Molemmat asiat olivat tärkeämpiä kuin shoppailu keskustassa tai sen ulkopuolella marketeissa. Vapaa-aika luonnossa oli myös tärkeämpi kuin keskustan kulttuuripalvelujen tarjoamat elämykset, erityisesti tietotekniikka-ammattilaisille. Kantakaupungin alueella asunut taideteollisuusväki paitsi asioi keskustassa myös kertoi nauttivansa kaupungin puistoissa tai rannoilla kävelystä. Mieltymykset ja asenteet näyttävät siis näkyvän myös vastaajien arkitoiminnassa ja -liikunnassa. Monessa itseraportointiin perustuvassa tutkimuksessa on osoitettu, että kontrolloitaessa ikä, sukupuoli ja koulutus, lähinaapurustossa kävellään sitä enemmän, mitä kauniimpi, luonnonläheisempi ja reitistöltään sujuvampi alue on (Ball, Bauman, Leslie & Owen, 2001; Booth, Owen, Bauman, Clavisi & Leslie, 2000; Humpel ym., 2004). Sama tulos on havaittu myös objektiivisia ympäristön tai liikunnan määrän mittaamistapoja käyttävissä tutkimuksissa (Giles-Corti & Donovan, 2002; King ym., 2003). Lähipuistossa kävelyn keston on ainakin 50 86-vuotiailla tutkittavilla havaittu olevan yhteydessä matalampaan verenpaineeseen (Orsega-Smith, Mowen, Payne & Godbey, 2004). Tutkimusten perustalta voidaan johtaa päätelmä, että mielihyvää herättävä ulkoiluympäristö voi vahvistaa ulkoilukävelyn virkistymis- ja rentoutumiselämyksiä. Siten hyvä ympäristö voisi johdatella liikkumaan nimenomaan säännöllisesti. Toisaalta epämiellyttävät ympäristötekijät lisäävät todennäköisyyttä lopettaa säännöllinen liikkuminen. Tätä päätelmää tukee tutkimustulos juoksutapahtumaan osallistuneiden naisten kaksivuotisseurannasta (Titze, Stronegger & Owen, 2005). Terveytensä huonoksi ja lähiympäristönsä juoksemisen 368 Psykologia /05/07

LUONTOYMPÄRISTÖT JA HYVINVOINTI kannalta luotaantyöntäväksi arvioineet lopettivat säännöllisen juoksuharrastuksen todennäköisemmin kuin terveytensä huonoksi ja lähiympäristönsä vetovoimaiseksi arvioineet, kun vakioitiin ikä, koulutus, asumistilanne ja -paikka. Luontomielipaikat ja niissä tapahtuva psyykkinen itsesäätely Epidemiologisissa ja ympäristöjen elvyttäviä vaikutuksia selvittäneissä tutkimuksissa on suoraviivaisesti tarkasteltu luontoympäristön ja elpymisen tai hyvinvoinnin tulosmuuttujien välistä yhteyttä. Tieto on nomoteettisen tutkimusotteen mukaista ryhmätason todennäköisyystietoa. Näin ollen luontokokemuksissa ja luonnon vaikutuksissa on myös yksilöllistä vaihtelua. Ulkoiluharrastusten motiivien tutkimuksissa on esimerkiksi todettu, että luonnossa käymisen syyt ovat moninaisia: pako, ryhmään liittyminen, suoriutumistarpeet, liikunta ja taitojen kehittäminen, tutkiminen, itsensä toteuttaminen, hengellinen tai henkinen uusiutuminen ja luonnosta nauttiminen (Knopf, 1987). Myös samalla lailla samassa paikassa toimivien motiivit ja odotukset voivat olla erilaisia. Toisaalta suuri osa ulkoilusta näyttää kuitenkin olevan jonkinlaista jännityksen vähentämistä (Knopf, 1987). Ihmiset siis hakeutuvat luontoon välttääkseen esimerkiksi melua, tungosta, ärsykkeitten ylitarjontaa tai sosiaalisia paineita. Täydelliseen eristäytymiseen ei kuitenkaan välttämättä pyritä. Ulkoilusta etsitään myös yhteisyyttä, ystävyyttä ja uusien ihmisten tapaamista. On myös todettu, että osa luontoympäristöstä saatavista hyödyistä voidaan saavuttaa muillakin vapaa-ajan viettotavoilla (Knopf, 1987). Mielipaikkatutkimuksia voi pitää luontoon suuntautumisen motiivitarkasteluja täydentävänä ja niitä yleisemmällä tasolla yhteenkokoavana näkökulmana. Mielipaikkatutkimusten pääidea on ollut, että ihmiset tietoisesti tai tiedostamatta pyrkivät toteuttamaan psyykkistä itsesäätelyä valitsemalla sopivia ympäristöjä ja välttelemällä toisia (Korpela, 1989; 1995). Mielipaikkojen on havaittu aikuisilla olevan valtaosin (n. 60 % mielipaikoista) luontopaikkoja myös muualla kuin Suomessa (Chawla, 1992; Jorgensen, Hitchmough & Dunnett, 2006; Korpela, 1989, 1992; Korpela & Hartig, 1996; Korpela, Hartig, Kaiser & Fuhrer, 2001; Newell, 1997; Sommer, 1990). Paikkoihin halutaan useimmiten rauhoittumaan ja virkistymään sekä nauttimaan luonnosta. Niissä käymisen koetaan elvyttävän, selkiyttävän ajatuksia, parantavan mielialaa ja keskittymiskykyä sekä auttavan arjen huolten unohtamista ja akkujen lataamista. Tällaista kognitiivista ja emotionaalista itsesäätelyä on havaittu jo 8-vuotiailla lapsilla (Korpela, Kyttä & Hartig, 2002). Pääkaupunkiseudulta kerätyssä aikuisaineistossa havaittiin, että