YRTTIKASVIT Annukka Partanen Keruutuotetarkastajan erikoisammattitutkinto Toukokuu 2012
Sisällysluettelo JOHDANTO... 3 2 YRTTIKASVIT... 4 2.1 Jauhosavikka (Chenopodium album)... 4 2.2 Piharatamo (Plantago major)... 6 2.3 Suolaheinät (niittysuolaheinä Rumex acetosa ja ahosuolaheinä Rumex acetosella)... 10 2.4 Peltokanankaali (Barbaraea vulgaris)... 13 2.5 Rantaminttu (Mentha arvensis)... 15 2.6 Mukulaleinikki (Ranunculus ficaria subs. Bulbilifer)... 18 3 POHDINTA... 21 3.1 Katsauksen tarkastelu... 21 3.2 Katsauksen kritiikki... 21 4 LÄHDELUETTELO... 23 4.1 Kirjalliset lähteet... 23 4.2 Kuvalähteet... 29
JOHDANTO Villivihannesten ja luonnonyrttien ruokakäyttö on noussut Suomessa viime vuosina huomattavasti yhdessä luomu- ja lähiruokatrendien myötä. Yhtä aikaa käytön kasvaessa on noussut myös tarve ajantasaiseen tietoon koskien kasveja, niiden ravintosisältöä ja haittavaikutuksia. Ongelmina tässä etsinnässä ovat olemassaolevan tiedon hajanaisuus, vahvana elävä uskomustieto sekä etenkin ulkomaisten tutkimusartikkeleiden heikko saatavuus ja vaikea ymmärrettävyys. Vaikka tieto olisi olemassa, sitä ei osata etsiä tai sitä ei välttämättä osata kääntää ymmärrettävään muotoon. Internetin valtakautena tieto on siirtynyt yhä laajemmissa määrin verkkoon, mutta erilaisilla kotisivuilla surffaileva käyttäjä osaa harvoin arvioida realistisesti tiedon luotettavuutta ja sen oikeellisuutta. Aina ei sivuston pitäjän tarkoituksena ole johtaa tiedon etsijää harhaan, vaan virheitä tapahtuu myös inhimillisistä syistä. Olipa virheellisen tiedon synty mikä tahansa, lopputuloksena tiedonetsijä kohtaa virheellistä ja jopa terveydelleen vaarallista tietoa kotimaisista luonnonkasveista ja niiden ominaisuuksista. Tämä katsaus koettaa osaltaan vastata viime vuosina syntyneeseen tiedontarpeeseen kokoamalla yhteen niin kirjatietoa kuin tieteellisiä tutkimusartikkeleita muutamista yleisesti ravintona käytetyistä kotimaisista luonnonkasveista. Katsauksen kasvit on pyritty valitsemaan niin, että niiden saatavuus olisi Suomessa hyvä ja niiden käyttö olisi vakiintunutta. Lisäksi suomeksi saatavilla olevan tiedon määrän tuli olla kyllin niukkaa, jotta kokoavasta katsauksesta olisi käyttäjilleen mahdollisimman laaja hyöty. Monilla näistä yleisestikin käytetyistä ruokakasveista on mainittuna myös erilaisia vanhan kansan tuntemia tapoja lääkekäyttöön niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Näitä ei ole otettu mukaan katsaukseen, jollei kirjallisuudesta ja tieteellisistä lähteistä ole löytynyt erikseen mainintoja todennetuista vaikuttavista aineista tai kliinisissä kokeissa todetuista vaikutuksista. Mukaan katsaukseen on otettu myös mukulaleinikki, jonka soveltuvuudesta ravintokäyttöön käydään parhaillaan vilkasta keskustelua. Koska laji on yleensä kotimaisissa lähteissä joko poikkeuksetta luokiteltu myrkylliseksi tai syömäkelpoiseksi
ilman tarkempia perusteluja, tarkoituksena oli löytää perusteltu nykytiedon mukainen käsitys lajin soveltuvuudesta ravintokäyttöön. 2 YRTTIKASVIT 2.1 Jauhosavikka (Chenopodium album) Ulkonäkö: Jauhosavikka on pysty ja haarova 1-vuotinen ruoho. Kooltaan se on 10-100 cm. Varsi on usein vihreä tai punaraitainen, lehtihangat ovat tyypillisesti punaiset. Lehdet ovat kierteiset ja himmeän harmaita tai sinertäviä. Ne ovat kauttaaltaan jauhomaisen rakkulakarvan peitossa. Alemmat lehdet ovat vinoneliömäisiä ja vaihtelevaan hammaslaitaisia. Ylemmän lehdet ovat suikeita ja ehytlaitaisia. Jauhosavikan kukat ovat hyvin pienet ja vihreät. Ne sijaitsevat latvoissa ja lehtihangoissa, tiheinä terttumaisina sykeröinä. Kasvi kukkii kesä-syyskuussa. Hedelmät ovat kalvomaisen seinän verhoamia pähkylöitä (Piirainen ym. 2004). Kuva 1. Jauhosavikka Levinneisyys: Jauhosavikka on yleisimpiä rikkaruohoja Suomessa ja se kasvaakin runsaana miltei koko maassa. Harvinaisena sitä tavataan ainoastaan Pohjois-Lapissa (Piirainen ym. 2004).
