IHMINEN DEMENTIAN TAKANA

Transkriptio

1 IHMINEN DEMENTIAN TAKANA - Elämäntarinan tuntemisen ja muistelun merkitys osana dementoituvan vanhuksen kuntouttavaa työotetta Kirsi Flyckt - Monica Puusaari Opinnäytetyö Syksy 2000 Diakonia-ammattikorkeakoulu Järvenpään yksikkö

2 DIAKONIA-AMMATTIKORKEAKOULU JÄRVENPÄÄN YKSIKKÖ TIIVISTELMÄ Kirsi Flyckt ja Monica Puusaari Järvenpää s. 2 liitettä IHMINEN DEMENTIAN TAKANA- elämäntarinan tuntemisen ja muistelun merkitys osana dementoituvan vanhuksen kuntouttavaa työotetta Tämän laadullisen opinnäytetyön tarkoituksena oli selvittää, mikä merkitys ihmisen elämäntarinan tuntemisella ja muistelulla on osana dementoituvan vanhuksen kuntouttavaa työotetta. Opinnäytetyössä selvitettiin, kuinka kirjallisuudessa esitetyt näkemykset dementoituneen vanhuksen elämäntarinan ja muistelun tärkeydestä tulevat esiin käytännön hoitotyössä, sekä henkilökunnan työssä jaksamisen näkökulmasta. Tässä työssä haastateltiin teemahaastattelun avulla kolmen yksityisen dementiakodin henkilökuntaa Uudellamaalla. Teoriatietoa hankittiin dementiasta, elämänkaari- ja elämäntarina-ajattelusta, kuntouttavasta työotteesta ja elämänlaadusta. Dementoituneen vanhuksen elämäntarinan tunteminen auttaa löytämään ja tuntemaan hänen vahvuutensa ja voimavaransa ja tukemaan häntä niissä, sekä ymmärtämään hänen käyttäytymistään. Ilman dementoituvan ihmisen elämäntarinan tuntemista hänen kohtaamisensa ja hoitamisensa ei ole laadukasta ja yksilöllistä. Muistelu lisää dementoituvien vanhusten hyvinvointia. Monelle dementoituvalle keskustelu nykypäivän asioista on mahdotonta lähimuistin heikkouden takia. Muistellessa lapsuuden ja nuoruuden aikoja sanat löytyvät ja keskustelu on mahdollista. Näin saadaan yhteys toisiin ihmisiin ja syntyy sosiaalisia suhteita. Muistelutyö on yksi tärkeimmistä kuntouttavista työvälineistä dementoituvien kanssa työskenteleville. Avainsanat: vanhuus, dementia, elämänkaari, muistot, kuntoutus Säilytyspaikka: DIAK, Järvenpään yksikön kirjasto

3 DIACONIA POLYTECHNIC JÄRVENPÄÄ TRAINING UNIT ABSTRACT Kirsi Flyckt and Monica Puusaari Järvenpää p. 2 appenices A PERSON BEHIND DEMENTIA -the significance of knowing a person`s life story and reminiscence in the treatment of old people suffering from dementia The purpose of this qualitative final thesis was to give an account of the significance of knowing a person`s life story and reminiscence in the treatment of old people suffering from dementia. In this final thesis we investigated, how the literature of the importance of demented old people`s life stories and reminiscence are seen in practice. We also tried to study this from the personnel`s point of view.. We interviewed the personnel of three private dementia-homes in Uusimaa. Before interviewing we became acquainted with the theory of dementia, life span- and life story-thinking, rehabilitation and life quality. The knowing of demented old people`s life stories helps to know his/her strengths and resources and to understand his/her behaviour. Without this knowledge the care can be neither individual nor of high quality. Reminiscence increases the welfare of old people suffering of dementia. For many demented old people it is impossible to discuss things of today, because of the weakness of short-term memory. Instead old people suffering from dementia are often able to discuss the past. This way it is possible to make social contacts. For the personnel working with old people suffering from dementia reminiscence is one of the most important working tools. Keywords: old people, dementia, life span, memories, rehabilitation Where deposited: DIAK, Järvenpää Training Unit library

4 SISÄLTÖ 1 JOHDANTO 2 OPINNÄYTETYÖN TARKOITUS 3 3 OPINNÄYTETYÖN KÄSITTEET Dementia Kuntoutus Elämänkaari ja elämäntarina Muistelu OPINNÄYTETYÖN TOTEUTTAMINEN Tutkimusaineisto Haastattelutilanteet Tutkimus- ja analysointimenetelmä 11 5 KUNTOUTTAVA TYÖOTE DEMENTOITUVAN VANHUKSEN HOITOTYÖSSÄ Dementoituvan vanhuksen elämänlaatu Dementoituvan vanhuksen kuntoutus Kongnitiivis-behavioraalinen kuntoutus Omaiset mukaan dementoituvan vanhuksen kuntoutukseen DEMENTOITUVAN VANHUKSEN ELÄMÄNKAAREN TUNTEMISEN MERKITYS KUNTOUTTAVASSA TYÖOTTEESSA Elämäntarina-ajattelu dementoituvan vanhuksen hoitotyössä Dementoituvan vanhuksen käyttäytymisen ymmärtäminen elämäntarinan avulla.27 7 MUISTELU OSANA DEMENTOITUVAN VANHUKSEN KUNTOUTTAVAA TYÖOTETTA Muistelun merkitys dementoituvan vanhuksen hoitotyössä Muistelutyössä ja sen suunnittelussa huomioitavia asioita 36 8 JOHTOPÄÄTÖKSET 39

5 9 POHDINTAA..40 LÄHTEET LIITE 1 Elämäntarinalomake LIITE 2 Haastatteluteemat ja tarkentavat kysymykset

6 1 JOHDANTO Vanha ihminen kysyy oikeutetusti, onko hän todella toivottu. Hänestä ehkä pidetään fyysisesti hyvää huolta, mutta arvostetaanko häntä yksilönä. Jos hän sairastaa, tulevat kodinhoitaja, sukulaiset tai aviokumppani katsomaan, mutta näkeekö kukaan häntä enää? (Dunderfelt, 1998.) Iäkkäiden ihmisten määrä väestöstä lisääntyy jatkuvasti, ollen suurimmillaan vuonna Tällöin joka neljäs suomalainen on yli 65-vuotias. Dementia ei kuulu normaaliin vanhenemiseen, mutta ikääntyminen tuo tullessaan riskin sairastua dementoivaan sairauteen. Väestöennusteiden ja dementian esiintyvyysprosenttien mukaan Suomessa on vuonna 2020 hoidettavana yli vähintään keskivaikeasti dementoitunutta ihmistä. (Virkkola 2000). Viime aikoina on käyty vilkasta keskustelua vanhusten laitoshoidon laadusta. Vanhusten laitoshoidosta vähennettiin lamavuosina runsaasti henkilökuntaa, eikä tämänhetkinen nousukausi ole tuonut tilannetta lamavuosia edeltävälle tasolle. Opinnäytetyömme tarkoituksena oli selvittää kuinka tärkeänä dementiakotien työntekijät pitävät dementoituvan vanhuksen elämäntarinan tuntemista ja muistelua. Lisääkö elämäntarinan tunteminen ja muistelu vanhuksen elämänlaatua ja työntekijän työssä jaksamista ja parhaimmillaan tunnetta työn ilosta? Ovatko vanhuksen elämäntarinan tunteminen ja muistelu keinoja, joilla voidaan vastata vanhustyön laatuhaasteisiin? Dementoituvan vanhuksen kokonaisvaltaisesti huomioivan työotteen perustana on, että työntekijät tuntevat hänen elämäntarinansa. On tunnettava jokaisen vanhuksen merkitykselliset asiat hänen elämästään, minkälaiset asiat tuottavat hänelle hyvää oloa ja tunnetta siitä, että häntä arvostetaan ja että hänet hyväksytään omana itsenään. Elämäntarinoista esiin nousevilla asioilla voidaan usein ratkaista myös dementoituvan vanhuksen käyttäytymiseen liittyviä vaikeita tilanteita. Kun työntekijä on perehtynyt hyvin dementoituvan vanhuksen elämäntarinaan, toimii elämäntarina jokapäiväisenä työvälineenä. Tämä työväline mahdollistaa vanhuksen huomioimisen yksilönä ja toimii

7 2 näin hyvän, ihmisen kokonaisvaltaisesti huomioivan kuntouttavan hoidon mahdollistajana. Dementoituvan vanhuksen elämäntarinan tunteminen auttaa myös työntekijää jaksamaan paremmin työssään. Elämäntarinan kautta joskus hankalasti käyttäytyvä vanhus saa kasvot ja työntekijä näkee ihmisen dementoivan sairauden takana. Työntekijän luova elämäntarinatietojen käyttäminen jokapäiväisessä työssä lisää niin työntekijän kuin dementoituvan vanhuksenkin hyvää oloa. Esimerkiksi huumorin käyttö hoitotyössä lisää koko hoitoyhteisön hyvinvointia. Dementoituvan vanhuksen elämäntarinan tunteminen antaa myös paremmat mahdollisuudet muisteluun. Muistelun on todettu lisäävän vanhusten hyvinvointia ja muistelun merkitys korostuu dementoituvien vanhusten kanssa työskennellessä, koska he sairaudestaan johtuen voivat liikkua elämänkaarensa eri vaiheissa. Muistelun kautta tuetaan ihmisen elämän eri vaiheissa syntyneitä tunteita ja kokemuksia. Hyvistä muistoista saa voimia ja kokemuksen oman elämän merkityksellisyydestä. Muistelu luo sosiaalisia suhteita ja lisää dementoituvan vanhuksen yhteenkuuluvuutta asuinyhteisöönsä ja sen työntekijöihin. Kuntoutus mielletään liian usein jopa ammattihenkilöstön näkökulmasta ainoastaan fyysisen toimintakyvyn ylläpitämisenä. Ihmisestä ei voi kuitenkaan erottaa fyysistä puolta psyykkisestä, sosiaalisesta ja hengellisestä. Kaikki toiminta, joka tukee ihmisen hyvinvointia on kuntouttavaa.

8 3 2. OPINNÄYTETYÖN TARKOITUS Opinnäytetyömme tarkoituksena on selvittää, mikä merkitys ihmisen elämäntarinan tuntemisella ja muistelulla on osana dementoituvan vanhuksen kuntouttavaa työotetta. Kuntouttavalla työotteella tarkoitamme kaikkea sitä toimintaa, joka lisää dementoituvan vanhuksen elämänlaatua. Haluamme myös selvittää, miten kirjallisuudessa esitetyt näkemykset dementoituneen vanhuksen elämäntarinan merkityksestä ja muistelusta tulevat esiin käytännön hoitotyössä. Käsittelemme myös dementoituvan vanhuksen elämäntarinan merkitystä ja muistelua työntekijöiden työssä jaksamisen näkökulmasta. Samoin käsittelemme omaisten osuutta dementoituvan vanhuksen hoitoprosessissa, koska omaisten mukaan ottaminen parantaa vanhuksen elämänlaatua ja auttaa henkilökuntaa tutustumaan vanhuksen elämäntarinaan. Vanhustyötä käsitteleviä opinnäytetöitä koulussamme on tehty hyvin vähän. Vanhustyö ei kiinnosta opiskelijoita, vaikka se tulevaisuudessa tulee työllistämään paljon sosiaalija terveysalan henkilöstöä. Haluamme opinnäytetyöllämme tuoda vanhustyötä ja erityisesti dementoituneiden vanhusten hoitotyötä esille. Dementoituneiden vanhusten hoitotyö on vaativaa, haastavaa ja raskasta, mutta myös paljon tekijälleen antavaa työtä, jonka toivomme tulevaisuudessa kiinnostavan enemmän alan opiskelijoita. Haluamme, että opinnäytetyömme herättää ajatuksia ja auttaa näkemään dementoituvan vanhuksen voimavaroja omaavana ja ainutkertaisena yksilönä. Toivomme myös, että joku innostuisi aiheestamme ja lähtisi opinnäytetyönään tutkimaan lisää vanhustyön eri osa-alueita.

9 4 3 OPINNÄYTETYÖN KÄSITTEET 3.1 Dementia Väestöennusteiden ja dementian esiintyvyysprosenttien mukaan Suomessa on vuonna 2020 hoidettavana yli vähintään keskivaikeasti dementoituvaa ihmistä. (Virkkola 1, 2000). Lisääntynyt dementoituvien vanhusten määrä vaatii lisää palveluja ja uusia palvelumalleja, jotka sopivat dementoituville vanhuksille. Mitä dementia on Dementia on elimellisistä aivosairauksista johtuva oireyhtymä, joka aiheuttaa erilaisia henkisten toimintojen häiriöitä ja vaikeuttaa henkilön päivittäistä selviytymistä. Dementian oireet ovat muistin heikkeneminen, toimintakyvyn lasku arkipäivän toiminnoissa, kyvyttömyys tilanteiden arvioimiseen, ajantajun heikkeneminen, käyttäytymisen muutokset, oppimisvaikeudet, kielellisen ilmaisun vaikeudet ja älykkyyden heikkeneminen. Kaikilla dementoituvilla ei ole samanlaisia oireita. Erilaisten dementiaa aiheuttavien sairauksien taudinkulku vaihtelee dementoituvasta toiseen. (Alzheimer keskusliitto 2000.) Mikä aiheuttaa dementiaa Useat eri sairaudet aiheuttavat dementiaa. Tavallisin dementian aiheuttaja on Alzheimerin tauti, jota esiintyy noin 60 %:lla dementoituvista ihmisistä. Toiseksi yleisin syy on vaskulaarinen dementia, jonka aiheuttaa toistuvat aivoverenkierron häiriöt. Noin viidesosalla Parkinsonin tautia sairastavista on dementiaoireita. Dementian taustalla voi olla myös hoidettavissa oleva sairaus. Yleisin näistä on B-12 vitamiinin puutos. Tästä syystä on tärkeää, että aina dementiaa epäiltäessä suoritetaan asiaan kuuluvat tutkimukset. (Alzheimer keskusliitto 2000.)

