Geologian tutkimuskeskus Pohjois-Suomen aluetoimisto, Rovaniemi M19/3521, 3522/-96/1/10 Ranua, Kuivaniemi Oijärvi Pasi Eilu 23.8.

Geologian tutkimuskeskus Pohjois-Suomen aluetoimisto, Rovaniemi M19/3521, 3522/-96/1/10 Ranua, Kuivaniemi Oijärvi Pasi Eilu 23.8.1996 OIJÄRVEN LIUSKEJAKSO Tutkimusalueen geologisen kuvan arviointia juonikulta- mineralisaatioiden esiintymisen suhteen

1 1. JOHDANTO Tässä raportissa esitetään tiivistetysti havaintoja Oijärven liuskejakson geologiasta. Erityisesti on pyritty kiinnittämään huomiota kultamineralisaatioiden esiintymispotentiaaliin alueella. Raportti on tehty Geologian tutkimuskeskuksen Rovaniemen aluetoimiston raaka-ainetoimialan toimeksiannosta. Havainnot perustuvat tutkimustilanteeseen 22.8.1996. Käytettävissä oli kaikki kairansydänmateriaali, ko. ajankohtaan mennessä valmistuneet ohuthieet ja kemialliset analyysit sekä geofysikaaliset matalalentokartat. Alueen kallioperä- ja malmitutkimuksista vastaavien Geologian tutkimuskeskuksen geologien Heikki Juopperin ja Antero Karvisen kanssa on oltu koko ajan yhteistyössä tätä raporttia laadittaessa. Tietoja tutkimusalueesta on antanut myös toimialapäällikkö Erkki Vanhanen. Allekirjoittanut suoritti maastokäynnin Oijärven liuskealueelle 13.-16.8.1996 geologien Antero Karvinen ja Peter Sorjonen-Ward sekä kausiapulaisten Antti-Pekka Tapio ja Tomi Tolppi kanssa. 2. OIJÄRVEN LIUSKEJAKSON YLEISPIIRTEITÄ 2.1. Sijainti ja rakenne Oijärven liuskejakso, joka sijoittuu pääosin Kuivaniemen, Rannan ja Simon kuntiin, on suhteellisen heikosti paljastunut ja alueen yleinen rakennekuva perustuu suurimmalta osin magneettiseen matalalentoanomaliakarttaan. Liuskejakson nyt jossain määrin tunnettu osa koostuu pohjois-etelä suuntaisesta, noin 30 km pitkästä ja 1-3 km leveästä jaksosta, siitä länteen haarautuvasta, 2-4 km leveästä ja noin 10 km pitkästä Karahkalehdon haarasta ja N-S suuntaisen osan pohjoispuolella olevasta, magneettisella kartalla ruusukkeenmuotoisesta, halkaisijaltaan 2-3 km olevasta osasta, joka sijoittuu Käärmevaaran alueelle. Tässä raportissa keskitytään yllä mainittuihin osiin Oijärven liuskejaksosta. Magneettisen anomaliakartan perusteella on ilmeistä, että liuskejakso jatkuu kapeana, vaikka ei välttämättä täysin yhtenäisenä, tähän mennessä tutkitulta alueelta eteläkaakkoon useita kymmeniä kilometrejä Yli-Iin ja Pudasjärjen kuntien alueelle, sekä mahdollisesti myös pohjoiseen alle 1 km levyisenä, epäjatkuvana vyöhykkeenä aina varhaisproterotsooisen Palokivalo-muodostaman kvartsiitteihin asti. Näiltä liuskejakson lisäalueilta ei tällä hetkellä ole saatavilla muuta geologista informaatiota. Geofysikaalisilla kartoilla itse liuskejakso koostuu muutamista helposti erotettavista magneettisista yksiköistä ja näiden väliin sijoittuvista heikosti magneettisista yksiköistä. Liuskejakso näyttää rajoittavan jyrkästi sitä ympäröiviin, heikosti magneettisiin, felsisiin ja intermediäärisiin gneisseihin ja granitoideihin. Kontaktit liuskejakson ja ympäröivien kivien välillä ovat todennäköisesti tektonisia ja liuskejakso suurelta osin suurehkojen ruhje- tai hiertovyöhykkeiden rajaama. Kivilajien kaade on lähes koko liuskejakson tunnetulla osalla jyrkkä, vaihdelleen enimmäkseen välillä 70-90, mikä on hyvin tyypillistä arkeeisille vihreäkivijaksoille.