Kasvupaikat: Jauhosavikka suosii etenkin ravinteikkaita ja typpipitoisia kulttuurimaita: peltoja ja puutarhoja, pihanperiä, navetanvieriä, maakasoja ja kaatopaikkoja. Kasvia tavataan myös kuivakoilla ja karuhkoilla piennar- ja joutomailla, joissa se tosin esiintyy yleensä pienikokoisena ja niukkahaaraisena (Piirainen ym. 2004). Käyttö: Jauhosavikalla on Euroopassa pitkä käyttöhistoria. Sitä on käytetty arkeologisten kaivausten perusteella vihanneksena jo 2000 vuotta sitten. Tätä olettamusta tukevat myös muut löydökset, kuten Tanskasta 1950 löydetty nk. Tollundin suomies. Kyseessä oli luonnollisesti muumioitunut suoruumis, jonka elinajankohdaksi määritettiin noin 400 v ekr. Erinomaisesti säilyneen ruumiin vatsalaukusta löydettiin muiden ruoka-aineiden lisäksi jauhosavikan siemeniä. Suomessakin jauhosavikan käyttöhistoria on pitkä ja sitä ovat leimanneet etenkin pula-ajat. Savikasta on tehty keittoja ja vellejä ja sotien aikaan sitä on syöty sellaisenaan sekä käytetty jauhojen jatkeena (Lehtonen 1987). Jauhosavikka on edelleen käyttökelpoinen ja monipuolinen yrttikasvi. Nuoret yksilöt voi käyttää ravinnoksi sellaisenaan, vanhemmista yksilöistä käytetään pelkät lehdet. Kasvia käytetään pinaatin tapaan keittoihin, muhennoksiin ja kastikkeisiin. Lisäksi se soveltuu myös pannukakkuihin, ohukaisiin ja erilaisiin taikinoihin. Siemenet voi kuivata ja käyttää leipätaikinassa sellaisenaan tai jauhettuina (Piirainen ym. 2004, Holmberg ym. 2009). Myös muualla maailmassa jauhosavikkaa käytetään runsaasti. Afrikan alueella jauhosavikka on suosittu villivihannes, jota käytetään keitettynä tai muiden vihannesten joukkoon sekoitettuna. Himalajan alueella kasvilla on puolestaan suuri merkitys ruokavalion osana. Siemeniä jauhetaan jauhoiksi ja käytetään pannukakkuihin ja leipään. Lisäksi jauhosavikasta saadaan valmistettua erilaisia alkoholijuomia (Jansen 2004). Ravintoarvot, myrkyllisyys ja tutkimustieto: Ravintosisällöltään jauhosavikka on monipuolinen villiyrtti. Vettä tuoreessa kasvissa on 84 %. Energiasisältö on 184 kj/44 kcal. Proteiinia jauhosavikassa on 4,3 grammaa, rasvaa 0,8 gramma ja hiilihydraattia 7,3 grammaa sataa grammaa kasvia kohden. Kuidun osuus on 2,1 grammaa (Rubatzky & Yamaguchi 1997). Vertailussa lehtisalaattiin, pinaattiin, kaaliin ja persiljaan, jauhosavikassa oli enemmän kaliumia kuin verrokeissa ja lisäksi se sisälsi kalsiumia ja
rautaa toiseksi eniten, jääden kakkoseksi vain persiljalle (Yildirim ym. 2001). Kaliumin määrä on todettu suureksi myös moniin muihin villivihanneksiin verrattuna (Bianco ym. 1998). Jauhosavikassa on myös runsaasti elimistölle tärkeitä omega-3- ja omega-6- rasvahappoja sekä karotenoideja (Guil-Guerrero & Rodríguez-García 1998). Jauhosavikassa on lisäksi huomattavan korkea C-vitamiinipitoisuus: 155-240 mg/100 grammaa (Kuusi ym. 1992, Guil ym. 1997). Jauhosavikan siemenissä on proteiinia 13 grammaa, rasvoja 4 grammaa ja hiilihydraattia 40 grammaa. Siemenissä on myös saponiineja (Lehtonen 1987), jotka ovat vesiliukoisia triterpeeniglykosideja tai steroidityyppisiä glykosideja. Ne voivat suurina määrinä nautittuna aiheuttaa oksentelua ja ripulointia (Pajarre-Sorsa 2004). Siemeniä voidaan kuitenkin käyttää ravinnoksi, kun ne huuhdellaan perusteellisesti ja kuivataan (Lehtonen 1987). Jauhosavikassa on tutkimuksissa havaittu korkeita oksaalihappopitoisuuksia: 360-2000 mg/100 g tuoretta kasvia (Guil ym. 1996). Oksaalihappo on suhteellisen voimakas orgaaninen happo, jota tavataan monista kasveista. Se sitoutuu useiden tärkeiden ravinteiden, kuten kalsiumin, kanssa, joten oksaalihappoa runsaasti sisältävien kasvien pitkäaikainen käyttö voi aiheuttaa ongelmia. Terve aikuinen voi syödä tällaisia kasveja kohtuudella, mutta esimerkiksi munuaisongelmista kärsivien tulee välttää niitä. Oksaalihappo sitoo kalsiumin kalsiumoksalaatiksi, joka voi aiheuttaa munuaiskiviä. Mikäli oksaalihapon kanssa nautitaan esimerkiksi kalsiumlisää tai syödään kalsiumpitoisia ruokia, kalsiumoksaalatti saostuu jo ruoansulatusjärjestelmässä vähentäen huomattavasti elimistöön imeytyvän oksalaatin määrää (T3DB 2011). Jauhosavikka voi aiheuttaa myös vaivoja allergisille ja heinänuhasta kärsiville (Lehtonen 1987). 2.2 Piharatamo (Plantago major) Ulkonäkö: Piharatamo on yleisilmeeltään leveän soikealehtinen ja hoikkatähkäinen monivuotisruoho. Varsi on koheneva tai pysty sekä jäykkä. Kooltaan piharatamo on noin 5-30 cm. Lehdet ovat tyviruusukkeena ja ne ovat ruodilliset. Muodoltaan lehdet ovat leveän puikeita tai soikeita. Pienet ruskeat kukat ovat tiheässä pitkäperäisessä tähkässä. Hedelmät ovat soikeita, sileäpintaisia ja monisiemenisiä kotia (Piirainen ym. 2004).
