Äitiysneuvolat naistenneuvoloiksi vai hyvinvointineuvoloiksi? Elina Hemminki ja Mika Gissler Mitä äitiysneuvolat ovat? Suomen kielessä äitiysneuvoloilla tarkoitetaan paitsi paikkaa, jossa raskaudenaikainen terveydenhuolto tapahtuu, myös itse toimintaa. Äitiysneuvolatoiminta koostuu terveysneuvonnasta, ehkäisevistä toimista, äidille (ja enenevästi myös lapsen isälle) annettavasta tuesta, terveysongelmien etsimisestä muun muassa eri seulonnoin, tarkempiin tutkimuksiin ja hoitoon lähettämisestä ja etuuksien jakamisesta. Alun perin äitiyshuollon keskeisin kohde oli synnytysten ja vastasyntyneiden hoito. Useissa maissa terveydenhuoltoon syntyi jo varsin varhain eriytynyt ammattikunta, kätilöt, huolehtimaan synnytyksistä. Synnytyslääkäreiden piiristä levisi 1900-luvun alussa ajatus, että terveydenhuolto jo ennen synnytystä on tärkeää äitiyskuolemien estämiseksi ja lapsen terveyden parantamiseksi. Syntyi käsite prenataalihuolto (tai antenataalihuolto). Suomessa tämä toiminta nimettiin äitiysneuvonnaksi ja sitä antavat paikat äitiysneuvoloiksi (Wrede 2001). Vapaaehtoisjärjestöt, etenkin Mannerheimin Lastensuojeluliitto, levittivät äitiysneuvontaa aluksi Helsinkiin ja sitten useisiin kuntiin. Lakisääteiseksi kaikille naisille tarkoitetuksi kunnalliseksi toiminnaksi se tuli vuonna 1944. Nykyisinkin ammattilaiset uskovat, että äitiysneuvolatoiminta on keskeistä lapsen ja äidin terveyden kannalta. Keskustelu ja näytön vaatimus koskee vain toiminnan sisältöä ja turvallista käyntimäärien minimiä. Yksi ilmenemä oletetusta tärkeydestä on se, että kehitysmaiden perusterveydenhuollossa ensimmäiseksi yleensä halutaan parantaa äitiyshuoltoa. Lähes kaikissa maissa äitiysneuvonta tarjotaan äideille ilmaiseksi tai ainakin niille äideille, joilla ei ole varaa maksaa. On uskottu, että saavutetut hyvät tulokset lapsi- ja äitikuolleisuuden vähenemisessä sekä naisten terveyden ja terveystietoisuuden kohentumisesta yleisemminkin ovat äitiysneuvoloiden ansiota. Tosin tätä on vaikea todistaa luotettavien tutkimusten puutteen vuoksi. Kansainväliset ja kansalliset asiantuntijat ovat koodittaneet äitiysneuvolatoiminnan sisältöä monin tavoin. Sen sijaan hoidon järjestämistavat vaihtelevat runsaasti. Esimerkiksi Euroopassa 1990-luvun puolessavälissä tehdyssä vertailussa ei 55
SOSIAALI- JA TERVEYDENHUOLLON PALVELUKATSAUS 2007 löytynyt yhtenäistä linjaa palvelujen antajan (erikoislääkäri, yleislääkäri, terveydenhoitaja, kätilö), muuhun terveydenhuoltoon integroinnin (erilliset palvelut, osa naisten terveyspalveluja, osa yleisiä terveyspalveluja), palvelupaikan (sairaalan poliklinikka, sairaalan ulkopuolella) tai rahoituksen suhteen (Hemminki & Blondel 2001; McQuide ym. 1998; Delvaux ym. 1999). Lisäksi yhdessä maassa saattoi olla yksi pääjärjestelmä tai useita rinnakkaisia järjestelmiä. Yhteistä oli, että palvelut olivat käyttäjälle ilmaisia tai voimakkaasti subventoituja ja että oli erilaisia kansallisia ohjeita ja säädöksiä sisällön suhteen. Ikäkausitarkastelut