2 Magneettisella anomaliakartalla liuskejakson sisällä on yksi, maanpinta leikkauksessa n. 1.5 x 2 km kokoinen, erittäin selvästi negatiivisena anomaliana erottuva intruusio. Intruusion vaakaleikkaus on soikio ja sen ympäristössä 0.5-1 km etäisyydellä liuskejakson rakennekuva magneettisella anomaliakartalla on epäselvä. Intruusiosta ja sen sivukivistä ei toistaiseksi ole paljastuma- tai kairaushavaintoja. 2.2. Ikä Oivijärven liuskejaksolta tai sitä välittömästi ympäröivältä granitoidi- ja gneissialueelta ei toistaiseksi ole tehty radiometrisiä iänmäärityksiä. Kauempaa lännestä, samalta granitoidi- ja gneissialueelta, graniitista tehdyt iänmääritykset ovat antaneet myöhäisarkeeisia ikiä (Huhma 1986). Tällä perusteella ja vertaamalla liuskejakson yleistä rakennetta tunnettuihin arkeeisiin vihreäkivijaksoihin, esim. Hattu Ilomantsissa (Sorjonen-Ward 1993) ja Southern Cross Länsi-Australiassa (Bloem et al. 1994), Oijärven luskejaksoa voidaan pitää, ainakin toistaiseksi, arkeeisena. 2.3. Metamorfoosiaste Vallitseva metamorfoosiaste Oijärven liuskejaksolla vastaa ilmeisesti vihreäliuskefasieksen yläosien PT-olosuhteita. Tähän viittaavat mineraaliseurue aktinolittinen sarvivälke + albiitti + epidootti + titaniitti mafisissa kivissä, granaatin esiintyminen metasedimenteissä, muskoviitin yleisyys ilmeisen muuttumattomissa metasedimenteissä sekä, olettaen että muuttuminen on tapahtunut lähellä metamorfoosin huippuolosuhteita, biotiitin ja fuksiitin esiintyminen muuttumistuotteena mafisissa ja ultramafisissa kivissä. On kuitenkin otettava huomioon, että metamorfoosiaste saattaa vaihdella ollen amfiboliittifasieksessa lähellä granitoideja ja vihreäliuskejakson alaosissa liuskejakson sisemmissä osissa. Metamorfoosiasteen vaihtelu ja sen tarkempi määritys vaativat kuitenkin laajempia mineralogisia tutkimuksia kuin nyt on ollut mahdollista. 3. KIVILAJIT Kivilajiseurue on Oijärven liuskejaksolla hyvin vaihteleva. Alueelta on todettu: 1) felsisiä ja intermediäärisiä liuskeita, jotka saattavat olla alkuperältään vulkaanisia, 2) mafisia ja ultramafisia amfiboliitteja, joista valtaosa on vulkaanista alkuperää, sekä 3) selvästi sedimentogeenisia kiviä: kiilleliuskeita ja fylliittejä, rautakiisupitoisia mustaliuskeita ja serisiittikvartsiitteja. Lisäksi on havaittu kapeita (alle 1-3 m) leveitä, loivasti leikkaavia felsisiä ja intermediäärisiä juonia, joita on usein kutsuttu porfyyrijuoniksi. Seuraavassa on esitetty muutamia kommentteja alueen kivilajeista. 3.1. Ultramafiset kivet Suurin osa alueen ultramafisista kivistä on ilmeisesti vulkaanista alkuperää. Mahdollisia laavoja ja pyroklastiitteja ei kuitenkaan voida erottaa toisistaan paljastumilla tai kairansydämessä, eikä myöskään tähän mennessä saatavilla olleiden ohuthieiden avulla,