10 5 Dementia jaetaan kolmeen asteeseen Lievä dementia Alkuvaiheessa on vaikea erottaa, johtuvatko käyttäytymisessä tapahtuneet muutokset sairaudesta vai onko ihmisestä tullut hankala. Lievästi dementoitunut ihminen unohtaa tuoreita tapahtumia, hän sekoittaa asioita eikä pysty muistamaan arkisia toimintoja. Mielekäs ostosten tekeminen, raha-asioiden hoito ja usein myös ruuan valmistus eivät suju. Lievästi dementoitunut ihminen kärsii tilanteesta ja hän voi olla epämääräisesti levoton, eristäytynyt ja pelokas. Masentuneisuus on tavallista. Lievässä vaiheessa dementoitunut ihminen pystyy asumaan yksin kotonaan. Hän tarvitsee kuitenkin säännöllistä apua ja valvontaa. (Alzheimer keskusliitto 2000.) Keskivaikea dementia Taudin edetessä muistamattomuus lisääntyy sekä ajattelu- ja päättelykyky heikentyvät Dementoituva ihminen saattaa tarvita apua pukeutumisessaan, ruokailussa ja henkilökohtaisen hygienian hoidossa. Hänellä on usein vaikeuksia ilmaista itseään sanallisesti ja hänen on vaikea kertoa toiveistaan ja tuntemuksistaan. Kommunikointia vaikeuttaa myös se, ettei dementoituva ihminen välttämättä ymmärrä mitä hänelle sanotaan. Alzheimerin taudissa voi esiintyä näköharhoja ja tautiin kuuluu myös alkava laihtuminen. Pelokkuus ja ahdistuneisuus voivat lisääntyä, mikä ilmenee esimerkiksi ajoittain hyvinkin aggressiivisena käyttäytymisenä. Keskivaikeasti dementoitunut kykenee asumaan kotonaan toisen ihmisen kanssa. Hän tarvitsee kuitenkin ohjausta ja valvontaa kaikissa arkitoiminnoissa. (Alzheimer keskusliitto 2000.) Vaikea dementia Vaikeasti dementoituneen ihmisen puhuminen ja puheen ymmärtäminen on vaikeaa. Virtsan- ja ulosteen pidätyskyky heikkenevät ja liikkuminen tuottaa hänelle ongelmia. Vaikeasti dementoitunut on vahvasti tunneihminen. Paikka, aika ja tosiasiat ovat menettäneet merkityksensä. Omat tuntemukset ja turvallinen ympäristö ovat hänelle

11 6 tärkeitä. Omien tunteiden ilmaisu saa entistä primitiivisempiä muotoja. Vaikeasti dementoitunut ihminen tarvitsee jatkuvaa, ympärivuorokautista apua. Kotona asuminen saattaa onnistua, mikäli hän asuu hoitavan omaisensa kanssa. Useimmiten kuitenkin laitosmainen hoito on ainoa vaihtoehto. (Alzheimer keskusliitto 2000.) 3.2 Kuntoutus Kuntoutusta on määritelty lukuisin eri tavoin eri aikoina ja eri organisaatioiden näkökulmasta. Kuntoutuksen tavoitteet, keinot ja sisällöt ovat sidoksissa kulttuuriin, vallitsevaan ihmiskäsitykseen ja tulevaisuuden visioihin. Kuntoutusta määritellessämme otammekin aina epäsuorasti kantaa myös yhteiskunnan päämääriin ja arvokohtiin. (Suikkanen, Härkäpää, Järvikoski ym. 1995, 15.) Dementoituvan vanhuksen kuntoutumisessa on yleensä kysymys sellaisten fyysistä ja psyykkistä toimintakykyä heikentävien tekijöiden tunnistamisesta ja hoitamisesta, jotka ovat toissijaisia eivätkä seurausta itse elimellisestä aivosairaudesta. (Sulkava, Eloniemi, Erkinjuntti ym. 1994, 126.) Dementiaa sairastavien kuntoutus voidaan jakaa viiteen osa-alueeseen: psyykkisten, sosiaalisten ja fyysisten toimintojen kuntoutukseen sekä fyysisen ympäristön muokkaukseen ja lääkkeelliseen hoitoon. Psyykkiseen ja sosiaaliseen kuntoutukseen kuuluu mm. kognitiivis-behavioraalinen kuntoutus ja haasteellisen eli dementoituvan vanhuksen ympäristön sopeutumista vaikeuttavan käyttäytymisen hoito. Fyysinen kuntoutus sisältää mm. fysioterapeuttisen kuntoutuksen ja erilaisten apuvälineiden opettelun. (Lundgren 1998, 17.) Menestykselliset kuntoutusohjelmat määritellään yleensä melko laajoiksi, monipuolisiksi ja pitkäaikaisiksi. Tällöin kuntoutuksella tarkoitetaan systemaattista ohjelmaa, joka kestää viikkoja tai kuukausia. Oleellista on päivittäiseen elämään ja askareisiin liittyvien tehtävien sisällyttäminen kuntoutusohjelmaan, jotta dementoituva vanhus saa kiinnostavia, innostavia ja arkielämän kannalta merkityksellisiä virikkeitä ja haasteita. (Lundgren, Heimonen &Voutilainen 1996, 33.)

12 Elämänkaari ja elämäntarina Elämänkaari käsitteenä kuvaa sitä periaatetta, että ihminen käy läpi kaikille ihmisille yhteiset elämänvaiheet. Elämään kuuluu aina myös elämänrakenne, joka muodostuu ihmisen suhteista eri asioihin ja toisiin ihmisiin. Elämänrakenne muuttuu elämän eri vaiheissa. Ihmisen koko elämä on muutosta. Kiinnostuksemme, asenteemme, arvomme ja harrastuksemme muuttuvat säännöllisin väliajoin. Itse muutoksen olemuksena on luopuminen ja uuden löytäminen. Ihminen on eletyn elämänsä näköinen. Hän on yksilöllisten kokemustensa ja elämänvaiheidensa muovaama. Eri elämänvaiheemme eivät ole koskaan taakse jäänyttä elämää, vaan kulkevat aina mukanamme. Oma persoonamme ja eri roolimme antavat elämällemme sisältöä ja väriä. (Heimonen, 1997, 27.) Erik. H. Eriksonin psykososiaalisen kehitysteorian kautta voimme tarkastella elämänkaarinäkökulmaa, jonka mukaan ihmisen kehittyminen tapahtuu kahdeksan vaiheen kautta, joilla voi kuvata elämän kulkua lapsuudesta vanhuuteen. Kehitystä ohjaavat biologiset, psyykkiset ja yhteisölliset vaikutukset. Ympäristöllä on tärkeä merkitys persoonallisuuden kehittymisen kannalta. Eri vaiheet syntyvät sisäisen kehityksen ohjaamina, mutta ne perustuvat myös ympäristön odotuksille ja vaatimuksille. Etenkin aikuisuudessa yksilön ja yhteiskunnan vuorovaikutus rakentuu ensisijaisesti ihmisen omille valinnoille, joita hän tekee kuhunkin psyykkiseen kehitysvaiheeseensa soveltuvalla tavalla. (Heimonen, 1997, 27.) Eriksonin mukaan ihmisen elämään kuuluu myös aina psykososiaalisia kriisejä, kehitystehtäviä ja haasteita, jotka kohtaavat kaikkia ihmisiä tietyissä elämänvaiheissa. Ihmisen persoonallisuus kehittyy ja kypsyy näiden haasteiden ja kehitystehtävien kokemisen sekä niiden ratkaisemisen kautta. Elämänkulussa kullakin vaiheella on oma merkityksensä ja uusi kehitysvaihe pohjautuu edellisen vaiheen ratkaisulle. Jokainen vaihe ja sen ratkaiseminen vaikuttaa aina tuleviin vaiheisiin ja niiden ratkaisuihin. (Heimonen, 1997, 28.) Muistelu Marja Saarenheimon (1996, 47) mukaan Wacks (1989) luokittelee muistelun käsitteet sen mukaan, painottuvatko niissä psykologiset, sosiaaliset vai eksistentiaaliset näkökohdat Sosiaalisesta näkökulmasta muistelemista tarkastelleet tutkijat ovat painottaneet tarinankertomisen näkökulmaa, jossa yhdistyvät sekä

13 8 tiedolliset että viihdyttävät näkökohdat. Muistelemisella uskotaan olevan myönteisiä vaikutuksia myös yhtenäisyydentunteen ylläpitämiseen. Muistelun määrittelyn moninaisuuden ongelmaa lähestytään tavallisesti käyttämällä työkaluina tyypittelyä ja luokittelua. Muun muassa Coleman (1986) jakoi muistelemisen kolmeen eri tyyppiin: yksinkertaiseen, tiedolliseen sekä elämäntarkasteluun tähtäävään muistelemiseen. Romaniuk ja Romaniuk (1981) puolestaan löysivät muistelemisen lajeiksi opettavan ja viihdyttävän, ongelmia ratkaisevan sekä elämäntarkasteluun tähtäävän muistelemisen. Wongin ja Wattin (1991) uusimmassa ja kattavimmassa jäsentelyssä on kuusi luokkaa. Heidän mukaansa muistelemisen tavat ovat integratiivinen, välineellinen, narratiivinen (kertomuksellinen), tiedon ja perinteen siirtymiseen liittyvä, todellisuuspakoinen ja pakonomainen. (Saarenheimo 1997, 47.) 4. OPINNÄYTETYÖN TOTEUTTAMINEN Opinnäytetyömme on kulkenut mukanamme useassa eri opintokokonaisuudessa. Toinen meistä opinnäytetyön tekijöistä teki Muuttuvat ammattikäytännöt ja työnkehittäminen opintokokonaisuuteen liittyvän työnkehittämistehtävän vanhusten- ja vammaisten palvelukeskuksessa. Kehittämistehtävänä oli muokata dementiakodissa käytössä ollut elämäntarinalomake (liite 1) kertomaan hoitotyöntekijöille monipuolisemmin dementoituvan vanhuksen elämänkaaren merkityksellisistä asioista. 4.1 Tutkimusaineisto Opinnäytetyömme aineisto koostuu neljän työntekijän haastatteluista kolmessa dementiakodissa. Haastattelukohteiksi valitsimme dementiakoteja, joissa tiesimme asukkaiden elämäntarinatietoja ja muistelua hyödynnettävän jokapäiväisessä hoitotyössä. Oletimme, että näiden dementiakotien työntekijöitä haastattelemalla saisimme laajimmat ja asiantuntevimmat vastaukset opinnäytetyömme kysymyksiin. Ensimmäinen haastattelukohteemme on Helsingissä. Tämä dementiakoti on edelläkävijä dementoituvien vanhusten hyvän, kuntouttavan hoidon kehittämisessä. Kodissa on kaksi osastoa. Osastolla, jossa teimme haastattelumme on viisitoista asukaspaikkaa, joista vain muutamassa on vakituinen asukas. Dementiakoti

14 9 on lähinnä omaishoidon tukipaikka. Haastattelimme sairaanhoitajaa, joka on työskennellyt kodissa neljän vuoden ajan. Hän on tehnyt oman sairaanhoitajan opintoihin liittyvän opinnäytetyönsä muistelusta. Toinen haastattelukohteemme sijaitsee Espoossa. Dementiakoti on toiminut kuuden vuoden ajan ja muuttanut keväällä 2000 uuteen, erityisesti dementoituneiden vanhusten kodiksi suunniteltuun rakennukseen. Kodissa asuu kolmetoista vanhusta vakituisesti ja vuorohoitopaikkoja samoin kuin päivähoitopaikkoja on kaksi. Haastattelimme kodin omistajaa, joka on toteuttanut haaveensa omasta hoitokodista, jossa hän voi toteuttaa omaa, hyvän hoidon filosofiaansa. Hän on työskennellyt aikaisemmin kaksitoista vuotta kunnallisella puolella vanhustenhoitotyössä ja kokenut toimintaresurssit ja tavat riittämättömiksi vanhusten yksilöllisen hoidon toteuttamiseksi. Kolmas haastattelukohteemme sijaitsi Vantaalla. Dementiakoti oli aloittanut toimintansa keväällä Asukkaita kodissa on kahdeksan. Dementiakodin toimintafilosofian lähtökohtana on asiakaslähtöisyys. Haastattelimme kahta lähihoitajan koulutuksen saanutta työntekijää. Vastaukset haastattelukysymyksiimme olivat niin suppeita, ettemme niiden kautta kartuttaneet lisää opinnäytetyömme materiaalia. Tämä dementiakoti oli ainoa haastattelukohteistamme, jossa korostettiin kiirettä Haastattelukohteidemme työntekijät olivat koulutukseltaan lähihoitajia, perushoitajia ja sairaanhoitajia. Joukossa oli myös DIAK:ista viime keväänä valmistunut sosionomi ja insinööri, joka oli ainoa miespuolinen työntekijä näissä dementiakodeissa. Teoreettiseen viitekehykseen olemme lukeneet kirjallisuutta sekä lehtiartikkeleita: dementiasta, kuntoutuksesta, hyvän hoidon käytännöistä (myös omaisnäkökulmasta), elämänkaaripsykologiasta, vanhusten hoidosta ja terapiamuodoista. Tutustuimme myös vanhustyöhön yhteiskunnallisesta näkökulmasta (talous, valtio/kunnat rooli). Lisäksi olemme lukeneet vanhusten elämänkertoja ja omaisten sekä hoitohenkilökunnan puheenvuoroja dementoituvien vanhusten hoidosta sekä seuranneet mediassa käytyä vilkasta keskustelua vanhustyön laadusta. 4.2 Haastattelutilanteet Haastattelukysymykset nousivat oman kiinnostuksemme ja kokemuksiemme sekä luetun teoreettisen kirjallisuuden pohjalta. Mietimme, mitkä kysymykset olisivat opinnäytetyömme tutkimuskysymysten kannalta merkittäviä ja mitkä kysymykset antaisivat mahdollisimman kattavan materiaalin itse työhömme. Haastattelutilanteet olivat opinnäytetyömme antoisimpia hetkiä, koska ne nivoivat jo luetun teoreettisen kirjallisuuden itse käytännön työhön. Saimme jokaisessa dementiakodissa hyvän vastaanoton ja haastattelutilanteet olivat vapautuneita ja molemmin puolin vuorovaikutuksellisia, pääpaino oli kuitenkin haastateltavilla. Ennen haastattelun aloittamista keskustelimme kodin toimintaan liittyvistä yleisistä asioista, toimitiloista, hoitokodin organisaatiosta ja erilaisista toimintamenetelmistä (esimerkiksi

15 10 taideterapiat ja vanhusten fyysisen kunnon ylläpito). Koska haastattelu menetelmänä perustuu kielelliseen vuorovaikutukseen tutkijan on keskustelunomaisessa haastattelussa helpompi lähestyä haastateltavaa. (Hirsijärvi, Hurme 1982, 7). Haastatteluista saimme vastaukset niihin kysymyksiin, jotka näimme merkittäviksi opinnäytetyöllemme. Lähes kaikki haastateltavat olivat innostuneita aiheistamme ja saimme selkeitä, syvällisiäkin vastauksia kysymyksiimme. Erityisesti meitä ilahduttivat dementoituvien vanhusten hoitotyössä esiin tulleet käytännön esimerkkitilanteet. Koska haastattelut tapahtuivat dementiakodeissa pääsimme samalla tutustumaan kotien fyysisiin tiloihin ja asukkaisiin. 4.3 Tutkimus- ja analysointimenetelmä Opinnäytetyömme lähestymistapa on kvalitatiivinen eli laadullinen, jossa ei pyritä yleistettävyyteen. Käytetyimpiä aineistonhankintatapoja laadullisessa tutkimuksessa ovat vapaamuotoiset haastattelut ja keskustelut. (Paunonen, Vehviläinen-Julkunen 1997, 216.) Lähtökohtana laadullisessa tutkimuksessa on todellisen elämän kuvaaminen. (Hirsijärvi, Remes, Sajavaara 1997, 161). Opinnäytetyömme teemat ovat: 1. Dementoituvan vanhuksen elämäntarinan tuntemisen merkitys käytännön hoitotyössä 2. Dementoitutuvan vanhuksen muistelun merkitys osana kuntouttavaa työotetta Haastattelumetodina käytimme teemahaastattelua. Opinnäytetyömme kysymykset (liite 2) olimme miettineet etukäteen, mutta itse haastattelut olivat vapaamuotoisia keskusteluja liittyen teemoihimme. Tarvittaessa teimme tarkentavia kysymyksiä. Haastattelussa haastattelijalle tulee jättää tarpeeksi liikkumavaraa tilannekohtaisten ratkaisujen tekoon. (Hirsijärvi, Hurme 1982, 85). Molempia opinnäytetyömme teemoja käsittelimme sekä dementoituvan vanhuksen, että henkilökunnan näkökulmasta. Teemahaastattelu on yksi laadullisen tutkimuksen menetelmä, jossa tutkittavien näkökulmat ja ääni pääsevät esille. (Hirsijärvi, Remes ym. 1997, 165). Teemahaastattelu sallii tutkimuksen kohteeksi valittujen henkilöiden mahdollisimman luontevan ja vapaan reagoinnin. Keskustelunomainen tietojenkeruumenetelmä antaa mahdollisuuden vapaamuotoisille ja syvällisille keskusteluille, jotka paljastavat asioita, joita tuskin saataisiin selville muilla keinoilla. Teemahaastattelu hyvin toteutettuna ottaa huomioon ihmisen sekä ajattelevana että toimivana olentona. Se ei edellytä tiettyä kokeellisesti aikaansaatua yhteistä kokemusta, vaan lähtee oletuksesta, että myös yhteisiä jokapäiväisiä kokemuksia voidaan tutkia. (Hirsijärvi & Hurme 1982, 85, 8 ja 3.)