Kuva 2. Piharatamo Levinneisyys: Piharatamo on laajalle levinnyt kasvi, jota tavataan Suomessa tavallisena koko maassa aivan Pohjois-Lappia lukuun ottamatta (Piirainen ym. 2004). Kasvupaikat: Piharatamoa tavataan Suomessa kahta eri muotoa. Toinen on leveälehtinen ja pystyvartinen muoto, joka on tullut maahan varhain maanviljelyn seuralaisena ja sittemmin levittäytynyt koko maahan aivan pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Sen kasvupaikkoja ovat avoimet, usein tallatut paikat, kuten pihat, tienvieret, nurmet ja pellot. Toinen, kapealehtisempi ja kohenevavartinen muoto on alun perin luonnonvaraisena merenrannoilla kasvanut piharatamo. Sitäkin tavataan nykyisin myös muilta paikoilta, kuten sisämaan pelloilta rikkana ja myös rantakasvina. Se on myös levittäytynyt jonkin verran samoille paikoille tulokasmuodon kanssa (Piirainen ym. 2004). Käyttö: Ratamon nuoria lehtiä voidaan käyttää tuoreina salaatin tapaan tai keitettyinä nokkosen ja pinaatin tavoin. Lehtien sisään voidaan myös rullata täytettä kaalikääryleiden tapaan (Kuusi ym. 1992, Holmberg ym. 2009). Myös siemeniä voidaan syödä joko sellaisenaan tai keittää niistä puuroa (Holmberg ym. 2009).
Piharatamoa on käytetty Suomessa myös lääkinnässä haavalaastarina sekä hiertymien ja ajosten hoidossa. Lehdistä valmistetulla teellä on hoidettu myös vatsavaivoja, samaten siemenillä (Lehtonen 1987, Kuusi ym. 1992, Piirainen ym. 2004). Ravintoarvot, myrkyllisyys ja tutkimustieto: Ratamonlehdet sisältävät runsaasti C- vitamiinia (Zennie & Ogzewalla 1977, Kuusi ym. 1992, Kivinen 2005). Lisäksi niissä on runsaasti beetakaroteenia ja kalsiumia ja pienemmissä määrin lima-aineita, parkkiaineita, aukubiinia ja piihappoa (Kivinen 2005). Koko kasvissa on runsaasti elimistölle tärkeitä omega-3- ja omega-6-rasvahappoja sekä karotenoideja (Guil-Guerrero & Rodríguez- García 1998). Piharatamossa on monia yhdisteitä, jotka vaikuttavat haavoihin parantavasti. Lehdistä on löydetty kolmea entsyymiä, invertiiniä, emulsiinia ja juoksutetta. Näiden on epäilty vaikuttavan parantavasti haavoihin (Kuusi ym. 1992). Lisäksi kasvissa on havaittu olevan aukubiiniglykosidia, jolla on vahva antibakteerinen vaikutus. Aine hajoaa, mikäli lehtiä kuumennetaan (Davini ym. 1986, Holmberg ym. 2005). Lehdistä löytyy myös erilaisia parkkiaineita, jotka supistavat verisuonia ja tätä kautta tyrehdyttävät verenvuotoa. Lisäksi piharatamosta on löydetty myös ksantofyllia, joka muistuttaa karotenoidia, A-vitamiinin esiastetta. Ksantofylli edistää kudosten uusiutumista (Holmberg ym. 2009). Piharatamosta on löydetty näiden aineiden lisäksi myös galaktoarabinaania ja galaktaania, joita on käytetty menestyksekkäästi haavaumien hoidossa (Gorin ym. 1966). Näiden yhdisteiden on laboratoriotutkimuksissa havaittu vähentävän haavaumia ja lisäävän ruoansulatusnesteiden eritystä sekä vähentävän ruoansulatuselimistön kouristuksia (Obolentseva & Khadzai 1966). Muita haavojen paranemiseen vaikuttavia yhdisteitä piharatamossa on plantamajoside. Se on kahvihapon johdannainen ja sillä on todettu kokeissa tulehdusta ehkäiseviä (Murai ym. 1995) ja antioksidanttisia vaikutuksia (Miyase ym. 1991). Sillä on myös havaittu antibakteerisia ominaisuuksia (Ravn & Brimer 1998). Lisäksi kliinisissä ja histologisissa kokeissa todettiin, että piharatamon lehtien vahakerroksesta löytyneet tyydyttyneet alkoholit toimivat tehokkaina parantavina tekijöinä pintahaavojen hoidossa (Mironov ym. 1983).