ne, jotka raportoivat muita enemmän negatiivista mielialaa (Korpela, 2003) tai joilla on muita enemmän ruumiillisia pikkuvaivoja, kuten pää- tai hartiasärkyjä, väsymystä tai huimausta ja heikkoa oloa (Korpela & Ylén, 2007), valitsivat muita todennäköisemmin mielipaikakseen asuinympäristönsä luontopaikan. He myös kokivat mielialansa kohentuvan enemmän kuin ne, joilla oli vähän negatiivista mielialaa ja sairausoireita. Kiinnostavaa on, että erityisesti luontomielipaikoissa itsesäätely on stressitason ja -kokemuksen, mielialan ja minäkokemuksen säätelyä. Elvyttävästä ympäristöstä saattaa siis ajan mittaan muodostua psyykkistä itsesäätelyä palveleva mielipaikka, jota käytetään arkiulkoilun yhteydessä muun muassa päivittäisen stressin säätelyyn. Vielä julkaisemattomien tulostemme mukaan (Suomen Akatemian rahoittama Kaupungin viheralueet ja ihmisten hyvinvointi -hanke 211031) mielipaikkavalinnassa onkin sattumaa suurempaa pysyvyyttä ainakin 10 kuukauden ajan ja mielipaikan tyyppi selittää ainakin 4 6 % elpymiskokemusten vaihtelusta. Huomattakoon, että luontoympäristöt herättävät myös kielteisiä tuntemuksia ja ajatuksia, joita on toistaiseksi tutkittu huomattavasti vähemmän kuin myönteisiä (Nasar & Jones, 1997; Bixler & Floyd, 1997). Englantilainen tutkimus osoitti, että mielipaikaksi valitut viheralueet voivat pimeällä pelottaa sukupuolisen ahdistelun ja ryöstöjen mahdollisuuden tai jengien oleskelun takia (Jorgensen ym., 2006). Tästä huolimatta asukkaat eivät toivoneet viheralueiden vähentämistä, vaan mieluummin muuttivat omaa toimintaansa välttäen paikkoja pimeällä tai liikkuen muiden seurassa. Suomessa tehty kysely pääkaupunkiseudulla osoitti, että selvä vähemmistö, 1 10 % vastaajista asuinalueesta riippuen, mainitsi luontopaikkoja asuinalueen epämiellyttäviksi paikoiksi (Korpela, 369

KORPELA 2001). Nämä olivat yleensä roskaisia, hoitamattomia ja vaikeakulkuisia ryteikköjä. Sitä vastoin meluisat liikenneväylät, epäsosiaalisen toiminnan tyyssijoiksi nähdyt markettien, ravintoloiden tai asemien lähitienoot tai vastenmielisiksi koetut rakennukset ja asuinympäristöt olivat useimmin mainittuja epämiellyttäviä paikkoja. Epämiellyttävät paikat rajasivat liikkumista ja reittivalintoja, koska niitä kerrottiin välteltävän ja ne kierrettiin mahdollisimman kaukaa. Niiden kerrottiin myös aiheuttavan monenlaista pahaa oloa ja psyykkistä kuormitusta. Suuret kadut, ryteikköalueet tai talorykelmät olivat vihaa nostattavia, pelottavia, ahdistavia, masentavia tai kuvottavia. Rakentaminen ja yhdyskuntasuunnittelu näyttäytyivät asukkaille epämiellyttävissä paikoissa piittaamattomuutena ja arvojen rappiona. Monet kokivat lähes päivittäin paikkojen aiheuttamaa ärtymystä, fyysistä pahan olon tunnetta ja halua kiiruhtaa äkkiä pois tai tunteita tyytymättömyydestä raivotilaan. Tällaiset kokemukset näyttävät stressitutkimuksen näkökulmasta ns. arkipäivän harmeilta, joiden tiedetään olevan yhteydessä muun muassa flunssa-, pää- ja selkäkipuoireiden määrään seuraavana päivänä (DeLongis, Folkman & Lazarus, 1988). TUTKIMUSALAN TULEVAISUUDENNÄKYMIÄ Tässä katsauksessa on jo tullut esille, miten ympäristöjen elvyttävyyden ja mielipaikkojen tutkimus kytkeytyy hyvinvoinnin, terveyden, arkiliikunnan, tarkkaavuushäiriöiden, edellisyysvaikutusten (ns. priming-tutkimus), työviihtyvyyden ja elämänhallinnan tutkimukseen. Aiheeseen kytkeytyviä tutkimussuuntia on monia muitakin, mutta niiden tarkempi esittely ei mahdu tämän katsauksen piiriin. Jotta tutkimusmahdollisuuksien kirjo tulisi kuitenkin laajemmin ymmärretyksi ja esille, ne esitetään tässä luettelonomaisesti. Teoreettisesti tai empiirisesti löydettyjä ympäristöjen elvyttävyyden ja mielipaikkojen tutkimuksen tulosten kytkentöjä on muun muassa muistamiseen (Knez, 2006), motivaatioon (Kerr & Tacon, 1999; Kerr, Hayashi, Matsumoto & Miyamoto, 2002), yksityisyyden säätelyyn (Newell, 1994; Weinberger, 2006), opettajien stressin säätelyyn (Gulwadi, 2006), ympäristön saastumisen havaitsemiseen (Bonaiuto, Breakwell & Cano, 1996), identiteetin diskursiiviseen tuottamiseen (Dixon & Durrheim, 2000; Sarbin, 2005), myönteisten voimavarojen löytämiseen ja tukemiseen esimerkiksi terapiassa (Salonen, 2005; Smith, 2006; Strümpfer, 2003, 2006), nuorten itsemurhariskiin (Evans, Owens & Marsh, 2005), seksuaalisen hyväksikäytön uhrien (Holman & Stokols, 1994) tai HIV-potilaiden (Crossley, 2001) selviytymiseen, omaishoitajien