Terveydenhuoltoa on järjestetty taudin tai vaivan, ammattilaisen koulutuksen ja vaadittavan tietotason sekä ikäkauden mukaan. Taudin tai vaivan mukaan jaettaessa äitiysneuvolat on helppo lokeroittaa, koska toiminta rakentuu yhden selkeän ilmiön eli raskauden ympärille. Jaoteltaessa tietotason mukaan Suomessa äitiyshuolto on asetettu perusterveydenhuoltoon ja pääasiassa keskiasteen ammattikoulutuksen saaneiden tekijöiden, kätilöiden ja terveydenhoitajien, tehtäväksi. Tämä ei kuitenkaan ole tavallinen asettelu, ja useissa Euroopan maissa äitiyshuolto on asetettu erikoissairaanhoitoon erikoislääkäreiden tehtäväksi tai jaetuksi toiminnaksi erikois- ja yleislääkäreiden kesken. Uusi tapa hahmottaa terveyspalveluja on ikäkausitarkastelu: lapset, työikäiset ja ikääntyneet. Tämä jaottelu on äitiysneuvoloille ongelmallinen (kuten tässäkin kirjassa): raskaus ei ole vain lasten palveluja, vaan se linkittyy erityisesti naisten muuhun terveyteen ja terveyspalvelujen käyttöön. Raskauksien yhteys työelämän järjestelyihin on suuri. Lapsiluokittelu hävittää raskauspalveluiden sukupuolittuneisuuden. Painotus ikäkausiin on yksi syy siihen, miksi lisääntymisterveyspalvelut, raskaus ja synnytys mukaan lukien, eivät yleensä näy terveydenhuollon suunnitelmissa. Merkitys Naiseen ja hänen raskaudenaikaiseen terveyteensä vaikuttavat asiat ovat suoraan merkityksellisiä sikiön ja vastasyntyneen terveydelle (Hemminki 2003). Perinataalikuolleisuus (sikiökuolleisuus ja ensimmäisen elinviikon kuolleisuus), epämuodostumat ja sikiövauriot ovat siitä esimerkkinä. 56
Ennenaikaisen syntymän tiedetään olevan riski monelle lapsuudenajan myöhemmälle terveysongelmalle. Vuonna 1987 syntyneiden lasten seuranta osoitti, että niillä lapsilla, joilla vastasyntyneinä oli jokin ongelma (pieni syntymäpaino, ennenaikaisuus, huono sikiöaikainen kasvu, alhaiset Apgar-pisteet tai jokin sairausdiagnoosi), oli kaksinkertainen riski saada pitkäaikainen sairaus seitsemän vuoden ikään mennessä (Gissler ym. 1999). Keskustelu sikiöajan vaikutuksista keski-iän ja vanhuuden sairauksiin on tätä nykyä vilkasta. Niin sanotun Barkerin hypoteesin mukaan kohdun olosuhteet vaikuttavat kehittyvän elimistön rakenteeseen ja ohjelmoivat aineenvaihdunnan (Gissler 1998). Barkeria ja hänen kannattajiaan on kritisoitu liian suoraviivaisista tulkinnoista ja sikiöajan jälkeisten vaikutusten unohtamisesta. Mutta mikäli raskaudenaikaisilla olosuhteilla on merkitystä myös keski-ikäisten ja vanhenevien ihmisten terveyteen, tämä seikka entisestään korostaa äitiysneuvolatoiminnan merkitystä. Paitsi sikiöön kohdistuvia vaikutuksia äitiysneuvoloilla on myös epäsuoria terveysvaikutuksia. Usein naiset perheissä säätelevät terveyden kannalta oleellista terveyskäyttäytymistä, esimerkiksi ruokailua ja ruokatottumuksia, nukkumisen pituutta ja liikuntaa. Suomessa terveyskysymykset ovat erityisesti naiskulttuurin aluetta. Sekä äitiys- että lastenneuvolat lienevät olleet keskeisiä naisten terveyskulttuurin luojia. Käyttö