Yleisesti ottaen piharatamon haavoja parantava vaikutus ei perustu todennäköisesti yhteenkään yksittäiseen yhdisteeseen, vaan useisiin yhdisteisiin ja joko näiden synergiseen yhteisvaikutukseen tai yhdisteiden toisiaan sääteleviin vaikutuksiin. Toisaalta monet kasvien tulehdusta ehkäisevät ainesosat saattavat haitata osaltaan haavojen paranemista, onhan tulehdusreaktio oleellinen ja tärkeä osa haavan luonnollista paranemisprosessia. Kuitenkaan näiden yhdisteiden yhteisvaikutuksia ei tunneta kunnolla, jotta voitaisiin vetää lopullisia johtopäätöksiä piharatamon vaikuttavien aineiden toimintaperiaatteista haavojen paranemisessa (Samuelsen 2000). Piharatamossa on myös monia muita vaikuttavia aineita, joilla on merkitystä joko kasvin ravinto- tai lääkinnällisessä käytössä. Siemenissä olevilla lima-aineilla on todettu laksatiivinen vaikutus (Kivinen 2005). Koko kasvista on puolestaan löydetty aukubiinia. Sillä on tulehdusta ehkäiseviä ominaisuuksia (Recio ym. 1994). Aukubiini toimi myös laboratoriokokeissa antidoottina kärpässienten sisältämille amatoksiineille, suojaten maksavaurioilta (Chang ym. 1984). Aukubiini estää myös hepatiitti B -viruksen toimintaa (Chang 1997). Lisäksi Wagnerin (1987) kirjoittamassa kokooma-artikkelissa todetaan, että piharatamosta on tutkittu erilaisia immunologisesti aktiivisia polysakkarideja. Eristetyt polysakkaridit lisäsivät fagosytoosia 15-50 % kahdessa in vitro -kokeessa. Piharatamo vaikuttaisi muun monipuolisen käyttönsä lisäksi soveltuvan joidenkin loistautien hoitoon. Giardia duedenalis on alkueläin, joka aiheuttaa giardaasiksi kutsutun vatsataudin. Se on yleinen ja sitä esiintyy niin kehittyneissä kuin kehitysmaissakin. Markkinoilla on erilaisia synteettisiä loislääkkeitä sen torjumukseksi. Meksikossa testattiin piharatamon vaikutusta giardaasin torjunnassa. Se vaikutti yhtä tehokkaasti kuin kontrollina alkueläimen torjuntaan tavallisesti käytetty loislääke (Ponce-Matacotela ym 1994). Piharatamon käytölle ei ole varsinaisia rajoituksia, mikäli noudatetaan hyviä yrttien keruun ja käsittelyn periaatteita ja käytetään sitä lääkinnällisissä tarkoituksissa maltillisesti ja muiden yrttien kanssa vaihdellen, jottei liian pitkää käyttöjaksoa pääse kertymään. Mikäli lehtiä käytetään haavojen hoidossa, on oltava ehdottoman tarkka keräyspaikan puhtaudesta. Tienvarsilta tai muista likaa kerääviltä paikoilta kerättyjen lehtien käyttö voi
pahimmillaan aiheuttaa jäykkäkouristuksen (Kuusi ym. 1992). Eläinlääkinnän puolella piharatamon siementen kohdalla on mainittu myös erikseen siitä, että siemenet turpoavat voimakkaasti vedessä ja niitä tulisi ehdottomasti ennen käyttöä liottaa vähintään tunnin ajan vedessä. Muutoin ne aiheuttavat vakavan suolitukoksen riskin (Tuomivaara 2009). Muissa lähteissä ja ravintokäyttöä suosittelevissa lähteissä tätä huomautusta ei ollut. Tämä voi johtua siitä, että riski voi koskea eläinlääkinnän puolella esimerkiksi vain pieneläimiä. Lisäksi piharatamosta on löydetty pieniä määriä erukahappoja, jonka on epäilty olevan suurina määrinä terveydelle haitallista. Sen määrä oli kuitenkin suhteellisen alhainen, samoin kuin nitraattien ja oksaalihaponkin, mikä yhdessä kasvin hyvien ravintoarvojen kanssa on osoitus kasvin käyttökelpoisuudesta ruokakasvina (Guil ym 1997). 2.3 Suolaheinät (niittysuolaheinä Rumex acetosa ja ahosuolaheinä Rumex acetosella) Ulkonäkö: Niittysuolaheinä on pystyvartinen, kalju, nuolilehtinen ja runsaskukkainen monivuotisruoho. Varsi on 30-80 cm korkea. Lehtiasento on kierteinen. Aluslehdet ovat pitkäruotiset ja nuolityviset. Varsilehdet puolestaan ovat ruodittomat ja sepivät. Kukat sijaitsevat tavallisesti kertaalleen haarovassa, pitkässä ja lehdettömässä latvakukinnossa. Ne ovat pieniä ja punertavia. Kukinta ajoittuu touko-heinäkuulle. Ahosuolaheinä on pitkälti niittysuolaheinän näköinen, mutta 10-40 cm korkuisena huomattavasti pienempi. Aluslehdet ovat kuten niittysuolaheinälläkin, mutta lehdet ovat keihästyviset tai tyviliuskat puuttuvat kokonaan. Ahosuolaheinä on niittysuolaheinää myöhempi kukkija, kukinnan ajoittuessa kesä-elokuulle. Kummankin hedelmät ovat 3-särmäisiä pähkylöitä (Piirainen ym. 2004). Levinneisyys: Niittysuolaheinä on tavallinen kasvi koko Suomessa. Siitä tavataan kahta muotoa, joista kapea- ja paksuhkolehtistä muotoa löytyy tavallisena koko maasta. Lapissa kasvaa harvinaisehkona leveä- ja ohutlehtistä muotoa, jonka hedelmät ovat poikkeuksellisen kookkaita. Ahosuolaheinä puolestaan on tavallinen kasvi miltei koko Suomessa, vaikka se harvinaistuukin jonkin verran pohjoiseen mentäessä.
