1994 vp- UaVM 5-Kehitysyhteistyökertomus (K 1111993 vp) Ulkoasiainvaliokunnan mietintö n:o 5 hallituksen kehitysyhteistyökertomuksesta vuodelta 1992 Eduskunta on 5 päivänä lokakuuta 1993lähettänyt ulkoasiainvaliokunnan valmistelevasti käsiteltäväksi hallituksen kehitysyhteistyökertomuksen vuodelta 1992 (K 1111993 vp). Valiokunnassa ovat olleet kuultavina kehitysyhteistyöministeri Toimi Kankaanniemi, alivaltiosihteeri Mauri Eggert, apulaisosastopäälliköt Anna-Liisa Korhonen, Kirsti Eskelinen, Pekka Ojanen, Glen Lindholm ja Pekka Lintu, neuvotteleva virkamies Benjamin Bassin, ministerineuvos Tauno Kääriä, ulkoasiainneuvos Tapani Brotherus, toimistopäälliköt Heikki Tuunanen ja Sakari Eräpohja, kehitysyhteistyöneuvokset Kari Karanko ja Lauri Kangas, lähetystöneuvos Pilvi-Sisko Vierros sekä kehitysyhteistyösihteerit Sari Suomalainen ja Eeva-Liisa Myllymäki ulkoasiainministeriöstä, varapuheenjohtajat Jaana Palojärvi ja Jouko Elo Kehitysmaasuhteiden neuvottelukunnasta, tarkastusneuvos Mauri Lehmusto valtiontilintarkastajain kansliasta, toimistopäällikkö Ulla Ekberg Suomen Akatemiasta, professori Pirjo Mäkelä Suomen Lääkäriliiton kehitysyhteistyöneuvottelukunnasta, toimistopäällikkö Kalle Löövi Suomen Punaisesta Rististä, toiminnanjohtaja Folke Sundman Kehitysyhteistyön Palvelukeskus ry:stä (KEPA) sekä avustustoiminnan sihteeri Helena Tuomi Kirkon ulkomaanavusta. Lisäksi professori U. B. Lindström Suomen UNICEF-yhdistyksestä on jättänyt valiokunnalle kirjallisen asiantuntijalausunnon. Käsiteltyään asian ulkoasiainvaliokunta esittää kunnioittaen seuraavaa. Yleisiä näkökohtia vuoden 1992 kehitysyhteistyökertomuksesta Kertomusvuonna Suomessa jatkui talouslama ilman elpymisen merkkejä. Osana julkisen sektorin säästöohjelmaa hallitus päätti supistaa kehitysyhteistyömäärärahoja siten, että ne ovat 0,4 prosenttia bruttokansantuotteesta vuosina 1993-1995. Vuoden 1993 talousarvion käsittelyn yhteydessä antamassaan kannanotossa edus- kunnan valtiovarainvaliokunta totesi, että 0,4 prosentin bkt-osuus on kehitysyhteistyömäärärahojen ehdoton vähimmäismäärä, jotta toiminta voitaisiin vielä säilyttää suunnitelmallisena ja sisällöllisesti merkityksellisenä. Valtion vuoden 1992 tulo- ja menoarviossa kehitysyhteistyöhön varattiin yhteensä noin 3 012 miljoonaa markkaa, mikä vastasi noin 0,59 prosenttia arvioidusta bkt:sta. Määrärahat vähenivät 91,1 miljoonaa markkaa edellisestä vuodesta. Käytettävissä olevat määrärahat supistuivat kuitenkin huomattavasti enemmän, sillä vuodelta 1991 siirtyi vuodelle 1992 yli 600 miljoonaa markkaa vähemmän kuin vuodelta 1990 siirtyi vuodelle 1991. Vuonna 1992 toteutuneet maksatukset olivat yhteensä 2 888 miljoonaa markkaa eli 0,64 prosenttia bkt:sta. Edelliseen vuoteen verrattuna maksatukset vähenivät 872 miljoonaa markkaa eli 23 prosenttia. Vähenevien määrärahojen tilanteessa Suomen kehitysyhteistyötä jouduttiin supistamaan. Monenkeskisessä yhteistyössä vähennettiin erityisesti YK:n kehitysjärjestöille annettuja vapaaehtoisia avustuksia. Kahdenvälisessä yhteistyössä noudatettiin mahdollisuuksien mukaan seuraavia periaatteita: 1) käynnissä oleviin hankkeisiin ei tehdä leikkauksia ja jo tehtyjä sopimuksia noudatetaan; 2) valmisteluvaiheessa olevista hankkeista pyritään etusija antamaan sellaisille, joissa vastaanottajamaiden omaehtoinen osuus on taattavissa; ja 3) hankkeet, joissa painotetaan köyhyyden lievittämistä, ympäristövaikutuksia tai kansanvaltaisuuden edistämistä, sekä väestöohjelmat pyritään asettamaan etusijalle. Kertomusvuonna kehitettiin kehitysyhteistyön arviointia. OECD toteutti Suomen kehitysavun tutkinnan. Ulkoasiainvaliokunta totesi lausunnossaan n:o 3/1993 vp, että vaikka kehitysyhteistyömäärärahoja on jouduttu supistamaan syvän taloudellisen laman ja julkisen talouden tasapainottamistarpeen johdosta, kehitysyhteistyöpolitiikkamme peruslinjaa on pyrittävä johdonmukaisesti noudattamaan myös näissä oloissa. Kehitys- 240205X
