KASVU VANHEMMUUTEEN NUORTEN JA IÄKKÄIDEN ÄITIEN NÄKÖKULMASTA. Katja Kaipiainen Opinnäytetyö Syksy 2001 Diakonia-ammattikorkeakoulu Järvenpään yksikkö

KASVU VANHEMMUUTEEN NUORTEN JA IÄKKÄIDEN ÄITIEN NÄKÖKULMASTA Katja Kaipiainen Opinnäytetyö Syksy 2001 Diakonia-ammattikorkeakoulu Järvenpään yksikkö

ABSTRACKT DIACONIA POLYTECHNIC/ JÄRVENPÄÄ TRAINING UNIT Kaipiainen, Katja GROWTH INTO PARENTHOOD Young and older mothers` perspectives Järvenpää 2001 58 pages, 2 appendices In my final thesis I have investigated and compared different-aged mothers` growing and surving in their parenthood. Women`s age groups are under 20 years and over 40 years, and they have got their first child recently. At the time of interviewing the children were at the age of five months to one year and a month. I have used qualitative method in this work. The material is based on four halfstructured interviews of two mothers from both age groups. All mothers had planned to get a baby. Older mothers had to wait to get a child longer than young mothers.while waiting for pregnancy to begin, older mothers had dealt with the possibility of never getting one`s own baby. When they finally had become pregnant they were more worried about the fetus`s health than younger women. Younger women were worried about their financial situation and when I interviewed them they were planning suitable time to start studies. All mothers I interviewed had adapted well to their motherhood. There was room enough in their life for the baby to come. Mothers did not think that they had to abandon something important in their life because of the baby. Child`s well-being and care seemed to be the most important things in the mother`s life at the moment. Hoped-for pregnancy, partner taking part in childcare and housework, and the fact that there was also a possibility to get somebody else to care for the baby for a while have had positive effect on mothers` strength. Mothers I interviewed thought that support from other mothers in the same situation have had a very essential meaning for them. Crises in young couples` own growth and financial problems usually burden young families. Therefore I think it is very important to give support especially for young families. That is because of children`s well-being and families` togetherness. Growth as a mother is a process, which begins at that moment when a woman gets to know her pregnancy. Usually the birth of the first child causes a situation like a crisis for the woman, because it changes totally the way of life. Motherhood, like parenthood, is growing and moving, like a child is always growing. Keywords: parenthood, motherhood, life span, crisis, survival, family Deposited: Diaconia Polytechnic / Library of Järvenpää Training Unit

I SISÄLLYS SIVU 1. JOHDANTO 2 2. OPINNÄYTETYÖN TARKOITUS 3 3. OPINNÄYTETYÖN VIITEKEHYS 4 3.1 Nuoruus 5 3.2 Keski-ikä 6 3.3 Kriisit 7 3.3.1Nuoruusiän ja keski-iän kriisit 8 3.3.2 Kriiseistä selviytyminen 9 3.4 Elämänhallinta 11 4. PERHEEN MUUTOKSET 13 4.1 Roolimuutokset perheissä 14 4.2 Yhteisk unnan antama tuki perheille 15 5. ÄITIYS YHTEISKUNNASSAMME 16 5.1 Perheen perustamisen myöhentyminen 19 5.2 Teiniäitiys 20 5.3 Äitiys keski-iässä 21 6. ÄIDIKSI TULEMINEN JA VANHEMMUUS YKSILÖTASOLLA 22 6.1 Äitiyden monet tuntemukset 24 6.2 Vanhemmuuden tukeminen 25 6.3 Äitiys elämänkaarella 26 I

II 7. OPINÄYTETYÖN TOTEUTTAMINEN 27 7.1 Tutkimusmenetelmä ja tutkimusaineisto 27 7.2 Kohderyhmän valinta 30 8. TUTKIMUSTULOKSET 30 8.1 Äitien taustatietoja 30 8.2 Lapsen merkitys äideille 31 8.3 Ajankohta vauvan tulolle 31 8.4 Raskausaika 34 8.5 Siirtyminen vanhemmuuteen 36 8.5.1 Suhde vauvaan 36 8.5.2 Parisuhde vauvan syntymän jälkeen 39 8.5.3 Ympäristön suhtautuminen eri ikäisiin äiteihin 41 8.6 Selviytymiskeinot 42 8.6.1 Äitien sosiaaliset suhteet ja harrastukset vauvan syntymän jälkeen 42 8.6.2 Yhteiskunnan antama tuki äideille 43 8.7 Tulevaisuuden suunnitelmat 45 9. JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA 46 9.1 Tutkimuksen luotettavuus 52 9.2 Opinnäytetyöprosessin arviointi 54 LÄHTEET LIITTEET II

1. JOHDANTO Opinnäytetyöni tarkoituksena on selvittää kahta eri ikäryhmää edustavien naisten kasvuprosessia vanhemmuuteen. Toisen ikäryhmän naiset ovat alle 20-vuotiaita ja elävät elämänkaaressaan parhaillaan nuoruusvaihetta ja toiset taas keski-iän savuttaneita yli 40-vuotiaita naisia. Kummassakin ikäryhmässä tarkastelen äidiksi tulemista elämän käännekohtana ensimmäisen lapsen synnyttyä. Tarkoitukseni on vertailla näiden ikäryhmien naisten eroja kasvussa vanhemmuuteen ja siinä selviytymisessä. Kiinnostukseni aiheeseen on herännyt yhteiskunnassamme vallitsevasta kulttuurista, joka ei houkuttele tekemään lapsia nuorena, vaikka biologisesti se olisikin kaikkein ihanteellisinta. Ennen niin luonnollisesta äitiydestä on nykyaikana tehty suorite, jonka oletetaan menevän tietyn kaavan mukaan. Siihen ei välttämättä uskalleta ryhtyä kovin nuorena, varsinkaan jos ulkoiset puitteet, kuten oma asunto, ammatti ja hyvä toimeentulo on hankkimatta. Nuoruudesta halutaan usein nauttia vapaina ilman lapsia. Nykyaikana naisille on tarjolla paljon erilaisia valinnanmahdollisuuksia, jotka kilpailevat äitiyden rinnalla. Kiinnostavaksi aiheen tekee mielestäni myös se, että nykyisin on tapana suunnitella lapsen hankkimisen ajankohtaa, kun taas ennen sitä ei suunniteltu kovinkaan paljon, ne vaan tulivat. Usein suunniteltu lasten teko tapahtuukin vasta naisen ammatin ja uran hankkimisen jälkeen, jolloin ollaankin yleensä kolmissakymmenissä, tai jos vielä halutaan edetä uralla saatetaan tällöin lähennellä jo neljääkymmentä. Miten äitiyden kokee nainen, joka on tottunut vapauteen ja itsenäiseen elämään, ja saa nyt vastuulleen vauvan koko elämän? Entä jos tekeekin toisin päin, eli ensin lapsi tai lapset, ja sitten ammatti ja ura? Mielenkiintoista on millä perusteella äitiys valitaan vai tullaanko siihen vahingossa. Kiinnostavan vertailustani tekee myös sen pohtiminen, miten eri ikäiset naiset selviytyvät uudessa elämäntilanteessaan. Nuoremmilla äideillä on vielä huomattavasti vähemmän elämänkokemusta ikänsä puolesta yli kaksikymmentä vuotta vanhempiin äiteihin verrattuna. Tutkimukseni äidit ovat ikäryhmiltään niitä, joita on vähiten, sillä nykyisin ensisynnyttäjien keski-ikä on 28 vuotta. Koska yleensä vähemmistön ääni jää kuulematta, haluan tuoda esille juuri näiden ikäryhmien äitien kokemuksia ja kysymyksiä.