3 sillä kivet ovat kaikkialla kohtalaisesti tai voimakkaasti liuskettuneita ja täysin uudelleenkiteytyneitä. Tyypillinen piirre kaikille muuttumattomille ja lievästi muuttaneille ultramafisille metavulkaniiteille on tummien, 0.2-2 cm pitkien sarvivälkeporfyroblastien esiintyminen vaalean vihreässä karbonaatti- ja kloriittivaltaisessa perusmassassa. Ohuthietutkimusten perustella sarvivälke näyttää syrjäyttävän kloriittia ja porfyroblastit ovat muodostuneet päädeformaatiovaiheen jälkeen. Muuttuneimmilla ja liuskettuneimmilla vyöhykkeillä ei amfibolia ole, ja kloriittikin on saattanut syrjäytyä täysin: päämineraalit ovat tällöin karbonaatti, fuksiitti ja kvartsi. Samalla vallitsevaksi sulfidiksi on voinut magneettikiisun sijasta tulla pyriitti. Liuskejakson itäreunalla, granitoidien ja intermediääristen liuskeiden välissä on noin 3050 m paksu, keskirakeinen, ilmeisesti konformi ja pääosin ultramafinen, epämagneettinen kerrosjuoni. Kiven vallitseva rakenne on massamainen, suuntautumaton ja amfiboli lienee kiven päämineraali. Vain 2 m leveä vyöhyke kontaktissa intermediäärisiä liuskeita vastaan on voimakkaasti liuskettunut ja ilmeisesti kloriittivaltainen. Fuksiittiutumista tai merkittävää karbonaattiutumista ei kerrosjuonessa ole havaittavissa. 3.2. Mafiset kivet Liuskejakson alueella on sekä mafisia (meta)laavoja, tuffeja että tuffiitteja. Varmuudella on laavoiksi tunnistettu massiivisia ja paikoin tyyny- ja breksiarakenteisia kiviä Karahkalehdon ja Käärmekankaan alueella. N-S suuntaisella, keskisellä osa-alueella on todennäköisesti myös mafisia laavoja, mutta niiden tunnistaminen varmuudella on vaikeaa voimakkaan liuskeisuuden vuoksi. Vallitsevat mafiset kivityypit keskisellä osaalueella ovat liuskettuneita, raitaisia ja kerroksellisia tuffiitteja ja tuffeja. Mafisten, muuttumattomien vulkaanisten kivien päämineraalit koko liuskejaksolla ovat aktinoliittinen sarvivälke ja albiittinen plagioklaasi. Muita yleisiä mineraaleja ovat laavoissa ja tuffeissa epidootti ja titaniitti, paikoin myös kloriitti ja magneettikiisu. Tuffiiteissa tavallisia mineraaleja ovat amfibolin ja plagioklaasin lisäksi biotiitti, kloriitti ja kvartsi sekä paikoin magneettikiisu ja porfyroblastinen granaatti. Tuffien ja tuffiittien raitaisuus, joka lienee kerroksellisuutta, johtuu vaihteluista Fe-Mg silikaattien määräsuhteissa. Rahojen paksuus vaihtelee välillä 1 mm - 10 cm. Muuttuneet mafiset metavulkaniitit ovat läpikotaisin karbonaattiutuneita (mineraaliseurue kalsiitti-kloriittikvartsi), muutamin paikoin myös lievästi biotiittiutuneita ja mahdollisesti serisiittiytyneitä, eikä niissä ole havaittu amfibolia. 3.3. Felsiset ja intermediääriset vulkanogeeniset(?) liuskeet Liuskejaksolla on kymmeniä metrejä paksuja yksiköitä kiveä, jossa päämineraaleina ovat kvartsi ja plagioklaasi, mutta kivet sisältävät paikoin merkittäviäkin määriä aktinoliittista sarvivälkettä, biotiittia ja/tai muskoviittia. Sulfideista yleisin mineraali näissä kivissä on magneettikiisu. Muuttuneissa felsisissä ja intermediäärisissä kivissä on vaihtelevasti karbonaattia, eikä niissä ole havaittu amfibolia. Nämä kivet ovat lähes aina liuskettuneita ja usein raitaisia (kerroksellisia?), mutta toisinaan massiivisiakin. Primäärirakenteita tai -tekstuuria ei juuri ole havaittavissa. Vain paikoin on suurempia, osittain deformoituneita plagioklaasirakeita, jotka voisivat olla

