2 / 2005 Kuuntele tarinaa kummaa Tarinoita tukimuksesta Perhe lapsen alkutarinana Sijoitetut lapset ja sijaisvanhemmat tarvitsevat tukea Miten sijoitetut lapset puhuvat huostaanotostaan Rakkaiden tavaroiden tarinat Onko muutos mahdollinen? Toiminnalliset menetelmät osa 2
Toiminnanjohtajalta lehti 2/2005 Jokaisella lapsella on oikeus perheeseen Tässä numerossa: Seinälläni hymyilevät Tom ja Marianne kutsuvasti. Riittävän hyviä gode nok, kuten sijaisvanhempien rekrytointikampanjan tunnuksessa sanotaan. Tällaisella kampanjalla Norjassa löydettiin viime vuonna satoja uusia sijaisperheitä. Kampanja ei toki ollut ensimmäinen, vaan osa säännöllisesti kahden vuoden välein keskitetysti koko Norjassa toteutettavia kampanjoita. Suunnitelmallisuuden tulokset voikin lukea pohjoismaisista perhehoidon tilastoista, joita Norja johtaa kirkkaasti. Oikeanlaisella rekrytoinnilla ja takaamalla riittävä tuki ja korvaukset on löytynyt sijaisperheitä myös nuorille. Nämä perheet ovat olleet valmiita sitoutumaan sijaisvanhemmuuteen muutamiksi vuosiksi ja saattamaan ainakin yhden nuoren aikuisuuteen. Suomessa sen sijaan kohta voi luvata enintään, että jokaisella lapsella on oikeus laitokseen. Tällainen tulee mieleen, kun tarkastelee Stakesin vuoden 2004 tilastoja kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten ja nuorten määristä ja sijoituspaikoista. Suomi on tipahtanut tasolle, jota olemme tottuneet kauhistelemaan tutustuessamme vaikkapa Itä-Euroopan maiden laitosvaltaiseen lastensuojeluun. Suomessa vain runsas kolmasosa (37,8 %) lapsista ja nuorista oli perhehoidossa viime vuonna. Missä oikein on menty vikaan? Eikö Suomesta tosiaankaan löydy tavallisia perheitä, joiden sylistä löytyisi tilaa vielä yhdelle lapselle? Vai onko lastensuojelussa tehty arviointivirheitä, joiden tuloksena lapset otetaan huostaan liian myöhään ja heille ei löydy sopivaa sijaiskotia? Ovatko yksityiset markkinat sotkeneet sijaishuollon kentän? Monessa kunnassa on toki kyllästytty yksityisten perhekotien hinnoitteluun, tehty laskelmia ja lähdetty etsimään halvempia vaihtoehtoja. Halvemmaksi vaihtoehdoksi voidaan perhehoidon sijaan valita edelleen laitos, nyt vain kunnan ylläpitämä. En epäile etteikö Suomesta löytyisi riittävästi sijaisperheitä suunnitelmallisella rekrytoinnilla. Kampanja tarvitsee kuitenkin laajan tuen ja keskitetyn organisoinnin. Valinta ja valmennus voidaan toteuttaa vaikkapa PRIDE-valmennuksella kuten Norjassakin. Suurimmat puutteet ovat tuessa ja palkkioissa. Jokaiselle sijaisperheelle pitää taata sellainen toimintaympäristö, jossa jokaisen sijoitettavan lapsen yksilöllisiin tarpeisiin voidaan vastata. Se tarkoittaa sijaisvanhemmalle mahdollisuutta jäädä kotiin, koulutusta, työnohjausta, konsultaatioapua sekä lapselle mahdollisuutta työstää traumaattisia kokemuksiaan turvallisen aikuisen kanssa. Jokaisella lapsella on oikeus perheeseen on tavoite, jonka taakse on helppo saada kannattajia. Olisiko nyt vihdoinkin aika tarttua toimeen ja koota rivit? Voisivatko kaikki lastensuojelun toimijat yhdessä aloittaa kampanjan tämän tavoitteen puolesta? Emmekö me kaikki, joilla on onni elää perheessä ja pysyvissä ihmissuhteissa, haluaisi antaa jotain niille lapsille, joilla ei ole mahdollisuutta perhe-elämään. Rakenteet muuttuvat hitaasti ja rahoitusta joudutaan odottamaan olisiko nyt vaikuttamisen ja kansalaisliikkeen toiminnan aika. Syksyisin terveisin, Raili Bäck-Kiianmaa toiminnanjohtaja 2... 4... 4... 6... 8... 10... 11... 12... 15... 16... 18... Toiminnanjohtajalta Kuuntele tarinaa kummaa Tarinoita tutkimuksesta ja tutkimuksen tarinoita Perhe lapsen alkutarinana Sekä sijoitetut lapset että sijaisvanhemmat tarvitsevat tukea Me kaikkihan asutaan eri perheissä, mihin ollaan synnytty Miten sijoitetut lapset puhuvat huostaanotostaan Rakkaiden tavaroiden tarinat Tulevaa koulutusta Onko muutos mahdollinen Toiminnalliset menetelmät osa 2: ETA-kortit Tiesitkö,...että Hämeenlinnan kaupungin lastensuojelun perhepankin alueella perhehoidon osuus on 71 %. Perhepankin toiminnassa mukana ovat Hausjärvi, Hauho, Hattula, Hämeenlinna, Janakkala, Kalvola, Lammi ja Renko. 2 3
Kuuntele tarinaa kummaa! Muiden kurssilaisten tapaaminen, mukava tunnelma sekä ohjelmakokonaisuus saivat aikaan hyvän olon kuudennessa PRIDE-kouluttajien seminaarissa. Itse seminaarin teema, tarinallisuus, ei jättänyt ketään kylmäksi. Pääpuhujien Tarja Pösön ja Esko Varilon luennot saivat liikkeelle monenlaisia tunteita. Tarinallisuus teemana koettiin mielenkiintoisempana kuin odotettiin. Se antoi uuden tavan ajatella. Se herätti ajattelemaan itseä erityisesti lapsen tarinan kuuntelijana. Se antoi uusia eväitä perheiden kohtaamiseen. Tarinallisuuden valttina Lukemattomat tarinat avautuivat PRIDE-kouluttajien seminaarissa 13. 14.5.2005 Hämeenlinnassa Tarja Pösö selvensi tarinallisuutta lastensuojelun yhtenä peruselementtinä. Hänen mukaansa lastensuojelussa liikkuu lasten, vanhempien ja työntekijöiden tarinoita. Kyse on ihmisten elämänkulusta kertovista tarinoista, siitä miten ihmiset elävät. Tarinaa on käytetty sosiaalityössä elämän ymmärrysvälineenä jo 1970-luvulta asti. Tarinat elävät asiakirjoissa ja toiminnan kuvauksissa. Tarinat tuovat esille yksilön tarinat ja elämän eri prosessit. Tarina voi olla kuvaus elämästä, itsestä suhteessa muihin tai asioiden välisistä suhteista. Tarina voi olla elämäntarina tai tuokiotarina. Tarina on kertojansa näköinen; se pitää sisällään kertojansa antamia merkityksiä. 