006 Peruste #2 2014 turva YKSITYIS- VAKUUTUKSET JA SOSIAALITURVA MIHIN SUUNTAAN OLEMME MENOSSA? Luottamus hyvinvointivaltioon perustavanlaatuisena takaajana on Suomessa vahva. Jos vapaaehtoisista vakuutuksista alkaa kuitenkin tulla yhä yleisempiä, niiden merkitys ihmisten toimeentulon turvaajana lisääntyy. Tämä nostaa esiin uudenlaisia kysymyksiä vakuutusten ehtojen ja vakuutusjärjestelmän oikeudenmukaisuudesta. jyri liukko
Yksityisvakuutukset ja sosiaaliturva mihin suuntaan olemme menossa? 007 uomalaisessa hyvinvointijärjestelmässä yksilöllisen vastuun merkitys on korostunut 1990-luvulta lähtien. Tämä näkyy monissa sosiaaliturvan uudistuksissa, esimerkiksi työttömyysturvan ja toimeentulotuen ehtojen tiukentamisessa tai siinä, miten työuraan liittyvät valinnat 18-vuotiaasta lähtien vaikuttavat aiempaa suoremmin eläketurvan tasoon. Kaiken kaikkiaan julkista hyvinvointivastuuta on pyritty rajoittamaan ja yksityiselle varautumiselle on annettu entistä suurempi painoarvo (ks. esim. Julkunen 2006). 2010-luvun näkökulmasta suomalaisen järjestelmän suunnanmuutos ei kuitenkaan näytä niin jyrkältä kuin usein on esitetty. Voidaan väittää, että sosiaalivakuutusjärjestelmän perusrakenteet eivät ole muuttuneet kovin radikaalisti. Vastaavasti vapaaehtoinen vakuuttaminen ei näytä saavuttaneen vakiintunutta asemaa sosiaaliturvan täydentäjänä tai korvaajana. Selkeä poikkeus tästä on erityisesti lasten yksityisen sairauskuluvakuuttamisen lisääntyminen: vuoden 2013 lopussa yhteensä yli 970 000 suomalaisella oli vapaaehtoinen sairausvakuutus, joista lasten vakuutuksia oli lähes 440 000 (Finanssialan Keskusliitto 2014). Pääkaupunkiseudulla jo yli puolella kaikista lapsista on yksityinen sairausvakuutus. Myös yritysten henkilöstölleen ottamat vapaaehtoiset sairausvakuutukset ovat yleistyneet nopeasti: vuonna 2009 niitä oli alle 100 000 suomalaisella, mutta vuonna 2013 jo yli 170 000 henkilöllä. 1990-luvun laman jälkeen ja 2000-luvun alussa myös yksityiset eläkevakuutukset yleistyivät nopeasti (Ahonen 2008). Yksilöllisten eläkevakuutusten lukumäärä nelinkertaistui 1990-luvun puolivälin ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopun välisenä aikana. Vuonna 2010 yksilöllisiä eläkevakuutuksia oli jo noin 700 000 henkilöllä (Finanssivalvonta 2012). Suotuisten veroetujen ohella yksityisen varautumisen lisääntymistä edistivät yleinen elintason nousu ja säästämismahdollisuuksien kasvu. Lisäksi huoli lakisääteisen eläketurvan riittävyydestä (ks. Kahma & Takala 2012; Tenhunen 2012) saattoi vaikuttaa asiaan. 2010-luvun alussa tapahtui kuitenkin äkillinen käänne. Yksilöllisten eläkevakuutusten myynti tyrehtyi lähes kokonaan verotukien ja eläkkeen alkamiseen liittyvien ikärajojen muutosten myötä: kun vuonna 2003 yksilöllisiä eläkevakuutuksia otettiin noin 94 000 kappaletta, vuonna 2013 uusien vakuutusten lukumäärä oli enää hieman yli 800. Uudet pitkäaikaissäästötilit eivät ole korvanneet yksilöllisen eläkevakuuttamisen romahdusta, sillä niitä koskevat samat tiukennetut ehdot. Samalla kun yksilölliset eläkevakuutukset menettävät merkitystään, on kuitenkin mahdollista, että työsuhteeseen liittyvien vapaaehtoisten eläkejärjestelyjen merkitys korostuu. Sosiaali-
