ELORE (ISSN 1456-3010), vol. 20 1/2013. Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry. [http://www.elore.fi/arkisto/1_13/tiivistelmat.pdf] Tiivistelmät Teuvo Laitila Puhuu tiikerin kanssa. Näkökohtia ihmisen ja eläimen maailmassa-asumiseen Venäjän Kaukoidässä Ihmisen tapaa puhua eläimistä, kasveista ja luonnonilmiöistä inhimillisinä toimijoina on E. B. Tylorin Primitive Culture -teoksesta (1871) lähtien kutsuttu animismiksi. Tylor piti animismia alkukantaisena tapana selittää, mitä luonnossa tapahtui. Uudemmassa tutkimuksessa, alkaen A. I. Hallowellin artikkelista Ojibwa Ontology, Behavior and World View (1960), animismi on nähty ihmisen tapoina hahmottaa maailma ja määrittää kunkin maailmassa vaikuttavan toimijan paikka ja sille sovelias toiminta. Tätä on sittemmin kutsuttu myös perspektivismiksi (mm. Eduardo Viveiros de Castro). Artikkelissa tarkastellaan uudemman näkemyksen pohjalta Venäjän Kaukoidän alkuperäiskansojen ihmisen ja tiikerin suhteista kertovaa perinnettä. Perspektivismin sijaan nimitän näkökulmaani maailmassa-asumiseksi, koska en katso perspektivismin kuvaavan riittävän kattavasti animismiin sisältyvää toimintaa: animismissa ei ole kyse vain näkemisestä tai näkökulmasta. Termi maailmassa-asuminen perustuu Martin Heideggerin ja Tim Ingoldin ajatuksiin. Artikkelissa kuvataan maailmassa-asumista persoonien (ihmisen ja tiikerin) tilan jakamisen ja siihen liittyvien ristiriitojen kautta. Johtopäätöksenä on, että sekä tilan jakamista että ristiriitojen ratkaisua säätelevät kullekin persoonalle ominaiset toimintamallit, jotka otaksutaan yleisesti tunnetuiksi ja joita Venäjän Kaukoidän alkuperäiskansat kutsuvat muun muassa taigan laiksi. Periaatteiden yleinen tuntemus ja niistä neuvottelemisen mahdollisuus taas perustuvat persoonia ulkokuoren erilaisuudesta huolimatta yhdistävään yhteisöllisyyteen. Erilaiset persoonat elävät samassa maailmassa, ovat riippuvaisia 17
toisistaan ja vaikuttavat teoillaan toisiinsa. Siksi persoonana oleminen on myös eettistä toimintaa, joka kuten persoonakin on olemassa vain keskinäisen vuorovaikutuksen kautta. Laura Hollsten Kuoliaaksi kulutettu ja rakastettu. Villit ja kesyt papukaijat varhaismodernissa atlanttisessa maailmassa Artikkelissa tarkastellaan ympäristöhistoriallisesta näkökulmasta eurooppalaisia, pääasiassa ranskalaisia kuvauksia karibialaisista papukaijoista 1600- ja 1700-luvuilla. Tutkimalla papukaijan varhaismodernin ajan luonto- ja kulttuurihistoriaa artikkeli esittää, että ero kategorioiden villi ja kesy välillä oli tärkeä distinktio suhteessa papukaijojen arvoon ja käyttötapaan kulutushyödykkeenä. Tutkimus tarjoaa myös mahdollisuuden selvittää, voiko papukaijan itsensä ääntä kuulla analysoiduissa kuvauksissa. Papukaijan sijoittumisesta kulttuurin ja luonnon rajalle johtuu, että jako näihin kahteen kategoriaan on ongelmallinen. Yhtäältä papukaija edusti villiä trooppista luontoa siirtomaissa, toisaalta se oli viihdyttävä lemmikki, joka sopeutui ihmisen toivomuksiin ja vaatimuksiin matkimalla hänen puhettaan. Papukaijojen luonnollinen villeys nimettiin useissa tapauksissa ei-toivotuksi ominaisuudeksi. Kun papukaijoja kesytettiin, ne yritettiin saada unohtamaan