Lääkintöhallituksen tilastojen mukaan noin kolmannes naisista käytti äitiysneuvolapalveluita raskauden aikana 1940-luvun alussa. Kun palvelusta tuli lakisääteinen, osuus nousi 86 prosenttia vuonna 1945 ja 95 prosenttia viittä vuotta myöhemmin, ja 1970 luvulta lähtien lähes kaikki äidit ovat käyneet äitiysneuvolassa. Raskauden aikana neuvolassa käymättömien osuus on vähäinen, 0,2 0,3 prosenttia synnyttäjistä, eikä osuus ole muuttunut viimeisten kahden vuosikymmenen aikana. Osa heistä on loppuraskauden aikana Suomeen muuttaneita. Muilla neuvolassa käymättömillä tai siellä riittämättömästi käyneillä naisilla on usein taustalla sosiaalisia ja kulttuurisia ongelmia (Viisainen ym. 1998). Raskaudenaikaisten tarkastuskäyntien eli neuvola- ja poliklinikkakäyntien määrää voidaan tarkastella vuodesta 1987 lähtien syntymärekisteristä. Ensimmäisen kerran neuvolassa käydään keskimäärin 10. raskausviikolla, ja käynti on aikaistunut vajaalla viikolla vuodesta 1987. Vuonna 2005 ensisynnyttäjä kävi neuvolassa keskimäärin 14,3 kertaa ja poliklinikalla 3,0 kertaa; monisynnyttäjillä vastaavat määrät ovat 13,3 ja 2,9 (kuvio 1). Kummassakin ryhmässä käyntien keskiarvo oli 57
SOSIAALI- JA TERVEYDENHUOLLON PALVELUKATSAUS 2007 lisääntynyt vuodesta 1991. Paljon neuvolaa käyttävien (16 kertaa tai yli) osuus lisääntyi vuoteen 2003 asti ja sitten hieman väheni (kuvio 2). Sekä neuvola- että äitiyspoliklinikkakäyntien määrä vaihteli sairaanhoitopiireittäin (kuvio 3). Poliklinikkakäyntien keskiarvo vaihteli Etelä-Savon 4,7 käynnistä Vaasan ja Pohjois-Pohjanmaan 2,0 käyntiin. Joissain sairaanhoitopiireissä neuvolaja äitiyspoliklinikkakäynnit kompensoivat toisiaan, mutta joissain sairaanhoitopiireissä molempia käytettiin joko paljon (esimerkiksi Etelä-Pohjanmaa ja Itä-Savo) tai vähän (Pohjois-Pohjanmaa). Maahanmuuttajien terveyspalveluja koskevissa tutkimuksissa on havaittu, että raskaana olevat naiset integroituvat nopeasti suomalaiseen järjestelmään. Näin tapahtuu myös neuvoloiden käytössä, ja vuosina 1999 2001 ulkomaalaistaustaisilla naisilla oli keskimäärin 12,5 neuvolakäyntiä ja vajaat kolme poliklinikkakäyntiä. 16 14 12 10 8 6 Neuvola ensi Neuvola moni Pkl ensi Plk moni 4 2 0 1991 1995 2000 2005 Kuvio 1. Neuvola- ja poliklinikkakäyntien keskiarvo ensi- ja monisynnyttäjillä vuosina 1991 2005 Lähde: Stakesin syntymärekisteri. 58
% 100 90 80 70 60 50 40 30 20 16 12 15 1 11 10 0 1991 1992 1993 1994 1995 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 Neuvolakäyntien jakauma ensisynnyttäjillä, 1991 2005, % % 100 90 80 70 60 50 40 30 20 16 12 15 1 11 10 0 1991 1992 1993 1994 1995 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 Neuvolakäyntien jakauma monisynnyttäjillä, 1991 2005, % Kuvio 2. Neuvolakäyntien jakauma ensi- ja monisynnyttäjillä vuosina1991 2005, % Lähde: Stakesin syntymärekisteri. 59