kuormittuneisuuteen (Williams, 2002), mielenterveyspotilaiden omaisten voimavaratekijöihin (Nyman & Stengård, 2001), pitkäaikaishoidossa olevien ikääntyneiden naisten koettuun terveydentilaan (Rappe, 2005) sekä oppimisen itsesäätelyyn (Dembo & Eaton, 2000). Ympäristötutkimuksessa ja -suunnittelussa yhteyksiä on esitetty tai löydetty muun muassa ympäristöterveyteen ja biodiversiteettiin (Frumkin, 2001; Horwitz, Lindsay & O Connor, 2001; Wilson, 2001), hybridimaisemien suunnitteluun (Quayle, Driessen & van der Lieck, 1997) ja asukkaiden arvostusten siirtämiseen suunnittelun osaksi (Kyttä & Kahila, 2006; Tyrväinen, Mäkinen & Schipperjin, 2006). Yhä uusien yhteyksien luovassa oivaltamisessa sekä tässä esitettyjen kytkentöjen todentamisessa ja hyödyntämisessä on laaja, mutta lupaava työsarka usealle tieteenalalle. Luontoympäristön ja hyvinvoinnin välistä suhdetta tarkentavaa tutkimustietoa tuleekin lähivuosina nopeasti lisää eri puolilta maailmaa. Esimerkiksi Australiassa on vuonna 2004 aloitettu laaja yhteiskunta- ja biologisten tieteiden yhteistyöhanke Greener Cities, Healthier People, jossa tarkoituksena on synnyttää jatkuvaa viherympäristöjen ja terveyden väliseen suhteeseen keskittyvää monitieteistä tutkimusta (Barnett, 2004). Myös Euroopassa katseet on käännetty viherympäristön mahdollisuuksiin torjua nykyisiä kansanterveyden uhkia kuten henkistä uupumista, vähäistä liikkumista ja ylipainoisuutta. Tätä varten syntyi vuosille 2004 2008 COSTE39- hanke Forests, Trees, and Human Health and Well-Being, jossa on tarkoitus lisätä tietoa puiden, metsien ja luontoympäristön vaikutuksista hyvinvointiin ja terveyteen Euroopassa. Hankkeessa luodaan eurooppalainen tutkijaverkosto ja selvitetään alueen tutkimusten sekä ns. parhaiden käytäntöjen tila. Mukana on 22 maata ja aihealueen tutkimus on vilkasta erityisesti Iso-Britanniassa, Ruotsissa, Alankomaissa, Sveitsissä, Eestissä, Norjassa, Tanskassa ja Suomessa. Suomalaista 370 Psykologia /05/07

LUONTOYMPÄRISTÖT JA HYVINVOINTI tutkimustilannetta koskeva raportti on luettavissa hankkeen kotisivuilla (http://www.e39.com.ee/ en/m-9/). Uuden tutkimustiedon lisääntyminen on suotavaa, koska ihmistieteissä näytään tarvittavan tuhansia tutkimuksia, ennen kuin ilmiöiden välisten vaikutusten tavoista ja voimakkuudesta voidaan tehdä yleisempiä johtopäätöksiä meta-analyysien avulla. Esimerkiksi emootioiden ja terveydentilan kausaalinen yhteys on ajatuksena ja tutkimuskohteena yli 2000 vuotta vanha (Kiecolt-Glaser, McGuire, Robles & Glaser, 2002) ja vielä 15 vuotta sitten se oli Lazaruksen (1991) mukaan pikemminkin jatkuvasti tutkittavana oleva hypoteesi kuin hyväksytty tai todistettu periaate. Neljäkymmentä vuotta sitten aloitettu copingin tutkimus on tuottanut yli kaksikymmentä tuhatta tutkimusta (Coyne & Racioppo, 2000; Somerfield & McCrae, 2000) ja silti copingin vaikutustapojen tuntemus on vasta pintaraapaisun tasolla ja copingin tehokkuuden (effectiveness) ongelma on edelleen tutkimusalueen hämmentävimpiä asioita (Folkman & Moskowitz, 2004, 748, 753). Ei siis tiedetä, mikä stressin hallintakeino auttaa parhaiten missäkin tilanteessa ja millaisilla ihmisillä. Määrältään vähäisemmässä luontoympäristön ja terveyden suhteen tutkimuksessa luonnollisesti vallitsee sama ongelma. Saatavilla on tietääkseni vasta kaksi tutkimusta, joissa on verrattu mielipaikassa käymistä muihin elpymiskeinoihin. Nämä ovat kyselytutkimuksia, joissa on raportoitu kuvitellussa stressitilanteessa käytettäviä keinoja (Grahn & Stigsdotter, 2003; Herzog, Chen & Primeau, 2002). Kuvitellessaan taukotoimintaa, jolla työvire palautuisi pitkän työrupeaman jälkeen, yhdysvaltalaiset opiskelijat (N = 630) ilmoittivat luontoon menon neljäntenä liikunnan, TV:n katselun tai ravintolakäynnin ja suihku- tai kampaajakäynnin jälkeen (Herzog, Chen & Primeau, 2002). Ruotsissa lapsi-, aikuis- ja vanhusväestöstä poimitulta (mutta ei niitä edustaneelta) vastaajajoukolta (N = 953) kysyttiin stressaantuneelle tai huolissaan olevalle ystävälle suositeltavaa toimintaa (Grahn & Stigsdotter, 2003). Suositusten tärkeysjärjestys oli kävely metsässä, rauhoittavan musiikin kuuntelu, kävely hiljaisessa ja rauhallisessa puistossa, kirjan lukeminen, hauskan elokuvan katsominen, liikunta, nukkuminen, tanssi, koiran ulkoiluttaminen tai ostaminen ja rauhoittavien lääkkeiden ottaminen. SOVELTAMISEN NÄKYMIÄ Vaikka