oma villeytensä erottamalla ne lajitovereistaan ja viemällä ne pois elinalueiltaan sekä maantieteellisesti että symbolisesti. Näin papukaijojen ajateltiin sosialisoituvan ihmisten maailmaan. Kuilu ihmisten ja eläinten välillä on merkittävästi kapeampi kuvauksissa papukaijoista lemmikkeinä kuin kuvauksissa villeistä papukaijoista. Papukaijan ominaisuudet, jotka tekivät siitä houkuttelevan sen hyvänmakuinen liha, sen huomiota herättävä kauneus ja sen kyky puhua ihmisten kieltä olivat voitokas yhdistelmä kulutusmarkkinoilla. Sitävastoin papukaijat itse näyttäytyvät häviäjinä eurooppalaisten Karibian kolonisaatioon liittyvissä tapahtumissa sekä sen seurauksena tapahtuneessa mannerten välisessä lajien vaihdossa ja ekologisessa imperialismissa. Kääntäjä Tuija Hovi Elore 1/2013 18
Andrea Petitt Cowboy-maskuliinisuudet karjatilan ihmisten ja eläinten välisissä suhteissa Cowboyn mielikuvasta on muodostunut äärimmäisen maskuliinisuuden symboli, jota käytetään usein kuvaamaan heteroseksuaalista macho-maskuliinisuuden arkkityyppiä. Tässä artikkelissa käsitellään nykyään Länsi-Kanadassa toimivalla karjatilalla työskenteleviä cowboyta. He ilmaisevat ja arvostavat vaihtoehtoista cowboy-maskuliinisuutta, jota luonnehtivat vastuullisuus, rauhallisuus, tekninen taidokkuus ja sensitiivisyys. Artikkelissa pohditaan karjatilan jokapäiväisiä ihmisten ja eläinten - cowboyden, hevosten ja nautojen - välisiä suhteita. Keskityn tarkastelemaan erityisesti sitä, miten maskuliinisuudet esiintyvät karjatilan arjessa cowboyn ja hevosen tai naudan välisessä vuorovaikutuksessa, ja sitä, miten eläimiä käytetään erilaisten maskuliinisuuksien konstruointiin ja esittämiseen. Tutkimuksen aineisto on kerätty osallistuvan havainnoinnin ja haastattelujen avulla cowboy-ryhmän parissa. Artikkeli pohjautuu posthumanistisiin käsityksiin kokemuksen ruumiillisuudesta ja moninaisista maskuliinisuuksista sekä käsitykseen, jonka mukaan ihmisen ja eläimen suhde ei perustu näiden vastakkainasettelulle. Artikkelissa korostetaankin ei-binaarisia analyyttisiä kehyksiä ja niiden viimeaikaista kehitystä. Artikkelin johtopäätös on, että vaikka sama laji tarjoaakin monia erilaisten maskuliinisuuksien esittämisen mahdollistavia suhteita, cowboyt käyttävät eri eläinten kategorioita eri tavoin vaihtoehtoisten ja täydentävien maskuliinisuuksien konstruoinnissa. Kääntäjä Karina Lukin Ane Møller Gabrielsen Vaarallinen koira diskursiivisena konstruktiona. Koirien ja koiranomistajien kouluttaminen Norjassa Viime vuosikymmenten aikana vaarallisia koirarotuja on kielletty monissa maissa. Norjassa vaarallisina on kielletty kuusi koirarotua. Vaarallisten koirien kieltämisen taustalla on ajatus siitä, että vaarallisuutta voidaan torjua. Samalla periaatteessa hallitsemattomasta ja hankalasti käsiteltävissä olevasta tehdään jotain, joka on tunnistettavissa ja yksilöitävissä. Ei ole kuitenkaan lainkaan selvää, mikä tekee koirasta vaarallisen, ja aiheeseen liittyykin paljon paradokseja. Kun vuonna 1930 saksanpaimenkoiria ja dobermanneja pidettiin Norjassa vaarallisina, nykyään vaaralliset lajit koostuvat taistelukoirista. Tämä artikkeli käsittelee norjalaista vaarallisia koiria koskevaa lainsäädäntöä vuodesta 1930 tähän päivään. Lähtökohtana on, että vaarallisia koiria ei ole itsessään olemassa, vaan ne luodaan lainsäädännössä liittämällä vaarallisuus muihin tekijöihin. Elore 1/2013 19