SOSIAALI- JA TERVEYDENHUOLLON PALVELUKATSAUS 2007 Neuvolakäyntien keskiarvo sairaanhoitopiireittäin vuonna 2005 15,5 17,0 (5) 13,5 15,4 (4) 13,0 13,4 (4) 12,2 12,9 (4) 10,9 12,1 (4) Äitiyspoliklinikkakäyntien keskiarvo sairaanhoitopiireittäin vuonna 2005 4,4 4,7 (3) 3,9 4,3 (4) 3,1 3,8 (6) 2,5 3,0 (4) 2,0 2,4 (4) Kuvio 3. Neuvola- ja äitiyspoliklinikkakäyntien keskiarvo sairaanhoitopiireittäin vuonna 2005 Lähde: Stakesin syntymärekisteri. Äitiysneuvolat tänään Äitiysneuvolatyön vaativuus on lisääntynyt. Uusia, sisällöllisesti varsin vaativia tehtäviä on lisätty (esim. sikiöseulonnat ja sosiaalisiin ongelmiin puuttuminen), ja asiakkaat ovat entistä ongelmallisempia (esim. vanhat ensisynnyttäjät sekä päihteiden käyttäjät). Suomen äitiyshuolto, etenkin äitiysneuvolajärjestelmä, on aiemmin ollut yhtenäisesti toteutettu ja esimerkillisesti järjestetty. Suomea on pidetty äitiysneuvolatoiminnan mallimaana. Hiljalleen, eri hallinnollisten ratkaisujen seurauksena yhtenevyys on hävinnyt ja sekä toiminta että järjestämistapa ovat huomattavasti muuttuneet. Eri tahoilta on esitetty huolta siitä, että järjestelmä olisi rapautunut tai rapautumassa. Yksityiskohtaisesti ei ole tiedossa, miten järjestelmä on muuttunut ja mitä seuraamuksia tästä on koitunut. Äskettäin valmistunut selvitys (Hakulinen ym. 2005) antaa ajantasaista tietoa neuvolatoiminnan sisällöstä, johtamisesta ja voimavaroista, mutta siinä ei ole painotettu rakenteeseen ja rahoitukseen liittyviä tekijöitä. 60
Satunnaisten tietojen ja havaintojen sekä eri ammattiryhmille tehtyjen kyselyjen perusteella ainakin seuraavia kehitystrendejä on havaittu (Hemminki ym. 1990; Kojo-Austin ym. 1993; Hemminki ym. 1999; Sormunen ym. 2001a; 2001b). Kehitystrendien esiintyminen vaihtelee maantieteellisesti varsin lähekkäinkin olevissa kunnissa, eivätkä ratkaisut näytä järjestelmällisesti riippuvan kunnan koosta tai väestötiheydestä. Synnytyssairaaloiden rooli on muuttunut entistä merkittävämmäksi äitiysneuvolatoiminnan sisällön säätelyssä. Äitiysneuvolat fyysisenä yksikkönä ovat enimmäkseen hävinneet: niitä on yhdistetty muuhun neuvolatoimintaan tai on muodostettu keskusneuvoloita sairaaloiden poliklinikoille. Integroiminen muuhun perusterveydenhuoltoon on voimistunut. Äitiysneuvoloilla ei yleensä enää ole yksinomaan näihin neuvoloihin erikoistunutta henkilökuntaa, vaan samat henkilöt tekevät useampia tehtäviä. Eläkkeelle siirtymisen myötä kätilökoulutuksen saaneet ammattilaiset ovat poistumassa äitiysneuvoloista ja tilalle ovat tulleet yleisosaajat, terveydenhoitajat. Muutoksista huolimatta odottavat äidit ovat edelleen uskollisia äitiysneuvoloille ja vaihtoehtoiset toiminnat (esim. yksityiset neuvolat) eivät ole laajalti levinneet. Silti kyselyjen, yleisönosastokeskustelujen ja käytännön havaintojen perusteella käyttäjät kokevat levottomuutta ja epävarmuutta äitiysneuvoloiden luotettavuudesta. Ammattilaisille tehdyt kyselyt kertovat samaa (Hemminki ym. 1999; Sormunen ym. 2001a). Koska ratkaisut äitiysneuvolatoiminnan järjestämisessä ovat vaihdelleet, myös esitetyt huolet ovat vaihdelleet paikkakunnittain ja esittäjän taustan mukaan. Tavallisesti