2 Vanhemmuuteen siirtyminen on mielestäni yksi isoimmista muutosvaiheista elämässä, josta minulla on itsellänikin kokemuksia kaksivuotiaan tyttäreni ansiosta, toisen lapseni kohta syntyessä. Itse en ikäni puolesta kuulu tutkittavien naisten ikäryhmiin vaan tähän väliin. Opinnäytetyöni viitekehyksenä käytän elämänkaaripsykologiaa ja keskityn siinä nuoruusvaiheen ja keski-iän keskeisiin piirteisiin ja niihin liittyviin kehityskriiseihin. Kriisiteoria on pohjana ajatukselle, että lapsen saaminen ja siihen liittyvä elämänmuutos ovat naisen elämänkaaren tapahtumia, jotka voivat aiheuttaa kriisinomaisen tilanteen. Pohdin myös elämänhallinnan käsitettä sosiaali- ja käyttäytymistieteiden näkökulmasta. Tästä näkökulmasta tarkastelen äitien selviytymiskeinoja heidän siirtyessään vanhemmuuteen. Kuinka siihen on tultu, sattuman vai suunnittelun kautta; mitkä ovat ulkoiset puitteet: taloudellinen tilanne, koulutus, ammatti; mitkä ovat sisäiset voimavarat. Tarkastelen äitiyden käsitettä myös yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan kannalta eli mitä äitiys on meidän yhteiskunnassamme sekä mikä on tämän päivän äitimyytti. 2. OPINNÄYTETYÖN TARKOITUS Opinnäytetyöni tarkoituksena on tutkia äidiksi tulemista elämän käännekohtana nuoruusiässä ja keski-iässä, jotta esimerkiksi perhetyötä tekevät voisivat ymmärtää heitä paremmin. Kuinka tähän haastavaan tehtävään kasvaa ja mitä selviytymiskeinoja äideillä on? Mistä he joutuvat luopumaan ja mitä he saavat tilalle? Nuoruusvaihettaan elävillä ja keski-ikäisillä äideillä saattaa olla hyvin erilaisia kokemuksia vanhemmuuteen siirtymisessä ja siinä selviytymisessä, sillä he ovat eri sukupolven naisia ja eri vaiheessa elämänkaaressaan. Tavoitteenani on selvittää seuraavia kysymyksiä opinnäytetyössäni:

3 1. Eroaako ja miten kasvu vanhemmuuteen eroaa hyvin eri ikäisillä naisilla? 2. Miten he kokevat vanhemmuuteen siirtymisen, äidiksi tulemisen ja siihen liittyvät elämänmuutokset? 3. Mitkä ovat heidän selviytymiskeinonsa? 3. OPINNÄYTETYÖN VIITEKEHYS Ihmisen elämä voidaan jakaa eri ikäkausiin, joille on ominaista tietyt tunnistettavissa olevat kehitysvaiheet. Eri ikäkausien kokonaisuutta sanotaan ihmisen elämänkaareksi. Ihmisen kasvu ja kehitys jatkuu läpi elämän, eli se ei pysähdy lapsuuden ja nuoruuden jälkeen vaan jatkuu aikuisiälläkin. Kehitys on fyysisten, sosiaalisten, psyykkisten ja yksilöllisten voimien yhteisvaikutusta. Ulkoiset tai sisäiset tekijät voivat vaikuttaa yksilön kehityksen kulkuun muuttamalla, hidastamalla tai nopeuttamalla sitä. Vaikka yksilön elämänkulusta löydetäänkin samankaltaisuuksia eri ikävaiheittain, on jokaisella kuitenkin oma yksilöllinen elämänsä. (Dunderfelt 1998, 15-17.) Yksilön kehitykseen vaikuttavia tekijöitä iän lisäksi ovat geneettiset ja kulttuuriset tekijät, historiallinen aika ja elinikä. Ihmisen kehitystä on tarkasteltava eri tieteiden, kuten esimerkiksi psykologian antropologian, kasvatustieteen, biologian ja sosiologian kautta, jotta siitä saataisiin tarpeeksi monipuolinen kuva. (Pulkkinen 1996, 15.) Daniel Levinsonin (1978) mukaan ihmisen elämänkaari on jaoteltu neljään eri ikäjaksoon: lapsuus ja nuoruus (0-22 v.), varhainen aikuisikä (17-45 v.), keski-ikä (40-65 v.) ja myöhäinen aikuisikä (65v.-). Hänen mielestään ihmisen elämässä on pysyviä ja siirtymäkausia, jotka vuorottelevat keskenään. Pysyvä kausi kestää yleensä noin seitsemän vuotta, jonka jälkeen koittaa siirtymäkausi. Tämä vaihe kestää 4-5 vuotta, jonka aikana tapahtuvat elämänmuutokset; luovutaan kenties vanhoista asioista ja saadaan entisten tilalle jotakin uutta. (Niemelä & Ruth 1988, 194.)