2 1994 vp- UaVM 5-Kehitysyhteistyökertomus (K 11/1993 vp) yhteistyön suunnitelmallisuuden ja tehokkuuden kannalta on keskeistä, että työn vaatimalle pitkäjänteisyydelle luodaan edellytykset. Valiokunnan käsityksen mukaan 0,4 prosentin bkt-taso vaikeuttaa vakavasti näiden edellytysten luomista ja sitä aiemmalle tasolle meneminen merkitsisi todennäköisesti kehitysyhteistyörakenteiden purkautumista epämääräisiksi ajoiksi. Valiokunnan kannanottoja liitteeseen "Suomen kehitysyhteistyö 1990-luvulla. Strategiset tavoitteet ja keinot" Kestävän kehityksen periaate Valiokunnan mielestä kehitysyhteistyön strategian keskeisenä lähtökohtana tulee olla kestävän kehityksen periaate. Periaatteen sisältöä on kokonaisvaltaisesti käsitelty mm. vuonna 1992 Rio de Janeirossa pidetyn YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssin asiakirjoissa. Ympäristökonferenssin hyväksymässä Rion julistuksessa tarkoitettiin kestävällä kehityksellä ekologisesti, luonnontaloudellisesti kestävää kehitystä. Siinä painotetaan väestöohjelmia ja sellaista toimintaa, joka edistää luonnonmukaista elämää kehitysmaissa, ennen muuta uusiutuviin luonnonvaroihin perustuvaa energiataloutta. Eräänä Rion konferenssin lähtökohtana oli Brundtlandin komission toteamus, jonka mukaan "Pohjimmiltaan kestävässä kehityksessä on kyse muutossarjasta, jolle on ominaista, että luonnonvarojen hyödyntäminen, sijoitusten kohdentaminen, teknologisen kehityksen suunta ja hallinnolliset muutokset ovat sopusoinnussa ja edistävät sekä nykypolven että tulevien polvien kykyä täyttää ihmisten tarpeet ja toiveet" (raportin suomennos, s. 29). Ihmiskunnan tulee toimia niin, että maapallo säilyy elinkelpoisena. Tämän tavoitteen toteutuminen on mahdollista, jos myöhempiin sukupolviin ulottuva vastuu kehityksen kestävyydestä ymmärretään. Rion julistuksessa todetaan, että kestävän kehityksen saavuttamiseksi ympäristönsuojelun tulee muodostaa erottamaton osa kehitysprosessia, josta erillisenä ympäristönsuojelua ei voida ajatella. Köyhyys aiheuttaa lyhytnäköisiä ratkaisuja, joilla on ympäristöongelmina ilmeneviä seurausvaikutuksia. Siksi kestävän kehityksen ehdoton vaatimus on, että kaikki valtiot ja kaikki ihmiset tekevät yhteistyötä köyhyyden hävittämiseksi, jotta elintasoerot vähenisivät ja maailman kansojen enemmistön tarpeisiin voitaisiin paremmin vastata. Rion konferenssissa käsiteltiin kehitys- ja ympäristöongelmia koko laajuudessaan, myös rikkaiden maiden tuhlailevaa luonnonvarojen käyttöä ja ympäristön pilaamista. Julistuksessa teollisuusmaat myöntävät vastuunsa, joka niillä on kansainvälisissä pyrkimyksissä kestävään kehitykseen, ottaen huomioon omien yhteiskuntiensa maailman ympäristölle asettamat paineet ja niiden hallussa olevat teknologiset ja taloudelliset voimavarat. Jotta valtiot voisivat saavuttaa kestävän kehityksen ja parantaa kaikkien ihmisten elämän laatua, niiden tulisi vähentää ja poistaa kestämättömiä tuotanto- ja kulutusmalleja sekä edistää sopivaa väestöpolitiikkaa. Valtioiden tulisi toimia yhteistyössä vahvistaakseen maiden sisäisiä voimavaroja kestävää kehitystä varten parantamalla tieteen tuntemusta tieteellisten ja teknologisten tietojen vaihdon avulla sekä