008 Peruste #2 2014 politiikan tutkijat Karl Hinrichs ja Olli Kangas (2003) ovat tuoneet esiin, että esimerkiksi eläke-etuuksien laskentaan vaikuttavien muutosten vuoksi aiempaa huonompaan asemaan joutuneiden henkilöiden työnantajat saattavat entistä useammin etsiä ratkaisuja kollektiivisten lisävakuutusten suunnalta. yksityisvakuutusten ehtojen oikeudenmukaisuus Kansainvälisessä keskustelussa yksityisvakuutusten kasvava merkitys on nostanut esiin uudenlaisia oikeudenmukaisuuskysymyksiä siitä, millä ehdoilla vakuutuksenhakija voi saada vakuutusturvaa. Tämä kysymys on noussut esiin erityisesti niissä maissa, joissa yksityisvakuutuksella on keskeinen merkitys osana toimeentuloturvaa. Vakuutusyhtiöiden oikeutta valikoida ja luokitella asiakkaitaan eri riskiluokkiin on alettu kyseenalaistaa aiempaa enemmän (Liukko 2010). Julkista keskustelua herättäneitä luokittelukriteereitä ovat olleet sukupuoli, vammaisuus, sairauksia ennustava geenitieto ja muut yksilölliset terveysriskit. Kyse on siis siitä, miten henkilöiden riskitaso, vakuutuskelpoisuus tai vakuutuksen hinta määritellään. Vakuutuksenottajiin kohdistuva riskiluokittelu on keskeinen markkinaehtoisen vakuutuksen heikkous, jos sitä arvioidaan kattavana toimeentuloturvan välineenä. Edellä mainituista riskitekijöistä eniten esillä on ollut sairauksia ennustava geenitieto. Suomessa vakuutusyhtiöt eivät ole nähneet tarpeelliseksi käyttää asiakasvalinnassaan ja hinnoittelussaan esimerkiksi henkilöille aiemmin tehtyjen geenitestien tuloksia, vaikka lainsäädäntö ei sitä estäkään. Mielenkiintoisinta tässä on kuitenkin se, että 1990-luvulla Euroopassa ja Yhdysvalloissa alkanut keskustelu niin sanotun geneettisen diskriminaation oikeudenmukaisuudesta on laajentunut koskemaan myös muunlaista vakuutusyhtiöiden harjoittamaa riskiluokittelua. Joissakin maissa alan asiantuntijat ovat alkaneet kyseenalaistaa vakuutettujen valikoinnin tarpeellisuutta ja välttämättömyyttä. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa vakuutusmatemaatikkojen ammattijärjestö on todennut, että kiistely sairauksia ennustavan geenitiedon käytöstä vakuutustarkoituksiin on vain pienoismaailma paljon laajemmasta kysymyksestä: siitä, mitä on oikeudenmukaisuus suhteessa vakuutuksenottajien väliseen erotteluun vapailla vakuutusmarkkinoilla (UK Actuarial Profession 2001). Tämä keskustelu on politisoinut vakuutusyhtiöiden käytäntöjä ja samalla herättänyt henkiin kysymyksen solidaarisuudesta ja tasa-arvosta yksityisessä vakuutustoiminnassa. On huomattu, että nämä teemat voivat olla olennaisia julkisen sosiaaliturvan lisäksi myös markkinaehtoisessa toimeentuloturvassa (ks. Liukko 2013). Esimerkiksi vuonna 2012 voimaan tullut Euroopan unionin tuomioistuimen päätös, joka kieltää naisten ja miesten erilaisen hinnoittelun kaikessa vakuutustoiminnassa, on osa tätä moraalisen ja oikeudellisen ajattelutavan muutosta. Aiemmin pidettiin itsestäänselvyytenä, että yksityis- ja sosiaalivakuutus eroavat toisistaan siinä, että yksityisvakuutuksessa naisilta ja miehiltä voidaan periä eri vakuutusmaksu (sukupuolten erilaisen tilastollisen riskin perus-