4 vulkaanista alkuperää, hajarakeita ja/tai pyroklastisia kiteitä. Selvästi sedimentteihin viittaavia piirteitä ei varmuudella ole havaittu. Toistaiseksi näitä kiviä voitaisiin kutsua felsisiksi ja intermediäärisiksi metavulkaniiteiksi. Osa kivistä voi olla todellisia (meta)laavoja ja tuffeja, mutta osa lienee tuffiitteja tai jopa metasedimenttejä joiden materiaali on vulkanogeenista. Muutamin paikoin intermediäärinen tuffiitti vaihettuu selvemmin sedimentogeeniseksi kiilleliuskeeksi. 3.4. Metasedimentit Oijärven liuskejaksolla on kolme selkeästi sedimentogeenista kivilajia, serisiittikvartsiitti, kiilleliuske-fylliitti ja mustaliuske. Serisiittikvartsiitti on tekstuuriltaan lähinnä granoblastinen ja liuskettunut. Päämineraaleina ovat kvartsi ja muskoviitti, monin paikoin on myös albiittia ja kloriittia sekä aksessorisesti rutiilia, turmaliinia, titaniittia, ja magneettikiisua. Kloriitin esiintyminen lienee kerrossidonnaista ja saattaa viitata pieneen määrään vulkanogeenista materiaalia kvartsiitissa. Paikoin kvartsiitti vaihettuu metasilttikiveksi raekoon ollessa keskimääräistä pienemmän ja muskoviittipitoisuuden korkeamman. Serisiittikvartsiitti muodostaa 150-250 m leveän yksikön lähelle liuskealueen keskiosan itälaitaa. Serisiittikvartsiitissa on havaittu yksi välikerros kvartsipalloista konglomeraattia, jonka paksuus on 0.2-1 m. Koko kvartsiittiyksikkö ja erityisesti konglomeraattivälikerros ovat anomaalisia kullan suhteen. Kiilleliuske-fylliitti koostuu vaihtelevissa määrin muskoviitista, biotiitista, kvartsista ja albiittisesta plagioklaasista. Paikoin kivessä on suhteellisen runsaasti magneettikiisua tai rikkikiisua ja grafiittia, ja kivi vaihettuukin usein asteittain, noin metrin matkalla mustaliuskeeksi. Paikoin kiilleliuskeessa on myös granaattiporfyroblasteja ja/tai pieniä määriä turmaliinia, kloriittia tai aktinoliittia. Biotiitti on muutamin paikoin porfyroblastista ja muskoviittia myöhäisempää. Kloriitin ja aktinoliitin esiintyminen viittaa siihen, että kerrostunut materiaali on ainakin osittain vulkanogeenistä. Helpoimmin havaittava vaihtelu kivessä on kuitenkin tummien biotiitti- ja vaaleiden muskoviittivaltaisten kerrosten välillä, mikä kuvastanee useimmissa tapauksissa primääriä koostumusvaihtelua, eikä sitä että muskoviitti olisi syrjäyttänyt biotiitin ja maasälvän muuttumisprosesseissa: Vain muutamissa tapauksissa on muuttumiseen liittyviä karbonaatti-kvartsijuonia ja rikkikiisua runsaammin vaaleissa kuin tummissa vyöhykkeissä. Mustaliuske on rakenteeltaan ja koostumukseltaan muutoin samanlaista kuin kiilleliuske, mutta grafiitti- ja sulfidipitoisuudet ovat huomattavasti korkeammat. Suurin osa sulfideista on magneettikiisua, vain muuttuneina vyöhykkeillä näyttää rikkikiisu olevan vallitseva, aivan kuten Suurikuusikon grafiittipitoisessa liuskeessa olevan kultaesiintymän ympäristössä Kittilässä (I. Härkönen, henk. koht. tiedonanto, 16.8.1996). Muuttuneessa mustaliuskeessa on runsaasti karbonaatteja. mutta nämä karbonaatit esiintyvät suurimmaksi osaksi kvartsijuonissa (eikä pirotteena kivessä). aivan kuten on laita karbonaattiutuneiden kiilleliuskeiden hienorakeisimmissa tyypeissä. Mustaliuskeen runsas magneettikiisu on mitä ilmeisemmin kemiallisen sedimentaation tulosta, sillä paikoin kivessä on puhtaita kiisukerroksia, joiden paksuus vaihtelee 1-20 cm. Ko. kiisujen varhaisuutta osoittaa myös se, että kiisukerrokset ovat hyvin yleisesti boudinoituneet ja kerrospätkät ovat jopa pyörineet eri deformaatiovaiheissa.