4 Teksti Johanna Barkman Kuva Katja Tukiainen, Eppu Nuotion kirjasta Näin pienissä kengissä on se, että siinä on jotakin uutta, jotakin vanhaa. Tarinat ovat aina olleet olemassa. Voimme siis todeta, että suuret asiat ovat itse asiassa hyvin pieniä ja yksinkertaisia. Tarja Pösön empaattinen puheenvuoro sai osallistujat ylistämään häntä. Tarjaa olisi haluttu kuulla enemmänkin. Esko Varilo innostui tarinoimaan eloisasti ja myös vähän provosoimaan kuulijoitaan. Lämpimät kiitokset molemmille professoreille! Valotan lyhyesti puhujien pääajatuksia, jotta myös muut kuin seminaariin osallistujat saisivat kiinni, mistä oli kyse. Tarinoita tutkimuksesta ja tutkimuksen tarinoita Näin ollen PRIDE-seminaarista on yli 60 erilaista tarinaa, jotka ovat kertojilleen ainutlaatuisia ja merkityksellisiä. Kertominen, kuunteleminen ja muutos Lastensuojeluun liittyy paljon tarinoita, joita on vaikea jakaa. Pösön mukaan voimme jaotella tarinoiden kertomisen kolmeen eri teemaan. On tarinoita, joita haluamme kertoa, sillä ne ovat itsellemme tärkeitä. On tarinoita, joita pitää kertoa. Nämä tarinat voivat olla esimerkiksi viranomaisille kerrotut tarinat. On tarinoita, joita voi kertoa. Näihin tarinoihin liittyvät tapahtumat, tilanteet ja tunteet eivät välttämättä käänny kertomisen kohteeksi. Monta kertaa syyllisyys ja häpeä estävät tarinan kertomisen. Pösö painotti tarinoita myös kuulemisen kohtaamispaikkana. Hän käänsi teemat kuulemisen teemoiksi: on tarinoita, joita haluamme kuulla; on tarinoita, joita pitää kuulla ja tarinoita, joita emme halua kuulla. Eli meidän omat elämänkokemuksemme vaikuttavat siihen, mitä pystymme ja haluamme vastaanottamaan. Miten voi sovittaa omaa Jos jokin asia kiusaa ja jos sitä yrittää kiertää Niin kuin kivi kengässä, se kohta alkaa hiertää. Se on möykky vatsassa ja painaa rintalastaa, Ihan kuin soittaisi puhelimeen, johon ei kukaan vastaa. Lasta voi auttaa kohti omia kokemuksiaan myös sadun ja tarinan avulla. 5 tarinaa toisen tarinoihin siten, että tarinat tukisivat eivätkä tukahduttaisivat toisiaan? Kyse on oman reflektiivisyyden kehittämisestä. Kyvystä ymmärtää omien ajatustemme taustalla olevia tunteita. Pösön mukaan voimme harjoitella tarinoiden esiintuloa myös koulutuksen avulla. Pösö korosti muutoksen mahdollisuutta tarinallisessa vuorovaikutuksessa. Tarinan kertominen mahdollistaa uusien näkökulmien avautumisen ja siten oman tarinan uudenlaisen ymmärryksen. Kun kerromme tarinaamme, niin samalla jäsennämme ajatuksiamme. Näin samatkin tarinat pääsevät muuttumaan elämän eri vaiheissa. Tarinat muuttuvat myös sen mukaan kenelle niitä kerrotaan. Oleellista on siis vastaanottajan kyky vastaanottaa tarinaa. Lastensuojelussa on tähdellistä tarjota erilaisia kertomisen tiloja, jotka voisivat murtaa lapsen vallitsevaa tarinaa omasta itsestään. Lapsi voi kertoa itsestään toisenlaisia tarinoita, kun kuuntelijana onkin lapselle vieras tutkija eikä päivittäisessä arjessa oleva tuttu aikuinen. Näin ollen myös tutkimus voi vaikuttaa tutkittaviin antamalla uudenlaisia identiteettejä; on tärkeetä et saa kertoa ulkopuoliselle 1. Valitettavasti on myös paljon tarinoita, jotka jäävät vain kerrotuksi eivätkä tule jaetuksi ja muutoksen pohjaksi. Hyväksyvä katse näkee vakavat silmät Pösön ajatukset nostattivat totisen teeman tarkasteluun: lapset ja nuoret kantavat sisällään monia tarinoita, jotka odottavat kuulijansa. Hänen mukaansa lasten tarinat ilmenevät heidän käyttäytymisessään, sillä tarinoilla ei välttämättä ole sanoja ja merkityksiä. Pitääkö näitä tarinoita houkutella tai odottaa niiden kypsymistä? Uskallanko astua tilaan, johon enkelitkään eivät uskalla astua? 2 Mitä minä teen näillä tarinoilla? Tarinat kutsuvat moraalista tarkastelua. Ne puhuttelevat vastuullista aikuisuutta. Aikuinen voi toimia oppaana lapsen omaan tarinaan, jotta lapsi voi kokea autenttisuuden tunteen: tämä on juuri minun tarinani. 1 Koulukotinuoren sanomaa. kts. Pösön tutkimus 2004. 2 Koulukotinuoren sanomaa. kts. Pösön tutkimus 2004. Jatkuu seuraavalla aukeamalla
Perhe edustaa lapselle yhtä elämän merkityksellistä aluetta, jossa lapselle muodostuu lähtökohdat perusturvallisuudesta ja tunteesta mihin hän kuuluu. Esko Varilo painotti puheenvuorossaan perheiden sisäistä vuorovaikutusta ja sen merkitystä siinä vaiheessa, kun lapsi ilmaisee tunteitaan ja alkaa tunnustella niitä. Vuorovaikutuksen laatu vaikuttaa lapsen kykyyn kertoa omasta itsestään ja siihen, miten hän suhtautuu omaan itseensä ja häntä hoitavaan aikuiseen. Useissa lastensuojelun piirissä olevissa perheissä vuorovaikutustaidot ovat puutteelliset. Perheitä voidaan kuvata erilaisina perhetyyppeinä, joiden käyttäytyminen ja toimintatavat ovat usein ennustettavissa. Tyypittelyjen ansiona onkin se, että ne voivat auttaa työntekijöitä tunnistamaan perheen dynamiikkaa ja lasten erityistarpeita. Teksti Johanna Barkman Kuva ETA-kortit, Mirva Paasirova Perhe lapsen alkutarinana Erilaisia perhetyyppejä lastensuojelussa Varilon mukaan on tunnistettavissa neljä erilaista perhetyyppiä. Tyyppi A on ns. autistinen perhetyyppi. Heikosta vuorovaikutuksesta seuraa usein, että perhe hajoaa helposti ja niissä ollaan kyvyttömiä näkemään ja kuulemaan muita perheenjäseniä. Perheen sisäisten asioiden salailu ja valehtelu synnyttävät häpeän tunteita. Lapsilla voi olla monia eri isiä, ja heitä siirrellään ihmisiltä toisille. Paradoksaalista on se, että työntekijä pääsee parempaan suhteeseen perheen kanssa, kun hän kertoo ikävät asiat suoraan asiakasperheelle. Tyyppi B edustaa boheemiperheen dynamiikka. Ruokaa on, jos on. Kotia ei siivota. Vanhemmat rakastavat pulppuavasti, mutta valitettavasti kypsymättömästi. Rikollisuus ja erilaiset perversiot kulminoituvat tyyppi C kaltaisessa perheessä, jonka monimut- kainen valehtelukommunikaatio estää perheen kiinnijäämisen. Työskentelyä vaikeuttaa se, että sosiaalityöntekijät ja psykologit koetaan poliisin kaltaisena vainoajana ja vihollisina. Tähän tyyppiin liittyy myös ihmissuhteiden vääristymistä kuten insestiä ja väkivaltaa. Tyyppi D edustaa perhetyyppiä, jossa vuorovaikutus on sekavaa. Puhuja puhuu lahjakkaasti, mutta ei ymmärrettävästi. Ristiriitainen ja vääristynyt perhedynamiikka onkin yksi merkittävä tekijä, joka altistaa lapset psykiatriselle oirehdinnalle. Alkutarinan mustia aukkoja täytetään Menneisyysmatkailulla Perhetyyppien pohjalta voi olettaa, että lapsilla omasta elämästä kertominen on vaativaa. Lapsen elämäntarinassa saattaa olla paljon