esitettyjä huolia ovat olleet: Laajan toimenkuvan vuoksi äitiyshuollon erityisosaamista ei perusterveydenhuolloissa ole ja sen myötä laatu on kärsinyt. Koska kunkin terveydenhoitajan hoitamien raskaana olevien naisten lukumäärä on pieni, kokemusta ei kartu riittävästi. Synnytyslääkäreillä on ollut huoli etenkin fyysisten terveysongelmien löytämisestä ja ehkäisemisestä. Uudet vaativat tehtävät ovat syöneet aikaa ja osaamista keskeisistä äitiyshuollon tehtävistä (esimerkiksi elämäntapaneuvonnasta ja riskiraskauksien poiminnasta). Syvällisen ymmärryksen puuttuminen raskauksista ja synnytyksistä edistää teknistä lähestymistä synnytyksiin ja lisää interventioita. Yhteyttä muuhun lisääntymisterveyteen ei ole, eikä raskauden ehkäisyä, sukupuolitauteja ja raskaudenkeskeytyksiä ajatella yhteydessä lasten hankintaan. Keskittämisen seurauksena matkat neuvoloihin ovat pitkiä. 61
SOSIAALI- JA TERVEYDENHUOLLON PALVELUKATSAUS 2007 Ammattilaiset Äitiysneuvoloiden paikkaa terveydenhuollossa, sisältöä ja saavutuksia ei voi erottaa siellä työskentelevien ihmisten ammattitaustasta. Suomalaisen äitiysneuvolan selkäranka oli ennen kätilö, keskiasteen koulutuksen saanut eritysasiantuntija, jolla oli ammatillinen tieto myös neuvoloiden ulkopuolisiin lisääntymisterveysilmiöihin, erityisesti synnytyksiin. Kätilöt ovat häviämässä äitiysneuvoloista, ja heidän työkentäkseen ovat muodostuneet synnytykset ja naistentaudit sairaaloissa. Kätilöiden korvautuminen terveydenhoitajilla on ollut ratkaisevaa toiminnan sisällön ja laadun kannalta: se on vienyt toimintaa enemmän yleisen terveyskasvatukseen ja perheen tukemiseen, pois raskaudenajan erityiskysymyksistä. Se on myös lisännyt eritysasiantuntemuksen hankintaa neuvolan ulkopuolelta. Vaikka kätilöt ja terveydenhoitajat ovat neuvoloissa työskennelleet varsin itsenäisesti, muodollisesti he ovat olleet terveyskeskuksen lääkärin valvomia. Aiemmin suurissa kaupungeissa oli joko erikoistuneita lääkäreitä (gynekologeja) tai äitiyshuoltoon erityisesti perehtyneitä yleislääkäreitä äitiysneuvoloista vastaavina. Heidän poistuttuaan (tietoisen henkilöstöpolitiikan vuoksi), lääkärin rooli äitiysneuvoloissa on ollut varsin vaihteleva. Joillain paikkakunnilla neuvoloiden terveydenhoitajien lähin lääkärikonsultaatio on ollut sairaalan äitiyspoliklinikoilla. Terveydenhoitajillahan on ollut oikeus suoraan synnytyssairaaloiden työntekijöiden konsultaatioon sekä lähettää äiti äitiyspoliklinikalle tutkimuksiin. Toinen resurssi on ollut yksityisen terveydenhuollon erikoislääkärit. Varsinkin suurissa kaupungeissa osa naisista konsultoi yksityislääkäriä raskauden vuoksi. Tämä toiminta on kuitenkin yleensä irrallista ja äitiysneuvolatoimintaa liittymätöntä. Yksityislääkäreiden käytöstä raskauden aikana ei ole tällä hetkellä tilastotietoja. Hyvinvointineuvola vai naistenneuvola? Suurempia kokonaisuuksia ja hoidon jatkuvuutta etsivä ideologia ei ole suosiollinen irrallisille äitiysneuvoloille. Jo pitkään raskaudenaikaisen ja synnytysten