5 3.5. Porfyyrijuonet Liuskejakson kaikkia kivilajeja, ultramafista kerrosjuonta lukuunottamatta, leikkaa loivasti joukko felsisiä ja/tai intemediäärisiä, rapautumispinnaltaan lähes valkoisia plagioklaasi- ja kvartsi-plagioklaasiporfyyrijuonia. Juonien leveys vaihtelee muutamasta kymmenestä senttimetristä noin kahteen metriin. Porfyyrien päämineraalit ovat kvartsi ja plagioklaasi, paikoin myös kalimaasälpä, biotiitti ja/tai muskoviitti, aksessorisesti voi esiintyä aktinoliittia, epidoottia. apatiittiä ja magneettikiisua. Hajarakeiden, joiden koko on 0.5-2 mm, määrä vaihtelee 5-35 vol.%. Plagioklaasi on vallitseva hajaraemineraali. Paikoin on myös kvartsihajarakeita. Mikäli mafisia hajarakeita on kivissä ollut, ovat ne nyt kokonaan metamorfisen muskoviitin, biotiitin, kvartsin, kalsiitin, ilmeniitin ja/tai titaniitin syrjäyttämiä ja täysin deformoituneita, eikä niitä voi selkeästi erottaa perusmassasta. Porfyyrijuonet siis leikkaavat liuskejakson muita kiviä, mutta eivät liene vallitsevaa liuskeisuutta nuorempia, sillä juonet ovat läpikotaisin heikosti tai kohtalaisesti liuskettuneita. Joka tapauksessa porfyyrijuonet ovat vanhempia kuin liuskealueella yleinen karbonaattiutuminen, ym. muuttuminen ja siihen liittyvät kvartsi-karbonaattijuonet, sillä jälkimmäiset ja heikko karbonaattiutuminen ovat tavallisia porfyyrijuonissa. Erityisen luonteenomaista on se, että suuri osa tutkimusalueella havaituista leveimmistä kvartsijuonista (leveys 0.3-0.7 m) sijoittuu porfyyrijuonten sisälle tai niiden kontakteihin. 4. VIITTEET KULTAMINERALISAATIOISTA OIJÄRVEN LIUSKEJAKSOLLA 4.1. Taustaa Arkeeiset liuskejaksot, joita yleisesti kutsutaan vihreäkivivyöhykkeiksi silloinkin kun vulkaanista alkuperää olevien kivien osuus niillä on alhaisempi kuin metasedimenttikivien, ovat ehkä kaikkein potentiaalisimpia alueita juonikultamalmien esiintymiselle. On näin ollen tärkeää, että myös Oijärven liuskejaksoa tarkastellaan juonikultamineralisaatioden esiintymispotentiaalin valossa. Suurin osa juonikultamalmeista sijoittuu ns. toisen tai kolmannen asteen tai kategorian ruhje- ja siirrosvyöhykkeisiin, suhteellisen lähelle suurimpia lineamentteja, mutta ylen harvoin minkään liuskejakson suurimpiin ruhjeisiin tai siirroksiin (Hronsky et al. 1990). Pääosa ko. malmeista on kivissä joiden deformaatiotyyli on hauraan ja plastisen rajamailla ja jotka ovat metamorfoituneet vihreäliuskefasieksen PT-olosuhteissa. Malmien muodostuminen on tapahtunut likimain samoissa PT-oloissa kuin alueellismetamorfoosin huippuvaihe (Groves 1993, Bloem et al. 1994). Juonikultamalmien isäntäkivinä voivat olla mitkä tahansa kivilajit, mutta malmit sijoittuvat yleensä paikallisesti kaikkein kompetenteimpiin kivilajiyksiköihin. Lisäksi on useasti voitu osoittaa, että malmin isäntäkiven Fe/(Mg+Fe) jo on ennen malmin syntyä ollut korkeampi kuin tätä kivilajiyksikköä ympäröivissä kivissä (esim. Colvine et al. 1988. Phillips et al. 1996).

