Sisällys. T a l o u Y h t e i s k u n t a 4 / 2010. Heikki Taimio Pääkirjoitus... 3

s& T a l o u Y h t e i s k u n t a Sisällys 4 / 2010 38. vuosikerta 4 numeroa vuodessa Julkaisija: Palkansaajien tutkimuslaitos Pitkänsillanranta 3 A (6. krs) 00530 Helsinki P. 09 2535 7330 Fax: 09 2535 7332 www.labour.fi Toimitus: Päätoimittaja Reija Lilja Toimittaja Heikki Taimio P. 09 2535 7349 Heikki.Taimio@labour.fi Taitto ja tilaukset: Irmeli Honka P. 09 2535 7338 Irmeli.Honka@labour.fi Toimitusneuvosto: Tuomas Harpf Pekka Immeli Harri Järvinen Olli Koski Marja-Liisa Rajakangas Jari Vettenranta Tilaushinnat: Vuosikerta 22,00 Irtonumero 7,00 Painopaikka: Kirjapaino Jaarli Oy Valokuvaus: Maarit Kytöharju Kansi: Markku Böök Kannen kuvat: Markku Niemi ISSN 1236 7206 Heikki Taimio Pääkirjoitus... 3 Ilpo Suoniemi, Hannu Tanninen ja Matti Tuomala Julkinen palvelutarjonta, tulonjako ja työllisyys... 4 Matti Sarvimäki Vievätkö maahanmuuttajat kantaväestön työpaikat?... 10 Pertti Koistinen Kenelle kellot soivat talouskriisin voittajat ja häviäjät... 16 Kolumni Pekka Tsupari, Suomi suomalaisten silmin... 22 Jaakko Kiander Selviävätkö euromaat velkakriisistään?... 24 Ilkka Kajaste Euroalueen talouskriisi ja talouspolitiikan koordinaatio... 29 Esa Reunanen ja Anna Simola Finanssikriisi journalismissa... 36 Jan Otto Andersson Degrowth hallittu talouslasku... 42 Kirjat, Timo Soukola Liaquat Ahamed: Lords of finance. The bankers who broke the world... 50 Heikki Taimio Mihin suuntaan hyvinvointivaltio on menossa? Tutkimusprofessori Olli Kankaan haastattelu... 52 Suhdanteet... 64 2 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

Taloudesta lankeaa lasku 10 24 52 Lehtemme numerossa 1/2009 arvioin taloustieteen Nobelin palkinnon juuri voittaneen Paul Krugmanin tuoreen kirjan, joka ilmestyi vuotta myöhemmin suomeksi nimellä Lama - talouskriisin syyt, seuraukset ja korjauskeinot. Sen perussanoma oli, ettei talouskriisejä pidä yrittää hoitaa keinoilla, jotka ruokkivat lamaa. Vähän siitä on opittu. Kreikalle, Irlannille ja varmaan pian myös Portugalille on saneltu tukiehdot, jotka syventävät näiden maiden ahdinkoa entisestään. Esimerkiksi Irlannin tukipaketin korko on korkea, ja sen odotetaan maksavan takaisin lainansa, joka on kooltaan miltei puolet sen bruttokansantuotteesta. Irlannilta edellytetään siis valtavaa ponnistusta: sen olisi leikattava julkisia menoja ja kiristettävä verotusta saadakseen julkisen taloutensa kyllin ylijäämäiseksi, jotta se voisi maksaa velkansa korot ja lyhennykset. Tällainen finanssipolitiikan raju kiristäminen tietenkin ruokkii lamaa. Kyseessä eivät olekaan näiden maiden tukipaketit vaan muiden maiden pankkien pelastusohjelmat. Pelkästään Saksan, Ranskan ja Ison-Britannian pankeilla on näistä maista saatavia niin monta sataa miljardia euroa, että niille voisi koitua merkittäviä luottotappioita, jotka niiden olisi kuitattava omista pääomistaan. Vakavaraisuutensa säilyttääkseen ne tarvitsisivat lisää pääomia, tai muuten niiden olisi supistettava antolainaustaan rajusti, jolloin seurauksena olisi laman leviäminen kaikkialle Eurooppaan. Pahoin velkaantuneet EU-maat, kuin myös Japani ja Yhdysvallat kärvistelevät jatkossakin jollei suorastaan hallitsemattomassa talouslaskussa niin ainakin kituliaassa kasvussa. Puhutaan jopa menetetystä vuosikymmenestä. Idän nousevien talouksien vahvasta kasvusta nauttivat Saksan ja Suomen kaltaiset vientimaat puolestaan pärjäävät hyvin ainakin toistaiseksi. Nykymenolla on kuitenkin täysin selvää, ettei maapallo kestä Kiinan, Intian ja muiden nousevien talouksien pyrkimyksiä saavuttaa länsimainen elintaso. Jollei teknologinen kehitys vauhditu vielä huimasti, edessä on ilmastoon, ympäristöön ja raaka-aineisiin liittyvä kriisi ja talouslasku. Heikki Taimio TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

Julkinen palvelutarjonta, tulonjako ja työllisyys Ilpo Suoniemi Erikoistutkija Palkansaajien tutkimuslaitos ilpo.suoniemi@labour.fi Hannu Tanninen Lehtori Itä-Suomen yliopisto hannu.tanninen@uef.fi Matti Tuomala Professori Tampereen yliopisto matti.tuomala@uta.fi Julkisten palvelujen tuotannolla voidaan edistää työllisyyttä ja pienentää tuloeroja tehokkaammin kuin jos vastaava verorahoitus käytettäisiin tulonsiirtoihin. Menneisyyden opetuksilla on taipumus unohtua. Tämän huolen esitti jo 1950-luvulla John Kenneth Galbraith pohtiessaan kirjassaan The Great Crash 1929 syitä, miksi USA:n finanssikriisi muuntui 1930-luvun lamaksi. Vääristynyttä tulonjakoa Galbraith (1975) [1955] piti yhtenä 4 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

Matti Tuomala (vas.) Hannu Tanninen ja Ilpo Suoniemi kannattavat pohjoismaista hyvinvointivaltiomallia, johon liittyy laaja julkinen palvelutuotanto. tärkeimmistä syistä talouden lamaan. Galbraithin mukaan suurista tuloeroista seuraa, että talous on liian riippuvainen korkeasta investointiasteesta ja ylellisyyshyödykkeiden kulutuksesta. Toisen merkittävän modernin kapitalismin kriitikon Hyman P. Minskyn (2008) [1986] mukaan kapitalistinen talous on sisäisesti tasapainoton, sillä se synnyttää epävakautta, taloudellista eriarvoisuutta ja tehottomuutta. Hän kiinnitti ensisijaisesti huomiota kapitalistisen talouden investointi- ja rahoitusmekanismien tuottamiin sisäsyntyisiin epätasapainottaviin voimiin. Koska vakaata talouskehitystä ei voi taata hallinnollisin toimenpitein, on Minskyn mukaan täystyöllisyyteen pyrittävä erityisen työllisyysstrategian keinoin. On erityisen mielenkiintoista, että Minsky (2008, 325) kritisoi investointien merkityksen ylikorostumista nykyisessä kasvuorientoituneessa ajattelussa. Yksityisten investointien korostaminen johtaa epätasaisempaan tulonjakoon, tehottomien tuotantotapojen käyttöönottoon ja lopulta taloudellisen toiminnan epävakauden lisääntymiseen. Glyn (2006) puolestaan huomauttaa, että nykyinen osakkeenomistajien etua korostava suuntaus on johtanut toimipaikkojen sulkemispäätösten lisäksi toimintojen jatkuvaan sa- neeraukseen, jossa kustannusten karsinnan myötä lisääntynyt tehokkuus on nostanut yritysten voitot ennätyskorkeiksi. Tällaisen rakenteellisen sopeuttamisen ja investointikeskeisen talouskasvun ongelmaksi nousee sen heikko työllistävyys (ks. esim. Groshen ja Potter 2003). Minskyn (2008, 343) mielestä olisi järkevämpää ottaa kasvuhakuisuuden sijasta työllisyys politiikan päätavoitteeksi, sillä täystyöllisyys johtaa vääjäämättä myös talouskasvuun. Julkisilla työllisyysohjelmilla voidaan turvata täystyöllisyys, sillä vain julkisella sektorilla on kyky ylläpitää täysin tarjontaan mukautuvaa työn kysyntää. Työllisyys tulisi kuitenkin järjestää siten, ettei se johda epävakauteen, inflaatioon eikä työttömyyteen. Kuten tunnettua, sekä laaja julkinen sektori että julkisen sektorin työllisyys ovat nykymaailmassa huonossa huudossa. Huomion kiinnittäminen kasvuun ja tuottavuuden parantamiseen näyttää olevan Suomessakin keskeinen näkökulma pohdittaessa selviytymistä nykyisestä finanssikriisistä. Esimerkiksi Kasvutyöryhmä (2010) suosittelee sekä julkisen sektorin tuotannon tuomista markkinatoiminnan piiriin että tarvittaessa antamalla julkiset palvelut muiden tuotettavaksi keinona edistää tuottavuutta ja siten kasvua. Taloudellista kasvun empiiristä tutkimusta käsittelevän kirjallisuuden perusteella ei kuitenkaan voida tehdä kovinkaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä julkisen talouden ja kasvun välisestä yhteydestä (ks. esim. Atkinson 1999 tai Nijkamp ja Poot 2006). Ehkä selkein viesti alan kirjallisuudesta on, että maiden väliseen vertailuun perustuvan empiirisen tutkimuksen avulla tuskin saavutetaan lopullisia ja luotettavia vastauksia. Julkisen sektorin kasvuvaikutusten pohdiskelun sijasta olisikin syytä pohtia Minskyn tapaan julkisen sektorin roolia täystyöllisyyden saavuttamisessa. Julkinen sektori ja työllisyys Pohjoismaiseen malliin kuuluu olennaisena tekijänä laaja ja universaali, kaikille suunnattu julkisten hyvinvointipalveluiden tarjonta. Tarjonta perustuu pääosin julkiseen tuotantoon, joka näkyy julkisen sektorin korkeana työllisyysasteena (kuvio 1). Tämä on yksi tärkeimmistä pohjoismaisen hyvinvointivaltion ominaispiirteistä. Hyvällä tahdolla pohjoismaisen hyvinvointivaltion voi katsoa Minskyn kuvaamaksi työllisyysohjelmaksi, mutta tarjoamme jäljempänä myös toisen kenties uskottavamman selityksen. Toinen pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin maille tyypillinen piirre on ollut suhteellisen tasainen tulonjako (ku- TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010 5

Kuvio 1. Julkisen sektorin työllisten prosenttiosuus kaikista työllisistä keskimäärin vuosina 2005 2009. 5 0 kun palveluiden tuottajille annetaan kannustimet kehittää toimintaansa. Valinnanmahdollisuus voidaan toteuttaa esimerkiksi palveluseteleiden avulla. Myös tilaaja-tuottaja -mallisen palvelutuotannon käyttöönottoa on edistettävä. 25 20 15 10 5 NOR SWE DEN FIN FRA CAN HUN ICE UK BEL SLO CZE POL ITA USA LUX TUR SPA POR NZ AUS IRE AUT GRE KOR NET GER MEX JAP 1 Tarkastelemme OECD:n tulonjakoaineistosta verojen ja tulonsiirtojen jälkeisistä eli käytettävissä olevista tuloista laskettuja Gini-kertoimia. Määrittelyistä tarkemmin ks. OECD (2008). Sekä julkisen sektorin työllisyys että tulonjakoaineisto on hankittu sivustolta http://stats.oecd.org/ index.aspx. Gini-kerroin on tuloerojen mittari, joka saa arvon 0, kun tuloeroja ei ole lainkaan, ja se kasvaa niiden mukana. Sen maksimiarvo on 1 (tai 100 %). vio 2). 1 Viimeaikainen kehitys ei kuitenkaan ole ollut Pohjoismaita eikä varsinkaan Suomea mairittelevaa. Vielä 1980-luvun lopussa Suomi oli kaikkein tasaisimman tulonjaon maa (Atkinson ym. 1995). Sitä vastoin 1990-luvun puolivälin jälkeen tuloerojen kasvu on ollut erityisen nopeaa Suomessa, Norjassa ja Ruotsissa (OECD 2008). Vaikka pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli on osoittanut vahvuutensa kansainvälisessä vertailussa, siihen on kohdistunut sekä poliittisia että taloudellisia paineita (ks. esim. Atkinson 1999). Edellä mainitun väitteen julkisen sektorin talouskasvua heikentävästä vaikutuksesta on viimeaikaisessa keskustelussa korvannut huoli suuresta kestävyysvajeesta (ks. esim. Kasvutyöryhmä 2010, 13). Suomessakin on lisääntyvässä määrin tehty hyvinvointivaltiomallin asteittaista purkamistyötä pienentämällä julkisen sektorin (tuotanto)vastuuta, siirtämällä palveluja markkinoiden piiriin sekä siirtämällä vastuuta yhä enenevässä määrin yksilöille itselleen (ks. Eronen ym. 2010). Kasvutyöryhmän (2010, 27) suositukset kuvaavat hyvin ajalle tyypillistä näkökulmaa, jossa kansalaisille on annettava nykyistä enemmän valintamahdollisuuksia muun muassa julkisen terveydenhoidon ja hoivapalveluiden osalta. Tämä lisää alan tehokkuutta ja kilpailullisuutta, Pohjoismainen malli ja palvelutarjonta Jos markkinat tuottaisivat hyvinvointipalvelut niin paljon paremmin, niin miksi hyvinvointivaltiomalliratkaisut meillä ja maailmalla eivät pääsääntöisesti perustu markkinoihin? Lienee sittenkin hedelmällisempää pohtia, miksi julkiseen palvelutuotantoon ja korkeaan verotukseen pohjautuva pohjoismainen malli on tuottanut myös tehokkuusmielessä kilpailukykyisen tuleman. On esitetty perusteluja, että laajan julkisen palvelutarjonnan avulla voidaan ensinnäkin lieventää vero- ja tulonsiirtopolitiikan kannustinongelmia, toiseksi näin voidaan välttyä yksityisten vakuutusmarkkinoiden informaatio-ongelmilta, ja lisäksi palvelutuotantoon liittyvällä korkealla julkisella työllisyydellä voidaan edistää myös työllisyyspoliittisia tavoitteita ja vaikuttaa välillisesti uu- Kuvio 2. Gini-kerroin vuoden 2005 tienoilla, verojen ja tulonsiirtojen jälkeiset tulot. 40 8 6 4 2 0 28 26 24 22 20 DEN SWE AUT BEL NET FIN SWI FRA NOR AUS GER CAN JAP GRE SPA IRE NZ UK ITA USA POR 6 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

Laajalla julkisella palvelutarjonnalla voidaan saavuttaa monia etuja verrattuna vero- ja tulonsiirtopolitiikkaan ja yksityisiin palveluihin. delleenjakoon (Tuomala 2009; Suoniemi ym. 2003). Palautamme tässä mieleen ja täydennämme näitä aiempia perusteluja. Useimpien hyödykkeiden osalta kuluttajan vapaan valintaoikeuden tuottamat edut ylittävät mahdolliset julkiseen tarjontaan liittyvät hyötynäkökohdat. Julkinen valta ei juuri missään maassa tarjoa kansalaisille sellaisia tavaroita kuin kodinkoneet ja viihde elektroniikka tai palveluita kuten tukanleikkuu ja ravintolapalvelut. Luontaismuotoisen tulonsiirtopolitiikan välineinä käytettävillä hyödykkeillä pitääkin olla sopivia ominaisuuksia: (i) Ne ovat palveluita, joita niiden saajan on hankalaa, käytännössä jopa mahdotonta myydä tai siirtää edelleen, esimerkkeinä päivä- tai sairaanhoitopaikat. (ii) Julkisesti tarjottujen hyvinvointipalveluiden käyttö usein edistää työn tarjontaa ja korvaa oman vapaa-ajan käyttöä tai kotityötä. Esimerkiksi lasten päivähoito mahdollistaa vanhempien osallistumisen työmarkkinoille. Näin voidaan väljentää tuloverotukseen ja rahatukeen perustuvan tulonsiirtopolitiikan kannustinrajoitteita (Blomquist ja Christiansen 1995, 1998). Lisäksi ne vaikuttavat välittömämmin kuin muut hyödykkeet ihmisten kykyyn ja mahdollisuuteen toimia yhteiskunnassa. 2 (iii) Ne tuotetaan työvaltaisesti. Pohjoismaissa hyvinvointipalveluiden laajasta julkisesta tuotannosta seuraa julkisen sektorin korkea työvoimaosuus ja monopsoniasema työmarkkinoilla. 3 Näin voidaan vaikuttaa ihmisten ansaintakykyyn ja vähentää suorien tulonsiirtojen tarvetta. Samalla on voitu suosia naisten osallistumista työmarkkinoille. Julkinen palvelutarjonta on joko maksutonta tai maksu on nimellinen eikä liity palvelun tuotantokustannuksiin. Luontaismuotoisen hyödyketuen käyttöä rahatuen (tulonsiirtojen) rinnalla voidaan perustella normatiivisen analyysin avulla, jossa etsitään optimaalista tapaa toteuttaa hyvinvoinnin uudelleenjakoa vero- ja tulonsiirtopolitiikan avulla (Mirrlees 1971). Pelkkä rahaan perustuva uudelleenjako johtaa kannustinongelmiin ja rajoittaa mahdollisuuksia hyvinvoinnin uudelleenjakoon. 4 Verotus ja rahassa tapahtuvat tulonsiirrot houkuttelevat ansaitsemiskyvyltään parempia kansalaisia vähentämään työn tarjontaa, ts. lisäämään vapaa-ajan käyttöä. Korvaamalla osa tulonsiirrosta vapaa-aikaa korvaavalla palvelulla pystytään verotuksen ja rahatuen aiheuttamia houkutuksia torjumaan. Tätä kautta voidaan vähentää tulonsiirtoihin ja verotukseen perustuvan (uude lleen)jakopolitiikan tehokkuustappioita (ks. tarkemmin Blomquist ja Christiansen 1995, 1998; Currie ja Gahvari 2008). Selvimmät esimerkit vapaa aikaa korvaavista palveluista ovat lasten päivähoito, varhaiskasvatus, peruskoulutus ja vanhusten hoiva. Terveydenhoidossa työkyvyn ylläpito, so. työtapaturmien ja työperäisten sairauksien hoito edistävät työn tarjontaa, sekä välittömästi että välillisesti ammatin- ja toimialanvalinnan kautta. Jälkimmäinen mahdollisuus syntyy siitä, että kattavan julkisen tarjonnan vaihtoehtona on yksityinen sairausvakuutus, jonka riskisidonnaiseen maksutasoon vaikuttavat ammatti, toimiala ja muut työn tarjontapäätökseen ammatinvalinnan kautta vaikuttavat seikat. Tällöin yksilökohtaiset maksut ehkäisevät esimerkiksi korkean tapaturmariskin aloille hakeutumista. Voitaisiinko julkinen tarjonta korvata käyttämällä vastaavien yksityisten palveluiden hintasubventioita, esimerkiksi Kela-korvauksin ja palveluseteleiden käy- 2 Dasgupta (1986) nimeää positiivisten vapauksien hyödykkeiksi sellaiset hyödykkeet, joiden riittävä saanti ei saisi riippua ihmisten maksukyvystä. Kansaneläkkeen ja julkisen terveydenhoidon avulla kaikille taataan pääsy eläke- ja sairausvakuutusten piiriin. Terveys ja koulutuspalveluiden ohella Dasgupta sisällyttää luetteloonsa riittävän ravinnon, vaatetuksen, asunnon ja oikeuspalvelut. Yhteiskunnallistamalla ne hyödykkeet, jotka takaavat perustarpeiden tyydyttämisen, vaikutetaan suoraan ihmisen kykyyn ja mahdollisuuteen olla toimiva ja päätöksiin kykenevä yksilö. Vrt. Senin (1985) esittämät ajatukset ja Tobinin (1970) hyödykekohtainen egalitarismi. 3 Työmarkkinoiden joillakin osilla, esimerkiksi sosiaalityöntekijöiden ja opettajien kohdalla julkinen sektori kokonaisuudessaan on monopsonin eli yksinostajan asemassa, joskin merkitystä voi olla silläkin, mitä eri kunnat ja kuntayhtymät työntekijöilleen tarjoavat. Emme ole ottaneet kantaa julkisen sektorin eri tasoihin ja jaon aiheuttamaan tehottomuuteen. 4 Keskeisenä elementtinä tässä Mirrleesin (1971) artikkelin käynnistämässä tutkimusperinteessä on informaatio ja sen puute. Verottajalla ei voi olla yksilötasoista tietoa henkilöiden veronmaksukyvystä, esimerkiksi kyvykkyydestä, olosuhteista ja tarpeista yms. tekijöistä. Ne ovat ainoastaan yksilön omassa tiedossa. Parasta, mitä julkinen valta voi tässä tilanteessa tehdä, on käyttää jotakin korviketta yllämainituille ominaisuuksille. Optimaalisen (uudelleen)jaon malleissa tällaisena korvikkeena on henkilön tulo, johon verotus ja saadut tulonsiirrot perustuvat. Koska yksilöt voivat manipuloida tulojaan vähentämällä ansaintaponnistuksiaan, he voivat vältellä verojen maksua ja ottaa vastaan järjestelmän tarjoamia tulonsiirtoja, vaikkei heidän luontainen ansaintakykynsä tähän oikeuttaisi. Tästä syystä pelkkä tulojen käyttö uudelleenjaon perusteena johtaa kannustinongelmiin. Jakojärjestelmän luomat kannustimet ja niistä seuraava omakohtainen valikoituminen verojen maksun ja tulonsiirtojen vastaanottamisen osalta rajoittavat mahdollisuuksia hyvinvoinnin uudelleenjakoon. Nämä valikoitumisrajoitteet ovat optimaalisen järjestelmän reunaehtoja, jotka on otettava huomioon politiikkaa suunniteltaessa. Jotta jakopolitiikalle asetettu tehokkuusvaatimus saataisiin toteutettua, on samalla pidettävä huoli ansaintakyvyltään parempien yksilöiden kannustimista työskennellä ahkerasti, ks. tarkemmin Tuomala (2009) luku 10.2. TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010 7

Investointeihin ja tuottavuuteen perustuva kasvupolitiikka ei työllistä yhtä hyvin kuin julkisen sektorin työllisyysohjelmat. töllä? Blomquist ja Christiansen (1995, 1998) ovat osoittaneet, että pelkkä hintasubvention käyttö ei ole riittävää, vaan julkinen palvelutarjonta on aina osa tehokasta uudelleenjakopolitiikkaa. Sitä vastoin hyvinvointia lisäävä vaikutus saadaan vapaa-aikaa korvaavissa palveluissa aikaan asettamalla julkinen tarjonta riittävän korkealle tasolle. Uudelleenjaon kannalta tehokkaalle tasolle asetettu palvelu johtaa osalle sen käyttäjistä jopa liikatarjontaan, jota tulkitaan julkisen palvelun laatuna (Blomquist ja Christiansen 1995, 1998). Tätä voisi vastata tilanne, jossa lasten kokopäivähoidon laatutaso on niin korkea, että monet vanhemmat olisivat halukkaita itse hoitamaan lapsensa ja vaihtamaan päivähoidon sen kustannuksia alempaan kotihoidon tukeen, jos tällaista tarjottaisiin. Näiltä osin tehokas työn tarjontaan kannustava uudelleenjakopolitiikka, johon ei kuulu kotihoidon tukea, on ristiriidassa kokonaisuudesta irrotettujen yksilöllisten valintojen kanssa. Edellä perustelimme julkista palvelutarjontaa mahdollisuutena väljentää korkeaan marginaaliveroon liittyvää valikoitumisrajoitetta. Pääsääntöisesti tutkimuskirjallisuudessa verotusta ja sen aiheuttamia tehokkuustappioita, esimerkiksi työn tarjonnan vähenemistä, tarkastellaan erillään julkisesta menotaloudesta. Tämä johtaa harhaan ja vaikeuttaa maiden välisiä vertailuja, jos käytetään samaa työn tarjonnan (verotettavan tulon) joustoarviota 5 Kansantalouden tilinpidon mukaan saadut yksilölliset luontaismuotoiset sosiaaliset etuudet, jotka muodostuvat pääosin julkisista hyvinvointipalveluista, ovat Suomessa noin neljännes ja kotitalouksien kulutusmenot kolme neljäsosaa näistä yhteenlasketusta kotitalouksien todellisesta yksilöllisestä kulutuksesta. rajaveroasteen suhteen, vaikka mailla on eritasoiset julkiset palvelut (esimerkkinä tästä on Feldstein 1995, 1999). Jos kahdella vertailtavalla maalla on kullakin tulotasolla samat rajaveroasteet, niin työn tarjonta ja verotettava tulo on suurempaa siinä maassa, jossa työn tarjontaa tukeva julkinen palvelutarjonta on laajempaa. Julkinen palvelutarjonta rahoitetaan verotuksella. Tästä syystä tehokkuussyyt edellyttävät laajan julkisen palvelutarjonnan maissa korkeampia rajaveroasteita kuin maissa, joissa vastaavat palvelut hankitaan markkinoilta yksityisin ostoin. 5 Rajaveroasteen voidaan nähdä samalla sisältävän maksun niistä julkisesti tarjotuista hyödykkeistä, joiden käyttö kytkeytyy yksilötasolla työnteon määrään. Näin rajaveroaste jäljittelee markkinahintaa ja paljastaa tietoa sekä lisätyötunnin todellisesta yhteiskunnallisesta rajakustannuksesta että palvelun maksuhalukkuudesta vähentäen palvelutarjonnan ja tuloverotuksen erikseen aiheuttamia vääristymiä (Blomquist ym. 2009, 2010). Tällä tavalla laaja julkinen palvelutarjonta voi selittää pohjoismaista korkean taloudellisen suorituskyvyn ja korkeiden nimellisten rajaveroasteiden yhdistelmää (ks. myös Rogerson 2007). Koska naisten työn tarjonnan katsotaan olevan erityisen joustavaa taloudellisten kannustimien suhteen, Blomquist ym. (2009, 2010) arvioivat teoriamallin empiiristä merkitystä suhteuttamalla työn tarjontaan liittyvien julkisten palveluiden määrää ja keskimääräisiä tuotantokustannuksia rajaveroasteisiin ja vertaamalla eri-ikäisten naisten työhön osallistumisasteita Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. He päättelevät, että Ruotsin julkinen palvelutarjonta alentaa merkittävästi efektiivisiä marginaaliveroasteita, joissa on otettu huomioon palveluiden maksut, vastaavista nimellisistä ja Yhdysvaltojen arvoista ja että vaikutus on taloudellisesti merkittävä (ks. tarkemmin Blomquist ym. 2010). Erityisesti naisten työn tarjontaan vaikuttavina palveluina he nostavat esiin lasten päivähoidon, vanhusten ja vammaisten hoivapalveluiden (50 65-vuotiaat naiset), varhaiskasvatuksen ja peruskoulutuksen. 6 Merkitystä on myös työkykyä ylläpitävällä ja työperäisten sairauksien ja työtapaturmien hoitoon liittyvällä terveyden- ja sairaanhoidolla sekä työhön liittyvillä julkisilla sosiaalivakuutusjärjestelmillä (työeläkkeet ja sairasvakuutus), jotka vähentävät yksityisten vakuutusten ja säästämisen tarvetta. Hyvinvointipalveluiden julkinen tarjonta ei välttämättä edellyttäisi, että julkinen sektori tuottaa palvelut itse. Julkinen sektori, Suomessa yleensä kunta, voi olla tilaaja ja rahoittaa palvelut, mutta tuotanto voidaan ulkoistaa. Suoniemi ym. (2003) käsittelivät julkisen palvelutuotannon ja pelkän palvelutarjonnan (rahoitus julkista, tuotanto yksityistä) välistä eroa hyvinvointipolitiikan kannalta. Tuotannon organisointiin liittyvät näkökohdat vaativat oman tarinansa, mutta palautamme mieleen mahdollisuuden vaikuttaa tulonjakoon välillisesti sekä palkkatason että työllisyyden kautta, joka antaa lisäperusteen korkealle julkiselle työllisyydelle. Monopsoniasemassa oleva julkinen sektori voi halutessaan työllistää enemmän niitä työntekijöitä, joiden suosiminen on jakopolitiikan ja tasa-arvon kannalta edullista. Samalla kasvaa suositun 6 Pirttilä ja Suoniemi (2010) ovat tehneet mikroekonometrista tutkimusta työn tarjonnan, kulutusrakenteen, julkisen palvelutarjonnan ja verotuksen välisistä kytkennöistä Suomessa käyttäen Tilastokeskuksen kulutustutkimuksen tietoja. Tulokset antavat tukea sille, että lasten päivähoidon julkisen tarjonnan avulla voidaan saada myönteinen vaikutus työn tarjontaan, joka on riippumaton tuloverotuksesta, vähentää tuloverotukseen liittyvää hyvinvointitappiota ja lisätä tulojen uudelleenjaon mahdollisuutta. 8 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