Kasvupaikat: Niittysuolaheinä on alun perin lähteikköjen, lähteisten soiden, tuoreiden puronvarsien ja kosteiden pensastojen kasvi. Se on kuitenkin nykyisin sangen yleinen niittykasvi kosteilla paikoilla koko Suomessa. Ahosuolaheinä on puolestaan alkuperäinen luonnonkasvi ainakin kallioilla ja rantahietikoilla, mutta se on hyötynyt valtavasti ihmistoiminnasta. Se kasvaakin runsaimpana tienpientareilla, joutomailla, hakkuualueilla ja kuivilla pelloilla. Kuva 3. Ahosuolaheinä
Kuva 4. Niittysuolaheinä Käyttö: Kummankin suolaheinän nuoria versoja ja lehtiä voi käyttää ravinnoksi pinaatin tavoin. Parhaimmillaan lehdet ovat alkukesästä. Suolaheinästä voi tehdä keittoja ja muhennoksia tai esimerkiksi leivän päälle sopivaa tuoresosetta sekoittamalla kasvimurskeen sekaan esimerkiksi smetanaa ja sokeria (Piirainen ym. 2004). Suolaheiniä suositellaan myös niiden voimakkaan happaman maun takia maustekäyttöö. Ne soveltuvatkin erityisesti salaatteihin, keittoihin, kastikkeisiin ja kalan kumppaniksi (Holmberg ym. 2009).Korkean C-vitamiinipitoisuutensa takia suolaheinällä on hoidettu myös keripukkia (Paarlahti 2005). Ravintoarvot, myrkyllisyys ja tutkimustieto: Kotimaisten suolaheinien ravintokoostumusta on selvitetty VTT:n elintarvikelaboratoriossa. C-vitamiinipitoisuus vaihtelee 30-125 mg/100 g niittysuolaheinälle, ahosuolaheinässä pitoisuus on hieman korkeampi. Nitraattipitoisuus ei ole suolaheinillä kovin korkea, 60-70 mg/100 g (Kuusi ym. 1992). Ahosuolaheinästä on myös tutkittu sen antioksidanttisten yhdisteiden määrää ja laatua. Tutkimuksessa havattiin, että se piti sisällään suuria määriä bioaktiivisia
polyfenoleita, kuten flavonoideja ja antosyaaneja, jotka toimivat tehokkaina antioksidantteina (Özen, 2010). Voitanee olettaa, että lähisukuisella niittysuolaheinällä on saman tapaisia ravintoarvoja. Ahosuolaheinä pitää sisällään kasviestrogeenejä, joiden on epäilty vaikuttavan ehkäisevästi hormoniperäisten syöpien, kuten rintasyövän esiintymiseen (Zava ym. 1998). Sitä onkin käytetty yhtenä vaikuttavana osana Essiac nimisessä yrttiuutteessa, jota on käytetty vaihtoehtohoitona syövän hoidossa. Yhdistettä on käytetty laajasti etenkin Pohjois-Amerikassa. Essiacin tehoa ja vaikutusta ei ole tutkittu kontrolloiduissa kliinisissä kokeissa, eikä täten sen tehosta ja vaikutusmekanismista ole pitävää näyttöä (Kaegi 1998). Essiacin on myös joissakin kokeissa havaittu stimuloivan syöpäsolujen kasvua eli toimivan päinvastoin kuin sen pitäisi. Tämän on epäilty johtuvan samaisista kasviestrogeeneistä, joiden ajateltiin suojaavan syöviltä (Kulp ym. 2006). Koska asia on kiistanalainen, eikä selkeää ja yksiselitteistä näyttöä suuntaan tai toiseen ole saatu, on suositeltavaa pidättäytyä hoitamasta syöpää ahosuolaheinällä tai siitä tehdyillä uutteilla kunnes niiden ominaisuuksia ja vaikutusmekanismeja päästään tutkimaan tarkemmin. Kummassakin, aho- ja niittysuolaheinässä, on erityisen korkeita oksaalihappopitoisuuksia (Paarlahti 2005), pitoisuuden ollessa 0,45-0,65 % (Kuusi ym. 1992). Niitä kannaakin syödä maltillisesti ja nauttia mielellään samalla aterialla maitovalmisteita tai kalsiumlisiä, jotta kalsiumoksalaatin saostuminen tapahtuisi pääosin jo ruoansulatuskanavassa, eikä aiheuttaisi munuaiskiviä tai muita vaivoja. 2.4 Peltokanankaali (Barbaraea vulgaris) Ulkonäkö: Peltokanankaali on pysty, kiiltävän tummanvihreä ja keltakukkainen monivuotisruoho. Lehdet ovat kierteisesti. Väriltään ne ovat kiiltävät tummanvihreitä. Alemmat lehdet ovat pariliuskaisia päätöliuskan ollessa kookas. Ylemmät ovat puolestaan sepivätyvisiä, lähes liuskattomia ja isohampaisia. Kukat ovat kirkkaan keltaiset ja terälehtiä on neljä. Aluksi ne sijaitsevat melko tiheässä tertussa, joka lituvaiheeseen mennessä harsuuntuu. Hedelmät ovat 1,6-3 cm pitkiä, nelisärmäisiä ja yläviistoon siirottavia lituja (Piirainen ym. 2004).