tutkimustietoon ja käytännön kokemukseen perustuvia suunnittelusuosituksia viherympäristöistä ja puutarhoista on jo olemassa (Cooper Marcus & Francis, 1990; Kaplan, Kaplan & Ryan, 1998), ilman lisätutkimuksia ei ole kovin helppoa yksityiskohtaisesti sanoa, millaisia viherympäristöjä tulisi suunnitella. Kaikkia luonto- ja kaupunkityyppejä ei yksinkertaisesti ole ehditty elpymisen suhteen tutkia ja vertailla toisiinsa. Eniten on vertailtu puistomaisia, suhteellisen avoimia luontoympäristöjä karuihin, laatikkoarkkitehtuuria edustaviin kaupunkiympäristöihin. Täsmentävää tietoa tarvitaan myös erityisympäristöjen kuten sairaaloiden ja dementiayksiköiden suunnitteluun. Tästä on joitakin alustavia tutkimustuloksia ainakin Yhdysvalloista. Tulokset viittaavat samantyyppisiin hyvinvointihyötyihin kuin muissa tutkimuksissa on saatu. Eräässä tutkimuksessa seurattiin Alzheimer-potilaiden aggressiivisuutta kahtena perättäisenä kesänä viidessä pitkäaikaishoitokodissa (Mooney & Nicell, 1992). Kahteen hoitokotiin perustettiin väliaikana puutarha, kolmessa puutarhaa ei ollut. Näissä kolmessa hoitopaikassa potilaiden aggressiivinen käyttäytyminen lisääntyi selvästi, kun taas puutarhahoitoloissa määrä pysyi ennallaan tai jopa hieman väheni. Se, että puutarha olisi ollut aggressiivisuuden vähentymisen ainoa syy, on epävarma päätelmä. Tämä johtuu siitä, että puutarhan saaneiden hoitokotien asukkaat olivat jo alkumittauksessa jonkin verran liikuntakykyisempiä sekä vähemmän ärtyisiä ja aggressiivisia kuin muissa hoitoloissa. Muissa tutkimuksissa on havainnoitu lastensairaalan puutarhassa kävijöitä (Whitehouse ym., 2001; kts. myös Sherman, Varni, Ulrich & Malcarne, 2005). Eri käyttäjäryhmistä valittiin kahden viikon ajalta satunnaisesti haastateltavia. Keskeisin tulos oli, että ihmiset käyttivät puistoa päästäkseen pois sairaalan arkistressistä, lapset leikkiäkseen ja touhutakseen ja aikuiset rauhoittuakseen, käydäkseen läpi ajatuksiaan ja nauttiakseen puiston tunnelmasta. Puistossa käyneet olivat käymättömiä tyytyväisempiä sairaalaan. Betonirakenteita ja tiiviisti rakennettuja alueita lastensairaalan ympäristössä väl- 371

KORPELA Hyöty nykytiedon valossa Potilaan ja omaisten vähentynyt stressi ja ahdistuneisuus Parantunut potilastyytyväisyys Henkilökunnan vähentynyt stressi, parantunut tyytyväisyys, vähentynyt vaihtuvuus ja parantunut mahdollisuus houkutella ja pitää työntekijöitä Vähentynyt kipu Taloudelliset säästöt lääkekuluissa ja hoitopäivissä Hyödyn todennäköisyys Erittäin suuri Erittäin suuri Suuri todennäköisyys, että ainakin yksi näistä tekijöistä paranee. Tietyissä potilasryhmissä melko suuri Kohtalainen Taulukko 1. Luontoelementtien ja -ympäristöjen aikaansaamat hyödyt terveydenhuollon hoitoympäristöissä (Ulrich, 2000). tettiin. Ulrich (2000) on esittänyt ihmistä tukevien ympäristöjen suunnittelun (evidence-based supportive design) perusperiaatteet yhteenvetona muun muassa elvyttäviä ympäristöjä koskevasta tutkimustiedosta. Hoitoympäristöjen ei pitäisi estää stressin hallintaa eikä itse toimia stressaavana tai ihmisen hallinnantunnetta heikentävänä tekijänä, vaan niillä tulisi olla stressiä vähentävä vaikutus. Tällöin fyysisistä tekijöistä tärkeimpiä ovat luonto- ja viherympäristöt sekä luontoelementit, kuten puut, pensaat, kukat ja vesi (Ulrich, 2000). Tupakansavu, melu, suuri ihmismäärä, turvattomuus, roskat ja epämääräiset abstraktit veistokset tai rakennelmat mainitaan stressin vähentämistä haittaavina tekijöinä (Ulrich, 2002). Suunnittelun kohderyhminä tulee olla paitsi potilaat myös vierailijat ja henkilökunta. Todennäköisimmät hyödyt ja niiden suuruus voidaan elvyttävien ympäristöjen tutkimusten perusteella kiteyttää taulukon 1 tapaan. Suomessa vanhoja laitosympäristöjä on jo pyritty uudistamaan ottaen huomioon muun muassa edellä kuvattuja periaatteita (Kotilainen, 2001). Aikaisempia esimerkkejä yleisemmän ympäristöpsykologisen näkökulman hyödyntämisestä sairaalaympäristöjen suunnitteluun löytyy jo 1980- luvulta (Horelli, 1983). (L)OPETUS Tutkimuksen etiikka velvoittaa tutkijaa ottamaan kantaa esittämiensä tutkimustulosten mahdollisesti lisääntyvään soveltamiseen, jota jo nykytiedon valossa uskaltaa suositella. Tämä katsaus on kirjoitettu ajankohtana, jona ilmaston lämpeneminen viimeisten kymmenien vuosien aikana on ollut poikkeuksellisen suurta eikä mahdu normaalivaihtelun piiriin (Karl & Trenberth, 2003; Mann & Jones, 2003). Luonnon monimuotoisuuden häviäminen on nopeata ja vakava ympäristöongelma kaikkialla maapallolla (Hanski, 2005; kts. myös Niemelä, 2006). Vaikka nyt esitettyjen luontoympäristöjen hyvinvointivaikutuksia koskevien tutkimustulosten soveltamisessa mentäisiin vähän vikaankin ja rakennettaisiin tai säilytettäisiin esimerkiksi kaupunkien viheralueita ja luontoa enemmän kuin niiden tieteellinen painoarvo hyvinvoinnin selittäjänä antaisi aihetta, saavutetaan ihmislajin eloonjäämisen kannalta joka tapauksessa merkittävä hyöty: vihreät, yhteyttävät kasvit tuottavat hengittämämme hapen. 372 Psykologia /05/07

