2) reliabilismi Reliabilistiset tiedonanalyysit liittävät uskomus- ja totuusehtoihin luotettavuusehdon: niiden mukaan tietoa on sellainen uskomus, jonka on synnyttänyt luotettavan prosessi tai menetelmä. Reliabilistisia tiedonanalyyseja on luonnollisesti esitetty useampia (Fred Dretske, David Armstrog, Robert Nozick, Colin McGinn, Alvin Goldman). Tarkastelemme seuraavassa hieman lähemmin Nozickin jäljitysteoriaa ja Goldmanin versiota relevanttien vaihtoehtojen teoriasta. Nozickin mukaan tietoa on tosi uskomus, joka on herkkä totuudella tai joka kykenee jäljittämään totuutta ( tracking truth ). S tietää, jos hän ei pelkästään usko siihen, mikä on tosiasiallisesti totta ( totta aktuaalisessa maailmassa, kuten filosofit usein sanovat), vaan on myös taipuvainen uskomaan siihen, mikä on totta, ja olemaan uskomatta siihen, mikä ei ole totta. Nozick ei kuitenkaan teoriansa muotoilussa puhu taipumuksista tai kyvyistä, vaan lähestyy asiaa hieman toisenlaiselta kannalta. Nozickin ensimmäinen ehdotus tällaiseksi jäljitysteoriaksi on seuraavanlainen: S tietää että p jos ja vain jos: (i) S uskoo, että p; (ii) on totta että p; (iii) jos p ei olisi tosi, S ei uskoisi että p; (iv) jos p olisi tosi, S uskoisi että p. Nozickin ehdotus siis sanoo, että uskomus p on tietoa vain jos se kykenee jäljittämään totuutta: jos p ei olisi tosi, S ei uskoisi, että p, ja jos p olisi hieman toisenlaisissa olosuhteissa tosi, S uskoisi, että p. Nozickin esittämässä tiedon analyysissa ehdot (iii) ja (iv) ovat kontrafaktuaalisia konditionaaleja (ehtolauseita); esimerkiksi kolmannessa ehdossa sanotaan, että jos konditionaalin l. ehtolauseen etujäsenen ilmaisema ehto ei pidä paikkaansa ( jos p ei olisi tosi), takajäsenkään ei pitäisi paikkaansa ( S ei uskoisi että p ). Eli kontrafaktuaalit puhuvat siitä, miten asiat olisivat tietyllä tapaa muuttuneissa olosuhteissa (vrt. Jos aurinko olisi paistanut, olisin jäänyt pois luennolta ja mennyt uimarannalle ). Filosofit kuvaavat usein kontrafaktuaalien sisältöä puhumalla mahdollisista maailmoista. Ehdot (i) ja (ii) kuvaavat sitä, miten asiat tosiasiallisesti ovat, eli miten ne ovat aktuaalisessa
maailmassa. Sen sijaan ehdot (iii) ja (iv) kuvaavat sitä, miten asiat olisivat, jos ehtolauseen etujäsenen kuvaama ehto pitäisi paikkansa. Ehto (iii) kuvaa maailmaa, joka on muutoin lähellä aktuaalista maailmaa mutta jossa p ei ole tosi. Ehto (iv) puolestaan kuvaa maailmoja, joissa p on tosi, mutta jotka jossakin muussa suhteessa eroavat aktuaalisesta maailmasta. Ehto (iii) näyttää sulkevan pois yksinkertaiset Gettier-tyyppiset vastaesimerkit. Ajatellaan vastaesimerkkiä I. Nozick ehdottaa, että syy siihen, miksi emme pidä Smithin oikeutettua uskomusta tietona, on se, että Smith olisi uskonut, että paikan saavalla henkilöllä on kymmenen kolikkoa taskussaan, vaikka tämä uskomus olisi ollut epätosi (Smith olisi uskonut, että paikan saavalla henkilöllä on kymmenen kolikkoa taskussaan, vaikka hänellä itsellään ei olisikaan ollut kymmentä kolikkoa taskussaan). Smithin uskomus on onnekas arvaus uskomus joka sattuu olemaan tosi siinä mielessä, että hän olisi päätynyt pitämään kyseistä uskomusta totena, vaikka se olisikin ollut epätosi. Mutta Nozick väittää, että vaikka ehto (iii) riittääkin hoitamaan alkuperäiset Gettieresimerkit, voidaan esittää tapauksia, joihin se ei pure. Kuvitellaan tilanne, jossa Reino on lukenut Valtakunnan Tärkeimmästä Sanomalehdestä, että presidentti on salamurhattu, ja että väite on tosi. Mutta tiedon julkistamisen jälkeen presidentin lähipiiri alkaa tehokkaasti levittää väärää huhua, jonka tarkoitus on kumota aiempi uutinen. Väärä huhu lyö itsensä läpi, ja pian kaikki tiedotusvälineet kertovat, että presidentti selviytyi murhayrityksestä, ja kansalaiset huokaisevat helpotuksesta. Reino on kuitenkin joutunut uutispimentoon eikä ole tietoinen lähipiirin jakamasta disinformaatiosta. Intuitiivisesti ajatellen me sanoisimme, että tässä muuttuneessa tilanteessa Reino ei tiedä, että presidentti on murhattu; pelkkä mahdollisuus joka olisi