SUOMEN TEKNIIKAN JA LIIKENTEEN AMMATTIKORKEAKOULUJEN JÄRJESTÖLEHTI Toolilainen 3/2012
SISÄLLYSLUETTELO Pääkirjoitus... 3 Ledaren... 4 Päätoimittajalta... 5 Insinöörikoulutus 100 vuotta... 6 Insinöörikoulutuksen seuraava vuosikymmen.. 10 100 vuotta ajan hermolla... 12 TOOLin jäsenhankintakampanja... 14 Technopolis 30 vuotta... 15 Opettajien kollegiaalinen yhteistyö ammattikorkeakoulussa... 16 Alaikäisenä TuTOLiin ja TuAMK:sta eläkkeelle... 20 Insinöörikoulutuksen vaiheikas vuosisata... 24 Kysymyksiä insinöörikoulutuksesta TOOLilaiselle ja muillekin... 26 Kollega työpöytänsä ääressä... 27 Sähkö-, hybridi- ja kaasuauton hankinnan perusteet... 28 Kaikille sama ontelolaatastojen suunnitteluohje... 30 Olipa kerran oppitunti... 34 Tekniikkaa ja taidetta 100 vuotta... 35 Ammattiliiton jäsenyys kannattaa aina varsinkin suurten muutosten aikana! TOOLin jäsenhankintakampanja. Alaikäisenä TuTOLiin ja TuAMK:sta eläkkeelle. s. 14 Kuva: Jarmo Laine s. 20 2 3/2012 Toolilainen
PÄÄKIRJOITUS Hannu Räsänen Historia opettaa mutta miten opitaan Suomessa on tapahtunut paljon asioita viimeisimmän sadan vuoden aikana. Maa on itsenäistynyt ja taloudellinen hyvinvointi on kasvanut melkoisella harppauksella. Tämä kehitys ei ole tapahtunut itsestään, vaan on vaatinut monenmoisia ponnistuksia. Suomi sijoittuu ehdottomasi maailmanmestaruusluokkaan, kun kehitystä mitataan koulutustason muutoksella viimeisen sadan vuoden aikana. Hyvää insinööriosaamista on tarvittu varsinkin yhteiskunnan hädänhetkinä. 1920-luvulla Suomen vientiä suunnattiin läntisiin maihin ja 1930-luvulla etsittiin keinoja, joilla pyrittiin selviämään suuresta maailmanlaajuisesta lamasta. Sotakorvausteollisuuden rakentaminen ankarien toimitusehtojen vallitessa oli valtaisa saavutus, samoin toiminnan muuntaminen vapaakauppamaailmaan niin, että Suomi hyötyi globaalista taloudesta. 1970-luvun energiakriisi pakotti uudenlaiseen kekseliäisyyteen tuotannon kustannusrakenteiden muututtua. Lisäksi insinööritaidoilla oli ratkaiseva merkitys sille, että talous selvisi niinkin hyvin ja nopeasti 1990-luvun lamasta. Historiasta voimme oppia, että yhteiskunnassa on hyvä olla insinöörejä, joiden osaamisen taso on vähintäänkin yhtä hyvä kuin keskeisissä kilpailijamaissamme. Laadukkaita insinöörejä tarvitaan jatkossakin, mikäli taloutemme perustuu myös muuhun kuin maatalouteen, rahoitussektoriin, kulttuuri- tai hoivapalveluiden vientiin. Lisäksi laadukkaiden insinöörien tarpeelle näyttää olevan lisävaateita. Suomalaisten insinöörien tulee hallita perinteisten taitojensa lisäksi laaja-alaisesti ja kilpailukykyisesti myös esimerkiksi palveluliiketoiminnan, kehittyneiden käyttöliittymien ja kestävän kehityksen asettamia lisähaasteita. Mutta tällä hetkellä näyttää siltä, että poliittisten päättäjien ja muiden lainsäädäntötyöhön osallistuvien haluttomuus tosiasioiden tunnustamiseen on viemässä tulevaisuuttamme ojaan. Meidän pitää tunnistaa ja tunnustaa insinöörikoulutuksen laatuvaatimukset juuri nyt. Maailmassa valmistuu vuosittain yli miljoona insinööriä. Suomessa meidän ei kannata kilpailla määrällä. Sitä vastoin insinöörikoulutuksen laadun pitää olla Suomessa vähintäänkin kilpailijamaiden tasoa, kuten historia on jo moneen kertaan opettanut. Ammattikorkeakoulujen rahoitusta ollaan kuitenkin muuttamassa täysin väärään suuntaan. Korkeakouluja kannustetaan tuotantomääriin ja samalla vähennetään kokonaisrahoitusta. Jos joku julistaa, että laatu hoituu automaattisesti tällaisessa ympäristössä, niin hän syyllistyy sekä vastuuttomuuteen että opetushenkilökunnan halveksuntaan. Tuotantomäärään perustuva korkeakoulujen rahan ohjaaminen vaikuttaa samalta, jos poliisiorganisaatioiden rahat jaettaisiin sen mukaan kuinka paljon ne pystyvät tuottamaan rikosseuraamuksia asiakkailleen tilanteessa, jossa ei ole yleisesti hyväksyttyä normistoa rikosseuraamuksien määräämiselle ja samalla poliisihenkilöstön määrää vähennettäisiin niistä organisaatioyksiköistä, jotka tuottavat vähiten rikosseuraamuksia asiakkailleen. Poliitikot ovat olleet hyvin kiinnostuneita hoitohenkilöstön vähimmäismäärän normituksesta käsitellessään vanhuslakia. Jos poliittiset päätöksentekijämme ovat todella kiinnostuneita yhteiskuntamme tulevaisuudesta lähestyviä vaaleja pidemmällä aikavälillä, heidän tulee olla myös kiinnostuneita luomaan opetushenkilöstön vähimmäismitoitus insinöörikoulutukseen. Yksi opettaja kymmentä opiskelijaa kohden siinä on hyvä kansainvälinen taso. Kiitän kaikkia niitä henkilöitä, jotka ovat tehneet työtä insinöörikolutuksen puolesta kuluneen sadan vuoden aikana. Samalla toivon, että saisimme sellaisia poliittisia päättäjiä ja säädösten valmistelijoita, jotka ymmärtäisivät laadukkaan insinöörikoulutuksen merkityksen suomalaiselle yhteiskunnalle. Laadukkaat insinöörit pystyvät tekoihin, mutta meidän pitää saada poliittisia päätöksentekijöitä, säädösten valmistelijoita ja korkeakoulujen johtajia, jotka mahdollistavat kansainvälisesti laadukkaan suomalaisen insinöörikoulutuksen. Hyvää menestystä satavuotiaalle insinöörikoulutukselle toivottaen Hannu Räsänen Toolilainen 3/2012 3
LEDAREN Hannu Räsänen Historien lär men hur lär man sig Det har hänt mycket i Finland under de senaste hundra åren. Landet har blivit självständigt och den ekonomiska välfärden har vuxit enormt. Denna utveckling har inte skett av sig själv, utan har krävt mycket ansträngningar. Finland placerar sig definitivt i världsmästarklass, då man mäter utvecklingen genom utbildningsnivåns förändring under de senaste hundra åren. synnerhet under samhällets krisår har man behövt I ett bra ingenjörskunnande. På 1920-talet riktades Finlands export mot västvärlden och på 1930-talet sökte man metoder att klara av den globala depressionen. Krigsskadeståndsindustrins uppbyggande under stränga leveransvillkor var en enorm framgång, likaså omvandlingen av verksamheten till frihandelsvärlden så, att Finland fick nytta av den globala ekonomin. 1970-talets energikris tvingade till en ny slags uppfinningsrikedom då produktionskostnadsstrukturerna förändrades. Dessutom hade ingenjörskunnandet en väsentlig betydelse för det att ekonomin repade sig såpass snabbt och bra efter 1990-talets depression. Av historien kan vi lära oss, att det är bra om det finns ingenjörer i samhället, vilkas kunnandenivå är minst lika bra som i våra centrala konkurrentländer. Det behövs kvalificerade ingenjörer även i fortsättningen, om vår ekonomi baserar sig också på annat än lantbruk, finanssektorn och export av kultur- och vårdservice. Det tycks också ställas tilläggskrav på behovet av kvalificerade ingenjörer. De finländska ingenjörerna bör förutom sina traditionella yrkeskunskaper behärska brett och konkurrenskraftigt t.ex. servicebusinessens, de utvecklade användargränssnittens och den hållbara utvecklingens tilläggskrav. Men just nu ser det ut som om oviljan att erkänna fakta hos politiska beslutsfattare och andra i lagstiftningen deltagande instanser håller på att köra vår framtid i diket. Vi måste identifiera och erkänna ingenjörsutbildningens kvalitetskrav just nu. Globalt utbildas idag över en miljon ingenjörer. I Finland lönar det sig inte att tävla med mängder. Däremot borde ingenjörsutbildningens kvalitet vara minst densamma som konkurrentländernas, såsom historien många gånger har påvisat. Man håller dock på att förändra yrkeshögskolornas finansiering i helt fel riktning. Man uppmanar högskolorna till produktionsvolymer samtidigt som man krymper ned totalfinansieringen. Om någon påstår, att kvaliteten automatiskt uppfylls i en dylik miljö, gör han sig skyldig till såväl ansvarslöshet som förringande av undervisningspersonalen. Penningstyrningen som baseras på produktionsmängd verkar likna det att man skulle utdela polisorganisationernas pengar enligt det hur mycket de lyckas prestera straffpåföljder åt sina kunder i ett läge där det inte finns allmänt godkänd normering av bestämning av straffpåföljder, och samtidigt skulle man minska polispersonalen i de enheter som presterar minst straffpåföljder åt sitt klientel. Politikerna har varit mycket intresserade av att normera minimiantalet vårdare då man behandlat äldreomsorgslagen. Om våra politiska beslutsfattare skulle vara verkligt intresserade av vårt samhälles framtid också på längre sikt än följande valperiod bör de också vara intresserade av att skapa en minimidimensionering av undervisningspersonal inom ingenjörsutbildningen. En lärare per tio studerande där vore en bra internationell nivå. Jag tackar alla de personer som arbetat för ingenjörsutbildningen under de gångna hundra åren. Samtidigt hoppas jag att vi skulle få sådana politiska beslutsfattare och reglementsförberedare som skulle förstå betydelsen av ingenjörsutbildning av hög kvalitet för det finska samhället. Högkvalificerade ingenjörer kan utföra konkreta gärningar, men vi måste få sådana politiska beslutsfattare, reglementsförberedare och högskolechefer som möjliggör en internationellt högkvalitativ finländsk ingenjörsutbildning. God framgång önskas den hundraåriga ingenjörsutbildningen av Hannu Räsänen 4 3/2012 Toolilainen