LUONTOYMPÄRISTÖT JA HYVINVOINTI Kiitän PsM Matti Yléniä, psyk. yo Sanna Mäkistä ja psyk. yo Katriina Soivaa sekä nimeltä mainitsemattomia kollegoita ja arvioitsijoita kommenteista tähän käsikirjoitukseen. Artikeli on saapunut toimitukseen 10.1.2007 ja hyväksytty julkaistavaksi 20.8.2007. Lähteet Adams, J. & White, M. (2003). Health benefit of green spaces not confirmed. Journal of Epidemiology & Community Health, 57, 312. Ball, K., Bauman, A., Leslie, E. & Owen, N. (2001). Perceived environmental aesthetics and convenience and company are associated with walking for exercise among Australian adults. Preventive Medicine, 33, 434 440. Barnett, G. (2004). Do greener cities mean healthier people? Ecos, 119, 9 11. Bixler, R.D. & Floyd, M.F. (1997). Nature is scary, disgusting, and uncomfortable. Environment & Behavior, 29, 443 467. Bonaiuto, M., Breakwell, G. M. & Cano, I. (1996). Identity processes and environmental threat: The effects of nationalism and local identity upon perception of beach pollution. Journal of Community & Applied Social Psychology, 6, 157 175. Booth, M. L., Owen, N., Bauman, A., Clavisi, O. & Leslie, E. (2000). Social-cognitive and perceived environment influences associated with physical activity in older Australians. Preventive Medicine, 3, 15 22. Cackowski, J. M. & Nasar, J. L. (2003). The restorative effects of roadside vegetation. Implications for automobile drive anger and frustration. Environment & Behavior, 35, 736 751. Chawla, L. (1992). Childhood place attachments. Teoksessa I. Altman & S. M. Low (toim.), Place Attachment (s. 63 86). New York: Plenum Press. Colfer, C. J. P., Sheil, D. & Kishi, M. (2006). Forests and human health: assessing the evidence. Bogor, Indonesia: Center for International Forestry Research (CIFOR). CI- FOR Occasional Paper; No. 45. http://www.iufro.org/ science/divisions/division-6/60000/60200/publications/ Cooper Marcus, C. & Francis, C. (1990). People Places design guidelines for urban open spaces. New York: van Nostrand Reinhold. Coyne, J. C. & Racioppo, M. W. (2000). Never the twain shall meet? Closing the gap between coping research and clinical intervention research. American Psychologist, 55, 655 664. Crossley, M. (2001). Sense of place and its import for life transitions: The case of HIV-positive individuals. Teoksessa D. P. McAdams, R. Josselson & A. Lieblich (toim.), Turns in the road: Narrative studies of lives in transition (s. 279 296). Washington, DC: APA. DeLongis, A., Folkman, S. & Lazarus, R.S. (1988). The im- pact of daily stress on health and mood: Psychological and social resources as mediators. Journal of Personality and Social Psychology, 54, 486 495. Dembo, M. H. & Eaton, M. J. (2000). Self-regulation of academic learning in middle level schools. The Elementary School Journal, 100, 473 490. de Vries, S., Verheij, R. A., Groenewegen, P. P. & Spreeuwenberg, P. (2003). Natural environments healthy environments? An exploratory analysis of the relationship between greenspace and health. Environment and Planning A, 35, 1717 1731. Diette, G. B., Lechtzin, N., Haponik, E., Devrotes, A. & Rubin, H. R. (2003). Distraction therapy with nature sights and sounds reduces pain during flexible bronchoscopy. CHEST, 123, 941 948. Dixon, J. & Durrheim, K. (2000). Displacing place-identity: A discursive approach to locating self and other. British Journal of Social Psychology, 39, 27 44 Dwyer, J. F., McPherson, E. G., Schroeder, H. W. & Rowntree, R. A. (1992). Assessing the benefits and costs of the urban forest. Journal of Arboriculture, 18, 227 234. Evans, W. P., Owens, P. & Marsh, S. C. (2005). Environmental factors, locus of control, and adolescent suicide risk. Child and Adolescent Social Work Journal, 22, 301 319. Faber