Työllistämällä julkisten palvelujen tuotantoon voidaan myös vähentää eriarvoisuutta. ryhmän työn kysyntä koko taloudessa, ja ryhmän palkat nousevat sekä yksityisellä että julkisella sektorilla. Maksamalla esimerkiksi alemman tuottavuuden työntekijöille korkeampaa palkkaa kuin mitä kustannusten minimointi edellyttää voi julkinen sektori kaventaa palkkaeroja ja näin lieventää vero- ja tulonsiirtopolitiikan kannustin- tai valikoitumisrajoitetta. Tätä kautta tarve fiskaaliselle, budjetin kautta tapahtuvalle, tulonjaolle pienenee (Pirttilä ja Tuomala 2002, 2005). Lopuksi Näkemykset siitä, mikä on julkisen toiminnan sopiva laajuus ja missä julkisen ja yksityisen toiminnan välinen luonnollinen rajalinja kulkee, ovat historian kuluessa vaihtuneet useasti (ks. myös Shleifer 1998). Pohdittaessa julkisen toiminnan tarkoituksenmukaista tasoa 2000-luvun Suomessa nostimme esiin omana aikanaan huomiotta jääneen suuren julkisen sektorin koon perusteen. Lisäksi muistutimme siitä, että pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin avulla näyttää olleen mahdollista lievittää tehokkuuden ja oikeudenmukaisuuden välistä ristiriitaa. Pohjoismaille on tyypillistä korkea työllisyysaste ja erityisesti korkea osuus työllisistä julkisen sektorin palveluksessa sekä suhteellisen tasainen tulonjako. Lopuksi tarjosimme modernin julkistalouden tutkimuksen näkökulman julkisten hyvinvointipalveluiden tarjontaan ja myös julkisen palvelutuotannon tarpeellisuuteen. Julkisten hyvinvointipalveluiden käyttö edistää usein työn tarjontaa ja korvaa oman vapaa-ajan käyttöä. Näin voidaan väljentää tuloverotukseen ja rahatukeen perustuvan tulonsiirtopolitiikan kannustinrajoitteita. Lisäksi niissä korkean rajaveroasteen maissa, joissa on laajaa työn tarjontaa tukevaa julkista palvelutarjontaa, voi verotus olla muita maita vähemmän työn tarjontapäätöksiä vääristävää. Voidaan myös esittää, että tällaisten palveluiden tarjontaan perustuva hyvinvointipolitiikka on suojatumpaa maiden väliseltä vero- ja muulta järjestelmäkilpailulta kuin pelkkiin tulonsiirtoihin perustuva politiikka. Pienet tuloerot ovat pohjoismaisen hyvinvointivaltion elinvoimaisuuden kannalta hyvin keskeinen tekijä. Jatkuessaan tuloerojen ja muun eriarvoisuuden kasvu vie pohjan pois pohjoismaiselta mallilta. Onko kriittinen piste jo Suomessa ylitetty? Kirjallisuus Atkinson, A.B. (1999), The Economic Consequences of Rolling Back the Welfare State, Cambridge MA: MIT Press. Atkinson, A.B. & Rainwater, L. & Smeeding, T.M. (1995), Income Distribution in OECD Countries; Evidence from the Luxembourg Income Study, Paris: OECD. Blomquist, S. & Christiansen, V. (1995), Public Provision of Private Poods as a Redistributive Device in an Optimum Income Tax Model, Scandinavian Journal of Economics, 97, 547 567. Blomquist, S. & Christiansen, V. (1998), Price Subsidies versus Public Provision, International Tax and Public Finance, 5, 283 306. Blomquist, S. & Christiansen, V. & Micheletto, L. (2009), Public Provision of Private Goods and Nondistortionary Marginal Tax Rates: Some Further Results, Uppsala University, Department of Economics Working Paper 2009:13. Blomquist, S. & Christiansen, V. & Micheletto, L. (2010), Public Provision of Private Goods and Nondistortionary Marginal Tax Rates, American Economic Journal: Economic Policy, 2, 1 27. Currie, J. & Gahvari, F. (2008), Transfers in Cash and In Kind: Theory Meets the Data, Journal of Economic Literature, 46, 333 383. Dasgupta, P. (1986), Positive Freedom, teoksessa Helm, D. (Ed.): The Economic Boarders of the State, Oxford: Clarendon Press. Eronen, A. & Londén, P. & Perälahti, A. & Siltaniemi, A. & Särkelä, R. (2010), Sosiaalibarometri 2010, Helsinki: Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto. Feldstein, M. (1995), The Effect of Marginal Tax Rates on Taxable Income: a Panel Study of the 1986 Tax Reform Act, Journal of Political Economy, 103, 551 572. Feldstein, M. (1999), Tax Avoidance and the Deadweight Loss of the Income Tax, Review of Economics and Statistics, 81, 674 680. Galbraith, J.K. (1955), The Great Crash 1929, London: Penguin Books. Glyn, A. (2006), Capitalism Unleashed, Oxford: Oxford University Press. Kasvutyöryhmä (2010), Suomi 2020 Tuumasta toimeen. Kasvutyöryhmän loppuraportti, Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 11/2010. Minsky, H. (2008), Stabilising the Unstable Economy, New York: McGraw-Hill. Mirrlees, J.A. (1971), An Exploration in the Theory of Optimal Income Taxation, Review of Economic Studies, 38, 175 208. Nijkamp, P. & Poot, J. (2004), Meta-analysis of the Effect of Fiscal Policies on Longrun Growth, European Journal of Political Economy, 20, 91 124. OECD (2008), Growing Unequal? Income Distribution and Poverty in OECD Countries, Paris: OECD. Pirttilä, J. & Suoniemi, I. (2010), Public Provision, Commodity Demand and Hours of Work: an Empirical Analysis, CESifo Working Paper Series 3000. Pirttilä, J. & Tuomala, M. (2002), Publicly Provided Private Goods and Redistribution: a General Equilibrium Analysis, Scandinavian Journal of Economics, 104, 173 188. Pirttilä, J. & Tuomala, M. (2005), Public versus Private Production Decisions: Redistribution and the Size of the Public Sector, FinanzArchiv, 61, 120 137. Rogerson, R. (2007), Taxation and Market Work: Is Scandinavia an Outlier? Economic Theory, 32, 59 85. Sen, A. (1985), Commodities and Capabilities, Amsterdam: North-Holland. Shleifer A. (1998), State versus Private Ownership, Journal of Economic Perspectives, 12, 133 150. Suoniemi, I. & Tanninen, H. & Tuomala, M. (2003), Hyvinvointipalveluiden rahoitusperiaatteet, Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2003:5. Tobin, J. (1970), On Limiting the Domain of Inequality, Journal of Law and Economics, 13, 263 277. Tuomala, M. (2009), Julkistalous, Helsinki: Gaudeamus. TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010 9

Vievätkö maahanmuuttajat kantaväestön työpaikat? Artikkeli kertoo kansainvälisistä tutkimustuloksista, jotka koskevat maahanmuuton vaikutuksia työmarkkinoilla. Matti Sarvimäki Post doc -tutkija Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu, VATT ja London School of Economics matti.sarvimaki@hse.fi Keskustelu maahanmuutosta on viime aikoina kiihtynyt. Samalla poliittiseen debattiin on noussut uusi teema: huoli maahanmuuton vaikutuksista suomalaisten työllisyyteen ja palkkoihin. Etenkin sosialidemokraatit ovat tiukentaneet linjaansa ja vaatineet, ettei työperäistä maahanmuuttoa tule helpottaa ennen kuin työttömyysaste laskee huomattavasti (SDP 2010). Vaatimuksen tueksi on esitetty joukko Tämä artikkeli on osa NORFACE:n rahoittamaa Migration: Integration, Impact and Interaction -tutkimusprojektia (www.norface-migration.org ). 10 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

Matti Sarvimäki arvioi työperäisen maahanmuuton hyödyttävän valtaosaa suomalaisista. esimerkkejä ulkomaalaisen työvoiman aiheuttamasta epäreiluksi koetusta kilpailusta. On selvää, että jotkut suomalaiset ovat jääneet maahanmuuton takia työttömiksi tai päätyneet työskentelemään heikommilla työehdoilla. Toisaalta osa suomalaisista on maahanmuuton ansiosta saanut töitä tai parempia työtehtäviä. Valtaosaan maahanmuutto on taloudellisessa mielessä vaikuttanut vain vähän. Esimerkkejä on helppo löytää. Vaikeampi kysymys on, missä määrin niistä voi vetää yleisiä johtopäätöksiä. Toisin sanoen, onko järkevää ajatella, että ulkomaalaisen työvoiman nettovaikutus suomalaisten työllisyyteen ja palkkoihin olisi merkittävästi negatiivinen? Tässä kirjoituksessa pyrin vastaamaan tähän kysymykseen käyttäen parasta olemassa olevaa tutkimustietoa. Tulokset koskevat sekä pitkäaikaisen maahanmuuton että tilapäisen keikkatyön vaikutusta kantaväestön palkkoihin ja työllisyyteen. Sen sijaan maahanmuuton vaikutukset julkisen talouden tasapainoon rajautuvat tämän artikkelin ulkopuolelle. 1 1 Tämä vaikutus näyttää kuitenkin olevan suhteellisen pieni, ks. esim. Hanson (2009) tai Sarvimäki (2010). TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010 11

Teoriassa kaikki on mahdollista Talousteoria ei tarjoa selkeitä vastauksia edes siihen, onko maahanmuutolla positiivinen vai negatiivinen vaikutus kantaväestön palkkoihin ja työllisyyteen. Tämä voi kuulostaa yllättävältä. Yleensähän taloustieteilijät tapaavat ajatella, että tarjonnan kasvaessa hinta laskee. Maahanmuuton yhteydessä tämä tarkoittaisi sitä, että kun kilpailu työmarkkinoilla kovenee, palkat laskevat ja työttömyys lisääntyy. 2 Yksinkertaisimmissa malleissa juuri näin toki tapahtuu. Esimerkiksi työn taloustieteen peruskurssilla esitellään yleensä malli, jossa maahanmuuttajat oletetaan matalasti koulutetuiksi ja palkat ja työllisyys talouden ainoiksi liikkuviksi osiksi (esim. Borjas 2005, luku 5.5). Tällöin maahanmuutto laskee kohdemaassa jo asuvien matalasti koulutettujen työntekijöiden palkkoja ja lisää heidän työttömyyttään. Korkeasti koulutetuista työntekijöistä puolestaan tulee aikaisempaa suhteellisesti niukempi tuotannontekijä, minkä johdosta heidän tulonsa ja työllisyytensä paranevat. Nämä johtopäätökset nojaavat kuitenkin oletukseen, että talous sopeutuu vain palkkojen ja työllisyyden kautta. Kun muitakin liikkuvia osia sallitaan, tarinasta tulee monimutkaisempi. Erilaisia mahdollisuuksia voi havainnollistaa esimerkillä, jossa maahan muuttaa vaikkapa niitä kuuluisia puolalaisia putkimiehiä. Maassa jo olevat putkimiehet kohtaavat tällöin enemmän kilpailua, mikä laskee heidän palkkojaan ja osa jää työttömiksi. Vaikutukset eivät kuitenkaan kohdistu vain putkimiehiin. Itse asiassa melko lailla kaikki muut voittavat. 2 Tässä käsitellyt mallit eivät tee eroa pysyvästi kohdemaahan asettuvien tai tilapäisten keikkatyöläisten välillä. Samoin ne kohtelevat identtisesti laillisia ja laittomia maahanmuuttajia. Kaikissa tapauksissa ulkomainen työvoima lisää työn tarjontaa, ja mallit pyrkivät hahmottamaan, millä tavoin vastaanottava talous tähän sopeutuu. Teoriassa maahanmuuton vaikutus kantaväestön palkkoihin voi olla negatiivinen, positiivinen tai nolla. Ensinnäkin kuluttajat saavat nyt putkensa kuntoon halvemmalla ja voivat ostaa säästyneillä rahoilla jotain muuta. Tämä lisää työn kysyntää muilla toimialoilla. Kysyntä lisääntyy myös siksi, että maahanmuuttajatkin ovat kuluttajia. Puolalaiset putkimiehet voivat vaikuttaa myös talouden rakenteeseen. Aikoinaan Englantiin muuttanut puolalainen taloustieteilijä Tadeusz Rybczynski esitti tämän ajatuksen jo vuonna 1955. Rybczynskin teoreemana tunnetun tuloksen mukaan pieni avotalous voi sopeutua tuotannontekijöiden tarjonnan muutoksiin kokonaan tuotantorakenteen muutoksen kautta. Toimialojen kasvu puolestaan synnyttää uusia työpaikkoja esimiestehtäviin, markkinointiin ja niin edelleen. Osa näistä tehtävistä ei välttämättä edellytä korkeaa koulutusta mutta vaatii kielen osaamista ja paikallisten markkinoiden tuntemusta. Tällaisia taitoja maahanmuuttajilla on kantaväestöä vähemmän, joten uudet työpaikat menevät kantaväestölle. Toisin sanoen maahanmuuttajat saattavat täydentää paikallista työvoimaa: puolalaiset putkimiehet vapauttaisivat osan suomalaisista putkimiehistä Täsmällisesti ottaen Rybczynskin teoreema koskee tilannetta, jossa lopputuotteet myydään kansainvälisille markkinoille ja toimialat voivat laajentua rajatta. Putkimiehet myyvät paikallisia palveluita, joten heidän kohdallaan teoreeman toteutuminen vaatisi, että osa ammattikunnasta vaihtaisi toimialaa. uusiin (ja paremmin palkattuihin) tehtäviin (Peri ja Sparber 2009). Tarina puolalaisista putkimiehistä on mahdollinen, mutta ei välttämättä tosi. Todelliset vaikutukset riippuvat eri sopeutumiskanavien suhteellisesta merkittävyydestä. 4 Niiden empiiriseen arviointiin onkin käytetty paljon energiaa viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Käytännössä vaikutukset vähäisiä Valitettavasti maahanmuuton vaikutusten arviointi on vaikeaa, eikä ongelmien ratkaisusta ole päästy yksimielisyyteen. Empiirisen työn haaste syntyy siitä, että maahanmuuttajat tyypillisesti hakeutuvat kasvaville työmarkkinoille. Kun esimerkiksi jonkin työmarkkinan tuottamien tuotteiden kysyntä lisääntyy, yritykset ryhtyvät palkkaaman lisää työvoimaa. Osa työvoimasta rekrytoidaan ulkomailta, joten maahanmuuttajien osuus työvoimasta lisääntyy. Työn kysynnän lisääntyminen kuitenkin itsessään nostaa palkkoja, joten palkat ja maahanmuutto kasvavat yhtä aikaa. Tämä korrelaatio ei kuitenkaan kerro, mitä olisi tapahtunut, jos maahanmuutto olisi ollut vähäisempää. Periaatteessa todellisia syy-seurasuhteita voitaisiin selvittää kokeellisella tutkimuksella. Esimerkiksi joukolle satunnaisesti valittuja työmarkkinoita voitaisiin päästää suuri määrä maahanmuuttajia samalla kun vertailualueina toimivien työmarkkinoiden rajat pidettäisiin tiukasti kiinni. Maahanmuuton vaikutusta voisi tällöin arvioida vertaa- 4 Itse asiassa mahdollisia mekanismeja on enemmänkin. Työntekijöiden saatavuus todennäköisesti vaikuttaa esimerkiksi yritysten halukkuuteen investoida työvoimaa korvaavaan teknologiaan (Lewis 2003, 2005; Dustmann ja Glitz 2010). Lisäksi maahanmuutto kasvattaa kaupunkien kokoa, mikä voi parantaa tuottavuutta (Krugman 1991, Glaeser ja Gottlieb 2009). 12 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

Empiirinen, tilastoaineistoihin perustuva maahanmuuton vaikutusten tutkimus on erittäin haastavaa. malla palkkakehitystä koe- ja vertailualueilla. Kukaan ei tietenkään ehdota tällaisen kokeen toteuttamista. Joskus sitä muistuttava tilanne kuitenkin syntyy sattumalta. Tunnetuin esimerkki on huhtikuulta 1980, jolloin Kuuba yllättäen salli maastamuuton. Ennen kuin rajat puolen vuoden kuluttua jälleen suljettiin, yli 120 000 kuubalaista oli muuttanut Yhdysvaltoihin. Valtaosa heistä päätyi lähimpään amerikkalaisen kaupunkiin eli Miamiin, jonka työvoima kasvoi yhtäkkiä seitsemällä prosentilla. Sen sijaan Miamia muistuttaviin, mutta kauempana sijaitseviin kaupunkeihin ei muuttanut käytännössä kukaan. Tunnetussa artikkelissaan David Card (1990) vertaa palkkojen ja työllisyyden muutosta Miamissa ja neljässä vertailukaupungissa. Tulosten mukaan kuubalaisten vyöry ei vaikuttanut lainkaan edes heikoimmassa asemassa olevien miamilaisten palkkoihin tai työllisyyteen. Samankaltaisia tuloksia on saatu myös itsenäistyvistä Algeriasta Ranskaan sekä Angolasta ja Mosambikista Portugaliin saapuneiden paluumuuttajien kohdalla (Hunt 1992; Carrington ja de Lima 1996). Sen sijaan rautaesiripun romahtamisen jälkeen Saksaan kohdistunut muuttoliike näyttää jonkin verran laskeneen matalasti koulutettujen länsisaksalaisten työllisyyttä (Glitz 2006; Frank 2007). Empiirisissä tutkimuksissa on löytynyt sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia Cardin artikkeli sai paljon huomiota ja oli yksi syy hänen valintaansa arvostetun John Bates Clark Medal -palkinnon saajaksi. Lähestymistapaa on kuitenkin myös kritisoitu ankarasti (Borjas, Freeman ja Katz 1997; Borjas 2003). Kritiikin ydin on, että maahanmuutto vaikuttaa sekä kohde- että vertailualueisiin. Jos edellä mainittu muuttoaalto Miamiin esimerkiksi lisäsi paljon työvoimaa vaativien tuotteiden valmistusta ja näiden tuotteiden vientiä kontrollikaupunkina toimivaan Houstoniin, maahanmuutto olisi laskenut sekä miamilaisten että houstonilaisten palkkoja. Tätä laskua ei kuitenkaan havaita vertaamalla miamilaisten palkkakehitystä houstonilaisten palkkakehitykseen. Sama ongelma syntyy, jos maahanmuutto olisi johtanut kantaväestön muuttoon Miamista Houstoniin tai yritysten muuttoon Houstonista Miamiin. George J. Borjas (2003) ehdottaa ratkaisuksi työmarkkinoiden jakamista maantieteen sijasta koulutuksen ja iän perusteella. Idea on seuraava. Ajatellaan tilannetta, jossa maahan saapuu paljon 30 40-vuotiaita matalasti koulutettuja maahanmuuttajia mutta ei lainkaan vanhempia tai korkeasti koulutettuja. Jos kantaväestön palkat nyt kasvavat hitaammin matalasti koulutettujen 30 40-vuotiaiden joukossa kuin esimerkiksi korkeasti koulutettujen 30 40-vuotiaiden tai matalasti koulutettujen 40 50- vuotiaiden joukossa, erojen voidaan ajatella johtuvan maahanmuutosta. Tällä tavoin Borjas arvioi maahanmuuton laskeneen amerikkalaisten palkkoja noin kolmella prosentilla vuosien 1980 ja 2000 välillä. Kaikkein heikoiten koulutettujen amerikkalaisten (high-school dropouts) palkkoja maahanmuutto olisi laskenut noin yhdeksällä prosentilla. Ongelmallista kuitenkin on, että maahanmuuton lisäksi moni muukin asia vaikuttaa palkkoihin. Esimerkiksi kansainvälisen kaupan vapautuminen tai korkeasti koulutettuja suosiva teknologinen kehitys voisi selittää Borjasin tulokset. Lisäksi vaikutukset katoavat lähes kokonaan, kun koulutus jaetaan neljän luokan sijasta kahteen luokaan tai kun maahanmuuttajia ja kantaväestöä ei oleteta toisiaan täydellisesti korvaavaksi työvoimaksi koulutusluokkien sisällä (Card 2009; Ottaviano ja Peri 2010). Näiden ongelmien takia monet aihepiirin parissa työskentelevät taloustieteilijät suhtautuvat Borjasin tuloksiin varauksellisesti. Kolmas tapa jakaa työmarkkinat on käyttää ammatteja. Rachel M. Friedberg (2001) hyödyntää tätä lähestymistapaa entisestä Neuvostoliitosta Israeliin suuntautunutta massamuuttoa tarkastelevassa artikkelissaan. Kyseessä oli poikkeuksellisen suuri muuttoliike, joka nosti Israelin väkilukua 12 prosentilla vuosien 1990 ja 1995 välillä. Friedberg vertailee palkkakehitystä ammateissa, joihin muuttoliike vaikutti eri tavoin. Tulosten mukaan kantaväestön palkat tai työllisyys eivät ainakaan laskeneet ammateissa, joiden edustajia muutti Israeliin paljon. Itse asiassa tulokset viittaavat siihen, että maahanmuutto saattoi jopa parantaa näissä ammateissa toimivien israelilaisten palkkoja. Toisin sanoen maahanmuuttajien työpanos olisi täydentänyt (ei korvannut) kantaväestön työpanosta. Friedbergin käyttämän tutkimusasetelman etuna on, että muuttoaalto syntyi Neuvostoliiton hajoamisen takia. TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010 13

mutta yleisin tulos on nolla. Tältä osin tilanne vastaa yllä mainittua kuubalaisten muuttoa Miamiin. Tuloksia ei kuitenkaan voi selittää sillä, että maahanmuutto olisi vaikuttanut myös vertailuryhmään (ammatteihin, joiden edustajia ei juuri muuttanut Israeliin). On toki mahdollista ja ehkä todennäköistäkin, että maahanmuutto työnsi israelilaisia pois tietyistä ammateista. Tässä tapauksessa Friedbergin tulokset kuitenkin aliarvioisivat maahanmuuton positiivista vaikutusta. 5 Maahanmuuton pitkän aikavälin vaikutukset voivat olla myönteisiä myös siinä tapauksessa, että maahanmuutto lisää kantaväestön siirtymistä paremmin palkattuihin ammatteihin. Giovanni Peri on kanssakirjoittajineen tarkastellut systemaattisesti tätä mahdollisuutta (Peri ja Sparber 2009; D Amuri ja Peri 2010). Tutkimukset perustuvat Yhdysvaltojen työministeriön O*NET luokitukseen, joka kuvaa eri ammateissa tarvittavia taitoja. Luokituksen mukaan esimerkiksi monet rakennusalan ammatit vaativat lähinnä fyysistä työpanosta, kun esimerkiksi kokkien, kampaajien ja myyjien työt sisältävät sekä fyysisiä että kommunikaatiota vaativia tehtäviä. Peri ja kumppanit näyttävät, että maahanmuuttajat päätyvät pääsääntöisesti fyysisiin ammatteihin sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Samalla maahan- 5 Jos maahanmuutto vaikuttaa samaan suuntaan sekä kohde- että vertailuryhmän palkkoihin, estimaatit ovat nollaan päin harhaisia. muutto näyttää työntävän kantaväestöä enemmän kommunikaatiota vaativiin ammatteihin ja nostavan näiden ammattien palkkoja. Tulosten mukaan ammattirakenteen muutoksen ansiosta 1990-luvun maahanmuutto olisi laskenut matalasti koulutettujen amerikkalaisten palkkoja vain 0,3 prosentilla. Ilman ammattirakenteen muutosta lasku olisi ollut nelinkertainen. Toistaiseksi maahanmuuton palkka- ja työllisyysvaikutuksia ei ole arvioitu suomalaisella aineistolla. Näin ollen johtopäätöksiä joudutaan tekemään muita maita ennen kaikkea Yhdysvaltoja koskevista tuloksista. Tärkeä kysymys on, missä määrin tulosten voidaan ajatella pätevän Suomen oloissa. Kysymys on vaikea, ja siihen on tuskin mahdollista vastata tyhjentävästi. Tästä huolimatta vaikuttaa uskottavalta ajatella, että jos maahanmuutolla olisi negatiivinen vaikutus kantaväestön palkkoihin tai työllisyyteen, tämä vaikutus olisi ollut suurempi Yhdysvalloissa kuin Suomessa. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että Suomen väestöstä noin kolme prosenttia on maahanmuuttajia, kun Yhdysvalloissa vastaava luku on 12 prosenttia. Toisaalta kolmanne kolmannes Yhdysvalloissa asuvista maahanmuuttajista on maassa laittomasti (Hanson 2006). Heistä puolet noin viisi miljoona henkeä on Meksikosta tulleita laittomia siirtolaisia, jotka tuskin noudattavat minkään maan työlainsäädäntöä. Lähin vertailukohta Suomen oloissa lienee ulkomainen vuokratyövoima, mutta kyse on luonteeltaan ja mittakaavaltaan selvästi lievemmästä ilmiöstä. Yhteenveto Taloustieteilijät ovat yksimielisiä siitä, että maahanmuutto hyödyttää osaa kantaväestöstä ja haittaa toisia. Yksimielisyys vallitsee myös sen suhteen, että Maahanmuutosta taloudellisesti kärsiviä näyttää olevan yllättävän vähän. muuttaminen parantaa huomattavasti maahanmuuttajien taloudellista hyvinvointia (Hanson 2009). Kiistaa käydään kuitenkin siitä, kuinka moni kantaväestön edustajista häviää ja kuinka paljon he häviävät. Valtaosa empiirisestä tutkimuksesta viittaa siihen, että häviäjiä on yllättävän vähän. Tätä on selitetty kahdella tapaa. Ensinnäkin talous voi sopeutua työvoiman lisääntymiseen tuotantorakenteen ja -teknologian kautta. Toiseksi maahanmuuttajat saattavat pikemminkin täydentää kuin korvata kantaväestön työpanosta. Näiden tulosten valossa vaikuttaa epätodennäköiseltä, että maahanmuuttajat laajamittaisesti veisivät suomalaisilta työpaikat. Yleisemminkin ottaen maahanmuuton taloudelliset vaikutukset näyttävät olevan sen verran pieniä ja maahanmuutto Suomeen siinä määrin vähäistä, että sitä on vaikea pitää keskeisenä talouspoliittisena kysymyksenä. Tämä ei tarkoita, että maahanmuuton takia työnsä menettävien ihmisten kokemukset tulisi sivuuttaa. Heidän menetyksensä ovat todellisia, ja tieto oman epäonnen harvinaisuudesta tuskin lohduttaa. Samalla on kuitenkin pidettävä mielessä, että kantaväestön suurelle enemmistölle maahanmuuton vastustajat mukaan lukien työperäisen maahanmuuton taloudelliset vaikutukset ovat pieniä, mutta myönteisiä. 14 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

Kirjallisuus Borjas, G.J. (2003), The Labor Demand Curve Is Downward Sloping: Reexamining the Impact of Immigration on the Labor Market, Quarterly Journal of Economics, 118, 1335 1374. Borjas, G.J. (2005), Labor Economics, New York: McGraw-Hill. Borjas, G.J. & Freeman, R. & Katz, L. (1997), How Much Do Immigration and Trade Affect Labor Market Outcomes?, Brookings Papers on Economic Activity, 1997:1, 1-90. Card, D. (1990), The Impact of the Mariel Boatlift on the Miami Labor Market, Industrial and Labor Relations Review, 43, 245 257. Carrington, W. & de Lima, P. (1996), The Impact of the 1970s Repatriates from Africa on the Portuguese Labor Market, Industrial and Labor Relations Review, 49, 330 347. D Amuri, F. & Peri, G (2010), Immigration and Occupations in Europe, University College London, CReAM WP 26/10. Dustmann, C. & Glitz, A. (2010), How Do Industries and Firms Respond to Changes in Local Labour Supply, mimeo, Universitat Pompeu Fabra. Frank, D. (2007), The Effect of Migration on Natives Employment Outcomes: Evidence from the Fall of the Berlin Wall, INSEAD Working Papers 2007/43/ST. Friedberg, R.M. (2001), The Impact of Mass Migration on the Israeli Labor Market, Quarterly Journal of Economics, 116, 1373 1408. Glaeser, E & Gottlieb, J.D. (2009), The Wealth of Cities: Agglomeration Economies and Spatial Equilibrium in the United States, Journal of Economic Literature, 47, 983 1028. Glitz, A. (2006), The Labour Market Impact of Immigration: Quasi-Experimental Evidence, University College London, CReAM DP 12/06. Hanson, G. (2006), Illegal Migration from Mexico to the United States, Journal of Economic Literature, 44, 869 924. Hanson, G. (2009), The Economic Consequences of International Migration, Annual Review of Economics, 1, 179 208. Hunt, J. (1992), The Impact of the 1962 Repatriates from Algeria on the French Labor Market, Industrial and Labor Relations Review, 45, 556 572. Lewis, E. (2003), Local, Open Economies Within the US: How Do Industries Respond to Immigration? Federal Reserve Bank of Philadelphia WP 04 01. Lewis, E. (2005), Immigration, Skill Mix, and the Choice of Technique, Federal Reserve Bank of Philadelphia WP 05-08. Ottaviano, G. & Peri, G. (2010), Rethinking the Effects of Immigration on Wages, Journal of the European Economic Association (painossa). Peri, G. & Sparber, C. (2009), Task Specialization, Immigration, and Wages, American Economic Journal: Applied Economics, 1:3, 135 169. Rybczynski, T. (1955), Factor Endowments and Relative Commodity Prices, Economica, 22, 336 341. Sarvimäki, M. (2010), Maahanmuuton taloustiede: lyhyt johdatus, Kansantaloudellinen aikakauskirja, 106, 253 270. SDP (2010), Reilu ja hallittu maahanmuuttopolitiikka, SDP:n maahanmuuttotyöryhmän raportti, www.sdp.fi/sites/www.sdp. fi/files/politiikka/reilu_ja_hallittu_maahanmuuttopolitiikka.pdf TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010 15

Kenelle kellot soivat talouskriisin voittajat ja häviäjät Finanssikriisi laajeni talouskriisiksi, josta toiset maat ovat selvinneet paremmin kuin toiset. Mitkä tekijät selittävät maiden välisiä eroja? Pertti Koistinen Professori Tampereen yliopisto pertti.koistinen@uta.fi Kansainvälisen finanssikriisin alkamisesta on kulunut reilut kaksi vuotta. Monilla aloilla ja eräissä maissa on osoitettavissa jo uuden kasvun merkkejä, mutta vieläkään emme tiedä tarkoin, miten laajamittaisia kriisin seuraukset ovat ja ketkä ovat kriisin voittajia ja häviäjiä. Ei siis tiedetä, mitkä väestön ja työvoiman ryhmät kärsivät eniten talouskriisin seurauksista kuten työsuhteiden epävakaistumisesta, työttömyydestä ja tulojen menetyksestä. Miten talouskriisi vaikuttaa työpaikkarakenteeseen ja työmarkkinoiden toimintaan? Tai millainen rooli yhteiskuntapoliittisilla toimilla on ollut talouskriisin kielteisten piirteiden puskuroinnissa ja uuden talouskasvun edellytysten luojana? Yhteiskuntatieteissä on itse asiassa rikas perinne tutkia talouskriisejä ja yhteiskuntapoliittisten toimien vaikuttavuutta. Mutta silloin kun arvioinnin pohjana käytetään tietoa aikaisemmista kriiseistä, olisi hyvä, jos pystyisimme tunnistamaan vuonna 2008 alkaneen kriisin erityispiirteet, kuten sen, että kriisi käynnistyi Yhdysvalloissa finanssikriisinä ja levisi muihin maihin ja muuhun talouteen, mutta se ei ole ollut yhtä voimakas Aasiassa ja Euroopassa kuin Yhdysvalloissa. Kriisi osoittaa myös sen, että vaikka kyseessä onkin globaali kriisi ja siihen on etsitty myös globaaleja ratkaisuja mm. rahoitusmarkkinoiden sääntelyn ja kriiseihin ajautuneiden maiden luototuksen osalta, ovat kriisin lopulliset ratkaisut jää- 16 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

Valokuva: Teemu Launis neet yksittäisten maiden vastuulle ja niiden instituutioiden toimivuuden varaan. Se, että kriisin seurauksia puskuroidaan kansallisesti, johtuu paitsi yksittäisten maiden itsekkäistä protektionistisista valinnoista, myös siitä, että kullakin maalla on toinen toisestaan poikkeavat resurssit ja valmius ratkaista kriisejä. Tämä käy selvästi esille niin rahoitusmarkkinoita, luottoja ja luottokelpoisuutta koskevissa asioissa kuin kriisin aiheuttamien työllisyysja sosiaaliongelmien hallinnassa. Euroopan komission julkaisemat raportit (esim. Voss 2010) viittaavat siihen, että yhteisistä pyrkimyksistä ja sääntelyn keinoista huolimatta Euroopassa näyttäisi olevan 27 eri tapaa vastata kriisiin ja rakennemuutokseen. Nykyinen kriisi on osoittanut, että valtion rooli on pikemminkin kasvanut kuin kuoleutunut. Valtion rooli voi olla strateginen finanssimarkkinoiden sääntelijänä, valtion käytössä olevien varojen, luottojen ja luottokelpoisuuden takaajana ja sitä kautta myös yksityisen sektorin toimintaedellytysten turvaajana. 1990 luvun kriisin jälkeen yhteiskunnat ovat kehittäneet myös toinen toistaan mittavampia työvoima- ja sosiaalipoliittisia keinoja, joilla ne voivat puskuroida talouskriisin aiheuttamia työllisyysvaikutuksia (European Commission 2008). Ne valtiot, joilla nämä järjestelmät ovat vahvimmat ja niiden rahoitus kestävällä pohjalla, näyttävät selviävän tästäkin kriisistä muita Pertti Koistinen on todennut, että finanssikriisin seurauksia ovat pystyneet hoitamaan parhaiten ne maat, joissa on kykyä sosiaaliseen dialogiin ja sopimiseen. TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010 17