muistamattomia ja epäselviä aukkoja tai häpeän peittämiä kokemuksia. Tarinallinen musta aukko voi olla monen eri tekijän synnyttämä verkko, joka estää lasta kasvamasta ja pitää lapsen kiinni tässä ja nyt -tilanteessa. Varilon mukaan häpeä ja syyllisyys estävät muistelemisen. Mikäli muistikuvia on, voivat ne olla epäyhtenäisiä, kronologisesti epäselviä ja hajanaisia. Varilo painottaa, että muistiaukot ovat tärkeä syy lapsen heikkoon minään, ja hän olettaa, että aukot elämäntarinassa johtavat minän muodostumisen vaikeutumiseen. Menneisyysmatka on hoitomuoto, jossa nuori ja häntä hoitava aikuinen lähtevät etsimään palasia lapsen elämäntarinaan. Lyhyesti kiteytettynä tämä tarkoittaa sitä, että kootaan nuorta koskevat asiakirjat ja konkreettisesti matkustetaan lapsen menneisyyteen. Nuorelle annetaan mahdollisuus tavata lapsuuden henkilöitä ja tutustua lapsuuden ympäristöihin. Menneisyysmatka voidaan nähdä prosessina, jonka aikana lapsi pääsee rakentamaan riittävän eheän elämäntarinan. Hänelle tarjoutuu mahdollisuus täyttää mustat aukot uusilla tarinoilla. Nuorelle annetaan mahdollisuus tarkastella elämänsä tapahtumia nykytilanteesta käsin. Elämää suuremmat tarinat Pösö ja Varilo molemmat painottivat tärkeitä teemoja, jotka kiteytyvät ymmärretyksi tulemiseen. Jokaisella on perustarve tulla ymmärretyksi ja ymmärtää itseään ja toisia. Syntymäkotinsa ulkopuolella elävä lapsi joutuu hakemaan omaa paikkaansa uudessa elinympäristössään. Hän tekee pesän omille tarinoilleen, menneille, nykyisille ja tuleville. Tuleeko lapsi ymmärretyksi oman tarinansa kanssa? Onko hänellä lupa liittyä uuden yhteisön tarinaan? Kuka luvan antaa? Lapsi ei voi liittyä yksin, vaan hän tarvitsee aikuisten tuen ja luvan päästäkseen kiinnittymään ja elämään elämäänsä eteenpäin. Jokainen tarvitsee itselleen itseään suuremman tarinan, mihin liittyä. Varilo painotti elämäntarinan jatkuvuutta; elämäntarina sisältää sukutarinan ja se jatkuu myös kuoleman yli. Pösö peräänkuulutti kertomisten tiloja ja rohkeutta sekä kertoa että vastaanottaa tarinoita. Ihmisen elämäntarina on onneksi hyvin armollinen, sillä siihen pystyy vaikuttamaan päivittäisessä vuorovaikutuksessa toisen ihmisten kanssa. Lukemattomilla tarinoilla on mahdollisuus tulla luetuksi. Lue lisää tarinallisuudesta: Barkman, J. (2004). Minä, äiti, isä ja koti. Narratiivinen tutkielma lastensuojelun sijaishuollon piirissä olevien lasten tarinoista. Pro gradu tutkielma. Psykologian laitos. Jyväskylän yliopisto. tulostettavissa: http://kirjasto.jyu.fi ja opinnäytteet paperiversio ostettavissa toimistosta Inge, M. (2002). Solveigin naamion takaa. Lähityöntekijän näkökulma menneisyysmatkaan. Psykologia 03. Pösö, T. (2004). Vakavat silmät ja muita kokemuksia koulukodista. Tutkimuksia 133. Helsinki: Stakes. Tulossa: Bardy, Marjatta ja Känkänen, Päivi (2005): Omat ja muiden tarinat ihmisyyden vaalimisessa. Stakes. Korjaus: Tiedotelehteen numero 1/2005 oli lipsahtanut Suvin yhteystietoihin väärä gsm-numero. Oikea numero on 040 5354 573. Pahoittelemme virhettä! 6 7
Teksti Christine Välivaara Sekä sijoitetut lapset että sijaisvanhemmat tarvitsevat tukea Vertaisryhmässä on turvallista pohtia elämää sijoitettuna lapsena ja sijaisvanhempana. Sijoitus on lapsen elämää järisyttävä kokemus. Sijaisperheeseen tai laitokseen tullessaan lapsella on yleensä muistoissaan monia haavoittavia kokemuksia, sanoittamattomia asioita, joita on vaikeaa jakaa toisten kanssa. Monesti lapsi kantaa syyllisyyttä ja häpeää tapahtuneesta. Lapset ajattelevat usein oman toimintansa vaikuttavan ympärillään oleviin ilmiöihin. Lapsi uskoo, että jos olisi ollut kiltimpi tai jos ei olisi kertonut kenellekään, huostaanottoa ei olisi tapahtunut. Lapsen asetuttua turvallisesti sijaisperheeseen nousevat menneisyyden möröt usein pintaan. Lasten tapa ilmentää sisällään vellovia ajatuksia vaihtelee tukahduttamisesta hallitsemattomaan, ei-ikätasoiseen käyttäytymiseen. Elämänhallinnan puute johtaa usein psyykkisiin ongelmiin aikuisiällä. Sijaisvanhemmat jäävät vaativassa kasvatustehtävässään valitettavan usein vaille riittävää tukea. Myös lapsi on yksin sanoittamattomien tunteidensa kanssa, kun ei oikein itsekään tiedä, mistä paha olo ja oudot reaktiot kumpuavat. Vertaistukea ryhmästä Pesäpuu ry:n malli Sijoitettujen lasten vertaisryhmämalli on Pesäpuu ry:n projektissa kehitetty toimintamuoto, joka mahdollistaa vertaistuen huostaanoton ja sijoituksen kokeneille lapsille ja heidän sijaisvanhemmilleen. Voimavaraistavissa ja luottamuksellisissa ryhmissä lapset tutustuvat toisiin saman kokeneisiin, rohkaistuvat kertomaan kokemuksistaan, oppivat nimeämään ja tunnistamaan tunteita. Ryhmässä opetellaan myös rakentavaa tapaa suojella itseä ja ilmaista tunteitaan. Pääpaino on lapsilähtöisissä toiminnoissa: saduissa, maalaamisessa, askarteluissa, peleissä ja leikeissä. Keskeinen sanoma ryhmissä on, että lapsi ei ole yksin ja että vaikeistakin kokemuksista on mahdollisuus selvitä eheään elämään. Vertaisryhmämallissa otetaan prosessiin mukaan sijoitetun lapsen elämän keskeiset vaikuttajat. Ryhmää edeltävissä haastatteluissa pyritään kartoittamaan lapsen elämän kokonaistilanne sekä arvioidaan lapsen soveltuvuutta ryhmään. Malli sisältää haastattelurungot lapsen sosiaalityöntekijän, sijaisvanhempien, lapsen ja biologisten vanhempien haastattelemiseksi. Ryhmään valitaan 4 7 lasta, noin kahden vuoden ikähaarukalla. Ryhmämalli soveltuu 5 12 -vuotialle. Vertaisryhmämallissa on oleellista, että sijaisvanhemmat/omahoitajat kokoontuvat samanaikaisesti omaan vertaisryhmäänsä ja samojen teemojen äärelle kuin lapset. Näin he voivat paremmin tukea lasta ryhmäprosessin kuluessa ja sen päätyttyä. Sijaisvanhempien sitoutuminen lapsen prosessin tukemiseen on tärkeää. Lapsen ja tiimin loppupalaute ryhmäkertojen päätyttyä on merkityksellinen. Palautekerralla käydään läpi ryhmäkokemusta lapsen ehdoilla. Lapsen näkökulma piirtyy usein sosiaalityöntekijän, sijaisvanhempien ja biologisten