kehittämällä, soveltamalla, levittämällä ja siirtämällä teknologioita enenevässä määrin, mukaan lukien uudet ja innovatiiviset teknologiat. Kestävän kehityksen periaatteisiin kuuluvat valiokunnan mielestä näin ollen myös kehitysmaiden asukkaiden perustarpeiden tyydyttäminen, ihmisarvoisen elämän edellytysten luominen, ympäristön ja luonnon tuhoutumisen estäminen ja hyvinvoinnin mahdollisuuksien turvaaminen tuleville sukupolville. Valiokunta panee myönteisenä seikkana merkille, että esitetty kehitysyhteistyön strategia selkeästi perustuu kestävän kehityksen periaatteelle. Strategiassa todetaan kestävän kehityksen olevan parhaiten tunnettu ympäristöyhteyksistä, jolloin sillä tarkoitetaan ympäristön suojelua ja luonnonvarojen järkiperäistä käyttöä. Kehitysyhteistyössä kestävästä kehityksestä voidaan puhua strategian mukaan kuitenkin myös kansantaloudelliselta, sosiaaliselta ja hallinnollis-poliittiselta kannalta. Tässä mielessä strategia ottaa huomioon mm. Rion julistuksen ajatuksen voimavarojen riittävyydestä ja hyvinvoinnin turvaamisesta pitkällä tähtäimellä, tulevillekin sukupolville. Yksittäisen projektin tai ohjelman on pysyttävä elinkelpoisena senkin jälkeen kun ulkopuolinen apu on loppunut. Käytännössä tämä merkitsee toimintojen perustamista ensisijaisesti vastaanottajamaan omien voimavarojen ja osaamisen varaan. Tämä saattaa strategian mukaan edellyttää hallinnollisten tai teknisten instituutioiden luomista tai lujittamista ("capacity building"). Valiokunta yhtyy strategiassa esitettyihin näkökohtiin, mutta pitää tärkeänä, että kestävän
Kehitysyhteistyökertomus 1992 3 kehityksen käsitteen ydintä sellaisena kuin se ilmenee Rion julistuksessa ei hämärretä korostamalla seikkoja, jotka eivät siihen välittömästi liity. Valiokunta korostaa erityisesti, että kestävä kehitys ei ole sama asia kuin jatkuva taloudellinen kasvu. Terve taloudellinen pohja on toisaalta eräs edellytys kestävälle kehitykselle. Kestävään kehitykseen tähtäävä kehitysyhteistyö merkitsee käytännössä esimerkiksi erilaisten perustarveohjelmien toteuttamista yhdessä kehitysmaiden paikallisen väestön kanssa ekologisesti kestävien tuotantotapojen aloilla, mm. vesihuollossa, opetuksessa, metsityksessä ja maanviljelyksessä. Kestävä kehitys ei valiokunnan mielestä ole mahdollista, jos yksipuolinen painottaminen taloudellisen kasvun tukemiseenjättää toissijaisiksi sellaiset alueet kuin väestöpolitiikan, terveyden, kulttuurin, koulutuksen ja tutkimuksen. Yksipuolisella taloudellisen kasvun tukemisen korostamisella voi olla jopa negatiivisia seurannaisvaikutuksia mm. siksi, että taloudellisen kasvun tukeminen ainakin alkuvaiheessa voi lisätä varallisuuden epätasaista jakautumista koitumalla ensi sijassa kehitysmaan ylä- ja keskiluokan eduksi. Väestön valtaosalle se voi merkitä ympäristön saastumisen ja kaupungistumisen lisääntymistä. Suomen kehitysyhteistyön kohteena olevissa maissa, jotka on suurelta osin valittu siten, että ne ovat maailman köyhimpiä, kaupungistuminen usein merkitsee slummien kasvua ja niissä asuvien ihmisten sosiaalisten ja terveydellisten ongelmien lisääntymistä. Valiokunta katsoo, että kestävän kehityksen periaate on otettava huomioon jo projektien kohdistamisessa ja suunnittelussa. Projektien kohdistamisen ja suunnittelun yhteydessä voi olla tarpeen projektin pitkän tähtäimen edellytysten tarkastelu asianomaisen maan poliittisen jäljestelmän laadun näkökulmasta. Jos tämän maan vallitseva poliittinen suuntausjohtaa toimintoihin, jotka ovat vastakkaisia Suomen kehitysyhteistyöprojektien lähtökohdille (esimerkiksi metsien tuhlaavaan hakkuuseen samalla, kun Suomi pyrkisi edistämään metsitystä), ei projektilla voida katsoa olevan onnistumisen edellytyksiä kestävän kehityksen näkökulmasta. Jos maansisäiset ristiriidat ovat johtaneet avoimen väkivallan käyttöön tai siihen turvautuminen on todennäköistä, valiokunnan mielestä tulisi odottaa olojen rauhoittumista, ennen kuin ryhdytään infrastruktuurin rakentamiseen esimerkiksi kalliiden sairaalaprojektien muodossa. Uusien ja innovatiivisten teknologioiden siirtämisestä enenevässä määrin kehitysmaihin valiokunta toteaa, että tämän tavoitteen toteuttamisessa on tärkeää varmistaa siirrettävän teknologian soveltuminen asianomaisen maan olosuhteisiin ja yleiseen kehitystasoon sekä paikallisen henkilöstön koulutus teknologian käyttämiseen ja huoltoon niin, että teknologian käyttö jatkuu projektin päätyttyäkin. Soveltumattoman teknologian tuhoutuminen uudessa ympäristössä merkitsisi samalla kehitysyhteistyön kustannus-laatusuhteen jyrkkää huononnusta. Väestöpolitiikka Valiokunnan näkemyksen mukaan Suomen kehitysyhteistyön on selkeästi suuntauduttava toteuttamiskelpoisten väestöohjelmien tukemiseen kehitysmaissa. Väestöpolitiikka kuuluu kestävän kehityksen ehdottomiin prioriteetteihin. Kehitysmaiden naisten aseman parantaminen, johon sisältyy varsinkin nuorten tyttöjen ja naisten koulutuksen parantamiseen ja perhesuunnitteluun liittyviä tavoitteita, mutta myös imeväis-, lapsi- ja äitikuolleisuuden vähentäminen, on viime vuosina saanut yhä keskeisempää huomiota kansainvälisessä kehitysyhteistyössä. Valiokunta korostaa näiden tavoitteiden tärkeyttä. Kuluvana vuonna Kairossa pidettävässä YK:n väestö- ja kehityskonferenssissa pyritään hyväksymään suosituksia sekä kansainvälisten jäljestöjen että hallitusten toiminnalle noin yhden sukupolven ajaksi. Lähtökohtana on kestävän kehityksen, taloudellisen kasvun ja väestökehityksen yhteys. Toimeenpanon osalta suositukset on tarkoitus liittää myös ympäristökonferenssin ja valmisteilla olevien maailman sosiaalisen kehityksen huippukokouksen sekä naisten asemaa koskevan konferenssin suosituksiin. Valiokunta korostaa näiden kokousten merkitystä kestävän kehityksen edellytyksien luomiselle väestöpolitiikan alueella. Väestöohjelmien toteuttamiselle välttämättömät asenteisiin vaikuttaminenja tietämyksen tason kohottaminen vaativat vielä paljon työtä, jota Kairon konferenssi pyrkii edistämään. Valiokunta on vakuuttunut siitä, että väestöohjelmien rahoittamiseen tarvitaan tuntuvaa apua teollisuusmaiden taholta. Määrä/liset tavoitteet Ulkoasiainvaliokunta on huolestunut Suomen kehitysyhteistyön määrärahoissa viime vuosina tapahtuneista voimakkaista leikkauksista. Eri-
4 1994 vp- UaVM 5-Kehitysyhteistyökertomus (K 11/1993 vp) tyisen ongelmallisia kehitysyhteistyön uskottavuuden kannalta ovat olleet leikkaukset, jotka ovat kohdistuneet YK:n kehitysjärjestöihin UNDP:hen, UNICEFiinja UNFPAan. Toisaalta valiokunta pitää myönteisenä, että hallitus ei ole ilmoittanut luopuvansa tavoitteesta päästä YK:n suosittamaan määrälliseen tavoitteeseen, 0, 7 prosenttia bruttokansantuotteesta. Valiokunta katsoo, että hallituksen tulisi konkretisoida suunnitelmat tämän tavoitteen saavuttamiseen ja laatia aikataulu sitä varten. Valiokunta arvioi, että noin 500-600 miljoonan markan vuosittainen lisäys kehitysyhteistyömäärärahoihin johtaisi suunnilleen vuoteen 2000 mennessä 0, 7 prosentin bkt-osuuden saavuttamiseen. Valiokunta on huolestunut myös siitä, että suhtautumisessa YK:n hyväksymiin määrällisiin tavoitteisiin Suomen julkilausuttu ja