TEKNIIKAN TEKIJÄT 100 vuotta Verstaspomoista globaalijohtajiksi Sata vuotta sitten oltiin osa suurvaltaa, Venäjää. Nyt ollaan osa yhtenevää (?) Eurooppaa. Mutta suomalaisia oltiin silloin ja nyt. Insinöörien tarve todettiin jo Venäjän vallan aikaan eikä se siitä ole mihinkään kadonnut. Suomalaisia insinöörejä tarvitaan jatkuvasti, jotta taloutemme kulmakivi, vientiteollisuus pystyisi tuottamaan kilpailukykyisiä tavaroita. Asiat, joita tarvittiin insinöörin työssä sata vuotta sitten, olivat monessa suhteessa samoja kuin nytkin. Tuote piti osata suunnitella tarpeeseen sopivaksi, kestäväksi, käytössä olevilla laitteilla valmistuskelpoiseksi ja kilpailukykyiseksi. Koulutuksen sisällön tarpeissa on sekä yhteisiä piirteitä että eroja, kun verrataan sadan vuoden haarukkaa. Teknillinen perusosaaminen oli silloin ehdoton vaatimus insinöörin työssä. Niin se on myös tänään. Ammattiasioiden oppiminen matemaattiselle pohjalle on se pohja, jolle rakennetaan kokonaisosaaminen. Suuria eroja on mm. dokumentoinnin ja suunnitteluun tarvittavien työkalujen käytössä ja niiden opiskelussa. Enää ei tarvitse osata tekstata tussilla eikä piirtää käsityönä tuotteiden kuvia. Sen sijaan on opittava käyttämään monipuolisia työkaluja - esimerkiksi CAD/CAM/CAE-työkalut, office-paketit ja ohjelmointityökalut - näihin tarpeisiin. Osaamisen tavoite on kuitenkin sama. Ennen työskenneltiin melkoisen hierarkkisesti - pomot olivat pomoja ja työläiset työläisiä. Tarvittiin siihen työtapaan sopivaa johtamistaitoa. Nykyisin organisaatiotasot ovat madaltuneet, mutta johtamistaitoa tarvitaan edelleen sovitettuna nykyiseen työtapaan. Kielitaitojen tarpeissa lienee ollut melkoinen ero nykyaikaan verrattuna. Vientiä oli, totta kai, mutta perusinsinöörin tarve puhua ja lukea tai kirjoittaa monella kielellä oli vähäistä. Nykymaailmassa jo pienimmissäkin yrityksissä toimitaan globaalisti ja useamman kielen ja kulttuurin tuntemus on hyödyksi jokaiselle insinöörille. Lähes perusvaatimus. Suurin ero sadan vuoden takaiseen opiskeluun lienee kuitenkin se, miten paljon erilaisia asioita insinöörin opintosuunnitelmaan piti mahduttaa ennen ja kuinka paljon tarvitaan nyt. Sen aikaisessa maailmassa asiat olivat paljon yksinkertaisempia, eri asioissa valintamahdollisuuksia oli vähemmän eikä nk. poikkitieteellisiä asioita katsottu juurikaan tarvittavan insinöörin ammatissa. Lukuvuosia oli kuitenkin jo sodan jälkeen neljä kuten nytkin ja pakollisia oppitunteja lukuvuoden aikana vähintään tuhat. Nyt opintoihin on pakko sisällyttää niin laaja-alaisia kuin syvälle meneviä asioita ja monien erilaisten työkalujen opiskelemista. Opintojaksojen/kurssien määrä on alkuajoista enemmän kuin tuplaantunut, mutta käytössä olevien opetustuntien Päätoimittajalta ja muiden resurssien määrä on vähentynyt. Kun vielä lisätään tähän opiskelua edeltävän työharjoittelupakon poistaminen ja pakollisen opiskelun aikaisen harjoittelun laadun keventäminen ja radikaali lyhentäminen, on helppo ymmärtää, että yhä useammin kuulee sanottavan, että nuori, vasta valmistunut insinööri osaa kovin pintapuolisesti työssä vaadittavia asioita. Jotenkin oppimisen syvyyttä olisi tarpeen parantaa ja esimerkiksi yritysprojektien kautta saatavaa käytännön kokemusta kasvatetuksi. Hyvät keinot ovat kalliita - se on vanha ja kulunut fraasi. Mutta luovalla ajattelulla on lupa tehdä edullisiakin ratkaisuja oppimisen kehittämisessä. Hyviä käytänteitä on viime vuosina vaihdettu mm. TUPA-projektin tiimoilla. Sen tapaisen keskustelun toivon jatkuvan. Kun saisimme tämän ohella vielä pysäytetyksi resurssien jatkuvan karsimisen ja käännöksen edes varovaiseen kasvuun, voisimme uskoa sellaiseen tulevaisuuteen, jossa työskentelee nykyistäkin osaavampia, innovatiivisia insinöörejä. Positiivisella ilmeellä seuraavalle sataselle! Kauko Toolilainen Tekniikan ammattikorkeakouluopettajien järjestölehti Aikakauslehtien liiton jäsen JULKAISIJA TOOL Rautatieläisenkatu 6 00520 Helsinki 040 960 9211 040 960 9311 email tool@tool.fi Sampo Pankki FI64 8000 1100 0545 93 Toimisto avoinna ma to 9 15 PÄÄTOIMITTAJA Kauko Kallio Parkkisentie 20 90650 Oulu 050 5290 977 kauko.kallio@oamk.fi TOIMITUSSIHTEERI Aineisto osoitteeseen: toolilainen@gmail.com Tiina Sola-Jalli 040 960 9311 tool@tool.fi TOIMITUSKUNTA Mirka Airesvuo mirka.airesvuo@saimia.fi Jukka Kurenniemi jukka.kurenniemi@tamk.fi Hannu Räsänen hannu.rasanen@metropolia.fi Jaakko Viitala jaakko.viitala@jamk.fi TILAUSHINTA 30 /vsk (Eläkeläisjäsenet saavat lehden liiton eläkeläisjäsenmaksun hinnalla, joka on 10 /vuosi.) ILMOITUSHINNAT 1.1.2012 (valmis aineisto) 2/1 s. 1.500 1/1 s. 1.000 3/4 s. 800 1/2 s. 600 1/4 s. 400 1/8 s. 250 PALSTAMILLIMETRI: 1 /palsta-mm PAINATUS Kirjapaino Seppo Oy Ratakatu 41, 53100 Lappeenranta 0207 336 600 telefax 0207 336 610 Toolilainen ilmestyy 4 kertaa vuodessa. ISSN 0355-855x http://www.tool.fi TOOLin PUHEENJOHTAJA Hannu Räsänen 040 569 2797 hannu.rasanen@metropolia.fi JÄRJESTÖSIHTEERI Tiina Sola-Jalli 040 960 9311, tool@tool.fi TOIMISTOSIHTEERI Anja Tahvanainen 040 960 9211, anja.tahvanainen@tool.oao.fi TOOLILAISEN ILMESTYMIS- AIKATAULU VUONNA 2012 Aineistopäivä Ilmestyy Nro 1 10.2. 10.3. Nro 2 4.5. 4.6. Nro 3 28.8. 26.9. Nro 4 9.11. 10.12. Toimitus pidättää itsellään oikeuden muutoksiin. ETUKANSI: Hanna-Leena Saarenmaa TAKAKANSI: Kauko Kallio Toolilainen 3/2012 5
Seppo Pahlman Järjestöneuvos Insinöörikoulutus 100 vuotta Teollinen tuotanto alkoi saada jalansijaa Suomessa 1600-luvulta alkaen. Kärjessä kulkivat metalliteollisuus ruukkeineen ja sahateollisuus. 1700-luvulla koetut isoviha ja pikkuviha aikaansaivat pitkän taantuman, mutta muun muassa kutoma- ja lasiteollisuus sekä paperiteollisuus kehittivät toimintaansa ja veivät tuotantoaan ulkomaille, lähinnä Ruotsiin ja Venäjälle. Teollisuuden asteittainen kehittyminen johti ajatukseen teknillisen opetuksen järjestämisestä. Suomen senaatti teki ensimmäisen teknologiakoulustusta koskevan ehdotuksen keisarille vuonna 1835. Kuitenkin vasta vuonna 1847 annettiin asetus kolmen ruotsinkielisen teknillisen reaalikoulun perustamisesta Helsinkiin, Turkuun ja Vaasaan. Helsingin teknillisen reaalikoulun kehitys eriytyi sittemmin omille teilleen, kun siitä tuli 1872 Polyteknillinen koulu, vuonna 1879 Polyteknillinen opisto ja 1908 Teknillinen korkeakoulu. Teknillisten reaalikoulujen ja niiden seuraajien opetustehtävissä toimi pääasiassa ulkomaisista opinahjoista valmistuneita arkkitehtejä ja korkeakouluinsinöörejä. Monet olivat kouluttautuneet alun alkaen sotilasinsinööreiksi. Eräs tällainen henkilö oli esimerkiksi Valtionrautateiden ensimmäinen pääjohtaja G. A. Strömberg, joka 21-vuotiaana vuonna 1844 suoritti Haminan kadettikoulun ja kävi sitten läpi Venäjän insinööriupseerikoulutuksen eri asteet. Vuonna 1861 hänet merkittiin 1. luokan insinööriksi Suomen insinöörikuntaan. Neliportainen koulutusperusta syntyi varhain, ja esiintyikin jo professori C. G. Estlanderin komitean mietinnössä, joka luovutettiin Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen 1875. Saksasta otetun mallin mukaisesti tekniikan aloilla olisi