6 On kuitenkin huomattava, että merkittäviä juonikultamalmeja on myös sekä amfiboliittifasieksen kivissä, joissa plastinen deformaation on täysin vallitseva (mm. Knight et al. 1993. Bloem et al. 1994), että sellaisissa vihreäliuskefasieksen kivissä, joissa on havaittavissa vain haurasta deformaatiota (mm. Ojala et al. 1993). Mineralogiset tutkimukset (esim. Barley et al. 1990, Mikucki and Ridley 1993) ovat osoittaneet, että juonikultaesiintymää ympäröi aina muuttumiskehä, jossa on aina tietty systematiikka: kivilajista riippumatta Ca-valtainen karbonaatti luonnehtii muuttumista kauempana ja Fe-valtainen karbonaatti lähempänä malmia, sulfidien sekä kvartsijuonien määrä kasvaa kohti malmia, ja K-pitoisten mineraalien osuus kasvaa kohti malmia mikäli kiven alkuperäinen K-pitoisuus on alhainen (alle 1-2% K20). Vihreäliuskefasieksessa koko muuttumiskehä on läpikotaisin karbonaattiutunut, kun taas amfiboliittifasieksessa K-metasomatoosi näyttää ulottuvan laajemmalle kuin karbonaattiutuminen. Vihreäliuskefasieksessa kultamalmeihin liittyvä Fe-sulfidi on enimmäkseen rikkikiisua, kun taas amfiboliittifasieksessa on magneettikiisu vallitseva Fe-sulfidi. 4.2. Oijärven liuskejakso Ottaen huomioon edellä esitettyjä juonikultamineralisaatiohin liittyviä yleispiirteitä, voidaan Oijärven liuskejaksolta todeta seuraavat juonikultaesiintymiä suosivat piirteet: 1. Magneettisen anomaliakartan perusteella liuskejaksolla on tai sitä rajaa suuria ensimmäisen asteen lineamentteja, joista ainakin muutamilla alueilla näyttää erkanevan toisen asteen ruhje- tai siirrosvyöhykkeitä. 2. Deformaatiotyyli vaihtelee plastisesta hauraaseen, ja monin paikoin on havaittavissa molempia, muutoksen ollessa varhaisesta plastisesta myöhäisempään hauraaseen tyyliin. 3. Vallitseva metamorfoosiaste viittaa vihreäliuskefasieksen PT-olosuhteisiin. 4. Kivilajien kompetenssi vaihtelee laajoilla alueilla huomattavasti. Kaikkein kompetenteimpia kiviä, ja siten paikallisesti potentiaalisimpia juonikultamineralisaatioiden isäntäkiviä ovat mafiset laavat, felsiset porfyyrijuonet ja kvartsiitit. Myös ultramafiset kivet voidaan liittää tähän joukkoon, mikäli alueella on hyvin voimakkaasti karbonaattiutuneita ultramafiittiyksiköitä (voimakas karbonaattiutuminen voi muuttaa ultramafisen kiven huomattavasti normaalia hauraammaksi). 5. Liuskejaksolla on ainakin kaksi kivilajia, joiden primääri Fe/(Mg+Fe) ja Fe-pitoisuus ovat lähiympäristöään merkittävästi korkeampia: mafiset laavat ja runsaasti rautasulfideja sisältävät mustaliuskeet. Mustaliuskeen kultamineralisaatiopotentiaalia lisää myös sen korkea S-pitoisuus, joka voi merkittävästi lisätä kullan saostumisen fluidista mustaliuskeeseen. 6. Läpikotainen karbonaattiutuminen pirotteisen karbonaatin ja juonikarbonaatin (kvartsi-karbonaattijuonisto) muodossa on yleistä mafisissa ja ultramafisissa kivissä. Hyvin hienorakeisissa ja siten hydrotermisten fluidien kannalta tiiviissä mustaliuskeissa voimakas karbonaattiutuminen on myös yleistä, ja ilmenee karbonaatin suurena määränä kvartsijuonissa. 7. Sekä kalsiittia että Fe-pitoisia karbonaatteja on kaikissa muuttuneissa kivissä ja Fekarbonaattien osuus on merkittävä muuttuneimmilla ja rikkikiisuvaltaisimmilla alueilla.