voinut helposti toteutua että Reino voisi törmätä disinformaatioon, saa aikaan sen, että hän ei tiedä, että presidentti on murhattu. Nozickin ehto (iv) on tarkoitettu tällaisia tapauksia varten. Vaikka muuttuneessa tilanteessa olisikin totta, että presidentti on murhattu ( jos p olisi tosi ), Reino ei uskoisi että presidentti on murhattu ( S ei uskoisi, että p ); siis neljäs ehto ei toteudu. Nozickin teorian yksinkertaiselle versiolle on helppo keksiä vastaesimerkkejä. Ajatellaan esim. tilannetta, jossa lapsenlapsi tulee tapaamaan isoäitiään ja isoäiti näkee, että lapsi on terve. On luonnollista sanoa, että tässä tilanteessa isoäiti tietää lapsenlapsensa olevan terve. Mutta kuvitellaan, että jos lapsenlapsi olisi ollut sairaana ja sen vuoksi estynyt matkustamasta isoäidin luokse, hänen vanhempansa, jotka eivät olisi halunneet isoäidin huolestuvan, olisivat
soittaneet tälle ja ilmoittaneet jonkin tekosyyn. Selvästikään emme halua sanoa, että siitä, että vanhemmat olisivat valehdelleet isoäidille, jos lapsi ei olisi ollut terve, ei seuraa, että isoäiti ei tiedä lapsenlapsensa olevan terve nähdessään tämän. Mutta Nozickin kolmannesta ehdosta seuraa juuri tällainen omituisuus. Alkuperäistä analyysia on siis muokattava. Luonnollinen ajatus on, että se mikä on herkkä totuudelle tai kykenee jäljittämään totuutta ei ole pelkkä uskomus, vaan uskomus, joka on muodostettu tiettyä menetelmää käyttämällä, tai uskomus, joka on syntynyt tietynlaisen prosessin tuloksena. Nozickin analyysin muokattu versio sanoo siis, että kontrafaktuaalisissa tilanteissa uskomuksen p on synnyttänyt sama menetelmä, M, kuin aktuaalisessa tilanteessa: S tietää että p jos ja vain jos (i) S uskoo että p, ja on päätynyt uskomukseen tietyllä menetelmällä M; (ii) p on tosi; (iii) jos S käyttäisi menetelmää M ja p olisi epätosi, hän ei uskoisi että p; (iv) jos S käyttäisi menetelmää M ja päätyisi uskomukseen että p, p olisi tosi. Nozickin ajatus esitetään usein siten, että hän vaatii uskomuksen synnyttäneeltä prosessilta tai menetelmältä lokaalista eli paikallista luotettavuutta: prosessin, joka on tuottanut uskomuksen p, on oltava sellainen, että se synnyttäisi uskomuksen p myös aktuaalista maailmaa hyvin lähellä olevissa mahdollisissa maailmoissa, eli jos p olisi tosi, se synnyttäisi uskomuksen että p ja jos p olisi epätosi se ei synnyttäisi uskomusta että p. Lokaalisen luotettavuuden vaatimus ei näytä kuitenkaan riittävältä. Nozickin analyysissa tarkastellaan ainoastaan sellaisia kontrafaktuaalisia tilanteita, jotka määrittyvät sen kautta, onko p tosi vai epätosi. Voimme kuitenkin kuvitella tilanteita, jossa episteemisen agentin käyttämä menetelmä on herkkä totuudelle Nozickin esittämässä merkityksessä, mutta joissa ei kuitenkaan ole kyse tiedosta. Kuvitellaan esimerkiksi (tämä esimerkki on peräisin Alvin Goldmanilta), että näen kadulla tuiki tuntemattoman, leveästi hymyilevän miehen. Muodostan miehen käyttäytymisen perusteella uskomuksen, että hän on voittanut lotossa. Nyt sattuu olemaan niin, että mies todella on voittanut lotossa. Ja lisäksi mies on sellainen, että ainoa asia mikä saa hänet
hymyilemään on muhkea lottovoitto. Tässä tilanteessa Nozickin analyysin ehdot täyttyvät. (i) Minä uskon, että mies on voittanut lotossa; (ii) on totta, että mies on voittanut lotossa; (iii) jos ei olisi totta, että mies on voittanut lotossa, en uskoisi, että hän on voittanut lotossa (ainoa asia, mikä saa miehen hymyilemään on lottovoitto siis jos hän ei olisi voittanut lotossa, hän ei hymyilisi enkä uskoisi hänen voittaneen lotossa); (iv) jos mies on voittanut lotossa, tiedän uskon hänen voittaneen lotossa. Kuitenkaan emme haluaisi sanoa, että tiedän miehen voittaneen lotossa. Miksi? Koska tapaa, jolla olen muodostanut uskomuksen tuo mies on lottovoittaja ei voi pitää luotettava. Rohkea arvaukseni vain sattuu jäljittämään totuutta, koska se on kontrafaktuaalisesti riippuvainen miehen epätavallisesta käyttäytymisestä. Mikä Nozickin analyysissa sitten on vikana? Nozick pyrkii ymmärtämään