Jokainen maa joutuu hoitamaan kriisiä omalla tavallaan, mutta joissakin maissa valtion luomat järjestelmät ovat vahvempia kuin toisissa. pienemmin vaurioin uuteen talouskasvuun. Finanssikriisin konkreettiset tuhot ovat olleet suurimmat pienissä, velkaantuneissa ja rahoitusmarkkinoiden spekulaation kohteeksi joutuneissa maissa kuten Islannissa, Latviassa, Liettuassa ja Virossa sekä sittemmin Kreikassa, Irlannissa, Portugalissa ja Espanjassa. Kuvio 1. Bruttokansantuotteen ja työllisyyden aleneminen OECD-maissa talouskriisin alkamisen jälkeen. 1 Työllisyyden aleneminen (%) -12-8 -4 0 AU 0 GR PL NZ IL CH KR NO CA BE ES US PT FR AT CL UK -5 SE CZ NL DK DE HU IT LU JP IS FI SK -10 IE MX TR RU EE Lähde: Zimmermann (2010). 1 EE = Viro, IE = Irlanti, IS = Islanti, ES = Espanja, US = Yhdysvallat, TR = Turkki, HU = Unkari, PT = Portugali, RU = Venäjä, FI = Suomi, SK = Slovakia, JP = Japani, DK = Tanska, SE = Ruotsi, MX = Meksiko, IT = Italia, CZ = Tshekki, UK = Iso-Britannia, DE = Saksa, AT = Itävalta, BE = Belgia, CA = Kanada, NZ = Uusi Seelanti, LU = Luxemburg, NL = Alankomaat, CL = Chile, FR = Ranska, KR = Etelä-Korea, GR = Kreikka, NO = Norja, CH = Sveitsi, IL = Israel, AU = Australia ja PL = Puola. -15-20 BKT:n aleneminen (%) Kriisin puskuroimisen keinot Aikaisempien tutkimusten perusteella tiedetään, että taloudellisen aktiviteetin muutokset siirtyvät viipeellä työllisyyteen, oli sitten kyse talouden taantumasta tai noususta. Nykyisessä kriisissä tämä piirre on korostunut ja näkyy niin, että suuretkaan tuotannon volyymien pudotukset eivät ole johtaneet vastaavaan kasvuun työttömyydessä, sillä yritykset ovat käyttäneet irtisanomisten sijasta lomautuksia, työajan lyhennyksiä ja koulutusta, ja valtio on tukitoimillaan puskuroinut taantuman vaikutuksia. Esimerkkejä tästä tarjoavat niin vahvat talousmahdit kuten Saksa kuin huomattavia julkisia satsauksia tehneet maat kuten Puola ja Portugali (kuvio 1) (Zimmermann 2010). Varsinkin ne yritykset, tuotannon alat ja maat, joilla on voimavaroja, ja jotka voivat luottaa taantuman jälkeiseen kasvuun, ovat käyttäneet muita keinoja kuin irtisanomisia heikon kysynnän puskuroimiseen. Tällaista toimintamallia tukevat sopimukset ja rahoitusmallit luotiin monissa EU:n jäsenmaissa 1990-luvulla aikaisempien talouskriisien opetuksena 1 (Voss 2010; European Commission 2008; Koistinen 2010). On myös ilmeistä, että väestömuutoksista aiheutuva työvoiman tarjonnan asteittainen supistuminen sekä työnantajien omat kokemukset aikaisemmista lamoista ovat johtaneet siihen, että osaavasta työvoimasta halutaan pitää kiinni myös laman aikana. Niinpä Bosch (2010) väittää, että Saksassa yritykset ovat varautuneet yhä määrätietoisemmin laman jälkeiseen kilpailuun ja kasvuun ja pitävät kiinni osaavasta työvoimasta. Saksassa BKT supistui 5 prosenttia, mutta se ei juurikaan lisännyt avointa työttömyyttä, sillä yritykset turvautuivat lyhennettyyn työaikaan ja uudelleenkoulutukseen. 1 Aihetta käsiteltiin EU:n kaikkien jäsenmaiden osalta viime lokakuussa järjestetyssä konferenssissa Brysselissä, ks. http://arenas.itcilo.org. Myös muissa EU-maissa on sitten 1990 luvun kehitetty uuden sukupolven työllisyysturvajärjestelmiä, joiden on toivottu edistävän sekä työmarkkinoiden joustavuutta että sosiaalista turvallisuutta rakennemuutostilanteissa (Voss 2010). EU maissa tätä toimintamallia on kehitetty flexicurity-strategian 2 alla (Eurofound 2009; Theodoropoulos 2010). Mutta tässäkin suhteessa yksittäiset Euroopan maat tuntuvat olevan tiukasti sidoksissa omiin lähtökohtiinsa: talouden rakenteeseen, työmarkkinasuhteisiin ja työvoima- ja sosiaalipolitiikan rahoitusjärjestelmiin. Tältä pohjalta ne ovat kehittäneet omat ratkaisunsa työmarkkinoiden joustavuuden ja sosiaalisen turvallisuuden haasteisiin (Koistinen 2 Flexicurityllä, joustoturvalla tarkoitetaan yleensä heikon työsuhdeturvan ja korkean työttömyysturvan yhdistelmää, täydennettynä aktiivisella työvoimapolitiikalla. Suomessa käytetty muutosturva ei vastaa tätä käsitettä, koska työsuhde- ja työttömyysturvaan ei ole tehty sen edellyttämiä muutoksia. 18 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

Monet vanhat EUmaat ovat onnistuneet kehittämään rakennemuutoksen puskureita, monet eteläeurooppalaiset ja uudet jäsenmaat sen sijaan eivät. 2010). Niinpä monet maat kuten Itävalta, Saksa, Hollanti, Tanska, Ranska ja Ruotsi, jotka ovat onnistuneet kehittämään hyvin toimivia rakennemuutoksen puskureita, ovat selvinneet kriisistä suhteellisen vähin vahingoin. Rakennemuutoksen puskureina voidaan periaatteessa käyttää protektionistisia, kompensoivia ja pro-aktiivisia keinoja. Protektionistisiin keinoihin kuuluvat mm. tiettyjen alojen, ammattien ja toimintojen suojeleminen kilpailulta ja rakennemuutokselta. Kompensoivat toimet voivat tarkoittaa keinoja, joilla puskuroidaan ja korvataan rakennemuutoksesta ja työpaikan menetyksestä aiheutuvia haittoja, kuten tulojen, työpaikan ja ammatin menettäminen. Proaktiivisina keinoina pidetään puolestaan toimia, joilla etukäteen helpotetaan rakennemuutosta ja luodaan yhteisvastuullisia järjestelmiä. Esimerkiksi työstä työhön tukeva uudelleenkoulutus ja sopimuksellinen yhteistoiminta voivat olla sellaisia. Yleisesti ajatellaan, että pro-aktiiviset keinot olisivat pitkällä tähtäimellä tehokkaimpia keinoja, mutta käytännössä politiikka on eri keinojen yhdistelmä. Taloudellisesti ja sosiaalisesti ajatellen kaikkein vaikeimmassa asemassa tuntuvat olevan ne maat, jotka eivät ole kyenneet luomaan rakennemuutoksen hallintaa helpottavia institutionaalisia ja poliittisia ratkaisuja. Näiden kriisimaiden joukossa on kaksi tai kolme eri ryhmää. Yhden ryhmän muodostavat siirtymätaloudet kuten Unkari, Viro, Latvia ja Liettua, jotka siirtyivät nopeasti markkinatalouteen ja loivat sen mukaiset institutionaaliset järjestelmät, mutta jotka eivät lyhyestä ylimenoajasta sekä investointien ja säästöjen väärästä painotuksesta johtuen panostaneet riittävästi rakennemuutoksen puskureihin, kuten muutos- ja sosiaaliturvajärjestelmien rahoitukseen. Näiden maiden kriisiä syvensi edelleen se, että ne avasivat finanssimarkkinansa kansainvälisten sijoittajien kohteiksi ilman, että ne olisivat suojelleet kotitalouksia ylivelkaantumiselta ja sijoittajien keinottelulta. Toisen kriittisen ryhmän muodostavat Kreikka, Italia, Espanja ja Portugali, jotka ovat jo vanhoja teollisuus- ja EU-maita, mutta joiden poliittisen järjestelmän heikkous (epävakaus, korruptio, heikko sopimuksellisuus) ei ole mahdollistanut pitkäjänteisiä institutionaalisia reformeja työvoima-, sosiaali-, sosiaaliturva- ja hyvinvointipolitiikan aloilla. Nyt nämä institutionaaliset järjestelmät olisivat olleet tarpeen, sillä nykyinen kriisi ja sitä koskevat vakautussopimukset uhkaavat ajaa maat sosiaaliseen kurimukseen. Kun Suomea verrataan tähän yleiseurooppalaiseen kehitykseen, voi sanoa, että se sijoittuu poikkeuksellisen syvästä tuotannon laskusta (8 prosenttia vuonna 2009) huolimatta lähelle edellä mainittua lamasta pienin vaurioin suoriutuneiden maiden ryhmää, joissa rakennemuutoksen puskurit ovat pelastaneet pahimmalta kurimukselta. Suomi eroaa kuitenkin esimerkiksi Ruotsin ja Saksan kokemuksesta niin, että vaikka molemmissa maissa tuotannon volyymin romahdus oli huomattava, se ei ollut kuitenkaan niin suuri kuin Suomessa. Näissä maissa on kyllä kehitetty työllisyysturvaan flexicurity ratkaisuja, mutta Suomi ja Ruotsi eroavat Saksasta siinä, että molemmissa maissa valtion satsaukset talouden strategisten alojen kasvuun ovat olleet varovaisia. Kummassakaan maassa ei ole mielletty selviä talouden aloja, joihin hallitukset, yritykset ja sijoittajat olisivat investoineet paremman tulevaisuuden nimissä. Suomen hallitus jätti esimerkiksi metsäsektorin ja teknologiateollisuudenkin sijoittajien armoille, ja Ruotsin hallitus vastaavasti kieltäytyi pelastamasta autoteollisuutta. Sen sijaan Saksan hallitus kävi armotonta taistelua autoteollisuuden ja myös eräiden muiden teollisuuden avainalojen puolesta. Kansainvälisesti verraten ja makrotalouden kehitystä arvioiden Saksa näyttääkin selviävän kriisistä voittajana, ainakin lyhyellä aikavälillä, mutta sitä uhkaa oma sisäinen repeäminen. On vain ajan kysymys, milloin vuosia jatkunut matalapalkka-alojen luominen ja laajeneminen repeää sosiaaliseksi kapinaksi ja milloin kokonaistalouden tasolla työn tuottavuuden kasvu hiipuu matalapalkka-alojen kasvun vaikutuksesta. Työn tuottavuuden keskeisenä komponenttina on pitkään pidetty hyvää koulutusta ja tietojen ja taitojen käyttömahdollisuuksia työssä. Matalapalkka-alojen ja niiden työolosuhteiden karseuden ennakoidaan torppaavan positiivisen kehän työelämän laadun ja tuottavuuden kesken. Kun matala-palkka-alat laajenevat, tulevat ne ajan myötä vähentämään kulutuskysyntää ja verotuloja sekä lisäämään painetta tulonsiirtoihin. Suomessa Saksan tauti on kytenyt jo vuosia pätkätöiden yleistymisen ja työelämän laadun polarisoitumisen myötä. Sen lisäksi maata uhkaa uusi pitkittyvän työttömyyden loukku. Talouskriisin vaikutukset työpaikkarakenteeseen Teoreettisesti ajatellen talouskriisi voi kiihdyttää aikaisempaa kehitystä tai aikaansaada kokonaan uusia muutoksia työpaikkarakenteessa. Yksi kiinnostava kysymys onkin, johtaako talouskriisin TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010 19

Suomi ja Ruotsi eroavat Saksasta siinä, että molemmissa maissa valtion satsaukset talouden strategisten alojen kasvuun ovat olleet varovaisia. kiihdyttämä rakennemuutos paremmin palkattuihin ja entistä parempaa koulutusta edellyttäviin työpaikkoihin vai heikosti palkattuihin, alhaisen ammattitaitovaatimusten ja heikomman työllisyysturvan työpaikkojen yleistymiseen. Stehler ja Ward (2010) ovat arvioineet näitä kysymyksiä empiirisesti LIS aineiston avulla tekemällä ennusteilla vuosille 2008 2010. 1990 luvun lamaa koskevien tutkimusten perusteella voidaan ennakoida, että tuotannon arvon muutoksia tapahtuu eniten teollisessa tuotannossa kuten metalli-, lasi-, puunjalostus-, vaatetus- ja tekstiili-, huonekalu- ja rakennusteollisuudessa. Toisaalta aikaisempien tutkimusten perusteella voidaan arvioida, että tuotannon arvon lasku (vaihtelu) on yleensä ollut suurempaa kuin työllisyyden lasku (vaihtelu), kun työllisyyttä arvioidaan tehdyillä työtunneilla, sillä kehittyneissä hyvinvointiyhteiskunnissa työsuhteiden solmimista ja purkamista säädellään ja siitä aiheutuu työnantajalle myös kustannuksia. Siksi työnantajat odottavat hetken ennen kuin ryhtyvät irtisanomisiin tai uuden työvoiman palkkaukseen. Edelleen oli ennakoitavissa, että tietyt ammattiryhmät, kuten ammattitaitoiset työntekijät, työnjohto ja alemman ammattitaidon Luxembourg Income Study, ks. www.lisproject.org. omaavat työntekijät, ovat nykyisessäkin kriisissä ilmeisesti suurin riskiryhmä kaikissa EU15-maissa. Maakohtaiset erot ovat kuitenkin suuret, ja riskialttius riippuu kunkin maan tuotantorakenteesta, tuotannon alojen kilpailuasemasta ja työvoiman rakenteesta. Stehler ja Ward (2010) jakoivat palkansaajat tulojensa puolesta viiteen eri kvintiiliin 4 ja arvioivat, että EU-tasolla suurimmat riskit kohdistuisivat nykyisiin keskituloisiin (3q) ja seuraavana alimpaan (1q) ja toiseksi alimpaan (2q) tulonsaajaryhmään. Maakohtaiset erot ovat tässä suhteessa kuitenkin huomattavat. Niinpä Saksassa suurin riski kohdistuisi kolmannen ja viidennen kvintiilin tuloryhmiin, Italiassa kolmeen alimpaan kvintiiliin ja Unkarissa alimpaan kvintiiliin. Suomessa suurimman riskin ryhmiä olisivat toinen ja kolmas kvintiili. Näitä lukuja arvioitaessa on kuitenkin muistettava, että kukin tulonsaajaryhmä koostuu hyvin erilaisista ammateista. Valenciassa viime heinäkuussa pidetyssä työelämän tutkijoiden konferenssissa näitä ennusteita täsmennettiin asiantuntijapaneelin voimin. Arvioissa päädyttiin seuraaviin korostuksiin 5 : Ranskassa työttömyysriski koskee heikosti koulutettuja nuoria. Irtisanomisen riski kohdentuu myös seniorityöntekijöihin, mutta heidän asemaansa helpottavat useat uudet ja vanhat työvoimapoliittiset tukimuodot ja muita ryhmiä parempi työllisyysturva. Ranskassa on vuosina 2005 2009 tehty useita tarkistuksia työ- ja sosiaalilainsäädäntöön ja pyritty luomaan tukijärjestelmiä, jotka tekevät yrityksille ja yksilöille mahdolliseksi vaihtaa ammattia ja siir- 4 Kukin kvintiili (1q, 2q, 3q, 4q ja 5q) sisältää 20 prosenttia palkansaajista, kun heidät on asetettu järjestykseen ansiotulojen suhteen. Suurituloisin ryhmä on 5q. 5 Olen täydentänyt tekstissä mainittujen asiantuntijoiden arvioita jälkikäteen muilla tiedoilla. Konferenssin esitelmien abstraktit löytyvät osoitteesta www.uv.es/iwplms/index.html. tyä työpaikasta toiseen. (Personal redeployment act 2005; Mobility leave, Occupational transition contract 2006; 2009) (Voss 2010). Ongelmana voi kuitenkin olla, että nykyinen työllisyysturva lohkoo työmarkkinoita ja sosiaalisia riskejä. Saksassa taloudellisen aktiviteetin aleneminen ei ole suoraan heijastunut työllisyyteen, sillä osa-aikatyö, koulutustuet ja muut yhteiskunnalliset tukiohjelmat puskuroivat laman vaikutuksia (Bosch 2010). Saksassa on tapahtunut suorastaan ihme, joka perustuu ennen kaikkea työmarkkinoiden sisäiseen joustavuuteen, jossa lyhennetyn työajan keinot, mittavat aktivointiohjelmat, työvoiman vuokraus ja suurten vientiyritysten ja alihankkijoiden verkostot muodostavat kokonaisuuden (Zimmermann 2010). Tämä myönteinen kehitys ei kuitenkaan poista sitä riskiä, että heikosti palkattu työ yleistyy entisestään erityisesti palvelusektorilla ja jakaa työmarkkinoita ja yhteiskuntaa (Niedriglohn 2010). Jatkuessaan se uhkaa myös työn tuottavuuden kehitystä. Kreikassa työpaikan menetys on erityisesti prekaareissa työsuhteissa toimivien nuorten riski. Tilannetta pahentaa se, että aktiivisen työvoimapolitiikan resurssit, jotka olivat entuudestaan minimaaliset ja lainarahan varassa, ovat nyt velkasaneerausten kohteena. Saneerausten arvioidaan leikkaavan julkisia menoja 20 40 %, mikä heijastuu suoraan ja epäsuoraan myös työllisyyteen (Karamessini 2010). Rakennemuutos yksityisen ja julkisen sektorin puree tietenkin myös ammattitaitoista seniorityövoimaa, mutta myös Kreikassa tämä ryhmä on muita ryhmiä paremmin suojattu (Voss 2010). Italiassa globaali talouskriisi iski talouteen, joka oli entuudestaan ajautunut hitaan kasvun tilaan ja jossa työllisyys oli kasvanut vain ulkomaisen työvoiman osalta. Nyt haavoittuvia ryhmiä ovat ennen kaikkea nuoret ja prekaareissa työ- 20 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

suhteissa olleet. Merkittävä riskiryhmä on myös pienten lasten vanhemmat, sillä kun lapsiperheiden päivähoitopalveluja ei ole kehitetty vaan supistettu, lapsiperheet eivät pysty vastaamaan kilpailuun ja työmarkkinoiden joustavuusvaatimuksiin. Espanjassa koettiin vielä vuonna 2007 2,5 miljoonan uuden työpaikan syntyminen, ja prekaarien määräaikaisten työsuhteiden kasvu saatiin pysähdytettyä 2000 luvulla yksityisellä sektorilla kiristämällä sääntelyä, mutta niiden määrä roihahti laman myötä kasvuun myös julkisella sektorilla (opettajat, sosiaalityöntekijät, hyvinvointipalvelujen tuottajat). Valtion rahoituskriisin ja budjettileikkausten seurauksena yhteiskunnassa ei ole varaa työllistäviin tukitoimiin. Jostakin syystä myös ne toimenpiteet, joita hallitus on tehnyt vuodesta 1984 alkaen pysäyttääkseen pätkätyösuhteiden kasvun ja muuttaakseen pätkätyöt taloudellisin ja lainsäädännöllisin houkuttimin pysyviksi työsuhteiksi, ovat valuneet hiekkaan (Cebrian et al. 2010). Maassa puhutaankin jo tuhannen euron sukupolvesta. Ruotsissa BKT laski 5 prosenttia vuosina 2008 2009, mutta suhteelliset työllisyyserot säilyivät kuitenkin stabiileina kaikkien ryhmien, ml. etniset ryhmät, ikä ja sukupuoli, osalta. Tästä huolimatta työttömyysaste kohosi heinäkuusta 2008 lokakuuhun 2009 viidestä prosentista yhdeksään. Sittemmin työttömyys asettui 8 prosentin tasolle. Ruotsissa luotetaan muita maita selvemmin aktiivisen työvoimapolitiikan keinoihin, ja ne ovatkin olleet tehokkaita koulutuksen, tuetun työllisyyden ja tehostetun työnhakuneuvonnan osalta. Myös työstä työhön tukeminen on osoittautunut tehokkaaksi keinoksi erityisesti heikon kysynnän oloissa (Forslund 2010; Sonnegård 2010). Britanniassa työväenpuolue onnistui finanssikriisiin saakka kompensoimaan uusliberalistisen talouspolitiikan haitat työpaikkakasvulla, mutta kriisin seurauksena konservatiivihallitus leikkaa julkisen sektorin menoja 25 40 prosentilla. Se tarkoittaa, että rahaa on entistä vähemmän työllistäviin toimiin, oppilaitosten lukukausimaksut kohoavat ja pienituloiset perheet ovat erityisen riskin kohteena. Mutta kohdentuvatko ne oikeudenmukaisesti eri väestöryhmiin? Siitä keskustellaan kiivaasti jopa konservatiivihallituksen sisällä, ja perheasioista vastaava ministeri Teresa May onkin kysynyt 6, johtavatko leikkaukset tasaarvolain rikkomuksiin, sillä ne tuntuvat kohdentuvan kipeimmin naisiin ja maahanmuuttajiin. Kun Suomen työllisyyskehitystä verrataan edellä kuvattuun kansainväliseen kehitykseen niin huomio kiinnittyy kolmeen seikkaan. Suomessa tuotannon volyymin lasku pahimmillaan oli 8 prosentin luokkaa, mutta se johti vain osittain (noin 3 prosenttiyksikön kasvu) työttömyysasteen nousuun, mitä voidaan pitää merkkinä siitä, että muut puskuroinnin keinot, kuten lomautukset, työvoimapoliittinen koulutus ja lyhennetty työaika ovat hillinneet avointa työttömyyttä. Julkisten toimenpiteiden kuten työvoimakoulutus- ja tukitoimenpiteiden lisääntyminen näkyy Suomessa kuitenkin selvällä viipeellä. Toisaalta Suomessakin voidaan osoittaa alat ja työvoiman ryhmät, jotka ovat olleet muita haavoittuvampia. Työttömistä työnhakijoista suurin osa oli miehiä, ja kun työttömyys kääntyi vuoden 2010 toisella puoliskolla laskuun, miesten työttömyys väheni hitaammin kuin naisten (TEM, Työllisyyskatsaus syyskuu 2010). Tämä voi olla yhteydessä lomautuksiin, sillä ryhmälomautukset olivat vuosina 2009 2010 yleisimpiä koneiden valmistuksessa, sähkölaitteiden valmistuksessa, metallituotteiden valmistuksessa sekä tukkukaupassa (TEM, Lomautusseuranta 30.10.2010). Irtisanomisten riski työnantajille on tietenkin ollut pienempi määräaikaisten työntekijöiden 6 The Guardian 4.8.2010. Määräaikaisessa työsuhteessa olevia on muita helpompi irtisanoa, mutta oletettavasti irtisanomiset eivät ole kuitenkaan kohdistuneet vain tähän ryhmään. kohdalla mutta se ei ole oletettavasti kuitenkin kohdentunut yksinomaan tähän ryhmään, sillä osa työnantajista on rakentanut työvoiman käyttönsä määräaikaisten työsopimusten varaan ja on tavallaan riippuvainen tästä työvoimasta. Esimerkiksi tästä käy mm yksityisten palvelujen alat (kauppa, vartiointitehtävät) ja suurelta osalta myös julkiset palvelut. Johtopäätöksiä Vaikka finanssikriisin ja siitä kehkeytyneen talouskriisin taloudelliset ja yhteiskunnalliset vaikutukset eivät olekaan vielä kokonaan näkyvissä pidemmän aikavälin vaikutusten osalta, on jo nyt mahdollista tehdä muutamia päätelmiä. On ilmeistä, että valtio ei ole suinkaan kuollut ja kuopattu, vaan sen merkitys on jopa kasvanut. Valtion voima näkyy finanssimarkkinoilla (kollektiiviset säästöt ja resurssien ohjaus), sopimuksellisena aloitteentekijänä (sisämarkkinoilla ja kansainvälisesti) ja kansallisen intressin edustajana. Valtion voimaan on tämänkin kriisin yhteydessä turvauduttu jopa protektionismiin menevin keinoin. Yhteiskunnallisilla instituutioilla kuten sosiaaliturvalla, koulutus- ja hyvinvointipalveluilla sekä työmarkkinoilla on keskeinen merkitys, ei ainoastaan palokuntana, vaan myös uuden kehityksen TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010 21

mahdollistajina. Hyvän esimerkin tästä tarjoavat Euroopan eri maiden saavutukset kehittää uuden sukupolven sosiaaliturva- ja työllisyysturvajärjestelmiä. Ne yhteiskunnat, joilla on kykyä sosiaaliseen dialogiin ja sopimuksellisuuteen, ovat ilmeisesti myös muita tehokkaimpia työstämään kriisiajan ongelmia ja keskustelemaan tulevaisuuden mahdollisuuksista. Sen sijaan niiden maiden, joissa taloudellisen ja poliittisen eliitin etäisyys heikommassa asemassa olevaan kansanosaan on suuri, on vaikea löytää myöskään ratkaisuja kansallisiin tulevaisuusvalintoihin. Kirjallisuus Bosch, G. (2010), Dismissing Hours not Workers: Work-sharing in the Economic Crisis. A paper presented in the 31 st annual conference of the IWPLMS in Valencia 14 17.7.2010 Cantillon, B. (2010), Crisis and the Welfare State: the Need for a New Distributional Agenda, University of Oxford, The Foundation for Law, Justice and Society in collaboration with The Centre for Socio-Legal Studies, Policy Briefs. www.fljs.org/uploads/documents/ Cantillon%231%23.pdf Eurofound (2009), Added value of the European Globalisation Adjustment Fund: A comparison of experiences in Germany and Finland. EMCC case studies. Dublin: European Foundation for the Improvement of Living and Working conditions. www.eurofound.europa.eu/pubdocs /2009/70/en/1/EF0970EN.pdf European Commission (2008), Restructuring in Europe 2008. A Review of EU action to anticipate and manage employment change. Commission Staff Working Document, Luxembourg: Commission of the European Communities. http://ec.europa.eu/social/main.jsp?la ngid=en&catid=103&newsid=434&fu rthernews=yes Forslund, A. (2010), Den aktiva arbetsmarknadspolitiken, vad säger forskningen? Webbutsändning 6 maj 2010, Finansdepartementet, Långtidsutredningen 2011. www.sweden.gov.se/sb/d/13124/a/ 145429 Koistinen, P. (2010), Employment Protection in the Context of Collective Displacement. A paper presented in the 31 st annual conference of the IWPLMS in Valencia 14 17.7.2010 Sonnegård, E. (2010), The Government s Economic Policy. A presentation in the Fores conference Vad är fel med svensk arbetsmarknad? Kan vi lära av andra? Sweden, 2.3.2009. www.fores.se/entreprenorskap/ referat-frn-vad-r-fel-med-svenskarbetsmarknad-kan-vi-lra-av-andra Theodoropoulou, S. (2010), Addressing Europe s Employment Crisis: What Policies for Recovery and Reform? European Policy Centre, Policy Brief. www.epc.eu/documents/uploads/ 162514360_Addressing%20Europe_ s%20employment%20crisis.pdf Voss, E. (2010), Organising Transitions in Response to Restructuring. Study on instruments and schemes of job and professional transition and reconversion at national, sectoral or regional level in the EU. Final Report. Brussels: European Commission. http://ec.europa.eu/social/main.jsp?la ngid=en&catid=89&newsid=732&furt hernews=yes Zimmermann, K. (2010), Germany s New Labor Market Miracle. A presentation in the Fores conference Vad är fel med svensk arbetsmarknad? Kan vi lära av andra? FORES, Stockholm 2.3.2009. www.slideshare.net/tankesmedjanfores/ klaus-zimmermann Muut lähteet Ekonomi och facta. Arbetslöshet i Sverige. www.ekonomifakta.se/sv/fakta/ Arbetsmarknad/Arbetsloshet/ Arbetsloshet Niedriglohn (2010), Nach unten keine Grenze, Leiharbeit, Kurzarbeitergeld- Regelung und Beschäftigungschancengesetz (2010) Themen Projekte Veröffentlichungen am Institut Arbeit und Qualifikation, Universität Duisburg-Essen. TEM, Työllisyyskatsaus, syyskuu 2010. http://www.tem.fi/files/28196/syys 10.pdf TEM, Lomautusseuranta, syyskuu 2010. http://www.tem.fi/files/28194/ Lomautusseuranta_30092010_ yhteenveto.pdf Suomalaisen Työn Liitto ja WOIMA-säätiö teettivät marraskuussa Suomen ensimmäisen kansallisten arvojen kartoituksen. Tutkimuksen tarkoituksena on saada käsitys kansalaisten henkilökohtaisista arvostuksista, Suomen nykyisestä henkisestä tilasta ja toisaalta siitä, mitä kohti Suomen tulisi kehittyä. Vastaavia kartoituksia on tehty ympäri maailmaa, joten kartoituksen tuloksesta tekee mielenkiintoisen myös sen kansainvälinen vertailtavuus. Tutkimuksen tulokset tiivistyvät eräänlaisiin tiimalaseihin, jotka koostuvat seitsemästä eri tasosta, jotka menetelmän kehittäjä Richard Barrett on jatkokehittänyt Maslow n tarvehierarkian pohjalta. Kyselyssä olleet arvovalinnat on kukin linkitetty tietylle tietoisuustasolle. Noin 10 eniten ääniä saanutta arvoa tulevat raporteissa näkyviin karttoina, joista voidaan nopeasti tulkita, millä tietoisuuden tasolla vastaajat ja organisaatio ovat kyselyhetkellä olleet vahvimmillaan ja mitä tekijöitä kartoitukseen vastanneet näkevät tarvittavan, jotta toiminta olisi korkeatasoista. Tutkimuksen analysointi on vielä tätä kirjoitettaessa kesken, mutta jo nyt voi sanoa, että tutkimus antaa Suomesta hieman synkähkön kokonaiskuvan: kansalaisten voimavaroja valuu hukkaan, yksilöiden arvoissa on runsaasti hyödyntämätöntä potentiaalia, ja kansalaiset haluaisivat vaikuttaa mutta eivät pysty. Lohtuna Suomelle on kuitenkin syytä todeta, että kansalaisten käsitykset vallitsevasta ja tavoiteltavasta tilasta poikkeavat toisistaan monissa muissakin maissa. 22 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