hoidon välinen jyrkkä jako on koettu ongelmaksi. Se on ollut Suomen äitiyshuollon heikko lenkki. Mutta mihin äitiysneuvolat pitäisi integroida? Monenlaisista esityksistä voimme pelkistää neljä: 1) liitetään äitiysneuvolat osaksi lasten palveluja ( hyvinvointineuvolat ), 2) liitetään äitiysneuvolat erikoissairaanhoitoon ( äitiyspoliklinikat ) tai jaetuksi hoidoksi perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon kesken (Tanskan malli), 3) muodostetaan perusterveydenhuoltoon (kätilöiden 62
hoitamia) naistenneuvoloita, 4) nykyisen tilanteen säilyttäminen vastaisuudessakin vaihtelevine käytäntöineen ja piirteineen. Ensimmäinen vaihtoehto, äitiysneuvoloiden integrointi hyvinvointineuvoloihin, on toteutettu joillain paikkakunnilla (ks. esim. www.sosiaaliportti.fi/perhe-hanke). Hyvinvointineuvoloihin on pyritty keräämään kaikki lasten ja heidän vanhempiensa (perheeseen liittyvät) palvelut. Koska raskauden lopputulos on lapsi ja lapsen fyysiset ja psyykkiset edellytykset osittain luodaan raskauden aikana, tuntuisi luontevalta yhdistää myös äitiysneuvolat hyvinvointineuvoloihin. Se myös vahvistaisi lapsen hoitoon ja perheen perustamiseen liittyvien asioiden huomioimista äitiysneuvoloissa. Haittana on kuitenkin se, että tällöin yhteys muihin naisille suunnattuihin ehkäiseviin palveluihin katkeaa, yhteys synnytyssairaaloihin jää etäiseksi ja raskauden vaatimaa erityisasiantuntemusta on vaikea sisällyttää lapsi- ja perheasioihin keskittyville ammattilaisille. Silloin häviää myös naisten saama erityistuki niissä tilanteissa, joissa vanhempien välillä on ongelmia tai erimielisyyksiä, esimerkiksi raskaudenaikaisessa väkivallassa tai tehtäessä päätöksiä raskaudenaikaisista toimenpiteistä. Naistentautien ja synnytysten erityisasiantuntijoiden toiveet vievät järjestelmää kohti toista vaihtoehtoa eli raskaudenaikaisen hoidon tiukempaa integrointia erikoissairaanhoitoon ja synnytyksiin. Erikoissairaanhoitoon siirrossa on todennäköistä raskauden entistä suurempi medikalisointi. Mutta erityisasiantuntemuksen hävitessä äitiysneuvoloista ja kätilöiden korvautuessa yleisasiantuntijoilla (terveydenhoitajilla) ovat paineet erikoissairaanhoitoon suuret sekä ammattilaisten että naisten taholta. Jaettu malli, jossa osa raskauden seurantaa tapahtuu perusterveydenhuollon neuvoloissa ja osa sairaaloiden äitiyspoliklinikalla, on jo käytössä eräillä paikkakunnilla. Tämä malli tullee käyttöön, jos asioiden annetaan tapahtua itsestään. Sen etuna on läheisempi yhteys synnytyksiin sekä raskauksiin liittyvien ongelmien parempi tunnistaminen. Sen haittoina on raskaudenaikaisen hoidon jatkuvuuden puuttuminen ja irrallisuus muusta ehkäisevästä työstä. Suomalaisen järjestelmän vahvuus on ollut siinä, että raskaudenaikainen seuranta ja neuvonta ovat olleet perusterveydenhuollossa ja kätilöiden hallussa. Naistenneuvoloiden eriyttäminen on kolmas vaihtoehto (Hemminki 1998a, b). Lisääntymisterveyden asiat liittyvät toisiinsa. Esimerkiksi valittu ehkäisymenetelmä