kansakoulun oppimäärälle pohjautuvia käsityökouluja, työjohtajia kouluttavia alempia teollisuuskouluja, itsenäisiä teollisuuden harjoittajia varten ylempiä teollisuuskouluja sekä tieteelliselle pohjalle nojaava Helsingin Polyteknillinen opisto. Insinöörikoulutuksen alku Suomessa Suomalainen insinöörikoulutus alkoi Tampereelle perustetussa Tampereen teknillisessä opistossa syksyllä 1912. Helsingissä ei tyydytty syntyneeseen tilanteeseen vaan ryhdyttiin hankkimaan kaupunkiin yksityistä teknillistä opistoa; ylläpitäjäksi valittiin osakeyhtiö ja sen opetuskieleksi tuli ruotsi. Opetus alkoi jo samana vuonna, ja seuraavana vuonna senaatti antoi Tekniska Läroverketille saman statuksen kuin Tampereen teknillisellä opistolla oli. Opistoinsinöörien kolmikymmenvuotinen koulutushistoria Tampereella jätti jälkensä heitä kutsuttiin Tampereen insinööreiksi. Kaksi seuraavaa teknillistä opistoa perustettiin nimittäin vasta vuonna 1943 Turkuun ja Helsinkiin. Ensimmäisenä syksynä Tampereella insinööriopinnot aloitti 29 opiskelijaa. Opiston toiminta oli läheisessä yhteydessä teollisuuskouluun. Yhteinen rakennus valmistui 1915. Symbioosista oli etua kummallekin osapuolelle. Yhteiset tilat, osittain yhteiset opettajat, opiskelijoiden siirtyminen tasolta toiselle ja opetusohjelmien koordinointi tekivät toiminnasta rationaalista. Suomenkielinen insinöörikoulutus alkoi pienimuotoisena. Kun kolmivuotinen opetus oli saatu käyntiin, oli oppilaslu- 3/2012 Toolilainen 6
ku vain noin 100. Suunnilleen tällaisena oppilasluku säilyikin seuraavat kymmenen vuotta. Insinööriopetuksen toteuttamista haittasi alusta lähtien opettajien suuri vaihtuvuus. Monet hyvät opettajat siirtyivät Teknillisen korkeakoulun opettajiksi tai muihin merkittäviin tehtäviin. Opettajat arvostelivat matalaa palkkatasoa ja korkeaa 20 tunnin viikoittaista opetusvelvollisuutta. Heidän vaatimuksensa opetusvelvollisuuden alentamisesta kymmeneen tuntiin, Teknillisen korkeakoulun lehtoreiden tapaan ei kuitenkaan edennyt. Kiistaa teknillisen opetuksen toteutuksesta Monet teemat, jotka ovat olleet esillä myöhemminkin, nousivat keskusteluun jo insinöörikoulutuksen alkuvaiheissa. Esimerkiksi vuonna 1925 tehtiin esitys teknillisen opetuksen asioiden siirtämiseksi kauppa- ja teollisuusministeriöstä opetusministeriöön. Siirto ei toteutunut. Opetusministeriö palasi pian vielä uudelleenkin aiheeseen, mutta nytkin ilman tulosta. Teknillisen opetuksen lukuvuoden pituus oli esillä jo tuolloin, samoin opettajien palkkauksen jälkeenjääneisyys. Valtiontalouden säästöt aiheuttivat niin ikään tyytymättömyyttä. Kolmivuotisessa koulutuksessa lukuvuosi oli kuuden kuukauden mittainen ja sen pidentämisestä taitettiin peistä. Muutoksia ei tehty, sillä sekä opettajat että opiskelijat asettuivat vastustamaan ajatusta. Teknillisen opetuksen vahvistuva rooli ja käsitys sen merkityksestä valtakunnalle miellettiin hyvin selkeästi. Eduskunnan toimeksiannosta tehtiin useita selvityksiä ja ehdotuksia, jotka juuttuivat kuitenkin kauppa- ja teollisuusministeriöön. Insinöörikoulutusta haittasi myös jonkinasteinen kielteinen julkisuus, jonka perustana oli epäilys valmistumisen jälkeisestä työllistymisestä sekä tiedot pätevien opettajien Toolilainen 3/2012 saantivaikeuksista - opiskelijamäärät alkoivat kasvaa vasta talvisodan kynnyksellä. Sotavuodet ja niiden jälkeinen tilanne Teknillistä opetusta uudistettiin vuonna 1940 annetulla asetuksella. Käyttöön otettiin nimitys teknillinen oppilaitos. Oppilaitoksen lukuvuoteen tuli 35 työviikkoa ja jokaisella viikolla oli vähintään 40 oppituntia. Ennakkoharjoittelua vaadittiin 1,5 2 vuotta, ylioppilailta 12 kuukautta. Nimikettä insinööri oli opiston käyneistä epävirallisesti käytetty jonkin aikaa, mutta vasta 1943 annetulla asetuksella asia vahvistettiin. Sotavuodet kohtelivat kaltoin teknillistä opetusta, ja opetus oli pitkiä aikoja keskeytyneenä. Sodan uhreiksi joutui paljon rintamalla olleita oppilaita ja opettajia. Sodan jälkeen koulutuskeskeytysten aiheuttamia paineita purettiin ylimääräisten luokkien sisäänotolla. Vuonna 1950 insinöörejä valmistui 250, joka oli selvästi vähemmän kuin muutamana edeltävänä vuonna. Kun ruuhkat oli purettu, alettiin kiinnittää jälleen huomiota koulutuksen laatukysymyksiin. Tekniikan alan koulutuksesta kiinnostuneiden järjestöjen painostus johti siihen, että vuonna 1948 asetusta muutettiin koskien annetun koulutuksen laajuutta. Teknillinen opisto säädettiin nelivuotiseksi. Lukuvuoteen tuli tuhat pakollisten aineiden tuntia ja luokan oppilasmäärä sai olla korkeintaan 32. Pitkä opetukseton aika tarjosi opiskelijoille erinomaiset mahdollisuudet ansiotyöhön samalla kun sotakorvausteollisuus sai kovasti kaipaamaansa työvoimaa. Valtioneuvosto asetti vuonna 1949 komitean, jonka tuli tarkastella insinöörikoulutusta suhteessa maan teollisuuden ja tuotantoelämän tarpeisiin. Komiteaa johti TKK:n professori A. Ylinen. Monet sen ehdotuksista johtivatkin myöhemmin toteutukseen. Komitea joutui pohtimaan mm. ongelmaa opettajavirkojen vähäisestä määrästä, kuten myös vaikeudesta saada virat täytetyksi. Teknillisen opetuksen rooli korostuu Teknisen opetuksen rooli yhteiskunnassa ymmärrettiin tärkeäksi. Vuonna 1954 asetettiin uusi komitea TKK:n professori M. Levonin johdossa. Komitean merkittävin tehtävä oli ottaa kantaa teknisen koulutuksen määrällisiin tarpeisiin. Vuonna 1960 valmistuneiden teknikoiden lukumäärä oli noin 1400, mutta insinöörien vain 320. Kun mietintö vuonna 1958 valmistui, katsottiin teknikkokoulutuksen laajuuden olevan kokolailla kohdallaan, mutta insinöörikoulutusta tulisi sen sijaan lisätä nopeasti. Opiskelijamäärien kasvu ei aluksi lähtenyt liikkeelle lainkaan tavoitteen mukaisesti. Kun suhdanteet 60- luvun alkaessa kääntyivät selvään nousuun, tuli teknisen henkilökunnan vajaus erityisen vahvasti esiin. Valtioneuvosto asetti jälleen komitean asiaa selvittämään, ja jo vuonna 1960 se jätti kauppa- ja teollisuusministeriölle kirjelmät, joissa se teki esityksen Otaniemi-suunnitelmasta sekä toisaalta olemassa olevien teknillisten oppilaitosten laajentamissuunnitelmista kuin myös uusien oppilaitosten perustamisesta. Teknillisiä opistoja perustettiin lisää, samoin perustettiin uusia virkoja olemassa oleviin opistoihin. Myöhemmin laajentumissuunnitelmien eteneminen oli vaihtelevampaa. Helsingissä kehitys hypähti mukavasti eteenpäin vuonna 1964, kun TKK muutti Otaniemeen ja teknillinen oppilaitos sai käyttöönsä vapautuneet tilat. Koulutusmäärät kasvavat Koulutusmäärien lisääntyminen toteutui lopulta pal- 7
Ensimmäinen naisinsinööri Sisko Ania aloitti opintonsa Tampereen teknillisen opiston ensimmäisenä lukuvuonna 1912 ja valmistui kutomoteollisuusosastolta vuonna 1915. Ania toimi ammattientarkastajana ja oli Serlachiuksen palveluksessa keskittyen, niin kuin tekniikan alalle kouluttautuneet naiset usein siihen aikaan, sosiaalipuolen tai työsuojelullisiin asioihin. jon suunniteltua laajempana. Teollisuuden piirissä oli nimittäin alettu puuhata ylioppilaspohjaista insinöörikoulutusta. YO-pohjainen kolmivuotinen koulutus alkoi syksyllä 1964. Laajentuva koulutus lisäsi luonnollisesti opettajatarvetta. Historia näytti toistavan itseään. Palkkauksen jälkeenjääneisyydestä ja joistakin muistakin syistä johtuen virkojen täytössä oli jälleen vaikeuksia. Opetusta hoidettiin suuria ylituntimääriä tehden. Korkeinta sallittua viikkotuntimäärää, joka oli 45, harrastettiin myös ansaintamielessä. Vuonna 1962 palkkausta kuitenkin parannettiin ja samalla tuntikatoksi alennettiin 36, ja Hämeenlinnassa aloitettiin teknillisten oppilaitosten opettajien vapaaehtoiset pedagogiset kurssit. Varsin pian toiminta siirtyi kuitenkin Tampereen teknillisen oppilaitoksen tehtäväksi. Teknillisen alan koulutusta lisättiin systemaattisesti. Kehitys vuodesta 1960 vuoteen 1970 oli hämmästyttävän voimakas. Kun valmistuneiden insinöörien ja teknikoiden lukumäärät vuonna 1960 olivat 320 ja 1400, niin kymmenen vuotta myöhemmin luvut olivat n. 1600 ja 2800. Nopeasti kasvaneet opiskelijamäärät toivat mukanaan jälleen opettajien rekrytointiongelmia. Nopeasti etenevästä