16 11 Opinnäytetyömme haastattelutilanteet nauhoitettiin kahdessa ensimmäisessä dementiakodissa. Kolmannessa haastattelukohteessa haastateltavat eivät halunneet, että käytämme nauhuria, joten haastattelukeskustelu kirjattiin pääpiirteissään paperille Haastattelunauhoista saimme purettua tekstiä yhteensä yksitoista sivua. Analysoimme tekstit etsimällä niistä yhteisiä tekijöitä, joita sitten peilasimme haastatteluteemoihimme ja -kysymyksiimme. Varsinaiset haastattelut teimme kolmen viikon sisällä, mutta tekstien analysoiminen oli hitaampaa kuin olimme kuvitelleet. 5 KUNTOUTTAVA TYÖOTE DEMENTOITUVAN VANHUKSEN HOITOTYÖSSÄ Tulevaisuudessa dementoituvien ihmisten määrän lisääntyessä on välttämätöntä kehittää sekä uusia hoitomuotoja että uusia tapoja järjestää ja toteuttaa jo olemassa olevaa hoitoa. Dementoituvien hoidon suunnittelussa ja toteuttamisessa on otettava huomioon sekä dementoituvan että hänen omaisensa erityisvaatimukset. Tarkoituksenmukainen dementoituvan ja hänen omaisensa elämänlaatua tukeva hoito vaatii ennen kaikkea tavoitteellisuutta ja huolellista suunnittelua. Erityisen tärkeää kuntouttavan hoidon toteuttamisessa on dementoituvan jäljellä olevien kykyjen voimavarojen ja taitojen huomioon ottaminen sekä niiden käyttöönotto arkipäivän tilanteissa. (Lundgren ym. 1996, 32.) Tossavaisen (1995, 54) mukaan ihminen tarkentaa käsityksiään itsestään sen kautta, mitä toiset hänestä ajattelevat. Hänestä voidaan pitää fyysisesti hyvää huolta, mutta häntä ei arvosteta yksilönä. Ihminen tarvitsee läpi elämänsä jonkun tai joitakin, jotka rakastavat häntä ja kysymyksillään pystyvät koskettamaan olennaista hänen sisimmässään, hän tarvitsee ihmisen, joka ymmärtää hänen tarpeitaan ja kysymyksiään, joita hän ei ole ehkä osannut muokata oikeiksi sanoiksi. Tämä vuorovaikutus vahvistaa vanhuksenkin yksilöllisyyttä ja tukee myönteistä minäkuvaa. Työntekijöiden asenteet ovat henkilöstöresurssejakin merkittävämmässä asemassa kun puhutaan dementoituvan vanhuksen kuntouttavasta työotteesta. Pelkkä asennemuutos ei kuitenkaan riitä, vaan asenteiden täytyy näkyä jokapäiväisessä käytännön työssä dementoituneiden vanhusten parissa. Esimerkiksi vanhainkodissa tehdyssä

17 12 tutkimuksessa yksilövastuiseen (jokaiselle vanhukselle on nimetty omahoitaja) hoitotyöhön siirtymisestä (Laakso, Routsalo 1998) todetaan, etteivät vanhukset eivätkä heidän omaisensa juurikaan huomanneet eroa yksilövastuullisen hoitotyön ja entisen välillä, kun taas osa työntekijöistä koki saaneensa paremman kontaktin vanhuksiin. Henkilökunnan asenteet ja näkemys dementoituvasta vanhuksesta luovat pohjan kuntouttavalle työotteelle. Pelkillä asenteilla ei kuitenkaan ole merkitystä dementoituvalle vanhukselle, jos ne eivät näy työntekijän tavassa tehdä työtä. Hyvän hoidon näkökulmasta on keskeistä, että dementoituvia hoitavissa yksiköissä työskentelevä henkilökunta pystyy antamaan dementoituvalle vanhukselle hoitoa, joka perustuu vanhuksen yksilöllisen elämänhistorian tuntemukseen. Hoidolle asetetaan yksilölliset, selkeät, toimintakyvyn ylläpitämiseen tähtäävät tavoitteet ja jonka laatua jatkuvasti arvioidaan. (Voutilainen 1997, 135.) Esimerkki dementoituvan vanhuksen taitojen hyödyntämisestä kuntoutusmielessä voi onnistua uudessa kodissa jos henkilöllä itselleen on siihen halua ja työntekijät tukevat dementoituvaa vanhusta toiminnassaan. Yhdessä haastattelukohteessamme asuu rouva, entinen emäntä, joka on aina pitänyt leipomisesta. Hän leipoikin dementiakodin leivät ja pullat, kunnes sairastuttuaan unohti leipomistaitonsa. Sairaudesta toivuttuaan, tämä rouvalle tärkeä tehtävä opetettiin hänelle kädestä pitäen uudelleen. Rouva tuntee taas iloa osaamisestaan ja kaikki nauttivat hänen leivonnaisistaan. Henkilökunnan toiminnassa näkyy kuntouttavan työotteen merkityksen sisäistäminen. 5.1 Dementoituvan vanhuksen elämänlaatu Avain dementoituvan vanhuksen yksilölliseen kohtaamiseen sekä hänen käyttäytymisensä ymmärtämiseen on, että hoitosuunnitelma perustuu hänen elämäntarinansa ja voimavarojensa tuntemiseen. Myös omaisten ottaminen mukaan dementoituvan vanhuksen hoitoon, sen suunnitteluun ja arviointiin parantaa hänen elämänlaatuaan. (Isola, 2000.)

18 13 Erityisesti silloin kun terveyttä ja toimintakykyä ei pystytä enää ylläpitämään, haasteeksi muodostuu elämänlaadun ylläpitäminen ihmisen sairaudesta ja puutteellisesta toimintakyvystä huolimatta. Yhteenvetona aikaisemmista tutkimuksista Anneli Sarvimäki (Sarvimäki 1990 ja 1995; Sarvimäki & Stenbock-Hult 1998) on esittänyt, että elämänlaatu muodostuu seuraavista kolmesta tekijästä: - hyvän olon tunne - elämän mielekkyyden tai merkityksen kokeminen - oman arvon tunne (Sarvimäki 1998, ) Dementoituvan vanhuksen hyvän hoidon tavoitteena on Sarvimäen määrittelemät elämänlaadun kriteerit. Yhdessä haastattelukohteessamme on käytössä yhteisöllinen hoitomuoto, jota henkilökunta kehittää jatkuvasti. Omaisilla ja läheisillä on oma tärkeä roolinsa hoidon kehittämisessä. Hoitomuodon lähtökohtana on kiireetön työskentelytapa, jossa tehtäväkeskeisestä työskentelystä on luovuttu. Aikaisemmin esitettyjä elämänlaadun kriteerejä ei voida toteuttaa, jos henkilökunnalla ei ole aikaa dementoituvan vanhuksen aitoon kohtaamiseen. Täällä, kun ollaan töissä, tartutaan just siihen hetkeen, eikä ajatella, kun ollaan hoitamassa jotakin asiakasta, ei ajateltas, että nyt se on se ja se asia tekemättä. Sarvimäen (1998, 13) mukaan hyvän olon tunne liittyy Frankenan (1973) kuvaamaan hedonistiseen kriteeriin. Hedonismi on elämänfilosofia, joka korostaa nautintoa, mielihyvää ja kivuttomuutta. Sen vastakohtana on kipu, onnettomuus ja kärsimys, Frankenan tähdentää, että hedonismin kriteeriä ei pidä ymmärtää niin sanottuna maksimaalisena mielihyvän periaatteena, minkä mukaan hyvän elämän ainoana päämääränä on nautinnon ja mielihyvän lisääminen. Sitä pitäisi pikemminkin ymmärtää optimaalisena kriteerinä, mikä tarkoittaa sitä, että elämässä täytyy olla ainakin tietty minimimäärä hyvää oloa, jotta se voitaisiin kokea hyvänä. Elämän mielekkyyden ja merkityksen kokeminen liittyy oleellisesti ihmisenä olemiseen. Luonteenomaista ihmiselle on, että hän pyrkii luomaan merkitystä ja tarkoitusta elämälleen. Joillekin ihmisille elämän merkitys saattaa liittyä johonkin ulkoiseen tai korkeampaan päämäärään, jota hän toteuttaa elämällään. Joillekin toisille se taas

19 14 koostuu arkisten askareiden mielekkyydestä. Kuten hyvän olonkin kohdalla mielekkyyskin voidaan ymmärtää mielettömyyden, merkityksettömyyden ja tarkoituksettomuuden vastakohtana. Kohtuullinen elämänlaatu ei edellytä sitä, että jokainen hetki ja toiminto on maksimaalisesti mielekäs vaan sitä, että mielekkyys ja merkitys eivät puutu kokonaan. (Sarvimäki 1998, 13.) Oman arvon tunne syntyy ihmisen kokemasta ehdollisesta ja ehdottomasta arvosta. Ehdollinen arvo tarkoittaa sitä, että ihminen pystyy kunnioittamaan itseään. Ihmisen ehdoton arvo taas on riippumaton hänen henkilökohtaisista ominaisuuksistaan ja kyvyistään. Samoin kuin hyvän olon tunne ja mielekkyyden kokeminen, myös oman arvon tunne saattaa vaihdella. Kaikissa tilanteissa ihminen ei pysty toimimaan omien toiveidensa mukaan, vaan epäonnistuessaan hänen itsekunnioituksensa kärsii. Kokonaan ei voi myöskään välttyä muiden loukkauksilta, jotka omalta osaltaan saattavat heikentää oman arvon tunnetta. Jotta elämänlaatu olisi vähintään kohtuullinen, ei ihminen saisi kuitenkaan tuntea itseään liian arvottomaksi ja epäonnistuneeksi. (Sarvimäki 1998, ) Tanskalainen Lars Tornstam (1994) esittää mielenkiintoisen näkemyksen muutoksista vanhan ihmisen elämässä. Hän puhuu gerotranssendenssista, jossa vanheneva ihminen vetäytyy sisäänpäin omiin maailmoihinsa irrottaen suhteensa fyysisestä ja sosiaalisesta arkipäivästä. Omaiset tai hoitohenkilökunta voivat tulkita tämän niin, että heidän pitäisi aktivoida vanhus uuteen yhteyteen ulkomaailman kanssa. Tornstam esittää, että vetäytyminen voi olla luonnollinen tarve vanhenevalla ihmisellä. Se ei ole vain vetäytymistä poispäin vaan kurottumista kohti jotain uutta, kohti henkistä, uudenlaista tietoisuudentilaa, joka aluksi vaikuttaa muista epänormaalilta ja siksi he myös pelästyvät ja yrittävät torjua sitä. Vanheneva ihminen voi oppia, ettei hän saa vetäytyä, jolloin hän voi menettää tärkeitä iän tuomia elämysmahdollisuuksia. (Dunderfelt 1998, 218.) Jokaisella vanhuksella tulee olla mahdollisuus valita itse, mihin toimintaan hän haluaa osallistua. On kunnioitettava myös niitä vanhuksia, jotka kaipaavat rauhaa eivätkä osallistu järjestettyyn toimintaan. Jos dementoituvan vanhuksen elämäntarinaa ei tunneta, on mahdollista, ettei hänelle ole osattu tarjota häntä kiinnostavaa toimintaa.

20 15 Henkilökunnalla tulee kuitenkin olla ammattitaitoa erottaa vanhuksen mahdollinen masennus halusta vetäytyä omaan rauhaan. Vanhojen ihmisten yliaktivointi on tietynlainen eettinen ongelma. Usein vaikuttaa siltä, että aktiviteetti sinänsä on tavoite, ei sen merkitys vanhukselle tai vaikutus hänen hyvinvointiinsa. Aktiviteetit ovat pääasiallisesti nuorempien ihmisten suunnittelemia, eivätkä ne välttämättä kiinnosta iäkkäitä ihmisiä. Kyseessä on tietynlainen arkipäivän eettinen ongelma, johon hoitohenkilökunta pystyy vaikuttamaan ja jonka ratkaisemisessa ei edellytetä taloudellisia lisävoimavaroja. Hoitotyössä tulisikin pyrkiä siihen, että ihmisiä tuettaisiin löytämään mielekkäitä toimintamuotoja itselleen tiettyjen aktiviteettien rutiininomaisen tarjoamisen sijaan. Erityisesti vanhuksille rutiininomaiset ratkaisut eivät ole järkeviä. Heillä on takanaan hyvin erilaisia elettyjä elämänvaiheita ja tästä syystä myös mielekkäiden toimintamuotojen variaatio on suuri. (Tähtinen & Salo 1996, 121.) Vaikka dementoituvan vanhuksen elämäntarinasta nousevat kiinnostuksen kohteet tunnetaan, on tärkeää, että hänelle tarjotaan mahdollisuuksia saada uusia elämyksiä ja kokemuksia. Erityisesti hengelliset asiat eivät kiinnosta ihmistä nuorempana, mutta usein ikääntyessään suhde uskoon muuttuu. Vanhoilla ihmisillä uskonnon opetus on ollut kouluissa ja usein myös kotona merkittävässä asemassa. Niinpä monet dementoituvat vanhukset muistavatkin hyvin lapsuudessa ulkoa oppimiaan virsiä ja iltarukouksia. Näillä saattaa olla rauhoittava vaikutus dementoituvaan vanhukseen. Elämänlaadun kriteereitä voidaan määritellä, mutta se ei tarkoita, että ihmisten elämää pyrittäisiin yhdenmukaistamaan. Mitään yleistä elämisen mallia ei ole, vaan kriteerit voivat painottua eri tavalla eri ihmisillä. Myös se, mistä ihminen saa hyvää oloa, miten hän kokee kipua, mistä hän tuskastuu ja mikä tekee elämisen mielekkääksi, vaihtelee eri ihmisillä. (Sarvimäki 1998, 14.)