Yksityisvakuutukset ja sosiaaliturva mihin suuntaan olemme menossa? 009 teella), kun taas sosiaalivakuutuksessa maksut tasataan. Yksityis- ja sosiaalivakuutus ovat joiltain osin lähentyneet toisiaan. Geenitiedon ja sukupuolen lisäksi kolmas kritiikkiä aiheuttanut riskiluokittelutekijä on ollut vammaisuus. Tällä hetkellä vammaisuuden käyttö vakuutuksen saamisen ehtona ja riskiluokittelukriteerinä on mahdollista sen vuoksi, että EU:n yhdenvertaisuusdirektiivi mahdollistaa direktiivistä poikkeamisen vakuutuspalveluissa. Vuoteen 2012 asti sukupuolella oli samanlainen poikkeusasema kuin vammaisuudella edelleen. Yleensä edellä kuvatun riskiluokittelun oikeudenmukaisuutta ovat kritisoineet poliitikot ja kansalaisjärjestöt. Siksi on mielenkiintoista, että myös vakuutusmatemaatikot ovat keskustelleet siitä, että riskiluokitteluun perustuvan diskriminaation oikeuttaminen vakuutustoiminnassa ei aina ole kovin vankalla pohjalla. Esimerkiksi brittiläisen vakuutusmatemaatikon Guy Thomasin mukaan vakuutuksen hinnan ja vakuutuskelpoisuuden määrittely riskiluokan mukaisesti ei ole niin välttämätöntä kuin vakuutusalalla yleensä ajatellaan: Jonkinasteisen diskriminaation välttämättömyys yksityisvakuutuksessa ei tarkoita, että julkisen vallan tulisi sallia tai hyväksyä mikä tahansa diskriminaatio, jota vakuutuksenantajat kaupallisista syistä haluavat. ( ) Yksityistä vakuutustoimintaa on vaikea harjoittaa ilman joitakin diskriminaation muotoja, esimerkiksi ilman iänmukaista diskriminaatiota. Mutta muut diskriminaation muodot eivät ole niin ratkaisevia. (Thomas 2001, 11; ks. myös Thomas 2008.) yksityisvakuutuksen sosiaalinen merkitys TÄLLÄ HETKELLÄ VAMMAISUUDEN KÄYTTÖ VAKUUTUKSEN SAAMISEN EHTONA JA RISKI- LUOKITTELUKRITEERINÄ ON MAHDOLLISTA SEN VUOKSI, ETTÄ EU:N YHDENVERTAISUUSDIREKTIIVI MAHDOLLISTAA DIREKTIIVISTÄ POIKKEAMISEN VAKUUTUS- PALVELUISSA. VUOTEEN 2012 ASTI SUKUPUOLELLA OLI SAMANLAINEN POIKKEUSASEMA KUIN VAMMAISUUDELLA EDELLEEN. Euroopan neuvoston asiantuntijaryhmä totesi vuosituhannen alussa julkaistussa raportissaan, että vakuutusyhtiön oikeus kerätä informaatiota vakuutusta hakevasta henkilöstä ei enää ole itsestään selvää (Euroopan neuvosto 2000, 31). Raportissa kysyttiin aivan uudenlainen kysymys suhteessa perinteiseen vakuutusajatteluun: milloin vakuutusyhtiön vapaus valita asiakkaansa voi ylittää vakuutuksenhakijan oikeuden saada vakuutusturvaa? Raportissa todettiin, että vakuutusalalla jännite markkinaehtoisen sopimusvapauden ja sosiaalisen vastuun välillä on voimistunut. Suomessa tällaiset kysymykset eivät kuitenkaan ole herättäneet keskustelua. Erityisesti lasten yksityisten sairausvakuutusten yleistyminen voi kuitenkin nostaa esiin vaatimuksia, että Suomessakin olisi käytävä enemmän julkista keskustelua siitä, pitäisikö vapaaehtoisen vakuutuksen olla joissain tilanteis-
010 Peruste #2 2014 NE, JOILLA ON VARAA, VOIVAT HANKKIA ITSELLEEN KATTAVAMMAN, JOUSTAVAMMAN JA HENKILÖKOHTAISEMMIN RÄÄTÄLÖIDYN TURVAVERKON KUIN MUUT. SUUREMPI VALINNANVAPAUS OLISI KUITENKIN MAHDOLLISTA LIITTÄÄ MYÖS JULKISESTI RAHOITETTUUN TERVEYDENHUOLTOON, KUTEN ESIMERKIKSI RUOTSISSA ON TEHTY. sa yhdenvertaisesti saatavilla kaikille. Jos vapaaehtoisista vakuutuksista alkaa tulla yleisempiä, niiden sosiaalinen merkitys lisääntyy. Tällöin ne eivät ole enää harvojen luksusta, vaan niitä aletaan yhä useammin pitää välttämättöminä. Tämä puolestaan voi johtaa poliittisiin vaatimukseen yksityisvakuutuksen tiukemmasta sääntelystä lakiteitse. Toistaiseksi tällaisia vaatimuksia