vanhempien näkyville uudessa valossa ja lapsi saa vastauksia häntä askarruttaneisiin kysymyksiin uskalletaan kenties puhua asioista, joista ennen on vaiettu. Ryhmä toimii lapsen ongelmien syvenemistä ennaltaehkäisevästi. Ryhmäkokemus lisää parhaimmillaan lapsen elämänhallintaa. Malliin liittyvässä ohjaajan käsikirjassa on ohjeet 10 lasten tapaamiskerralle ja 10 sijaisvanhempien tapaamiselle. Käsikirjan avulla vertaisryhmien ohjaamisessa pääsee hyvin alkuun. Lasten vertaisryhmien ohjaajiksi aikovilta edellytetään kokemusta sijoitetuista lapsista, ryhmistä ja heidän olisi hyvä myös osallistua sijoitettujen lasten vertaisryhmäohjaajakoulutukseen. Sijoitettujen lasten vertaisryhmät Suomessa Vertaistoiminta on vähitellen 2000-luvulla alkanut levitä Suomeen, samalla kun vertaistoiminnan merkitys on tunnustettu ja lapsilähtöinen ajattelu on alkanut yleistyä sosiaalityössä. Järjestöillä on ollut keskeinen rooli sijoitettujen lasten vertaisryhmien juurruttamistyössä Suomessa. Pesäpuu ry:n lisäksi Pelastakaa Lapset ry sekä SOS-lapsikylät ovat olleet aktiivisia lasten vertaistoiminnan järjestäjiä. Lisäksi Perhehoitoliiton Toivo ja Ilona -leirien osana on pidetty vertaisryhmiä sijoitetuille lapsille. Ryhmiä on järjestetty myös lastenkodeissa, kasvatus- ja perheneuvoloissa sekä kuntien ja seurakunnan toimesta. Suomessa on mallilla järjestetty yhteensä 25 sijoitettujen lasten vertaisryhmää, joihin on osallistunut n. 120 lasta viidessätoista eri kunnassa. Pesäpuu ry:n kouluttamia sijoitettujen lasten vertaisryhmäohjaajia on 42. Lasten vertaisryhmät vakiintuneeksi työmuodoksi sijaishuoltoon Jokaisella sijoitetulla lapsella on oltava oikeus saada tukea ennen kuin terapian tarve on jo ilmeinen. Vertaisryhmien tulisi olla kiinteä osa sijaishuoltoa. Tuntuu järjettömältä, että saadakseen apua lapsen ongelmien tulee kriisiytyä umpisolmuun. Resurssien vähyyden kanssa kamppailevat sijaishuollon sosiaalityöntekijät ehtivät hädin tuskin tavata kutakin sijoitettua lasta kerran vuodessa. Lapsen suhde työntekijään tai vaihtuviin työntekijöihin jää etäiseksi. Sijaisvanhempien harteilla lepää raskas vastuu. Ei ihme, jos voimat uupuvat, sijoituksia katkeaa ja yhä useampi lapsi joudutaan sijoittamaan laitoksiin suurin kustannuksin. Vertaistoiminta olisi edullinen ennaltaehkäisevä tukimuoto. Pesäpuu ry pyrkii omalta osaltaan vaikuttamaan, että sosiaalialalla puhaltavat uudet tuulet toisivat parannusta myös sijoitettujen lasten ja sijaisperheiden elämään. Pesäpuu ry järjestää Vertaisryhmäohjaajakoulutus Perustana sijoitettujen lasten vertaisryhmämalli Helsinki 27. 28.9, 25. 26.10.2006 sekä työnohjauspäivät keväällä 2007. Lisätietoa www.pesapuu.fi 8 9
Me kaikkihan asutaan eri perheissä, mihin ollaan synnytty! Pesäpuu ry:n sijoitettujen lasten vertaisryhmä 2005 Joka kerralla tutustuttiin johonkin tunteeseen tekemällä kivoja juttuja. Joskus tehtiin nukketeatteria, maalattiin musiikin mukaan, joskus tehtiin naamareita. Kerran tehtiin onnen amulettejakin savesta. Mukavinta oli koristella oma salainen laatikko. Oli muuten mukavaa, kun äiditkin (sijais) oli samaan aikaan omassa kerhossaan. Juteltiin kotimatkalla autossa, mitä kaikkee oltiin tehty. Mutta ei tietystikään kerrottu toisten lasten jutuista. Meidän Salaiseen kerhoon kuului neljä lasta ja tietysti Ville, meidän maskotti. Ensin me leikittiin ja tutustuttiin. Sitten keksittiin kerholle nimi ja sovittiin säännöt. Tunnesäätilakarttaan sai laittaa joka kerta kortin ja kertoa millä tuulella tänään ollaan. Ville Vilkastuksen tunneseikkailu johdatti meidät tutkimaan erilaisia tunteita. Tunnepyörässä saattoi kertoa, mm. mikä itseä on vihastuttanut, pelottanut tai tehnyt iloiseksi. Välillä siitä tuli kyllä vähän levoton olo. Silloin menin hiljaiseen koloon tai leikittiin jotain vauhdikasta. Oman perheen esittely oli helppoa Tejping -nukkejen avulla ja Elämäni puuhun sai liimata tärkeitä ihmisiä. Olikin aika monta ihmistä, jotka musta välittää. Vaikka joskus tuntuu, että mä oon huono ja tyhmä, niin lopuksi oli mukava huomata, että mullakin on vahvuuksia, jotka auttaa mua elämässä eteenpäin. Mä huomasin, että ympärillä on myös aikuisia, jotka ymmärtää ja haluu auttaa. Niin ja meitä sijoitettuja lapsia on muitakin. Vertaisryhmään tuleville uusille lapsille sanoisin: Älkää pelätkö, siellä on ihan kivaa. Uskaltakaa elää Teksti ja kuvat Christine Välivaara Ohjaajat: Christine välivaara ja Ritva Hiekkanen (lastenryhmä) sekä Johanna Barkman ja Tanja Karhunen (sijaisvanhempien ryhmä) Oman kehon kuvan piirtäminen oli hauskaa. Punaisella sai laittaa alueet, joihin ei toiset saa koskea ja vihreällä muut. Mä sanon: Seis, lopeta!, jos joku härkkii mua. Miten sijoitetut lapset puhuvat huostaanotostaan? Mari Maisio (2004) analysoi pro gradu -tutkielmassaan Pesäpuu ry:n vertaisryhmiin vuonna 2000 valittujen sijoitettujen lasten haastatteluita. Hän tutki diskurssianalyysin avulla, miten lapset puhuvat huostaanotosta. Sijoitetut lapset haastateltiin 1. 9.3.2000 sijaisperheessä tai toimistolla ennen ja jälkeen sijoitettujen lasten vertaisryhmän. Haastattelut pohjautuivat Pesäpuu ry:n vertaisryhmäohjaajan käsikirjan haastattelurunkoon. Tutkimukseen valikoitui yksitoista 7 10 -vuotiaan lapsen haastattelunauhaa (5 tyttöä, 6 poikaa). Tutkija valitsi haastattelun useista teemoista tutkimuskohteekseen lasten huostaanottopuheen. Maision mukaan lapsilla ilmeni monenlaisia kertomisen tapoja. Jotkut lapset ilmaisivat huostaanoton kulkua hyvinkin pikkuvanhasti käyttäen taitavasti aikuismaailman käsitteitä. Toisaalta lasten puhe saattoi pomppia asiasta toiseen ja huomio saattoi poiketa keskustelun ulkopuolelle. Lapset saattoivat ilmaista itseään muutenkin kuin puhumalla. Jotkut lapset olivat torjuvia tai hyvin epävarmoja siitä, miten tapahtumat oikein menivätkään. Joidenkin lasten puheessa korostui lojaalisuus biologisia vanhempia kohtaan. Maisio erottelee diskurssianalyysin avulla lasten haastatteluiden pohjalta kolme kertojatyyppiä: a) Eksyksissä olevat lapset, jotka vaikuttivat epätietoisilta siitä, mitä huostaanoton yhteydessä oikein oli tapahtunut ja miten asiat olivat edenneet. Lasten oli vaikeaa puhua huostaanottoon liittyvistä tapahtumista, koska heillä ei ollut tietoa asioista. Puheeseen liittyi epävarmuutta, epätietoisuutta ja ihmettelyä. Toisaalta lapset tuntuivat myös välttelevän aiheesta puhumista. Heidän suhteensa omaan sosiaalityöntekijään oli hatara ja etäinen. Teksti Christine Välivaara b) Tunteilijat, jotka puhuivat huostaanotosta yksinomaan tunteiden kautta. Huostaanoton ympärillä pyörivät tapahtumat olivat lasten kertomuksissa joko täysin typeriä tai huumaavan ihania. Varsinaista tietoon perustuvaa huostaanottopuhetta tapahtumien kulusta ei ilmennyt. c) Asiantuntijat olivat lapsia, jotka tiesivät ja muistivat asiat hyvin. Lapset osasivat kertoa asioita loogisesti ja yksityiskohtaisesti. He osasivat eritellä kokemuksiaan ja tunnistaa asioiden välisiä syy-seuraussuhteita. Lapsen kanssa oli työskennelty ja hänet on otettu mukaan asioiden käsittelyyn. Puhuessaan huostaanottoon liittyvistä asioista lapsi rakentaa samalla identiteettiään, käsitystä itsestään. Toiminnalliset menetelmät auttavat lasta puheen tuottamisessa. Maisio ei tutkielmassaan vertaillut, muuttuiko lasten huostaanottopuhe vertaisryhmän jälkeen alkuhaastatteluihin verrattuna. Pesäpuu ry:n aineistoista on kuitenkin havaittavissa, että lasten huostaanottopuhe täsmentyy ja asiantuntijapuhe lisääntyy ryhmän jälkeen. Tämän pohjalta näyttäisi, että vertaisryhmällä on ollut vaikuttavuutta lapsen huostaanottotarinan täsmentymiseen ja itseymmärryksen lisääntymiseen. Silloin, kun lapsi otetaan osalliseksi, hän oppii tuntemaan tarinaansa ja hänen elämänhallintansa paranee. Hyvän elämänhallinnan omaava ihminen kestää myös vastoinkäymisiä, suhtautuu optimistisesti tulevaisuuteen. Tällainen ihminen on vähemmän altis masentumaan ja syrjäytymään. Lähde: Maisio Mari (2004) Lapsi ja huostaanotto. Diskurssianalyysi lasten huostaanottopuheesta. Tampereen yliopisto. Sosiaalityön Pro gradu -tutkielma. Lasten kasvot on sumennettu yksityisyydensuojan vuoksi. 10 11
Kuva Suvi Sunnarborg Lastenkodin työntekijän mietteitä Rakkaiden tavaroiden tarinat Viime kesänä luonani vieraili hyvä ystäväni lapsensa kanssa. Lapsi kyseli kovasti, mistä olen kotonani olevia tavaroita - koruja ja kirjoja - saanut. Kerroin suuren osan niistä olevan saamiani lahjoja. Kuusivuotias mietti aikansa ja totesi sitten, että olen saanut kyllä todella paljon lahjoja. Jäin miettimään tytön kanssa käymääni keskustelua. Olohuoneessa kirjapinon päällä istuu keltainen pieni, vanhin nalleni, jonka äiti oli minulle ostanut ollessani noin 3 4 -vuotias. Nallesta on suurin osa turkista kulunut pois ja toinen silmäkin puuttuu. Silti en luopuisi siitä mistään hinnasta. Lipaston päällä on minulle erityisen rakas punainen kirjain-muotoinen metallirasia. Rasian kantta koristaa kullanvärinen purjelaiva ja sisältä löytyy mummoni entisiä koruja ja valokuva äidistäni nuorena. Valokuvan takana on omistuskirjoitus edesmenneelle mummolleni. Lähes kaikki uudemmat koruni olen saanut joko syntymäpäivälahjaksi tai tuliaisina ystävieni maailmanmatkoilta. Kotini seinillä on ottamiani valokuvia niin sukulaisista, ystävistä kuin kauniista maisemistakin. Valokuviin on dokumentoituna asioita, jotka muuten kenties unohtuisivat. Millainen oli vaatemuoti meidän ollessamme pieni, millainen oli ensimmäinen oman kotini järjestys heti muuton jälkeen ja millaisia maisemia nykyisen olohuoneen ikkunasta näkyy eri vuoden ja vuorokauden aikoina? Katsellessani kotiani löydän siitä koko oman elämänkertani iloineen ja suruineen. Ystäväverkostoni koostuu niin lapsuudenystävistä kuin myöhemminkin saaduista ystävistä. On niin monia, joiden kanssa muistella mennyttä aikaa ja suunnitella tulevaa. Miten lastenkotilasten muistot elävät arjessa? Onko heidän elämästään tai menneisyydestään mitään konkreettista muistoa? Onko heillä ketään jonka kanssa muistella? On jotenkin äärimmäisen surullista huomata, kuinka lapsilta saattaa puuttua kokonaan se, mikä minulle on kaiken tuki ja turva. Ei turvallista kotia, ei omaa rauhaa. Ei kokemusta vanhempien ja suvun huolenpidosta eikä välittämisestä. Ei pitkäaikaisia ystäviä eikä arjen turvallista rutiinia. Ei lapsuuden huolettomia kesäpäiviä eikä sukujouluja. Tietoisuus siitä, että lastenkodissa hänelle osoitetussa huoneessa olevat tavarat ovat suurelta osin lastenkodin tavaroita eikä niitä voi ottaa mukaan, kun muuttaa pois. Huolimatta siitä, kuinka rakas vaikkapa oma sänky on, on se jätettävä seuraavalle lapselle. Liian paljon on lapsia, joilla ei ole ketään, joka muistaisi millaisia he olivat vauvana, ensimmäisenä koulupäivänä tai saadessaan ensimmäisen rautahampaan. Miten minä voisin työssäni auttaa kokoamaan edes vähän muistoja sellaiseen muotoon, että he voisivat ottaa ne mukaansa muuttaessaan lastenkodista pois? Nyt saatavilla: Minun kirjani Minun kirjani on kolmen järjestön, Pesäpuu ry:n, Perhehoitoliitto ry:n ja Pelastakaa Lapset ry:n yhteinen kirjahanke, lapsuuden ja elämänkulun työkirja huostaanotetulle ja adoptoidulle lapselle. Kirjan perimmäinen tarkoitus liittyy lapsen oikeuteen omaan elämäntarinaansa; kirjan ja aikuisen läheisen avulla lapsi käy läpi elämäänsä niiltäkin osin, joista tiedot ovat vähäisiä tai ajanjaksot hankalia käsitellä. Näin lapsi saa kokonaiskuvan omasta elämästään, kokonaisen elämäntarinan, jonka voi halutessaan kertoa myös toisille. Tilaukset: Pesäpuu ry, puh. (014) 3322 500 tai www.pesapuu. fi. Tilattavissa myös Perhehoitoliitto ry:sta ja Pelastakaa Lapset ry:sta. Minun kirjani -julkistamistilaisuus pidetään 11. valtakunnallisilla sijaishuollon päivillä 18. 19.10.2005 Kuopiossa. Tervetuloa! Tulossa taas: Perhehoitoliitto ry ja Pesäpuu ry järjestävät Pysyvyys ja turvallisuus Oikeus perheeseen II Valtakunnalliset lastensuojelun perhehoidon päivät 15. 16.11.2006 Tampere Hinta 180 euroa (sis. alv.) Seuraa ilmoittelua www.perhehoitoliitto.fi ja www.pesapuu.fi Yhteistyössä Pelastakaa Lapset ry ja SOS-lapsikylä ry 12 13