inflaatiosta johtuen virkapalkat yleisestikin olivat jääneet jälkeen sekä elinkustannuksista että yksityisen sektorin palkoista. Vuonna 1966 päädyttiinkin virkapalkkojen laajamittaiseen korotukseen. Tekniikan opettajat toimivat aktiivisesti Teknillisten oppilaitosten opettajien aktiivisuus oli alusta alkaen korkealla tasolla. Valtakunnallisen yhdistyksensä TOOYn, he olivat perustaneet jo vuonna 1946. Edunvalvontansa tehostamiseksi yhdistys erosi vuonna 1961 emojärjestöstään Virkamiesliitosta ja liittyi AKAVAan. Vuoden 1967 alkupuolella TOOY lähetti valtioneuvostolle laajan kirjelmän, jossa esitettiin perustelut miksi teknillisen opetuksen hallintoa ei tulisi siirtää kauppa- ja teollisuusministeriöstä opetusministeriöön. Yhdistyksen kannanotosta huolimatta ammattikasvatushallitus siirrettiin pian kuitenkin opetusministeriön alaisuuteen. Teknillisen opetuksen aseman arviointi jatkui myös, kun TOOL muutamaa kuukautta myöhemmin esitti valtioneuvostolle, että on määriteltävä suuntaviivat, joiden mukaan teknillinen opetus tullaan tulevaisuudessa järjestämään. Tehtävään asetettu teknillisen opetuksen komitea esitti mietinnössään (1971), että teknilliset oppilaitokset muutettaisiin insinöörikorkeakouluiksi. Opetusministeriössä mietintö ei, yksimielisyydestään huolimatta, aiheuttanut toimenpiteitä. Niinpä TOOLin entinen puheenjohtaja professori A. Eskola arvioi tilannetta myöhemmin seuraavasti: Valtakunnallinen koulutusajattelu on muuttunut. Enää ei pyritä mahdollisimman hyvään koulutustulokseen, vaan koulutuksen kautta pitää edistää ja saavuttaa yhteiskunnallisia päämääriä. Insinöörikorkeakoulujen sijasta keskiasteen uudistus Ahosen komitean esitys insinöörikorkeakoulujen perustamisesta jäi toteutumatta. Sen sijaan 1970- luvun alkuun ajoittui koulutusjärjestelmämme laajempi uudistaminen, keskiasteen uudistus. Uudistuksen ideologisena tavoitteena oli tehdä ammatillisesta koulutustiestä kilpailukykyinen väylä lukion rinnalle. Ammatillisissa oppilaitoksissa opetus jakautuisi yleisjaksoon ja sitä seuraavaan erikoistumisjaksoon. Uudistuksen onnistumista teknillisillä aloilla epäiltiin alusta alkaen. Erityisen negatiiviseksi koettiin aloittamisiän huomattava aleneminen ja teknisen alan rinnastamista muuhun nuorisoasteen koulutukseen. Insinöörikoulutus luokiteltiin kuuluvaksi ylempään opistoasteeseen. Vähän myöhem- 3/2012 Toolilainen 8
min tehtiin uusi muutos, kun insinöörikoulutuksen luokitteluksi korjattiin ammatillinen korkea-aste. Vasta tämä ilmaisu kuvasi oikealla tavalla insinöörikoulutuksen tasoa. Samaan kategoriaan luokiteltiin ainoastaan merikapteenikoulutus. Keskiasteen uudistus oli osa koulutuksen kokonaisuudistusta, jonka osana myös peruskoulu-uudistus oli. Jonkinlaisen ennusmerkkinä tulevasta koulutuspoliittisesta ajattelusta oli eräs valtioneuvoston periaatepäätöksen lause. Mikäli peruskoulututkinto ei anna riittävää pohjaa opistoasteiselle ammatilliselle koulutukselle, ongelmaa ei ratkaista nostamalla opistoasteen pohjakoulutusvaatimuksia, vaan kohottamalla peruskoulun tasoa. Aloituspaikoista 70 % varattiin ylioppilaille. Samoin kun ylioppilaspohjaisen insinöörikoulutuksen pituudeksi säädettiin kolme ja puoli vuotta. Lisäksi laboratorioiden toimintaedellytyksiä parannettiin, kielilaboratorioita kehitettiin ja tietoteknistä välineistöä parannettiin. Iltaopetus lisääntyi. 1980-luvun alkupuolella ajatukset suunnattiin tulevaisuuteen. Koulutuksen tavoitteina esitettiin mm., että koulutuksen tulee olla sisällöltään laaja-alaista ja joustavaa. Laaja-alaisuus helpottaa yksilön siirtymistä tehtävästä toiseen ja joustavuus tekee mahdolliseksi sopeutua nopeasti muuttuviin työvoimatarpeisiin. Opettajien ammattitaidon ylläpitämiseksi käynnistettiin mahdollisuus vapaaehtoiseen teollisuusharjoitteluun erillisen rahoituksen tuella. Vuosikymmenen loppupuolella esillä olivat keskiasteen uudistuksen toteutus sekä sen rinnalla insinöörikoulutuksen muuttuva rooli ja kansainvälistymisen aiheuttamat haasteet. Ammattikorkeakoulu Insinöörikorkeakouluja ei opetusministeri Itälä suostunut maahamme perustamaan, mutta 1990-luvun alkupuolella tuli ammattikorkeakoulu. Ammatillisen korkea-asteen oppilaitosten ja opistoasteen oppilaitosten yhteistoimintana käynnistettiin aluksi niin Toolilainen 3/2012 sanottuja ammattikorkeakoulukokeiluja. Kokeilut vietiin nopeasti toteutukseen. Insinöörikoulutuksen satavuotisessa historiassa suurinta muutosta onkin merkinnyt ammattikorkeakoulu, joka on hallinnut historian kahta viimeisintä vuosikymmentä. Vaikka ammattikorkeakoulun ytimen voi sanoa olleen teknillisissä oppilaitoksissa, olivat teknikko- ja insinöörikoulutukseen kohdistuneet muutokset siitä huolimatta mittavia. Suurin yksittäinen muutos oli teknikko- ja rakennusmestarikoulutuksen lopettaminen ja sen näennäinen korvaaminen tuotantopainotteisella insinöörikoulutuksella. Aikaisemmin insinöörikoulutuksen ohjaus oli keskitettyä ja konkreettista. Toimintaa ohjasivat tekniikan alan asiantuntijat. Keskitetysti ohjattiin opiskelijoille annettavan opetuksen määrää, resursoitiin opettajien työelämäjaksoja jne. Monialaisten ammattikorkeakoulujen ylätasoilla vaikuttavien henkilöiden tausta on usein muulta kuin tekniikan alalta. Insinöörikoulutusta hallinnoidaankin uudenlaisin termein. Käytössä olevaan sanastoon kuuluvat visiot, strategiat ja innovaatioprosessit. Insinööri AMK Ammattikorkeakoulun insinööritutkinnot päätettiin erottaa vanhoista täydentämällä nimikkeeksi insinööri AMK. Järjestelmään kehitettiin myös kokonaan uusi koulutustaso. Sen nimikkeeksi tuli ylempi AMK. Tämän ns. jatkotutkinnon katsottiin vastaavan ylempää korkeakoulututkintoa. Ammattikorkeakouluissa eri oppilaitosmuotojen oli tarkoitus siirtyä läheisempään yhteistyöhön mm. antamalla opiskelijoille vapauksia, jopa suosituksia, valita osa opintojensa sisällöstä muualta kuin omalta koulutusalaltaan. Tekniikan sektorilla tämä nähtiin hankalana tavoitteena siitä syystä, että sen katsottiin johtavan insinööriosaamisen tason alenemiseen. Ammattikorkeakouluille asetettujen tavoitteiden osalta kävi ilmi, että ammatillisen koulutuksen tason nostamisen ja koulutuksen kansainvälisen vertailtavuuden ohella painotettiin ammattikorkeakoulujen roolia alueellisessa kehitystyössä sekä toisaalta niiden roolia pienten ja keskisuurten yritysten kehityksen edistämisessä. Insinöörikoulutuksen näkökulmasta kehitys ei kaikilta osin ollut erityisen myönteistä. Syinä olivat insinöörikoulutuksen aseman selvä muuttuminen koulutusjärjestelmässä, opetushenkilöstön palkkauskysymykset sekä ongelmat, jotka liittyivät oppimistuloksiin ja opintojen keskeyttämisiin. Tähän viimeisimpään asiaan liittyen eräänä hankaluutena olivat opetuksen resurssit ja opetuksen roolin syrjiminen. Opetuksen ja ohjauksen määrän vähentäminen aiheutti kitkaa tekniikan opettajien ja ammattikorkeakoulupäättäjien kesken. Tätä kitkaa vahvisti vielä se, että opetushenkilöstön tehtävät esimerkiksi hallinnon piirissä lisääntyivät selvästi. Ammattikorkeakouluille annettujen uusien tehtävien rahoituksestakaan ei kyetty aikaansaamaan asiallista järjestelmää. Opettajat korostivat, että opetukseen liittyvä tutkimus- ja kehitystoiminta sopii rajoitetusti ammattikorkeakouluihin, mutta vaatii erillisen rahoituksen. Insinöörikoulutus on globaalia Koulutuksen laatuun vaikuttaa merkittävästi koulutukseen valittujen ja koulutuksesta valmistuneiden henkilöiden lukumäärät. Insinöörikoulutukseen vuosittain otettujen lukumäärä on nyt tasoittunut vajaaseen 10000:een ja valmistuneiden lukumäärä on vajaa 5000, joista luvuista aikuiskoulutuksen osuus on noin 15 prosenttia. Edellä oleviin lukumääriin liittyen insinöörijärjestöt ovat muistuttaneet tärkeistä perusasioista. Ensiksikin siitä, että suomalaiset insinöörin tutkinnot ovat sijoittuneet insinöörijärjestöjen eurooppalaisen kattojärjestön FEANIn luokituksen korkeimpaan mahdolliseen luokkaan yhdessä diplomi-insinöörikoulutuksen kanssa. Toiseksi tekniikan opetuksen laadullisuus on kansainvälisesti kilpailtu asia. Siinä kilpailussa meidän on oltava kärkisijoilla. Vain se turvaa jatkossa teollisuutemme ja elinkeinoelämämme kilpailukyvyn ja sen myötä kansallisen taloutemme. Insinöörikoulutuksemme suuriin haasteisiin kuuluu ehdottomasti globalisaatio. Tähän suuntaan vaikuttaa voimakkaasti kehittyvien maiden roolin muuttuminen. Koulutustason nousun myötä nämä maat ovat kykeneviä tarjoamaan työvoimaa kansainvälisille yrityksille. Tämä on asettanut ja asettaa tulevaisuudessa suomalaiselle insinöörikoulutukselle omat selkeät vaatimuksensa. Insinöörikoulutuksessa sattunutta ja tapahtunutta Olli-opettaja menossa syyslukukauden ensimmäiselle englanninkielisen opiskelijaryhmän oppitunnille. Mennessään harmittelee kesäloman aikana unohtaneensa liian paljon englanninkieltä. Kumminpäin aloitan, pitikö sitä sanoa hai geis vai hei gais. 9