Kuva 5. Peltokanankaali Levinneisyys: Peltokanankaali on Suomessa kohtalaisen nuori tulokas ja tätä kosmopoliittia tavataankin yleisesti lähes kaikilla mantereilla ihmisen seuralaisena. Ensimmäiset havainnot Suomessa sijoittuvat hieman ennen 1800-luvun puoliväliä. Kasvin leviäminen liittyykin vahvasti 1800-luvun lopulla yleistyneeseen kylvönurmiviljelyyn. Peltokanankaalin siemen jäikin helposti timotein ja apilan siementen joukkoon ja levisi tällä tavoin ympäri maata (Piirainen ym. 2004). Nykyisin peltokanankaali on tavallisin maassamme Etelä-Suomessa, pohjoiseen mentäessä se harvinaistuu hieman (Holmberg ym. 2009). Kasvupaikat: Peltokanankaali on tyypillinen nurmirikkaruoho, joka kasvaa kuitenkin myös pientareilla ja niityillä (Piirainen ym. 2004). Käyttö: Nuoret peltokanankaalin lehtiruusukkeen lehdet soveltuvat keväällä salaatteihin, keittoihin ja voileivän päälle (Lehtonen, 1987, Piirainen ym. 2004, Aho, 2010). Myös nuoria kukkavarsia voidaan kerätä ja käyttää parsakaalin tapaan. Versot vaativat lyhyen keittämisen, jotta niistä häviäisi kitkerä maku (Holmberg ym. 2009). Lääkinnässä peltokanankaalia on käytetty keripukin hoitoon (Kuusi ym. 1992).
Ravintoarvot, myrkyllisyys ja tutkimustieto: Peltokanankaalin lehdissä on runsaasti C- vitamiinia (Zennie & Ogzewalla 1977, Kuusi ym. 1992, Piirainen ym. 2004). C-vitamiinin määrät ovat vaihdelleet eri mittauksissa Suomessa välillä 133-256 mg/100g. Saksassa tehdyissä mittauksissa luvuksi on saatu 314 mg/100 g (Kuusi ym. 1992). Luku voi vaihdella maantieteellisten kasvupaikkaerojen sekä paikalliskantojen mukaan. Lisäksi itse mittaustavoissa on voinut olla eroja. Yhtä kaikki, peltokanankaali vaikuttaisi toimivan korkean C-vitamiinipitoisuutensa vuoksi hyvin lääkkeenä keripukkia vastaan. Nuoressa kasvissa on myös suhteellisen korkea proteiinipitoisuus ja alhainen kuitupitoisuus (Schreiber & Fertig 1955, Dutt ym. 1982). Peltokanankaalin siemenissä on noin 35 g/100 g ravintokuitua, 2,95 g/100 g raakarasvaa ja 17 g/100 g proteiinia (Anderson ym. 1999). Peltokanankaalin ei tiedetä aiheuttavan allergioita (MacDonald & Cavers 1990). Tutkimuksissa on kuitenkin saatu viitteitä siitä, että kasvissa olisi allelokemikaalisia yhdisteitä (Gressel & Holm 1964). Allelokemikaaleilla tarkoitetaan eliön erittämiä biokemiallisia yhdisteitä, jotka vaikuttavat eliön ympäristöön joko positiivisesti tai negatiivisesti. Ne ovat sekundaariyhdisteitä, joista tunnetuimpia ovat glukosidit, tanniinit, terpeenit ja monet alkaloidit. Ne voivat esimerkiksi estää kasvin kilpailijoiden kasvua tai esimerkiksi karkottaa hyönteisiä. Osa näistä yhdisteistä on ihmisille myrkyllisiä (Laitinen, 1994). Gresselin & Holmin (1964) tutkimuksessa havaittiin vain allelokemikaalisten yhdisteiden olemassaoloon viittaavia vaikutuksia, mutta niiden tarkkaa koostumusta tai määrää ei selvitetty. Peltokanankaalissa on myös erukahappoa (MacDonald & Cavers 1990). Erukahapon määrä on etenkin suuri kasvin siemenissä, joista sitä löytyy 38 % kaikista rasvahapoista (Anderson ym. 1999). Tästä syystä kasvin siementen käyttöä voi olla viisasta välttää. Muutoin kasvi soveltuu villivihannekseksi maltillisesti käytettynä. 2.5 Rantaminttu (Mentha arvensis) Ulkonäkö: Rantaminttu on matalahko, tavanomaisesti karvainen ja sinipunakukkainen monivuotisruoho. Varreltaan se on 10-40 cm korkea, pysty tai koheneva. Lehdet ovat vastakkaiset ja ruodilliset. Muodoltaan ne ovat soikeita ja puikeita ja matala- tai tylppähampaisia. Kukat sijaitsevat lehtihankaisesti tiheissä ryhmissä varren ja haarojen latvoissa. Verhiö on säteittäinen ja kellomainen, teriö hieman vastakohtainen. Väriltään kukat ovat sinipunaisia. Hedelmät ovat nelilohkoisia lohkohedelmiä. Rantaminttu on
kauttaaltaan voimakkaan tuoksuinen kasvi (Piirainen ym. 2004). Kuva 6. Rantaminttu Levinneisyys: Rantaminttu on Etelä-Suomessa yleinen Hämettä, Pohjois-Savoa ja Pohjois-Karjalaa myöten. Pohjoiseen siirryttäessä se niukentuu, mutta kasvaa kuitenkin kohtalaisen runsaana aina Lapin eteläosiin asti. Keski-Lapissa se harvinaistuu voimakkaasti ja alueelta onkin enää muutamia yksittäisiä havaintoja (Piirainen ym. 2004). Kasvupaikat: Rantaminttu on Suomessa alkuperäinen luonnonkasvi, joka viihtyy jokien, järvien ja meren rannoilla. Kaikki rantamintut maassamme eivät kuitenkaan ole luonnonalkuperää. Laji on muunteleva ja osa lajikkeista on saapunut Suomeen ihmisen mukana joko rikkakasvina tai tarkoituksellisesti viljeltynä. Niinpä lajin kasvupaikkoihin kuuluvat nykyisin rantojen lisäksi myös pellot, puutarhat ja pihamaatkin (Piirainen ym. 2004). Käyttö: Rantaminttua on käytetty muiden minttujen tapaan mausteena, hajusteena sekä