7 8. K-metasomatoosia on havaittu varmuudella ultramafisissa metavulkaniiteissa, joissa fuksiitti on tavallista kaikkein deformoituneimmilla ja muuttuneimmilla vyöhykkeillä. Lievää serisiittiytymistä ja biotiittiutumista on lisäksi havaittu mafisissa metavulkaniiteissa ja serisiittiytymistä mahdollisesti myös kiilleliuskeissa ja fylliiteissä. 9. Rikkikiisun määrä kasvaa magneettikiisun kustannuksella ainakin muuttuneissa ultramafisissa kivissä. 10. Mielenkiintoisena lisäpiirteenä voidaan todeta kultamineralisaatioon viittaavan muuttumisen keskittyvän lähelle kivilajikontakteja nyt tutkitun alueen keskiosissa, jossa plastinen deformaatio ja N-S suuntainen, voimakas liuskeisuus ovat vallitsevia. Useassa aiemmin tutkitussa tapauksessa on voitu todeta juonikultamalmien sijoittuvan juuri tällaiseen kontaktisaumaan, jossa hydrotermisten fluidien kulku on helpointa ja malmien sijoittuvat sellaisiin kohtiin näissä saumavyöhykkeissä, jossa on pieni muutos ko. sauman, siis potentiaalisen hiertovyöhykkeen geometriassa (ks. erityisesti Ojala et al. 1993 ja referenssit stressikartoitukseen ko. julkaisussa). 5.YHTEENVETO Oijärven liuskejakso muistuttaa useissa suhteissa muita arkeeisia vihreäkivijaksoja. Se on kapea ja pitkä, paikoin haavoittuva ja granitoidien ja felsisten gneissien ympäröimä. Tyypillistä on myös pienempien granitoidien esiintyminen liuskejakson sisällä (ainakin yksi intruusio) ja lähellä haavoittuvia kohtia, sekä se, että liuskejakson ja ympäröivien kivien kontaktit ovat mitä ilmeisimmin tektonisia. Myös vihreäliuskefasieksen alueellismetamorfoosi ja vaihteleva kivilajiseurue metasedimenttisistä kivistä ultramafisiin metavulkaniitteihin on tyypillinen piirre suurimmalla osalla arkeeisia liuskejaksoja. Oijärven liuskejaksolla on useita piirteitä jotka viittaavat siihen, että alueella on juonikultaesiintymiä. Tähänastisten tutkimusten perusteella todennäköisimmät juonikulta malmien esiintymispaikat ovat: 1. Toisen ja kolmannen asteen ruhje- ja siirrosvyöhykkeet. Nämä ovat paljastumien ja kaivausten vähyyden vuoksi tutkimusten tässä vaiheessa helpoimmin havaittavissa magneettisella anomaliakartalla. 2. Kemialliselta koostumukseltaan erilaisten kivilajien kontaktivyöhykkeet; tässä suhteessa erityisesti mustaliuskeyksiköiden kontaktit näyttävät kaikkein potentiaalisimmilta. 3. Suurimman kompetenssin omaavat kivilajit: mafiset laavat, kvartsiitti ja felsiset juonet. Myös ultramafiset kivet voidaan liittää tähän joukkoon, mikäli alueella on hyvin voimakkaasti karbonaattiutuneita ultramafiittiyksiköitä. 4. Paikallisesti korkeimman primäärin Fe/(Fe+Mg) suhteen ja Fe-pitoisuuden omaavat kivilajit: mafiset laavat ja mustaliuskeet. 5. Korkeimman primäärin S-pitoisuuden omaavat kivet: mustaliuskeet.