21 16 Ilo osana dementoituvan vanhuksen elämänlaatua Iloa pidetään ihmiselle tärkeänä voimavarana. Ilottomuus elämässä on eräs tunnusmerkki, jonka perusteella arvellaan ihmisen olevan mahdollisesti masentunut. Vanhuksen elämässä voi olla paljon sellaisia asioita, jotka tuottavat iloa. Jos vanhan ihmisen elämä on ilotonta, voidaan siihen hoitotyön keinoin saada iloa. (Hallila 1998, 107.) Dementiakodit tekevät yhteistyötä lähiympäristön koulujen ja päiväkotien kanssa erityisesti jouluna, pääsiäisenä ja muina juhla-aikoina. Lapset tuovat paljon iloa dementoituvien vanhusten elämään. Omaiset voisivat rohkeammin tuoda lapsiaan dementiakoteihin. Varsinkin pienet lapset (myös isommat lapset, jos ovat tottuneet käymään vierailuilla) suhtautuvat hyvin luontevasti dementoituviin vanhuksiin. Dementoituvan vanhuksen kohdalla on tärkeää hänen elämäntarinansa tunteminen. On tiedettävä minkälaisista asioista juuri tämä vanhus on pitänyt, mitä harrastanut ja mistä hän on saanut iloa elämäänsä. Yleensä kiinnostuksen kohteet säilyvät dementoituvilla ihmisillä, vaikka Alzheimerin taudissa persoonallisuus muuttuukin. Vaikka dementoituva vanhus ei enää pystyisi tekemään mieluisia asioita käytännössä, voivat työntekijät hyödyntää elämäntarinan tietoja keskustelemalla häntä kiinnostavista asioista. Jos on ollut joku lempinimi, jota on tykännyt käyttää, sitä hyödynnetään kanssa. On hyvä tietää harrastukset, mistä asioista on pitänyt ja mitä harrastanut. Voidaan ihan sitten vaikka keskustelun tasolla, että voidaan keskustella purjehtimisesta tai katsella joitakin kirjoja. Dementiakodeissa musiikilla oli merkittävä tehtävä dementoituvien vanhusten hyvälle ololle ja ilon tunteille. Eräässä dementiakodeista musiikki soi lähes aina. Musiikin kautta myös muisteltiin menneitä aikoja. Musiikin avulla voidaan saada yhteys dementoituvaan vanhukseen, jonka maailmaa hallitsee kaaos. Musiikki voi luoda järjestystä tuohon kaaokseen. Tuttu laulu tuo turvallisuuden tunteen ja hetkellisen helpotuksen, vaikka tajunta ei enää ymmärtäisi puhuttuja sanoja. Musiikki ja tuttu laulu voi antaa voimakkaan hyvänolon kokemuksen ja tuottaa mielihyvää, jonka vaikutus ei aivan heti katoa. Sama tunne toistuu aina tutun laulun kohdalla. (Salonheimo 1994, 147.)

22 17 Huumori on käyttämätön voimavara vanhuksen ja työntekijän välisessä vuorovaikutuksessa. Iäkkään ihmisen yksilöllinen ja inhimillinen kohtaaminen voi sisältää myös leikillisen puolen huomioonottamista. Ilo ja positiivisuus liittyvät läheisesti ihmisen elämänhallinnan tunteeseen. Huumorilla on useita ulottuvuuksia hoitotyön auttamismenetelmänä. Huumorin arvioidaan merkitsevän paljon hyvinvoinnin ylläpitämisessä stressiä ja tuskaisia ajatuksia aiheuttavissa tilanteissa. Huumori ja leikillisyys ovat selviytymiskeinoja, jotka johtavat nauramiseen, joka puolestaan toimii refleksin tapaan fyysisenä keinona rentouttaa lihaksia. Huumori voi myös lievittää vihantunteita. Ongelmallisista ja aggressioita herättävistä tilanteista työntekijät selviytyvät huumoria käyttämällä. (Hallila 1998, 110.) Huumorin käytön edellytyksenä on iäkkään dementoituneen arvomaailman ja elämänhistorian tunteminen, jotta vältytään loukkaamasta vanhaa ihmistä. Huumorilla ei voida korvata pätevää ja ammatillista hoitotyötä, mutta se voi helpottaa vaikeissa tilanteissa ja esimerkiksi ongelmaratkaisutilanteissa. Huumorilla on todettu olevan myönteinen vaikutus myös hoitoilmapiiriin. Huumorin avulla voidaan laukaista vanhusten ja työntekijöiden välisiä ristiriitoja. (Hallila, 1998, 197.) Haastattelukohteissamme järjestettiin muisteluryhmiä, joissa naurettiin paljon (joskus myös itkettiin) ja asukkaat kokivat vanhoja asioita muistelleessaan enemmän yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin arjessa tässä ja nyt. Myös muisteluryhmien toimintaan osallistuva henkilökunta nautti yhteisistä hauskoista, rikkaista ja opettavistakin hetkistä yhdessä asukkaiden kanssa. Huumoria käytettiin paljon myös jokapäiväisessä arjen hoitotyössä. Nauraminen ja huumorin käyttö yhdessä dementoituvan ihmisen kanssa lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Naurun sanotaan olevan lyhyin välimatka kahden ihmisen välillä tätä tulee käyttää hyödyksi dementoituvien hoitotyössä! (Heimonen 1997, 103.)

23 Dementoituvan vanhuksen kuntoutus Dementoituvien vanhusten hoitotyössä puhutaan kuntouttavasta työotteesta, joka on uudenlainen hoitotapa ja -asenne. Tärkeää on dementoituvan vanhuksen yksilöllisyyden tunnustaminen ja kunnioittaminen, itsenäisyyden tukeminen hänen jäljellä olevien heikentyneiden ja menetettyjen toimintakyvyn alueidensa ja voimavarojensa tunnistaminen ja huomioon ottaminen.(voutilainen 1998, 8.) Martti Lindqvistin määrittelemät neljä hoidon perusarvoa: ihmisarvo, integriteetti (näkemys ihmiselämän kokonaisuudesta eheydestä, itsenäisyydestä, koskemattomuudesta ja loukkaamattomuudesta), oikeudenmukaisuus ja itsemääräämisoikeus voivat toimia ohjenuorana, kun ajatellaan dementoituvan vanhuksen yksilöllisesti toteutettavaa ihmisen kokonaisuutena huomioivaa kuntoutusta. (Koskinen, Aalto, Hakonen, Päivärinta 1998, 117.) Jokaisella vanhalla ihmisellä on henkilökohtaisia voimavaroja, jotka ovat mahdollisesti heikentyneet tai niitä on vaikea saada käyttöön vanhuuden mukanaan tuomien sairauksien vuoksi. Toisaalta vanhan ihmisen terveys on voinut heiketä niin, ettei hän saa itse omin avuin omia voimavarojaan käyttöönsä vaan tarvitsee siinä ulkopuolisen henkilön apua. Hallilan mukaan ajatellaan, että vanhuksen omien voimavarojen vahvistamisen käyttö auttamismenetelmänä tuottaisi vaikuttavimman tuloksen hänen hyvinvoinnissaan. (Hallila 1998, 110.) Dementoituvan vanhuksen kokonaisvaltaisen kuntoutuksen näkökulmasta on tärkeää tuntea dementoiva sairaus, jotta sen aiheuttamia oireita voidaan tulkita oikein. Lisäksi on tunnettava dementoituvan vanhuksen persoonallisuus, elämänkulku sekä fyysinen ja sosiaalinen terveys ja toimintakyky. (Koskinen, ym. 1998, 117.) Kognitiivis-behavioraalinen kuntoutus Dementoituvien psyykkisten ja sosiaalisten toimintojen kuntoutus on tullut yhä tärkeämmäksi kuntoutuksen muodoksi. Tähän on vaikuttanut näiden kuntoutusmenetelmien kehittyminen ja muutamat rohkaisevat tutkimustulokset joissa on esitelty erilaisia neuropsykologisen kuntoutuksen teoriamalleja. Neuropsykologinen kuntoutus jaetaan erilaisiin teoriamalleihin ja suuntauksiin, joita voidaan toteuttaa joustavasti ja tilanteen mukaisesti. Erään näistä muodostavat kokonaisvaltaiset

24 19 kuntoutusohjelmat, joissa kuntoutetaan laajasti ihmisen kognitiivisia ja sosiaalisia toimintatapoja sekä tunnereagointia ja joissa voidaan soveltaa erilaisia teoreettisia lähestymistapoja. (Lundgren 1998, 18.) Haastattelukohteissamme muistelu nähtiin yhtenä parhaimpana psykososiaalisen kuntoutuksen muotona. Dementoituvien kognitiivis-behavioraalista (tiedolliseen sekä oppimiseen ja käyttäytymiseen liittyviä kuntoutuksen osa-alueita) kuntoutusta tulee rakentaa yksilöllisesti dementoituvan hyvin tai kohtalaisen hyvin säilyneiden taitojen ja toimintakyvyn alueiden varaan, vastaamaan hänen taitojaan ja tarpeitaan. (Voutilainen 1998, 22.) Kuntoutuksen tärkeimpänä tavoitteena voidaan pitää dementoituvan psyykkisten toimintojen tukemista kaikilla mahdollisilla tavoilla, jotta hän kykenee säilyttämään itsenäisyytensä niin arkiaskareissaan kuin sosiaalisissa suhteissaan mahdollisimman kauan. Tuettavia psyykkisiä toimintoja ovat muisti, tarkkaavaisuus, keskittymiskyky, kielellinen toiminta ja viestintä, orientoituminen ja havaintotoiminnot sekä tarkoituksenmukainen (yksilön ympäristöön sopeutumista helpottava) käyttäytyminen. (Lundgren 1998, 20.) Mieleenpalautusprosessia täytyy usein tukea voimakkaasti: Dementoituvalla on yleensä vaikeuksia uuden tiedon käsittelyn useassa eri vaiheessa: tiedon otossa ja käsittelyssä, mielessä säilyttämisessä ja mieleenpalauttamisessa. Näin ollen dementoituvaa täytyy tukea muistiprosessin jokaisessa vaiheessa. Mieleenpalautusta voidaan auttaa tarjoamalla sitä helpottavia vihjeitä tai muunlaisia muistuttajia, esimerkiksi annetaan muistivihjeeksi palautettavan nimen ensimmäinen kirjain tai tiettyyn asiaan liittyviä yksityiskohtia. (Heimonen, ym. 1996, 33.) Työntekijöiden ammattitaitoon kuuluu myös tunnistaa, milloin jatkuva mieleenpalautusprosessin tukeminen ainoastaan ahdistaa dementoituvaa vanhusta, joka elää täysin muistoissaan. Esimerkki ammattitaidon puutteesta on tutkimuksessa (Isola, Voutilainen 1998, 65), jossa henkilökunta on kirjannut vaikeasti dementoituneen vanhuksen hoitotyön suunnitelmaan tavoitteeksi auttaa vanhusta orientoimalla tähän päivään ja realiteetteihin kyselemällä potilaalta asioita.

25 20 Naomi Failin (1998) kehittämä validaatio-menetelmä, joka merkitsee dementoituvan tunteiden tunnustamista niin, että ne ovat tosia vanhukselle itselleen, auttaa henkilökuntaa ja omaisia kohtaamaan ja ymmärtämään erityisesti niitä vanhuksia, jotka ovat vaikeasti dementoituneita. Dementoituvien vanhusten kyky aistia ja ymmärtää sanatonta viestintää on usein hyvin säilynyttä, jolloin sanatonta viestintää voikin hyvin käyttää hyödyksi monissa arkipäivän tilanteissa kun halutaan helpottaa vuorovaikutusta ja viestintää. (Heimonen, ym. 1996, 33.) Dementoituvan vanhuksen elämäntarinan tunteminen helpottaa sanattomien viestien ymmärtämistä ja auttaa näin vanhuksen toimintakyvyn ylläpitämistä Omaiset mukaan dementoituvan vanhuksen kuntoutukseen Läheisen ihmisen dementoituminen sekä siitä aiheutuva toimintakyvyn heikkeneminen ja persoonallisuuden muuttuminen vaativat omaisilta voimia. Jaksaakseen omaiset tarvitsevat monenlaista apua ja tukea. Omaiset odottavat hoitavalta henkilökunnalta tietoa dementian aiheuttajista, hoidosta, ennusteesta, erilaisista hoitopaikoista ja tukea antavista sosiaalipalveluista. Samoin omaiset pitävät tärkeänä hoitohenkilökunnan kanssa syntyvää hyvää vuorovaikutussuhdetta, joka on jatkuvaa ja antaa omaiselle tukea sekä mahdollisuuden arkojenkin asioiden käsittelyn. Omaiset haluavat vaikuttaa hoitopaikan valintaan, kertoa dementoituvan elämänkulusta, osallistua hoidon tavoitteiden asettamiseen ja hoidon arviointiin. (Koskinen, ym. 1998,175.) Haastattelukohteissamme asukkaan omaiset ja läheiset oli otettu mukaan dementiakodin toimintaan ja heidät nähtiin dementoituvan vanhuksen sekä henkilökunnan voimavarana. Yhdessä kodissa käytettävään yhteisöhoidon malliin kuuluu oleellisena osana omaisten ja läheisten toimintaan mukaan ottaminen. Hoitavan henkilökunnan keskeisenä tehtävänä on löytää ja tukea dementoituvan vanhuksen jäljellä olevia voimavaroja ja osoittaa omaisille, miten omaiset voivat auttaa vanhusta tukemalla häntä tarkoituksenmukaisella tavalla. Omaisten on hyvä tunnistaa ja tietää dementoituvan käyttäytymisen taustalla vaikuttavia tekijöitä. Hoitava

26 21 henkilökunta voikin merkittävällä tavalla auttaa omaisia näkemään dementoituvan läheisensä uudella tavalla. (Voutilainen 1997, 50.) Kun omaisilla on riittävästi tietoa dementoivista sairauksista sekä niiden vaikutuksista dementoituvan käyttäytymiseen, heidän on helpompi kohdata läheisensä. Kynnys vierailla läheisen uudessa kodissa ja osallistua hänen hoitoonsa ja sen suunnitteluun madaltuu. Hoitohenkilökunnan asenteet ja halu ottaa omaiset mukaan toimintaan on tärkeää dementoituvan vanhuksen hyvinvoinnille. Liian usein läheisensä hyvinvoinnista kiinnostuneet aktiiviset omaiset saavat kokea ainoastaan kuormittavansa henkilökuntaa. Dementoituvan vanhuksen omaiset ja läheiset ovat kuitenkin ainoita, jotka voivat auttaa henkilökuntaa tutustumaan vanhukseen kertomalla hänen elämäntarinansa. Omaisen jaksamisen kannalta on myös tärkeää, että hänellä on mahdollisuus vertaiskokemuksiin eli kootaan samaa tilannetta läpikäyviä omaisia yhteen. Kokoontumisten tarkoitus voi vaihdella paljonkin. Voidaan esimerkiksi tarjota tietoa dementiasta tai antaa välineitä haasteellisen käyttäytymisen kohtaamiseen. Vertaistuen saaminen muilta samassa tilanteessa olevilta omaisilta on tärkeää, koska se tarjoaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja mahdollisuuden toivon kokemiseen. (Heimonen, 1997, 119.) Dementiakodeissa järjestettävissä omaisten illoissa henkilökunnalla on mahdollisuus kouluttaa omaisia ja saada palautetta toiminnastaan ja mikä tärkeintä, omaiset pääsevät jakamaan yhteisiä kokemuksia. 6 DEMENTOITUVAN VANHUKSEN ELÄMÄNKAAREN TUNTEMISEN MERKITYS KUNTOUTTAVASSA TYÖOTTEESSA Elämäntarinan tunteminen antaa hoitotyöntekijälle ja auttajalle oikeat sanat ja ohjaa oikeaan tapaan toimia, jotta tarina loppuisi mahdollisimman arvokkaasti ja onnellisesti. (Mäkisalo 1996.) Dementoituvan vanhuksen hoitotyön tarpeita määriteltäessä keskeisiä tiedonhankintamenetelmiä ovat asiakkaan elämänkaaren tiedot, omaisen ja asiakkaan haastattelu, havainnointi sekä erilaisista asiakirjoista saatava tieto. (Haikarainen, Raatikka 1997, 61.)