totuusherkkyyden tai totuuden jäljittämisen ideaa sellaisten kontrafaktuaalisten ehtolauseiden kautta, jotka kuvaavat uskomuksen lokaalista luotettavuutta. Tuntuu kuitenkin järkevältä vaatia uskomuksia synnyttäviltä prosesseilta tai menetelmiltä paitsi lokaalista myös globaalista luotettavuutta. Tarkemmin sanottuna on syytä vaatia, että uskomuksen synnyttäneen prosessin luotettavuutta arvioitaessa tulisi ottaa huomioon kaikki relevantit mahdolliset tilanteet: Nozickin analyysi tarkastelee uskomuksen synnyttäneen prosessin luotettavuutta vain kyseiseen uskomukseen itseensä nähden ja tällöinkin vain aktuaalista tilannetta hyvin lähellä olevissa mahdollisissa tilanteissa. Ehkä meidän olisi otettava huomioon prosessin luotettavuus laajemmin, myös muunlaisissa tilanteissa. (Lammenranta, s. 110) Nozickin analyysista olemme siis päätyneet globaalin luotettavuuden vaatimukseen. Uskomuksen tuottanut prosessi on globaalisti luotettava sikäli kuin se ei ole luotettava vain uskomuksen itsensä suhteen aktuaalisessa ja relevanteissa vaihtoehtoisissa tilanteissa vaan yleisesti ja myös muiden uskomusten suhteen. Eli uskomuksenmuodostusprosessi tai menetelmä on globaalisti luotettava, kun se on ylipäätään taipuvainen tuottamaan enemmän tosia kuin epätosia uskomuksia. Tätä ajatusta on kehitetty tavalla jossa tieto ymmärretään tietynlaiseksi kyvyksi, nimittäin diskriminointi- l. erottelukyvyksi. Alvin Goldmanin ehdotuksen mukaan tietäminen on sitä, että episteeminen agentti kykenee erottamaan toisistaan vaihtoehdot, jotka ovat tietämistilanteessa relevantteja. Tarkemmin sanottuna hänen on kyettävä erottamaan se tilanne, jossa p on tosi, niistä relevanteista vaihtoehtoisista tilanteista, joissa p on epätosi.
S tietää että p, jos ja vain jos (i) p on tosi; (ii) S uskoo että p; (iii) ei ole mitään relevanttia vaihtoehtoista tilannetta, jossa p olisi epätosi, mutta prosessi, joka tuotti S:n uskomuksen että p saisi hänet silti uskomaan että p. Sovelletaan Goldmanin analyysia Gettierin esittämiin vastaesimerkkeihin. Tapauksessa I relevantti vaihtoehto on se, että Smithillä ei ole kymmentä kolikkoa taskussaan. (Miksi se on relevantti vaihtoehto? Koska Smithin uskomuksen paikan saavalla henkilöllä on kymmenen kolikkoa taskussaan totuus määräytyy Smithin taskussa olevien kolikkojen lukumäärän perusteella. Jos siis Smithillä ei olisi kymmentä kolikkoa taskussaan, Smithin uskomus, että paikan saavalla henkilöllä on kymmenen kolikkoa taskussaan, ei olisi tosi.) Mutta vaikka Smithillä ei olisikaan kymmentä kolikkoa taskussaan, hän uskoisi siitä huolimatta, että paikan saavalla henkilöllä on kymmenen kolikkoa taskussaan. Samoin tapauksessa II. Vaikka Brown ei olisikaan Barcelonassa, Smith uskoisi silti, että Jones omistaa Fordin tai Brown on Barcelonassa. Tai ajatellaan lato-esimerkkiä. Ajelen seudulla, jossa on runsaasti latokulisseja. Tällaisella seudulla uskomukselleni tuossa on lato on relevantti vaihtoehto, nimittäin se, että kyseinen rakennelma ei ole lato, vaan latokulissi. Jos en kykene tekemään eroa näiden kahden vaihtoehdon välille, en tiedä, että edessäni on lato. Goldmanin analyysi selviää tästä helposti. Uskomukseni tuossa on lato perustuu näköhavaintoon. Mutta pelkkä näköhavainto niin oletamme ei riitä erottamaan oikeaa latoa latokulissista. Niinpä relevantissa vaihtoehtoisessa tilanteessa, jossa näen latokulissin, menetelmä, jolle uskomus perustuu, siis näköhavainto, johtaa minut virheelliseen uskomukseen tuossa on lato. Goldmanin analyysissa lokaaliseen luotettavuuteen liittyy siis myös globaalinen luotettavuus. Oletettavasti tämä piirre on se, joka erottaa Goldmanin analyysin Nozickista. Ajatellaan hymyilevää lottovoittajaa. Rohkea arvaukseni, joka liittää toisiinsa hymyilyn ja lottovoiton, voi tuottaa oikean tuloksen yksittäisessä tapauksessa ja se voi jopa olla luotettava sopivassa kontekstissa, esim. maassa jossa ainoastaan lottovoittajat hymyilevät, mutta se ei selvästikään ole globaalisti luotettava. Reliabilismin ongelmia 1) Kuinka luotettava prosessin tulee olla?