ei Suomessa ole esitetty. Vapaaehtoisen varautumisen lisääntymisestä huolimatta näyttää siltä, että luottamus hyvinvointivaltioon perustavanlaatuisen turvan takaajana on vahva. Erityisesti totutun elintason säilymiseen tähtäävä ansiosidonnainen sosiaalivakuutusjärjestelmä on pitänyt pintansa. Suurimmat ongelmat ovatkin tarveharkintaisessa perusturvassa sekä hoito- ja hoivapalveluiden yhdenvertaisessa saatavuudessa. Juuri tässä piilee tulevan kehityksen suurin haaste. Yksityisissä vakuutuksissa on monia hyviä puolia: ne vähentävät julkisen sektorin kustannuksia ja parantavat ihmisten toimeentuloturvaa elämän kolhuja vastaan. Kääntöpuolena on kuitenkin eriarvoisuuden lisääntyminen. Esimerkiksi yksityisiä sairausvakuutuksia hankkineet ihmiset, jotka usein kuuluvat melko hyvätuloiseen väestönosaan, voivat vakuutusten turvin ohittaa julkisen puolen jonot terveydenhoidossa ja valita itse lääkärinsä ja hoitotahonsa. Ne, joilla on varaa, voivat hankkia itselleen kattavamman, joustavamman ja henkilökohtaisemmin räätälöidyn turvaverkon kuin muut. Suurempi valinnanvapaus olisi kuitenkin mahdollista liittää myös julkisesti rahoitettuun terveydenhuoltoon, kuten esimerkiksi Ruotsissa on tehty. Kirjoittaja työskentelee erikoistutkijana Eläketurvakeskuksen tutkimusosastolla.
Yksityisvakuutukset ja sosiaaliturva mihin suuntaan olemme menossa? 011 lähteet: Ahonen, Kati (2008) Yksityinen eläkesäästäminen ilmiön yleistyminen ja sen syitä. Eläketurvakeskuksen keskustelualoitteita 2008:3. Euroopan neuvosto (2000) Medical Examinations Preceding Employment and/or Private Insurance: a Proposal for European Guidelines. Health and Society. Council of Europe Publishing. Hinrichs, Karl & Kangas, Olli (2003) When Is a Change Big Enough to Be a System Shift? Small System-shifting Changes in German and Finnish Pension Policies. Social Policy and Administration 37:6; 573 591. Finanssialan Keskusliitto (2014). Sairauskuluvakuutus. Vakuutettujen lukumäärä 2009 2013. http://www.fkl.fi/tilastot/tilastot/sairauskuluvakuutuksen_lukumaaratilasto_2009%20-%202013. pdf Finanssivalvonta (2012) Vakuutusyhtiöt. Henkivakuutus 2010. http://www.finanssivalvonta.fi/fi/tilastot/vakuutustoiminta/arkisto/vakuutusyhtiot/pages/default. aspx. Julkunen, Raija (2006) Kuka vastaa? Hyvinvointivaltion rajat ja julkinen vastuu. Stakes, Helsinki. Kahma, Nina & Takala, Mervi (2012) Luottamus eläketurvaan. Eläketurvakeskuksen raportteja 1/2012. Liukko, Jyri (2010) Genetic Discrimination, insurance, and solidarity: an analysis of the argumentation for fair risk classification. New Genetics and Society 29:4, 457 475. Liukko, Jyri (2013) Solidaarisuuskone. Elämän vakuuttaminen ja vastuuajattelun muutos. Gaudeamus, Helsinki. Tenhunen, Sanna (2012) Varautuminen eläkeaikaan vapaaehtoisen säästämisen laajuus. Eläketurvakeskuksen raportteja 5/2012. Thomas, R. Guy (2001) Genetics and Insurance: an actuarial perspective with a difference. Response to the Human Genetics Commission Public Consultation. http://www.guythomas.org.uk/ pdf/hgc27feb.pdf. Thomas, R. Guy (2008) Loss Coverage as a Public Policy Objective for Risk Classification Schemes. The Journal of Risk and Insurance 75:4; 997 1018. UK Actuarial Profession (2001) Responses to the Whose hands on your genes? consultation.