4 3.1 Nuoruus Nuoruus on pitkä ajanjakso, jonka tutkijat ovat yleensä jakaneet kolmeen osaan ikävaiheiden mukaan, Niemelä ja Ruth jopa viiteen eri vaiheeseen (Niemelä & Ruth, 1988). Tutkijat käyttävät näistä ajanjaksoista myös erilaisia termejä, mutta mielestäni selkein on Hägglundin, Pylkkäsen ja Taipaleen käyttämät nimikkeet nuoruusiän varhaisvaihe (13-16-vuotiaana), nuoruusiän keskivaihe (16-19-vuotiaana) ja nuoruusiän loppuvaihe (19-20/25-vuotiaana) (Dunderfelt 1998, 92-93). Heidän jaottelussaan ei tosin mainita varhaismurrosikää, jota Niemelä ja Ruth kutsuvat esinuoruusiäksi. Tämä vaihe voidaan ajoittaa noin 10. ikävuodesta 11. ikävuoteen ja pojilla noin 11. ikävuodesta 12. ikävuoteen. Varsinainen murrosikä alkaa mielestäni yleensä 12-14 ikävuoden tienoilla, yksilöstä riippuen. Tytöillä murrosikään kuuluvat muutokset ovat yleensä havaittavissa poikia aikaisemmin. Nuoruusiän varhaisvaiheessa (12-14-vuotiaana) nuori alkaa muuttua niin fyysisesti kuin henkisestikin. Fysiologisesti tämä tarkoittaa sukukypsyyden saavuttamista ja henkisesti ajattelukyvyn laajenemista. Ranskalaisen Jean Piaget n mukaan yksilö alkaa nyt elää ja toimia käsitteistä käsin. Oma ajattelutoiminta ja looginen päättelykyky alkavat kehittyä. Tässä iässä nuori pystyy ajattelemaan täysin abstraktisia asioita, ilman että niitä tarvitsee konkretisoida hänelle. (Dunderfelt 1998, 95-96.) Tunteiden monipuolistuminen auttaa nuorta myös ymmärtämään maailman erilaisia ilmiöitä, mutta tässä vaiheessa tunteet ovat monesti vielä tahdon liikkeitä. (Turunen 1996, 103). Nuoruus on otollista aikaa uusien ystävyyssuhteiden luomiselle. Nuoret saattavat löytää uusia ystäviä koulusta tai harrastusten parista, tai liittyä erilaisiin jengeihin. Nuoret tarvitsevat ystäviä vanhemmista irrottautumiseen. Tämä on aikaa jolloin protestoidaan vanhempia ja auktoriteetteja vastaan. Vihan tunne kuuluu yleensä nuoren itsenäistymispyrkimyksiin. (Turunen 1996, 104,107.) Nuoruusiän keskivaiheessa (16-19-vuotiaana) nuori käy läpi identiteettikriisiä. Tässä vaiheessa muodostetaan omaa minäkuvaa ja maailmankuvaa. Ajattelukyky laajenee ja nuori arvioi ympärillä olevaa maailmaa. Itsenäisyys ja seksuaalinen identiteetti kehittyvät. Nuorella on monesti ihanteita, joita hän omaksuu ympäristöstään sekä esikuvia, kuten esimerkiksi pop-tähdet. (Dunderfelt 1998, 92-97.) Nuoret saattavat

5 suhtautua yhteiskunnan epäkohtiin voimakkaasti ja hyvinkin kiihkeästi, sillä he eivät vielä ymmärrä elämän ja ihmisten rajoituksia (Turunen 1996, 116). Nuoruusiän loppuvaihe (19-20/25-vuotiaana) on seestymisen aikaa ja valmistautumista aikuisuuteen. Tässä vaiheessa muutetaan yleensä pois kotoa ja aloitetaan itsenäinen elämä. Tällöin nuori hakee paikkaansa yhteiskunnassa sekä miettii, mitä hän itse haluaa elämältä; mitä ryhtyisi opiskelemaan tai tekemään työkseen. Usein tässä vaiheessa haetaan omaa paikkaa esimerkiksi matkustellen ja kokeillen erilaisia vaihtoehtoja. (Dunderfelt 1998, 93-99.) Nuoruus on monesti huoletonta aikaa, vaikka tulevaisuus ja aikuisuuden tuoma vastuu saattavatkin hetkellisesti huolestuttaa nuorta (Turunen 1996, 121). Tätä ikäkausien jaottelutapaa ei voida pitää ainoana oikeana, sillä eri lähteissä ne on määritelty eri tavoin alkamaan ja päättymään. Nuoruusikärajat vaihtelevat myös eri kulttuureissa ja yhteiskuntaluokissa (Pyykkö 1990, 30). 3.2 Keski-ikä Keski-ikä määritellään yleensä alkavaksi 35.-40. ikävuotena. Levinsonin mielestä keskiiän siirtymäkausi ajoittuu 40.-45. ikävuoden tienoille. (Niemelä & Ruth 1988, 194.) Siirtymä johonkin uuteen elämäntilanteeseen aiheuttaa usein kriisin ihmisen elämässä, ja tämän takia puhutaankin esimerkiksi keski-iän kriisistä. Keski-iässä aletaan uudelleen arvioida omaa elämää ja ymmärretään elämän todellisuus ja rajallisuus paremmin kuin ennen. Tässä vaiheessa mietitään yleensä mitä elämässä on saatu aikaan, ja mitä tahdottaisiin muuttaa tai vielä tehdä. Elämän rajallisuuden tiedostaminen voi tuoda elämään myös uhkia ja paineita, jos koetaan, että ei olla vielä saavutettu sitä mitä olisi tahdottu. Tässä vaiheessa aletaan yleensä työstää asioita, joita halutaan vielä toteuttaa. Oman itsen vanhenemisen yhteydessä ymmärretään myös oma kuolevaisuus. Fyysisten toimintojen rappeutuminen saattaa monesti ahdistaa ihmistä. Naisille keski-ikä merkitsee lähestyviä vaihdevuosia ja hedelmällisyyden heikkenemistä ja lopulta päättymistä. Länsimaisessa kulttuurissa, jossa arvostetaan nuoruutta, saattavat naiset