Milloin uskomuksia tuottava prosessi sitten on globaalisti luotettava? Fallibilistinen intuitiomme sanoo, ettei luotettavan menetelmän tarvitse aina osua oikeaan, siis tuottaa aina totta uskomusta. 2) Miten luotettavuus määritetään? Tarkastellaan näköhavaintoa. Näköhavainnon luotettavuus riippuu niin paljon olosuhteista, että olisi väärin sanoa ilman täsmennystä havainnon olevan luotettava tapa muodostaa uskomuksia. Ongelma näyttäisi olevan se, että havainnon luotettavuus määräytyy nimenomaan niiden ehtojen kautta, joiden vallitessa se tuottaa oikeutettuja uskomuksia. Jos näin on, reliabilistinen analyysi ei näytä olevan riippumaton sellaisesta analyysista, joka säilyttää oikeutusehdon (tämän jälkeenkin voimme puhua reliabilismista oikeutusteoriana; mutta tämä on ensi viikon asia) 3) Miten prosessit identifioidaan? Reliabilismiin liittyy ns. yleisyysongelma. Kun reliabilisti puhuu prosessista, hän tarkoittaa prosessityyppiä, ei yksittäistä prosessia (prosessiesiintymää). Tyyppi ja esiintymä Kuinka monta kirjainta on sanassa KISSA? Viisi, jos laskemme esiintymiä, neljä jos laskemme tyyppejä (k, i, s ja a; s-kirjain esiintyy kahdesti). Kun minulle jossakin tietyssä tilanteessa muodostuu uskomus esimerkiksi näköhavainnon perusteella, kyse on yksittäisestä joskin monivaiheisesta ja sangen monimutkaisesta prosessista, jonka tuloksena oleva uskomus on joko tosi tai epätosi. Mutta kyseinen prosessi on tietynlainen, ja samanlaisia tai samankaltaisia prosesseja esiintyy toistuvasti. Sanomme, että yksittäinen prosessi eli prosessiesiintymä edustaa tiettyä prosessityyppiä; esimerkiksi se, että näen nyt edessäni tietokoneen synnyttää minussa uskomuksen, että edessäni on tietokone. Samankaltainen prosessi synnyttää tällä hetkellä lukemattoman määrän samanlaisia uskomuksia eri puolilla maailmaa, koska juuri tällä hetkellä suuri määrä ihmisiä istuu tietokoneen ääressä.
PROSESSITYYPPI: tietokoneen näkeminen PROSESSIESIINTYMÄ: A.K. näkee tietokoneen 14.11. 2005 klo 12.33 Siltavuorenpenger 20A:n huoneessa 212b On ilmeistä, että jokainen yksittäinen prosessi voidaan kuvata monella eri tavalla, eikä ole selvää, että jokin näistä kuvauksista olisi etuoikeutettu tai objektiivisesti oikea kuvaus kyseisestä prosessista. Ajatellaan esimerkiksi, että Reino asuu Tuomiokirkkoa vastapäätä ja haluaa ehtiä aamulla ajoissa töihin. Hän ottaa tavakseen tarkastaa ajan Tuomiokirkon tornikellosta. Tänä aamuna kello näyttää 7.30, ja näköhavainnon perusteella Reinolle muodostuu uskomus, että kello on 7.30. Kello todella on 7.30, joten Reinon uskomus on tosi. Koska ajan tarkistaminen kelloista on yleisesti ottaen luotettava menetelmä kellonajan selvittämiseksi, voimme sanoa, että Reinon uskomuksen perustana on prosessi, joka on luotettava. Mutta oletetaan, että Reinon tietämättä Tuomiokirkon kello on pysähtynyt. Kysymys kuuluu: kuinka edellisen esimerkin prosessi/menetelmä olisi kuvattava? Onko kyseessä kellonajan katsominen vai kellonajan katsominen Tuomiokirkon tornikellosta vai kellonajan katsominen kellosta, joka seisoo. Voinemme sanoa, että ensimmäiset kaksi menetelmää ovat yleisesti luotettavia tapoja hankkia kellonaikaa koskeva uskomus jälkimmäinen ehkä vielä luotettavampi kuin edellinen. Mutta selvästikin kolmas prosessi kellonajan katsominen kellosta, joka on pysähtynyt, on täysin epäluotettava. Silti esimerkissä kuvattu prosessi (se että Reino katsoo Tuomiokirkon kellosta ajan) edustaa jokaista kolmea prosessityyppiä. Ongelmana on nyt se, että yksi ja sama prosessi voidaan kuvata usealla eri tavalla ja se miten luotettavasta prosessista on kyse, riippuu siitä, mikä kuvaustapa valitaan. Mutta jos ei ole mitään objektiivista faktaa, joka ratkaisee sen, mistä prosessista on kyse, koko reliabilismin perusajatus näyttää kaatuvan! Jos prosessit jaetaan hyvin väljiin tyyppeihin, ongelmaksi muodostuu erottelukyvyn puute. Emme voi sanoa, että havainto on luotettava prosessi, koska kaikki havaintouskomukset eivät ole syntyneet yhtä luotettavasti. Jos taas prosessit erotellaan hyvin kapeiksi tyypeiksi, voimme saada tyyppejä, joissa on vain muutamia harvoja tai ehkä yksi ainoa mahdollinen tapaus. Tällöin emme enää voi puhua prosessin luotettavuudesta: luotettavuus edellyttää toistoa tai ainakin toiston mahdollisuutta, ja toistaa voi ainoastaan prosessityypin, ei yksittäistä prosessiesiintymää. Reliabilismi näyttää johtavan ajatukseen, että ollakseen tietoa uskomuksen ei tarvitse olla