Esko Pöllänen TOOLin puheenjohtaja 2004-2008 Insinöörikoulutuksen seuraava vuosikymmen Ammattikorkeakoulujen keskeisiksi kehittämishaasteiksi on tunnistettu hajanainen ja sirpaloitunut verkosto, koulutuksen ylitarjonta eräillä aloilla, pitkittyvät koulutusajat sekä kasvavat keskeyttämisasteet. Järjestelmän kustannustehokkuus on asiantuntija-arvioiden perusteella heikko. Näin johdatellaan ajatuksia uusimmassa amk-rahoitusmalliluonnoksessa. Edellä oleva ammattikorkeakoulun yleinen luonnehdinta koskenee myös insinöörikoulutusta. Edellä esitetty näkemys sekä hämmästyttää että herättää kysymyksiä. Pelkästään ammattikorkeakoulujen tekniikan ja liikenteen koulutusalan INSSI-hankkeen piirissä on koottu ja julkaistu yhteiseen käyttöön kirjallinen hyviksi havaittuja aktiivisen kehitystyön tuloksena syntyneitä uusia oppimiskäytänteitä. Toolilainen 2/2012 kuvaa lukuisia hankkeita, joilla on kehitetty insinöörikoulutuksen oppimistaitoja, kansainvälistymistä ja yritysverkostoissa oppimisesta. Voitaneen sanoa, että kahden viime vuosikymmenen aikana insinöörikoulutuksen opetuksen ja sen tukitoimintojen kehittäminen ja muutos on ollut keskeisemmässä roolissa kuin minään muuna vastaavana historiansa aikajaksona. Tehdyt oppimisympäristöjen ja opetusmenetelmien kehittämistoimet ovat saaneet laajasti tunnustusta jopa kansainvälisesti. Lienevät olleet oikeita. Miksi silti hyvin laajasti koetaan, että insinöörikoulutuksen tila huononee vuosi vuoden perään? Olisiko niin, että keskeisiä kehittämishaasteita ei pystytä enää voittamaan pelkästään opettaja-opiskelijatason toimintaa kehittämällä. Huomioimmeko kehittämissignaalit riittävän monipuolisesti? Ajasta aistitut kehittämishaasteet muuttuvat niin nopeasti ja ovat niin ristiriitaisia, että yksin perinteisen tutkintotavoitteisen koulutuksen avulla ei pystytä enää vastaamaan elinkeinoelämän haasteisiin. Joskus kehittämishaasteet ovat niin yllättäviä, ettei tiedä miten niihin tulisi suhtautua. Miten esimerkiksi tulisi huomioida insinööripedagogiikassa Aalto-yliopiston myynninjohtamisen professorin Petri Parviaisen näkemys, että nopeimmin nouseva psykologinen trendi on laiskuus? Professori ei liene yksin näkemyksensä kanssa. Millaista osaamista insinööriltä tulevaisuudessa oikeasti vaaditaan? Monilla toimialoilla Suomessa laitevalmistajan rooli on merkittävästi pienentynyt ja kehityksen painopiste on siirtynyt palveluihin ja sovelluksiin. Globaalin työjaon ja erikoistumisen jakolinjat ovat tulleet alojen sisälle lähes kaikilla toimialoilla. 10 3/2012 Toolilainen
Suomen kaltaisessa korkean kustannustason maassa joudumme erikoistumaan arvoketjun alku- ja loppupäähän. Lisäksi kaikessa meidän elinkeinotoiminnassa tulee korostumaan korkea laatu, ympäristöarvot ja yrittäjyys. Olemmeko huomioineet riittävästi osaamisen uudet painotukset insinöörikoulutuksessa? Onko tilanne muuttunut niin, että insinöörikoulutuksen valintaperusteetkin olisi syytä uudistaa? Teollisuustuotannon arvoketju (Pekka Ylä-Anttila, ETLA; lähde: Pajarinen-Rouvinen-Ylä-Anttila (2012). Miten insinöörien työelämäkelpoisuus turvataan? Yhteistyö ja ennakkoluulottomuus kehitystyössä ja kaikissa opetussektorin toiminnoissa mahdollistavat insinöörien työelämäkelpoisuuden säilymisen jatkossakin. Oppimisympäristöjen, opetuksen ja oppimisen kehittäminen on tapahtunut suurelta osin vanhoissa rakenteissa, mikä on voinut rajoittaa kehitystyön vaikuttavuutta. Pääosa alussa mainituista ammattikorkeakoulujen keskeisistä kehittämishaasteista ei ratkea ilman opettaja-opiskelija tason yläpuolella tehtäviä päätöksiä. Ylätason rakenteelliset ja lainsäädännölliset päätökset, niin valtakunnan tasolla kuin paikallisestikin, pitää tehdä viipymättä. A mmattikorkeakoululainsäädäntö uudistuu laajasti vuoden 2014 alusta. Toivottavasti kehitystyö ammattikorkeakouluissa tältä osin ei etene lainsäädännön pakottamana vaan hyödynnämme aktiivisesti uudistuneen lainsäädännön tarjoamat mahdollisuudet. V iimeaikaiset elinkeinoelämän nopeat järjestelyt ovat osoittaneet, että ajan tasalla olevan tutkintoon tähtäävän koulutuksen rinnalla pitää olla myös nopeasti reagoivaa ajantasaista osaamisen kehittämistä tutkinnon osina tai osaamiskokonaisuuksina joustavissa yhteistyöverkostossa. Insinöörien moninaistunut tehtäväkenttä vaatii koulutusrakenteisiin, kuten koulutusohjelmarakenteisiin, opetuksen ja tki:n yhteistyöhön sekä opetustoteutuksiin, lisää joustavuutta. Tulevaisuudessa koulutusalojen sisäinen ja välinen yhteistyö lisääntyy ja siten insinöörimielikuvakin saa uusia painotuksia. Toki pitää huolehtia, että insinöörin analyyttinen ajattelu- ja toimintatapa säilyy. Tässä vaiheessa tulevaisuuden suhteen on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, vaikka valmistuvat insinöörit löytävät edelleen sijansa työmarkkinoilta ja osaamispalautekin on ollut pääsääntöisesti positiivinen. Ammattikorkeakoulukentässä tapahtuvat uudistukset pakottavat insinöörikoulutuksenkin suuriin muutoksiin. Laaja-alaiset, koko toimintakenttään ulottuvat uudistukset, vaativat onnistuakseen koko henkilöstön ja opiskelijoiden aktiivisen osallistumisen kehitystyöhön ja riittävän sopeutumisajan uuteen tilaan. Insinöörikoulutuksessa sattunutta ja tapahtunutta Kerran 80-luvulla miesopettaja A opetti eräälle hyvin tunnolliselle ryhmälle tietotekniikkaa. Tuolloin oli käytössä suurikokoiset levykkeet, lerput. Levyke oli lukuaukkoa lukuun ottamatta suojakuoren sisällä ja kuoreen oli painettu tekstiä ja kuvasymboleita siitä, miten levykettä tuli käsitellä. Opettajalla ja ryhmän jokaisella opiskelijalla oli oma levyke, jota he pitelivät kädessään ja opettaja pyysi seuraamaan, mitä hän tekee. Selittäessään kuvasymboleiden merkitystä opettaja huomasi oman levykkeensä lukuaukon pinnalla pölyhiukkasen, jonka hän vaistomaisesti puhalsi pois. Välittömästi ryhmän tunnollisin opiskelija puhalsi myös omaan levyynsä. Oli sitten sopivaa tai ei, opettajan oli pakko poistua käytävään nauramaan. Toolilainen 3/2012 Opettaja Jaakko entiseen hyvään Tekun aikaan huhtikuun lopulla ohjaa toimiston väkeä puheluiden välittämisessä puhelinnumeroni kesäasunnolleni 1.5. 30.8. on tämä, mutta vain siinä tapauksessa sen voi antaa soittajalle, jos on rahaa tiedossa. Opettaja-Olli ennen syyslomaa antaa opiskelijoille loman ajaksi itseopiskelutehtäviä, johon opiskelijat kommentoivat meillähän on syysloma eikä sille voi tehtäviä antaa johon Olli vastaa opiskelijoita rohkaisten meillä on lomaa teillä ei. Koonnut Jaakko Viitala. 11