Kannattaako sukuun sijoittaa? Valtakunnallinen seminaari sukulaissijaisvanhemmuudesta Helsingissä 4.5.2006. Järjestäjinä Pesäpuu ry ja Stakes Seminaarin tavoitteena on herättää keskustelua sukulaissijaisvanhemmuudesta ja sen asemasta lastensuojelun perhehoidossa Suomessa. Seminaari on tarkoitettu niin sosiaalityöntekijöille, sukulaissijaisvanhemmille kuin päättäjille. Sukulaissijoitukset ovat lisääntyneet monissa maissa viime vuosina. Ennustettavissa on, että myös Suomessa kehitys on samanlainen sijaisperheiden määrän vähentyessä ja huostaanotettujen lasten määrän puolestaan kasvaessa. Useissa kansainvälisissä tutkimuksissa on todettu sukulaissijaisvanhempien olevan muita sijaisperheitä heikommassa asemassa ja saavan vähemmän tukea ja apua sosiaalitoimelta. Tästä huolimatta sukulaissijoituksista on saatu myönteisiä tuloksia ja niiden on todettu tukevan erityisesti sijoitusten pysyvyyttä, lasten itsetunnon ja identiteetin kehitystä ja lasten mahdollisuutta pitää yhteyttä vanhempiinsa ja muuhun sukuunsa. Suomessa julkista keskustelua sukulaissijoituksista on käyty toistaiseksi vähän ja lastensuojeluseminaarien aiheina ne ovat olleet harvoin, jos koskaan. Kannattaako sukuun sijoittaa? -seminaarissa sukulaissijoituksia pyritään tarkastelemaan monipuolisesti ja nostamaan esiin niihin liittyviä etuja ja haasteita. Sukulaissijoituksia valotetaan niin sukulaissijaisperheen, sijoitetun nuoren, sosiaalityöntekijän, lainsäätäjän kuin tutkimuksenkin näkökulmista. Puheenvuoron käyttää myös suomalaissyntyinen, Tukholmassa työskentelevä sosiaalityöntekijä, joka kertoo muutoksista, joita lakimuutos sukulaissijoitusten ensisijaistamisesta on Ruotsissa aiheuttanut sukulaissijaisvanhempien asemaan ja sosiaalityöntekijöiden työhön. Tarkemmat tiedot seminaaripäivän ohjelmasta, ilmoittautumisesta ja hinnasta syksyn kuluessa www.pesapuu.fi tai www.stakes.fi Tervetuloa seminaariin! Yhteistyössä: Tulevaa koulutusta: Lapsen elämäntilanteen kartoitus -työseminaari 9.11.05 Helsingissä. Lapsen elämäntilanteen kartoitus on yhdessä lastensuojelun työntekijöiden ja asiakasvanhempien kanssa kehitetty työskentelymalli, joka on tarkoitettu erityisesti lastensuojelun asiakkuuden alkuvaiheessa tapahtuvaan arviointiin. Työseminaarin tavoitteena on vahvistaa työskentelymalliin sisältyvän suunnitelmallisen ja lapsilähtöisen työotteen vakiintumista lastensuojelussa. (www.pesapuu.fi/tulevaakoulutusta.shtml). Ilmoittautuminen 5.10. mennessä www.pesäpuu.fi/tulevaakoulutusta.shtml tai toimistoon puh. (014) 3322 500. Lisätietoja ja ohjelma: www.pesapuu.fi/tulevaakoulutusta.shtml tai Sointu Möller puh. (09) 671 567, gsm 040 7053 876 tai sähköposti sointu.moller@pesapuu.fi. PRIDE-kouluttajakoulutus 9. 12.1. ja 30.1. 2.2.2006 Varalan urheiluopisto, Tampere. Hinta: 1200 euroa sisältäen koulutuksen (sekä myöhemmin järjestettävät kolme työnohjauspäivää) ja jaettavan materiaalin (mm. PRIDE-kouluttajan opas ja PRIDE-kirja). Ilmoittautuminen: 31.10.2005 mennessä. Lisätietoja: Anna-Liisa Koisti-Auer, puh. (09) 671 567, sähköposti anna-liisa.koisti-auer@pesapuu.fi tai Pirjo Hakkarainen, puh. (014) 3322 520, sähköposti pirjo.hakkarainen@pesapuu.fi Ammatillisen perhekotitoiminnan peruspilarit -koulutus pidetään keväällä 2006. Seuraa ilmoittelua kotisivuillamme (www.pesapuu.fi/tulevaakoulutusta.shtml). Koulutus on suunnattu ensisijaisesti vanhemmille, jotka ovat aloittamassa ammatillista perhekotitoimintaa tai jotka ovat toimineet perhekodin vanhempina jonkin aikaa. Koulutus soveltuu myös perhekotien muille työntekijöille. Lisätietoja: Sointu Möller, puh. (09) 671 567, gsm 040 7053 876 tai sähköposti sointu.moller@pesapuu.fi Vertaisryhmäohjaajakoulutus Pesäpuu ry:n sijoitettujen lasten vertaisryhmämalli Helsinki 27. 28.9.2006 ja 25. 26.10.2006 Koulutus rakentuu nelipäiväisestä teoria- ja menetelmäkoulutuksesta, oman vertaisryhmän ohjaamisesta sekä kahdesta työnohjauspäivästä (8.3 ja 5.4.2007). Koulutuksen tavoitteena on antaa valmiudet sijoitettujen lasten vertaisryhmän ja sen rinnalla toimivan sijaisvanhempien tai omahoitajien ryhmän ohjaamiseen. Koulutuksessa perehdytään toiminnallisiin välineisiin ja menetelmiin, joita voi hyödyntää niin vertaisryhmissä kuin yksilötyöskentelyssäkin. Ohjaajakoulutus on suunnattu työssään sijoitettuja lapsia kohtaaville sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille sekä muille asiasta kiinnostuneille. Osallistujien valinnassa painotetaan kokemusta lasten ja erityisesti sijoitettujen lasten kanssa työskentelystä. Koulutusprosessiin suositellaan osallistumista pareittain. Lisätietoja: Christine Välivaara, puh. (014) 3322 530, gsm 040 775 5700 tai sähköposti christine. valivaara@pesapuu.fi 14 15
Teksti Sointu Möller Onko muutos mahdollinen miten käy lapsilähtöisyyden lastensuojelutyön kaaoksessa? Muutoksen koetaan olevan mahdollinen vain siten, että koko työyhteisö sitoutuu siihen päättämällä yhdessä ottaa käyttöön uudenlainen tapa tehdä työtä. yhteistyössä kuntien kanssa toteuttama PRIDE ja lastensuojelun avohuolto kehittämis- ja tutkimushanke saatiin päätökseen viime keväänä, kun hankkeeseen liittynyt tutkimus valmistui. Kehittämis- ja tutkimushankkeen tuloksena syntyi mm. Lapsen elämäntilanteen kartoitus -työskentelymalli. Hankkeen tutkimuksellinen lähestymistapa, toimintatutkimus, tuki hankkeen kokonaistavoitetta eli muutoksen aikaansaamista käytännön lastensuojelutyössä. Hankkeessa tavoiteltiin muutosta erityisesti lastensuojeluasiakkuuden alkuvaiheessa tapahtuvassa työskentelyssä. Muutokseen pyrittiin työn mallintamisen kautta. Muutos vaatii aikaa Lastensuojelutyön mallintamisen ottaminen hankkeen tavoitteeksi oli jo sinänsä rohkea päätös. Eihän Suomen lastensuojelussa ole perinnettä yksilökohtaisen työskentelyn mallintamiseen. Meillä on enemmänkin arvostettu työskentelyn moninaisuutta