lainkaan oikeutettu. Mahdollisia tapauksia voisivat olla selvänäkijä tai taitava raviveikkaaja, joka pystyy nimeämään lähdön voittajan pelkästään vilkaisemalla lähtöön osallistuvia hevosia, tai autisti joka kykenee suoralta kädeltä antamaan oikean vastauksen monimutkaisiin laskutehtäviin. Kaikki he tuottavat tosia uskomuksia luotettavasti, ja ovat siis ympäristönsä luotettavia rekisteröijiä, vaikka heillä eikä kenelläkään muullakaan ole hajuakaan siitä, kuinka tämä tapahtuu (mutta globaalisen luotettavuuden vaatimus näyttäisi olevan tässä relevantti!) Voiko ajatusta, että oikeutus ei ole tiedon välttämätön ehto perustella teoreettisesti? Vrt. Lammenranta, luku 2.7. Tiedon rooli. Tiedon käsite liittyy tarpeeseemme jakaa keskenämme todellisuutta koskevaa informaatiota. S voi olla luotettava informaation lähde, vaikka hänen uskomuksensa eivät olisikaan oikeutettuja. Siis S voi tietää että p, vaikka S ei olisikaan oikeutettu uskomaan, että p. Mutta onko se, että S tietää sama asia kuin se että S on luotettava informaation lähde? Reliabilismi ja skeptisismi Tyypillinen skeptinen väite on, että esim. terveen järjen havaintoväite ( edessäni on kirsikkapuu ) ei ole tietoa tai oikeutettu uskomus koska se on yhteensopimaton erilaisten skeptisten hypoteesien kanssa. Reliabilismi näyttää tarjoavan tähän suoraviivaisen vastauksen: Jos uskomukseni historia on sellainen kuin skeptinen hypoteesi väittää sen olevan, uskomukseni on epätosi eikä se ole tietoa. Toisaalta, jos uskomukseni on asianmukaisen kognitiivisen prosessin synnyttämä, silloin se on tietoa. Skeptikko väittää, että minun on tiedettävä, että skeptinen hypoteesi on epätosi tietääkseni, että edessäni on kirsikkapuu. Reliabilisitin vastaus on yksinkertainen: minun ei tarvitse tietää, että skeptinen hypoteesi on epätosi tietääkseni, että edessäni on kirsikkapuu. Riittää kun skeptinen hypoteesi on epätosi jolloin uskomukseni on asianmukaisen kognitiivisen prosessin synnyttämä, ja siten tietoa. Internalismi vs. eksternalismi Edellä olemme tarkastelleet kahta relevanttien vaihtoehtojen teoriaa. Sekä Austinin että Goldmanin mukaan S tietää vain jos hän kykenee sulkemaan relevantit vaihtoehdot pois. Mutta Austinin ja Goldmanin käsitykset siitä, miten relevanssi määräytyy, eroavat toisistaan perustavalla tavalla. Austinin mukaan relevanssi määräytyy S:n hallussa olevan evidenssin perusteella: vaihtoehto V on relevantti tilanteessa vain jos S:llä on jotain evidenssiä V:n
puolesta ko. tilanteessa, siis joitain perusteita uskoa, että V saattaisi tuossa tilanteessa pitää paikkansa. Goldmanin ehdotuksen mukaan se, onko uskomus tietoa, ei riipu siitä, mitä evidenssiä tai perusteita S:llä on uskomuksensa tueksi, eikä mistään muustakaan sellaisesta seikasta, joka olisi episteemisen agentin kannalta sisäinen, siis sellainen, että S itse kykenisi saavuttamaan tuon seikan pelkästään reflektoimalla omaa sisäistä tilaansa (uskomuksiaan, havaintojaan, sitä mitä hän muistaa, jne.) Goldmanin mukaan ratkaiseva seikka on se, miten uskomus on muodostunut. Relevanttien vaihtoehtojen erottelukyvyn ei tarvitse perustua evidenssille. S:n itsensä ei tarvitse olla tietoinen noista vaihtoehdoista; riittää kun S on sellainen, että hän kykenee tosiasiallisesti sulkemaan pois relevantit vaihtoehdot tässä voimme taas ajatella lämpömittari-vertausta. Näiden kahden kannan välistä eroa kutsutaan eroksi internalismin