Taylor, A., Kuo, F. E. & Sullivan, W. C. (2001). Coping with ADD. The surprising connection to green play settings. Environment & Behavior, 33, 54 77. Folkman, S. & Moskowitz, J. T. (2004). Coping: Pitfalls and promise. Annual Review of Psychology, 55, 745 774. Frumkin, H. (2001). Beyond toxicity. American Journal of Preventive Medicine, 20, 234 240. Frumkin, H. (2005). Trees and human health: building the evidence base. Teoksessa C. Gallis (toim.), Proceedings of the 1st European COST E39 Conference, Greece (s. 7 20). Thessaloniki: Siokis Medical & Scientific Publishers. Giles-Corti, B. & Donovan, R. J. (2002). The relative influence of individual, social and physical environment determinants of physical activity. Social Science & Medicine, 54, 1793 1812. Grahn & Stigsdotter (2003). Landscape planning and stress. Urban Forestry & Urban Greening, 2, 1 18. Gulwadi, G. B. (2006). Seeking restorative experiences. Elementary school teachers choices for places that enable coping with stress. Environment & Behavior, 38, 503 520. Hanski, I. (2005). Landscape fragmentation, biodiversity loss and the societal response: The longterm consequences of our use of natural resources may be surprising and unpleasant. EMBO reports, 6, 388 392. Hartig, T. (1993). Testing restorative environments theory. PhD Thesis. University of California, Irvine. Hartig, T., Böök, A., Garvill, J., Olsson, T. & Gärling, T. (1996). Environmental influences on psychological restoration. Scandinavian Journal of Psychology, 37, 378 393. Hartig, T., Evans, G. W., Jamner, L. D., Davis, D. S. & Gärling, T. (2003). Tracking restoration in natural and urban field settings. Journal of Environmental Psychology, 23, 109 123. Hartig, T., Mang, M. & Evans, G. W. (1991). Restorative 373

KORPELA effects of natural environment experiences. Environment & Behavior, 23, 3 26. Herzog, T. R., Chen, H. C. & Primeau, J. (2002). Perception of the restorative potential of natural and other settings. Journal of Environmental Psychology, 22, 295 306. Hietanen, J. K., Klemettilä, T., Kettunen, J. E. & Korpela, K. M. (2007). What is a nice smile like that doing in a place like this? Automatic affective responses to environments influence the recognition of facial expressions. Psychological Research, 71, 539 552. doi: 10.1007/s00426-006- 0064-4 Hietanen J. K. & Korpela, K. M. (2004). Do both negative and positive environmental scenes elicit rapid affective processing? Environment & Behavior, 36, 558 577. Holman, E. A. & Stokols, D. (1994). The environmental psychology of child sexual abuse. Journal of Environmental Psychology, 14, 237 252. Horelli, L. (1983). Ihminen ja hoitoympäristö terapeuttisten ympäristöjen kehittäminen ja rakentaminen. Sairaalaliitto, julkaisu 2. Horwitz, P., Lindsay, M. & O Connor, M. (2001). Biodiversity, endemism, sense of place, and public health: Interrelationships for Australian inland aquatic systems. Ecosystem Health, 7, 253 265. Humpel, N., Owen, N. & Leslie, E. (2002). Environmental factors associated with adults participation in physical activity. American Journal of Preventive Medicine, 22, 188 199. Humpel, N., Owen, N., Leslie, E., Marshall, A. L., Bauman, A. E. & Sallis, J. F. (2004). Associations of location and perceived environmental attributes with walking in neighborhoods. American Journal of Health Promotion, 18, 239 242. Ilmonen, M., Hirvonen, J., Knuuti, L., Korhonen, H. & Lankinen, M. (2000). Rauhaa ja karnevaaleja. Tieto- ja taitoammattilaisten asumistavoitteet Helsingin seudulla. YTK:n julkaisuja B 78. Espoo. Jackson, R. J. (2003). The impact of the built environment on health: An emerging field. American Journal of Public Health, 93, 1382 1384. Jorgensen, A., Hitchmough, J. & Dunnett, N. (2007). Woodland as a setting for housing-appreciation and fear and the contribution to residential satisfaction and place identity in Warrington New Town, UK. Landscape and Urban Planning, 79, 273 287. doi: 10.1016/ j.landurbplan.2006.02.015 Kaplan, R. & Kaplan, S. (1989). The experience of nature. A psychological perspective. Cambridge: Cambridge University Press. Kaplan, R., Kaplan, S. & Ryan, R. L. (1998). With people in mind: design and management of everyday nature. Washington, D.C.: Island Press. Karl, T. R. & Trenberth, K. E. (2003). Modern global climate change. Science, 302, 1719 1723. Kerr, J. H., Hayashi, T., Matsumoto, M. & Miyamoto, N. (2002). The