toteutettu kehitysyhteistyöpolitiikka eivät ole olleet sopusoinnussa keskenään. Vielä kehitysyhteistyömäärärahojen leikkauksien jälkeenkin Suomen edustajat eri yhteyksissä ovat korostaneet, että teollisuusmaiden on tärkeää päästä YK:n tavoitteeseen. Maamme kehitysyhteistyön korkeasta laadusta on huolehdittava tarkoituksenmukaisella suunnittelulla. Valiokunta pitää siksi myönteisenä, että käsiteltävänä olevan strategian mukaan mm. kehitysyhteistyön suunnittelu- ja arviointitoimintaa ollaan kehittämässä. Valiokunta pitää mahdollisena, että sinä aikana, jolloin Suomi pyrkii lisäämään määrällistä kehitysyhteistyöpanostaan, kansainvälisessä yhteisössä esiintyvät uudet kehitysyhteistyö- ja niihin rinnastettavat tarpeet voivat johtaa määrällisten tavoitteiden jonkinasteiseen uudelleenarviointiin. Tämä voijohtua ennen kaikkea ympäristönsuojelun sekä Itä- ja Keski-Euroopan maiden kehityksen tukemisen tarpeista, joihin on viime vuosina kohdistettu runsaasti kansainvälistä huomiota. Tässä yhteydessä on jouduttu uudelleen arvioimaan sellaisia kysymyksiä kuin mitkä maat on katsottava kehitysmaiksi ja millaista apua on pidettävä kehitysapuna. Valiokunnan mielestä kansainvälisen avun määrälliset tavoitteet on määriteltävä aikaisempaa laajemmin. Tämä voisi valiokunnan mielestä merkitä, että tavoitteeksi otettaisiin yhden prosentin bruttokansantuoteosuuden käyttäminen ympäristö-, Itä- ja Keski-Euroopan sekä perinteiseen kehitysapuun. Tämän laajemman tavoitteen puitteissa on valiokunnan mielestä edelleen perusteltua, että perinteisessä kehitysyhteistyössä pyrittäisiin 0, 7 prosentin bkt-tasoon. Valiokunta haluaa kiinnittää huomiota myös siihen, että projekteissa Venäjällä tai entisen Neuvostoliiton alueella kohdataan samoja ongelmia kuin kehitysmaaprojekteissa. Sen vuoksi niissä voitaisiin hyödyntää sitä asiantuntemusta ja muita valmiita resursseja, joita kehitysyhteistyötehtävissä toimineilla henkilöillä on. Eduskunnan asema kehitysyhteistyössä Ulkoasiainvaliokunta pitää tärkeänä, että eduskunnalle varmistetaan keskeinen rooli kehitysyhteistyön strategian ja käytännön muotoilussa ja valvonnassa ja että kehitysyhteistyön parlamentaarisen valvonnan toteutuminen siten varmistetaan. Valiokunnan mielestä eduskunnan päätäntävaltaa tällä alueella on viime vuosina ylimalkaistettu koskemaan vain suuria kokonaismäärärahoja. Sen vuoksi eduskunnalla on tällä hetkellä aikaisempaa vähemmän tilaisuutta riittävän ajoissa tapahtuviin kannanottoihin sekä monenvälisen että kahdenvälisen kehitysyhteistyön painopisteitten asettamisessa. Valiokunta katsoo, että eduskunnalle olisipalautettava kehitysyhteistyön maakohtaisten määrärahajakaumien käsittely siinä vaiheessa, kun niitä ei ole vielä lyöty lukkoon hallituksessa tai asianomaisen maan kanssa käydyissä neuvotteluissa. Eräs malli tämän tavoitteen toteuttamiseksi olisi, että eduskunnan asianomainen valiokunta osallistuisi projektikohtaiseen päätöksentekoon. Tällöin kustannuksiltaan tietyn suuruiset projektit tulisivat valiokunnan käsittelyyn ennen kuin niitä ryhdytään toteuttamaan. Valiokunta toteaa valittaen, että se arvokas työ,jota on tehty Suomen kahdenvälisen kehitysyhteistyön kehittämiseksi, on vaikeutumassa kehitysyhteistyön määrärahojen vähentämisen vuoksi. Tuloksellinen kahdenvälinen kehitysyhteistyö vaatii usein avunantajan ja vastaanottajamaan vuosia tai vuosikymmeniä kestävään yhteistoimintaan perustuvaa, pitkälle tulevaisuuteen tähtäävää suunnitelmallisuutta. Epävarmuus määrärahatilanteesta ei voi olla vahingoittamatta tällaiseen työhön elimellisesti kuuluvaa suunnittelutoimintaa. Valiokunta pitää tärkeänä, että eduskunnan kehitysyhteistyötä koskevia lausumia ei jätetä huomiotta hallinnossa. Eduskunta edellytti syksyllä 1993 hyväksymällään ponnella monenkeskiseen kehitysyhteistyöhön osoitetun määrärahan käyttöä tavalla, joka ei muuta määrärahan sisäistä jakosuhdetta YK:n kehitysjärjestöjen