ja eksternalismin välillä: Austinin teoria edustaa siis internalismia, Goldman puolestaan eksternalismia. Lähdemme liikkeelle siitä että uskomukset ovat mielentiloja ja kysymme, onko jollakin uskomuksella jokin tiedollinen ominaisuus kysymme esimerkiksi, onko kyseinen uskomus tietoa tai onko se oikeutettu. Tietoteoriassa tätä kysymystä on lähestytty kahdella hyvin erilaisella tavalla. I) Internalistin väite on, että ne tosiseikat, jotka ratkaisevat em. kysymyksen, ovat sellaisia, että episteeminen agentti voi tavoittaa ne pelkästään reflektoimalla omia tilojaan (pelkän introspektion l. sisäisen havainnon avulla). II) Eksternalistin väite on, että ne tosiseikat, jotka ratkaisevat em. kysymyksen, ovat sellaisia, että episteeminen agentti ei kykene saavuttamaan niitä pelkän itsereflektion avulla. Jokainen tietoteoreetikko sanoo, että se, onko uskomus tietoa, riippuu osaltaan siitä, onko se tosi. Tavallisesti on niin, ettei kysymys, onko jokin uskomus tietoa, ratkea pelkästään sisäisen havainnon avulla, reflektoimalla kyseisen uskomuksen sisältöä. Kaikki tietoteoreetikot ovat siis tietyssä mitassa eksternalisteja eksternalisteja totuuden suhteen. Mutta perinteisesti tietoteoreetikot ovat ajatelleet, että totuus on tiedon ainoa eksternaalinen, ulkoinen, osatekijä, ja että kaikkien muiden tiedon välttämättömien ehtojen kohdalla kysymys, toteutuuko kyseinen ehto, ratkeaa introspektion, sisäisen havainnon avulla. Goldman on esimerkki filosofista, joka hylkää tämän perinteisen käsityksen. Hänen mukaansa kysymys, onko uskomus tietoa, ratkeaa sellaisten seikkojen nojalla (kuinka uskomus on syntynyt, kuinka luotettavan prosessin tuloksena se on syntynyt), jotka eivät ole
tavoitettavissa sisäisen havainnon tai introspektion avulla. Uskomuksen synnyttäneet prosessit ja niiden luotettavuus ovat seikkoja, joista episteemisen agentin itsensä ei tarvitse olla millään tavalla tietoinen. Internalismin ja eksternalismin välinen erottelu on keskeinen kun siirrymme tarkastelemaan episteemistä l. tiedollista oikeutusta. V Tiedollinen oikeutus Perinteinen tietoteoria... on ollut useimmiten internalistista tai egosentristä. Tämän näkökulman mukaan tietoteorian tehtävänä on doksastisen [uskomuksien muodostamiseen liittyvän] periaatteen tai menetelmän kehittäminen sisältä käsin, lähtemällä liikkeelle omasta yksilön näkökulmastamme. Kantin puhetapaa lainatakseni doksastisen periaate ei saa olla heteronominen tai ulkoapäin saneltu. Sen on oltava autonominen eli laki, jonka voimme säätää itse itsellemme ja joka meillä on perusteet säätää itsellemme. Se että doksastinen periaate on objektiivisesti tarkasteltuna optimaalinen ei tämän näkemyksen mukaan tee siitä oikeaa. Doksastinen periaate voi olla oikea vain jos se voidaan julistää päteväksi sisältä käsin. (Alvin Goldman: The Internalist Conception of Justification ) Eksternalismi kiistää, että tiedon subjektilla on oltava etuoikeutettu pääsy uskomustensa oikeuttajiin. Eksternalistin mukaan uskomus on oikeutettu, jos se perustuu sellaiseen doksastiseen periaatteeseen, joka tosiasiallisesti täyttää tietyt objektiiviset tai kolmannen persoonan näkökulman sanelemat kriteerit, riippumatta siitä, millaiset perusteet subjektilla itsellään on kyseiselle uskomukselle. Uskomus on siis oikeutettu, jos se ulkoapäin, kolmannen persoonan näkökulmasta, tarkasteltuna täyttää tietyt kriteerit. Reliabilismi oikeutusteoriana Edellä on tarkasteltu reliabilismia tietoteoriana, siis teoriana, joka pyrkii ymmärtämään sitä mitä tieto on vetoamatta oikeutuksen käsitteeseen. Nykyään on kuitenkin tavallista tarkastella reliabilismia teoriana tiedollisesta oikeuttamisesta. Tällaisen teorian parhaiten tunnettu