Kolumni Pekka Tsupari Toimitusjohtaja Suomalaisen Työn Liitto pekka.tsupari@avainlippu.fi Pekka Tsupari toimi projektitutkijana Työväen taloudellisessa tutkimuslaitoksessa vuosina 1987 88. Suomi suomalaisten silmin Suomen henkistä kulttuuria hallitsevat tällä hetkellä käsitteet byrokratia, työttömyys ja epävarmuus tulevaisuudesta. Kaikki kolme ilmentymää on merkitty tutkimuksessa rajoittaviksi arvoiksi. Byrokratiaa, virkavaltaisuutta esiintyy tyypillisimmin hallinnossa sekä suurissa organisaatioissa. Suomessa byrokratia on vallitsevien kansallisten ilmentymien ykkönen. Työttömyys on Suomessa sijalla kaksi. Kansainvälisissä kilpailukykymittauksissa onkin esitetty, että Suomen verraten hyvä kilpailukyky menee hukkaan juuri työttömyyden takia. Ei siis tässäkään suhteessa ole ihme, että työttömyys valikoituu Suomessa aivan kärkeen. Työttömyys esiintyy myös useimpien vertailumaiden top 10-listalla, mikä nykyisessä taloustilanteessa ei ole tietenkään yllättävää. Epävarmuus tulevaisuudesta on Suomen listan kolmonen. Lieneekin luontevaa päätellä, että kansalaisten kokema työttömyyden pelko ja epävarmuus tulevaisuudesta kytkeytyvät vahvasti yhteen. Suomalaiset haikailevat poliittisen johtajuuden perään. Suomalaisten mielestä maassamme tulisi lisätä demokratian toimivuutta, vähentää köyhyyttä, huolehtia nykyistä paremmin vanhuksista ja parantaa ihmisten elämän laatua. Toisin kuin Suomessa yhdelläkään muulla maalla ei demokratia (Democratic Process) ole kärkisijoilla ollenkaan. Voidaankin kysyä, vaivaako Suomea jokin erityinen demokratian kaipuu onko usko politiikkaan ja poliitikkoihin niin heikkoa? Islannissa, Belgiassa ja Kanadassa köyhyyden vähentäminen kuuluu top 10: een. Yhdysvalloissakin se esiintyi listalla vielä vuonna 2009 mutta ei enää vuonna 2010. Suomessa köyhyys, soppajonot ja kerjääminen kadulla ovat omiaan nostamaan tämän ilmentymän kakkossijalle. Kolmanneksi Suomessa nousee vanhuksista huolehtiminen. Tässä asiassa Suomi ei ole yksin, sillä asia esiintyy myös mm. Islannin, Kanadan, Ruotsin ja Yhdysvaltojen top 10:ssä. Luotettavat julkiset palvelut on asia, joka on suomalaisille tärkeä (8.). Suomi on vähän yksinäinen tässä asiassa, sillä vain Islannissa asia koetaan tärkeäksi (6.). Huomionarvoista on, että Suomen top 20-listalta puuttuvat monet yhteiskunnallisesti tärkeiksi todetut asiat: innovaatiot, yrittäjähenkisyys, optimismi, pitkän aikavälin näkökulma ja yhteinen visio. Nähtäväksi jää, millaiset asiat parhaillaan istuva Suomen maabrändiryhmä esittää Suomi-kuvan pohjaksi. STL ja Woima-säätiö tekivät arvokartoituksen ajatuksella, että sen tulos antaa eväitä paremman Suomen luomiseksi. Vastaavien kartoitusten pohjalta on joissakin maissa lähtenyt käyntiin toiminnallisia muutoshankkeita osassa maista kansalaiset ovat osallistuneet muutoksentekoon suurin joukoin, osassa muutosagentteina ovat olleet päätöksentekijät. Suomen kohdalla kysymys jatkotyöskentelystä on vielä auki, mutta tavoitteenamme on käynnistää tulosten pohjalta dialogi yhteiskunnan muutostarpeista ja -tavoista. Mitä monipuolisemmin se pystytään toteuttamaan, sen parempi tässä ajassa arvot koskettavat kaikkia ja niiden pohjalta tehtävät ratkaisut ovat kestäviä. TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010 23

Selviävätkö euromaat velkakriisistään? Kreikka, Irlanti ja monet muutkin euromaat joutuvat pienentämään julkisen talouden alijäämiään. Mitä keinoja niillä on käytettävissään ja mitkä ovat seuraukset? Jaakko Kiander Johtaja Keskinäinen eläkevakuutusyhtiö Ilmarinen jaakko.kiander@ilmarinen.fi Euroalueen velkakriisi ei tunnu loppuvan. Kriisi alkoi vuonna 2008, kun pankit joutuivat monissa maissa ongelmiin yksityisen sektorin lainojen vuoksi erityisesti asunto- ja kiinteistösektori olivat ylikuumenneet ja ylivelkaantuneet. Valtiot ja keskuspankit ratkaisivat kriisin vuoden 2009 aikana takaamalla pankkien vastuut ja pumppaamalla markkinoille suuret määrät halpakorkoista lainaa. Uhka pankkijärjestelmän sortumisesta väistyi pian, mutta kriisi jatkuu. Velkaongelma on siirtynyt kahden vuoden aikana yksityisel- 24 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

Jaakko Kiander näkee euroalueen velkakriisin hoidon johtavan heikkoon talouskehitykseen. tä sektorilta julkiseen talouteen eli valtioiden velkaongelmaksi. Valtiot ovat ajautuneet pahaan velkakierteeseen, kun ne ovat joutuneet pelastamaan pankkeja ja maksamaan kasvaneita menoja samaan aikaan, kun talouden lama on supistanut verotuloja. Alijäämät ovat revähtäneet erittäin suuriksi niissä maissa, joissa kriisiä edelsi voimakkain asuntomarkkinoiden ylikuumeneminen; näitä valtioita ovat Yhdysvallat, Britannia, Irlanti, Espanja, Islanti ja Kreikka (kuvio 1). Lopullisia ratkaisuja tilanteeseen ei ole löytynyt. Yhdysvallat hoitaa ongelmaa turvautumalla omaan keskuspankkiinsa, joka tarvittaessa luo lisää rahaa valtion menojen kattamiseen. Britanniaa suojaa jossain määrin myös oma valuutta ja hyvä maine, mutta pääministeri Cameronin hallitus on silti aloittamassa mittavat julkisen talouden säästötoimet. Heikossa asemassa ovat ne eurojärjestelmän maat, jotka kärsivät ylivelkaantumisesta ja heikosta kilpailukyvystä. Näitä ovat TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010 25

Kuvio 1. Julkisen talouden alijäämä vuonna 2009. 16 14 12 10 8 6 4 2 0 % Irlanti Kreikka USA Espanja Iso-Britannia Portugali Lähde: OECD Economic Outlook 88, 2010. Ranska Kreikka ja Irlanti, jotka ovat jo joutuneet turvautumaan EU:n ja IMF:n rahoitustukeen. Niiden lisäksi riskiryhmään kuuluvat myös Portugali ja Espanja. Jos tilanne heikkenee edelleen, uhatuksi joutuu myös Italian luottokelpoisuus. Vuoden 2010 tapahtumat osoittavat, että ajoittain paniikki markkinoilla kasvaa. Tilanne ei ratkea ennen kuin saadaan korkean tason lupauksia tukitoimista, joilla velallista autetaan eteenpäin. Huhtikuussa tähän tilanteeseen joutui Kreikka, jonka pelastamiseksi perustettiin mittava EU-tason koneisto ja jota varten euromailta kerättiin valtavat lainatakaukset. Marraskuussa kriisin silmään joutui Irlanti. Sille kerättiin myös nopeasti valtava, noin 80 miljardin euron tukilainapaketti. Irlannin tilanne heikentyi syksyn aikana nopeasti, kun markkinoiden (eli rahoitusmarkkinoilla toimivien sijoittajien) luottamus maan maksukykyyn alkoi heikentyä. Luottamuksen mureneminen on nopea ja itseään ruokkiva prosessi, joka ei pääty ennen kuin riittävän uskottava taho tarjoaa vakuuden siitä, että velat maksetaan. Euroalueella tällaisia takuita voivat antaa vain euromaat yhteisesti tai Euroopan Keskuspankki. Japani Belgia Alankomaat Italia Saksa Tanska Suomi Ruotsi Pyrkimykset selvitä talouskriisistä kiristämällä julkista taloutta pitkittävät lamaa. Maan luottoluokituksen heikennyttyä alhaista riskiä painottavat sijoittajat ovat pyrkineet pääsemään eroon riskipitoisiksi muuttuneista lainapapereista, mikä on edelleen nostanut korkoja. Pitkittyessään tilanne muodostuu velallismaiden kannalta kestämättömäksi. Ne voisivat selvitä veloistaan, jos niiden korot painuisivat lähelle Saksan tasoa. Näin ei kuitenkaan käy, koska epävarmuus jatkuu ja korot nousevat. Epävarmuus ja korkeat korot luovat kriisimaille jatkuvia paineita kiristää julkista taloutta edelleen eli leikata menoja ja nostaa veroja. Tämän seurauksena näiden maiden taloudet ajautuvat pitkittyvään lamaan, mikä puolestaan heikentää uskoa niiden selviytymiseen ja nostaa jälleen korkoja. Miten tästä eteenpäin? Muiden euromaiden ja IMF:n tukipaketit ostavat velallismaille lisäaikaa. Niiden avulla velkakurimukseen joutuneet valtiot voivat vetäytyä vähäksi aikaa lainamarkkinoilta. Tilanne paranee, jos maat saavat käännettyä taloutensa kasvuun ja palautettua julkisen talouden tasapainon. Tämä voi kuitenkin osoittautua vaikeaksi, koska tukilainojen ehdoksi asetetut tiukat säästöohjelmat mitä todennäköisimmin pitkittävät talouden lamaa ja kasvattavat työttömyyttä. Nousevien korkojen kierteen voisi katkaista vain EKP. Se voisi ryhtyä ostamaan suoraan kriisimaiden pitkäaikaisia luottoja, jolloin näiden maiden pitkät korot alenisivat ja tilanne rauhoittuisi. EKP ei kuitenkaan toistaiseksi ole ollut halukas tällaisiin toimiin. Yksi syy haluttomuuteen on se, että EKP:n mandaatti kieltää tällaiset toimet. Hätä ei kuitenkaan lue lakia, ja on helppo uskoa, että säännöistä ollaan valmiita joustamaan, jos Saksa tai Ranska joutuisi vastaavaan kriisiin. Suurempi syy haluttomuuteen voi olla se, että EKP haluaa antaa velallisille varoittavan esimerkin. On syytä huomata, että samaan aikaan kun euroalue joutui uudelleen velkakriisin kouriin, Yhdysvaltain keskuspankki Federal Reserve käynnisti setelirahoitusohjelman (ns. Quantitative Easing eli QE2), jolla se ostaa suoraan liittovaltion velkapapereita 600 miljardilla dollarilla. Euroopan velkakriisin jatko on arvailujen varassa. Irlannin osalta tilanne rauhoittuu ainakin vähäksi aikaa, kun EUmaat päättivät uudesta tukipaketista. Kreikan ja Irlannin saama tuki korostaa kuitenkin muihin heikkoihin maihin liittyvää epävarmuutta. On odotettavissa, että markkinoiden epäilevä katse kohdistuu seuraavaksi Portugaliin, jonka julkinen talous on heikoissa kantimissa. Koska Portugali on pieni talous, sen tilanne voidaan ratkaista EU:n nykyisten tukivaltuuksien avulla. Tilanne kuitenkin pahenee, jos epävarmuus leviää näiden 26 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

EKP voisi alentaa kriisimaiden valtionlainojen korkoja luotottamalla niitä suoraan. pienten maiden jälkeen eteläisen Euroopan suuriin talouksiin eli Espanjaan ja Italiaan. Niiden pelastamiseksi ei voida enää kerätä valtioiden vastuulla olevaa tukipakettia, koska muiden EU-maiden veronmaksajat eivät suostuisi enää tällaisia vastuita kantamaan. Tällaisessa tilanteessa käsillä olisi euroalueen olemassaoloa ja EU:n yhtenäisyyttä vakavasti koetteleva taloudellis-poliittinen kriisi. Jos tukipaketista ei kyettäisi sopimaan, kriisimaat joutuisivat maksukyvyttömiksi ja niiden lainat jouduttaisiin järjestelemään uudelleen. Tästä aiheutuisi seuraava eurooppalainen pankkikriisi ja lisää epävarmuutta. Pankkikriisin ratkaisemiseen tarvittaisiin jälleen lisää julkista tukea. Voi kuitenkin olla, että velkaiset valtiot eivät kykenisi tällaisia tukirahoja enää markkinoilta keräämään. Onkin luultavaa, että tällaisen kehityskulun estämiseksi EKP ryhtyy jossain vaiheessa ostamaan laajassa mitassa kriisimaiden ja myös muiden euroalueen valtioiden velkapapereita, jotta pitkät korot saataisiin laskemaan ja sijoittajat rauhoittumaan. Toisin sanoen EKP joutuisi pakon edessä omaksumaan amerikkalaisen rahapolitiikan, vaikka se olisikin vastoin sen periaatteita. Keskuspankin setelirahoitus lisäisi toki inflaation riskiä, mutta on vaikea kuvitella, että korviaan myöten velkaantuneet Euroopan valtiot voisivat selvitä veloistaan ilman jonkinlaista inflaatiota. Ehkä monen mielestä paras kehitysvaihtoehto euroalueella olisi näissä oloissa pääsy takaisin edes hitaan talouskasvun uralle. Tällaisessa skenaariossa pahiten velkaantuneiden maiden tiukka säästöpolitiikka onnistuisi yhdessä kollektiivisten tukitoimien avulla vähitellen rauhoittamaan rahoitusmarkkinat niin, että romahduksen uhka hiipuisi pois. Samalla kuitenkin EU:n komission ja IMF: n sanelema deflatorinen talouspolitiikka pitäisi näiden maiden talouden kehityksen pitkään heikkona; työttömyys kasvaisi ja tyytymättömyys lisääntyisi. Julkinen velka pysyisi myös korkeana, vaikka alijäämiä saataisiinkin vähitellen pienennettyä siedettävälle tasolle. Velkaantuneiden maiden heikko kehitys hidastaisi myös paremmin selvinneiden maiden talouskasvua ja koko EU-alueen taloudellinen kehitys olisi pitkään perin vaatimatonta. Pystytäänkö suuret velat maksamaan? Euroopan maiden suuret julkiset velat herättävät luonnollisesti kysymyksen siitä, onko näitä velkoja ikinä mahdollista maksaa takaisin. Velkakriisi johtuu siitä, että sijoittajat epäilevät tätä kykyä. Epäilyksiin onkin hyviä syitä, ja tämän vuoksi Euroopan velkadominon laukeaminen uhkaa edelleen. Kreikan, Irlannin ja Portugalin lisäksi heikossa tilanteessa ovat Espanja, Italia ja myös Ranska. Espanjan julkisen velan taso ei ole liian korkea (alle 70 prosenttia bkt:sta), mutta sen budjettialijäämä on suuri (ks. kuvio 1). Italiassa alijäämä on pienempi, mutta velka vastaavasti on hyvin suuri, noin 120 prosenttia bkt:sta. Ranskassa sekä alijäämä että velka ovat suuria. Markkinat ovat toistaiseksi suhtautuneet ihmeellisen luottavaisesti näiden suurten maiden velkoihin, vaikka pienissä maissa vastaavat tunnusluvut voisivat jo aiheuttaa paniikin. Kukaan ei kuvittele, että valtiot ryhtyisivät varsinaisesti lyhentämään velkojaan. Tärkeää olisi kuitenkin se, että velan suhde bkt:n arvoon kääntyisi pian laskevalle uralle. Tämä edellyttäisi sitä, että suuret budjettialijäämät saataisiin pian kuriin. Alijäämien pienentäminen on puolestaan vaikeaa, ellei talous kasva. Pelkät säästötoimet ja veronkorotukset ovat verraten tehottomia keinoja, jos talous samaan aikaan supistuu ja työttömyys kasvaa. Suomi ja Ruotsi olivat samantapaisessa tilanteessa 1990-luvun alkupuolella. Lama kasvatti niidenkin budjettialijäämät valtaviksi. Alijäämistä päästiin kuitenkin eroon muutamassa vuodessa. Tähän oli syynä nopea talouskasvu, joka alkoi tuottaa lisää verotuloja. Kasvun käynnistäjänä toimi valuutan devalvoituminen, joka paransi nopeasti kilpailukykyä. Velkaantuneiden euromaiden tilanne on tässä suhteessa paljon vaikeampi. Ne eivät saa aikaan talouskasvua kotimaisen kysynnän avulla, koska velkaantuneiden kotitalouksien ja yritysten on säästettävä. Niiden olisi saatava vienti nopeaan kasvuun, mutta tämä edellyttäisi kasvavaa vientikysyntää ja parempaa kilpailukykyä. Vientimarkkinoiden kasvu on kuitenkin hidasta, koska koko Eurooppa on juuttunut hitaaseen kasvuun. Kilpailukyvyn parantaminen on myös hidasta, koska olematonta valuuttaa ei voi devalvoida. Kilpailukykyä voidaan hakea kustannuksia leikkaamalla, mutta suhteellisen aseman muutokset eivät ole nopeita, koska kaikki muutkin maat pyrkivät samaan. Saksan tiukka hintakuri tekee tehtävän muille maille vaikeaksi. Ainoa nopeasti vaikuttava keino on palkkojen alentaminen, mutta se puolestaan vaikeuttaa yksityisen sektorin velkojen hoitamista. Euroopan velkaisilla mailla olisi periaatteessa käyttämätöntä kasvupotentiaalia. Niille kaikille on tyypillistä matala työllisyysaste (kuvio 2). Irlanti ja Espanja paransivat tässä suhteessa asemaansa nousukauden aikana, mutta laman ja työttömyyden myötä nekin ovat palanneet takaisin matalan työllisyyden maiden joukkoon. Ongelmamaiden ja potentiaalisten ongelmamaiden joihin tässä voidaan laskea myös Italia ja Rans- TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010 27

Kuvio 2. Työllisyysasteita vuonna 2009. Unkari Italia Puola Espanja Kreikka Belgia Irlanti Viro Ranska Tshekki Suomi Iso-Britannia Saksa Itävalta Ruotsi Tanska Norja Alankomaat Islanti Sveitsi Lähde: Eurostat. 0 10 20 0 40 50 60 70 80 ka työllisyysasteet ovat noin 60 prosenttia. Pohjoisemman Euroopan maissa vastaava luku on tyypillisesti yli 70 prosenttia. Matala työllisyysaste kertoo siitä, että nämä maat voisivat kasvattaa talouttaan suhteellisen helposti lisäämällä työvoiman käyttöä. Pohjoiseurooppalaisen työllisyysasteen saavuttaminen voisi nostaa eteläisen Euroopan maiden kokonaistuotantoa jopa 20 prosenttia. Tällainen muutos olisi niin suuri, että se poistaisi julkisen talouden alijäämän ja alentaisi tuntuvasti julkisen velan suhdetta bkt:n arvoon. Muutos ei ole mahdoton: esimerkiksi Suomessa koettiin tällainen kehityskulku vuosina 1995 2008. Piilevän tuotantopotentiaalin saaminen kestävällä tavalla käyttöön on kuitenkin vaikeaa. Se edellyttäisi kasvavaa vientiä ja vahvaa kilpailukykyä sekä yritysten ja investointien houkuttelua mm. veropolitiikan avulla. Velkaisilla euromailla on tähän heikot mahdollisuudet. Suomen näkymät kriisiytyvässä Euroopassa Euroopan rikkaat ylijäämämaat eli ne maat joilla on pitkään ollut ylijäämäinen vaihtotase (näihin kuuluvat ainakin Saksa, Itävalta, Hollanti ja Pohjoismaat) voisivat helpottaa muiden maiden tilannetta lisäämällä omaa kulutustaan ja investointeja. Tällöin niiden tuonti kasvaisi, mikä parantaisi muiden euromaiden vientimahdollisuuksia. Näin ei kuitenkaan käy. Velkakriisin uhka pitää huolen siitä, että myös paremmassa asemassa olevat maat pyrkivät mieluummin säästämään ja supistamaan omia velkojaan. Onkin luultavaa, että EU-maiden talouden kehitystä tulee usean vuoden ajan leimaamaan velkakriisistä toipuminen. Julkinen sektori ja kotitaloudet pyrkivät supistamaan menojaan, jolloin talouden kasvu pysyy hitaana. Hidas kasvu johtaa siihen, että useat maat palaavat takaisin pitkäaikaiseen suurtyöttömyyteen; näin kävi silloisissa EEC-maissa myös 1980-luvulla vastaavassa tilanteessa. Talouspolitiikkaa hallitsevat jatkossa julkisten menojen leikkaukset ja verojen korotukset. Verokilpailu hiipuu, mutta samalla myös eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden tarjoamat palvelut ja suojaverkot rapistuvat. EKP yrittää harjoittaa tiukkaa inflaation vastaista rahapolitiikkaa, mutta pakon edessä se joutuu ajoittain tukemaan Euroalueen talousnäkymät pysyvät todennäköisesti heikkoina. markkinoita ostamalla heikkojen valtioiden velkakirjoja. EKP:n tiukasta rahapolitiikasta ja EU:n yhdessä päättämästä tiukasta finanssipolitiikasta ei välttämättä ole Euroopan maille suurta hyötyä. Inflaatio pysyy kurissa ja budjettialijäämät supistuvat vähitellen. Tästä ei kuitenkaan ole euromaiden talouksille etua, koska samalla euro tulee vahvistumaan suhteessa USA: n dollariin ja Aasian valuuttoihin, minkä seurauksena euroalueen vientimahdollisuudet heikentyvät. Suomen asema tällaisessa toimintaympäristössä ei ole kuitenkaan toivoton. Vahvan julkisen talouden ansiosta Suomen kotimainen kysyntä voi kehittyä kohtuullisen hyvin, koska radikaaleja säästötoimia ei tarvita. Suomen vientimarkkinat eivät myöskään ole vain euroalueen varassa: meille tärkeitä markkina-alueita ovat lähinaapurien lisäksi nopeasti kasvavat Aasian maat. Suomen viennin kannalta tärkeä Itämeren alue on finanssikriisin jäljiltä paremmassa tilanteessa kuin Välimeren alue ja se voikin kasvaa euroaluetta nopeammin: alueen maista Ruotsi, Norja, Tanska ja Saksa ovat taloudellisesti suhteellisen hyvässä kunnossa. Puola on myös toistaiseksi säästynyt velkakriisiltä. Baltian maat taas kävivät finanssikriisin puhjettua läpi kovan ja nopean talouskuurin; se on kuitenkin jo viety läpi ja myös nämä maat voivat seuraavaksi kasvaa. Suomen kannalta on tärkeää tietysti myös se, että maailmantalouden elpyessä ja öljyn hinnan noustessa Venäjän talous on lähdössä uudelleen kasvuun. 28 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

Euroalueen talouskriisi ja talouspolitiikan koordinaatio Talous- ja rahoituskriisi paljasti jälleen kerran euroalueen sisällä piilevät ongelmat ja käynnisti hankkeen EU:n ja erityisesti euroalueen talouspolitiikan koordinaation tehostamiseksi. Koordinaation tiivistämisen lisäksi sitä ollaan laajentamassa myös julkisen talouden ulkopuolelle, koska kriisin taustalla on monien jäsenvaltioiden rakenteissa piilevät heikkoudet. Ilkka Kajaste Apulaisosastopäällikkö Kansantalousosasto Valtiovarainministeriö ilkka.kajaste@vm.fi Kun globaalista talous- ja rahoituskriisistä puhutaan Euroopan kontekstissa, on kysymys nimenomaan velkakriisistä. Tämä on seurausta dramaattisista tapahtumista ennen muuta Kreikan kriisistä keväällä 2010, joiden seurauksena EUmaiden talouspolitiikan koordinaatiota ryhdyttiin pontevasti uudistamaan. Koordinaatio on tarpeen erityisesti euromaiden kesken, koska yhteisestä rahapolitiikasta ja rahasta huolimatta finanssipolitiikasta päätetään edelleen eri jäsenmaiden pääkaupungeissa. On kuitenkin tärkeää, että noudatetaan yhteisiä pelisääntöjä. EU-koordinaatiossa on kaksi tärkeää elementtiä: säännöt ja tilastot. Sääntöjä (kuten vakaus- ja kasvusopimusta) tarvitaan, jotta mikään jäsenvaltio ei harjoita muita vahingoittavaa politiikkaa eikä asetu vapaamatkustajaksi. Samalla ajantasaiset ja luotettavat tilastot eri- TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010 29

EU:n kriisimaille on ollut yhteistä rakenneongelmien kärjistyminen ja niiden vähättely. Vaikka Euroopassa kriisi on näyttäytynyt velkakriisinä, on sen taustalla myös vakavia rakenteellisia ongelmia. Huomio onkin kiinnittynyt julkisen talouden ohella yhä enemmän makrovakauteen ja kilpailukykyongelmiin. EU-tason koordinaatiomenettelyt ovat tähän asti painottuneet liian yksipuolisesti julkiseen talouteen. Erityisesti euroalueella on laiminlyöty laajemmat jäsenvaltioita koskevat velvoitteet, jotka liittyvät yhteiseen rahaan ja sitä koskevaan yhteiseen intressiin. Kriisi on osoittanut, kuinka integroituneita markkinat oikeasti ovat. Sääntely ja koordinaatio yli rajojen eivät ole pysyneet yhdentymiskehityksen vauhdissa. Yhteinen intressi liittyy politiikkatoimien rajat ylittäviin vaikutuksiin ja niiden hallintaan. Vuosien myötä talous- ja budjettikuri heikkeni. Hyvä esimerkki tästä on se, kuinka kaikkein velkaantuneimmat maat - Kreikka, Italia ja Belgia - sitoutuivat euroalueelle tullessaan ylläpitämään niin vahvaa julkista taloutta, että velkaantuminen kääntyy selvästi laskusuuntaan. Vain Belgia on onnistunut suurin piirtein pitämään kiinni tästä tavoitteesta. Talouskriisi on merkinnyt tuntuvaa askelta taaksepäin, mikä on huono uutinen kestävyystavoitteiden kannalta, kun väestö samalla ikääntyy. Samalla tavoin yhteisen rahan käyttöönottoon valmistautuville uusille jätyisesti julkisen talouden tilasta ovat välttämättömiä, jotta jäsenvaltioiden suoriutumista voidaan valvoa. Kreikan tapaus koski sekä sääntöjen noudattamista että tilastojen väärentämistä. Sen vuoksi Kreikasta tuli monessa suhteessa niin tärkeä ennakkotapaus. Talouspolitiikan koordinaation uudistamispyrkimykset liitetään talous- ja rahoituskriisin, mutta juuret ovat tosiasiassa paljon syvemmällä. Jokainen tapaus on omansa, mutta niillä on myös yhteiset piirteensä. Kreikka on päästänyt vuosien aikana julkisen sektorinsa pöhöttymään sillä on esimerkiksi Euroopan suurimpia armeijoita mutta se on laiminlyönyt myös rakenteelliset uudistukset. Portugali on ollut jo pitkään kilpailukykyloukussa ja huolimatta tulo- ja tuottavuuskuilusta euroalueen keskitasoon nähden ja huomattavista EU-tuista se ei ole kyennyt vahvistamaan kasvupotentiaaliaan. Irlantia pidettiin pitkään dynaamisena taloutena ja hyvänä esimerkkinä EU-tukien hyväksikäytöstä, mutta toisaalta sitä vaivasi pitkään vauhtisokeus, minkä vuoksi maan talous pääsi pahasti ylikuumenemaan kaikista varoituksista huolimatta. Ongelmat näkyvät ennen muuta asuntomarkkinoilla ja pankkisektorilla, joka on syvässä kriisissä. Yhteistä kaikille tapauksille on rakenneongelmien lisäksi myös se, että kriisimaat ovat järjestelmällisesti torjuneet kritiikin ja yrittäneet vähätellä kärjistymässä olevia ongelmia. Kuten monesti ennenkin on tapahtunut, kriisi on avannut mahdollisuuden ryhtyä uudistuksiin, joihin olisi ollut tarvetta muutenkin. Se politiikkakoordinaatiota koskeva uudistustyö, jota on harjoitettu sekä Eurooppa-neuvoston että komission tasolla viime keväästä lähtien, ja joka tulee jatkumaan ainakin kevääseen 2011, on nostanut esiin monia niitä aiheista ja ongelmista, joista puhuttiin jo toistakymmentä vuotta sitten, kun euroaluetta ja EU:n laajuista talouspolitiikan koordinaatiota oltiin vasta luomassa. Velkakriisin taustalla rakenneongelmat senvaltioille asetetut sopeutustavoitteet, jotka koskevat erityisesti julkista taloutta, ulkoista tasapainoa ja hintavakautta, jäivät paljolti toteutumatta. Saattaa olla, että jotkut näistä maista ovat liittyneet euroalueeseen liian aikaisin. Tässä yhteydessä käytiin paljon keskusteluja siitä, onko valuuttakurssimekanismi ERM II, johon uusien jäsenvaltioiden tulisi kuulua vähintään kaksi vuotta ennen euroalueen jäsenyyttä ja jonka aikana kurssimuutoksia ei kuuluisi tehdä, harjoitussali vai pelkkä odotushuone, jossa vietetään 30 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

aikaa ennen yhteisen rahan käyttöönottoa. 1 Monesti on kysymys ollut vain odotustilasta, ja harjoitukset (ts. rakenteelliset uudistukset) ovat jääneet tekemättä. 1 Perustamissopimus edellyttää euron käyttöön ottavilta mailta kahden vuoden mittaista valuuttakurssivakautta. ERM (Exchange Rate Mechanism) oli käytössä jo ennen rahaliiton perustamista. Siinä kuten sen myöhemmässä versiossakin (ERM II) maan valuuttakurssin on sallittu poikkeavan euron (tai sen edeltäjän, ecun) suhteen määritellystä keskuskurssista vain tietyllä vaihteluvälillä. Talous- ja rahoituskriisi on paljastanut taustalla olevat ongelmat, jotka ovat paitsi rakenteellisia myös poliittisia. Monet ongelmista juontuvat kriisiä edeltäneisiin hyviin aikoihin, jolloin ei kyetty korjaamaan talous- ja budjettitilanteita odotetulla tavalla. Tämä ei koske vain julkisen talouden tasapainoa, jonka kohentuminen johtui pääosin myönteisestä suhdannekehityksestä. Taantuman myötä palattiin jälleen suuriin alijäämiin. Pettymys on se, että jäsenvaltiot eivät olleet valmiita ryhtymään rakennetoimiin Ilkka Kajaste korostaa, että kriisi on mahdollistanut joidenkin vakaussopimusta koskevien valuvikojen korjaamisen. Pahimmat virheet on tehty ennen kriisiä, hyvinä aikoina. On katsottava, ettei niitä tehdä uudelleen. kuten eläke- ja sosiaaliturvauudistuksiin tai työ-, hyödyke- ja pääomamarkkinoiden toimintaa tehostaviin toimenpiteisiin. Oli hyvin tiedossa, että ajan kuluessa kilpailukyky oli alkanut rapautua monissa niissä euromaissa, jotka ovat sittemmin ajautuneet kriisiin tai ainakin sen partaalle. Ei ollut mikään yllätys, missä ti- TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010 31