6 kokea suurtakin ahdistusta vanhenemisestaan, elleivät löydä elämäänsä uutta sisältöä ja iloa. Tässä vaiheessa aletaan yleensä viimeistään pitää huolta ulkoisesta olemuksesta esimerkiksi urheilemalla, kosmetiikalla ja vaatetuksella. Toiset ihmiset sopeutuvat elämän tuomiin muutoksiin paremmin kuin toiset, eivätkä koe siirtymävaiheita kriisinomaisesti. (Niemelä & Ruth 1988, 195-198.) Parisuhde joutuu myös uudelleen arvioitavaksi, koska omat tarpeet tiedostetaan selkeämmin kuin aikaisemmin Kiinnostuksen kohteet ja elämälle asettavat tavoitteet muuttuvat ikävaiheittain, joten on toivottavaa, että puolison kehitys kulkee myös samaan suuntaan, jolloin parisuhdekin voi kehittyä. Jos näin ei käy aletaan usein ympäristöstä etsiä uutta ihmistä, joka vastaa omiin tarpeisiin. (Niemelä & Ruth 1988, 198-199.) 3.3 Kriisit Kriisi määritellään muutokseksi, taitekohdaksi ihmisen elämässä, joka on myös jonkinlainen ratkaisuvaihe asioille. Kriisin puhkeamiseen vaikuttaa usein ulkoinen ärsyke ns. stressor, joka laittaa kriisin käyntiin. Olisi hyvä tunnistaa stressor-tekijä, sillä se mahdollisesti auttaisi ymmärtämään elämää ennen kriisiä ja niitä jännitteitä, joita siellä on ollut. Kriisin läpikäymisessä on tärkeää tunnistaa tämä tekijä. Erilaiset terapiat ja muut hoitomuodot voivat olla apuna stressorin löytämisessä, sillä ihminen itse ei aina ymmärrä mikä on ollut syynä kriisin laukeamiseen. Kriisit voidaan jakaa tilannekriiseihin, kehityskriiseihin ja tarkoituskriiseihin. Tilannekriisit tarkoittavat äkillisiä ulkoisia muutoksia elämässä kuten esimerkiksi sairaus tai omaisen kuolema. Kehityskriiseiksi sanotaan elämänmuutoksia, jotka kuuluvat normaaliin elämänkulkuun esimerkiksi rakastuminen tai avioliiton solmiminen. Kehityskriisiksi sanotaan myös lapsen syntymistä, erityisesti ensimmäisen lapsen. Tarkoituskriisi puolestaan syntyy tarkoituksettomaksi koetusta elämäntilanteesta. Se voi esiintyä missä tahansa ikäryhmässä tai yhteiskuntaluokassa. Esimerkiksi keski-ikäinen nainen voi kokea itsensä tarkoituksettomaksi vaihdevuosien alettua. (Pyykkö 1990, 11-12.)

7 Kriisit koetaan tietynlaisena uhkana elämässä. Monesti ne koettelevatkin mielenterveyttä ja aiheuttavat ahdistusta, jännitystä ja häpeää. Myönteisenä puolena on aina muutoksen mahdollisuus. (Pyykkö 1990, 13.) Kriisin myötä elämään tulee jotakin uutta, mutta vanhasta on osattava myös luopua. Elämän arvot asetetaan uudestaan tärkeysjärjestykseen. Kriisit vievät aina kehitystä eteenpäin sillä sielunelämän prosessit kehittävät ihmistä eniten. (Viitamaa-Tervonen & Mietala 1994, 19.) Jos kriisiä ei selvitetä, saattaa seurauksena olla yksilön sairastuminen. Tämän vuoksi on tärkeää, että kriisit käydään läpi ja selvitetään ne silloin kuin niitä ilmenee. (Pyykkö 1990, 13-14.) 3.3.1 Nuoruusiän ja keski-iän kriisi Nuoruusiän ja keski-iän kriisejä voidaan sanoa kehityskriiseiksi, jotka kuuluvat näihin elämänvaiheisiin. Nuoruusiän kriisiä kutsutaan myös kasvukriisiksi. Hägglund ym. (1978) ovat sitä mieltä, että jos nuori saa käytyä nuoruuden tuomat kriisit lävitse, luo se suotuisan pohjan aikuisuuden mielenterveydelle. Kriisin läpikäymisessä nuori tarvitsee toisten nuorten tukea, ja ennen kaikkea turvallista aikuista tukemaan häntä kasvussaan. Nuoruusiän loppuvaiheessa nuori joutuu tekemään monia valintoja ja ratkaisuja, jotka koskevat esimerkiksi ammatinvalintaa ja parisuhdetta. Ratkaisut saattavat olla hyvinkin vaikeita. (Pyykkö 1990, 33-43.) Keski-iän kriiseissä ihminen käy usein läpi toisiaan seuraavia tai äkillisesti tapahtuvia menetyksiä ja muutoksia, jotka aiheuttavat surua. Näitä ovat esimerkiksi lasten muuttaminen pois kodista, jolloin vanhemmuus koetaan päättyneeksi, omien vanhempien vanheneminen ja heidän lähestyvä kuolemansa sekä oman hedelmällisyyden heikkeneminen. Viinisalon (1986) mukaan jonkinlainen kriisi on väistämätön 40 tai 50 vuoden iässä. (Pyykkö 1990, 46.) Länsimainen kulttuuri, jossa arvostetaan nuoruutta ja terveyttä, luo osaltaan paineita ikääntyville ihmisille. Kun omat voimat vähenevät iän myötä, yritetään pitää kiinni muista ulkoisista menestymisen merkeistä kuten esimerkiksi työpaikasta ja asemasta. Ihmisen keskittyessä liikaa ulkoisiin ominaisuuksiin saattaa sisäinen kehitys taantua. Keski-ikäiset ja heitä nuoremmatkin saattavat kärsiä yhteiskunnan vaatimusten takia mielenterveysongelmista.