edustaja on Alvin Goldman. Oikeutusreliabilismi (1. versio) S:n uskomus että p on oikeutettu jos ja vain jos p on luotettavan kognitiivisen prosessin tuottama. Näin ymmärretty prosessireliabilismi on altis vastaväitteelle, jota voimme kutsua kumoavan evidenssin vastaväitteeksi. Se kuvaa uskomuksen, joka on luotettavan kognitiivisen prosessin synnyttämä, mutta joka ei ole oikeutettu, koska S:llä on perusteet pitää sitä epäluotettavan kognitiivisen prosessin tuottamana. Kuvitellaan esimerkiksi, että Reino kärsii näennäisistä muistihäiriöistä ja menee sen vuoksi tunnetun neurofysiologin vastaanotolle. Neurofysiologi, joka on alansa johtavia auktoriteetteja, kertoo Reinolle, että hänen lapsuusmuistonsa on hyvin epäluotettavia. Kuvitellaan edelleen, että vaikka Reinon lapsuusmuistot itse asiassa ovat hyvin luotettavia, hän on täysin oikeutettu uskomaan neurofysiologin päinvastaiseen väitteeseen. Neurofysiologin väite kumoaa Reinon lapsuusmuistot luotettavana oikeutuksen lähteenä, ja siksi Reinon lapsuusmuistot eivät ole oikeutettuja. Prosessireliabilismin ensimmäinen versio kuitenkin sanoo, että ne ovat oikeutettuja, koska ne ovat luotettavan kognitiivisen prosessin tuottamia. Goldmanin vastaus: se onko uskomus oikeutettu vai ei, ei riipu ainoastaan siitä, millaisen kognitiivisen prosessin avulla se on tosiasiallisesti tuottanut, vaan myös siitä, millaisia kognitiivisia prosesseja sen tuottamiseksi voitaisiin ja pitäisi käyttää: Oikeutusreliabilismi (lopullinen versio) S:n uskomus että p on oikeutettu jos ja vain jos (i) p on luotettavan kognitiivisen prosessin KP 1 tuottama; (ii) S:llä ei ole käytettävissään vaihtoehtoista kognitiivista prosessia KP 2, joka on sellainen, että jos S olisi käyttänyt sitä KP 1 :n lisäksi, S ei olisi muodostanut uskomusta p. Eli yksinkertaisemmin sanottuna S:n uskomus että p on oikeutettu jos ja vain jos se on luotettavan prosessin tuottama, eikä S:n kognitiivinen tila kumoa sitä. Kuvitellaan
esimerkiksi, että Reino jättää huomiotta neurofysiologin arvion tilastaan ja pitäytyy itsepintaisesti lapsuusmuistoihinsa. Voimme sanoa, että Reino käyttää hallussaan olevaa evidenssiä väärin, ja jos hän käyttäisi evidenssiä oikein, silloin hän käyttäisi luotettavaa menetelmää. Jos hän olisi käyttänyt ko. menetelmää, hän olisi hylännyt lapsuusmuistonsa. Taas tapaamme ilkeän demonin... Vakavimman haasteen oikeutusreliabismille muodostavat tapaukset, joista näyttäisi seuraavan, ettei uskomuksen synnyttäneen ja sitä ylläpitävän prosessin luotettavuus ole oikeutuksen välttämätön ehto. Kuvitellaan, että olet joutunut ilkeän demonin uhriksi. Kaikki havaintouskomuksesi ovat epätosia, koska ilkeä demoni puuttuu näköaistimuksiisi. Uskot, että sinua ympäröi aivan tavallinen ulkomaailma, vaikka tosiasiallisesti mitään tavallista ulkomaailmaa ei ole olemassakaan. Kuvitellaan edelleen että sinulla kaksoisolento (tai kuvittele itsesi toiseen mahdolliseen maailmaan ), jolla on fenomenologisesti täsmälleen identtiset kokemuksen kuin sinulla. Sinun ja kaksoisolentosi kokemukset ovat siis kokemuksina täsmälleen toistensa kaltaisia. Mutta sinun ja kaksoisolentosi välillä on eräs olennainen ero. Sinun kokemuksesi ovat ilkeä demonin tuottamia, kun taas kaksoisolentosi elää normaalissa maailmassa. Jos seuraamme reliabilistia, meidän on sanottava, että sinun uskomuksesi ovat epäluotettavan prosessin synnyttämiä (ne ovat kaikki epätosia), kun taas kaksoisolentosi uskomukset ovat luotettavien kognitiivisten prosessien synnyttämiä. Mutta reliabilistin mukaan tästä seuraa, että sinun uskomuksesi eivät ole oikeutettuja, kun taas kaksoisolentosi uskomukset ovat oikeutettuja. Intuitiivisesti me olisimme kuitenkin taipuvaisia sanomaan, että sinun ja kaksoisolentosi uskomukset ovat edellä kuvatussa tilanteessa täsmälleen yhtä oikeutettuja. Internalistiset oikeutusteoriat Tiedollinen oikeutus on erotettava moraalisesta ja prudentiaalisesta oikeutuksesta.vaikka en olisikaan tiedollisesti oikeutettu uskomaan, että p, uskomukseni että p voi olla moraalisesti ja/tai prudentiaalisesti oikeutettu. Kun olemme kiinnostuneet tiedollisesta oikeuttamisesta, olemme kiinnostuneet niiden totuudesta.