vaikuttaa keskeytyspalveluiden tarpeeseen, sukupuolitauteihin ja lapsettomuushoitojen tarpeeseen. Alkanut raskaus voi päättyä keskenmenoon, keskeytykseen tai synnytykseen. Nyt lisääntymisasiat hoidetaan eri pisteissä ja porrastuksen eri tasoilla ja jotkin osa-alueet ovat suurelta osin kunnallisen perusterveydenhuollon ulkopuolella. Jos lisääntymisterveyspalveluille halutaan kunnallisessa perusterveydenhuollossa kattavuutta ja jatkuvuutta, yksi mahdollisuus olisi rakentaa naistenneuvolat äitiysneuvoloiden tilalle. Neuvolan toiminta-alueeseen kuuluisivat muun muassa raskauksien ehkäisy, raskauksien keskeytysten neuvonta, keskenmenot, äitiysneuvolatoiminta, lapsettomuusneuvonta ja perustutkimukset, sukupuo- 63
SOSIAALI- JA TERVEYDENHUOLLON PALVELUKATSAUS 2007 litautien ehkäisy ja hoito, kuukautisongelmat, vaihdevuodet ja gynekologiset seulonnat. Tämä järjestely poistaisi monta nykyjärjestelmän ongelmaa: ilman kotia olevat ongelmat löytäisivät paikkansa, lisääntymisterveysasioiden vaikutukset toisiinsa voitaisiin huomioida paremmin, hoidon jatkuvuus paranisi, porrastus toimisi paremmin ja tasa-arvo eri alueiden ja eri väestöryhmien välillä lisääntyisi. Toiminnan sisällölle olisi eduksi suunniteltu järjestelmä. Samalla terveyden edistäminen ja muu tarvittava erityisosaaminen voisi ammattilaisilla kehittyä. Ongelmia naistenneuvola-järjestelmä voisi aiheuttaa hoidon jatkuvuudelle lisääntymisterveyden ulkopuolisiin terveyskysymyksiin, etenkin integroinnille lastenneuvoloihin, sekä miesten mukaan ottamiselle erityisesti ehkäisyyn ja lapsettomuusneuvontaan liittyvissä asioissa. Toisaalta lisääntymisen fyysiset terveysulottuvuudet ovat pääasiassa naisia koskevia ja naisspesifiset palvelut ovat perusteltuja. Mitä seuraavaksi? Äitiysneuvolatoiminta on murroksessa. Sen tarvetta ei ole kyseenalaistettu eikä ole syytä kyseenalaistaa mutta järjestämistapaa ja sisällön painotuksia olisi tärkeätä miettiä. Nyt olisi oikea aika aktiivisesti miettiä äitiysneuvoloiden paikkaa ja järjestämistapaa. Meidän mielestämme naistenneuvolakonseptia kannattaisi kehittää ja kokeilla. Jos se osoittautuisi toimivaksi, olisi pyrittävä yhtenäiseen järjestelmään koko maassa. Yhtenäisyys on tärkeä edellytys yhtenäisen sisällön ja toiminnan kehittämiselle. Sisällön kehittämiselle on paljon innokkaita toimijoita, sekä ammattilaisissa että raskaana olevissa naisissa. Nykyisellään ei ole hyviä keinoja tämän innostuksen kanavoimiseksi, vaan sisältöä kehitetään satunnaisesti. Äitiysneuvolatoiminta on ehkäisevää toimintaa, ja se hyötyy suunnitellusta ja tietoon perustuvasta pohdinnasta ja keskitetystä ohjeistuksesta. Raskauden paras seuranta ei vaihtele paikkakunnan mukaan (vaan äidin mukaan) eikä alueelliselle vaihtelulle ole perusteita. 64