lassa Kreikan talous oli ennen kuin uudet tilastoluvut saatiin syksyllä 2009. Ongelma oli se, ettei ollut keinoja puuttua niiden maiden tilanteisiin, jotka olivat selvästi poikkeavalla kurssilla. Joulukuussa 1998 Wienissä kokoontunut Eurooppa-neuvosto linjasi talouspolitiikan koordinaation laaja-alaisesti ja selkeäsanaisesti: Toissijaisuusperiaatetta noudatetaan, mutta kansallinen talouskehitys ja -politiikka, palkkapolitiikka mukaan lukien, saavat täyden huomion, jotta ne voisivat osaltaan edistää yhteisön tavoitteiden saavuttamista. Neuvosto keskittyy niihin politiikkoihin, joilla voi olla vaikutusta raha- ja finanssipoliittiseen tilanteeseen koko euroalueella, euron vaihtokurssiin, sisämarkkinoiden moitteettomaan toimintaan sekä investoinnin, työllisyyden ja kasvun edellytyksiin yhteisössä. 2 Kymmenen vuotta sitten jäsenvaltioille osoitetut talouspolitiikan suuntaviivat olivat yhtä lailla velvoittavia eivätkä ujostelleet puuttua esimerkiksi vero- ja etuusjärjestelmien kannustavuuteen tai palkanmuodostukseen. Ongelmat tunnistettiin ja suositusten tasolla niihin oli mahdollista jopa puuttua, mutta ilman tehokkaita pakotteita hyvilläkään neuvoilla ei ole vaikutusta. 2 Todettiin, että tähän kuuluu (i) jäsenvaltioiden makrotaloudellisen kehityksen jatkuva seuraaminen lähentymisen varmistamiseksi, (ii) euron ja muiden EU:n valuuttojen vaihtokurssikehityksen seuraaminen, (iii) julkisen talouden rahoitusasemien ja budjettipolitiikan tiukentuva valvonta perustamissopimuksen ja vakaus- ja kasvusopimuksen mukaisesti, (iv) nimellis- ja reaalipalkkojen kehityksen seuranta ottaen huomioon talouspolitiikan laajat suuntaviivat, (v) yksityiskohtaisia työllisyyttä koskevia kansallisia toimintasuunnitelmia, joissa käsitellään erityisesti aktiivista työmarkkinapolitiikkaa työllisyyspolitiikan suuntaviivojen ja parhaiden käytäntöjen välittämisen mukaisesti sekä (vi) jäsenvaltioiden rakennepolitiikkojen seuranta työ-, tavara- ja palvelumarkkinoilla ja kustannus- ja hintakehityksen seuranta, erityisesti silloin, kun ne vaikuttavat mahdollisuuksiin aikaansaada kestävää kasvua inflaatiota kiihdyttämättä ja mahdollisuuksiin luoda työpaikkoja. Läpimurtoja Pitää kyetä estämään talouspolitiikan virheet, jotka tehdään hyvinä aikoina. Se, mihin talouspolitiikan koordinaation uudistuksella tulisi puuttua, ei ole vain akuutti talous- ja rahoituskriisi, vaan ne tilanteet ja politiikat, jotka sitä edelsivät ja jotka johtivat kriisiin. Pahimmat virheet tehdään hyvinä aikoina. Jäsenvaltiot eivät kyenneet hyvän sään aikana harjoittamaan politiikkaa, jolla ei olisi vain korjattu julkisen talouden tilaa ja vahvistettu pitkän ajan kestävyyttä vaan tartuttu myös kehittymässä oleviin rakenteellisiin vääristymiin kuten ulkoisen tasapainon horjumiseen, kilpailukyvyn trendinomaiseen heikentymiseen ja rahoituskupliin. Kuinka tähän päästäisiin jatkossa, on hyvä kysymys. Keväällä 2010 unioni pääsi yllättävän nopeasti yhteisymmärrykseen joistakin sen toimintaa pitkään vaivanneista ydinkysymyksistä. Kriisitunnelmissa saatiin aikaan joitakin todellisia läpimurtoja. Näitä kysymyksiä, jotka sisältyvät komission syyskuussa 2010 antamiin lainsäädäntöesityksiin ja joille myös Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan Van Rompuyn vetämä valtiovarainministereistä koostunut työryhmä on antanut tukensa, ovat mm. i) Vakaus- ja kasvusopimuksen velkakriteerin (korkeintaan 60 prosenttia suhteessa BKT:een) operationalisointi ii) Vakaussopimuksen sanktiomekanismin ja sen ennaltaehkäisevän roolin vahvistaminen iii) Siirtyminen eräiltä osin käänteiseen määräenemmistöpäätöksentekoon iv) Ehdollisuuden (sanktioiden) laajentaminen koskemaan EU-budjettivaroja v) Valvonnan laajentaminen julkisesta taloudesta makrovakauteen ja kilpailukykyyn i) Velkakriteerin operationalisointi on kahdessa mielessä tärkeä askel. Ensinnäkin jäsenvaltioiden velkaantuminen, ei niinkään alijäämäisyys, on se, mihin rahoitusmarkkinat varsinaisesti kiinnittävät huomiota velkakriisin olosuhteissa. Velkasuhde osoittaa, kuinka haavoittuvia eri maat ovat. Toinen syy siihen, minkä vuoksi on tärkeä puuttua suoraan velkaantumiseen, on se, että EU- ja euroalueen keskeinen pitemmän ajan ongelma on julkisen talouden kestävyys. Kuinka säilyttää julkisen talouden tasapaino ja hyvinvointipalvelut, kun väestö ikääntyy, ikäsidonnaiset menot vääjäämättä lisääntyvät ja kasvu hidastuu? Käytännössä kysymys on siitä, millainen velkasääntö vakaus- ja kasvusopimuksessa tulisi asettaa, jotta varmistettaisiin, että velkaantuminen vähentyisi riittävästi ja lähestyisi viitearvoa riittävän nopeasti. Komissio esittää 1/20-sääntöä. Niiden maiden, joiden velkasuhde ylittää 60 prosentin viitearvon, tulisi leikata velkaantumistaan vuosittain 5 prosenttia (siis 1/20:lla) todellisen velkasuhteen ja viitearvon välisestä erosta. Toisin sanoen jos jäsenvaltion julkinen velka on esimerkiksi 100 prosenttia BKT:sta, sen tulee alentaa velkasuhdettaan 2 prosenttiyksikköä vuodessa. Tätä ei pidetä kovin vaativana, mutta siihen suoritukseen nähden, johon esimerkiksi Kreikka ja Italia ovat pystyneet, on kysymys todella kumouksesta. ii) Numeerista velkasääntöä tarvitaan, jotta velkakriteeriin voidaan kytkeä sanktiomahdollisuus. Kokemus on osoittanut, etteivät poliittiset sitoumukset riitä. Jotta tavoitteenasettelu olisi uskottavaa, on oltava mahdollista, että poikkeamisesta seuraa jonkin asteinen 32 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

Komissio ehdottaa sääntöä, jolla julkista velkaa tulisi pienentää alle 60 prosenttiin suhteessa BKT:een. poliittinen tai taloudellinen sanktio. Toinen läpimurto liittyykin siihen, että jäsenvaltiot ovat valmiita hyväksymään sanktiomekanismin, joka muuttuu sitä mukaa asteittain velvoittavammaksi, mitä vakavampi poikkeaminen sopeutusnormista on. Nykyjärjestelmässä vakaus- ja kasvusopimuksen sanktiot voivat tulla kyseeseen vasta myöhäisessä vaiheessa. Käytännössä ne eivät ole olleet uskottava pelote, koska ääritilanteessa kuten Kreikan kriisin yhteydessä ei ole mitään järkeä asettaa korotonta talletusta tai sakkoa maalle, joka on jo pahoissa vaikeuksissa. Nyt sanktioiden pelotevaikutusta halutaan vahvistaa siirtämällä niitä jo aikaisempaan vaiheeseen siten, että maksimissaan 0,2 prosenttiin BKT:sta nouseva koroton talletus voitaisiin vaatia jo siinä vaiheessa, kun jäsenvaltion alijäämän on havaittu ylittävän 3 prosentin viitearvon. Talletus muuttuisi sakoksi, jos jäsenvaltio ei vastoin neuvoston suositusta ryhdy tehokkaisiin toimenpiteisiin. Mekanismi on tarkoitus ulottaa myös vakaussopimuksen ennaltaehkäisevälle puolelle siten, että jäsenvaltiolta voidaan vaatia vastaavansuuruinen korollinen talletus, mikäli ao. valtion finanssipolitiikka poikkeaa tuntuvasti siitä varovaisen finanssipolitiikan normista, jota komissio on esittämässä. Komission mukaan varovainen finanssipolitiikka edellyttää sitä, että julkiset menot eivät saisi Sanktioita sovellettaisiin julkisen talouden liiallisiin alijäämiin ja velkaan mutta myös julkisten menojen hallitsemattomaan kasvuun. kasvaa keskimääräistä kokonaistuotannon kasvua nopeammin, jollei samalla panna toimeen korjaavia toimenpiteitä tulopuolella. Niissä jäsenvaltioissa, joissa julkista taloutta koskeva keskipitkän aikavälin tavoite on vielä saavuttamatta, menojen kasvun tulisi olla tätä hitaampaa. Käytännössä uusi normi ei eroa tähän saakka välineenä käytetystä suhdannekorjatusta alijäämäindikaattorista muuten kuin siinä, että uusi normi on helpommin havainnoitavissa ja on siinä mielessä parempi politiikkakoordinaation instrumentti. Arviota finanssipolitiikasta tehtäessä otettaisiin huomioon tietysti taloustilanne ja sellaiset rakenteelliset uudistukset (erityisesti eläkeuudistukset), joilla on selvä vaikutus pitkän aikavälin kestävyyteen. Taloudellisessa ahdingossa, kasvun pysähtyessä tai kääntyessä laskuun tästä ei tietenkään voitaisi pitää kiinni. Taloudellisten sanktioiden lisäksi arsenaaliin kuuluu myös poliittisluontoisia pakotteita kuten erilaiset raportointivelvollisuudet ja seurantamenettelyt, joihin poikkeavat maat alistetaan. (iii) Seikka joka vaikuttaa sanktiomekanismien ja finanssipoliittisten sääntöjen uskottavuuteen, on noudatettava päätöksentekomenettely. Alusta alkaen vakaussopimuksen pitävyyttä epäiltiin, koska nähtiin, etteivät ministerit tee helposti langettavia päätöksiä, jotka kohdistuvat kollegaan. Saksan tavoite vakaussopimusta valmisteltaessa oli, että sanktioiden on langettava automaattisesti. Juristit totesivat kuitenkin jo silloin, ettei tämä ole oikeudellisesti mahdollista. Neuvoston harkintavaltaa ei voida sivuuttaa. Mikä neuvoksi? Tämän ongelman ratkaisemiseksi komissio ehdottaa, että sanktioista päätettäessä noudatettaisiin käänteistä määräenemmistöpäätöstä. Tämä tarkoittaa sitä, että komission ehdotus sanktioista tulee määräajan jälkeen voimaan automaattisesti, jollei jäsenvaltioiden joukosta löydy määräenemmistöä, joka on valmis kumoamaan komission ehdotuksen. Tämä on askel eteenpäin, vaikka ei ole sataprosenttisen varmaa, etteivätkö päätöksenteon ongelmat siirry tämän johdosta johonkin toiseen päätöksentekoprosessin vaiheeseen. Edellä kuvattu sanktiomenettely koskee vain euromaita, sillä sen oikeusperustana on Lissabonin sopimuksen 136 artikla, joka antaa mahdollisuuden sopia euromaita koskevasta tiiviimmästä talouspolitiikan koordinaatiosta. Tätä on käytetty perustana sille, että vakaussopimukseen sisältyvää sanktiomekanismia voidaan kiristää. iv) Neljäs uutuus on se, että komissio ehdottaa sanktioiden ulottamista myös EU-budjetin varainkäyttöön. Tässä tapauksessa puhutaan ehdollisuudesta. Budjettituet tulisivat ehdollisiksi sille, että kyseinen jäsenvaltio noudattaa vakaussopimuksen säädöksiä. Tätä ovat ajaneet erityisesti uudet jäsenvaltiot, jotka katsovat, että nykyisillään pelkästään koheesiorahoitusta koskeva ehdollisuus pitäisi voida laajentaa myös muiden tuki-instrumenttien käyttöön, ml. maataloustukiin, jolloin potentiaalisina kohteina olisivat myös vanhat jäsenvaltiot, jotka ovat suuria tukien saajia. Tähän liittyy monia ongelmia eikä komissio ole vielä tehnyt esitystä asiasta. Se saataneen samalla, kun komissio antaa esityksensä vuosien 2014 2020 rahoituskehyksistä. TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010 33

v) Lopuksi talouspolitiikan koordinaation piiriä ollaan laajentamassa makrovakauden ja kilpailukyvyn valvontaan. Kysymys on kokonaan uudesta liiallisten tasapainottomuuksien menettelystä, joka toistaa osin julkisen talouden vakauden valvonnan proseduuria. Myös siihen on kaavailtu ennaltaehkäisevää ja korjaavaa osaa ja viime kädessä mahdollisuutta asettaa sanktioita, jos jokin valtio toistuvasti kieltäytyy ryhtymästä korjaaviin toimiin. Jotkut jäsenvaltiot pitävät tätä jopa tärkeämpänä asiana kuin julkisen talouden valvontaa, koska erityisesti euroalueella sosiaaliset ja taloudelliset kustannukset ovat tuntuvia, jollei vääristymiä ja poikkeamia ryhdytä korjaamaan ajoissa. Ongelmana on se, että jäsenvaltioiden hallituksilla ei ole välttämättä niitä välineitä, joiden avulla epäsuotuisaa kehitystä voidaan ryhtyä korjaamaan. Esimerkiksi työmarkkinoilla tehtäviin ratkaisuihin hallitukset pystyvät harvoin vaikuttamaan. Suunnitteilla on makrovakautta ja kilpailukykyä kuvaavista indikaattoreista muodostuva tulostaulu, jonka seurannan perusteella poikkeavaan kehitykseen voidaan päästä kiinni. Makrovakauden valvonnalla on kiinteä yhteys vuoden 2011 käynnistyvää rahoitusvakauden valvontaan, joka tapahtuu EKP:n vetämän ns. järjestelmäriskineuvoston (ESRB) toimesta. Kaikkeen tähän on suhtauduttava varauksella. Työ on kesken ja jäsenvaltioiden täytyy löytää yhteisymmärrys lakitekstien yksityiskohdista, jonka jälkeen niistä neuvotellaan vielä Euroopan parlamentin kanssa. Mennään pitkälle kevääseen ennen kuin voidaan varmistaa, että läpimurto on tapahtunut. Kuinka uudistusten käy? Suomen valtiovarainministeriössä pohdittiin keväällä 2010 jo ennen kuin kriisin uusin vaihe käynnistyi ja tilanne kärjistyi sitä, mihin unionitason talouspolitiikan koordinaation kehittämisessä tulisi erityisesti panostaa. Keskeinen johtopäätös oli se, että unionin toiminnalta puuttuu riittävä koherenssi. EUpolitiikasta on helppo paljastaa sellaisia puuttuvia linkkejä, joiden korjaaminen voisi tuottaa huomattavaa lisäarvoa ja johtaa johdonmukaisempaan politiikkaan yhteisötasolla. Yksi näistä on julkisen talouden vakauden Sanktiot astuisivat voimaan automaattisesti, ellei enemmistö jäsenmaista vastusta niitä koskevaa komission ehdotusta. ja laajemman kokonaistaloudellisen valvonnan parempi integrointi. Tätä ollaan parhaillaan puuhaamassa, mutta toimiva yhteys tulisi saada aikaan myös uuden, EKP:n vetovastuulla toimivan rahoitusvakauden valvonnan ja makrovakauden valvonnan välille. Makrovakauteen kohdistuvat uhkat välittyvät monessa tapauksessa rahoitusmarkkinoiden kautta, jolloin siihen liittyvä makro- ja mikrotason informaatio on arvokasta, kun haetaan ajantasaista väliintuloa. Myös talouspolitiikan koordinaation ja EU-budjetin väliltä on puuttunut yhteys, kuten edellä todettiin. Uuteen EU2020- strategiaan ja jo sitä edeltäneeseen Lissabonin strategiaan sisältyy yhteisöulottuvuus, jota tulisi edelleen vahvistaa. Jo silloin, kun voimassa olevista rahoituskehyksistä päätettiin, edellytettiin, että ne asettuisivat tukemaan EU-alueen yhteisiä kasvu- ja kilpailukykytavoitteita. Tämä ei ole käytännössä toteutunut. Hyvä esimerkki tästä on se, että EU:n eri politiikkalohkoista yhteisen maatalouden osuutta leikattiin kaikkein vähiten, kun neuvosto lopulta päätti komission rahoituskehyksiä koskevasta ehdotuksesta. EU:n budjettivaroilla on erityisesti uusissa jäsenvaltioissa erittäin vahva ohjausvaikutus julkisten varojen käyttöön, koska niiden hyödyntämistä priorisoidaan selkeästi. Tämän vuoksi vakaus- ja kestävyystavoitteita koskevan ehdolli- 34 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

Jäsenmaiden kansantalouksien valvontaa tehostetaan, mutta ne eivät välttämättä aina pysty puuttumaan epäsuotuisaan kehitykseen. suuden sisällyttäminen tuki-instrumenttien käyttöön edistäisi näiden tavoitteiden saavuttamista ja varmistaisi sen, ettei EU-varoja käytettäisi vastoin yhteisön tavoitteita. Eurooppa-neuvoston talouspolitiikan koordinaatiota koskevaan toimeksiantoon sisältyi myös kohta, joka koski kriisinhallintaa. Tämän asian käsittely on siirtynyt eteenpäin, mutta on ilmeistä, että se on myös yksi niistä puuttuvista linkeistä siinä isossa kuvassa, joka on pidettävä mielessä, kun hahmotetaan kokonaisuutta. Mikä hyvänsä pysyväisluontoinen mekanismi siitä syntyy, se ei saa lisätä vapaamatkustaja-asenteita ja väärää turvallisuuden tunnetta tai ns. moraalikatoa, vaan sen on tuettava talousja finanssipolitiikan kurinalaisuutta ja vahvistettava luottamusta. Talouspolitiikan koordinaatiota koskevat muutokset voivat toteutuessaan tuoda huomattavan muutoksen unionin ja erityisesti euroalueen toimintaan. Helppoa se ei ole. EKP:n pääjohtaja Trichet on puhunut kvanttihypystä. Suuren harppauksen mahdollisuutta sopii kuitenkin epäillä sitä kokemusta vasten, joka on saatu menneiltä vuosilta. Vakaus- ja kasvusopimus ei ole ensi kertaa uudistamisen kohteena. Joka viides vuosi on jonkinasteista määräaikaishuoltoa pidetty välttämättömänä. Viisi vuotta sitten katsottiin, että on lisättävä sopimuksen joustavuutta ja kansallista omistajuutta, koska päätösvalta on joka tapauksessa pääkaupungeissa. Nyt mennään toiseen suuntaan ja halutaan tehdä sopimuksesta velvoittavampi ja tavoitteista konkreettisempia, jotta pakotteita voidaan soveltaa. Sekä hallitustasolla että kansallisissa parlamenteissa on noussut huoli siitä, että budjettivaltaa olisi katoamassa Brysseliin. Tätä on selvitetty Suomessakin, ja johtopäätös on se, että toimivaltajako jäsenvaltioiden ja unionin välillä ei ole muuttumassa. Unioni on vain käyttämässä tehokkaammin sitä toimivaltaa, joka sille on annettu silloin, kun yhteisestä rahasta ja euroalueen muodostamisesta päätettiin. Se, että jäsenvaltiot voivat joutua yhä konkreettisemmin jakamaan vastuuta jonkin maan huonosta politiikasta, saanee aikaan sen, että talous- ja budjettikuria toden teolla kiristetään. Tosiasia lienee se, että huomattavasti kalliimmaksi kuin ne tukitoimet, joihin nyt on ryhdytty, tulisi se, että kriisi eskaloituisi integroituneilla markkinoilla koko euroaluetta ja kansainvälistä taloutta koskevaksi. Tästä on kokemuksia jo talous- ja rahoituskriisin alusta, joten kysymys ei ole vain spekulaatiosta. EU-asioiden lähteitä EU-asioissa harjoitetaan varsin huomattavaa avoimuutta. Erityisesti komission talous- ja rahoituspääosaston sivut (http://ec.europa.eu/economy_finance) sisältävät varsin kattavasti aineistoa talouspolitiikan koordinaatiosta ml. komission syyskuun lopulla antamat lainsäädäntöehdotukset. Suomen oma tapa koordinoida EU-asioiden valmistelua on myös varsin avoin. Eduskunta on osallistunut talouspolitiikan koordinaation uusien menettelyjen valmisteluun. Kevään, kesän ja syksyn aikana eduskunnalle on toimitettu asiaa koskevia e- ja u-kirjelmiä, joissa on se- Euroalueen talous- ja budjettikurin kiristäminen saattaa nyt edetä, koska jäsenmaat joutuvat jakamaan vastuuta jonkin maan huonosta politiikasta. lostettu työn etenemistä sen lisäksi, että eduskuntaa informoidaan neuvoston kokousten valmisteluista säännöllisesti perusmuistioin. E- ja u-kirjelmiin (E 31/2010 vp, U 34/2010 vp) voi perehtyä eduskunnan sivuilla (http://web.eduskunta.fi ). EU-asiat eivät aukea ulkopuolisille helposti. Tästä syystä valtiovarainministeriö on informoinut myös laajempaa yleisöä talouspolitiikan koordinaation keskeisistä muutoksista. Näin tehtiin Suomen liittyessä unionin ja euroalueen jäseneksi. Vakaussopimuksen laatimisen yhteydessä vuonna 1999 valmistui julkaisu Talouspolitiikan mahdollisuudet euroalueella (VM:n taloudelliset ja talouspoliittiset katsaukset 1/99; www.vm.fi Julkaisut ja asiakirjat). Kun sopimusta uudistettiin vuonna 2005, ilmestyi julkaisu Vakaus- ja kasvusopimuksen uudistaminen (VM:n julkaisuja 4/2006). Lisäksi aiheesta on vuosien aikana kirjoitettu useita artikkeleita eri talousjulkaisuihin. Vuonna 2008 ilmestyi aihepiiriin liittyen julkaisu EU:n rahoituskehysten uudelleenarviointi: makro- ja rakennepoliittisia näkökohtia (VM:n julkaisuja 13/2008). On huomattavan tärkeää, että euroalueeseen kuulumisesta aiheutuvat mahdollisuudet ja rajoitukset ymmärretään mahdollisimman laaja-alaisesti. Se, että Suomessa tämä on ollut asiantila, on keskeinen syy siihen, että euroaika on ollut verraten menestyksellistä. TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010 35

Finanssikriisi journalismissa Finanssikriisistä käytyä julkista talouspoliittista keskustelua hallitsi valtavirran näkemys, jolle ei tuntunut löytyvän vaihtoehtoja. Esa Reunanen Erikoistutkija Tampereen yliopisto esa.reunanen@uta.fi Anna Simola Tutkija Tampereen yliopisto Syksyllä 2008 kärjistynyt kansainvälinen finanssikriisi tarjoaa tilaisuuden tutkia journalistisen julkisuuden roolia taloudessa ja talouspolitiikassa. Aiemmassa tutkimuksessa (Kantola 2002, 297; Alho 2004, 310; Herkman 2008, 97; Kunelius ym. 2009, 253) on tullut esiin, että päättäjät usein kokevat mediajulkisuuden uhaksi rationaaliselle päätöksenteolle. Tästä syystä varsinaista päätösvalmistelua ja osapuolten välisiä neuvotteluja pyritään suojaamaan julkisuudelta. Julkisuudessa taas toimitaan julkisuuden ehdoin, asioita tarkoitushakuisesti yksinkertaistaen ja kärjistäen. Talouspoliittisessa päätöksenteossa avoimuuden on koettu uhkaavan erityisesti rahoitusmarkkinoiden luottamusta. Talouspolitiikan linjaa koskevien avoimien erimielisyyksien on uskottu herättävän markkinoilla epävarmuutta, minkä puolestaan on arvioitu heijastuvan esimerkiksi siihen, kuinka edullisesti valtio saa lainaa. Tällainen julkisten puheenvuorojen yksimielisyyden korostus ja varsinaisen pohdiskelevan keskustelun suojaaminen julkisuudelta tuli selvästi esiin 1990-luvun lamavuosina vaikuttaneiden talouspoliittisten päättäjien haastatteluissa (Kantola 2002). Epävirallisiin, eliittien sisäisiin 36 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

Talouspoliittisten erimielisyyksien käsittelyn julkisuudessa on uskottu horjuttavan markkinoiden luottamusta talouspolitiikkaan. ryhmiin ja verkostoihin perustuvan keskusteluperinteen on arvioitu helpottaneen julkista vaikenemista (Kiander ja Vartia 1998, 171). Huoli talouspolitiikkaa kohtaan tunnettavasta luottamuksesta oli avainasia myös vuoden 2008 talouskriisin yhteydessä. Tämä näkyy esimerkiksi valtiovarainministeri Jyrki Kataisen Kansantaloustieteelliselle yhdistykselle marraskuussa 2008 pitämässä esitelmässä, jossa hän totesi, että [j]os politiikan johdonmukaisuuteen ei uskota, jää myös elvytyksen teho vähäiseksi ja että ilman luottamusta ei ole olemassa sellaista talouden toimintaympäristöä, joka tukee kasvua ja työllisyyttä ja tätä kautta kaikkien suomalaisten hyvinvointia. Luottamuksessa on kyse niin kuluttajien kuin institutionaalisten sijoittajienkin uskosta siihen, että valtiontalouden tasapaino pitkällä aikavälillä säilyy eikä luvassa ole elvytystoimien jälkeen pian taas tuntuvia menoleikkauksia ja veronkiristyksiä. (Katainen 2009, 59 62) Ei kuitenkaan ole itsestään selvää, että varsinaisen talouspoliittisen harkinnan eriyttäminen julkisuuteen suunnatuista yksinkertaistetuista totuuksista lopulta olisi talouspolitiikan onnistumisen kannalta paras ratkaisu. Jo 1990-luvun kriisin jälkipyykissä tuotiin esiin, että yksi kriisiin johtaneista syistä oli nimenomaan avoimen kriittisen julkisuuden puute markkinoiden avaamiseen liittyneissä kysymyksissä. Kuten Kantola (2002) tiivistää, se keskustelu jäi käymättä. Tuolloinen vakaan markan politiikka muuttui kestämättömäksi viennin ja vaihtotaseen heikkenemisen takia. Kianderin ja Vartian (1998, 321) mukaan muuttuneesta tilanteesta ei käyty julkisuudessa laajempaa keskustelua, koska se olisi vaikeuttanut valitun linjan läpivientiä. Anna Simolan ja Esa Reunasen mielestä vaihtoehtojen tuominen talouspolitiikan valtavirtaan tuntuu olevan hankalaa suomalaisessa julkisuudessa, eikä tämä johdu yksin journalisteista. TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010 37

He kuitenkin katsovat, että korkeatasoinen julkinen talouspoliittinen keskustelu päinvastoin tukisi talouspolitiikan harjoittamista. Myös Lindblom (2007, 133, 146) suosittelee, että luottamusta haettaisiin yksimielisyyden ja yksinkertaistettujen totuuksien sijaan asioiden monimutkaisuuden tunnustamisesta ja yhteiskuntapoliittisten tavoiteristiriitojen selkiyttämisestä. Tässä artikkelissa analysoidaan julkisen keskustelun roolia talouspolitiikassa Helsingin Sanomien, Kauppalehden ja Financial Timesin kriisijuttujen sekä julkisuudessa usein esiintyvien talousasiantuntijoiden teemahaastattelujen pohjalta. Juttuanalyysin avulla luodaan kuvaa siitä, millä tavalla ja kuinka monipuolisesti erityisesti suomalaisissa lehdissä keskusteltiin kriisin edellyttämästä talouspolitiikasta. Juttuaineisto on otos lehtien jaksolla 1.1.2007 31.3.2009 julkaisemista, finanssikriisiä käsittelevistä jutuista. 1 Haastatteluaineiston nojalla taas selvitetään suomalaisten talousasiantuntijoiden käsityksiä mediajulkisuuden roolista talouspolitiikassa. Haastateltaviksi valittiin poliitikkoja ja heidän avustajiaan (3), virkamiehiä (3), ekonomisteja tutkimuslaitoksista (5), pankeista (3), työntekijäjärjestöistä (2), elinkeinoelämän järjestöistä (1) ja toimitusjohta- 1 Aineiston jutut koottiin tekemällä sanahaku lehtien arkistoihin. Haussa muodostettiin kaksi talouskriisiin viittaavien sanojen rypästä, ja haku kohdistettiin juttuihin, joissa esiintyi molemmista ryppäistä vähintään yksi sana. Tällä tavoin kertyneistä 7 299 jutusta poimittiin tasavälein 802 jutun aineisto (HS & KL joka 6. juttu, FT joka 12. juttu). Näistä poistettiin vielä joka kolmas, minkä jälkeen jäljelle jääneistä valittiin talouskriisiä käsittelevät jutut. Näin analyysiin valikoitui lopulta 477 juttua (HS 124, KL 114, FT 239). Lisäksi Helsingin Sanomien ja Kauppalehden kaikki numerot käytiin läpi kannesta kanteen kolmen kriisin kannalta keskeisen kuukauden (maaliskuu 2007, syyskuu 2007, syyskuu 2008) sekä aineiston viimeisen kuukauden (maaliskuu 2009) osalta. Aineiston koostamisesta ja analyysimenetelmistä tarkemmin ks. Simola ja Reunanen (2010). ja finanssialalta (1). 2 Artikkeli perustuu Tampereen yliopiston Journalismin tutkimusyksikössä syksyllä 2010 valmistuneeseen tutkimukseen (Simola ja Reunanen 2010). Talouskriisiä koskevan julkisen keskustelun osapuolet Talouskriisiä koskeneen julkisen keskustelun monipuolisuuteen ja avoimuuteen vaikuttavat yhtäältä journalismin toimintatavat ja rutiinit ja toisaalta journalismin käyttämien lähteiden erilaiset sitoumukset ja tavoitteet. Journalisteilla on omat asiantuntijaverkostonsa, joiden puoleen tavataan kääntyä silloin, kun talouden ilmiöt tarvitsevat selittäjää ja ennustajaa. Myös journalismin käsitykset relevanteista juttuaiheista ja niiden käsittelytavoista ovat melko vakiintuneita. Aivan vastaavasti journalistien käyttämillä lähteillä on julkisessa toiminnassaan omat tavoitteensa ja rutiininsa. Esimerkiksi Kiander ja Vartia (1998, 169) arvioivat yhdeksi esteeksi talouspoliittisen julkisen keskustelun avoimuudelle sen, että monet siihen osallistuvat ovat osa establismenttia ja kantavat sen vuoksi vastuuta virallisen linjan onnistumisesta. Jos virallisen linjan ulkopuoliset äänet eivät pääse julkisessa keskustelussa esiin, saattaa tämä typistää julkisuuden näytösluonteiseksi aidon keskustelun sijaan. Taulukossa 1 esitetään, mitkä tahot tutkituissa lehdissä kommentoi- 2 Haastattelut teki Tampereen yliopiston tiedotusopin opiskelijoiden journalismikritiikin projektiryhmä syksyllä 2009. Projektiryhmän vetäjänä toimi tutkija Ville Kumpu, ja siihen kuuluivat Outi Karonen, Tiina Kemppainen, Antti Laakso, Niina Martikainen, Joonas Partanen, Anu Ritvanen, Pauliina Toivanen, Tiina Tuominen ja Saara Töyssy. Tässä artikkelissa haastatteluaineiston analyysistä ja tulkinnoista vastaavat artikkelin tekijät. Haastattelujen toteutuksesta ja teemoista tarkemmin ks. Simola ja Reunanen (2010). Erityisesti talouslehdissä kriisikeskustelua hallitsivat elinkeinoelämän edustajat. vat finanssikriisiä. Jakaumat esitetään erikseen tammikuusta 2007 kesäkuuhun 2008 ja heinäkuusta 2008 maaliskuuhun 2009. Ensimmäisen tarkastelujakson voi ajatella edustavan normaaliaikaa, kun taas jälkimmäinen kuvaa lähinnä akuutin kriisin vaihetta. Kriisiin liittyvää lehtikirjoittelua hallitsivat elinkeinoelämän edustajien, erityisesti rahoituslaitosten ekonomistien kommentit. Suomea koskeva talouspoliittinen keskustelu oli vähäistä aina heinäkuuhun 2008 saakka. Akuuttia kriisiä edeltävä keskustelu painottui aineistossa Financial Timesiin, ja suomalaislehdissäkin kommentit koskivat alkuun lähinnä USA:n sekä myöhemmin Euroopan Unionin kriisitoimia. Kun poliitikkojen välinen keskustelu syksyllä 2008 käynnistyi, se painottui selvästi voimakkaammin yleissanomalehti Helsingin Sanomissa kuin talouslehdissä. Rahoitusmarkkinoilla kumuloituvia riskejä käsiteltiin Financial Timesissä aiemmin ja perusteellisemmin kuin tutkituissa suomalaislehdissä. Suomalaislehdissä kirjoittelun yleistunnelma oli pitkään rauhoitteleva. Valtiovarainministeri Jyrki Kataisen käsitykset Suomen Uutisjutuissa puhujaksi katsottiin taho, jota lainataan joko suoralla tai epäsuoralla esityksellä tai näitä muistuttavalla esitystekniikalla (esim. X:n mukaan ). Mielipidejutuissa puhujaksi katsottiin jutun kirjoittaja. Kustakin jutusta luokiteltiin enintään viisi ensimmäistä puhujaa, ja luokiteltujen puhujien määräksi muodostui näin 1006. 38 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