influence of settings and environmental events on metamotivational state and arousal: further tests of reversal theory on Asian samples. Journal of Environmental Psychology, 22, 361 367. Kerr, J. H. & Tacon, P. (1999). Psychological responses to different types of locations and activities. Journal of Environmental Psychology, 19, 287 294. Kiecolt-Glaser, J. K., McGuire, L., Robles, T. F. & Glaser, R. (2002). Emotions, morbidity, and mortality: New perspectives from psychoneuroimmunology. Annual Review of Psychology, 53, 83 107. King, A.C., Brach, J. S., Belle, S., Killingsworth, R., Fenton, M. & Kriska, A. M. (2003). The relationship between convenience of destinations and walking levels in older women. American Journal of Health Promotion, 18, 74 82. King, A.C., Stokols, D., Talen, E., Brassington, G.S. & Killingsworth, R. (2002). Theoretical approaches to the promotion of physical activity. Forging a transdisciplinary paradigm. American Journal of Preventive Medicine, 23, 15 25. Knez, I. (2006). Autobiographical memories for places. Memory, 14, 359 377. Knopf, R. C. (1987). Human behavior, cognition and affect in the natural environment. Teoksessa D. Stokols & I. Altman (toim.), Handbook of environmental psychology (Vol. 1, s. 783 825). New York: Plenum Press. Korpela, K. (1989). Place-identity as a product of environmental self-regulation. Journal of Environmental Psychology, 9, 241 256. Korpela, K. (1992). Adolescents favourite places and environmental self-regulation. Journal of Environmental Psychology, 12, 249 258. Korpela, K. (1995). Developing the Environmental Self-Regulation Hypothesis. Acta Universitatis Tamperensis A 446. Vammalan Kirjapaino: Tampereen yliopisto. Korpela, K. (2001). Koettu terveys ja asuinalueen mieluisat ja epämieluisat ympäristöt. Raportissa Melukylä vai mansikkapaikka? Asukkaiden ja asiantuntijoiden näkemyksiä asuinalueiden terveellisyydestä. Suomen ympäristö 467, 123 141. Helsinki: Ympäristöministeriö, alueidenkäytön osasto. Korpela, K. M., (2003). Negative mood and adult place preference. Environment & Behavior, 35, 331 346. Korpela, K. M. & Hartig, T. (1996). Restorative qualities of favourite places. Journal of Environmental Psychology, 16, 221 233. Korpela, K., Hartig, T., Kaiser, F. & Fuhrer, U. (2001). Restorative experience and self- regulation in favorite places. Environment & Behavior, 33, 572 589. Korpela. K. M., Klemettilä, T. & Hietanen, J. K. (2002). Evidence for rapid affective evaluation of environmental scenes. Environment and Behavior, 34, 478 494. Korpela, K. M., Kyttä, M. & Hartig, T. (2002). Restorative experience, self-regulation, and children s place preferences. Journal of Environmental Psychology, 22, 387 398. Korpela, K. & Ylén, M. (2007). Perceived health is associated with visiting natural favourite places in the vicinity. Health & Place, 13, 138 151. Kotilainen, H. (2001). Laitosympäristön muutostrendit. Teoksessa H.-L. Liikanen (toim.), Hyvän asumisen ja elämisen elementit. Suomen ympäristö 531 (s. 47 51). Hel- 374 Psykologia /05/07

LUONTOYMPÄRISTÖT JA HYVINVOINTI sinki: YM, asunto- ja rakennusosasto. Kuo, F. E. & Sullivan, W. C. (2001). Aggression and violence in the inner city. Effects of environment via mental fatigue. Environment & Behavior, 33, 543 571. Kuo, F. E., (2001). Coping with poverty: Impacts of environment and attention in the inner city. Environment & Behavior, 33, 5 34. Kuo, F. E. & Faber Taylor, A. (2004). A potential natural treatment for attention-deficit/hyperactivity disorder: Evidence from a national study. American Journal of Public Health, 94, 1580 1586. Kyttä, M., & Kahila, M. (2006). PehmoGIS elinympäristön koetun laadun kartoittajana. YTK:n julkaisuja B 90. Espoo: Otamedia. Larsen, L., Adams, J., Deal, B., Kweon, B.