Hannu Saarikangas johtaja Uusi Insinööriliitto Insinöörikoulutus 100 vuotta ajan hermolla Mielenkiintoista on, että 1800-luvun loppupuolella mm. eräs J. V. Snellman niminen suomalainen merkkihenkilö oli voimakkaasti arvostellut insinöörikoulutuksen tarvetta, sillä mihinpä edes tusina eri laatua voisi saada paikkaa, löytää töitä tai saada elatustaan. Kituliastahan insinöörikoulutuksen käyntiin lähtö oli, sitä ei voi kiistää. Suomenkielisiä insinöörejä ehti toiseen maailmansotaan mennessä Tampereelta valmistua vain hiukan runsaat 700, ruotsinkielisiä selvästi sitäkin vähemmän. Sotaaikaan koulutus oli muutaman vuoden kokonaan poikki ja uusia teknillisiä opistoja alettiin perustaa 1945, jolloin syntyivät Helsingin ja Turun teknilliset opistot. Työelämän muutoksessa mukana Alun alkaen koulutusta annettiin useammalla eri tekniikan alalla. Koska teollisuus oli merkittävä taustatekijä, oli selvää, että koulutus käynnistyi sen hetken teollisuuden tarpeista. Huoneenrakennus, koneenrakennus, sähkötekniikka ja teollisuusosasto, joka piti sisällään paperi- ja kutomateollisuuden, olivat ne, joilla aloitettiin. Kuvaavaa insinöörikoulutuksen ja elinkeinoelämän vahvalle yhteydelle on sittemmin ollut se muutos, jolla koulutusohjelmien kirjo on muuttunut sadan vuoden aikana maamme elinkeinorakenteen muuttuessa. Yhtä lailla teollisuuden ja insinöörikoulutuksen vahvaa yhteenkuuluvuutta on kuvastanut sen historia muiden kuin opetusministeriön alaisuudessa aina 1960-luvun lopulle asti. Alkujaan teollisuushallituksen alaisuudessa ollut insinöörikoulutus siirrettiin 1925 teollisuushallituksen lakkautuksen myötä kauppa- ja teollisuusministeriöön, jossa se olikin 1.7.1969 saakka. Viimeisin iso muutos on tietotekniikan tulo mukaan suurten koulutusohjelmien joukkoon. Huomion arvoista on se nopeus, jolla tietotekniikan koulutuksen volyymi kasvoi 1990-luvulla. Ilman satsauksia alan insinöörikoulutukseen, ei Suomi olisi rynnistänyt alan kärkeen. Nykymaailman turbulenssia kuvastaa se, että alan kasvun taituttua myös takapakkia on tultu kovaa. Maailman karuutta kuvastanee se, että työttömien tietotekniikkainsinöörien suhteellinen osuus on jo suurempi kuin heidän osuutensa koko insinöörikunnasta. Suomen tarpeisiin kansainvälisyyttä unohtamatta Suomalainen insinöörikoulutus on aina pyritty pitämään kansainvälisesti korkeatasoisena. Huolimatta siitä, että ensimmäiset 30 vuotta koulutusta annettiin ilman tutkintonimikettä, sen rakenne, sisällöt ja opettajilta vaaditut pätevyydet ovat aina olleet korkeakoulutustasoa. Pelkästään se, että alusta alkaen opettajilta on vaadittu likimain nykyisen tasoista koulutusta sekä teknillisten aineiden opettajilta myös työkokemusta, todistaa sen. Nykyinen insinöörikoulutus on ollut ammattikorkeakouluissa koko niiden olemassaolon ajan ollen niiden keskeinen koulutusala. Euroopassa 1960-luvulla alkunsa saanut ammatillinen korkeakoulutus sai suomalaisen muotonsa 1990-luvun alussa. Malli on läheistä sukua Saksan ja Hollannin järjestelmille, joissa yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen työnjako on ratkaistu suunnilleen samalla tavalla. Bolognan prosessin haasteisiin insinöörikoulutus vastasi työelämälähtöisellä 12 3/2012 Toolilainen
tavalla. Ammattikorkeakoulututkinnon jälkeen vaadittava kolmen vuoden työkokemus sekä työelämälähtöinen kehittämistehtävä opinnäytteenä palvelevat ennen muuta elinkeinoelämän tarpeita. On pystytty luomaan tapa toteuttaa ylempään korkeakoulututkintoon johtavia opintoja perinteisestä yliopistomallista poikkeavasti. Uskon lujasti, että työorganisaatiot tulevaisuudessa ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon yleistymisen myötä tulevat hyötymään suuresti valitusta opintojen toteutustavasta. Insinöörikoulutus teollisuuden kasvun selkärankana Insinöörikoulutus massojen koulutuksena alkoi vasta 1960-luvun lopulla kun teknillisten oppilaitosten verkosto oli alkanut kasvaa nopeasti. Vuotuinen sisäänotto kasvoi pariin tuhanteen. Teknillisten opistojen määrä kasvoi edelleen aina 1990-luvun alkuun asti, jolloin niitä oli jo runsaat kolmekymmentä. 1990-luvun lamavuosina sisäänottoa paisutettiin muista kuin koulutuspoliittisista syistä. Samaan aikaan lopetettiin teknikkokoulutus ja osa aiemmista teknikkopaikoista siirrettiin insinöörikoulutuksen aloituspaikoiksi. Tilanne johti siihen, että pahimmillaan koulutuksen aloitti lähes 12000 henkilöä vuosittain. Tällä hetkellä työikäisiä insinöörejä on runsaat 100000. Määrä on noin kolme prosenttia työikäisestä (22 64v) väestöstä, joka lienee maailmanennätys. Vuosittain uusia insinöörejä valmistuu hiukan vajaat 5000. Insinöörien kasvanut määrä on muuttanut heidän työhön sijoittumistaan. Kaksikymmentä vuotta sitten ura alkoi asiantuntijatehtävissä ja parinkymmenen työvuoden kokemus toi yli puolelle aseman vähintäänkin organisaation ylemmässä keskijohdossa. Tänään kehitys on toisenlainen. Työura alkaa edelleen asiantuntijatehtävissä mutta siirtyminen ylemmille organisaatiotasoille selvästi vähäisempää. Vähintään ylempään Toolilainen 3/2012 keskijohtoon yltää enää vajaa kolmannes kaksikymmentä työvuotta omaavista insinööreistä. Selkeimmin eron huomaa, kun tarkastelee aivan ylimpään johtoon kuuluneiden insinöörien osuuden muutosta viimeisten 20 vuoden aikana. 1990-luvun alussa yli 30-vuotisen uran tehneistä runsaat 15 % oli ylimmässä johdossa kun vuonna 2011 heidän osuutensa oli kutistunut kolmeen prosenttiin. Haasteita insinöörikouluttajille Insinöörien määrän nopea kasvu haastaa insinöörikouluttajat. Toisaalta opiskelijakaarti on heterogenisoitunut taustoiltaan ja toisaalta insinöörikunnan ammattitaidon ylläpitoon ja kehittämiseen tarvitaan entistä enemmän ja monipuolisempaa koulutustarjontaa. Koulutuksen toteutukseen tarvitaan uusia tapoja, jotka auttavat työelämän ja opiskelun yhteensovittamista. Yhä useampi insinööri tekee uransa asiantuntijatehtävissä ilman halua tai mahdollisuutta edetä organisaatiossa ylöspäin. Jatkokoulutuksen tarjoajille tässä on haaste, millä pidetään asiantuntija asiantuntijana koko 40-vuotisen työuran ajan. Selvää on, että ilman täydennyskoulutusta ura ei kanna. Se pitäisi jokaisen insinöörinkin hyväksyä ajatusmaailmassaan. Tämän hetken Suomessa haasteita heittää teknologiateollisuuden voimakas rakennemuutos. Tuotannollisen työn lisäksi myös alan suunnittelu on luisumassa pois maastamme. Alan osaajien ammattitaidolle on löydettävä uutta käyttöä. Edellisten taantumien kokemuksista on syytä ottaa opiksi. Alan insinöörien työllistyminen on ensi arvoisen tärkeää. Sitä tukee panostus muuntokoulutukseen ja muuhun jatko-, lisä- ja täydennyskoulutukseen, jonka tulee olla joustavasti toteutettua. Opiskelijan työllisyystilanteen muutokset koulutuksen kestäessä eivät saa olla esteenä koulutuksen loppuun saattamiseen. Insinöörikoulutuksessa sattunutta ja tapahtunutta Kesken oppitunnin suurehkossa luokkatilassa opettaja-martti tiedusteli kuuluuko minun puheeni sinne luokan perälle, josta kuului vastaus kyllä kuuluu muttei se häiritse. Oppitunnin jälkeen opiskelijaryhmä tulee kyselemään opettaja-ollilta opetusaiheeseen liittyvää ja valittelevat anteeksipyytäen opettajan ajan viemistä johon Olli ei se mitään minä teen työtäni rakkaudesta en rahasta. Tunnetusti tekniikan opiskelijoiden joukossa on vähän tyttöjä. Kerran eräässä ryhmässä oli vain yksi tyttö, mutta tämä sattui olemaan karkeapuheinen. Vittu kun on sitä tai vittu kun on taas tätä olivat tavanomaisia tokaisuja. Viimein miesopettaja A kyllästyi moiseen ja sanoi tytölle: Juttu on nyt niin, että tästä kurssista et vitulla selviä. Sadattelu loppui siihen. Lujuusopin tunnilla opettaja kysyi erästä hieman mutkikasta laskukaavaa opiskelijalta. Hän ei nähtävästi ollut muilta askareiltaan kuullut kysymystä, vaan havahtui hölmistyneenä vain tuijottamaan opettajaa. Opettaja tulkitsi tilanteen niin, että opiskelija ei osaa sitä ja tokaisi: No, Möttönen kertoo sen pölijän pojan kaavan, kun ei tämä vaikeampi näytä olevan hanskassa. Siihen Möttönen tokaisi, että minä kun en ole mikään pölijä poika, niin en sellaisia kaavoja käytä enkä kerro. Koonnut Jaakko Viitala. 13