Kehitysyhteistyökertomus 1992 5 kannalta epäedulliseen suuntaan. Ponsi onkin johtanut siihen, että kehitysjärjestöille ja maailmanpankkiryhmälle osoiteitujen määrärahojen suhde oli valtion vuoden 1994 talousarviossa toisenlainen kuin edellisenä vuonna. Valiokunta toteaa toisaalta, että vuodesta 1992 YK-järjestöjen määrärahat ovat kuitenkin pudonneet 69,3 prosenttia. Eduskunta ei valiokunnan mielestä tarkoittanut ponnellaan, että sopivaan suhteeseen päästään pienentämällä sekä kehitysjärjestöille että maailmanpankkiryhmälle osoiteituja määrärahoja. Tärkeintä valiokunnan mielestä on avoimen dialogin ja vuorovaikutuksen vallitseminen päätöksentekijöiden, mm. hallituksen ja eduskunnan ja kehitysyhteistyön käytännön toteuttajien välillä. Kansalais- ja lähetysjärjestöjen panos Valiokunta on mietinnössään n:o 16/1993 vp kiinnittänyt huomiota kansalais- ja lähetysjärjestöjen panoksen merkitykseen kehitysyhteistyössä. Kansalaisjärjestöt kykenevät saavuttamaan ns. ruohonjuuritason ja siten vaikuttamaan kehitysmaiden köyhimpien kansanosien elinolojen parantamiseen. Kansalaisjärjestöjen työ on yleensä luonteeltaan multilateraalistaja siksi kustannukseltaan halpaa bilateraaliseen toimintaan verrattuna, mutta kokemusten valossa silti tehokasta. Se on myös laadullisesti hyvää. Viime vuosina valtion talousarvioihin sisältynyt tuki kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyötoiminnalle on yleisen linjan mukaisesti vähentynyt. Valiokunta totesi em. mietinnössään, että kehitysyhteistyömäärärahojen väheneminen on tehnyt entistä tärkeämmäksi kiinnittää huomiota projektien kustannus-laatusuhteeseen. Muiden Pohjoismaiden valtiollisessa kehitysyhteistyössä onkin mm. kirkkojen työn tehokkuus kustannuksiin nähden otettu huomioon ja tätä työtä on tuettu mm. humanitaaristen projektien osalta. Valiokunta korostaa kansalaisjärjestöjen hyödyllistä roolia kehitysyhteistyössä. Hiljattain valmistunut laaja arviointi suomalaisten kansalaisjärjestöjen tuesta kehitysyhteistyölle päätyy myönteisiin tuloksiin. Arvioinnin mukaan kansalaisjärjestötyö vastaa hyvin sille asetettua perustavoitetta, minkä vuoksi tämän toiminnan osuus pitäisi vähintään säilyttää nykyisellä tasol Iaan tai sitä pitäisi lisätä. Valiokunta yhtyy painokkaasti tähän suositukseen. Valiokunta kiinnittää huomiota niihin konkreettisiin vaikeuksiin, jotka vaikuttavat kansalaisjärjestöjen käyttöön tulevia kehitysyhteistyövoimavaroja heikentävästi. Tällaisena valiokunta pitää mm. lainsäädäntöä, joka ei tee mahdolliseksi suomalaiselle työttömälle osallistua kehitysyhteistyöhankkeeseen menettämättä asemaansa työmarkkinoilla sinä aikana. Tällaiset esteet, jotka heikentävät kansalaisjärjestöillä muuten olemassa olevia käytännöllisiä edellytyksiä kehitysyhteistyöhön osallistumiseen, olisi valiokunnan mielestä poistettava. Valiokunta on todennut, että kansalaisjärjestöjen panos kehitysyhteistyössä on ongelmallista niissä maissa, joiden talousjärjestelmä perustuu keskitettyyn, ylhäältä käsin ohjattuun komentotalouteen. Näissä maissa ei yleensä ole vapaita ja tehokkaasti toimivia kansalaisjärjestöjä, jotka voisivat toimia vastaavien suomalaistenjärjestöjen yhteistyökumppaneina. Valiokunta haluaa antaa tunnustusta