8 Neljänkymmenen vuoden ikäisenä on usein oma identiteetti jo selkiytynyt. Kriisissä se saattaa osin hajota, jotta tilalle voisi tulla jotakin uutta. Keski-ikä on otollista aikaa itsetuntemuksen ja itseymmärryksen syvenemiselle. Muutos voi tuottaa tuskaa, mutta myös paljon hyvääkin. (Junkkari 1998, 42.) Naisten sanotaan tulevan itsevarmemmiksi keski-iässä, mihin vaikuttaa osaltaan myös hormonitoiminta ja aivojen aineenvaihdunta. Vaihdevuosien aikana, kun estrogeenihormoni vähenee, miessukuhormoneja tuottavan kudoksen merkitys voimistuu. Tämä taas vaikuttaa hieman naisen ulkomuotoon, ja ajatteluun alkaa tulla enemmän myös miehille tyypillisiä piirteitä. Nainen alkaa nähdä asioita suoraviivaisemmin ja hänen tahdonvoimansa lisääntyy. (Junkkari 1998, 84-85.) Naisen voima ja itsetunto saattavat kasvaa iän myötä myös koettujen vaikeuksien ansiosta (Junkkari 1998,87). 3.3.2 Kriisistä selviytyminen Kriisistä selviytymisellä tarkoitetaan psyyken sisäisiä stressin säätelykeinoja, jotka ovat uhan poistaminen, ongelman ratkaiseminen yksin tai toisten avun turvin, tunteiden käsittely sekä torjunta. Selviytymisellä ei tarkoiteta, että elämästä tulisi kriisin jälkeen aina itselle mieleinen. Tällöin yksilön on itse muututtava. Ristiriidat eivät aina ratkea toivotulla tavalla. Selviytymiskeinot voivat olla yksilöllisiä ja yhteisöllisiä. Yksilölliset keinot tarkoittavat ihmisten omien voimavarojen löytymistä ja käyttöönottoa. Yhteisöllisissä keinoissa taas painottuvat yksilön tai muun yhteisön sosiaaliset vuorovaikutussuhteet, yhteistoiminta ja tuki. Paras tilanne on silloin jos muutostilanteessa ihmisellä on käytössään omat voimavarat sekä sosiaalisen verkoston antama tuki. Tuen tarve ja voimavarat vaihtelevat eri yksilöillä. Kriisistä selviytymisessä vaikuttavat aina aikaisemmat kokemukset ja niistä oppiminen. Kokemus ei pelkästään auta, asia pitää tulla myös ymmärretyksi. Nuoret käyttävät päättelyssä ja ongelmien ratkaisussa enemmän logiikkaa ja rationaalista päättelyä, ikääntyvät turvautuvat enemmän kokemukseen ja intuitioon.

9 Keskeistä ongelmanratkaisukyvyssä on itsetunto. Ennen kuin ihminen ryhtyy mihinkään tehtävään tai toimeen, hän yleensä pohtii omia mahdollisuuksiaan ja selviytymistään kyseisestä tehtävästä tai tilanteesta. Itsetunto eli minäkäsitys ohjaa ihmisen toimintaa. Itsetunnolla tarkoitetaan omaa kuvaa itsestä, omasta kyvykkyydestä ja asemasta toisten joukossa. (Viitamaa-Tervonen & Mietala 1994, 20-21.) Traumaattisessa kriisissä olevan kohtaamisesta käytetään ilmaisua kriisi-interventio. Se tarkoittaa kriisin eri vaiheisiin sovitettua suhtautumistapaa. Kriisi-interventiolle on ominaista, että ihminen saa pohtia ja käydä läpi tunteitaan, ja siinä vältetään liiallista neuvomista ja puolesta tekemistä. Selviytymistä edistävät tukikeskustelut, joissa vahvistetaan henkilön omia selviytymiskeinoja ja annetaan niistä myönteistä palautetta ja kannustusta. Tärkeää on ongelmien jäsentäminen ja sen tiedostaminen, miten tilanteeseen on tultu, sekä mikä on oma osuus tapahtumissa. Kriisitilanteessa oleva haluaa usein myös ilmaista omia arvojaan, jolle on hyvä antaa mahdollisuus. Toisten ihmisten tunnetuella, käytännön avulla sekä itsetuntoa vahvistavalla ja arvostusta antavalla palautteella on suuri merkitys kriisistä selviytymiselle. (Viitamaa-Tervonen & Mietala 1994, 77-78.) On hyvä, jos ihmisellä on toimiva sosiaalinen verkosto, josta hänellä on mahdollisuus saada apua tarvittaessa. Sosiaalisen tuen laatu on kuitenkin tärkeämpää kuin tuen määrä. Naiset osaavat yleensä hyödyntää omien voimavarojen lisäksi läheisiä ihmissuhteita ja jopa ammattiauttajia. Miehet taas käsittelevät stressiä enemmän toiminnallisin keinoin ja pyrkivät oman asennoitumisen ja tunteiden säätelyyn. (Viitamaa-Tervonen & Mietala 1994, 21-22.) Koivula (2000) on opinnäytetyössään todennut, että synnytysmasennuksen kohdanneet äidit pitivät tärkeänä emotionaalisen, tiedollisen ja konkreettisen tuen saantia. Tärkeimpinä tuen antajia heidän mielestään olivat lähiyhteisöstä oma puoliso ja ammatillisen tuen antajista moni sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijä. (Koivula 2000, 48-49.)