AMMATTIKORKEAKOULUJEN TEKNIIKAN JA LIIKENTEEN KOULUTUSALAN AMMATTIJÄRJESTÖ OAJ:SSA TOOLin jäsenhankintakampanja Ammattiliiton jäsenyys kannattaa aina varsinkin suurten muutosten aikana! Jokaisen ammattikorkeakoulujen tekniikan ja liikenteen alan lehtorin, yliopettajan, laboratorio- ja harjoitteluinsinöörin sekä opetustoiminnan asiantuntija- ja johtotehtävissä toimivan henkilön kannattaa ehdottomasti liittyä TOOLiin. Työ- ja virkasuhteen vähimmäisehdoissa on sekä puolustamista että parantamista. Tuloksekas edunvalvontatyömme edellyttää korkeaa järjestäytymisastetta. Yhdessä pääsemme parempiin tuloksiin. TOOLin tekemän selvityksen mukaan syksyn aikana on mahdollista hankkia jopa 800 uutta jäsentä. Liiton tämänhetkinen jäsenmäärä on 1203. Huomattava osa tekniikan ja liikenteen alan koulutushenkilöstöstä ei ole vielä liittynyt järjestöön, joka kehittää ja valvoo työehtosopimukseen liittyviä asioita mm: 35 viikolle sijoittuvaa enintään 1000 tunnin ajan ja paikan suhteen sidottua työaikakirjausta sekä saatavuuslisiä. TOOL:iin on helppo liittyä sähköisesti www-sivuston kautta: www.tool.fi tai paperisella lomakkeella paikallisen yhdyshenkilön avulla. Jäsenhankintakampanjan säännöt ja palkkiot Jäsenhankintakampanjan aikana (joulukuun 2012 loppuun asti) kolme eniten jäseniä hankkinutta henkilöä palkitaan ensi keväänä 100 euron lahjalla (yritä siis saada nimesi jäsenhakupaperiin näkyviin) ja lisäksi jokainen alayhdistys palkitaan rekisterissä 31.12.2012 olevan uuden jäsenmäärän mukaan. Paikallisten TOOLyhdistyksien palkitseminen riippuu hankittujen jäsenien suhteesta jäsenpotentiaaliin alla olevan taulukon mukaisesti: Hankintasuhde/ % 10-15 5 16-30 7 31-10 Jos siis paikallinen toolilainen yhdistys A, jossa on alun perin 50 jäsentä ja 30 ei-jäsentä, hankkii 10 uutta jäsentä syksyn 2012 aikana, TOOL palkitsee yhdistyksen A 60 jäsenmäärän ja 10/30 = 33 % hankintasuhteen mukaan 600 eurolla. Jos Sinulla on kysyttävää jäsenhankintakampanjasta, niin ota yhteyttä hannu.rasanen@metropolia.fi tai pasi.repo@jamk.fi /paikallisen yhdistyksen jäsen LIITY TEKNIIKAN JA LIIKENTEEN AMK-AMMATTILAISIIN OTA YHTEYTTÄ PAIKALLISEEN TOOLILAISEEN 14 3/2012 Toolilainen
Kauko Kallio Technopolis 30 vuotta - parakkikylästä globaaliksi palveluyritykseksi Ex-toimitusjohtaja Pertti Huuskonen (oik) ja nykyinen toimitusjohtaja Keith Silverang (vas) myhäilevät tyytyväisinä yrityksen 30-vuotisjulkaisun seurassa. Pohjoismaiden ensimmäinen teknologiakylä täytti maaliskuussa 30 vuotta. Usko omaan osaamiseen ja siihen, että kotipesäksi tarvittava palveluyritys on se oikea tapa kasvaa, ratkaisi Technopoliksen perustamisen. Insinöörien panos on ollut Technopolis Oyj:n syntymisen, kasvun ja sen liiketoimintamallin kehittymisen osalta erittäin merkittävä. Yrityksen ensimmäinen toimitusjohtaja oli monien päättäjien epäluuloista huolimatta opistoinsinööri Timo Patja. 1980-luvun Oulu oli saranatilassa. Teollisuuden kasvua ja monipuolistamista haluttiin. Toivo pantiin korkean teknologian kehittymiseen, eritoten elektroniikkateollisuuteen ja sen kasvun tukemiseen. Eräs tämän suunnan uskon vahvistaja oli silloinen Aspo Oy:n toimitusjohtaja Antti Piippo, joka sanoi Oulun uuden hybriditehtaan avajaisten yhteydessä, että Oulu nukkuu onnensa ohi, ellei se huomaa elektroniikkateollisuuden merkitystä Oulun kaupunki uskoi tähän ideaan ja pani rattaat pyörimään. Rahat kaivettiin oman lompakon ohella lukuisista alueen yrityksistä. Kaupunki merkitsi uuden yrityksen alkupääomasta puolet. Näin päästiin alkuun ja ensimmäiset tilat löytyivät juuri lopettaneen meijerin kiinteistöstä. Seinien lisäksi taloon tulevien yritysten palvelua varten oli tarjolla ruokala ja kopiokone. Niillä päästiin alkuun. Monen yllätykseksi meijeri täyttyi nopeasti ja lisätilaa etsittiin. Koska valmista vanhaa ei ollut saatavilla, rakennettiin yliopiston kylkeen, Oulun parhaalle hillasuolle, rivi- Toolilainen 3/2012 talokylä pienten kasvuyritysten kotipesäksi. Rivitalomalli valittiin siksi, että huonosti käydessä ne olisi yksinkertaista muuttaa ja myydä asunnoiksi. Kuten myöhemmin nähtiin, rivarit eivät joutaneet asunnoiksi. Sen sijaan yritys kasvoi räjähtämällä. Kolmen vuosikymmenen aikana liikevaihdon kasvutahti on ollut koko ajan tasaista 30%:n vuosikasvua. Silloinen Nokia oli Oulussa muutaman kymmenen hengen porukka, jonka kykyihin kehittyä maailman luokan osaajaksi, epäiltiin monissa piireissä. Se monen muun elektroniikka-alan kasvua hakevan yrityksen joukossa sijoittui uuden yrityksen vuokralaiseksi. Lähtökuopat Oulun ja Suomen IT-buumille oli kaivettu. Alkuvuosina Nokian ja sen alihankkijoiden osuus Technopoliksen vuokralaisista oli suurimmillaan jopa 75%. Silloinen toimitusjohtaja Pertti Huuskonen tajusi kuitenkin nopeasti, että kaikkien munien laittaminen yhteen koriin on iso riski. Niinpä vuokralaisia haettiin laajemmin eri aloilta. Hajauttaminen varmisti tulevaisuuden Hajauttaminen eteni nopeasti ja Nokian valtakauden hiipuessa maailman kännykkämarkkinoilla sen osuus oli jo pudonnut alle viiden prosentin ollen nyt enää reilut 2%. Riskianalyysi onnistui ja menestyminen pelastettiin. Moni tuntee Technopoliksen kiinteistöyrityksenä. Huuskonen painottaa, että se ei ole koskaan ollut varsinainen kiinteistöyritys. Tilojen vuokraaminen sellaisenaan ei ole ollut tavoitteena. Johtoajatus on ollut alusta alkaen kiinteistöihin sijoittuneiden yritysten kehityksen ja toiminnan kokonaisvaltainen tukeminen ja vuokralaisten tarvitsemien palvelujen tuottaminen. Palveluja ovat tilojen lisäksi kaikki yritysten tarvitsemat toiminnot toimistopalveluista aina rahoituksen, alihankkijoiden ja tiimikumppaneiden hankkimiseen. Liikeideaa on rakennettu ja hiottu niin perusteellisesti, että sitä voidaan monistaa missä vain. Viimeisimmät isot hankkeet on viety läpi Virossa ja Pietarissa, joista varsinkin viimeksi mainitun onnistumista epäiltiin rankasti eri tahoilla. Tilat kuitenkin täyttyivät viimeistä neliötä myöten ennätysajassa. Miksi täyttyivät, kertoo Technopoliksen Venäjä-toimintojen johtaja näin: Loimme uuden, viimeistellyn toimintamallin. Talossamme on mm. Pietarin ainoa rappuralli lumisten kenkien pyyhkimiseen ja vartijammekin hymyilevät aina vieraille. Asiakkaat arvostavat hyvin suunniteltua ja moitteitta toimivaa konseptia. Kotipesää ei vaihdeta Tätä nykyä Technopoliksen tiloissa toimii yli 22 000 ihmistä ja lähes 1 400 yritystä ja yhteisöä Suomessa, Venäjällä ja Virossa. Yhtiön liikevaihto vuonna 2011 oli 92,8 miljoonaa euroa ja käyttökate 47,5 miljoonaa euroa. Kasvua suunnataan edelleen vain lähimaastoon eli Suomen ohella Venäjälle, Baltiaan ja mahdollisesti muihin Pohjoismaihin. Viimeisimpiä sopimuksia ovat virolaisen tytäryhtiön, Technopolis Ülemisten, tekemä jatkosopimus ja laajennussuunnitelma sekä Kuopion kampuksen laajennushanke. Myös insinöörikoulutuksen 100-vuotisjuhlakaupungin tienoilla on neuvoteltu Ylen Tohlopin tilojen siirtymisestä Technopoliksen omistukseen. Vaikka kasvamme ja toimimme myös ulkomailla ja meillä on kansainvälisiä omistajiakin, olemme ja pysymme suomalaisena yrityksenä. Pääkonttori on ja tulee olemaan Suomessa ja Oulussa. Olemme mieluummin iso oululainen kuin yksi näkymätön monien muiden joukossa jossakin maailman metropolissa, sanovat Huuskonen ja nykyinen toimitusjohtaja Keith Silverang. Haluamme toimia myös hyvän etiikan pohjalta. Maksamme veroja keplottelematta niiden kanssa maksamme jonkun mielestä jopa ihan liikaakin. Emme omista kelomökkejä Lapissa emmekä osallistu vaalirahoituksiin. Tuottoa jaetaan kohtuullisesti omistajille ja sijoitetaan matalalla riskillä kasvuun niin kotimaassa kuin lähialueillakin, vakuuttavat herrat. 15
Marja Lehto Lehtori Metropolia ammattikorkeakoulu Opettajien kollegiaalinen yhteistyö ammattikorkeakoulussa Pasi Savonmäen väitöskirja Maamme ammattikorkeakoulujen perustamisesta lähtien ammattikorkeakoulujärjestelmästä on tehty lukuisa määrä väitöskirjoja. Vielä 1990-luvulla tutkimukset olivat voittopuolisesti uutta korkeakoulujärjestelmää ihannoivia ja sävyltään positiivisia. Viime vuosina on kuitenkin julkaistu tutkimuksia, joissa on esitetty kritiikkiä ammattikorkeakouluja ja niiden toimintaa kohtaan. Näihin kriittisiin väitöskirjoihin kuuluu mm. Pasi Savonmäen vuonna 2007 julkaistu Opettajien kollegiaalinen yhteistyö ammattikorkeakoulussa. Tutkimuksen alaotsikko on Mikropoliittinen näkökulma opettajuuteen. Kyseinen väitöskirja poikkeaa useista muista lukemistani siten, että sen näkökulma on puhtaasti eri alojen ammattikorkeakouluopettajien. Tutkimusta varten haastatellut opettajat pohtivat juuri samoja ongelmia kuin sekä Metropolian että sen edeltäjän Helsingin ammattikorkeakoulu Stadian opettajakunta. Tutkimus vahvistaa, etteivät ammattikorkeakoulujen ongelmat rajoitu vain joihinkin yksittäisiin oppilaitoksiin vaan ovat selkeästi valtakunnallisia. Väitöskirjan alaotsikko kertoo, mistä tutkimuksessa on kysymys. Mikropoliittinen näkökulma kuvaa Savonmäen