suomalaisille kansalais- ja lähetysjärjestöille, jotka ovat tällaisissakin oloissa usein menestyksellisesti edistäneet kehitysyhteistyötä. Samalla valiokunta haluaa korostaa poliittiset olosuhteetkin huomioon ottavan valmistautumisen merkitystä mainitunlaisissa oloissa suoritettavien kehitysyhteistyöprojektien yhteydessä. Kehitysyhteistyön ehdollistaminen Käsiteltävänä olevassa strategiassa todetaan, että 1980-luvun kuluessa kehitysyhteistyössä siirryttiin osittain rahoitusmuotoon, jossa rahoitukselle asetettiin talouspoliittisia ehtoja (ns. ohjelma-apu). Tämä liittyy periaatteeseen, että kaikki maat ovat itse vastuussa omasta kehityksestään ja että ensi sijassa kehitysmaan oma politiikka määrää kehityksen suunnan. Edelleen strategiassa todetaan, että nykyisin kehitysyhteistyön ehdollisuus liitetään muihinkin yhteiskunnallisiin oloihin kuin talouspolitiikkaan, mm. ihmisoikeusoloihin, kansanvaltaiseen hallitustapaan ja hallinnon laillisuuteen kehitysmaissa. Samalla on noussut esiin ns. negatiivisten sanktioiden käyttö, jos vastaanottajamaa ei vastaa antajamaan odotuksia em. asioissa. Valiokunta pitää perusteltuna, että kysymys kehitysavun ehdollisuudesta otetaan selkeästi tarkasteltavaksi. Valiokunnan mielestä kysymyksiä ihmisoikeuksien kunnioittamisesta, demokratiasta ja laillisuudesta hallinnossa on pidettävä keskeisinä sekä kehitysyhteistyöprojekteja suunniteltaessa että harkittaessa niiden jatkamista, jos niissä on tapahtunut projektin aikana kielteisiä muutoksia. Se, että projektin kes-
6 1994 vp- UaVM 5-Kehitysyhteistyökertomus (K 1111993 vp) keyttäminenjohtaisijo tehtyjen investointien valumiseen hukkaan, ei valiokunnan mielestä ole aihe projektin jatkamiselle esim. selvien ihmisoikeusloukkauksien tultua todetuksi. Valiokunta pitää selvänä, että Suomen kehitysyhteistyöpolitiikka voi perustua vain yhdenlaiselle ihmisoikeuskäsitykselle, joka sisältyy Suomen hyväksymiin kansainvälisiin sopimuksiin. Suomi pitää ihmisoikeuksien kunnioittamista ja toteuttamista myös kehitysyhteistyössä tärkeänä. Kulttuurirelativismin nimissä ei ole hyväksyttävä yleisen ihmisoikeuskäsityksen kannalta selvästi kielteisiä ilmiöitä. Niiden arviointiin vaikuttavat kulttuuriset erot on kuitenkin otettava riittävästi huomioon. Valiokunta korostaa, että kehitysyhteistyössä tarvitaan pitkäjänteistä ajattelua. Tähän liittyvää pidättyvyyttä avun keskeyttämisessä ei tule käsittää ihmisoikeusloukkausten sietämiseksi. Negatiivisia sanktioita käytettäessä on valiokunnan mielestä pidettävä mielessä, että niiden vaikutus voi olla tuntuva asianomaisen maan sellaisen väestön keskuudessa, jolla ei ole osuutta hallituksen mahdollisiin ihmisoikeusrikkomuksiin. Valiokunnan mielestä tällaisissa tapauksissa olisi pyrittävä tutkimaan mahdollisuutta yhteistyöhön asianomaisten maiden kansalaisjärjestöjen kanssa silloinkin, kun yhteistyö hallitusten kanssa ei em. syistä tule kysymykseen. Sanktioiden käytön ohella valiokunta korostaa positiivisen vaihtoehdon, demokraattisten rakenteiden pitkäjänteisen tukemisen tärkeyttä. Kehitysyhteistyössä tämä merkitsee ensisijaisesti kansanvaltaisten poliittisten järjestelmien kehittämistä ja lujittamista. Talouden alalla se voi merkitä myös mm. osuustoiminnallisten periaatteiden soveltamista kehitysmaiden olosuhteisiin. Kehitysyhteistyöpolitiikasta kehitysmaapolitiikkaan Valiokunta on pannut merkille, että ulkoasiainministeriön eri osastojen välillä ei aina ole riittävää yhteyttä keskenään substanssikysymyksissä. Esimerkiksi kauppapolitiikkaa, ihmisoikeuskysymyksiä ja kehitysyhteistyötä saatetaan