systemaattisuuden ja yhdenmukaisuuden sijaan. Lapsen elämäntilanteen kartoitus -työskentelymalli on saanut kentältä myönteistä palautetta. Kuitenkin sen juurruttaminen käytäntöön vaatii oman työnsä. Työntekijät ovat toivoneet saavansa jostain lisää aikaa, mutta he ovat toivoneet osaavansa myös itse ottaa aikaa uuden omaksumiseen. Työntekijät näkevät tämän edellyttävän uskallusta, rohkeutta ja viitseliäisyyttä. Oma henkilökohtainen muutosprosessi ei kuitenkaan yksin riitä. Työskentelytavan ja työkäytäntöjen muuttumisessa korostuu koko työyhteisön merkitys. Muutoksen koetaan olevan mahdollinen vain siten, että koko työyhteisö sitoutuu siihen päättämällä yhdessä ottaa käyttöön uudenlainen tapa tehdä työtä. Käytäntö on osoittanut muutoksen lähtevän pienistä asioista. Työntekijät lisäävät työhönsä niitä elementtejä, joiden vahvistamiseen he katsovat olevan tilaa käytännön työssä. Jos muutostyö ei lähde työyhteisön yhteisestä sopimuksesta, muutostyön linjat löytävät polkunsa yksittäisen työntekijän voimavarojen ja henkilökohtaisten mieltymysten perusteella. Pimeästä päivänvaloon Lastensuojelutyön kenttä on tällä hetkellä varsin haasteellinen muutoksen maaperä. Kehittämis- ja tutkimushankkeessamme, jossa itselläni oli mahdollisuus olla niin kehittäjän, kouluttajan kuin tutkijan rooleissa, sain kosketuksen kahteen, toisiinsa nähden varsin erilaiseen kuvaan siitä todellisuudesta, jossa lastensuojelutyötä tehdään. Olen nimennyt kohtaamani lastensuojelun todellisuuskuvat päivänvalo ja pimeänpuoli -todellisuuksiksi. Päivänvalotodellisuudessa lastensuojelussa työskentelee kokeneita, päteviä ja työssään pitkään viihtyneitä työntekijöitä, joilla on näkyä ja halua oman työnsä reflektointiin ja muuttamiseen. Lastensuojelutyötä kuvataan vaihtelevaksi, haasteelliseksi, haastavaksi, yllätykselliseksi ja uudistuvaksi. Työntekijöiden osallistumista ideointi- ja kehittämistyöhön kuvaa innostuneisuus ja innovatiivisuus. Pimeänpuolitodellisuus tuli esiin erityisesti silloin, kun kehittämisestä olisi pitänyt seurata muutostyö. Tässä todellisuudessa työntekijät kuvaavat työtään kaaoksena, jossa oman työn hallinta katoaa. Asiakkaita kuvataan tulvivan ovista ja ikkunoista. Lastensuojelutyö näyttäytyy lyhytjännitteisenä niin kuin asiakasperheiden elämä monesti on. Pimeänpuolitodellisuudessa työntekijöiden omaan työhön kohdistama muutostyö vaikuttaa yhtä vaikealta kuin muutoksen aikaansaaminen asiakkaan elämässä. Kehittämistyön into ja ilo muuttuvat muutostyön ahdistukseksi. Työn arjessa ei ole mahdollisuutta raivata tilaa sille pysähtymiselle, jota oman työn muuttaminen edellyttää. Yrityksiksi jäävät muutoskokeilut herättävät aggressiota, häpeää, alakuloisuutta, harmitusta ja nujerretuksi tulemisen kokemuksia. Työtilanne tekee apeaksi ja voimattomaksi. On helpompi jatkaa entisellä tavalla, vaikka se ei työntekijää tyydyttäisikään, kuin lähteä muuttamaan työkäytäntöjä. Lapsilähtöisyys edellyttää muutoksia Lastensuojelun todellisuuskuvat herättivät itsessäni monia mieltä hämmentäviä ja hätäännyttäviä kysymyksiä. Jos/kun lastensuojelun työntekijä tekee työtä pimeänpuolitodellisuudessa, siirtyykö työntekijän kokemus oman työn kaaoksesta myös asiakkaan kokemukseksi lastensuojelusta? Kohtaako asiakas oman elämäntilanteensa kaaoksessa työntekijän työn kaaoksen? Jos niin käy, voivatko lapsen hätä ja avun tarve tulla siinä kohdatuiksi? Lapsen elämäntilanteen kartoituksessa on kyse työtavasta, jossa lapsi otetaan säännöllisesti ja systemaattisesti mukaan työskentelyyn. Lapsilähtöiselle työskentelylle pyritään luomaan perinteitä. Työntekijät ovat tuoneet esiin tarvitsevansa koulutusta lasten kanssa työskentelyyn ja lapsen omaa ilmaisua tukevia työvälineitä. Lapsilähtöinen työskentely edellyttää myös uudenlaista organisoitumisen tapaa erityisesti sosiaalitoimistosta käsin tehtävältä lastensuojelutyöltä. Myös fyysisiin tiloihin joudutaan kiinnittämään huomiota ja tekemään muutoksia. Työ edellyttää resursseja ja ainakin sen arvioimista, voidaanko työn painopistettä siirtää aikuisten kanssa tehtävästä työstä lasten kanssa työskentelyyn. Kun työntekijän käytettävissä oleva aika on rajallinen, työ ohjautuu tällä hetkellä ensisijaisesti aikuisten kanssa työskentelyyn. Lapsen kanssa käytetään aikaa silloin, kun siihen arvellaan olevan erityistä syytä. Tarkempia säädöksiä lainsäädäntöön Lastensuojelutyön muutos on saamassa tuekseen myös lainsäädännön tasolla tapahtuvia muutoksia. Ministeriön käynnistämässä lastensuojelun kehittämisohjelmassa yksi alatyöryhmä, avohuolto ja arviointi, miettii erityisesti sitä, miten lastensuojeluasiakkuuden alku-vaiheessa tulisi työskennellä ja minkälaisia työn raamituksia siitä vaiheesta tulisi saada uudistettavaan lastensuojelulakiin. Jo nykyinen lastensuojelulaki ohjaa suunnitelmalliseen ja lapsilähtöiseen lastensuojelutyöhön. Mutta systemaattiseksi työotteeksi siirtyäkseen em. orientaatiot vaatinevat tarkempia säädöksiä lainsäädännössä. Sitä kautta pystytään toivottavasti nykyistä paremmin tekemään näkyväksi, ei vain lastensuojelussa tehtävää työtä vaan myös sitä, mitä kaikkea jää tekemättä, kun resurssit eivät ole riittävät. Lähde: Sointu Möller. 2005. Arviosta sanoisin. Tutkimus lastensuojelun asiakkuuden alkuvaiheeseen liittyvän arvioinnin mallintamisesta. Sosiaalityön ammatillinen lisensiaatintutkimus. 16 17