sanoin organisaation sisäisiä jännitteitä ja konflikteja sekä niiden hallitsemisen strategioita. Samalla se tuo opetustyöhön vallankäytön näkökulman. (mts. 119.) Mikä sitten aiheuttaa konflikteja ammattikorkeakouluissa? Tutkimuksen mukaan opettajat kokivat ammattikorkeakoulujen johtamisen hierarkkisena ja byrokraattisena. Lisäksi hallintoareenan kanssa kanssakäymistä tutkimus luonnehtii alamaisuutena ja saneluna ei kumppanuutena siitä huolimatta, että ammattikorkeakoulu profiloituu erityisesti opettajiensa kautta asiantuntijaorganisaationa. Opettajat ovat ammattikorkeakouluissa joutuneet johtamisen ja hallintotyön kohteeksi: vuorovaikutus opettajien ja hallinnon välillä ei ole tutkimuksen mukaan vastavuoroinen vaan epäsymmetrinen. Saneleva ja alistava johtamispolitiikka huonontaa väistämättä hallinnon ja opettajien välistä työilmapiiriä, jolloin opettajat tutkimuksen mukaan kokevat hallinnon antamat toimeksiannot jopa kitkatekijöiksi toiminnassaan. Tutkimuksessa todetaan myös, että ironiaa hallinnon toimijoita kohtaan esiintyy. Seuraavat esimerkit opettajien käyttämistä hallintoa kuvaavista ilmaisuista kertovat opettajien asenteesta hallintoon: tämän kirotun laitoksen linjaukset ja hölmöydet, käsittämätön byrokraattinen koneisto ja keskusvalvomo. Itse olen omassa oppilaitoksessani kuullut puhuttavan komentokeskuksesta, kun tarkoitetaan hallintoa. Yksi ammattikorkeakoulujen johtamisen keskeinen työkalu on strategia. Tutkimuksesta käy ilmi, että ammattikorkeakoulujen strategiat ovat etäällä opettajien arjesta. Strategian laatii ylin johto eikä muiden keskeisten toimijoiden mielipiteitä juurikaan kuunnella tai oteta huomioon. Lisäksi strategiat ovat tutkimuksen opettajahaastattelujen mukaan irrallaan alakohtaisesta kehittämisestä, joka opettajien mielestä olisi tarpeellisempaa kuin amk-tason tavoitteet. Johto päättää, mitkä ovat oppilaitoksen kannalta tärkeitä kohteita ja niihin panostetaan. Ilmaisu strategian jalkauttaminen, jota Metropoliassakin ahkerasti käytetään, kertoo strategioidenkin määräytyvän ylhäältä alaspäin. Opettajien ja hallinnon visiot eivät tutkimuksen mukaan myöskään kohtaa. Hallinnon tavoitteena on kaiken kattava kehittäminen, josta tärkein lienee työelämän kehittäminen. Opettajat sitä vastoin korostavat perusopetuksen merkitystä oppilaitoksen ydintehtävänä. Työelämän kehittämisstrategiaan liittyvät oleellisesti erilaiset hankkeet ja projektit. Projektikulttuurissa tulee tutkimuksen mukaan esille perusopetuksen ja kehittämistehtävien ristiriita. Opettajat arvelevat ammattikorkeakoulun ulkopuolelta määritellyn kehittämistehtävän tuoneen erilaiset projektit oppilaitoksiin, mutta toteavat, että niiden yhdistäminen perusopetukseen ei ole helppoa. Erään opettajan tutkimushaastattelussa käyttämä ilmaus hankehelvetti kuvaa opettajien suhtautumista erilaisiin hankkeisiin, jotka vievät resursseja perusopetukselta. Eräs keskeinen tavoite, jonka saavuttamiseksi ammattikorkeakoulut ovat käyttäneet paljon energiaa jo vuosikausien ajan, on ammattikorkeakoulujen yhteinen identiteetti. Nykyisinhän lähes kaikki Suomen ammattikorkeakoulut ovat monialaisia, mutta yksittäisissä oppilaitoksissa pyritään saamaan kaikki opetustoiminta samaan muottiin, joka tutkimuksen mukaan on haasteellinen, jopa mahdoton tehtävä. Eri ammattialojen koulutuksessa on kuitenkin selviä kulttuurieroja, ajatellaanpa vaikka terveysalaa ja insinöörikoulutusta. Savonmäen tutkimuksen mukaan koulutusalat ovat edelleenkin erillisiä ja niitä voisi jopa verrata erillisiin oppilaitoksiin monialaisissa ammattikorkeakouluissa. Synergiaa ei ole löytynyt. Vaikka hallinto toivoo ammattikorkeakoulujen löytävän yhtenäisen identiteetin, opettajat ovat tutkimuksen mukaan edelleen sitä mieltä, että alakohtainen profiloituminen on yleistä ammattikorkeakouluidentiteettiä tärkeämpi. Hallinto yrittää kehittää erilaisia yhteistyöareenoita eri alojen opettajille, mutta opettajat kokevat sen pakkoyhteistyönä ja vetäytyvät tekemään yhteis- 3/2012 Toolilainen 16
työtä oman koulutusalansa kollegoiden kanssa. Tästä on juuri kyse, kun puhutaan opettajien kollegiaalisesta yhteistyöstä: pienet ammattikorkeakoulun yhteissuunnittelusta ja hallinnon koordinoinnista irrallaan olevat ryhmät kehittävät työtään yhdessä. Opettajat ovat tutkimuksen mukaan sitoutuneet vain kehittämään oman työnsä tarpeita eivätkä toimimaan hallinnon määräysten mukaisesti todetaan tutkimuksessa. Opettajat toteavat, että hallinnon määräämä yhteistyö eri koulutusalojen välillä on lisääntynyt, mutta yhteisöllisyys on vähentynyt. Lisäksi opettajat ovat tuoneet esiin, että hallinnon määräämä pakkoyhteistyö vie voimia omaehtoiselta yhteistyöltä. Marja Lehto on ensimmäinen opettaja Metropoliassa, jolle helsingin Insinöörit ry ja Uudenmaan Insinööriopiskelijat UIO ry ovat luovuttaneet Helsingin teknillisen oppilaitoksen muistomitalin. Loppupäätelmä Edellä referoitu Pasi Savonmäen tutkimus vahvistaa sen käsityksen, mikä useilla opettajilla on hallinnon ja opetuksen välisistä ristiriidoista. Suurin kompastuskivi tuntuu tutkimuksen mukaan olevan juuri opettajien pakottaminen ja määrääminen erilaisiin tehtäviin vastoin heidän omaa tahtoaan. Savonmäki toteaakin: Ihmiset voidaan teknisessä mielessä saada tekemään yhteistyötä pakottamalla, mutta luottamuskulttuuria ei saada aikaan ulkoisilla säännöillä. (mts. 46, 47). Mikäli asiantuntija tuntee olevansa pakotettu tekemään yhteistyötä vastentahtoisesti, hänen luonnollinen reaktionsa on vetäytyminen ja lähentyminen omiin kollegoihinsa. Saneleminen ja alistaminen tulisi muuttaa osallistavampaan johtamiseen, varsinkin, kun kyse on opettaja-asiantuntijaorganisaatiosta, jonka jäsenet ovat hyvin koulutettuja ja itsenäiseen ajatteluun tottuneita. Lähde: Savonmäki Pasi, Opettajien kollegiaalinen yhteistyö ammattikorkeakoulussa Mikropoliittinen näkökulma opettajuuteen. Jyväskylä 2007 Toolilainen 3/2012 17
3/2012 Toolilainen 18
Toolilainen 3/2012 19
Harri Lindroos Alaikäisenä TuTOLiin ja TuAMK:sta eläkkeelle Insinöörin tutkintotodistuksen ja tämän kortin saamiseksi tehtiin keskikoulun päästötodistuksen saamisen jälkeen vielä noin kuuden vuoden ponnistelut, kun mukaan luetaan vaadittu ennakkotyökokemus. Meidän, pian sodan jälkeen syntyneitten suurten ikäluokkien opiskelumahdollisuudet olivat aika rajalliset. Kansakoulun oppimäärän suorittamiseen oli kaikilla mahdollisuus. Kouluja oli tiheään, ja opetus oli maksutonta. Kansakoulun jälkeen oli mahdollista jatkaa opintoja ammatillisessa koulutuksessa mm. tekniikan, kaupan, hoidon sekä maa- ja metsätalouden alalla. Kesken kansakoulun oli mahdollista siirtyä jatkamaan opintoja oppikouluun. Tämän ns. yleissivistävän koulun esteinä olivat koulujen sijainti ainoastaan suuremmilla paikkakunnilla, lukukausimaksut sekä usein maaseutu- ja työläisperheiden herravastainen asenne. Oppikoulu jakautui kahteen peräkkäiseen osaan: viisivuotiseen keskikouluun ja kolmivuotiseen lukioon. Lukio avasi mahdollisuudet rajattomiin yliopisto- ja muihin korkeakouluopintoihin, jolloin opiskelupaikan valinta riippui mieltymyksestä sekä koulumenestyksestä ja lukion ainevalinnoista. Lukioita oli vielä harvemmassa kuin keskikouluja, ja lisäksi lukion käyminen tiesi kolme vuotta lisää monien vanhempien mielestä hyödytöntä ja tuottamatonta aikaa sekä johti yhä varmemmin herran paskaan astumiseen. Keskikoulun jälkeen oli mahdollisuus hakeutua opis- totasoiseen koulutukseen. Tavoitelluimpia ja vaikeimmin saavutettuja olivat teknillisten opistojen tarjoamat insinöörikoulutukset. Monet hakeutuivat heti keskikoulun jälkeen tekulle, mutta kaikki eivät uskoneet sovinnolla, vaan yrittivät väkisin tahkota lukiota. Moni uskoi vuoden tai kahden jälkeen lukion olevan väärä paikka ja hakeutui teknilliseen opistoon. Valinta johti tuolloin monen matemaattisen lahjakkaan, mutta vieraita kieliä inhoavan pojan arvostettuun ja hyvin työllistäneeseen tutkintoon. Valtion ylläpitämien laitosten autoissa oli aikoinaan leijonarekkarit. Tässä laboraatiossa tutkitaan kattokuorman vaikutusta auton polttoaineen kulutukseen. (Kuva Pekka Kautonen) 3/2012 Toolilainen 20