rohdoksena (Piirainen ym. 2004). Erityisesti se sopii mausteeksi omenasoseeseen ja - hyytelöön, hedelmäsalaatteihin, jäädykkeisiin, kermahyytelöön ja moniin liharuokiin (Kuusi ym. 1992 ). Minttu sopii myös erinomaisesti teekäyttöön (Kuusi ym. 1992, Piirainen ym. 2004) ja sillä on myös perinteisesti hoidettu pintahaavoja (Kuusi ym. 1992). Ravintoarvot, myrkyllisyys ja tutkimustieto: Rantaminttu sisältää runsaasti kalsiumia ja rautaa sekä A- ja C-vitamiinia. Mintun aromi perustuu haihtuvaan minttuöljyyn, jonka pääainesosana on mentoli (Kuusi ym. 1992). Minttu sisältää lipidejä 6,2 g/100 grammaa eli 2 % kuivapainostaan (Rao & Lakshminarayana 1988). Kasvissa on myös runsaasti terveydelle hyödyllisiä antioksidantteja. C-vitamiinia siinä on 12,8 mg/100 g, E-vitamiinia 0,0294 mg/100 g, karotenoideja 4,48 mg/100 g, ksantofyllejä 26,5 mg/100 g, tanniineja 21 mg/100g ja fenoleita 70 mg/100g (Chanwitheesuk ym. 2004). Varsinaisia vasta-aiheita tai viittauksia toksisuuteen ei ruokakäytössä löytynyt, joten rantaminttua uskaltanee jatkossakin nauttia turvallisin mielin. Kirjallisuudesta löytyy useita viitteitä siitä, että rantaminttu ja etenkin sen sisältämät eteeriset öljyt toimisivat desinfioivina ja mikrobioottista toimintaa sekä kasvua ehkäisevinä aineina. Etenkin mentolin osalta tästä on tutkittua tietoa: se on sekä antibakteerinen että ehkäisee myös sienten kasvua (Iscan ym. 2002). Rantamintusta tehdyn uutteen on havaittu alustavissa kokeissa toimivan luonnollisena bakteerien resistenttiyttä muokkaavana aineena, joka voi tarjota uusia mahdollisuuksia kamppailussa antiobiooteille vastustuskykyisiä bakteerikantoja vastaan. Uute yksinään ei ehkäissyt resistenttien bakteerikantojen kasvua, mutta yhdistettynä resistenssin kohteena olevaan antibioottiin se havaittiin tehokkaaksi (Coutinho ym. 2008). Eteeriset öljyt rantamintut lehdistä tehosivat myös tehokkaasti Candida albicans -hiivamikrobin torjuntaan. C. albicans on ihmisellä suussa ja sukupuolialueella esiintyvän hiivasienitaudin aiheuttava mikrobi (Duarte ym. 2005). Näiden tutkimusten perusteella näyttäisikin, että rantaminttu toimii hyvin haavojen hoidossa niin antiseptisenä kuin antimikrobisena aineena. Rantaminttua on tutkittu myös monissa, hieman yllättävissäkin yhteyksissä. Esimerkiksi sen ominaisuuksia ja tehoa radioaktiivisuuden haitoilta suojaavana aineena on tutkittu hiirikokeissa gammasäteilyllä. Rantamintun lehdistä tehty uute osoittautui hyväksi suoja-
aineeksi. Se vähensi selkeästi säteilysairauden oireiden vakavuutta ja alensi kuolleisuutta hiirillä kontrolliryhmään verrattuna. Uutteen tehokkain annoskoko oli selkeästi uutteen myrkytysoireita aiheuttavan rajan alapuolella, joten havaittavia haittavaikutuksia itse uutteen käytöstä ei syntynyt (Jagetia, G. & Baliga, M. 2002). Rantamintun lehdistä tehty uute aiheutti vasorelaksaatiota eli se vähensi verisuonten seinämien jännitystä. Tällä on verenkiertoelimistöön liittyviä terveydellisiä etuja (Runnie ym. 2004). Albiinohiirikoirailla tehdyssä kokeessa puolestaan havaittiin, että rantamintun lehdistä uutettu eetteriöljy suun kautta annosteltuna vähensi selkeästi hiirien saamien jälkeläisten määrää. Naaraille ei kokeissa tehty käsittelyjä. Koiraiden ruumiinpaino ja libido pysyivät kokeessa ennallaan, mutta kivesten koko pieneni ja siittiöiden määrä, liikkuvuus, elinkelpoisuus ja normaali morfologia vähentyivät. Kaikki nämä muuttuneet ominaisuudet palasivat ennalleen, kun uutteen antaminen lopetettiin. Rantamintusta tehdyn uutteen havaittiinkin toimivan selkeästi koiraiden hedelmällisyyttä alentavana aineena ilman toksisia vaikutuksia (Sharma & Jocob 2001). Tietoa siitä, toimiiko sama mahdollisesti ihmisellä, ei ole. Havainnolla on kuitenkin tällä hetkellä lähinnä lääketieteellistä merkitystä, sillä kokeessa painokiloa kohti käytetty annostus oli huomattavasti suurempi kuin tavallisessa ravintokäytössä saatava annos. 2.6 Mukulaleinikki (Ranunculus ficaria subs. Bulbilifer) Ulkonäkö: Mukulaleinikki on matalakasvuinen, pyöreähkö- ja kiiltävälehtinen monivuotisruoho. Varsi on 10-30 cm korkeudeltaan ja pysty tai koheneva. Lehdet ovat kierteiset ja pitkäruotiset. Lehtilapa on pyöreähkön herttamainen ja mutkalaitainen. Kukat ovat keltaiset, 1,5-3 cm kooltaan ja kiiltävänkeltaisia. Ne sijaitsevat yksittäin lehtihangoissa. Mukulaleinikki kukkii toukokuussa. Hedelmät ovat lyhytkotaisia pähkylöitä, eivätkä ne tavallisesti kehity. Osa kasvin juurista on pullean nuijamaisia (Piirainen ym. 2004).