Artikkelissa käytetään hallintomentaliteettiteoriaa ja Carol Bacchin toimintapolitiikka-analyysia varten kehittämää mikä ongelman esitetään olevan -metodia (wpr), joiden avulla tunnistetaan ne lainsäädäntötyön käsitteelliset lähtökohdat, joita käytetään määriteltäessä vaarallisia koiria vaarallisiksi koiraroduiksi. Artikkelin kuvaaman ajanjakson aikana vaaralliset koirat ovat edustaneet Norjan lainsäädännössä eri lajeja, minkä lisäksi vaarallisuus ei liity enää koiran käytökseen, vaan sukutauluihin, DNA:han, ulkonäköön ja omistajaan. Tämä on seurausta ja vahvistaa edelleen ajattelutapaa, jonka mukaan koiraa pidetään enenevissä määrin rotuna, jonka kielteiset ominaisuudet ymmärretään synnynnäisiksi, periytyviksi ja näkyviksi. Samaan ajattelutapaan pohjautuen oletetaan yhteys tiettyjen koiratyyppien ja ihmistyyppien välille. Huolimatta siitä, että vaarallisten koirien kieltäminen määrittelee koiria, joiden ei sallita olevan olemassa, toimet ovat vaikuttaneet myös tavallisten koirien kontrollointiin. Kirjoittajan mukaan vaaralliset koirat ovat diskursiivinen solmukohta, joka mahdollistaa tavallisten koirien ja heidän omistajiensa hallinnoimisen ja pitämisen kurissa viranomaisten ja Norjan Kennelliiton vuorovaikutuksen välityksellä. Vaarallisten koirien määrittelyjen myötä Kennelliitto on alkanut ottaa vastuuta koiranomistajien opettamisessa. Lait ja asetukset ovat vaikuttaneet merkittävästi myös Kennelliiton jalostus-, merkintä- ja rekisteröintijärjestelmiin, joista on tullut koirakantaa kontrolloivaa poliittista teknologiaa. Laeilla ja asetuksilla on ollut osuutensa myös siinä, että on syntynyt käsitys vastuullisesta koiranomistajasta, joka vastaa itse koiriensa hallitsemisesta rekisteröimällä, taluttamalla hihnassa ja kouluttamalla niitä. Sofie Stradén-Backa & Andreas Backa Leppäkerttu avainsymbolina. Kulttuurisemioottinen analyysi Ruotsalaisen kansanpuolueen puoluesymbolista Teemme artikkelissa kulttuurisemioottisen analyysin Ruotsalaisen kansanpuolueen (RKP) leppäkerttu-tunnuksesta. Kesällä 2012 puolue sai uuden logon, jossa leppäkerttu pääsi uudelleen keskeiseen asemaan oltuaan muutaman vuoden ajan vähemmän näkyvä. Etsimme syytä sille, miksi leppäkerttu tunnutaan ymmärrettävän positiivisena ja mistä johtuu, että se voi toimia poliittisen puolueen symbolina. Kulttuurisemioottisen otteen avulla tutkimme leppäkerttua osana tiettyä merkkijärjestelmää osoittaaksemme, kuinka merkitys luodaan sekä kuinka puolue ja siten myös laajemmin ottaen ruotsinkielisyys Suomessa representoidaan. Semioottisen lähestymistavan avulla havainnollistamme leppäkerttuun liittyviä kulttuurisia assosiaatioita, malleja joiden uskomme olevan enemmän tai vähemmän tiedostamattomia ja jotka siten myös vaikuttavat ihmisiin. Uskomme, että tavalla, jolla leppäkerttumerkkiä käytetään, on seurauksia sen suhteen, miten ruotsinkielisyyttä Suomessa tuodaan esiin, eletään ja koetaan. Leppäkertun saamat monet positiiviset merkitykset kansanuskossa ilmaisevat, että Elore 1/2013 20