Lähteet Delvaux, Thérèse & Buekens, Pierre and the Study Group on Barriers and Incentives to Prenatal Care in Europe Disparity in prenatal care in Europe (1999). European Journal of Obstetrics, Gynecology & Reproductive Biology 83: 185 190. Gissler, Mika (1998). Kohtu, kehto ja terveys. Teoksessa Rahkonen Ossi & Lahelma, Eero (toim.): Elämänkaari ja terveys. Helsinki: Gaudeamus, 48 65. Gissler, Mika & Järvelin, Marjo-Riitta & Louhiala, Pekka & Rahkonen, Ossi & Hemminki, Elina (1999). Can children s health be predicted by perinatal health? Int J Epidemiol 28:27, 6 280. Hakulinen-Viitanen, Tuovi & Pelkonen, Marjaana & Haapakorva, Arja (2005). Äitiysja lastenneuvolatyö Suomessa. Selvityksiä 2005:22. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Hemminki, Elina & Malin, Maili & Kojo Austin, Hellevi (1990). Prenatal care in Finland: from primary to tertiary health care? International Journal of Health Services 20:221 232. Hemminki, Elina & Koponen, Päivikki (1998). Lisääntymispalvelut Suomessa. Teoksessa Sihvo, Sinikka & Koponen, Päivikki (toim.): Perhesuunnittelusta lisääntymisterveyteen. Palvelujen käyttö ja kehittämistarpeet. Raportteja 220. Helsinki: Stakes, 5 20. Hemminki, Elina (1998). Joitakin vaihtoehtoja nykykäytännölle. Teoksessa Sihvo Sinikka & Koponen Päivikki (toim.): Perhesuunnittelusta lisääntymisterveyteen. Palvelujen käyttö ja kehittämistarpeet. Raportteja 220. Helsinki: Stakes, 103 108. Hemminki, Elina & Santalahti, Päivi & Toiviainen, Hanna (1999). Impact of prenatal screening on maternity services Finnish physicians opinions. Acta Obstetrica et Gynecologica Scandinavica 78: 93 97. Hemminki, Elina & Blondel, Béatrice (2001). Antenatal care in Europe: varying ways of providing high-coverage services. European Journal of Obstetrics & Gynecology and Reproductive Biology. 94: 145 2001. Hemminki, Elina (2003). Naiset terveysvaikuttajina. Teoksessa Luoto, Riitta & Viisainen, Kirsi & Kulmala, Ilona (toim.): Sukupuoli ja terveys. Tampere: Vastapaino, 265 274. Kojo Austin, Hellevi & Malin, Maili & Hemminki, Elina (1993). Women s satisfaction with maternity health care services in Finland. Social Science & Medicine 37:633 638. McQuide, Pamela A. & Delvaux, Thérèse & Buekens, Pierre and the Study Group on Barriers and Incentives to Prenatal Care in Europe (1998). Prenatal care incentives in Europe. Journal of Public Health Policy 19: 331 349. Sormunen, Saila & Hemminki, Elina & Koponen, Päivikki (2001a). Terveydenhoitajien ja kätilöiden käsityksiä koulutuksen ja nykyisen työn vastaavuudesta. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti 38: 251 259. Sormunen, Saila & Hemminki, Elina & Koponen, Päivikki (2001b). Terveydenhoitajien ja kätilöiden kokeneisuus raskauden seurannassa. Suomen Lääkärilehti 56: 2563 2566. Viisainen, Kirsi & Tölö, Marja-Liisa & Gissler, Mika & Hiilesmaa, Vilho & Jaakkola, Marja-Liisa & Vesterinen, Juha & Hemminki, Elina (1998). Ketkä eivät käy äitiysneuvolassa? Tutkimus riittämättömän raskauden seurannan esiintyvyydestä ja syistä. Suomen Lääkärilehti 24: 2529 2534. Wrede, Sirpa (2001). Decentering care for mothers. The politics of midwifery and the design of Finnish maternity services. Turku: Åbo Akademi University Press. 65