Internalistisen oikeutusteorian lähtökohtana on ensimmäisen persoonan näkökulma (vrt. yllä Goldman-lainaus). Internalistinen oikeutusteoria on luonnollista artikuloida deontologisen oikeutuskäsityksen mukaan, viittaamalla sellaisiin deontologisiin käsitteisiin kuin pakollinen, sallittu ja kielletty : S on oikeutettu uskomaan että p jos ja vain jos S:n on sallittua uskoa, että p, ts. ei ole niin, että S:n pitäisi olla uskomatta että p, ts. S:llä ei ole velvollisuutta olla uskomatta että p. 1) Episteemisen agentin, S, toiminnan päämääränä on totuus; hänen päämääränsä on uskoa siihen, mikä on totta, ja olla uskomatta siihen, mikä on epätotta. 2) Tämän päämäärän tavoittelu asettaa S:lle tiettyjä velvollisuuksia episteemisiä velvollisuuksia. S:n velvollisuus on uskoa, niin kuin järki häntä ohjaa (Locke) tai uskoa evidenssin perusteella. Internalististen oikeutusteorioiden perinteinen lähtökohta on ollut seuraava regressioargumentti. Oikeutusta on perinteisesti ajateltu eräänlaisena argumenttina. Uskomuksen p oikeutus on deduktiivinen tai induktiivinen (välttämättä tai todennäköisesti totuuden säilyttävä) argumentti, jonka johtopäätöksen muodostaa uskomus p ja jonka premissit ovat muita uskomuksia: P 1 P 2... P n JP (= p) Tässä argumentissa premissit P 1 - P n ovat evidenssiä johtopäätöksen, siis uskomuksen p puolesta. Evidenssi voi olla luonteeltaan deduktiivista (johtopäätös seuraa loogisesti premisseistä) tai induktiivista (premissit tekevät johtopäätöksestä todennäköisesti toden). Se miten hyvää evidenssiä tällainen argumentti on uskomuksen p puolesta, riippuu osaltaan siitä,
miten hyvin perusteltuja premissit ovat. Eli jokaisen premissin kohdalla joudumme kysymään sen itsensä oikeutusta. Meillä on nyt ilmeisesti kolme mahdollisuutta: 1) Premissit ovat vailla oikeutusta; 2) Premissien oikeutus perustuu muihin uskomuksiin R 1 - R n 3) Premissit ovat itsessään oikeutettuja. Ensimmäinen vaihtoehto on ilmiselvästi huono. Toisen vaihtoehdon ongelma on se, että sama kysymys toistuu uskomusten R 1 - R n kohdalla. Tämä näyttää johtavan perustein äärettömään regressioon, siis perusteiden perusteiden... perusteiden... perusteisiin, jotka vaativat perusteita jne. loputtomiin. Tämäkään ei vaikuta hyvältä vaihtoehdolta. Jäljelle jää siis kolmas vaihtoehto: uskomuksen oikeutus perustuu viime kädessä perususkomuksiin, jotka ovat itsessään oikeutettuja (havainto, rationaalinen oivallus). Tämä regressioargumentti on perinteinen argumentti fundamentalistisen oikeutusteorian puolesta: ollakseen oiketettuja uskomukset vaativat perustusta eli fundamenttia. Toinen mahdollisuus on koherentismi. Koherentistisen oikeutusteorian mukaan tiedollisessa oikeutuksessa on kyse siitä, kuinka hyvin uskomukset ovat keskenään yhteensopivia uskomusjärjestelmän sisäinen koherenssi. Eräs mahdollisuus on yhdistää fundamentalismi ja koherentismi. Tällainen teoria sanoisi, että fundamentalismi on teoria lokaalisesta oikeuttamisesta, koherentismi puolestaan teoria globaalista oikeuttamisesta.