Taulukko 1. Finanssikriisiä kommentoivat puhujat toimijaryhmittäin. 1.1.2007 30.6.2008 1.7.2008 31.3.2009 Kaikki yhteensä HS KL FT Yht. HS KL FT Yht. % % % % % % % N Pankit ja finanssiala 30 53 40 42 5 24 21 17 26 260 Liikeyritykset 2 3 8 6 6 7 13 10 8 83 Elinkeinoelämän järjestöt 0 6 5 5 5 10 6 6 6 58 Asiantuntijat yleensä (ekonomistit, analyytikot tms.) 6 1 5 4 3 6 3 3 4 36 Elinkeinoelämä yhteensä 37 64 58 56 19 46 43 36 43 437 Hallitus tai ministeri 0 2 3 3 16 8 10 11 8 81 Poliittiset puolueet 4 1 4 3 6 0 6 5 4 43 Parlamentti, kansanedustaja 0 1 1 1 0 0 0 0 0 4 Presidentti 0 2 1 1 6 1 4 4 3 31 Politiikka yhteensä 4 6 10 8 28 9 20 20 16 159 Media 22 11 8 11 18 15 7 12 12 118 Tutkimuslaitokset ja yliopistot 7 6 8 8 14 12 8 11 10 97 Virkamiehet 4 0 2 2 8 3 9 7 5 55 Kansallinen keskuspankki 9 6 7 7 1 3 2 2 4 38 EKP 2 1 0 1 0 2 1 1 1 7 Keskuspankit yhteensä 11 7 7 8 1 5 3 3 4 45 Yksityiset kansalaiset 6 0 2 2 3 1 2 2 2 21 Kansalaisjärjestöt 4 1 0 1 1 1 0 0 0 5 Ay-liike 0 1 0 1 3 3 1 2 1 14 Kansalaiset ja järjestöt yhteensä 9 2 2 3 6 5 3 4 4 40 EU tai sen edustaja 2 1 0 1 3 4 1 2 2 16 Kv-järjestöt (IMF, Maailmanpankki) 2 0 1 1 2 0 2 1 1 13 EU ja kv-järjestöt yhteensä 4 1 1 2 4 4 3 4 3 29 Muu 2 2 2 2 2 1 4 3 3 26 Yhteensä (%) 100 100 100 100 100 100 100 100 100 Yhteensä (N) 54 94 212 360 192 123 331 646 1006 suojatusta tilanteesta raportoitiin usein ilman arvioon liittyviä epävarmuuksia. Tämä julkisuuskuva oli lähes päinvastainen kuin 1990-luvun lamassa, jossa menoleikkauksiin perustunut talouspolitiikka edellytti kansalaisten kriisitietoisuuden nostattamista ja suoranaista pelottelua (Kantola 2002). Tuolloin kyse oli myös luottamuksesta Suomen markkaa kohtaan, ja kansainvälisiä rahoitusmarkkinoita oli korostetusti rauhoiteltava kireällä finanssipolitiikalla. Tuoreessa kriisissä taas korostui pyrkimys kompensoida viennin romahdusta tukemalla kotimaista kysyntää. Hallitus vaikuttaa siten jälleen saaneen linjaansa tukevat viestit hyvin läpi julkisuuteen. Elinkeinoelämän näkyvyys talouskriisiä koskevissa jutuissa on luonnollista etenkin talouslehdissä, joiden tarkoituskin on paljolti olla talouden toimijoiden puhetta talouden toimijoille (vrt. Kantola 2002). Pankkien ja tutkimuslaitosten Suomen hallitus sai oman linjansa hyvin esiin julkisuudessa, keskustelua vaihtoehdoista ei juuri syntynyt. ekonomistit esiintyivät talousjournalismissa samantapaisessa roolissa tarjoten paljolti taloustutkimuksen valtavirtaan nojaavia arvioita suhdannekuvasta ja talouspolitiikasta. Tutkimuslaitokset tarjosivat ennusteillaan vertailukohtia viranomaistahojen arvioihin ja olivat myös tärkeitä asioiden yhteyksien selittäjiä. Niiden edustajat toivat juttuihin usein myös värikkyyttä viranomaistahojen hyvin varovaisen kielenkäytön oheen, jos kohta toisinaan hekin käyttivät maallikolle vaikeasti avautuvaa talousjargonia. Opposition ja hallituksen välisessä keskustelussa korostui lähinnä opposition kritiikki hallituksen veronkevennyksiä kohtaan. Lisäksi julkisuudessa tulivat esiin opposition hallitukselle osoittamat yhteistyötarjoukset, jotka hallitus järjestelmällisesti torjui. Lehtien itsensä esittämä kritiikki koski lähinnä toimien mittaluokkaa ja ajoitusta. Ylipäätään tutkimusaineistosta syntyi vaikutelma, että pääkirjoituksissa ja toimittajien kommenteissa varsin pitkälle ymmärrettiin ja tuettiin hallituksen tekemiä linjauksia. Oppositiopuolueiden, ay-liikkeen ja kansalaisjärjestöjen vähäinen edustus talouskriisiä koskevassa keskustelussa vaikuttaa jollain tapaa oireelliselta suomalaiselle politiikan julkisuudelle. Keskustelua hallitsee valtavirran näkemys, jolle ei oikein tunnu löytyvän vaihtoehtoja. Hallituksen ja opposition välises- TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010 39

Eräiden talousasiantuntijoiden mielestä julkista keskustelua talouspolitiikasta ei tarvittu sä keskustelussakin hallitus tyypillisesti kuittaa opposition esiin nostamat näkökannat poliittisten pisteiden keruuyrityksiksi, ja asia jää siihen. Sen sijaan Financial Timesin jutuissa päätösten taustoja avataan yksityiskohtaisemmin, ja talouseliitit näyttävät kommunikoivan lehden sivuilla enemmän myös keskenään. Tällainen julkinen foorumi tekee keskustelusta ja päätöksenteosta huomattavasti läpinäkyvämpää myös niille talouspolitiikasta kiinnostuneille, jotka eivät itse kuulu päätöksiä tekeviin eliitteihin. Financial Timesin ylivoimaisuutta esimerkiksi jutuissa esiintyvien lähteiden lukumäärässä selittää osittain sen paremmat resurssit, mutta lisäksi kyse voi olla myös journalismin toimintakulttuurien eroista Suomessa ja anglosaksisissa maissa (vrt. Hallin ja Mancini 2004). Toisaalta jutussa näkyvien lähteiden määrä ei välttämättä takaa suurempaa näkökulmien kirjoa, jos kaikki lähteet on veistetty samasta puusta. Kiinnostavaa kyllä, erimielisiä näkemyksiä esitettiin hieman useammin Helsingin Sanomien (57 %) kuin Financial Timesin jutuissa (51 %). Kauppalehdessä tällaisten juttujen osuus oli 39 prosenttia. Talouspolitiikan julkisuus talousasiantuntijoiden näkökulmasta Tutkimukseen haastateltujen talousasiantuntijoiden käsitykset mediajulkisuuden roolista talouspolitiikassa vaihtelivat. Osa haastatelluista piti julkisuuden merkitystä kansalliselle talouspolitiikalle melko vähäisenä sen vuoksi, että Suomikin joutuu mukautumaan kansainvälisiin talouspoliittisiin linjauksiin. Viime syksy [2008] osoitti ensimmäisen kerran suuressa mittaluokassa sen, että kansainvälisen viitekehyksen toiminta on se, mikä määrää eniten meidän talouspolitiikkaamme. Eli käytännössä jos kukaan muu ei olisi elvyttänyt niin sanottua valtiollista velkaelvytystä, niin eihän mekään olisi, ei kukaan olisi tajunnut. Vaikka olisi tällainen antikeynesiläinen linjaus jostain syystä, niin ei me olisi lähdetty toiselle linjalle. (Toimitusjohtaja, finanssisektori) Toinen argumentti median vähäisestä vaikutuksesta oli kriisin edellyttämien päätösten nopeatempoisuus. Julkiselle keskustelulle ei ollut aikaa, eikä se näin ollen myöskään vaikuttanut ratkaisuihin: En mä usko et se julkinen keskustelu kovinkaan paljon ehti vaikuttaa niihin toimiin mitä tehtiin. Hyvin nopeasti mentiin siitä tiedosta, mitä viranomaiset sai talouden kehityksestä ja mitä suoraa informaatiota niil oli, ni tehtiin nopeita päätöksiä. (Pankin ekonomisti) Kolmanneksi, erityisesti hallituspuolueita edustavat haastateltavat korostivat, että talouspoliittisia ratkaisuja tehdään ajatellen Suomen kokonaisetua, eikä julkisuudella siinä juuri ole vaikutusta. Voi olla, että jotain hanketta hieman nopeutetaan julkisen paineen takia tai tuodaan sitä näkyvämmin esille, mutta julkisuudella ei ole olennaista vaikutusta ratkaisujen harkintaan. Toisaalta silloin, kun talouspolitiikka ymmärrettiin hieman laajemmin budjettipolitiikan sisällöllisiksi kysymyksiksi ja pitemmän tähtäimen talouspoliittisiksi linjauksiksi, myös kotimaisella julkisuudella nähtiin merkitystä. Yksi haastatelluista virkamiehistä otti esimerkiksi mutta toisaalta myönteinen julkisuuskuva on usein tärkeää asioiden läpiviennille. eläkesäästämisen. Kun asia oli intensiivisesti esillä mediassa, vakuutusyhtiöiden monopoli lopulta murtui. Kaikkiaan päättäjien näkökulmasta julkisuus vaikuttaa areenalta, jolla harjoitettu politiikka olisi kyettävä selittämään ja perustelemaan. Välttämättä kyse ei ole siitä, että media toimisi aidosti julkisen harkinnan areenana. Ratkaisut syntyvät asiantuntijoiden keskinäisissä neuvonpidoissa, joissa julkisuus otetaan huomioon nimenomaan siitä näkökulmasta, onko järkeväksi koettu hanke mahdollista selittää niin, ettei sitä täysin tyrmätä. Poliitikkohaastateltava selitti tällaisen julkisen legitimaation merkitystä seuraavasti: Talouspolitiikan päätöksenteko on kuitenkin aina erilaisten etujen ja haittojen jakamista erilaisille ihmisille ja väestöryhmille. Ja jos hallitukselta menee yleinen tuki omalle politiikalleen, niin sen käy vaikeaks tehdä päätöksiä ja saada niitä päätöksiään sitten eduskunnassa lävitse. Joten tämmönen legitimiteetin säilyttäminen on aika tärkee osa kuitenkin erityisesti talouspoliittista päätöksentekoa, vaikka tietenkin hallituksella on tämmönen yleinen valtakirja olemassa, että eihän jokaiselle yksittäiselle päätökselle joudu hyväksyntää hakemaan, vaan kysymys on siitä koko linjasta. (Poliitikko, oppositiopuolue) Yllä lainatussa sitaatissa korostuu poliitikon julkisen mielikuvan tärkeys. Myönteinen mielikuva ja sen myötä hankittu 40 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

luottamus tuovat vaikutusvaltaa ja kykyä tehdä ratkaisuja. Poliitikot miettivät julkisia esiintymisiään tästä näkökulmasta ja pyrkivät oikomaan haitallisiksi kokemiaan käsityksiä. Siinä kyllä jouduttiin tekemään ihan erillinen viestintäoperaatiokin, jossa käytiin viime vuoden lopulla läpi, siis joka paikassa korostettiin ja tehtiin että tää on maailmanlaajuinen finanssikriisi ja että tää on vyörynyt Suomeen ulkopuolelta. ( ) Koska on niin helppo aina syyttää kotimaista hallitusta. (Poliitikon avustaja, hallituspuolue) Kaikkiaan haastateltavien käsitykset median roolista talouspoliittisessa päätöksenteossa noudattelivat paljolti äskettäisessä median ja vallankäytön suhdetta Suomessa kartoittaneessa tutkimuksessa (Kunelius ym. 2009) esiin nousseita havaintoja. Julkisuus on päätöksenteossa selvästi ulkoraiteella, mutta erityisesti poliitikot kokevat sen silti vaikutusvaltansa kannalta tärkeäksi. Vahva julkinen tuki lisää hallituksen liikkumavaraa. Tästä syystä tehtyjä ratkaisuja pyritään selittämään julkisuudessa parhain päin. Uskottavalta vaikutti myös se haastatteluissa esiin noussut väite, että kotimaiset ratkaisut noudattelevat kansainvälisen talouspolitiikan valtavirtaa. Jos keskeiset EU-maat elvyttävät, silloin Suomikin elvyttää, eikä kotimaisella keskustelulla tässä ole paljoa merkitystä. Lopuksi Suomessa talouspolitiikasta keskusteltiin finanssikriisin yhteydessä enimmäkseen ikään kuin kyse olisi teknisistä ratkaisuista, joihin ei liity erityisempää vallankäyttöä tai intressiristiriitoja. Kotimaisen mediajulkisuuden ei voi katsoa toimineen talouskriisissä erityisemmin poliittisen harkinnan areenana vaan pikemmin kanavana, jonka avulla jo tehdyt Suomessa poliitikot lähinnä esittelevät ratkaisujaan julkisuudessa, mutta median tulisi kiinnittää enemmän huomiota päätösten taustoihin ja vaihtoehtoihin. päätökset esiteltiin. Keskustelun luonne oli erilainen esimerkiksi Yhdysvalloissa, missä valtion elvytystoimet saivat aikaan kiivasta debattia, koska kaikkinaista valtion sekaantumista talouteen vastustavien joukko on maassa suuri ja vaikutusvaltainen. Suomalainen varovaisuus julkisissa puheenvuoroissa tuli selvästi esiin myös talousasiantuntijoiden haastatteluissa. Monet haastatelluista kokivat julkiset kommenttinsa epäpoliittiseksi talousviisauden käytöksi ja varoivat sekaantumasta politisoituneisiin kysymyksiin, kuten kiistelyyn arvonlisäveron tasosta. Silti tällaiset epäpoliittiset lausunnotkin ovat talouspolitiikkaa, ja ehkä jopa sellaista aitoa politiikkaa, jota esimerkiksi Seppo Lindblom (2007) on perännyt yksinkertaistavan ja populistisen politikoinnin tilalle. Olisi kuitenkin hyvä, jos keskustelussa nykyistä selvemmin hahmottuisivat ne poliittisten valinnat, joita talouspolitiikassa tehdään esimerkiksi valinnat markkinoiden sääntelyn ja vapauden tai finanssipolitiikan elvyttävyyden tai säästävyyden suhteen. Samoin voitaisiin kiinnittää enemmän huomiota rakenteellisiin kysymyksiin, kuten siihen, miten valtioiden riippuvuus spekulatiivisista rahoitusmarkkinoista kenties tuottaa talouteen epävakautta tai millaisesta ilmiöstä rahoitusmarkkinoiden nopeassa kasvussa perimmältään on kysymys. Jos rahoitusmarkkinoiden viime vuosien kehityksestä ja kumuloituneista riskeistä olisi kirjoitettu enemmän jo kriisiä edeltäneinä vuosina, ongelmien kärjistyminen ei ehkä olisi tullut niin suurena yllätyksenä. Toisaalta lehdissä kyllä esitettiin yksittäisiä tällaisia varoitteluja, eivätkä finanssikriisin nopeaa kärjistymistä osanneet ennustaa ekonomistitkaan. Yksi tutkimukseen haastatelluista talousasiantuntijoista jopa arvioi, että journalistit tunnistivat kriisin merkkejä keskimäärin paremmin kuin tutkijat. Kirjallisuus Alho, A. (2004), Silent Democracy, Noisy Media, Helsinki: Helsinki University Press. Hallin, D.C. & Mancini, P. (2004), Comparing Media Systems, Cambridge: Cambridge University Press. Herkman, J. (2008), Politiikan viihteellistymistä vai professionalisoitumista? Haastattelututkimus vuoden 2006 presidentinvaaleista, Politiikka, 50:2, 87 99. Kantola, A. (2002), Se keskustelu jäi käymättä. Poliittinen eliitti ja talouskriisin julkisuus, teoksessa Kivikuru, U. (toim.): Laman julkisivut. Media, kansa ja eliitit 1990-luvun talouskriisissä, Helsinki: Palmenia-kustannus, 263 300. Katainen, J. (2009), Talouden ja talouspolitiikan näkymät, Kansantaloudellinen aikakauskirja, 105, 55 62. Kiander, J. & Vartia, P. (1998), Suuri lama. Suomen 1990-luvun kriisi ja talouspoliittinen keskustelu, Helsinki: Taloustieto Oy. Kunelius, R. & Noppari, E. & Reunanen, E. (2009), Media vallan verkoissa, Tampereen yliopisto, Tiedotusopin laitoksen julkaisuja A 112. Lindblom, S. (2007), Politiikka karkumatkalla, Helsinki: Otava. Simola, A. & Reunanen, E. (2010), Kaikki toistaiseksi hyvin. Kansainvälinen finanssikriisi talousjournalismissa, Tampereen yliopisto, Tiedotusopin laitoksen julkaisuja A 114. TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010 41

Degrowth hallittu talouslasku Artikkelissa pohditaan tarvetta pudottaa talouskasvu nollaan tai sen alapuolelle. Jotta tämä ei loisi taloudellista ja poliittista epävakautta, tarvitaan hallittua kehitystä, joka tarkoittaa merkittäviä muutoksia vallitseviin kasvuorientoituneisiin arvoihin ja instituutioihin. Jan Otto Andersson Docent i nationalekonomi Åbo Akademi janderss@abo.fi Viimeksi kuluneen vuoden aikana minua ja monia muitakin on kiehtonut eräs käsite, joka alkujaan lanseerattiin Ranskassa: décroissance. Näin sen esitteli Serge Latouche (2006) eräässä monista aihetta käsittelevistä artikkeleistaan: Décroissance, joka on nykyään iskusana ranskan kielessä, tarkoittaa talouskasvun korvaamista tuotannon tasojen vakaalla alasajolla, jotta ihmisten aiheuttama planeetan voimavarojen käyttö palautettaisiin kestävien rajojen sisälle. Käännös ruotsin- ja englanninkielisestä alkuperäistekstistä: Heikki Taimio. 42 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

Jan Otto Anderssonin mielestä talouslasku rikkaissa maissa ekologisen tilan antamiseksi köyhien maiden talouskasvulle on välttämätöntä, koska kasvusta on monissa tapauksissa tullut epätaloudellista ja koska teknologiset ratkaisut ympäristöja luonnonvaraongelmiin eivät riitä. Valokuva: Bo Stranden Latinalaisilla kielillä termi on helppo ymmärtää. Musiikin teoriassa esiintyy esimerkiksi decrescendo, joka sanakirjan mukaan tarkoittaa soittaa kappale alenevalla intensiteetillä tai soittaa asteittain pehmeämmin. 1 Ei-latinalaisista kielistä ei kuitenkaan ole helppo löyttää vastaavaa ilmaisua. Englannin kielessä termi degrowth on tullut yhä enemmän hyväksytyksi. Ruotsin kielellä olen yrittänyt lanseerata sanan avväxt, mutta Ruotsissa useimmin käytetty termi on nerväxt. Mikään suomenkielinen käännös ei ole vielä vakiintunut huolimatta monista jännittävistä ehdotuksista: talouslasku, kohtuutalous, kasvuton talous, kestotalous ja myötämäkiyhteiskunta. Latouchen kirjan Jäähyväiset kasvulle suomennoksessa käytetään termiä kasvun purku. Viime keväänä Barcelonassa järjestetyssä kansainvälisessä décroissance-konferenssissa pidettiin satakunta esitystä, joista keskusteltiin. Paikalla oli myös puolisen tusinaa suomalaista. Syyskuussa pidettiin Helsingissä konferenssi Kasvu murroksessa. Vanha ylioppilastalo täyttyi ääriään myöten toiveikkaista kuulijoista. Tim Jacksonin, englantilaisen kestävän kehityksen professorin kirja (Jackson 2010) on lyönyt itsensä voimakkaasti läpi. Suomeksi sen otsikko on Vaurautta ilman kasvua? Taloustiedettä äärelliselle planeetalle. Se kirjoitettiin ensin ra- 1 Ks. http://musiced.about.com/od/d/g/decrescendo.htm. TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010 43

Viime aikoina monissa kirjoissa on pohdittu talouskasvun hidastamiseen liittyviä etuja. portiksi Britannian Labour-hallitukselle, mutta se ilmestyi kirjana. Jacksonin mukaan jatkuva hyvinvointi on mahdollinen vain, jos rikkaat maat irtaantuvat riippuvuudestaan jatkuvasta talouskasvusta. Peter Victorin (2008) tutkimus sisältää makrotaloudellisia skenaarioita siitä, miten BKT henkeä kohti, hiilidioksidipäästöt, työllisyys, köyhyys ja valtion velka erilaisten oletusten vallitessa kehittyvät Kanadassa vuoteen 2030 saakka. Eräs kauhuskenaario on kasvuton tuho tulevaisuus, joka seuraisi kasvun pysäyttämisestä ilman, että talouspolitiikkaa ja institutionaalisia olosuhteita muutettaisiin. Toisessa skenaariossa, matala kasvu ja sitten nollakasvu, johon liittyy korkeat investoinnit ja hiilidioksidivero, Victor osoittaa, että on mahdollista vähentää päästöjä voimakkaasti, lyhentää työaikaa ja samanaikaisesti saada yliote köyhyydestä, työttömyydestä ja valtion velasta. 2 Ruotsalainen Christer Sanne (2007) on kirjoittanut yleistajuisen kirjan, jonka suomeksi käännetty otsikko on Keynesin lapsenlapset parempi tulevaisuus, johon kuuluvat työ ja hyvinvointi. Kirjan nimi viittaa erääseen Keynesin vuonna 1930 kirjoittamaan artikkeliin. Hän oli tuolloin sitä mieltä, että taloudellinen ongelma olisi ratkaistu silloin, kun hä- 2 Ks. Victor (2008, 176 189). Kasvu murroksessa -konferenssissa Victor esitti talouslaskuskenaarion, joka tuotti samanlaisia tuloksia. nen lapsenlapsensa ovat aikuisia toisin sanoen nyt. Yhä korkeamman tuottavuuden ansiosta he voisivat elää hyvin työskentelemällä vain muutaman tunnin päivässä. Sanne osoitti Ruotsin osalta, kuinka maksettu työaika kotitaloutta kohti ei ole alentunut huolimatta voimakkaasti kohonneista tuottavuudesta ja elintasosta. Suomessa Marko Ulvila ja Jarna Pasanen (2009) ovat toimittaneet kirjan, jonka ulkoministeriö on julkaissut. Se jakaa maailman ihmiset kolmeen luokkaan tai kulttuuriin: ylikuluttajat, kestävät ja kamppailevat. Ylikuluttajia on vajaat kaksi miljardia, ja niitä, jotka taistelevat saavuttaakseen vähimmäisarvokkuuden, on runsaat kaksi miljardia. Suurin ryhmä on kuitenkin kestävät, joilla on siedettävä elintaso ilman, että he käyttäisivät liikaa Maan luonnonvaroja. Ulvila ja Pasanen puhuvat talouslaskusta rikkaille ylikuluttajille, ja heidän mielestään näin pitää tehdä, jotta lisätään tilaa kasvulle, joka hyödyttää köyhimpiä. Meidän ylikuluttajien pitäisi oppia niiltä, jotka elävät kestävästi maailman keskiluokalta. Talouslaskun kannattajia inspiroi ennen kaikkea globaali ja ekologinen oikeudenmukaisuusperspektiivi. Rikkaiden maiden täytyy pidättyä kasvusta antaakseen tilaa korkeammalle elintasolle köyhimmissä maissa. Talouslaskun puolestapuhujat kiinnittävät kuitenkin myös huomiota tutkimuksiin, jotka osoittavat, että taloudellisen elintason kohottaminen ei pitkällä aikavälillä johda suurempaan onnellisuuteen tai tyytyväisyyteen elämään. Voi päinvastoin Easterlin ja Angelescu (2009) osoittavat, että vaikka lyhyellä aikavälillä onkin olemassa yhteys tulotason ja onnellisuuden välillä, niin pitkällä aikavälillä 20 30 vuodessa mitään sellaista yhteyttä ei ole. Tämä pätee sekä kehittyneisiin että kehitysmaihin kuten Kiinaan. Easterlinin tulokset ovat toki kiistanalaisia, ks. esim. Lilja (2009). Kuitenkin tietyn tulotason saavuttua maan keskimääräinen onnellisuus näyttää olevan enemmän riipuvainen muista tekijöistä kuten tulonjaon tasaisuudesta kuin BKT:n tasosta. Talouslasku edellyttää muutoksia vallitsevissa yhteiskunta- ja talousjärjestelmissä. käydä niin, että kasvun kustannukset rikkaissa maissa ylittävät sen tuomat edut. Herman E. Daly, ekologisen taloustieteen perustaja, on keksinyt käsitteen epätaloudellinen kasvu (vrt. kuvio 1): Tulojen vähenevän rajahyödyn laki kertoo meille, että tyydytämme polttavimmat tarpeemme ensin, ja että jokainen lisätuloyksikkö omistetaan vähemmän polttavan tarpeen tyydyttämiseen. Niinpä kasvun rajahyöty alenee. Samalla tavoin kasvavien rajakustannusten laki kertoo meille, että käytämme ensin tuottavimpia ja helpoimmin saavutettavia tuotannontekijöitä ja käytämme heikommin tuottavia tuotannontekijöitä vain sitä mukaa kuin kasvu tekee sen välttämättömäksi. Tämän seurauksena kasvun rajakustannukset nousevat. Kun kasvavat rajakustannukset ovat yhtä suuret kuin aleneva rajahyöty, olemme BKT:n optimaalisella tasolla, ja lisäkasvu olisi epätaloudellista se lisäisi kustannuksia enemmän kuin se lisäisi hyötyä. (Daly 1996) Talouslaskuliikkeen keskeinen sanoma on, että meidän on sopeutettava yhteiskuntamme siten, että emme enää ole riippuvaisia BKT:n jatkuvasta kasvusta. Se merkitsee, että meidän on voitava saavuttaa hyvinvointi ja kestävyys, vaikka tuotanto pysyy paikallaan tai laskee. Koska kapitalismi järjestelmänä on vahvasti kasvuorientoitunut, sisältää talouslasku ilmeistä tai peiteltyä kapitalismikritiikkiä. Se suhtautuu kuitenkin kriittisesti 44 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

Kuvio 1. Epätaloudellinen kasvu. BKT Kasvun rajakustannus Epätaloudellinen kasvu Dematerialisointi tapahtuu teknologisten innovaatioiden ja muuttuneiden elintapojen avulla. myös sosialistisiin järjestelmiin, joissa kasvu asetetaan keskeiselle sijalle. Dematerialisointi ja rekyylivaikutus Ekologisessa taloustieteessä ns. IPAT-yhtälö (I = PAT) on keskeinen lähtökohta. Ympäristön kuormitus (Impact) riippuu väestömäärästä (Population), henkeä kohti lasketuista tuloista (Affluence) ja tuotannossa käytettävistä luonnonvaroista (Technology tai Throughput). 4 Kuormitusta voidaan mitata eri tavoin, esimerkiksi käytettyjen luonnonvarojen painona, ekologisena jalanjälkenä tai hiilidioksidipäästöinä. Mielellään pitää myös voida antaa kynnysarvot, joita kuormitus ei saa ylittää. On paljon viitteitä siitä, että ihmiskunta jo nyt ylittää useita tällaisia kynnysarvoja. Tästä huolimatta väestön määrä ja kulutus henkeä kohti jatkavat kasvuaan. Jos sekä P että A kasvavat, pi- Optimaalinen BKT Kasvun rajahyöty Kasvun rajahyöty/ rajakustannus täisi T:n alentua vähintään vastaavassa määrin. Luonnonvarojen käytöstä pitäisi tulla huomattavasti tehokkaampaa. Tavataan puhua kertoimesta 5 tai kertoimesta 10 tarkoittaen, että T:n pitäisi tulla viisi tai kymmenen kertaa pienemmäksi, jotta meillä voisi olla jatkuva kasvu ilman, että paine ympäristöä kohtaan kasvaisi enempää. Koodisana on dematerialisointi teknologisten innovaatioiden ja muuttuneiden elintapojen kautta. Kuvio 2. Ympäristötaloudellinen Kuznets-käyrä. Ympäristöhaitat Kasvuoptimisteilla on tapana panna toivonsa ns. ympäristötaloudelliseen Kuznets-käyrään 5, jonka mukaan luonnonvarojen käyttö kasvaa tuloja nopeammin alhaisilla tulotasoilla mutta hitaammin kuin tulot, kun maa saavuttaa riittävän korkean tulotason (kuvio 2). Kolmesta syystä emme kuitenkaan voi luottaa ympäristö-kuznets-käyrään riittävän dematerialisaation aikaansaamiseksi. Ensinnäkin enemmistö maailman väestöstä asuu maissa, joissa tulot ovat niin alhaiset, että he sijaitsevat käyrän väärällä puolella. Ympäristövaikutukset kasvavat tuloja nopeammin. Toiseksi jatkuva kasvu johtaa rikkaissa maissa usein sii- 5 Ks. esim Common ja Stagl (2005, 247). Käännepiste 4 IPAT-yhtälö voidaan kirjoittaa muotoon I = PxA/PxT/A, missä suhde A/P vastaa tulotasoa henkeä kohti ja T/A sitä, kuinka paljon luonnonvaroja tuotannossa vaaditaan suhteessa sen arvoon. IPAT-yhtälön käytöstä eri yhteyksissä ks. Eriksson ja Andersson (2010). Ympäristö huononee Ympäristö paranee BKT henkeä kohti TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010 45