8 KIRJALLISUUTTA Barley, M.E., Cassidy, K.F., Golding, S.D., Groves. D.I.. and McNaughton, N.J. (1990) Assessment of Mineralized zones: Alteration haloes. In: S.E. Ho, D.I. Groves and J.M. Bennett (eds.) Gold Deposits of the Archaean Yilgarn Block, Western Australia: Nature, Genesis and Exploration Guides. Geology Department (Key Centre) and University Extension, The University of Western Australia. Publ. 20, 317-327. Bloem, E.J.M., Dalstra, HJ., Groves, D.I. and Ridley, J.R. (1994) Metamorphic and structural setting of amphibolite-hosted gold deposits between Southern Cross and Bullfinch, Southern Cross Province, Yilgarn Block, Western Australia. Ore Geol. Rev. 9. 183-208. Colvine, A.C., Fyon, LA., Heather, K.B., Marmont, S., Smith, PM. and Troop, D.G. (1988) Archean lode gold deposits in Ontario, Canada. Ontario Geol. Surv. Misc. Paper 139. 136 p. Groves, D.I. (1993). The crustal continuum model for late-archaean lode-gold deposits of the Yilgarn Block, Western Australia. Mineral. Deposita 28, 366-374. Hronsky,1.M.A., Cassidy, K.F., Grigson, M.W., Groves, D.I., Hagemann, S.G., Mueller, A.G.. Ridley, J.R., Skwarnecki, M.S. and Vearncombe, J.R. (1990) Structural setting of gold deposits: Deposit- and mine-scale structure. In: S.E. Ho, D.I. Groves and J.M. Bennett (Eds.), Gold deposits of the Archaean Yilgarn Block, Western Australia: nature, genesis and exploration guides. Geology Department (Key Centre) & University Extension, ne University of Western Australia, Publ. 20, 38-54. Huhma, H. (1986) Sm-Nd, U-Pb and Pb-Pb isotopic evidence for the origin of the Early Proterozoic Svecokarelian crust in Finland. Geol. Surv. Finland Bull. 337. 48 p. Knight, LT., Groves, D.I. and Ridley, 1.R. (1993) The Coolgardie goldfield, Western Australia: district-scale controls on an Archaean gold camp in an amphibolite facies terrane. Mineral. Deposita 28, 436-456. Mikucki, E.J. and Ridley, J.R. (1993). The hydrothermal fluid of Archaean lode-gold deposits, at different metamorphic grades: compositional constrains from ore and wallrock alteration assemblages. Mineral. Deposita 28, 461-481. Ojala, V.1., Ridley, J.R., Groves, D.I. and Hall, G.C. (1993) The Granny Smith gold deposits: the role of heterogeneous stress distribution in an irregular granitoid contact in a greenschist facies terrane. Mineral. Deposita 28, 409-419. Phillips, G.N., Groves, D.I. and Kerrich, R. (1996) Factors in the formation of the giant Kalgoorlie gold deposit. Ore Geol. Rev. 10, 295-317. Sorjonen-Ward. P. (1993) An overview of structural and lithic units within and intruding the late Archean Hattu schist belt, Ilomantsi, eastern Finland. Geol. Surv. Finland, Spec. Paper 17, 9-102.