Toiminnalliset menetelmät: osa 2. Teksti Sointu Möller Kuvat ETA-kortit, Mirva Paasirova Elämän tärkeät asiat eli ETA -kortit ETA-kortit on ideoitu PRIDE ja lastensuojelun avohuolto -kehittämishankkeen ideointityöryhmissä Hämeenlinnassa ja Kuopiossa. Alkunsa ne ovat saaneet PRIDE-sijaisja adoptiovanhempien valmennuksessa käytettävästä ns. naruharjoituksesta. Koska harjoitus voidaan toteuttaa vain ryhmässä, haluttiin siitä kehittää työväline, joka on hyödynnettävissä myös yksilötyössä työntekijän ja asiakkaan välillä. Syntyi ajatus korttipakasta. Nykyisellään ETAkorttipakka sisältää 36 korttia, joissa jokaisessa on kuva ja teksti elämään kuuluvista tärkeistä asioista. Korttien, kuten kaikkien muidenkin Lupaus lapselle -työkalupakkiin kuuluvien välineiden, tavoitteena on tukea ja vahvistaa työntekijän ja asiakkaan välistä vuorovaikutusta. Seuraavat esimerkit korttien käytöstä on saatu lastensuojelun työntekijöiltä eri puolilta Suomea. Esimerkkitapausten yksityiskohtia on muutettu. Tapauksia lukiessa on hyvä muistaa, että otteet ovat keskeltä työskentelyprosessia eli pääsääntöisesti lasta on tavattu useamman kerran ja ennen tehtäväksi antoa on käytetty hetki virittelyyn ja lämmittelyyn. Kuraattori tapasi 8-vuotiasta Maria, jonka koulunkäynnistä opettaja ja äiti olivat huolissaan. Kuraattori pyysi Maria valitsemaan ETA-korteista asioita, jotka hän kokee tärkeiksi ja joita hän kokee itsellään olevan. Pinoon tulivat mm. tuki, huomio, puhtaus, lemmikki, isä, äiti ja ruoka. Työntekijän huomio kiinnittyi siihen, ettei Marin valitsemissa korteissa ollut harrastusta, mistä asiasta hän jatkoi keskustelua Marin kanssa. Keskustelu johti siihen, että harrastusta alettiin yhdessä miettiä ja se myös löytyi. Samalla saatiin vahvistettua Marin yhteyttä hänen muualla asuvaan isäänsä, jonka Mari koki itselleen tärkeäksi ja joka alkoi kuljettaa Maria harrastukseen. Kahdenkeskinen työskentely työntekijän kanssa antoi Marille hänen kaipaamaansa huomiota ja tukea, mikä näkyi Marissa tyytyväisyytenä ja innostuksena. Sosiaalityöntekijän asiakkaana oli perhe, jonka lapsista lastensuojelu oli huolissaan isän juomisen vuoksi. Isä itse ei nähnyt aihetta huoleen. Hän kertoi juovansa muualla kuin kotona eikä juomisella siten ollut hänen mielestään vaikutusta lapsiin. Työntekijä tapasi vanhempia. Levitettyään ETA-kortit pöydälle hän pyysi molempia vanhempia valitsemaan korteista ne asiat, joihin isän ryyppyreissut vaikuttavat lasten elämässä. Valituiksi tulivat lähes kaikki kortit: turvallisuus, rajat, ilo, ruoka, isä, perhe, kaverit, luottamus, huolenpito, uni, koti, tuki, leikki, koulu jne. Isä oli tapaamisen päätteeksi hiljainen ja aggressiivisen oloinen. Työntekijän kysyessä isän tunnelmia tämä kertoi olevansa erittäin harmissaan siitä, että korttipinosta tuli niin suuri. Sosiaalityöntekijä oli sijoittamassa 14-vuotiasta Elinaa perhekotiin. Elinan vanhempien tavatessa perhekodin vanhemmat ensimmäistä kertaa työntekijä mietti, miten hän rentouttaisi tilannetta. Hän levitti ETA-kortit kaikkien nähtäville ja pyysi jokaista vuorollaan valitsemaan ne kortit, joita kuvaavia asioita kukin haluaisi Elinan saavan sijoituksen myötä. Äiti valitsi kortit koulu ja fyysinen koskemattomuus, isä kodin ja turvallisuuden, sosiaalityöntekijä valitsi huo- lenpidon ja rajat ja perhekodin vanhemmat mm. luottamuksen, ilon, rajat ja sukulaiset. Työntekijä pyysi jokaista kertomaan, miksi oli kyseiset kortit valinnut, mitä muutoksia niiden suhteen toivoisi Elinan elämään ja mikä eri osapuolten rooli asioiden vahvistamisessa olisi. Sosiaalityöntekijä työskenteli perheen kanssa, joka harkitsi ryhtymistä sijaisperheeksi sukulaislapselleen, 15-vuotiaalle Markolle. Työntekijä pyysi perheen vanhempia valitsemaan neljä korttia kuvaamaan asioita, joiden he arvelivat olevan Markolla hyvin ja toiset neljä korttia kuvaamaan asioita, jotka heitä huolestuttivat Markon elämässä. Valinnan jälkeen työntekijä keskusteli vanhempien kanssa siitä, miten he Markon mahdollisina sijaisvanhempina tukisivat niitä asioita, jotka jo nyt ovat Markon elämässä vahvuuksia. Tällaisia asioita olivat mm. ystävät ja harrastukset. Vastaavasti keskustelua käytiin siitä, mitä vanhemmat olisivat omalta osaltaan valmiita tekemään, jotta ne asiat, joista he olivat huolissaan Markon elämässä, kuten suhde isään ja surun työstäminen, muuttuisivat. Perhetyöntekijä tapasi erityiskoulun aloittanutta, varsin mietteliästä ja surullisen oloista Laria. Lari katseli lattialle levitettyjä ETA-kortteja ja hänen katseensa pysähtyi korttiin fyysinen koskemattomuus. Työntekijä kysyi, tietääkö Lari, mitä kortti tarkoittaa. Lari kertoi pelkäävänsä, koska häntä oli kotona uhattu piiskata. Samoin hän kertoi, kuinka pahalta tuntuu, kun kotona huudetaan. Lari itse halusi, että työntekijä näyttäisi kortit hänen vanhemmilleen. Vanhemmat pyydettiin tapaamiseen mukaan ja korttien avulla Lari sai vanhempien läsnä ollessa kerrottua peloistaan. Vanhempi, jonka piiskausuhkausta Lari pelkäsi, kertoi hakeneensa piiskan oven päälle, koska hänenkin lapsuuskodissa näin oli tehty. Hän ei vanhempana keksinyt muutakaan keinoa, jolla hallita lapsen tottelematonta käytöstä. Larille oli suuri helpotus kuulla, ettei vanhempi ollutkaan alkanut vihata häntä. Tilanne avasi mahdollisuuden keskustella perheenjäsenten kesken lasta kuormittaneista peloista ja vanhempien kasvatuskeinoista. Sosiaalityöntekijä tapasi 9-vuotiasta Kaisaa ja pyysi häntä valitsemaan ensin kolme sellaista korttia, joita kuvaavia asioita hän kokee itsellään olevan paljon. Seuraavaksi työntekijä pyysi Kaisaa valitsemaan kolme sellaista korttia, joita kuvaavia asioita hänellä ei ole tai joita hän haluaisi lisää. Tällaisiksi korteiksi Kaisa valitsi rajat, luottamuksen ja huolenpidon. Työntekijä oli hämillään. Hän ei ollut osannut odottaa, että Kaisa alkaisi kertoa elämästään niin syvällisesti. Työntekijä kertoi oppineensa tilanteesta sen, kuinka tärkeätä myös lapsen kanssa on työskentelyn suunnitelmallisuus ja tavoitteellisuus. Työntekijän on etukäteen mietittävä, mitä hän esiin tulleella tiedolla aikoo tehdä. Lasta ei voi tavata vain ohimennen. Sen arvioimiseen, saako lapsi elämäänsä niitä asioita, joita hän kokee siitä puuttuvan, tarvitaan säännöllistä työskentelyä lapsen itsensä kanssa. 18 19
Pesäpuu ry Kauppakatu 18 c 35 40100 Jyväskylä puhelin (014) 3322 500 fax (014) 3322 550 toimisto@pesapuu.fi www.pesapuu.fi Helsingin toimisto Annankatu 16 B 28 00120 Helsinki puhelin (09) 671 567 fax (09) 6843 2221 Päätoimittaja Raili Bäck-Kiianmaa Toimitussihteeri Suvi Sunnarborg Paino ER-Paino Oy Lievestuore 20