10 3.4 Elämänhallinta Elämänhallinnalla tarkoitetaan ihmisen kykyä kohdata vaikeitakin elämäntilanteita ja ymmärtää niihin liittyvää ahdistusta (Viitamaa-Tervonen & Mietala 1994, 20). Ihmiselle on tärkeää, että hän itse tuntee ohjaavansa omaa elämäänsä (Pyykkö 1990, 66). Elämänhallinnan tunne koostuu kolmesta osatekijästä: ymmärrettävyys, hallittavuus ja mielekkyys. Ymmärrettävyys on ihmisen kykyä tunnistaa omat sisäiset voimavaransa sekä vuorovaikutusta sosiaalisen ympäristön kanssa. Hallittavuus on ihmisen tunne siitä, että hän voi itse vaikuttaa omaan elämäänsä. Mielekkyyden kokemus puolestaan liittyy siihen, mihin ihminen haluaa käyttää voimavarojaan ja minkälaisia haasteita hän ottaa elämässään vastaan. Elämän mielekkääksi kokeminen on tärkein osatekijä ihmisen elämänhallinnan kannalta. (Viitamaa-Tervonen & Mietala 1994, 20.) Dammannin mukaan (1981) elämänhallintaa tutkittaessa on todettu, että ihmiset, jotka kokevat elämän mielekkääksi ja hallitsevat mielestään sitä, eivät sairasta niin paljon kuin päinvastoin kokevat (Pyykkö 1990, 66). Myönteisen sosiaalisen verkoston on arveltu parantavan yksilön kykyä elämänhallintaansa sekä tukevan häntä vaikeissakin uhkatilanteissa. Ihmisen elämänasenne ja kokemukset määrittelevät miten hän ottaa elämänmuutokset ja uhkatilanteet vastaan. Jos yksilön haavoittuvuuden tunne on ollut ennen uhkatilannetta hyvin vahva ja hänen käsityksensä todellisuudesta sellainen johon muutokset eivät mahdu, voi niiden kohtaaminen olla vaikeaa. Jos ihminen taas ymmärtää, että vaikeudet ovat osa elämää, osaa hän myös kohdata ne yllättymättä täydellisesti. (Viitamaa- Tervonen & Mietala 1994, 21-22.) Elämänhallinta jaetaan usein ulkoiseen ja sisäiseen elämänhallintaan Roosin mallin mukaan (Roos 1987). Ulkoinen elämänhallinta tarkoittaa sitä, että odottamattomat, elämänkulkua järkyttävät tekijät on kyetty torjumaan ja että ihminen on voinut toteuttaa elämälleen asettamat tavoitteet. Ulkoiseen elämänhallintaan vaikuttavia tekijöitä on sukupolvi, sukupuoli, koulutus ja ammatti. Aineellinen ja henkisesti turvattu asema, aineellinen vauraus ja taloudellinen asema nousevatkin ulkoisen elämänhallinnan tärkeiksi tekijöiksi. Sisäinen elämänhallinta taas merkitsee sopeutumiskykyä, kykyä hyväksymään asiat sellaisena kuin ne tulevat ja mukautumaan niihin.

11 Ihmisen elämänhallinta on ulkoisten olojen ja sisäisen rakenteen välistä vuorovaikutusta. Tästä johtuen elämänhallinta on kokonaisuus, jolla on sisäisiä ja ulkoisia edellytyksiä. Ulkoinen elämänhallinta on kyettävä suhteuttamaan niihin sisäisiin päämääriin, joita ihminen on itselleen asettanut. Yksilö, jolla on hyvä itsetunto ja myönteinen minäkuva, voi säilyttää elämänhallintansa tyydyttävänä ankeissakin ulkoisissa oloissa, kun taas henkilö, jolla on kielteinen kuva itsestään, voi sortua vähäisiinkin vastoinkäymisiin. Niin kutsuttu ulkoinen elämänhallinta on tällä tavoin riippuvainen sisäisestä elämänhallinnasta, mutta riippuvuutta on myös toisinpäin. (Riihinen 1996, 29-30.) Ruthin mukaan Riihinen (1996) puhuu tutkimuksessaan kahdenlaisesta elämänhallinnasta. Kulttuurinen elämänhallinta edellyttää, että yksilö sisäistää yhteiskunnassa vallitsevat arvot ja käyttäytymismallit. Toisaalta se perustuu itsenäiseen ja autonimiseen käyttäytymiseen, ja vaatimukseen, että yksilö hallitsee elämäänsä omien päämäärien ja sitoutumisen kautta. Puhuttaessa subjektiivisesta elämänhallinnasta yksilöllä on sisäinen kuva elämänhallinnastaan. Omasta mielestään hän hallitsee elämäntilanteensa, vaikka ulkopuoliset olisivatkin toista mieltä asiasta. Hyvänä puolena tästä voi todeta sen, että ihmiset joilla on taipumus arvioida itseään epärealistisen positiivisesti, voivat myös psyykkisesti hyvin ja ajattelevat myönteisesti. (Ruth 1998, 320-321.) Nykyajan käsitys elämänhallinnasta tukee nykyajan ihmiskäsitystä. Ihmisten ihanteet ovat muuttuneet ajan myötä. Entisajan sosiaalisten odotusten mukaan elävä vastuunkantaja on väistynyt yksilöllisen itsensä toteuttajan tieltä, joka haluaa toimia niin kuin hänestä itsestään tuntuu parhaalta, ja tärkeintä on vapaus. Asioita arvioidaan viitekehyksestä, joka nykyajan yksilöllisyyttä korostaen on minä itse. Myös esimerkiksi perhettä arvioidaan tästä asetelmasta käsin: minun perheeni, joka on minua varten ja jonka kanssa toimin kuin minulle on parhaaksi. Elämässä pyritään välttämään vapautta rajoittavaa sitoutumista. Maailma on muuttunut kovaa vauhtia, mutta ihminen ei välttämättä pysy henkisesti muutoksissa mukana, vaikka sopeutuukin muutoksiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita

12 muutosta ihmisen turvallisuutta, pysyvyyttä ja hallinnantunnetta hakevassa perusolemuksessa. Muutosten keskellä ja epävarmuudessa elävä ihminen haluaa kuitenkin kokea, että hän kykenee hallitsemaan elämäänsä, sillä se tuo turvallisuuden tunnetta. Voi olla, että ihmisen mahdollisuudet hallita oikeasti elämäänsä ovat vähentymässä tai ainakin siirtymässä koskemaan pienempää ihmisjoukkoa, ja tarvitaan korvikkeeksi haave elämänhallinnasta. Vaikka vapautta nykyään arvostetaan, on ihmisten valinnanvapaus oman elämän suhteen nykyään melko vähäinen. Tätä ei aina tosin tiedosteta tai haluta tunnustaa. Nykyajan ihmiset eivät välttämättä pysty hallitsemaan ajankäyttöään vaan se on ohjelmoitu ulkoapäin. Kiireen merkitys on kuitenkin käännetty hyveeksi hallinnan menetyksen sijasta. (Keltikangas-Järvinen 2000, 28-30.) 4. PERHEEN MUUTOKSET Perhe on muuttuva instituutio. Entisaikojen suurperheet, jotka muodostuivat useammasta ydinperheestä ovat muuttuneet ydinperheeksi, johon kuuluu isä, äiti ja lapset. Teollistuminen ja maalta kaupunkiin muutto työn perässä hajauttivat tiiviit kyläyhteisöt, joiden etuna olivat naapuriapu ja sukulaissuhteet. Perheen eriytyessä parisuhteesta ja perheestä on tullut yhä selvemmin kahden yksilön välinen yksityisasia (Haavio-Mannila, Jallinoja, Strandell 1984,295). Vaikka ydinperheitä, joihin kuuluu yleensä 1-2 lasta, on perheistä vielä valtaosa, kasvaa muiden perhemuotojen osuus koko ajan. Näitä ovat erityisesti yksinhuoltajaperheet ja uusioperheet. Ennen ainoan hyväksytyn parisuhteen muodon, kristillisen avioliiton rinnalle on tullut avoliitto. Nykyisin avoliitto on yleisesti hyväksytty nuoren parin tai uusperheen yhdessä elämisen muoto, joka useimmiten johtaa avioliittoon. Yhä useammin se myös jää pysyväksi parisuhteen muodoksi. (Keurulainen 1998, 56-59.) Perheen märittely on vaikeutunut erilaisten perhemuotojen yleistyessä. Jallinojan (2000) mukaan esimerkiksi uusperhetilanteissa jokainen yksilö perheen sisälläkin voi määritellä perheen omalla tavallaan. Uusperheissä usein lasten käsityksiin perheestä