käsitellä toisistaan erillisinä asioina ja usein tietämättöminä toisaalla tehdyistä kannanotoista. Valiokunnan mielestä ulkoasiainhallinnon sisäistä koordinaatiota on lisättävä mielekkään lopputuloksen varmistamiseksi. Viime kädessä edellä todettu merkitsee, että Suomella on oltava johdonmukainen kokonaispolitiikka kehitysyhteistyön kohdemaita kohtaan. Tähän liittyy strategiassakin todettu lähtökohta, että kehitysyhteistyöpolitiikka on osa Suomen ulkopolitiikkaa. Valiokunta korostaa, että Suomen ulkopolitiikan, myös ihmisoikeuspolitiikan, ulkomaankauppapolitiikan ja kehitysyhteistyöpolitiikan täytyy muodostaa yhtenäinen kokonaisuus, jonka eri osatekijät ovat sopusoinnussa keskenään. Epäjohdonmukaisuudet osa-alueiden toteuttamisessa heikentävät koko ulkopolitiikan laatua ja tuloksellisuutta. Valiokunta katsoo, että politiikan kokonaisvaltaisten tulosten varmistamiseksi on perustellumpaa pyrkiä harjoittamaan kehitysmaapolitiikkaa kuin kehitysyhteistyöpolitiikkaa ikään kuin muusta ulkopolitiikasta irrallisena. Vastaavasti valiokunnan mielestä seuraavan eduskunnan tarkasteltavaksi tulevan strategian tulisi olla kehitysmaapoliittinen strategia. Valiokunta kiinnittää huomiota myös siihen, että ympäristöpolitiikka ja kehitysyhteistyökysymykset yhä läheisemmin nivoutuvat toisiinsa. Siksi valiokunnan mielestä Suomen hallituksessa pitäisi olla ympäristö- ja kehitysministeri, joka vastaisi näistä molemmista alueista. Mahdollisen EU-jäsenyyden vaikutukset kehitysyhteistyöhön Valiokunta toteaa, että Suomen mahdollinen jäsenyys Euroopan unionissa merkitsisi maallemme velvoitetta osallistua EU:n kehitysyhteistyön rahoitukseen sekä EU :n sääntömääräisen budjetin että Euroopan kehitysrahaston EDF:n kautta. Suomen budjettiosuus määriteltäisiin Suomen bruttokansantuotteen perusteella sen mukaan, mikä on Suomen osuus yhteisömaiden yhteenlasketusta bkt:sta. Tämän osuuden arvioidaan olevan noin 200-250 miljoonaa markkaa ja se tulisi ED-jäsenyyden toteutuessa maksettavaksi ensimmäisen kerran vuoden 1995 alussa. EDF:lle maksettavista varoista neuvoteltaisiin myös jo vuoden 1995 alkupuolella ja ne perittäisiin rahaston tarpeen mukaan. Ensimmäisten maksatusten arvioidaan tapahtuvan joko vuoden 1996 tai vuoden 1997 aikana. Valiokunnan saaman selvityksen mukaan arvioidaan, että Suomelle saattaa aikanaan aiheutua vuosittain yhteensä 500 miljoonan markan kustannukset EU:n kehitysyhteistyöstä. Valiokunta katsoo, että Suomen nykyinen kehitysyhteistyöpanos ei saa heikentyä mahdollisen ED-jäsenyyden aiheuttamista lisäsuorituksista. Osittain tämä johtuu jo monenkeskisille rahoituslaitoksille annetuista monivuotisista sitou-
Kehitysyhteistyökertomus 1992 7 muksista. Kahdenvälisen avun supistaminen taas merkitsisi Suomelle suoran yhteyden menettämistä kehitysmaihin. Valiokunta toteaa, että kehitysyhteistyön kokonaisrahoitusta joudutaan mahdollisen ED-jäsenyyden oloissa tuntuvasti lisäämään. Valiokunta katsoo, että EU:n kehitysyhteistyöpolitiikan ja käsiteltävänä olevan strategian mukaisessa Suomen kehitysyhteistyöpolitiikassa ei ole sellaisia eroavuuksia, joista voisi aiheutua ongelmia. Käsiteltyään kertomuksen valiokunta ehdottaa kunnioittaen, että Eduskunta saattaisi tämän mietinnön hallituksen tietoon. Helsingissä 10 päivänä toukokuuta 1994 Asian ratkaisevaan käsittelyyn valiokunnassa ovat ottaneet osaa varapuheenjohtaja Donner, jäsenet Haavisto, Jaakonsaari, Korkeaoja, Kuuskoski (osittain), Laurila, Louvo, Mattila, Ollila, Tuomioja, Vistbacka, Väyrynen (osittain), Wahlström ja Zyskowicz sekä varajäsen Moilanen.