Talouskasvu samaan aikaan sekä köyhissä että rikkaissa maissa ei näytä mahdolliselta ilman, että ympäristö kuormittuu ja luonnonvarat hupenevat. hen, että absoluuttiset päästöt kasvavat, vaikka tuotantoa suhteellisesti katsottuna dematerialisoidaan. Kolmanneksi maailmankauppa merkitsee sitä, että rikkaat maat tuovat yhä suurempia määriä luonnonvaroja epäsuorasti tuodessaan tavaroita ja palveluja köyhistä maista. Ne käyttävät energiaa yhä tehokkaammin, mutta tästä huolimatta energian kokonaiskulutus kasvaa, jos otetaan huomioon energiaa vaativien tavaroiden tuonti sellaisista maista kuin Kiina ja Brasilia. Globaalista näkökulmasta juuri kulutus kussakin maassa ennemmin kuin tuotanto on ratkaisevaa sille, miten suuria ympäristövaikutuksista tulee. 6 Tämän takia ei ole uskottavaa luottaa parantuneeseen ekotehokkuuteen ja dematerialisointiin samanaikaisesti, kun panostetaan jatkuvaan kasvuun. Niin sanottu rekyylivaikutus on niin voimakas, että minkään absoluuttisen I:n vähennyksen ei katsota olevan mahdollinen ilman, että asetetaan katto tuloille ja kulutukselle. Rekyylivaikutus tapahtuu eri tavoin. Mitä tehokkaammin jotakin resurssia käytetään, sitä kannattavammaksi sen käyttö tulee. (Polttoainepihillä autolla voidaan ajaa pitempiä matkoja.) Mitä enemmän jotakin resurssia voidaan 6 Ks. esim. Andersson (2010). Energialla käytävästä suorasta ja epäsuorasta maailmankaupasta ks. Wagner (2010). säästää, sitä enemmän on varaa kuluttaa muita hyödykkeitä. (Säästetyistä bensiinikuluista voi saada rahaa ylimääräiseen lentomatkaan.) Tehokkaampien tuotteiden tuotanto vaatii usein enemmän reursseja. ( Ympäristöauton tuottaminen voi olla vakioauton tuottamista haitallisempaa ympäristölle.) Johtuen mahdollisuudesta tuoda kestävyyttä maista, jotka maailmantaloudessa pakotetaan viemään luonnonvaroja vaativia tuotteita, ja myös rekyylivaikutuksen takia on vaikea kuvitella, että globaalit ympäristöongelmat voidaan ratkaista ilman, että jo rikastuneet maat panostavat talouslaskuun. OECD:ssa työskentelevä Andrew Mold (2010) on äskettäin yrittänyt arvioida, kuinka maailmantalous todennäköisesti tulee kasvamaan vuoteen 2030 saakka. Huolimatta siitä, että rikkaiden maiden kasvu vajoaa alle kahteen prosenttiin vuodessa, hän odottaa koko maailmantalouden kasvavan 3,5 prosentin vauhtia vuoteen 2030 saakka. Siinä tapauksessa maailman bruttokansantuote tulee nousemaan vuoden 1990 27 biljoonasta dollarista 109 biljoonaan dollariin vuonna 2030. Tämä vastaa PA:n nelinkertaistumista IPAT-yhtälössä. Jotta ympäristöön kohdistuva rasitus ei enää kasvaisi, vaaditaan siinä tapauksessa, että luonnonvarojen käytön suhteessa tuotantoon (T/A) on pienennyttävä yhteen neljäsosaan siitä, mitä se on ollut. Moldin laskelman mukaan rikkaiden maiden osuus maailman tuotannosta laskisi vuoden 1990 55 prosentista 32 prosenttiin vuonna 2030, mutta tästä huolimatta olisi rikkaiden tulotaso (37 000 dollaria, noin 26 400 euroa henkeä kohti) edelleenkin yli neljä kertaa korkeampi kuin muiden (8 500 dollaria, noin 6 000 euroa). Ilman rikkaiden maiden talouskasvua olisi maailman BKT noin 11 biljoonaa dollaria pienempi vuonna 2030. Dematerialisoinnin tarve olisi edelleen erittäin suuri, mutta tulotasojen välinen kuilu kutistuisi kolminkertaiseksi. Rikkaiden maiden talouslaskulla 1990-luvun tasolle kuilu pienenisi kaksinkertaiseksi. Kasvuoireyhtymä Yhteiskuntamme on rakentunut niin, että jatkuva talouskasvu näyttää välttämättömältä. Kasva, piru vieköön, kasva! ( Grow, dammit, grow! ) oli The Economist-lehden epätoivoinen pyyntö kasvun tavoittelua käsittelevän erikoisnumeronsa (7.10.2010) kannessa. Hallituksille talouskasvu on yhä keskeistä. Yksi esimerkki on Kasvutyöryhmä (2010), jonka pääministeri Vanhasen hallitus asetti vuonna 2009. Työryhmän loppuraportti käsittelee elämää ja yhteiskuntaa lähtien nopeamman talouskasvun toivosta. Tiedettä, innovaatioita ja koulutusta tietenkin korostetaan. Yrityksiä ja erityisesti julkista sektoria on virtaviivaistettava tuottavuuden kohottamiseksi. Kasvun vaatimus koskettaa kaikkia, mikä käy selvästi ilmi jaksosta nimeltä elämänvaihepolitiikka. On ymmärrettävää, että talouskasvu on keskeinen tavoite maassa, jossa on laajaa köyhyyttä ja ilmeisiä mahdollisuuksia kohottaa elintasoa institutionaalisilla uudistuksilla ja teknologisilla parannuksilla. Mutta kuinka kasvu voi olla niin tärkeää maassa, jossa elintasot ovat jo korkeita ja jossa köyhyyttä mitataan suhteessa yhä vauraampaan keskiluokkaan? Selitys on, että olemme rakentaneet yhteiskuntamme niin, ettei niiden kat- 46 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

Rikkaiden maiden talouskasvu hidastuu vääjäämättä, mutta olisi hyvä, että se tapahtuu tietoisesti ja hallitusti. sota toimivan ilman talouskasvua. Voitot, työllisyys, julkinen talous, kansainvälinen kilpailukyky, yhteiskuntarauha ja hallitukset kärsivät, jollei BKT kasva riittävän nopeasti. Kapitalismi on sellaista erityisesti jos velkaantumisaste on korkea ja jos pääomat voivat liikkua vapaasti yli kansallisten rajojen. Mutta kapitalismi ei ole yksin syyllinen kasvumaniaan. Tim Jackson (2010) kuvaa vakuuttavalla tavalla konsumismin sosiaalista logiikkaa, joka on ratkaiseva tekijä pääoman kasaantumislogiikan ohella. Kilpailu asemista, pyrkimys muistuttaa muita tai erottautua muista, halu luoda identiteettejä uusilla tuotteilla ja täyttää ahdistunut olemassaolo, ovat kaikki voimakkaita psykologisia mekanismeja, jotka ylläpitävät kulutukseen suuntautunutta elämäntapaa. Paisuttelemme ja täydennämme itseämme uusien tuotteiden avulla. Jackson (2010, 101 102) kirjoittaa: Laajentunutta minää motivoi tyhjän minän ahdistus. Sosiaalista vertailua ajaa kiihkeä halu sijoittua edulliseen asemaan yhteiskunnassa. Luovaa tuhoa vaivaa usein pelko siitä, että jäädään jälkeen kilpailussa kulutusmarkkinoista. Kukoista tai kuole, on viidakon laki. Se on yhtä lailla totta kulutusyhteiskunnassa. Luonto ja rakenne yhdistyvät täällä lukitakseen meidät tiukasti konsumismin rautahäkkiin. On kiehtovaa verrata Jacksonin kuvausta patologisesta tilasta Kasvutyöryhmän ihannoivaan asenteeseen suhteessa uusiin ideoihin ja tuotteisiin, samoin kuin rakennemuutoksiin ja sopeutumiskykyyn. Sopeutuminen kaikesta huolimatta hidastuvaan talouskasvuun Riippumatta siitä, mitä mieltä ollaan jatkuvan talouskasvun toivottavuudesta, vallitsee suuri yksimielisyys siitä, että talouskasvu tulee hidastumaan rikkaissa maissa. Palvelutuotanto jossa tuottavuuden parannukset eivät ole yhtä helppoja toteuttaa kuin maataloudessa tai teollisuudessa työllistää yhä suuremman osan väestöstä. Samaan aikaan kun ikäihmisten osuus kasvaa, meillä on yhä useampia työikäisiä, jotka eivät psykososiaalisista syistä sovi työelämän vaatimuksiin. Toive hidastaa tahtia lyhentämällä työaikaa ja pudottamalla työtahtia kasvaa niiden keskuudessa, jotka ovat saavuttaneet tietyn taloudellisen turvallisuuden. Jatkuva nopea teknologinen kehitys ei riitä yksinään pitämään työn tuottavuuden nousua samalla korkealla tasolla kuin aikaisemmin. Kun öljyvarojen saanti tulee vaikeammaksi, nousevat energian hinnat, mikä vuorostaan heikentää kuluttajien ostovoimaa, teollisuutuotantoa ja kuljetuksia. Maailmankaupan lisävapautuksesta saatavat voitot eivät myöskään ole yhtä suuria kuin liberalisoinnin alussa. Kansainvälinen finanssikriisi voidaan nähdä seurauksena siitä, että on yritetty kaikin keinoin taistella stagnaatiotendenssejä vastaan. Sekä yksityinen että julkinen velkaantuminen saivat kasvaa, jotta kysyntä voisi ylläpitää kasvua. Kun velkatasot ja globaalit epätasapainot tulivat vähitellen kestämättömiksi, ei luotonannon laajentuminen voinut enää jatkua, ja finanssikuplan täytyi puhjeta. 7 Yhteiskunta, joka rakentuu jatkuvan kasvun varaan, mutta joka törmää tä- 7 Hyvä analyysi finanssikriisin syvemmistä syistä on Foster ja Magdoff (2009). Jatkuva talouskasvu ei ratkaise hyvinvointivaltion ongelmia, jotka suuressa määrin ovat seurausta siitä, että kasvu on yhä keskeinen tavoite. män kasvun toteuttamisen kasvaviin esteisiin, on kriisialtis paitsi taloudellisesti myös poliittisesti. Mitä enemmän odotukset poikkeavat tuloksesta, sitä enemmän muuntuu tyytyväisen keskiluokan diktatuuri tyytymättömän keskiluokan diktatuuriksi. Muukalaisvihan ja valtioiden välisten uusien konfliktien vaara kasvaa. Siksi on parempi, että tietoisesti leikataan kasvuambitioita ja suunnitellaan yhteiskunnat niin, että ne myös poliittisesti sietävät siirtymisen talouslaskuun. Entä työllisyys ja hyvinvointi? Tärkein poliittinen argumentti jatkuvan kasvun puolesta on, että se on välttämätöntä työllisyyden ylläpitämiseksi ja hyvinvointivaltion kasvavien menojen kattamiseksi. Talouslaskuteoreettiselta kannalta on kahdentyyppisiä vastaväitteitä tälle argumentaatiolle. Ensinnäkään ei ole lainkaan itsestään selvää, että jatkuva kasvu tekee helpommaksi välttää työttömyys tai taata hyvinvointi. Toiseksi monet seikat puhuvat sen puolesta, että nyt on toivottavaa määritellä uudelleen sekä työ että hyvinvointi ja luoda uusia normeja ja instituutioita, jotka paremmin vastaavat tämän päivän tarpeisiin, ja jotka juuri merkitsevät sitä, että rikotaan radikaalisti välit vallitsevan kasvumanian kanssa. TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010 47

Jokaisessa makrotaloustieteen oppikirjassa viitataan Okunin lakiin. Sen mukaan on olemassa empiirinen yhteys BKT:n kasvun ja työttömyyden välillä. Jos kasvu ei yllä pariin prosenttiin vuodessa, niin työttömyys kasvaa. Tämä yhteys perustuu kuitenkin siihen, että työn tuottavuus on kasvanut juuri parilla prosentilla vuodessa samalla kun työtuntien tarjonta ei ole pudonnut. Nykyisessä talousjärjestelmässämme näyttää yksinkertaisesti olevan vaikeaa ottaa tuottavuuden kasvu ulos vähempänä ansiotyönä. Sen sijaan meidät pakotetaan eri tavoin stimuloimaan kokonaiskysyntää, jotta työttömyys ei kasvaisi. Se, ettei kasvu myöskään takaa hyvinvointivaltion menojen rahoitusta, on eri yhteyksissä osoitettu Baumol- ja Wagner-vaikutusten avulla. 8 Baumolin taudin mukaan henkilökohtaiset palvelut ovat taipuvaisia kallistumaan, kun työn tuottavuus kauttaaltaan 8 Hyvä kuvaus Baumol- ja Wagner-vaikutuksista on Korkman et al. (2007), luku 5. Valokuva: Bo Stranden kohoaa. Koska suurta osaa hyvinvointivaltion palveluista ei ole helppo tehostaa, merkitsee yleinen palkkojen kohoaminen (joka juuri on kasvun seuraus), että näiden palvelujen suhteellinen hinta nousee. Mitä nopeampaa on talouskasvu, sitä huonommaksi käy hintasuhde yhteiskunnallisten palvelujen ja teollisuustuottedien välillä. Hallituksen yhä voimassa oleva valtion tuottavuusohjelma, joka juuri on perusteellinen yritys vastustaa Baumolin tautia, merkitsee käytännössä, että harvemmat työntekijät tuottaisivat samat palvelut. Seurauksena on laadun huononeminen. Tämän lisäksi sosiaaliset tulonsiirrot, esimerkiksi tulevat eläkkeet, on ainakin osittain sidottu yleiseen ansiokehitykseen, joten niiden BKT-osuus ei juuri alene, olkoon kasvu kuinka nopeaa tahansa. Wagnerin laki sanoo, että mitä korkeammat ovat tulot, sitä enemmän kysytään sellaisia palveluja, joista pääasiassa vastaa julkinen valta. Esimerkkejä ovat terveydenhuolto, koulutus, turvallisuus ja kulttuuri. Erityisesti terveydenhuollon kustannuspaine on voimakas sen takia, että yhä useammat vaativat parempaa hoitoa ja että uusimpia hoitomenetelmiä sovellettaisiin myös heihin, vaikka ne ovat erittäin kalliita. Lyhyesti sanottuna: mitä rikkaammiksi me tulemme, sitä vaativampia meistä tulee ja yhteiskunnalliset palvelut tulevat yhä huonommiksi. Kasvu on yhtä lailla syy kuin ratkaisukin hyvinvointivaltion kriisiin. Se, että vallitsevassa talouspoliittisessa järjestelmässä siirryttäisiin talouslaskuun, ei myöskään ole ratkaisu työttömyys- ja hyvinvointiongelmiin. Hyväksyttävä talouslasku on mahdollinen vain, jos tapahtuu sekä arvojen että instituutioiden radikaali muutos. Ammatillinen kansalaisuus talouslaskun puolesta On ilmestynyt useita tärkeitä julkaisuja, jotka yrittävät osoittaa, missä suunnassa näiden muutosten pitäisi tapahtua. Mainitsen tässä lopuksi kaksi tuoretta teosta. Tim Jacksonin (2010) kirja puhuu vaurauden uudelleen määrittelemisestä. Englannin kielen sana prosperity tulee latinan sanoista pro (puolesta) ja spes (toivo), ts. se mitä toivomme, mikä ei ole sama asia kuin hyöty tai rikkaus. Sen sijaan että keskittyisi kulutusmahdollisuuksiin mitä tavalliset ekonomistit juuri ovat taipuvaisia tekemään Jackson korostaa vaurautta kykynä kukoistaa ( capability to flourish ). Jackson kiinnittää huomiota psykologi Tim Kasserin (2002) tutkimuksiin, jotka osoittavat, että materialistisilla arvostuksilla on korkea hinta. Osoittautuu, että sisäisillä arvoilla varustetut ihmiset elävät pa- 48 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

rempaa ja onnellisempaa elämää kuin ne, jotka yrittävät täyttää elämänsä ulkoisilla attribuuteilla: Ihmiset, joilla on sisäiset arvot, ovat onnellisempia ja heillä on korkeampi vastuuntunto ympäristöstä kuin ne, joilla on materialistiset arvot. Tämä tulos on erityinen, koska sen mukaan vähemmän materialistiseen elämään todella sisältyy kaksin- tai kolminkertainen etu: Ihmiset ovat onnellisempia ja elävät kestävämmin, kun he suosivat sisäisiä tavoitteita, jotka sulkevat sisäänsä perheen ja yhteisön. Kukoistaminen rajojen sisällä on todellinen mahdollisuus tämän evidenssin mukaan. (Jackson 2010, 149) Guy Standing (2010) kirjoittaa, kuinka tärkeää on kehittää ammattiin ja taloudelliseen perusturvaan nojautuvaa kansalaisuutta. 9 Standing osoittaa, kuinka globalisaatio nakertaa teollista kansalaisuutta, kollektiivisia työehtosopimuksia ja hyvinvointivaltioregiimejä. Kaksi työntekijäkategoriaa, jotka poikkeavat tavanomaisesta palkkatyöstä, on kaikkialla saanut suuremman roolin. Ammatikot ( proficians ), joka on muodostettu englannin sanoista professional (ammattilainen) ja technician (teknikko), on termi, jota Standing ensimmäisenä käyttää. Ammatikot koostuvat itsenäisistä työntekijöistä, joilla on erikoistietoja ja jotka suorittavat ammattitaitoista työtä lyhyillä sopimuksilla tai konsultteina. Heillä on ollut vahva nousukausi liberalisoinnin ja globalisaation myötä, mutta he sopivat huonosti kansallisiin perusturvajärjestelmiin. Jos haluaa olla optimisti, niin heitä voi kuvata globaalin joustavan talouden ammattilaisiksi, kirjoittaa Standing ja lisää, että heillä työpaikan epävarmuus on korkea, mikä ilmenee heidän epäsäännöllisen päiväjärjestyksensä, stressin ja työuupumuksen hullussa vauhdissa (Standing 2010, 107). 9 Merja Kauhanen arvioi Standingin teoksen tämän lehden numerossa 2/2010. Toinen kategoria on prekariaatti, joka tekee joustotyötä epävarmoissa, matalapalkkaisissa ja heikosti arvostetuissa töissä. He putoavat ulkopuolelle niiden turvajärjestelmien ja kollektiivisten etujen, jotka on perustettu tavallista palkkatyötä tekeviä ryhmiä varten. Prekariaatilta puuttuu sellaisia yrityskohtaisia etuja, joita on vakituisesti palkatuilla työntekijöillä, minkä vuoksi saattaa usein kannattaa korvata vakituiset työntekijät lyhytaikaisiin työsuhteisiin palkatuilla freelancereilla ja joustotyöntekijöillä. Guy Standing ehdottaa joukkoa uudistuksia, jotka tosin toimivat vastoin teollisen kansalaisuuden perusteita mutta jotka vahvistamalla ammattijärjestöjen roolia ammattieettisten normien asettajina johtaisivat uuden, ammattiin perustuvan kansalaisuuden vakiintumiseen. Tämä edellyttää sosiaalivakuutusjärjestelmän uudelleenmuotoilua. Standingin uudistusehdotuksessa ilman ehtoja myönnettävä perustulo muodostaa tärkeän kulmakiven muun muassa siksi, että vähennettäisiin riippuvuutta kokoaikaisesta palkkatyöstä ja jatkuvasta kasvusta. Ensimmäisenä askeleena kohti kaikille myönnettävää perustuloa hän voi ajatella kansalaistuloa, joka annetaan niille, jotka osallistuvat demokraattiseen kansalaisyhteiskuntaan. Standing yhdistää antiikkisen demokratiaihanteen, esiteollisen ammattietiikan ja globaalin ekologisen vastuun yrityksessään tulla toimeen niiden kriisien ja kontrollijärjestelmien kanssa, joille uusliberaali maailmantalous on nyt altis. Hänen visionsa on tärkeä vastaus siihen, kuinka voisimme saada aikaan talouslaskun ilman katastrofeja. Kirjallisuus Andersson, J.O. (2010), International Trade in a Full and Unequal World, teoksessa Hornborg, A. & Jorgensen, A.K. (Eds): International Trade and Environmental Justice, New York: Nova Science Publishers, 113 125. Common, M. and Stagl, S. (2005), Ecological Economics. An Introduction, Cambridge: Cambridge University Press. Daly, H. (1996), Uneconomic Growth: Conflicting Paradigms, Acceptance Speech by Herman Daly, The Right Livelyhood Awards 1996. www.rightlivelihood.org/daly_speech.html Easterlin, R.A. & Angelescu, L. (2009), Happiness and Growth the World Over: Time Series Evidence on the Happiness- Income Patardox, University of Bonn, IZA Discussion Paper 4060. http://ftp.iza.org/dp4060.pdf Eriksson, R. & Andersson, J.O. (2010), Elements of Ecological Economics, London: Routledge. Foster, J.B. & Magdoff, F. (2009), The Great Financial Crisis, New York: Monthly Review Press. Jackson, T. (2010), Prosperity without Growth? Economics for a Finite Planet, London: Earthscan. Kasser, T. (2002), The High Price of Materialism, Cambridge, MA: MIT Press. Kasvutyöryhmä (2010), Suomi 2020 Tuumasta toimeen. Kasvutyöryhmän loppuraportti, Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 11/2010. http://www.vnk.fi/julkaisut/julkaisusarja/ julkaisu/fi.jsp?oid=304445 Korkman, S. et al. (2007), The Nordic Model. Embracing Globalization and Sharing Risks, Helsinki: ETLA B 232. Latouche, S. (2006), The Globe Downshifted, Le Monde Diplomatique, English edition, January 2006. h t t p : / / m o n d e d i p l o. c o m / 2 0 0 6 / 0 1 / 13degrowth Lilja, R. (2009), Talouskasvu, kansalaisten hyvinvointi ja tasa-arvo, teoksessa Taimio, H. (toim.): Kurssin muutos: Kestävään kasvuun ja hyvinvointiin, Helsinki: TSL. Mold, A. (2010), Maddison s Forecasts Revisited: What Will the World Look Like in 2030? VOX, 24 October 2010. h t t p : / / w w w. v o x e u. o r g / i n d e x. php?q=node/5708 Sanne, C. (2007), Keynes barnbarn en bättre framtid med arbete och välfärd, Stockholm: Formas. Standing, G. (2010), Work after Globalization, Building Occupational Citizenship, Aldershot: Edward Elgar. Ulvila, M. & Pasanen, J. (Eds.) (2009), Sustainable Futures. Replacing Growth Imperative and Hierarchies with Sustainable Ways, Helsinki: Ministry for Foreing Affairs of Finland. h t t p : / / w w w. y m p a r i s t o j a k e h i t y s.fi/ susopapers/sustainable_futures.pdf Victor, P.A. (2008), Managing without Growth Slower by Design not Disaster, Aldershot: Edward Elgar. Wagner, G. (2010), Energy Content of World Trade, Energy Policy, 38, 7710 7721. TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010 49

Kirjat Liaquat Ahamed: Lords of finance The bankers who broke the world New York: Penguin Press, 2009, 564 s. Timo Soukola Dosentti Helsingin yliopisto timo.soukola@labour.fi Tunnetusti 1930-luvun suuren laman selittäminen on ekonomistien kannalta niin tärkeä asia, että he eivät tohdi jättää sitä historiantutkijoiden huoleksi. Laajalti kannatetun näkemyksen mukaan keskuspankkien virheet kärjistivät New Yorkin pörssiromahduksesta seuranneet vaikeudet yleismaailmalliseksi, syväksi ja sitkeäksi lamaksi. Yhdysvaltalainen investointipankkiiri Liaquat Ahamed perehtyi keskuspankkilaitoksen historiaan selvittääkseen, mistä tämä tuhoisa epäonnistuminen johtui. Hänen värikkäästi ja tyylikkäästi kirjoittamansa esitys nimettiin Financial Timesissa vuoden 2009 parhaaksi tiedekirjaksi ja katsottiin Pulizer-palkinnon arvoiseksi historiankirjoituksen sarjassa. Ahamedin mukaan vuosien 1929 1931 romahdus osoitti, että ensimmäisessä maailmansodassa hajonnut kansainvälinen rahoitusjärjestelmä oli jälleenrakennettu kelvottomasti. Tämän virheen juuria jäljittäessään kirjoittaja päätyy aina tärkeimpien keskuspankkien varhaisvaiheisiin saakka. Hän muistuttaa, että talouden organisaatioiden historia on myös poliittista historiaa, sotahistoriaa ja henkilöhistoriaa. Joukko lontoolaisia pankkiireja tarjoutui vuonna 1694 pelastamaan Englannin kruunun uhkaavasta vararikosta. Valtavan lainan vastikkeeksi heidän muodostamansa pankki sai laskea liikkeeseen saman summan edestä kruunun tunnustamaa paperirahaa. Bank of Englandista tuli 1800-luvun puolivälissä ylivoimaisen kokonsa ansiosta pankkien pankki ja rahajärjestelmän vakauden turvaaja. Britannian keskuspankin pääjohtaja ei ollut vastuussa parlamentille tai hallitukselle vaan pankin johtokunnalle, joka koostui Lontoon Cityn keskeisten liikepankkien edustajista. Muidenkin johtavien kansantalouksien keskuspankit olivat ensimmäisen maailmansodan syttyessä yhteisömuodoltaan osakeyhtiöitä. Napoleon oli varannut Ranskan valtiolle mahdollisuuden määräysasemaan perustamassaan Banque de Francessa, ja Saksaan maan yhdistymisen jälkeen perustetun Reichsbankin valvonta oli uskottu keisarin nimittämälle valtakunnankanslerille. Kummassakin päätösvalta jäi silti epäselväksi. Tämä ongelma vaivasi eritoten Yhdysvaltain keskuspankkia, jollainen saatiin maassa aikaan vasta kolmannella yrittämällä. Vuoden 1907 pankkipaniikki osoitti viime käden luotottajan välttämättömäksi. Silti vasta kuusi vuotta myöhemmin luotiin alueellisista yksiköistä koostunut Federal Reserve -järjestelmä. Ahamed aloittaa varsinaisen kuvauksensa elokuusta 1914. Euroopan suurvaltojen välillä tuolloin puhjennut sota pakotti kaikki keskuspankit pikaisesti irrottautumaan kultakannasta. Elonjäämistaisteluksi muuttuneen kamppailun 50 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

osapuolet lainasivat valtavia määriä rahaa omilta kansalaisiltaan ja amerikkalaisilta sekä ennen kaikkea painattivat lisää seteleitä. Neljän sotavuoden aikana liikkeessä oleva rahamäärä kaksinkertaistui Britanniassa, kolminkertaistui Ranskassa ja nelinkertaistui Saksassa. Marraskuussa 1918 solmittiin äkillisesti aselepo, jota alakynteen jäänyt Saksa oli joutunut pyytämään. Kun voittajavaltioiden poliittiset johtajat keskittyivät piirtämään Euroopan uusia rajoja, rahoitusjärjestelmän palauttamisesta rauhantilaan saivat huolehtia ennen muuta Britannian, Yhdysvaltain ja Ranskan keskuspankkien johtajat Montagu Norman, Benjamin Strong ja Émile Moreau. Vakavien kehon sairauksien ja masennusten veljeyttämät Norman ja Strong halusivat palattavan mahdollisimman nopeasti kultakantaan ja sotaa edeltäneisiin vaihtokursseihin. He uskoivat punnan ja dollarin kaltaisten avainvaluuttojen devalvoimisen romahduttavan luottamuksen koko maailman rahajärjestelmää kohtaan. Herrasmies ei voinut alentua moiseen petturuuteen! Sodan aikana kuitenkin suurin osa maailman kultavarannosta oli siirtynyt Yhdysvalloista otettujen luottojen vakuutena amerikkalaiseen omistukseen. Muissa takaisin kultakantaan kiirehtineissä valtioissa talous elpyi kituliaasti, koska rahaa voitiin laskea vain niukasti liikkeeseen. Setelirahoituksen jatkaminen ei silti ollut ongelmaton vaihtoehto, sen osoitti Saksan hyperinflaatio. Kaaokseen ajautuneen maan valtiontalouden ja valuutan vakauttamiseen keksi keinot Hjalmar Schacht, josta tuli Reichsbankin uusi pääjohtaja. Amerikasta sen sijaan alkoi kantautua liiankin hyviä talousuutisia. Yhdysvaltojen 1920-luvun pörssikuplasta on levitetty mitä villeimpiä juttuja. Kaiketi juuri siksi Ahamed käy tolkuttomaksi riistäytyneen arvopaperikeinottelun vaiheet läpi viileän asiallisesti. Yhtä eleettömästi hän selostaa Wall Streetin pörssiromahduksen käynnistämän kriisin etenemisen maailmalaajuiseksi lamaksi. Synkkyys ei hälvennyt vanhoin konstein vaan vasta sitten, kun John Maynard Keynes antoi aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pahoillekin. Ahamedin mukaan pääsyyllisiä suureen lamakauteen olivat ne lyhytnäköiset poliitikot, jotka sanelivat tahtonsa Pariisin rauhankonferenssissa vuonna 1919. Nuoren Keynesin varoituksista piittaamatta he määräsivät Saksalle maan suorituskyvyn monin kerroin ylittävät sotakorvaukset. Samalla tuhottiin Euroopan suurimman markkina-alueen ostovoima ja valtavien sotavelkojen rasittaman maailmantalouden todellisen toipumisen edellytykset. Versailles n rauhasta koitui vakavia ongelmia myös voittajavaltioille, sillä kansainvälisen rahoitusjärjestelmän ylläpito edellytti Saksan pitämistä maksukykyisenä. Johtavat keskuspankkiirit kirjoittaja tuomitsee avunannosta. Hän ei pidä heidän suurimpana vikanaan taitamatonta toimintaa Wall Streetin kriisin puhjettua vaan kultakannan palauttamista ensimmäisen maailmansodan päätyttyä. Maailmantalous saatiin 1920-luvulla pidetyksi toiminnassa vain painamalla Yhdysvaltain korkokanta alhaiseksi ja lainaamalla Saksalle jatkuvasti lisää rahaa. Yhdysvaltain keskuspankki Fed yritti hillitä alhaisten korkojen Yhdysvalloissa synnyttämää pörssikuplaa mutta onnistui vain lopettamaan Saksan luototuksen. Kun kupla vääjäämättä puhkesi, kukaan ei kyennyt osoittamaan johtajuutta. Benjamin Strong oli kuollut vuonna 1929. Hänen seuraajaltaan George Harrisonilta (ei sukua) puuttui henkilökohtainen arvovalta, jota ilman Fedin silloista hajanaista organisaatiota ei saatu toimimaan määrätietoisesti. Montagu Norman ja Hjalmar Schacht ymmärsivät voimakkaan intervention tarpeelliseksi, mutta kummallakaan ei ollut käytössään riittäviä kultavaroja. Banque de France oli 1920-luvulla kerännyt kosolti kultaa, mutta Émile Moreau yritti käyttää valttinsa Ranskan poliittisen mahdin kasvattamiseen. Tästä varsin omalaatuisten herrojen joukosta Schacht joutui sittemmin vastaamaan teoistaan oikeuden eteen. Hänet komennettiin tyrmistyksekseen toisen maailmansodan jälkeen syytettyjen penkille Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä. Natsihallintoa Reichsbankissa ja talousministerinä palvellut Schacht kuitenkin todettiin syyttömäksi, koska hänet oli erotettu tehtävistään jo ennen Hitlerin hyökkäystä Puolaan. Suuri lamakausi oli Liaquat Ahamedin mukaan täysin vältettävissä. Perikatoon johtaneen toimettomuuden näet aiheutti yleinen tietämättömyys siitä, miten maailmantalous toimii. Ahamedin viimeistellessä kirjaansa lokakuussa 2008 rahoitusjärjestelmän uusimman kriisin lopputulos oli hämärän peitossa. Kirjoittajan mukaan nykyinen järjestelmä on yhä monimutkaisempien keskinäisten riippuvuuksien ja velkaantumisen syvenemisen vuoksi vielä alttiimpi romahtamaan kuin 1920-luvun hutera rakennelma. Kovien kokemusten opettamina keskuspankit ja hallitukset kuitenkin ymmärtävät pumpata pääomia pankkeihin luottolaman välttämiseksi. Syksyllä 2010 tiedetään, että kapitalismin lopullinen tuho kyettiin tuolloin taas kerran estämään tai lykkäämään ainakin kahden vuoden päähän. TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010 51