13 vaikuttavat heidän henkilökohtaiset suhteensa, mieltymyksensä ja kanssakäyminen eri perheenjäsenten kesken; ketkä he valitsevat omaan perheeseensä kuuluvaksi. Vaikka perheen yleinen määrittely ei olekaan vielä häviämässä, on huomattava, että nykyisin jokaisella ihmisellä on oikeus määritellä perhe itse, joten määritelmiäkin on monenlaisia. (Jallinoja 2000, 194-196.) Vanhemmuus on ollut aina 1900-luvulle itsestäänselvyys. Silloin ei pohdittu lasten hankkimisen lukumäärää, sen päätti Jumala (Rotkirch 2000, 190). Perinteet velvoittivat, ja oli yleisesti arvostettua, että perheessä oli paljon lapsia. Lapset olivat vanhemmilleen vanhuuden turva, koska heidän tehtäväkseen jäi myöhemmin huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Lapsesta tuli perheelle myöhemmin työvoimaa, joka kohensi perheen taloutta. Lapsen saaminen oli siis myös taloudellinen investointi. (Keurulainen 1998, 60.) Nykyisin vanhemmuudesta on tullut eriytyneempi käsite, ja puhutaan monenlaisesta vanhemmuudesta, kuten esimerkiksi biologisesta vanhemmuudesta tai kasvattajavanhemmuudesta. Itsestäänselvyyden hävittyä vanhemmuudesta on tullut tutkimuskohde. Nykyinen perhesuunnittelu on pienentänyt perheiden kokoa. Perhe voi valita lapsen tulolle oikean ajankohdan tai vaikkapa lapsettomuuden. (Rotkirch 2000, 190.) 4.1 Roolimuutokset perheissä Ennen äidit olivat lasten kanssa kotona ja hoitivat kotityöt, ja isät hankkivat toimeentulon perheelleen. Kun lasten lukumäärä perheissä vähentyi ja kodinkoneet talouksissa lisääntyivät, alkoi naisten aika riittää myös opiskeluun. (Keurulainen 1998, 60-61.) Yhteiskunnan muutosten myötä ja arvojen muuttuessa myös naisten palkkatyössä käynti alkoi yleistyä. Tämän mahdollisti kunnallinen päivähoito, johon jokaisella perheellä oli oikeus. Perheen roolit muotoutuivat uudelleen naisten töihin lähdön myötä. Traditionaalisen perheen patriarkaalisesta mallista, jossa isä oli perheen pää, perheestä huolehtiva, neuvova ja sitä elättävä pater-isä on siirrytty jaettuun vanhemmuuteen. Jaettu vanhemmuus tarkoittaa isän tasavertaista osallistumista lasten hoitoon. Isyyden muuttunut asema on tuonut isän rooliin epävarmuutta sekä perheisiin monenlaisia kriisejä. (Rotkirch 2000, 192.)

14 Nykyisin perheissä on usein tapana jakaa kotityöt, ja vauvaakin hoidetaan usein yhdessä. Isällä on lapsen synnyttyä oikeus isyyslomaan, ja hän voi jäädä kotiin hoitamaan lasta äidin sijasta, jos niin haluaa. Useimmissa perheissä kuitenkin päädytään siihen, että äiti jää kotiin hoitamaan vauvaa. 4.2 Yhteiskunnan antama tuki perheille Yhteiskunnassamme vallitsee hyvinvointimalli, jossa koko Suomen väestö on oikeutettu sekä sosiaaliturvaan että julkisiin palveluihin. Lapsiperheiden kohdalla tämä tarkoittaa heidän oikeuttaan saada kunnalta muun muassa äitiysrahaa, lapsilisää ja vanhempainrahaa. Suomessa toimiva laaja julkinen palvelujärjestelmä tarjoaa jokaiselle kansalaiselle mahdollisuuden sosiaali- ja terveyspalveluihin. Tämä pitää sisällään äitiys- ja lastenneuvolapalvelut, lasten päivähoidon, kotipalvelun sekä lääkäri- ja mielenterveyspalvelut. (Heinonen 1999, 92.) 1990-luvun alussa maatamme koetteleva lama ja rakennemuutos järkytti hyvinvointimallin rahoitusperustaa. Valtio siirsi vastuuta kunnille, ja paineet julkisten järjestelmien yksityistämisestä olivat kovat. (Heinonen 1999, 117-118.) Nykyisin julkisten palveluiden ohella on myös tarjolla esimerkiksi yksityisiä neuvoloita ja päiväkoteja. Laman myötä tuli ns. kolmas sektori täydentämään julkisia palveluita. Tämä tarkoitti kansalaisten ja yhteisöjen aiempaa suurempaa osallisuutta yhteiskunnallisessa vastuunotossa. (Kinnunen 1998, 21.) Järjestöt ja erilaiset yhdistykset toimivat palveluiden tarjoajina julkisten palveluiden rinnalla. Esimerkiksi Mannerheimin lastensuojeluliitolla ja Suomen kasvatus- ja perheneuvontaliitolla on monenlaista tukea tarjolla lapsiperheille (muun muassa lastenhoitoapu, perhekahvilatoiminta, äitilapsimusiikkikerho ja erilaiset luennot). Järjestäytynyt vapaaehtoistyö sekä itseavun monet liikkeet alkoivat myös yleistyä (Heinonen 1999, 175). Ihmiset saattoivat perustaa vertaisryhmiä, jotka perustuvat samassa elämäntilanteessa olevien ihmisten antamaan tukeen toinen toisilleen. Seurakunnat antavat myös oman tukensa lapsiperheille tekemällä perhetyötä, esimerkkinä tästä äiti-lapsikerhot ja leiritoiminta. Useat