27 22 Erik H. Eriksonin mukaan kukin elämänvaihe sisältää mahdollisuuden myönteisten perustunteiden syntymiseen. Myönteiset perustunteet toimivat voimavaroina läpi elämän seuraaville kehitysvaiheille. Aikaisempiin kehitysvaiheisiin liittyvät kriisien epäonnistuneet ratkaisut voivat nousta tulevissa kehitysvaiheissa uudelleen esille, jolloin ihminen saa uudelleen mahdollisuuden käsitellä ja ratkaista niitä. Epäonnistuneet kriisien ratkaisut synnyttävät ihmisen elämään negatiivisia perustunteita, jotka vaikeuttavat ihmisen persoonallisuuden kehittymistä myönteiseen suuntaan. Ihmisen terve persoonallisuus syntyy kriisien ja kehitystehtävien onnistuneiden ratkaisujen kautta. Toisaalta kukaan meistä ei voi käydä kaikkia kehitystehtäviä täydellisesti läpi, vaan joudumme käsittelemään niitä uudelleen. (Heimonen, 1997, 28.) Elämänkaariajattelua käytetään muistelutyössä. Yhdessä haastattelukohteessamme kokoontui muisteluryhmä, joka muisteluissaan eteni elämänkaariajattelun mukaisesti lapsuudesta vanhuuteen. Elämän halveksunta kuten ei viisauskaan kehity vanhuudessa tuota pikaa, yllättäen, vaan sillä on pitempi menneisyys. Epätoivolla, katkeruudella ja sitä seuraavalla vastenmielisyydellä kaikkia vanhuuden oireita kohtaan on juurensa esimerkiksi aikuisiän psyykkisten voimien tai biologisten toimintojen lamaantumisessa. Asia voi juontaa juurensa myös pidemmältä, esimerkiksi nuoruuden selkeyttämättömästä identiteettikriisistä, joka on vaikuttanut läpi elämän. Vanhuuden vaiheissa on hyväksi tasapainoinen introspektio, ja usein tarvitaan myös ympäristön tukea. Viisaus tuo mukanaan tosi viisauden jota yhteiskunnassamme opitaan tulevaisuudessa uudelleen kunnioittamaan. (Dunderfelt 1997, 245.) Naomi Fail (1998, 10-11) mukaan dementoitunut vanhus ei ole tylsistynyt, vaan hänellä on vaistonvaraista viisautta selviytyä palauttamalla menneisyys mieleensä. Vanhus korvaa vaurioituneen loogisen, käsitteellisen ajattelun tunteilla ja kääntyy menneisyyden hyvään oloon selviytyäkseen ahdistavasta nykyisyydestä. Fail näkeekin tämän dementoituvan vanhuksen viisaana vanhuutena. 6.1 Elämäntarina-ajattelu dementoituvan vanhuksen hoitotyössä Jokaisesta meistä voisi kirjoittaa kirjan; jännittävän, mielenkiintoisen, uskomattoman ja aina erilaisen tarinan. Tarinassa kaikki liittyy kaikkeen, mikään ei ole mieletöntä eikä asiaan kuulumatonta. Jokaiseen tarinaan kuuluu yleensä iloja ja suruja, ylämäkeä ja alamäkeä. Jokainen tarina on oma yksilöllinen kertomuksensa. Elämäntarina ei ole kuitenkaan täydellinen, ennen kuin kaikki sen osat ovat paikallaan. Dementoituminen kuuluu joidenkin ihmisten elämäntarinaan. Elämäntarina-ajattelun mukaan jokainen ihminen elää omaa yksilöllistä tarinaansa ja siksi dementoituminen ei tarkoitakaan sitä, että dementoituneiden ihmisten tarinat loppuisivat samalla tavalla tai että kaikkia heitä pitäisi kohdella tai hoitaa samalla tavalla. (Mäkisalo 1996, 30.)

28 23 Muutettuaan dementiakotiin dementoituvalle vanhukselle on tärkeää, että hän voi jatkaa elämäänsä mahdollisimman samanlaisena kuin aikaisemmin. Tämä onnistuu vain jos vanhuksen elämäntarina ja siitä hänelle merkitykselliset asiat tunnetaan hyvin. Ellei työntekijä tiedä dementoituvasta vanhuksesta ja hänen taustoistaan mitään, perustuu toiminta ja puhe aina työntekijän omiin elämänkokemuksiin, omiin tunteisiin ja omiin luuloihin. (Mäki 1998, ). Ne on usein semmosia asioita, mitkä olis tärkeitä tässä hoitotyössä, että tavallaan voidaan jatkaa ihmisen elämää samankaltaisena kuin mitä se on ollut siellä kotona. Dementiaan liittyvä muistin ja päättelykyvyn heikentyminen sekä usein myös puheen tuoton ja ymmärtämisen häiriöt johtavat tilanteeseen, jossa vanhuksen riippuvuus ympäristön tuottamasta kokemusmaailmasta on olennainen hänen hyvän olonsa kannalta. Keskeistä onkin, että se yhteisö, jossa dementoituva ihminen elää, pystyy muodostamaan ilmapiirin, jossa pahan olon kokemukset vähenevät. Kielteinen kokemusmaailma lisää dementoituvan negatiivisena pidettyä käyttäytymistä, joten myös yhteisön muiden jäsenten kannalta on merkittävää luoda dementoituvaa vanhusta tukeva hoitoilmapiiri. Dementian lisäksi vanhuksen elämänhistoria sekä muu elämäntilanne vaikuttavat niihin tarpeisiin, joita edellä mainitut tarvealueet käsittävät kunkin vanhuksen osalta. Tämän vuoksi tarvitaan teoreettisen tiedon lisäksi taustatietoja vanhuksen elämänkaaren eri vaiheista. (Eloniemi 1987, ) Vuorovaikutus dementoituvan vanhuksen kanssa on vaativaa ja edellyttää erityistä huolellisuutta ja paneutumista vanhuksen tilanteeseen. Viestimistapa ja yhteisen kielen löytäminen on dementoituvan kanssa vaikuttavat monin eri tavoin hoitosuhteeseen ja koko hoitopaikan ilmapiiriin. Dementoituva vanhus on herkkä tilanteiden herättämille tunteille ja sanattomalle viestinnälle. Dementoituvan elämänkulun tunteminen helpottaa vuorovaikutusta merkittävästi. (Koskinen, ym. 1998, 173.) Mitä paremmin ihmisen elämäntarina tunnetaan, sitä yksilöllisempää ja laadukkaampaa hoitoa voidaan toteuttaa. Tällöin voidaan myös jokainen vuorovaikutus- ja hoitotilanne käyttää ihmisen yksilölliseen huomioimiseen ja hyvän olon aikaan saamiseen. Elämäntarinan tuntemisen avulla voidaan löytää ja vahvistaa myöskin dementoituneen ihmisen vahvuuksia ja voimavaroja. Kun tiedetään, missä asioissa ihminen on ollut hyvä ja mistä kokenut hyvää oloa, voidaan näitä asioita tuoda myöskin tähän päivään. (Mäkisalo 1996, 31.) Me tunnetaan meidän asukkaiden historia ja taustoja ihan käytännön tasolla, kun hoidetaan niitä ja sitten miten ollaan elämäntarinaa käytetty hyödyksi Esimerkiksi tämän talon sisustamisessa, että esimerkiksi meillä on yks asukkaan huone tuolla on laitettu sen värisenä tanssileninkinä, kun hän olisi nuorena tyttönä halunnut, mutta mitä hän ei ole koskaan saanut, mutta nyt se on huoneen värinä.

29 24 Kunnioittamalla ja arvostamalla ihmisen persoonallisuutta, elämäntarinaan kuuluneita rooleja, selviytymiskeinoja, elämäntyötä ja saavutuksia voidaan osoittaa ettemme pidä ihmistä vain osaamattomana ja kykenemättömänä autettavana, vaan persoonallisena ihmisenä. (Mäkisalo 1996, 7.) Haastattelukohteissamme työntekijät näkevät jokaisen asukkaan voimavaroja omaavana ihmisenä. Dementoituvan vanhuksen elämänhistorian tunteminen auttaa työntekijöitä tarjoamaan asukkaalle mieluisia toimintavaihtoehtoja, jos vanhus ei enää itse pystynyt kertomaan minkälaiset asiat häntä kiinnostavat. Asukkaan elämäntarinan tuntemisen lisäksi onkin tärkeää, että henkilökunta näkee jokaisen dementoituvan vanhuksen ihmisenä, jolla on vielä jäljellä toimintakykyä. Kahdessa dementiakodissa oli paljon erilaisia harrasteryhmiä, joihin asukkaat osallistuivat omien kiinnostuksiensa mukaan. Esimerkiksi toisessa dementiakodissa taideryhmää ohjasi tällä hetkellä kuvataiteilijan koulutuksen saanut henkilö. Kuvataideryhmä oli hyvin suosittu ja jatkossa ryhmää tulee ohjaamaan dementiakodin oma kuvataiteista kiinnostunut työntekijä, joka saa tehtävään tarvittavan ohjaustaidon nykyiseltä ryhmän ohjaajalta. Kun uusi harrasteryhmä saa vanhusten keskuudessa suosion, on tärkeää, että sen toiminnan jatkuvuudesta huolehditaan. Dementoitunut ihminen ei välttämättä pysty itse kertomaan tarinaansa toisille, siksi työntekijöiden on itse oltava aktiivisia kuullakseen, nähdäkseen ja havainnoidakseen jokaisen asiakkaan tarinaa ja sen vaikutusta tähän hetkeen. Tässä asiassa omaisten ja läheisten apu on ensisijaisen tärkeää. Omaiset voivat esimerkiksi kertoa millainen ihmisen elämä on ollut lapsuudesta tähän hetkeen, millaiset arvot, tavat, tottumukset ovat olleet tärkeitä, miten hän on suhtautunut toisiin ihmisiin, elämään ja kuolemaan, ketkä ovat olleet läheisiä ja tärkeitä ihmisiä ja mistä asioista hän on ollut kiinnostunut. Omainen voi kertoa tarinan kohokohtia, kipeitä paikkoja, tärkeitä asioita, onnen aiheita ja muuta vastaavaa, jota voidaan sitten muistella tai yhdessä tehdä ja harrastaa tai toisaalta tietoisesti pyrkiä välttämään. (Mäkisalo 1996, ) Dementoituvan vanhuksen elämänhistorian kertominen voi olla erityisen vaikeaa, jos perheen elämässä on salaisuuksia, joista ei puhuta. Kuitenkin nämä tiedot saattavat joskus olla tärkeitä kun yritetään ymmärtää dementoituvan ihmisen häiriökäyttäytymistä. Henkilökunnan on selvitettävä omaisille, että elämäntarinatietoja käytetään ainoastaan ammatillisesti dementoituvan ihmisen hyvän hoidon toteuttamiseksi ja että henkilökuntaa sitoo vaitiolovelvollisuus. Ihminen on elämän matkalainen, menneisyyttä mukanaan kantava ja tulevaisuutta kohti kulkeva olento. Tätä päivää elämällä rakennamme ja muokkaamme tulevaisuuttamme. Tähän asti eletty elämä vaikuttaa siihen, miten ihminen kokee tämän hetken, mikä tuntuu hyvältä, mikä taas ei. Dementoitunut ihminen usein unohtaa viimeiset vuodet elämästään ja hän palaa tarinassaan lapsuuteen, nuoruuteen ja keski-ikään. Dementoitunut ihminen ei useinkaan koe olevansa vanha. Siksi on tärkeää tuntea elämäntarinaa lapsuudesta alkaen. Elämäntarina-ajattelussa kaikki liittyy kaikkeen ja kaikella on mieli. (Mäkisalo 1996, 30.)