Kuva 7. Mukulaleinikki Levinneisyys: Mukulaleinikki kasvaa Lounais-Suomessa Pori-Hamina -linjalle asti. Tämän alueen ulkopuolella on vain joitakin hajakasvupaikkoja, jotka keskittyvät lähinnä Pohjanlahden rannikkoseuduille. Keski-Pohjanmaalla mukulaleinikki on erittäin uhanalainen, Vaasan läänissä silmällä pidettävä (Piirainen ym. 2004). Kasvupaikat: Mukulaleinikin varsinaisia kasvupaikkoja ovat savikkoiset tulva-alueiden joenvarsilehdot, joissa sitä tavataan alkuperäisenä luonnonkasvina. Se on hyötynyt kuitenkin myös ihmistoimista ja sitä löytääkin usein viljelykasvina puistoista ja puutarhoista, joista se on levinnyt usein myös villiintyneenä läheisille nurmille ja kosteisiin lehtoihin (Piirainen ym. 2004). Käyttö: Mukulaleinikkiä on pidetty useissa lähteissä myrkyllisenä (Forsyth, 1968, Retkeilykasvio, 1986, Piirainen ym. 2004, Paarlahti 2005, Blood & Studdert 2007), mutta se on esitetty myös mainiona ruokakasvina (Tallberg, 2011). Leinikin nuoria lehtiä on käytetty ravinnoksi ainakin salaateissa ja juurimukuloita on paahdettu ruoaksi (Luontoportti 2011).
Ravintoarvot, myrkyllisyys ja tutkimustieto: Leinikit pitävät sisällään öljypitoista glykosidia, ranunkuliinia, joka muuttuu versojen murskautuessa protoanemoliiniksi. Ensimmäiset oireet myrkytyksestä ovat ruoansulatushäiriöt, kuten lisääntynyt syljeneritys, pahoinvointi, oksentelu, vatsakivut ja verinen ripuli. Elimistöön imeydyttyään protoanemoliini aiheuttaa huimausta, kouristuksia ja virtsateiden tulehtumista. Virtsaamistarve kasvaa alkuun, mutta vähenee myöhemmin myrkytyksen edetessä. Isot määrät myrkkyä saavat verenkierron pysähtymiseen ja hengityshalvaukseen. Naudalla kuolettava annos on 120-200 mg painokiloa kohden, koiralla vastaava annos on 20 mg (Paarlahti 2005). Hiirillä protoanemoliinilla todettu nk. LD50 arvo (= Lethal Dose 50 % - arvo eli se myrkyllisen aineen määrä, jota käytettäessä koe-eläimistä 50 % kuolee kokeen aikana) oli 190 mg/kg (Martín ym. 1990). R. ficaria ja kaikki sen alalajit sisältävät protoanemoniinia, jonka määrä on kasvissa korkeimmillaan kukinnan aikana. Kotieläimet saavat myrkytyksen protoanemoniinista, mutta kasvi harvoin tappaa niitä (Sell 1994). Mukulaleinikin on raportoitu tuoreena aiheuttavan myrkytyksiä ainakin hevosille, lampaille ja naudoille (Forsyth, 1968, Blood & Studdert 2007). Leinikkien myrkylliset glykosidit ovat kuitenkin vesiliukoisia ja haihtuvat pääasiallisesti kuivatuksen aikana (Paarlahti 2005). Muutamat internetsivustot (kuten Natures Secret Larder 2008) ilmoittavat, että nuoren kasvin lehtiä voisi nauttia tuoreena turvallisesti aina kukintaan asti. Sellin (1994) mukaan kasvi kuitenkin pitää sisällään jo nuorena protoanemoniinia, joskin sen määrä on korkemmillaan vasta kukinnan aikaan. Täten nuorenkaan kasvin lehtiä ei voi suositella ravintokäyttöön tuoreina. Koska kuivatus ja keittäminen poistavat protoanemoniinia (Paarlahti 2005), kasvia voi oikean esikäsittelyn jälkeen käyttää ruokakasvina. Myrkyllisen kasvin käsittelyyn ja käyttöön liittyy aina riskejä, joita olisi arvioitava kasvin käytön tuoman hyödyn valossa. Mukulaleinikin tapauksessa kasvin käyttö vaatisi aina ehdottomasti kunnollisen keittämisen tai kuivaamisen, jotta myrkyllisestä protoanemoliinin määrä saataisiin mahdollisimman pieneksi. Muussa tapauksessa käyttöön liittyy myrkytyksen riski. Koska luonnossamme on useita oivallisesti ravintokäyttöön soveltuvia kasveja, eikä mukulaleinikin käyttö ravintokasvina vaikuttaisi kirjallisuuden perusteella tarjoavan mitään erityistä hyötyä, ei kasvin käytölle löydy perusteltuja syitä. Kasvin lehtien