15 seurakunnat pyrkivät myös tukemaan vanhempia heidän kasvussaan järjestämällä luentosarjoja esimerkiksi parisuhteesta ja lasten kasvatuksesta. Nopeasti muuttuvassa ja vaikeasti ennakoitavassa yhteiskunnassamme joutuu sosiaalityön asiantuntijuus murrokseen ja uusiin haasteisiin. Tieteen asiantuntijoiden rinnalle tulevat eri alojen toimijat, jolloin molemmat voivat täydentää toinen toisiaan. Yhteistyö vaatii avointa keskustelua, jolloin tieto ja kokemus yhdistyvät. Eri palvelujen tuottajien yhteistyö on tulevaisuuden haaste. 5. ÄITIYS YHTEISKUNNASSAMME Yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset ovat vaikuttaneet perheen rakenteeseen ja perhesuhteisiin sekä äitiyteen. Suhtautuminen äitiyteen heijastaa kiinnostavalla tavalla aikansa yhteiskuntaa. Elettävä ympäristö ja kulttuuri määrää usein äitiyden muodot. Yhteiskunnassamme äidin roolit ovat tiukemmin rajattu kuin naisen roolit. (Nopola 1991, 7-8.) Ajan henki ja yhteiskunnassa vallitsevat arvot määrittelevät osaltaan mikä on äitiyden malli ja äitiydelle sopiva ajankohta. Lasten saannin aikataulutukseen vaikuttavat myös kehittynyt lääketiede ja e-pillerien yleinen saatavuus. Naiset saavat itse päättää omaa ruumistaan koskevista asioista. Nykyisin nainen voi valita haluaako hän äidiksi, ja milloin ja minkälainen äiti hän haluaisi olla. Valinnan mahdollisuutta ei kuitenkaan ehkä ole samassa määrin kaikilla naisilla. Kaikilla naisilla ei ole tietoa tai resursseja vaikuttaa omaan elämäänsä, esimerkkinä tästä ovat teini-äidit. Äidiksi tullaan nykyisin noin 28-vuotiaana. Ennen ajateltiin, että lapset tulee saada nuorena, mutta nykyisen tutkimuksen mukaan vanhemmuus edellyttää ennen kaikkea ymmärtäväisyyttä ja sietokykyä, ja tutkimuksen mukaan näitä ominaisuuksia on enemmän yli kuin alle kolmekymmenvuotiailla (Spock 1990, 27-28).

16 Nykyisin on monenlaisia perheitä ja jopa avoliitossa asuvia kutsutaan perheeksi. Myös äitejä on erilaisia, esimerkkinä tästä kotiäidit ja ansiotyössä käyvät äidit. Yleisesti sallitaankin jokaisen tehdä omat valintansa niin kuin katsoo itselleen ja perheelleen parhaaksi. Silti kaiken tämän takana on osaltaan vanhasta perinteestä kumpuava ja osaltaan median luoma äitimyytti, joka tiedostamatta tai tietoisesti vaikuttaa omaa äitiyttä muodostettaessa. Perinteisellä äitiroolilla on syvät juuret kulttuurien myyttitraditiossa. Perinteinen äiti on uhrautuva, kärsivällinen, epäitsekäs ja täydellisyyteen pyrkivä, ja hänen tulisi saada äitiydestään elämälleen koko sisältö (Niemelä 1991, 111-112). Vanhemmuus on Korhosen (2000) mukaan tänä päivänä vaikeampi ja vaativampi tehtävä kuin 1960-luvulla. Kodin ympäristö on muuttunut ja aikaisempina vuosikymmeninä lapsia kasvattaneet sukulais- ja asuinyhteisöt ovat menettäneet vaikutusvaltaansa. Nyt vanhempien on selviydyttävä lähes yksin kasvatustehtävästään. (Salmela 2000.) Entisajan tukiverkon, sukulais- ja asuinyhteisön sijaan vanhempien avuksi kasvatustehtävässä ovat nykyisin tulleet päiväkotien ja koulujen henkilökunta (Keurulainen 1998, 61). Korhosen (2000) mukaan saattaisi olla parempi, jos vanhemmat eivät olisi tietoisia monimutkaisesta ja entistä vaativammaksi muuttuneesta kasvatustehtävästään ja luottaisivat enemmän itseensä. Koulutetut kolmekymppiset vanhemmat tietävät usein vanhemmuuden asettamat vaatimukset ja lapsesta tuleekin heille suuri projekti, jonka vuoksi uhrataan paljon. (Salmela 2000). Vaikka naisella on nykyisin mahdollisuus valita jääkö kotiin hoitamaan lasta vai meneekö töihin äitiysloman päätyttyä, se ei kuitenkaan kaikille käytännössä ole vapaavalinnaista. Lapsiperheiden tukien leikkaaminen 1990-luvulla heikensi lapsiperheiden asemaa ja monissa perheissä ei tultaisi toimeen ainoastaan toisen vanhemman palkalla, joten töihin meno saattaa olla taloudellinen välttämättömyys. Tietoyhteiskunnan nopea kehittyminen ja työelämän kiivas tahti ovat myös syitä pikaiselle töihin paluulle. Nainen pelkää tippuvansa kärryiltä ja sen myötä työtehtävänsä menettämistä, erityisesti jos kyseessä on ammatti, joka edellyttää jatkuvasti ajan tasalla pysymistä. Työelämän ja perhe-elämän sovittaminen yhteen on raskasta sillä molemmille on vaikeaa antaa paljon aikaa. Helsingin Sanomien mielipidesivuilla on viime vuosina