30 Dementoituvan vanhuksen käyttäytymisen ymmärtäminen elämäntarinan avulla Mitä enemmän ihmisen subjektiivinen kokemusmaailma eroaa omastamme, sitä enemmän meidän on pyrittävä tietoiseen ymmärtämiseen. Tämä tarkoittaa myös historiallisten aikakausien tuntemista. Tämän hetken vanhusten lapsuus, nuoruus ja keski-ikäisyys sijoittuu historiallisesti lukujen välille. Jos haluamme ymmärtää dementoituvaa ihmistä meidän on tiedettävä myös niistä elinolosuhteista, joissa nämä ihmiset ovat eläneet. Ilman tietoista historian opiskelua nuoren hoitajan on hyvin vaikea ymmärtää niitä puitteita, joissa tämän hetken vanhukset ovat kasvaneet, aikuistuneet ja tehneet elämäntyönsä. Nämä puitteet ovat osaltaan vaikuttaneet jokaisen henkilön yksilölliseen elämäntarinaan. (Mäkisalo 1996, 7.) Dementoituneen ihmisen käyttäytyminen ei ole mieletöntä tai järjetöntä, sillä hän yrittää käyttäytymisellään viestiä muille ihmisille jotakin. Esimerkiksi aggressiivinen käyttäytyminen voi olla viesti siitä, että ihminen kokee, ettei häntä arvosteta tai kohdella kunnioittavasti. Elämäntarinan tuntemisen avulla voidaan oppia tulkitsemaan myös tätä ei-sanallista viestintää. (Mäkisalo 1996, 7.) Meillä oli täällä kerran sellainen asiakas, jolle omaiset toi sellasen vanhan, hyvin vanhan sängyn. Hän alkoi sitten sen jälkeen muuttua äärimmäisen levottomaksi, nää yöt ja me ihmeteltiin tosi paljon. Hän potki, todella aggressiivisesti, jalat oli naarmuilla tästä puusängystä ja kurkisteli sinne sängyn alle ja sitten me, kun ei keksitty oikein mitään muuta, että me aateltiin, että ne alko sen sängyn tuomisen jälkeen. Me poistettiin se sänky ja me vaihdettiin meidän kodista toinen sänky, niin loppu nää levottomuudet ja ilmeisesti siinä sängyssä, joka oli hänen lapsuudenkodistaan, niin on tapahtunut jotain pahaa tai se muistutti jostakin ikävästä asiasta. Hoitajan on myös hyvä tietää, minkälaista elämää vietettiin maaseudulla ja kaupungissa näinä vuosikymmeninä. Minkälaiset sosiaaliset rakenteet ja roolit yhteiskunnassa silloin vallitsivat. Köyhyys, kerjääminen, evakkotaipaleet tai sota voivat olla edelleen läsnä tässä hetkessä. Jos on aina pitänyt säästää kaikesta, niin nytkin voi olla tarve varastoida ruokaa itselleen talteen. Peseytyminen suihkussa voi olla pelottava kokemus, jos aikaisemmassa elämässä ainoa peseytymispaikka on ollut saunassa lauantaisin. Vaatteiden jatkuva vaihtaminen voi tuntua tuhlaukselta, jos on tottunut pesemään käsin pyykin talvipakkasessa. (Mäkisalo 1996, 7.) Kerran oli yksi rouva, joka sängyn alta etsi pientä poika-vauvaansa ja sitten oli yövuorossa alkanut meidän hoitaja lukemaan, palannut siihen elämäntarinaan, siellä oli, hän ei ollut huomioinu sitä, että tältä rouvalta oli kuollut ennen sotaa pikkuinen poika-vauva. Hän oli synnyttänyt kuolleen poika-vauvan ja tämän rouvan kohdalla oli elämä ennen tätä pienen pojan syntymää ja tämän pienen pojan syntymän jälkeen. Että se ei välttämättä ollu mitään harhaisuutta sinällään, ettei se mee sitten jonkun harhaisuuden piikkiin, että sekin on tärkeää, että on ollu

31 26 olemassa pieni poika-vauva. Suomessa laitoksissa asuvat vanhukset syövät psyykelääkkeitä 2 3 kertaa enemmän kuin Ruotsissa ja 2,6 kertaa enemmän kuin Tanskassa. (Repo 2000). Omien kokemustemme mukaan dementoituvien vanhusten käytöshäiriöihin annetaan hyvin herkästi psyykelääkkeitä, ilman, että ensin perehdyttäisiin hänen elämänhistoriaansa, jonka kautta saattaisi löytyä selitys vanhuksen käyttäytymiselle, kuten esimerkissämme. Ulla Eloniemi-Sulkava (2000) kertoo, että dementiakodeissa työskentelevällä henkilökunnalla tulee olla valmiudet dementoituneiden ihmisten toimintakykyä tukevaan hoitoon sisältäen käytösoireiden ei lääkkeellisen hoidon. Tarvittaessa ei-lääkkeellisen hoidon tukena käytetään asianmukaista lääkehoitoa. Eloniemi-Sulkavan mukaan henkilökunnan toiminnan on pohjauduttava ihmisen erityistarpeiden ymmärtämiseen. Jos on jotain hankalia juttuja, on esimerkiksi vaikea saada pesulle, saunomaan tai näin, niin voidaan käyttää mielimusiikkia, että mennään vaikka valssaamalla jos tanssimalla sinne suihkuun ja saunaan sitten, että hyödynnetään tältä kannalta. Haasteellisen käyttäytymisen lievittämisessä ja käsittelemisessä on tärkeää tuottaa mielihyvän kokemuksia dementoituvalle, vahvistaa toivottuja käyttäytymistapoja ja vastauksia sekä suunnitella ympäristö selkeäksi ja mahdollisimman helpoksi dementoituvan ihmisen eritystarpeet huomioon ottaen. Keskeistä on ymmärtää, että kaikella käyttäytymisellä on tarkoitus. Dementoituneen ihmisen käyttäytyminen ei ole koskaan mieletöntä, vaan hänellä on jokin syy kaikkeen käyttäytymiseensä. Kukaan ei ole esimerkiksi muuten vain aggressiivinen, vaan hänellä on syy aggressiiviseen käyttäytymiseen. Usein syynä on vajaus jonkin inhimillisen tarpeen tyydyttämisessä. (Mäkisalo 1996, 7.) Haasteellisen käyttäytymisen lievittämisessä ja käsittelemisessä on tärkeää tuottaa mielihyvän kokemuksia dementoituvalle, vahvistaa toivottuja käyttäytymistapoja ja vastauksia sekä suunnitella ympäristö selkeäksi ja mahdollisimman helpoksi ottaen huomioon dementoituvan ihmisen eritystarpeet. (Lundgren 1996, 33). Henkilökunnan ammatillisen pätevyyden yhtenä osoittimena onkin aito kiinnostus ja huolellinen perehtyminen dementoituvan elämänkulkuun ja sitä kautta tarkoituksenmukainen auttaminen erilaisissa hoitotilanteissa. (Mäkisalo 1996, 33.)

32 27 Fyysisen ympäristön merkitys dementoituvan vanhuksen käyttäytymiselle Ikääntymisen myötä aistien toiminta heikkenee. Dementoituva vanhus ei aina tunnista ympäristöään ja hänen mahdollisuutensa mukautua tai muuttaa ympäristöään ovat rajalliset. Kognitiivisen tason laskiessa ympäristön kontroloimisen tarve ei kuitenkaan häviä. Ympäristöllä on edelleen suuri vaikutus ihmisen tunteisiin ja käyttäytymiseen. (Lyysaari & Kotilainen, 1997.) Ympäristön muokkaamisessa keskeistä on turvallisuutta lisäävien tekijöiden huomioon ottaminen. Toinen keskeinen dementoituvan vanhuksen erityistarpeet huomioon ottavan ympäristön erityispiirre on orientoitumista helpottavien vihjeiden käyttö. Periaatteena on: mitä useampia vihjeitä, sitä parempi. (Heimonen, ym. 1996, ) Haastattelukohteissamme oli kiinnitetty erityistä huomiota värien käyttöön ja valaistukseen, niin että dementoituvan vanhuksen on mahdollisimman helppo hahmottaa ympäristöään. Kun dementoituvan vanhuksen on helpompi löytää esimerkiksi huoneensa ja WC-tilat tämä vähentää hänen turhaa harhailuaan ja sen aiheuttamaa ahdistusta. Hyvä fyysinen ympäristö ei välttämättä ole nykyaikainen, steriili osasto, vaan paikka, joka tuo mieleen oman tuvan, keittiön tai kammarin tunnelman huonekaluineen, kukkineen ja koristeineen. (Mäkisalo 1996, 7). Mielipaikka toimii minä -kokemuksen tukena ja muistiavaimena. Muisti toimii niin, että yksittäinenkin vihje riittää herättämään joukon muita elämyksiä ja muistikuvia. Mielipaikka voi säädellä psyykkistä toimintakykyä ja sen ylläpitämistä niin uhkaavissa kuin miellyttävissäkin arkielämän tapahtumissa. Siksi ympäristö voi olla henkinen voimavara. Tämä asia on tullut esille dementiaa sairastavia vanhuksia tutkittaessa. (Korpela 1997, 72.) Kaikki haastattelukohteemme olivat hyvin kodikkaita ja vanhoja huonekaluja oli käytetty paljon sisustuksessa. Asukkaat myös tuntuivat hyvin tyytyväisiltä, kun kerroimme heille kuinka kaunista heidän kodissaan on. Yhdessä dementiakodissa tytär oli sisustanut isänsä huoneen vastaamaan identtisesti isän aikaisemmassa kodissa ollutta työhuonetta. Asuminen entisessä rakkaassa työhuoneessa tukee dementoituvan vanhan miehen oman arvon tunnetta. Kaikki me ollaan vanhoilla tavaroilla sisustettu, jokaikinen asukashuone on eri tavalla sisustettu, siinä on otettu sen ihmisen erityispiirteitä ja mennyt elämä huomioon.

33 28 Dementiakotien tiloja suunniteltaessa on hyvä huomioida myös vanhuksen luona käyvät vieraat. Asukkaan täytyy voida tarjota vierailleen kahvit rauhallisessa tilassa, jos vanhus tai hänen vieraansa haluavat seurustella rauhassa. Muut dementiakodin asukkaat eivät aina myöskään pidä siitä, että heidän olohuoneessaan on jatkuvasti vieraita ihmisiä. Tämä voi aiheuttaa asukkaissa levottomuutta. Tosin on paljon dementiakoteja, joissa asukkaat nauttivat toinen toistensa vieraiden kanssa seurustelusta, mutta jokaisella on kuitenkin oltava mahdollisuus myös yksityisyyteen. Tilasuunnitelulla ja sisustuksella on oma merkittävä osuutensa dementiakodin tunnelman luomisessa ja asukkaiden käyttäytymisessä. 7 MUISTELU OSANA DEMENTOITUVAN VANHUKSEN KUNTOUTTAVAA TYÖOTETTA Kuka koskaan voi väittää, että kuulemani ei ole totta tai oikein? Kuka voi kiistää minun kokemukseni? miksi kukaan haluaisi? Helinä Siikala Marja Saarenheimo toteaa kirjassaan (1997, 33-34), että vanhuusiän muistelemisesta voisi tuskin kirjoittaa mitään artikkelia mainitsematta amerikkalaisen psykiatrin ja gerontologin Robert N. Butlerin nimeä. Butlerin radikaalit ajatukset 60-luvulla ovat muuttaneet tutkijoiden ja vanhustyön ammattilaisten suhtautumista muistelemiseen. Aikaisemmin muistelemiseen suhtauduttiin hyvin varauksellisesti. Se nähtiin oireena mielen rappeutumisesta tai vanhuudenhöperyydestä, eikä sitä haluttu vanhustentyössä rohkaista. Muistelemista pyrittiin pikemminkin ehkäisemään ja rajoittamaan suuntaamalla vanhan ihmisen huomio johonkin ajankohtaisempaan, olipa se mikä tahansa. Butlerin ansiona on pidetty, että hän paljasti muistelemisen olevan vanhuudessa pikemminkin luonnollista ja odotettavissa olevaa kuin oireellista. Muistelu kuuluu oleellisesti ihmisyyteen. Muistot vahvistavat mielikuvaa siitä, kuka on, kehen liittyy ja minkälainen merkitys elämällä on ollut. Hyvistä muistoista voi saada voimia vaikeiden elämäntilanteiden aikana. Muistelemalla on mahdollista myös etääntyä epätyydyttävästä nykyhetkestä. Se on puolustuskeino, josta epämieluisassa ympäristössä voi tulla tapa. (Mäki 1998, 103) Saarenheimon mukaan (1998, 22) muisteleminen on jokapäiväistä arkielämään kuuluvaa toimintaa, johon ei useinkaan erityisesti ryhdytä. Se on pikemminkin luonnollinen ajattelun, mielikuvituksen ja puheen elementti. Erityisenä ilmiönä se näkyy nimenomaan vanhuuden taustaa vasten.

34 29 Kaikki meillä käyttää, että se on yksi osa myös tuota tunnelmanluomista täällä meidän kodissa, tavattoman tärkeä osa tää muistelu. Muistelu voidaan nähdä myös merkityksiä luovana toimintana joka on jopa parantavaa, siis enemmän kuin pakoa menneisyyteen. Muisteleminen luo jatkuvuutta ja auttaa ihmistä ylläpitämään itsearvostustaan. Toisaalta muisteleminen ei ole vain vanhojen asioiden kertausta, vaan jatkuvaa luovaa toimintaa. Muistelu on minuuden rakentamista, matka menneisyyteen, joka antaa voimia myös tulevaisuuden kohtaamiseen. (Dunderfelt 1998, ) 7.1 Muistelun merkitys dementoituvan vanhuksen hoitotyössä Muistelemisen ja muisteluryhmien avulla voidaan hidastaa dementoituvien vanhusten kulkemista kohti yhä suurempaa kaaosta, avuttomuutta ja ahdistusta. Muistelemalla voidaan jopa saavuttaa sitä eheyttä ja viisautta, jota vanhuuteen liitetään. Ellei muistoja käytetä, ne heikentyvät, mielen maailma kapenee ja lopulta sulkeutuu. (Koskinen ym. 199.) Muistelu on tosi tärkeetä ja mun mielestä se lisää myös henkilökunnan luovuutta siinä mielessä, että se tuo uusia ratkaisumalleja tähän hoitoon, luovuus lisääntyy. Kaikki metodit, mitä me käytetään täällä, ne liittyy tähän muisteluun, tää musiikinkäyttö ja keskustelun aiheet ja sitten nämä pienet niksit esimerkiksi haasteellisissa tilanteissa, kaikkia näitä voi hyödyntää et tää on yksi hyvä metodi, työväline. Muistelun ja tarinoiden merkitys vanhustyössä on moninainen. Yleensä muistelemisen ja hyvinvoinnin välillä on todettu positiivisia vaikutuksia, vaikka kyse onkin monikerroksisesta prosessista, jossa monet asiat vaikuttavat yhtä aikaa. Muistelutyössä ihminen tulee tietoiseksi itsestään; oman elämänsä merkityksestä ja hänen identiteettinsä vahvistuu.. Hän tiedostaa oman elämänsä merkityksiä ja voi ylläpitää niiden jatkuvuutta. (Koskinen ym. 1998, 186.) Meillä on tää yhteisöhoidollinen malli, niin tää muistelu on just psykososiaalista kuntoutusta, passivoitumisen ehkäisemistä ja sosiaalisten taitojen ylläpitämistä. Voimavaralähtöisyys muistelussa vahvistaa tietoisuutta omista mahdollisuuksista ja aktivoi esiin luovuuden lähteitä. Selviytymisen ja onnistumisen kokemukset ovat

35 30 voimavaroja, jotka kantavat tässä päivässä ja tulevaisuudessa. Vanhus voi irrottautua vaikeistakin asioista ja hyväksyä elämän sellaisenaan. (Koskinen ym. 1998, 186.) Muistelu parhaimmillaan: - rakentaa siltaa menneen ja nykyisyyden välille - rohkaisee luomaan ja ylläpitämään sosiaalisia suhteita - vähentää ammattilaisten ja ikäihmisten välistä etäisyyttä - säilyttää ja välittää kulttuuriperinnettä - antaa aktiivisen roolin ikäihmiselle - vahvistaa identiteettiä ja itsearvostusta - aktivoi oman elämän hahmottamista ja kokemusten jakamista toisten kanssa - auttaa ammattilaisia tuntemaan paremmin ikäihmisiä ja räätälöimään työtä sen mukaan - auttaa nykyisen tuen tarpeen määrittelyä (Koskinen 1998, 187.) Muistelutilanteessa ei ole kysymys vain keskustelun virittämisestä, vaan toiminta voi samanaikaisesti tapahtua hyvin monella tasolla; koskettaa kaikkia aisteja, antaa monipuolisia elämyksiä ja pätemisen mahdollisuuksia. (Mäki 1998, ) Ne on ollut kauheen hauskoja. Siellä nauretaan ihan älyttömän paljon, kyllä vähän liikututaankin välillä, mutta se on sellasta hyvää itkua tai sellasta hyvää liikutusta. Vaikka menneet tapahtumat, joihin muistot kohdistuvat, eivät kerran tapahduttuaan enää muutu miksikään, voidaan samaan tapahtumaan kohdistaa monenlaisia näkökulmia ja asioita voidaan suhteuttaa toisiinsa hyvin erilaisilla tavoilla. Joidenkin muistojen merkitys muuttuu elämän varrella itsestään. Nuorena vaikeilta tuntuneet asiat voivat vuosien myötä muuttua jopa huvittaviksi. Usein muistot kultautuvat, mutta joskus pieni negatiivinen tapahtuma - vaikka opettajan lausahdus saattaa varjostaa elämän kaikkia myöhempiä tapahtumia. (Mäki 1998, 104.) Kaikkien ei onnistu hyväksyä elettyä elämää. Elämäntarkastelu ei välttämättä johda tyydyttävään kokonaisnäkemykseen oman elämän merkityksistä ja arvoista. Silloin muistelija voi jäädä hautomaan menneisyyttään, kokea syyllisyyttä ja surra elämätöntä elämää. Tuloksena onkin epätoivo eheytymisen sijaan. Riskiryhmiä ovat ne, jotka ovat vältelleet elämäntarkastelua ja odottaneet paljon tulevaisuudelta. Voimakkaita syyllisyydentunteita voi syntyä niille, jotka todella ovat vahingoittaneet toisia ihmisiä. Myös itsekeskeisyys saattaa olla muistelussa ongelma. (Koskinen ym. 1998, 186.)