52 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

Mihin suuntaan hyvinvointivaltio on menossa? Tutkimusprofessori Olli Kankaan haastattelu Olli Kangas on vakuuttunut pohjoismaisen hyvinvointivaltion vahvuuksista, mutta sen tulevaisuus on hämärän peitossa. Heikki Taimio Erikoistutkija Palkansaajien tutkimuslaitos heikki.taimio@labour.fi Haastattelu on tehty 17.11.2010 Toimit Kelassa tutkimusprofessorina ja päällikkönä sen tutkimusosastolla, joka on varmasti vain harvoille tuttu. Mikä teillä on nykyään yhteiskuntatutkimuksen päällimmäisenä aihepiirinä? Kelan tutkimusosasto on monitieteellinen tutkimusorganisaatio, joka jakaantuu viiteen temaattiseen ryhmään. Yhteiskuntatutkimus jakaantuu kahteen ryhmään, joista ensimmäisessä tutkitaan Kelan toimintaa: Kelaa organisaationa, sen asiakkaita ja heidän asiakkuus- TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010 53

Tärkeintä ei ole vain maan rikkaus, vaan myös se, miten rahat jaetaan. prosessejaan. Toinen ryhmä keskittyy toimeentuloturvaan ja siihen, miten suomalainen sosiaaliturva pystyy auttamaan ihmisiä heidän toimeentulo-ongelmissaan. Tällä hetkellä työstämme EU:n 7. puiteohjelman piirissä laajahkoa Growing Inequalities hanketta, jossa tutkitaan tulonjakoon, koulutukseen, terveyteen jne. liittyvien yhteiskunnallisten eriarvoisuuksien kehittymistä ja kehityksen seurauksia eri maissa. Yhteiskuntatutkimuksen ohella meillä on terveysturvan tutkimusryhmä, jonka kohteena ovat Kelan hoitamat sairausperusteiset etuudet. Neljäs tutkimusryhmä tarkastelee kuntoutusetuuksien kohdentumista ja vaikuttavuutta. Tämän lisäksi osastolla toimii tutkimus- ja tietopalveluryhmä. Sinä olet omissa tutkimuksissasi aika pitkälle keskittynyt hyvinvointivaltiokysymyksiin. Tunnet tämän alueen hyvin laajasti. Englantilaisten patologien Richard Wilkinsonin ja Kate Pickettin (2009) kirja The Spirit Level on herättänyt paljon huomiota maailmalla. Se osoittaa vahvan yhteyden tuloerojen ja monien sosiaali-, terveys- ja hyvinvointieroja edustavien muuttujien välillä. Tulokset eivät tainneet tulla minään yllätyksenä Sinulle tai muillekaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion tutkijoille. Ei oikeastaan. Siirryin 1980-luvun puolivälissä Tukholmaan Walter Korven johtamalle Sosiaalitutkimuslaitokselle, jossa tutkittiin samoja teemoja, mitä Wilkinsonin ja Pickettin kirjassa otetaan esille. Teemat olivat ruotsalaisen elinolotutkimuksen keskiössä. Esimerkiksi silloinen kollegani Irene Wennemo (1993) analysoi väitöskirjassaan imeväiskuolleisuutta ja tulonjaon eriarvoisuutta. Hän osoitti, että mitä eriarvoisempi yhteiskunta on riippumatta siitä, että se on rikas sitä enemmän lapsia kuolee. Esimerkiksi Yhdysvaltojen lapsi- ja imeväiskuolleisuus on itse asiassa korkeampi kuin Kuubassa. Yhdysvalloissa on ollut viisi osavaltiota (Kalifornia, Rhode Island, New Jersey, New York ja Havaiji), joissa on jo aika pitkään ollut voimassa osavaltiokohtainen suhteellisen kattava sairausvakuutusjärjestelmä päivärahavakuutuksineen. Havaijia lukuun ottamatta kaikissa näissä imeväiskuolleisuus on alle maan keskitason. Elinajan odote taas on Kuubassa korkeampi, vaikka Yhdysvallat on lähes kymmenen kertaa rikkaampi maa mitattuna bruttokansantuotteella henkeä kohti. Nuo kaksi maata ovat hyvä esimerkki siitä, että rahalla kyllä saadaan paljon, mutta raha ei ole aina kaikkein ratkaisevin tekijä mitä tulee kansanterveyteen. Terveys- ja sosiaalipoliittisilla järjestelmillä on merkittävä rooli. Näistä olemme aika paljon kirjoittaneet yhdessä pitkäaikaisimman kirjoittajakollegani Joakim Palmen kanssa. Tematiikkaan liittyviä Tukholman koulun juttuja julkaistiin kootusti International Journal of Social Welfare lehden liitenumerossa 1/2010. Kaikki nämä tulokset puhuvat sen puolesta, ettei tärkeintä ole pelkästään se, onko maa rikas vaan myös se, miten rahat jaetaan. Siinä mielessä nuo Wilkinsonin ja Pickettin tulokset eivät olleet yllättäviä. Ne ovat linjassa sen kanssa, mitä me saimme ulos ja ne ovat aika paljon samantyyppisiä kuin mitä mm. Michael Marmot, Ichiro Kawachi, Paul Kennedy ja monet ovat aiemmin saaneet. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on paras On hyvä kysymys, miten suuria maiden välisten erojen pitää olla, jotta ne tuntuvat. Monessa suhteessahan Suomi pärjää oikein hyvin, vaikka meillä hyvinvointivaltio ei ylläkään samalle tasolle kuin muissa Pohjoismaissa. Muodostavatko maat tällaisia ryppäitä tai ryhmiä, joiden väliset erot ovat suuret? On Pohjoismaat, Keski-Euroopan maat, amerikkalainen systeemi ja kehitysmaat onko jokainen oma ryhmänsä? Sekä että. Toki on niin, että meillä Pohjoismaissa on hyvin paljon samankaltaisia piirteitä (vrt. kuvio 1). Mutta vastaus riippuu perspektiivistä. Jos otamme kaikki maailman maat, niin Pohjoismaat ovat samanlaisia. OECD-maiden joukossa Pohjoismaat ovat melkein samanlaisia. Mutta jos vertailemme pelkästään Pohjoismaita, niin havaitsemme heti suuria eroja vaikkapa eläkejärjestelmissä tai perhepolitiikassa. Samankaltaisuutta voisi kutsua ehkä perheyhtäläisyydeksi, ja joissain asioissa samankaltaisuus on suurempaa kuin toisissa. Näkökulma vaikuttaa. Mutta onko niissä kuitenkin joku olennainen yhteinen piirre? Pohjoismaissa on lähdetty liikkeelle kansanvakuutusajattelusta ja sosiaalipolitiikan laaja universalismi on saavutettu tätä kautta. Koko kansa kuuluu järjestelmien piiriin, kun taas historiallisesti Keski-Euroopassa on lähdetty ammattiryhmäkohtaisista eduista, joita on pikku hiljaa laajennettu. Suomalainen sairausvakuutus ja kansaneläke ovat hyviä esimerkkejä. Ne 54 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

Kuvio 1. Pienituloisuus (tulot alle 60 % mediaanituloista 1 ja materiaalinen puute 2 (%) Euroopassa 2008. 5 0 25 20 Kaikki 0-17 vuotiaat Työssä Yli 65-v. Materiaalinen puute Sosiaalinen asema vaikuttaa hyvinvointiin. 15 10 5 0 ITäVALTA BELGIA TANSKA SUOMI RANSKA SAKSA Lähde: Eurostat, Statistics in Focus 9/2010. 1 Materiaalinen puute viittaa siihen, että vastaajalla ei ole varaa kolmeen tai useampaan seuraavista asioista: kattaa yllättäviä menoja, vähintään viikon lomaan kodin ulkopuolella, maksaa velkojen lyhennyksiä, syödä liha-, kala- tai kanaruokaa vähintään joka toinen päivä, asunnon kunnolliseen lämmitykseen, pesukoneeseen, väritelevisioon, puhelimeen, tai henkilöautoon. 2 Jos tulonsaajat asetetaan järjestykseen tulojensa mukaan, niin mediaanitulo on sillä, jonka molemmilla puolilla on yhtä paljon tulonsaajia. tulivat voimaan samalla kaikille, kun taas Saksassa sosiaalivakuutus rakennettiin niin, että ensin tuli tietty ammattiryhmä ja jonkun ajan kuluttua toinen. Angloamerikkalaiset maat puolestaan ovat rakentaneet järjestelmänsä pitkälti periaatteella, että jokainen tulkoon uskollaan autuaaksi. Toki on niin, että Keski-Eurooppa ja Pohjoismaat ovat monella tavalla samankaltaistuneet, ja mielestäni ne tulevat samankaltaistumaankin. Ei vähiten siitä syystä, että pohjoismaista mallia mitä suomalaisten voi olla vaikea uskoa arvostetaan EU:ssa ja Euroopassa hyvinkin korkealle ja ideaaliksi. Varsinkin tanskalaiset ja ruotsalaiset ovat viemässä tätä mallia ulkomaille sosiaalisena innovaationa. Laajat julkiset palvelut ovat yksi Pohjoismaille tunnusomainen piirre. KREIKKA IRLANTI ITALIA HOLLANTI NORJA PORTUGALI ESPANJA RUOTSI ENGLANTI EU-27 Ruotsissa kuitenkin ollaan oltu purkamassa juuri tätä järjestelmää samanaikaisesti. Kyllä näin. Ruotsissa on paljon samankaltaisia poliittisia ja rakenteellisia paineita kuin Suomessa siirtyä vähemmän anteliaaseen järjestelmään. Järjestelmissä tapahtuu lähentymistä siten, että yhtäältä Keski-Eurooppa liikkuu Pohjoismaihin päin, mutta toisaalta meillä puretaan järjestelmiä niin, että me liikumme poispäin ideaalisesta pohjoismaisesta mallista. Samasta syystä maat ovat tulleet samankaltaisemmiksi myös mitä tulee köyhyyteen ja tulonjaolliseen eriarvoisuuteen. Toki edelleenkin Pohjoismaat näillä mittareilla ovat oma pienten köyhyyksien ryhmänsä, Suomi tosin suurempine ja nopeammin kasvaneine köyhyyslukuineen jossain Skandinavian maiden ja Keski-Euroopan välimaastossa. Olivatko mielestäsi Wilkinsonin ja Pickettin uudelleen paljastamat yhteydet yllätyksiä angloamerikkalaisille tutkijoille? Ei välttämättä. Teemaa sivuavia tutkimuksia on julkaistu aiemminkin. Eräs kiintoisimpia on Michael Marmotin (2004) Whitehall-tutkimus englantilaisista virkamiehistä. 1 Hän totesi, että mitä korkeammalla hierarkiassa ihminen on, sitä paremmin hän voi. Marmotin mukaan terveydessä ja hyvinvoinnissa keskeistä on ihmisen suhteellinen asema. Ihminen on sosiaalinen eläin, joka vertaa itseään muihin. Jännä juttu on se, että Robert Sapolsky ja Martin Spencer päätyivät samankaltaisiin tuloksiin tutkiessaan urospaviaaneja verinäytteillä kenialaisessa Masai Maran luonnonpuistossa. Mitä ylemmällä tasolla hierarkiassa otus oli, sen parempi terveys. Jos verrataan luonnonpuiston paviaanien ja englantilaisten Whitehall-virkamiesten statushierarkioiden mukaisia verenkuvia, saadaan aika tavalla sama tulos. Tietysti voidaan keskustella, mitkä ovat valikoitumisen, biologian, sosiaalisten tekijöiden ja yksilökohtaisen käyttäytymisen vaikutukset kummassakin tapauksessa. Kaiken kaikkiaan terveyden, sosiaalisen aseman ja yhteiskunnallisten eriarvoisuuksien yhteen kietoutuminen on haastava tutkimusteema. 1 Lontoon Whitehall-kadun varrella ja sen sivukaduilla on useita Ison-Britannian tärkeimmistä hallintorakennuksista. Whitehall-sanalla voidaan tarkoittaa myös Ison-Britannian koko valtionhallintoa. (Toim. huom.) TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010 55

Sekä hajautettu että keskitetty malli tuottaa vahvaa talouskasvua. Amerikkalainen ja pohjoismainen malli: mikä niitä erottaa? Se koskee varmasti sinänsä kaikkia, jotka elävät sosiaalisissa yhteisöissä. Toisaalta olen miettinyt, että on kaksi tapaa saada aikaan korkea keskimääräinen elintaso ja työllisyys: jenkkimalli ja pohjoismainen malli. Suuri ero näiden välillä on se, että amerikkalainen malli tuottaa kehitysmaatason eriarvoisuuden, kun taas Pohjoismaissa eriarvoisuus on pienintä maailmassa. Mielenkiintoinen kysymys. Useinhan sanotaan, että eiväthän Pohjoismaat pärjää Amerikalle henkeä kohti lasketulla bruttokansantuotteella. Siitä sitten vedetään johtopäätös, että Yhdysvaltojen malli on tehokkaampi ja taloudellisesti kaikkien kannalta parempi kuin pohjoismainen malli. Mutta entäpä Brunei ja Qatar, jotka taas ovat Yhdysvaltoja rikkaampia. Ja onhan meillä pohjoismaissa Norja. No, näiden kolmen rikkaan kohdalla viitataan öljyyn, mikä sinänsä on hyvä viittaus. Mutta usein me unohdamme, että itse asiassa Yhdysvallat on luonnonvaroiltaan maailman rikkaimpia maita. Tämäntyyppiset kysymykset pitäisi ottaa huomioon aina kun vertaillaan maita ja maiden taloudellista kehitystä plus sitten se, että se on suuri maa, jossa on yhtenäiset sisämarkkinat. Kyllä, ja täytyy myös ottaa huomioon historiallinen kehitys. Vuonna 1900 Suomen BKT henkeä kohti oli noin puolet Yhdysvaltain tasosta. Nyt me olemme tuossa 75 80 prosentissa, joka saadaan aikaan noin 10 prosenttia pienemmällä työtuntimäärällä. Niin, USA:n elintaso johtuu myös siitä, että he tekevät pitkää työaikaa verrattuna kaikkiin Pohjoismaihin. Kyllä, ja jos nyt on niin, että tämä pohjoismainen malli ei pelkästään Suomessa, vaan ennen kaikkea Tanskassa ja Ruotsissa, joissa veroaste on korkeampi kuin meillä olisi ollut talouskasvulle niin haitallinen kuin uskotaan, niin tällaista vahvaa talouskehitystä ei olisi pitänyt tapahtua. Oikeastaan se, miksi toiselta puolen pohjoismainen malli keskittyneine järjestelmineen ja toisaalta amerikkalainen malli hajautettuine systeemeineen on tuottanut vahvaa talouskasvua, liittyy Mancur Olsonin (1982) ideaan: talouskasvu on vahvaa niissä maissa, missä neuvottelujärjestelmä työmarkkinoilla on hajautettu ja sopimukset tehdään työnantajien määräyksellä voidaan investoida ja kasata pääomaa, ja kaikki tapahtuu pääoman ehdoilla. Tuotos jakaantuu epätasaisesti. Toinen kasvua edistävä malli on keskitetty järjestelmä, kuten mm. Pohjoismaat, joissa on vahvat ay-liikkeet, jotka käyttäytyvät järkevästi. Ei mitata kaikkea ulos, vaan nähdään, että kapitalisti, vaikka se on paha, tarvitsee rahaa investointeihin. Jos se ei investoi, niin työn orjilta loppuvat äkkiä tienestit. Olsonin mukaan maissa, joissa on suhteellisen vahvat ammattiliitot ja hajautettu neuvottelujärjestelmä, saatetaan joutua ongelmiin. Tästähän on meilläkin jo vähän esimakua. Aika samanlainen on kansantaloustieteessä paljon tunnetumpi ns. Calmfors-Driffill-hypoteesi (Calmfors ja Driffill 1988), joka koskee palkanmuodostusta ja työllisyyttä. Sen taustalla olikin Olsonin hypoteesi, joka on sitä paljon laajempi. Toinen tällainen yhteys, johon olen kiinnittänyt huomiota, on yksityinen-julkinenerottelu ja sen vaikutus. OECD on kerännyt tilastoja julkisista ja yksityisistä sosiaalimenoista, sekä bruttona että nettona. 2 Jos sieltä otetaan julkisen sektorin osuus brutto- tai nettososiaalimenoista, niin pääsääntöisesti mitä suurempi se on, niin sitä vähemmän terveys- ja sosiaaliongelmia on. Otetaan esimerkiksi vaikkapa Yhdysvallat ja Tanska. Ensimmäisessä bruttomääräisiin sosiaalimenoihin käytetään vajaa 20 prosenttia BKT:sta, toisessa 30 prosenttia. Tanskassa tästä rahasta palautuu heti suurin piirtein 10 prosenttiyksikköä valtiolle, kun verokarhu kouraisee myös sosiaalisia tulosiirtoja saavien kukkarosta. Jos katsotaan nettososiaalimenoja ja huomioidaan myös yksityinen puoli, niin itse asiassa ne ovat Yhdysvalloissa korkeammat kuin Suomessa. Kyllä. Kaikissa rikkaissa maissa käytetään pyöreästi sellainen 25 prosenttia nettomääräisesti sosiaalimenoihin, jos tar- 2 OECD:n Social Expenditure Databasen (SOCX) kotisivu löytyy osoitteesta www.oecd.org/els/social/expenditure. 56 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

kastellaan sosiaalimenojen kokonaisuutta: julkisia, yksityisiä ja kollektiivisia. Näiden nettomääräisten kokonaissosiaalimenojen laskemisessa OECD ja siellä Willem Adema ryhmineen ovat tehneet erinomaista työtä. Brutto- ja nettomenojen tarkastelussa on kolme tärkeää pointtia. Yhtäältä se, että jos otamme yksityiset sosiaalimenot huomioon, niin Pohjoismaat eivät välttämättä ole niin kalliita järjestelmiä kuin jos pelkästään katsotaan OECD:n tilastoimia bruttomenoja. Toisekseen, jos otetaan yksityiset järjestelmät huomioon, niin Pohjoismaat eivät myöskään ole niin hirvittävän anteliaita verrattuna vaikkapa Yhdysvaltoihin, koska siellä hankitaan eläkkeet ja sairausturva jotakin muuta kautta. Kolmas pointti on se, että vaikka sama määrä rahaa käytetäänkin sosiaaliturvaan, niin vaikutukset ovat hyvin erilaiset. Tasausvaikutus on varsin erilainen riippuen, mistä rööristä rahat tulevat. Hyvä esimerkki on Yhdysvaltojen terveydenhuoltojärjestelmä, johon käytetään suurin piirtein 15 prosenttia BKT:sta. Meillä käytetään 7 prosenttia. Takuuvarmasti Yhdysvalloissa järjestelmään kuuluvat hyväosaiset saavat paremman hoidon kuin kukaan meidän yhteiskunnassamme. Mutta sitten kysymys on, miten pärjäävät ne, jotka eivät ole minkään järjestelmän piirissä. Tästä tullaankin siihen, mistä lähdimme liikkeelle eli eriarvoisuus ja kuolema: ihminen ei ole pelkästään eriarvoinen tulojen tai koulutuksen edessä, vaan ihminen on eriarvoinen myös elämän ja kuoleman edessä. Eriarvoisuuksilla tulonjako, koulutus, työ, terveys, ennenaikainen kuolema on taipumus kasaantua kaikissa yhteiskunnissa. Toisissa vahvemmin, toisissa heikommin. Kyse on yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta elämän ja kuoleman edessä. Kyse ei ole kateudesta kuten asia suomalaisessa poliittisessa diskurssissa nykyään usein esitetään. Hyvinvointivaltion suunnanmuutos Rikkaissa maissa noin neljännes BKT:stä käytetään sosiaalimenoihin, mutta järjestelmien erot näkyvät niiden vaikutuksissa eriarvoisuuteen. Mennäänpä sitten lähihistoriaan. On jo pitkään puhuttu siitä, että aika monessa kehittyneessä maassa tapahtui 1980 1990-luvuilla voimakas käänne hyvinvointivaltion kehityksessä, joka kutakuinkin pysähtyi. Oliko siitä yhtään poikkeusta? En osaa ainakaan yhtäkkiä sanoa. Minusta tämä trendi on ollut aika tavalla samantyyppinen eri maissa. Jos katsomme vaikkapa Pohjoismaita, niin kyllähän kaikissa maissa on ollut samantyyppistä kehitystä. Esimerkiksi eläketurvaa katsoimme Sinun toimittamassasi kirjassa (Haataja ym. 2010), ja samanlainen trendi on nähtävissä Ruotsissa ja Tanskassa. Norja on ainoa poikkeus, joskin sielläkin on vähän samansuuntaista trendiä, mutta se ei ole niin vahva kuin näissä kolmessa muussa se öljy. Samaan aikaan tapahtui eräitä muitakin käänteitä: - uusliberalismin sekä Thatcherin ja Reaganin nousu - globalisaation vauhdittui - rahoitusmarkkinat vapautettiin - kapitalismin pitkään haastanut Itä-Euroopan sosialistinen talousjärjestelmä romahti - EU laajeni ja syveni Tämä ei kaikki voinut olla pelkkää yhteensattumaa, vai mitä? Mitä näistä pitäisit tärkeänä tämän hyvinvointivaltion käänteen kannalta? Minusta nämä linkittyvät yhteen. Olen jonkin verran yrittänyt selittää itselleni maailman menoa rakenteellis-poliittisella selitysmallilla. Esimerkiksi Suomessa maatalousvaltainen rakenne ylläpiti maalaisliiton poliittista voimaa. Maalaisliitto taas politiikallaan yritti mahdollisimman pitkään ylläpitää maatalousvaltaista rakennetta. Suomalaisessa yhteiskunnassa on ollut ja on taloudellisen, väestörakenteellisen ja poliittisen kehityksen eriaikaisuus. Esimerkiksi joskus 1950 luvulla maatalouden BKT-osuus oli vain jotain 20 prosentin luokkaa. Maaseudulla kuitenkin asui valtaosa väestöstä, joka äänesti maalaisliittoa, joka puolestaan yhteiskuntapolitiikassa ajoi primäärisektorin intressejä tilanteessa, jossa taloudellisen kehityksen painopiste oli jo aivan muualla. Riita maitolitran hinnasta heilutti hallituksia vielä 1960-luvulla. Voidaan nyt keskustella siitä, missä määrin nykyinen tilanne on verrannollinen Suomen 1950- ja 1960-luvun tilanteeseen. Onko meillä politiikan silmämääränä tietyntyyppinen teollisuusvisio, vaikka tulevaisuuden rakentaminen pitäisi pohjautua muunlaisiin visioihin? TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010 57

Vaihtoehdottomuutta julistava poliitikko on joko tyhmä tai valehtelee. sanoi nuoret kukot vakuuttivat hänelle, että tämä on ainoa tapa. Hän uskoi. Carlsson toteaa, että eihän pääministeri voi syyttää ketään muita kuin itseään. Virheestään oppineena hän summeeraa, että poliitikko, joka sanoo, että ei ole vaihtoehtoja, on joko tyhmä tai valehtelee. Eikä kumpikaan ominaisuus ole poliitikolle eduksi. Vähän samaan tapaan näkisin nyt, että globalisaatioon, joka on vahva rakenteellinen tekijä, liittyy hyvin suuria ajatuksellisia, paradigmaattisia muutoksia, joista thatcherismi ja reaganismi ovat tunnetuimpia. Kun paradigma, maailman tulkintamalli, lähti liikkeelle Englannista ja Yhdysvalloista, jotka ovat hyvin suuria toimijoita, niin se sitten diffuusinomaisesti levisi myös muihin maihin. Toki sitten kun Neuvostoliiton muodostama vastapuoli romahti, niin baana uudelle politiikalle oli tätäkin kautta auki. Ei ole vaihtoehtoja, kuten Thatcher sanoi. Niin, nimenomaan. Tämä yhtälö oli sillä tavalla valmis. EU: n laajeneminen ja syveneminen toki loivat tiettyjä rakenteellisia paineita, että asioita täytyi hoitaa tietyllä tavalla. Mutta mielenkiintoista on se poliittinen tulkinta, jossa näistä paineista tehtiin rakenteellisia pakkoja. Poliittisen toiminnan perusteita ilman vaihtoehtoja, pakkoja ilman tulkinnanvaraa. Kun Suomessa tehdään politiikkaa, niin sitä tehdään ikään kuin siinä ei olisi politiikkaa. Politiikka on ennemminkin hallinnointia: On ainoa tie, jota meidän täytyy seurata. Ironista kyllä, vaihtoehdottomuutta julistava poliitikko tekee itsensä turhaksi. Miksemme sitten anna kaikkea valtaa viisaille virkamiehille tyyppiä Raimo Sailas? Minusta siinä tulee esiin joskus veristenkin yhteiskunnallisten ristiriitojen välttely ja sovittelu. Tavallaan torjutaan aito poliittinen taistelu tai väittely sillä, että ei ole vaihtoehtoja. Yksi suosikkipoliitikoistani on ollut ruotsalainen Ingvar Carlsson, joka muistelmissaan Så tänkte jag kuvaa, miten Ruotsi sukelsi 1990-luvun kriisiin. Hän sanoo aidosti epäilleensä, oliko järkevää vapauttaa rahamarkkinoita sellaisella rysäyksellä kuin tehtiin. Mutta valtiovarainministeriön niin kuin hän Carlsson toimi Olof Palmen jälkeen Ruotsin pääministerinä vuosina 1986 91 ja 1994 96. (Toim.huom.) Miten tämä sitten Suomeen tuli? Näyttää siltä, että ainoa asia, joka tässä vaikutti, oli Suomeen iskenyt syvin lama, mitä missään kehittyneessä maassa oli koettu vuosikymmeniin. Toki taustalla oli rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen ja idänkaupan romahdus. Näin jälkikäteen näyttää siltä, että juuri se erilaisine säästöohjelmineen käänsi kehityksen suunnan. Se ei kuitenkaan tainnut mennä ihan niin. Taas kerran siinä oli tiettyjä rakenteellisia seikkoja. Neuvostoliiton romahtaminen ja idänkaupan häviäminen oli se rakenteellinen tekijä, mutta kyllä siinä myös tehtiin tiettyjä aika isoja poliittisia linjavalintoja, millä tavalla yhteiskuntaa lähdettiin kehittämään ja mitä priorisoitiin. Osittain sosialidemokraattien ongelmat sekä Suomessa että Ruotsissa liittyvät siihen, että tällä hetkellä ei ole visiota siitä, mihin suuntaan yhteiskunnan pitäisi mennä. Agendan, keskustelun välineet, teemat, termit asettaa joku muu. Sailas? No joo, VM:n virkamiehet ovat tietysti yksi ryhmä. Politiikassa perussuomalaiset tai kokoomus ja työelämässä EK. Kun aiemmin 1960- ja 1970-luvuilla oli selkeästi niin, että vasemmisto asetti agendan, johon muut reagoivat ja jota muut selittivät, niin tällä hetkellä ay-liike selittää omaa politiikkaansa, ja demarit selittävät linjaansa mikä se sitten onkaan. Timo Soini totesi taannoin, että ei politiikassa tule mitään selittää. Omille ei tarvitse selittää ja muut eivät selityksiä usko. Ei selittämällä vaaleja voiteta! Eikö Lipposen 1. hallituksella ollut vuonna 1995 myös kriisiohjelma? Hallituksella oli kriisiohjelma, mutta se oli enemmän tuollainen päivänkohtainen, muddling-through tyyppinen hallintaohjelma kuin innostava visio siitä, mikä on hyvä tuleva sosialidemokraattinen Suomi. Ei se innostanut omia eikä vieraita. Se oli säästöohjelma, millä ei pitemmän päälle voiteta vaaleja. Voi olla, että säästöohjelmallakin vaaleja voitetaan. Ruotsin demarit esittivät 1970-luvun lopulla uskottavan säästö- 58 TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010

Ennen vasemmisto asetti agendan, nyt se on aina joku muu. ohjelman, jolla Olof Palme voitti vaalit. Mutta ero Lipposen ohjelmaan on se, että Palmella oli esittää visio tulevasta. Pelkillä leikkauslistoilla ja talouden hallinnoinnilla ei voiteta, ja demarit minusta keräävät nyt hedelmiä Lipposen politiikasta. He ovat eräänlaisessa uskottavuuskriisissä. Jos moititaan nykyistä hallitusta tuloerojen kasvusta, niin tämän hallituksen edustajat sitten sanovat, että onhan teillä on ollut pitkä aika hoitaa asiat kuntoon. Mikä vaikutus tässä Suomen käänteessä oli muilla puolueilla kokoomus, keskusta ym.? 1990-luvun alussahan oli keskustan ja kokoomuksen hallitus, joka aloitti säästökuurin ja veronkorotukset. Kyllä. Mutta jos ajattelemme poliittista historiaa ja ihmisten ajattelumallistoa, niin kokoomukseen ja sen kannattajakuntaan on aina kuulunut se, että he ovat vähän torjuvia sosiaalisten uudistusten suhteen: meidän tulee elää suu säkkiä myöten. Ellei nyt ole lama, niin se tulee huomenna, ja meidän täytyy olla varovaisia eikä julkista sektoria pidä paisuttaa eikä veroja korottaa. Tämä on ollut historiallinen retoriikka. Siksi 1990-luvun lamatalkoot olivat ikään kuin luonnollista politiik- TALOUS & YHTEISKUNTA 4 2010 59