on olemassa koodi, joka yhdistää kansanomaiset talonpoikaisyhteisön esitykset moniin käyttöyhteyksiin, joita leppäkertulla on tänä päivänä. Pohdimme analyysimme tulosta Sherry Ortnerin avainsymboli-käsitteen valossa ennen kuin syvennämme analyysiä niihin seurauksiin, joita leppäkertun käytöllä symbolina on ruotsinkielisyydelle Suomessa. Leppäkertusta on tullut kulttuurisesti tärkeä suomenruotsalaisessa kontekstissa johtuen osittain sen esiintymisestä kansanperinteessä hyvänä jopa pyhänä eläimenä, osittain ja erityisesti sen käytöstä RKP:n puoluesymbolina. RKP:n ja ruotsinkielisen Suomen vahvan yhteenkuuluvuuden perusteella leppäkerttu on myös alkanut symboloida ruotsinkielistä Suomea. Leppäkertusta on tullut vahvoilla merkityksillä ladattu kuva, metafora sille ruotsinkieliselle Suomessa, jota RKP tuntuu haluavan vaalia. Kääntäjä Tuija Hovi Liisa Kaski Ihmisen ja eläimen suhteesta varhaisessa kreikkalaisessa ajattelussa Toisenlajisia eläimiä huomioiva ja mm. kasvissyöntiä puolustava ajattelu on antiikin filosofiassa omalaatuinen jatkumo, joka ulottuu esiklassiselta kaudelta myöhäisantiikkiin. Tutkin artikkelissani tämän ajattelun suhdetta varhaisempaan kreikkalaiseen kulttuuriperinteeseen, jonka ilmauksina tarkastelen arkaaista runoutta, mytologiaa ja uskonnollisia rituaaleja. Eläinmyönteisistä filosofeista esimerkeikseni olen poiminut Empedokleen (n. 490 430 ekr.) ja Plutarkhoksen (n. 45 125 jkr.). Lähtökohtanani on ihmetys, jota Plutarkhoksen voimakkaat eläinten tappamista vastustavat tekstit herättävät antiikin perinteisesti hyvin antroposentriseksi miellettyä taustaa vasten. Plutarkhoksen osoittamia jälkiä pitkin etenen ajassa taaksepäin, esisokraatikko Empedokleeseen. Näiden kahden filosofin ajattelusta nostan esiin erityisesti oikeudenmukaisuuteen sekä ihmisten ja muiden eläinten sukulaisuuteen ja kosmiseen kohtalonyhteyteen liittyviä teemoja. Artikkelini jälkimmäisessä osassa tutkin eläinmyönteisten filosofien taustalla mahdollisesti vaikuttavaa kollektiivista perinnettä. Tarkastelen eläinhahmoja ja eläinmetaforien käyttöä varhaisessa runoudessa, esimerkkeinäni otteita Homerokselta ja kuorolyyrikko Alkmanilta (600-luku ekr.). Runokuvien rinnalla jäljitän kreikkalaisen mytologian välittämää kuvaa eläimistä, erityisesti eläinten ja jumalien suhdetta. Jäljitystä pohjustavat esimerkit Zeuksen eläimellisistä muodonmuutoksista sekä havainto kreikan eläintä merkitsevän ζῷον-sanan semanttisesta avaruudesta, joka kattaa toisenlajisten eläinten lisäksi niin ihmiset kuin jumalat. Lopuksi tarkastelen kahta uskonnollista rituaalia, spartalaista nuorten neitojen kuororituaalia ja attikalaista Artemis Brauronian karhujuhlaa, joissa eläinmetaforiikka syvenee kohti metamorfoosia, samaistumista toisenlajiseen eläimeen ja muuntumista toiseksi rituaalin tilassa. Johtopäätöksenä esitän, että arkaaisen kreikkalaisen kasvatuk- Elore 1/2013 21
sen perustana toimiva ja erityisesti rituaalisissa yhteyksissä hyödynnetty mimesiksen ajatus sekä edellytti että ruokki kykyä samaistua toiseen, myös toiseen eläimeen, ja että kaikuja tästä syvästä yhteyden tunteesta voidaan tavoittaa esimerkiksi Empedokleen ja Plutarkhoksen ajattelussa. Elore 1/2013 22