36 31 Dementoituneille vanhuksille ja heidän lähipiirilleen muistelun merkitys on korostunut. Monille dementoituneille nykyisyys on uhkaava, koska he eivät muista elettyä elämäänsä eivätkä hahmota tämänhetkistä maailmaansa. Asioiden keskinäiset suhteet vääristyvät. Muisteleminenkin on dementoituneelle vaikeaa, koska hän ei kykene käsittelemään asioita samoin kuin terveenä. Neula jää helposti kiertämään samaa uraa. Dementoituva vanhus tarvitsee muistelemisenkin tukea ja ohjausta. (Mäki, Stenberg 1998, 4.) Sisäisesti alemmuudentuntoinen ja narsistisesti vajavainen vanhus ei siedä muistelua, koska muistelu tuo hänen mieleensä vain vanhuuden rajoitteet. Hän ei voi myöskään surra ja siksi hän heijastaa sisäisiä tunteitaan toisiin nähden muut pahoina, huonoina ja osaamattomina. (Suominen 1998, ) Ne, jotka pakonomaisesti miettii jotain tiettyy yhtä muistoa, niin heille ei oikein myöskään muistelu tunnu sopivan. Jos se kehäyttää ajattelua ja erityisesti menneisyyteen liittyviä ikäviä tapahtumia ja jotain ahdistavaa. Dementiakotien henkilökunta kertoi haastattelussamme, että he ovat tavanneet harvoin dementoituvia vanhuksia, joille muistelu ei sovi. Joku, joka ei pidä ryhmässä tapahtuvasta muistelusta, saattaa kuitenkin nauttia kahdenkeskisestä muisteluhetkistä. Työntekijöiden on tärkeää tietää dementoituvan vanhuksen elämänhistoriasta ne vaikeat ja ahdistavat kokemukset, joita hän ei ole elämässään käynyt läpi, eikä siihen enää pysty. Tällöin voidaan tietoisesti välttää ahdistusta aiheuttavia keskustelunaiheita. Kaikissa muisteluhetkissä eräänä tavoitteena on luoda turvallinen vuorovaikutustilanne, jossa jokainen voi olla luontevasti mukana ja kokea samalla, että häntä itseään ja hänen sanomisiaan arvostetaan. Ryhmätoiminnan on monessa dementiakodissa todettu vaikuttavan asukkaisiin eheyttävästi. Lukossa olleita voimavaroja on vapautunut käyttöön. Paras muisteluryhmien vaikutus lienee kuitenkin ilo, jota on voitu yhdessä kokea. Muisteluhetkien tavoitteena ei ole muistaa tapahtumia oikeassa järjestyksessä eikä välttämättä edes oikein. (Mäki ym. 1998, 7.)

37 32 Muisteluhetki voi auttaa asukasta myös muodostamaan mielipiteitä. Onnistumisen ja osaamisen elämykset vahvistavat itsearvostusta. Eräs tärkeä tavoite, joka toteutuu kuin itsestään muiden tavoitteiden ohella, on huomion kiinnittyminen hetkeksi pois sairauksista ja menetyksistä. Kokemus oman elämänhistorian merkityksestä lisää valppautta ja parantaa keskittymiskykyä. Elämän palaset voivat loksahtaa paikoilleen. Onnistunut muistelukeskustelu voi antaa selviytymismalleja myös nykyhetkeen. Usein muisteluhetkestä syntyy hyvän olon tunne sekä keskustelun vetäjälle että osallistujille. (Mäki & Stenberg 1998, 8.) Tuntuu, että se puhuminen ja keskusteleminen on loogisempaa ja se on helpompaa, kun se tulee muistoista. Tää antaa yhteisen kielen dementoituville. Tavallaan se tästä hetkestä puhuminen on usealle hirveän vaikeaa, koska lähimuisti on heikko ja se puheentuotto on kauheen epäloogista ja sitä yhteyttä toisiin ei samalla tavalla synny. Sit kun puhutaan yhteisistä nuoruuden tai lapsuuden ajoista, muodostuu yhtäkkkiä yhteinen kieli. Muistelulla on myös tärkeä sosiaalinen tavoite vuorovaikutuksen syntymisessä ja tukemisessa. Elämän keskeisin sisältö liittyy vuorovaikukseen muiden ihmisten kanssa. Kokemus yhdessäolosta, jossa jokainen voi olla oma itsensä, on kaikenikäisille elintärkeää. Kaikki, mikä parantaa vuorovaikutusta, lisää elämän laatua. (Mäki & Stenberg 1998, 9) Muisteluhetki herättää usein työntekijän kiinnostuksen ja halun kuulla lisää. On olemassa psyykkinen lainalaisuus, jonka mukaan suhtautumalla toiseen ihmiseen kuin hän olisi kiinnostava, elämänmyönteinen ja lahjakas autamme häntä tulemaan sellaiseksi. (Mäki 1998, 111.) Muistelu tarjoaa työntekijöille myös uudenlaisen näkökulman lähestyä dementoituvaa vanhusta: hän ei ole enää passiivinen osapuoli vaan ihminen, jolla on paljon annettavaa. Myös dementoituva, muistihäiriöinen vanhus on muistojen aarrearkku. (Suominen, 1998.)

38 33 Haastattelukohteidemme henkilökunta oppi muisteluryhmissä näkemään asukkaissa uusia puolia tutustuessaan heidän elämänhistoriaansa vanhusten itsensä kertomana. Dementoituvien vanhusten elämäntarinoiden kertomisessahan päärooli on usein omaisilla ja läheisillä. Työntekijät oppivat muisteluryhmissä myös ymmärtämään paremmin niitä olosuhteita, joissa vanhukset ovat lapsuutensa, nuoruutensa ja keskiikänsä eläneet. Muisteluhetkestä voi muodostua työntekijälle mielenkiintoinen matka Suomen historiaan Muisteluryhmässä hyvinkin vanhat muistot saattavat nousta dementoituvalle vanhukselle kirkkaana mieleen. 7.2 Muistelutyössä ja sen suunnittelussa huomioitavia asioita Muistelutyötä voi toteuttaa ryhmässä tai yhden henkilön kanssa. Muisteluryhmät työmuotona ovat vakiinnuttaneet paikkansa erityisesti dementoituvien vanhusten hyvässä hoitokäytännössä. (Raitanen 1997, 31.) Yleisiä, kaikkien ryhmien tavoitteita ovat elämyksellisyys, itsekunnioitus ja yhteenkuuluvuus. (Mäki & Stenberg 1998, 9). Mitä tavoitteita muistelulle voidaan ja pitää asettaa, riippuu oleellisesti siitä, miten pitkälle dementoituneet henkilöt poikkeavat toisistaan usein enemmän kuin aivan eri oireyhtymistä ja sairauksista kärsivät keskenään. Jos muisteluryhmän jäsenten tavoitteet tuntuvat kovin erilaisilta, kannattaa miettiä, voisiko ryhmän kokoonpanoa muuttaa toimivammaksi. (Mäki & Stenberg 1998, 7.) Ennen ryhmän kokoontumista ryhmän vetäjän tulee ottaa huomioon: - kontaktien luominen osanottajiin - toiminnan räätälöinti ryhmän voimavarojen mukaan - muistelun tavoite - miten usein kokoonnutaan - mikä on tapaamisen kesto - miten osanottajille tiedotetaan - missä kokoonnutaan ja - miten toimintaa arvioidaan (Koskinen ym. 1998, 187.)

39 34 Muistelun tavoite pitää aina määritellä ryhmäkohtaisesti. Tavoitteena voi olla esimerkiksi sosiaalinen toiminta, lisätä/pitää yllä osanottajien taitoja, tuottaa näyttely tai julkaisu, edistää vuorovaikutustaitoja tai tukea uusien sosiaalisten suhteiden luomista. Tavoite tulee räätälöidä ryhmän voimavarojen mukaan. Kokoontumiskerrat, ryhmän koko ja tilaisuuden kesto voivat vaihdella tavoitteiden, työmuotojen ja osanottajien toimintakyvyn mukaan. Paras ryhmäkoko on alle kymmenen henkilöä ja tilaisuuden kesto enintään kaksi tuntia. Jos osallistujilla on muistihäiriöitä, ryhmäkoko on hyvin pieni ja tapaamiset ovat lyhyitä. (Koskinen ym. 1998, 187.) Muisteluryhmän ohjaajana voi toimia joko työyhteisön oma työntekijä tai ulkopuolinen ohjaaja. Molemmissa tapauksissa on sekä etuja että haittoja. Ulkopuolinen ohjaaja voi toimia muista sitoumuksista vapaana. Oma työntekijä saattaa painiskella kiireen kanssa ja kokea ristiriitaa muiden työtehtävien ja muistelutyön välillä. Ulkopuolisella ohjaajalla voi olla erikoisosaamista, jota vakiohenkilökunnalla ei ole. Erityisesti dementoituvien vanhusten ryhmässä työtä voi haitata se, ettei ulkopuolinen ohjaaja tunne osanottajia. Silloin työskentely voi jäädä irralliseksi muusta toiminnasta. Toivottavaa tällöin on, että joku pysyvästä henkilökunnasta on läsnä. (Koskinen ym. 1998, 188.) Ohjaajan tulee arvioida toimintaa säännöllisesti ja pitää joka kerrasta päiväkirjaa: ketä on läsnä, mistä keskusteltiin, mikä onnistui ja mikä pitää ottaa jatkossa huomioon. Ryhmässä käsitellään hyvinkin henkilökohtaisia asioita, minkä vuoksi kaikilta osanottajilta edellytetään keskinäistä luottamusta. Osallistumisen tulee olla vapaaehtoista. (Koskinen ym. 1998, 187.) Kahdessa haastattelukohteessamme kokoontui muisteluryhmä. Toisessa kodissa ryhmän vetäjä tuli kodin ulkopuolelta ja kokoontumiskertoja oli sovittu kymmenen. Toisessa taas vakituinen henkilökunta piti muisteluryhmää, joka eteni ihmisen elämänkaaren mukaan. Ryhmässä oli käytössä muistelulaatikko, johon oli kerätty erilaista muisteluun sopivaa materiaalia. Muistelutyössä voi käyttää lukuisia luovia ja arkielämän taitoihin liittyviä työmuotoja: kotiaskareet, kädentaidot, keskustelut, tarinat, kirjoittaminen, musiikki, piirtäminen ja maalaaminen, mielikuvatyöskentely, kuvat, esineet ja draama. Valmista muistelutyön

40 35 aineistoa on saatavilla esimerkiksi Vanhustyön keskusliitosta: muun muassa selkokielisiä muistelukirjoja, muistelupelejä, muistelukortteja ja ATK-ohjelmia. Aineistoa voi tehdä myös itse. (Koskinen ym. 1998, 188.) Kahdessa dementiakodissa muutamalle asukkaalle oli tehty henkilökohtainen muistelukansio, joka eteni ihmisen elämänkaaren mukaan. Kansion sisältö koostui lähinnä valokuvista, korteista ja asukkaan elämänkulkuun liittyvistä tarinoista. Tämäntyyppinen henkilökohtainen muistelukansio on hyvä apuväline työntekijän ja asukkaan yhteisiin keskustelu- ja muisteluhetkiin. 8 JOHTOPÄÄTÖKSET Haastattelimme kolmen dementiakodin henkilökuntaa ja saimme hyvin yhdensuuntaiset vastaukset opinnäytetyömme kysymyksiin, jotka koskivat dementoituvan ihmisen elämäntarinan tuntemisen ja muistelun merkitystä osana kuntouttavaa työotetta. Opinnäytetyömme haastattelukohteiden henkilökunta oli sisäistänyt hyvin perustehtävänsä. Dementiakodeissa vanhuksen elämänlaatuun voitiin vaikuttaa siirtymällä pois tehtäväkeskeisestä työtavasta. Vanhus nähtiin yksilönä, jolla on oma ainutkertainen tarinansa, joka ei pääty dementoitumiseen. Dementoituvalla vanhuksellakin on meille vielä paljon annettavaa ja opetettavaa. Elämäntarinan tunteminen antaa kasvot dementoituvalle ihmiselle ja se ohjaa dementiakotien työntekijöiden toimintaa oikeaan suuntaan. Kun työntekijä tuntee asukkaan elämäntarinan hän voi sen kautta vahvistaa ja löytää hänen voimavarojaan sekä ymmärtää hänen käyttäytymistään. Merkittävää on, että näin voidaan ehkäistä turhaa rauhoittavien lääkkeiden käyttöä.