-S. & Tyler, E. (1998). Plants in the workplace. The effects of plant density on productivity, attitudes, ans perceptions. Environment & Behavior, 30, 261 281. Laumann, K., Gärling, T. & Stormark, K. M. (2003). Selective attention and heart rate responses to natural and urban environments. Journal of Environmental Psychology, 23, 125 134. Lazarus, R.S. (1991). Emotion & Adaptation. New York: Oxford University Press. Leather, P., Pyrgas, M., Beale, D. & Lawrence, C. (1998). Windows in the workplace: Sunlight, view, and occupational stress. Environment & Behavior, 30, 739 762. Maas, J., Verheij, R. A., Groenewegen, P. P., devries, S. & Spreeuwenberg, P. (2006). Green space, urbanity, and health: how strong is the relation? Journal of Epidemiology & Community Health, 60, 587 592. Maller, C., Townsend, M., Pryor, A., Brown, P. & St Leger, L. (2005). Healthy nature healthy people: contact with nature as an upstream health promotion intervention for populations. Health Promotion International, 21, 45 54. Mann, M. E. & Jones, P. D. (2003). Global surface temperatures over the past two millennia, Geophysical Research Letters, 30, 1820. doi: 10.1029/2003GL017814. Mooney, P. & Nicell, P. L. (1992). The importance of exterior environment for Alzheimer residents: Effective care and risk management. Healthcare Management FORUM, 5(2), 23 29. Nasar, J. L. & Jones, K.M. (1997). Landscapes of fear and stress. Environment and Behavior, 29, 291 323. Newell, P. B. (1994). A systems model of privacy. Journal of Environmental Psychology, 14, 65 78. Newell, P. B. (1997). A cross-cultural examination of favourite places. Environment & Behavior, 29, 495 514. Niemelä, J. (2006). Biodiversiteetin köyhtymistä vaikea pysäyttää tavoiteajassa. Helsingin Sanomat, 7.10.2006. Vieraskynä -palsta. Nyman, M. & Stengård, E. (2001). Mielenterveyspotilaiden omaisten hyvinvointi. Omaiset mielenterveystyön tukena keskusliitto ry. Saarijärvi: Gummerus. Orsega-Smith, E., Mowen, A.J., Payne, L.L. & Godbey, G. (2004). The interaction of stress and park use on psychophysiological health in older adults. Journal of Leisure Research, 36, 232 256. Paronen, O. (2001). Ulkoilun hyvinvointikokemukset ja esteet. Teoksessa Sievänen, T. (toim.), Luonnon virkistyskäyttö 2000. Luonnon virkistyskäytön valtakunnallinen inventointi, LVVI-tutkimus 1997-2000. Loppuraportti. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 802. METLA, Vantaan tutkimuskeskus, 100-111. Parsons, R., Tassinary, L. G., Ulrich, R. S., Hebl, M. R. & Grossman-Alexander, M. (1998). The view from the road: Implications for stress recovery and immunization. Journal of Environmental Psychology, 18, 113 140. Quayle, Driessen & van der Lieck (1997). Growing community: A case for hybrid landscapes. Landscape and Urban Planning, 39, 99-107. Rappe, E. (2005). The influence of a green environment and horticultural activities on the subjective well-being of the elderly living in long-term care. Akat. väitöskirja, HY, Soveltavan biologian laitos, julkaisuja 24. Salonen, K. (2005). Mieli ja maisemat. Eko- ja ympäristöpsykologian näkökulma. Helsinki: Edita. Sarbin, T. R. (2005). If these walls could talk: Places as stages for human drama. Journal of Constructivist Psychology, 18, 203-214. Sherman, S. A., Varni, J. W., Ulrich, R. S. & Malcarne, V. L. (2005). Post-occupancy evaluation of healing gardens in a pediatric cancer center. Landscape and Urban Planning, 73, 167-183. Shibata, S. & Suzuki, N. (2002). Effects of the foliage plant on task performance and mood. Journal of Environmental Psychology, 22, 265-272. Sievänen, T. (toim.) (2001). Luonnon virkistyskäyttö 2000. Luonnon virkistyskäytön valtakunnallinen inventointi, LVVI-tutkimus 1997 2000. Loppuraportti. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 802. Smith, E. J. (2006). The strength-based counseling model. The Counseling Psychologist, 34, 13-79. Somerfield, M. R. & McCrae, R. R. (2000). Stress and coping research. Methodological challenges, theoretical advances, and clinical applications. American Psychologist, 55, 620 625. Sommer, B. (1990). Favorite places of Estonian adolescents. Children s Environmental Quarterly, 7, 32-36. Stamps III, A. E. (2002). Meta-analysis. Teoksessa R. B. Bechtel & A. Churchman (toim.), Handbook of Environmental Psychology. New York: John Wiley. Stamps III, A. E. (2004). Mystery, complexity, legibility and coherence: A meta-analysis. Journal of Environmental Psychology, 24, 1 16. St Leger, L., (2003). Health and nature new challenges for health promotion. Health Promotion International, 18, 173 175. Stokols, D., Grzywacz, J. G., McMahan, S. & Phillips, K. (2003). Increasing the health promotive capacity of human environments. American Journal of Health Promotion, 18, 4 13. Strümpfer, D. J. W. (2003). Resilience and burnout: a stitch that could save nine. South African Journal of Psychology, 33, 69 79. Strümpfer, D. J. W. (2006). The strengths perspective: forti- 375