41 36 Sosiaali- ja terveydenhuollossa on viime vuosina tehty erilaisia laatumittareita hyvän hoidon toteuttamiseksi. Dementoituvan elämäntarinan tunteminen on ensimmäinen askel kohti hyvää ja dementoituvan vanhuksen yksilönä huomioivaa laadukasta hoitoa. Sosiaali- ja terveysalan oppikirjoissa on ihmisen elämäntarinan tuntemisen merkitys jäänyt liian vähälle huomiolle. Esimerkiksi uudessa vanhusten pitkäaikaishoitoa käsittelevässä oppikirjassa ei asiasta puhuta lainkaan vaikka vanhuksen yksilöllinen huomioiminen nähtiinkin tärkeänä. On mahdotonta toteuttaa yksilöllistä ja laadukasta hoitotyötä, jos vanhuksen elämäntarinaa ja siitä nousevia hänelle merkityksellisiä asioita ei tunneta. Muistelutyötä dementiakodeissa tehdään sekä yksilö-, ja ryhmätasolla. Työntekijät muistelevat dementoituvien vanhusten kanssa jokapäiväisissä vuorovaikutustilanteissa. Kahdessa dementiakodissa kokoontui säännöllisesti muisteluryhmä. Muisteluryhmässä dementiakotien asukkaat vanhoja aikoja muistellessaan kommunikoivat hoitajien mukaan selkeämmin ja saivat näin paremmin kontaktin toisiinsa. Monilla vanhuksilla löytyy yhteisiä muistoja esimerkiksi lapsuus- ja nuoruusajasta. Nämä yhteiset kokemukset tuovat ryhmään uutta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Muisteluryhmissä naurettiin paljon, joskus itkettiinkin, mutta päällimmäiseksi tunteeksi jäi suurimmalle osalle niin asukkaista kuin työntekijöistäkin hyvä mieli. Muistelu lisäsi ja helpotti dementoituvien vanhusten keskinäistä vuorovaikutusta. Samoin vanhusten ja työntekijöiden keskinäinen vuorovaikutus lisääntyi. Työntekijän on tunnettava vanhuksen elämäntarina, voidakseen löytää häntä kiinnostavia keskustelunaiheita. Muisteluryhmät tukevat dementoituvan vanhuksen sosiaalisten suhteiden syntymistä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tämän vuoksi jokaisessa dementiakodissa asukkailla tulisi olla mahdollisuus osallistua muisteluryhmään. Aivan kaikille vanhuksille muistelu ei kuitenkaan sovi. Erityisesti ahdistuneet dementoituvat vanhukset, joilla on elämässään läpikäymättömiä vaikeita asioita, saattavat ahdistua lisää muistelusta. Opinnäytetyömme haastattelujen perusteella voimme tehdä sen johtopäätöksen, että kirjallisuudesta lukemamme teoria on siirrettävissä käytäntöön jos elämäntarinan

42 37 tunteminen ja muistelu ymmärretään ainoaksi todelliseksi tieksi dementoituvan vanhuksen yksilölliseen ja hyvään hoitoon. 9 POHDINTAA Opinnäytetyömme liittyy hyvin ajankohtaiseen aiheeseen. Vanhustyön laadusta on käyty keskustelua jo muutaman vuoden ajan ja tänä syksynä keskustelu on jatkunut erityisen vilkkaana. Oma merkityksensä on ollut myös sillä, että Hämeenlinnassa omaisten tekemä kantelu läheisensä huonosta hoidosta sai lääninhallituksen tekemään ennakkopäätöksen, jossa kantelun kohteena ollut vanhainkoti velvoitettiin palkkaamaan lisää henkilökuntaa. Osuutensa keskusteluun ovat tuoneet myös syksyn kunnallisvaalit. Nyt on puheiden tilalle saatava lisää tekoja. Tämän opinnäytetyön tekeminen on avannut silmämme näkemään miten tärkeää on tuntea dementoituneen vanhuksen elämäntarina. Vaikka olemme työskennelleet vanhus- ja vammaistyössä, vasta nyt ymmärrämme täysin miten tärkeästä asiasta on kysymys. Elämäntarinan tunteminen on ensiarvoisen tärkeää aina kun tehdään työtä ihmisten kanssa, jotka eivät voi ilmaista itseään. Oikeastaan asiakkaan elämäntarinan tunteminen ainakin jossain määrin on merkittävää kaikessa sosiaali- ja terveysalan työssä. Esimerkiksi kehitysvammatyössä on vasta viime vuonna puhuttu asiakkaan elämäntarinan tuntemisen tärkeydestä. Samoin viime vuonna on hoitotyön kirjallisuudessa aloitettu keskustelu elämäntarinan merkityksestä ja dokumentoinnista. (Heikkilä, Repo, Rämälä, Voutilainen, Qvick, Isola, 1999, ). Päiväkodissakin henkilökunnan on hyvä tietää lapsen kotioloista, jotta hän voi ymmärtää lapsen käyttäytymisessä mahdollisesti tapahtuvia muutoksia. Siitä, kuinka paljon työntekijöiden pitäisi tietää asiakkaansa taustoja saattaa syntyä eettisiä ristiriitatilanteita. Elämäntarinatietoja kerätään useimmissa hoitokodeissa ja laitoksissa. Niitä ei kuitenkaan osata hyödyntää jokapäiväisessä hoitotyössä. Tietojen tulee olla kaikkien

43 38 työntekijöiden käytettävissä ja jokaisen on sitouduttava hyödyntämään elämäntarinatietoja dementoituvan vanhuksen hyvän hoidon mahdollistamiseksi. Vaikka monessa hoitokodissa ja laitoksessa joudutaan tekemään työtä liian pienellä henkilöstöllä ja puutteellisissa olosuhteissa nousee opinnäytetyössämme esiin henkilökunnan näkemys dementoituvasta ihmisestä. Henkilökunnan asenteet ja arvot tulivat haastattelukohteissamme hyvin esiin käytännön hoitotyössä. Monessa dementiakodissa ja osastolla hyvän hoidon filosofiat näkyvät vain paperilla. Käytännössä hyvin suunnitellut hoitokäytännöt jäävät kiireen alle. Pelkällä asenteella ei kuitenkaan voi antaa hyvää yksilöllistä hoitoa, jos henkilöstö- ja toimintaresurssit ovat liian pienet. Tarvitaan myös rahaa. Haastattelukohteissamme tuli esiin kuinka johtajuus ja työyhteisön hyvä henki vaikuttavat haluun kehittää työtä ja ottaa uusia työmenetelmiä käyttöön. Jatkuva työn kehittäminen on vaativaa, raskastakin, mutta palkitsee tekijänsä. Opinnäytetyömme dementiakodeissa työntekijöiden yksilöllisiä vahvuuksia arvostettiin ja heillä oli mahdollisuus vaikuttaa työhönsä. Ylhäältä alaspäin toteutettujen kehitysohjelmien epäonnistumisia selittää suurelta osin henkilöstön sitoutumisen puute. Ulkoapäin tuotetut ohjelmat, jotka eivät kosketa työyhteisön todellisuutta, koetaan vieraiksi. (Nakari, Valtee 1995.) Monessa työyhteisössä on painolastina vanhanaikainen, tehtäväkeskeinen ajattelu. On unohdettu että työn perustehtävä on dementoituva vanhus ja hänen yksilölliset tarpeensa. Kouluille annetaankin vastuuta uusien asiakaslähtöisten työtapojen viemisestä käytännön työhön. (Vanhusfoorumi ). Jos töitä on tehty vuosikymmeniä samoilla tutuilla ja turvallisilla rutiineilla, voi uusien asenteiden, ajatuksien ja työmenetelmien tulo tuntua uhkaavalta ja herättää muutosvastarintaa. Onneksi löytyy rohkeita pioneereja, jotka muutosvastarinnasta huolimatta vievät uusia näkemyksiä ja työtapoja eteenpäin. Jos voisimme aloittaa tämän prosessin tällä kokemuksella alusta, valitsisimme vertailukohteeksi mukaan sellaisen dementiakodin tai sairaalan dementiaosaston, jossa ei vanhusten elämäntarinatietoja eikä muistelua käytetä käytännön työssä. Voisimme

44 39 näin vertailla miten dementoituvan vanhan ihmisen yksilöllinen hoito henkilökunnan mielestä voidaan toteuttaa ellei hänen elämäntarinaansa tunneta. Minkälaiset asiat silloin nousisivat esiin? Tutkimuskohteita olisi voinut olla enemmän, jolloin näkökulma opinnäytetyömme kysymyksiin olisi mahdollisesti laajentunut. Opinnäytetyömme kysymysasettelussa olisimme voineet selvittää myös henkilökunnan näkemyksiä dementoituvan vanhuksen elämänlaadusta tarkemmin kuin mitä elämäntarinan merkityksestä selvittäviin kysymyksiin saimme vastauksia. Käsittelimme työssämme myös omaisnäkökulmaa, koska omaiset ja läheiset ovat merkittävässä asemassa dementoituvan vanhuksen laadukkaan hoidon mahdollistajina. Mietimme myös, olisiko meidän ollut mahdollista saada kolmannesta haastattelupaikasta laajemmat vastaukset opinnäytetyömme kysymyksiin. Todennäköisesti tässä dementiakodissa työntekijät olivat niin väsyneitä etteivät he ystävällisyydestään huolimatta jaksaneet paneutua kysymyksiimme syvällisemmin. Tämä dementiakoti oli hyvin pieni ja usein vuorossa oli vain yksi työntekijä. Sopivana kokona dementiayksikölle pidetään (Eloniemi-Sulkava 1999) asukasta, koska hyvin pienissä kodeissa kustannukset ovat usein korkeat ja saatetaan päätyä säästökohteisiin, jotka eivät sovellu dementoituvien vanhusten hoitoon. Tällöin on vaarana että henkilökunta siirtyy työskentelemään tehtäväkeskeisesti, jolloin asiakaslähtöisyyden ja yksilöllisyyden periaate ei toteudu. Opinnäytetyömme haastattelutilanteet olivat hyvin luontevia ja meistä tuntui hyvältä nähdä, miten innostuneita haastateltavat pääosin olivat opinnäytetyömme teemoista. Pääsimme myös tutustumaan dementiakotien fyysisiin tiloihin sekä asukkaisiin. Oli ilo nähdä hoitokoteja, joissa dementoituva vanhus sai säilyttää itsemääräämisoikeutensa, häntä arvostettiin ja jossa hän saattoi tuntea onnistumisen kokemuksia osallistumalla hänelle mielekkääseen toimintaan. Tämä opinnäytetyö antaa aiheen pohtia mahdollisia jatkotutkimuksia erityisesti elämäntarinan merkityksestä, jota voidaan miettiä monesta eri näkökulmasta. Elämäntarinoista ja muistelusta on kirjallisuutta saatavilla, mutta dementoituneen vanhuksen hoitotyön näkökulmasta kirjallisuutta on vähän. Erityisen mielenkiintoista olisi tietää kuinka paljon voitaisiin vähentää dementoituvien vanhusten

45 40 psyykelääkkeiden käyttöä, jos vanhuksen elämäntarina tunnettaisiin ja sen kautta häntä ymmärrettäisiin paremmin. Yhteiskuntamme arvot ja asenteet näkyvät siitä, kuinka kohtelemme vanhuksiamme!

46 LIITE 1 :n ELÄMÄNTARINA Asukkaan nimi Kutsuma- ja lempinimet (lapsuus- ja aikuisiässä) LAPSUUS Syntymäaika ja paikka Asuinpaikkakunnat lapsena (kauanko asunut) Vanhempien nimet ja ammatit Äiti Isä (Äiti- tai isäpuoli) Minkä ikäisenä on menettänyt vanhempansa Äidin Isän Sisarusten nimet (asuinpaikkakunta, ikä, mahd. kuolinvuosi tms.) Isovanhemmat (merkitys erityisesti lapsuudessa)

47 Lapsuudenkodin ilmapiiri (lämmin / viileä, kannustava / lannistava, ahdas / avara, Poliittinen / epäpoliittinen, lempeä / ankara, uskonnollinen / epäuskonnollinen ) Lempiruuat lapsena Merkittävät tapahtumat lapsuudessa (hyvät ja huonot) Mitä muuta haluatte kertoa lapsuudesta (esim. leikki / työ / koulu)

48 NUORUUS Asuinpaikkakunnat (kauanko asunut) Mitä kouluja on käynyt Minkä ikäisenä on aloittanut työnteon Minkälaisia töitä on tehnyt Harrastukset Merkittävät tapahtumat nuoruudessa (hyvät ja huonot) Mitä muuta tulee mieleen nuoruusajasta

49 TYÖIKÄ Asuinpaikkakunnat (kauanko asunut) Työpaikat (olivatko mieluisia) Merkittävät tapahtumat (hyvät ja huonot) Avioliitto tai liitot Puolison nimi ja ammatti, ikä tai kuolinvuosi Lapset (nimi, ikä, mahd. kuolinvuosi) Tärkeät sukulaiset ja läheiset ystävät Perheen ilmapiiri (kannustava, lämmin, etäinen, ahdas, avoin, uskonnollinen yms.) Harrastukset, yhdistystoiminta

50 Elämäntapa Käsitys itsestä (sosiaalinen, erakko, selviytyjä, alistuva, johtajatyyppi tms.) Käsitys muista ihmisistä Elämän solmukohdat (esim. orpous, sotaleskeys, lapsen menetys, pelkoa aiheuttaneet tilanteet, kolarit, tulipalot, työttömyys, avioero ) Asiat, joista on saanut iloa ja voimaa selviytyä vaikeista elämäntilanteista Tärkeäksi koetut tehtävät elämässä (ammatti. vanhemmuus, harrastukset, luottamustoimet) Mitä muuta tulee mieleen työiästä

51 ELÄKEIKÄ Uusia asioita elämässä (hyvät ja huonot) Elämänkatsomus ja arvostukset sekä niiden muutokset (esim. suhde uskontoon / Jumalaan) Oma suhtautuminen vanhenemiseen Oma suhtautuminen kuolemaan Lapsenlapset (nimi, ikä tms.)

52 Ympyröikää ne asiat, jotka ovat / ovat olleet erityisen mieluisia lapset eläimet kalastus kävely saunominen leipominen ruuanlaitto siivous keskustelu / ryhmäkeskustelu TV:n katselu konsertit laulaminen musiikin kuuntelu runot vanhat elokuvat uinti pelit kampaajalla käynti kaupassa käynti puutarhanhoito hieronta hartaustilaisuudet lehtien / romaanien / tieto- tai harrastekirjallisuuden / raamatun lukeminen valokuvien katselu matkustaminen tanssiminen muistelu Muita mieluisia asioita Mitkä edellä mainituista asioista eivät ole mieluisia Lempimusiikkia Tärkeä virsi / hengellinen laulu / iltarukous Lempiruuat Ulkoisen olemuksen merkitys; mikä on tärkeää (hiukset, pukeutuminen (lempiväri, tyyli), ehostus) Mitä muuta tulee mieleen Lomakkeen täyttämispäivä Ketkä täyttivät

53 Hyvä omainen Haluamme, että läheisenne elämä uudessa kodissa säilyy sisällöltään ja laadultaan samansuuntaisena kuin ennen sairastumista. Tärkeää on meidän kykymme kohdella häntä yksilönä, ymmärtää hänen toiveitaan, käyttäytymistään ja puheitaan. Hyvän kontaktin luominen edellyttää yhteisiä keskustelunaiheita, joista tuttuus, yhteenkuuluvuus ja siten myös turvallisuus ja läheisyys syntyvät. Toivoisimme Teidän kertovan läheisenne elämästä työmme ja ennen kaikkea tietysti läheisenne avuksi! Elämäntarinalomakkeessa on neljä pääkohtaa: lapsuus, nuoruus, työikä ja eläkeikä. Voitte valita, mitä haluatte kertoa läheisenne elämäntarinaan ja halutessanne täydentää sitä myöhemmin. Tietoja käytetään vain ammatilliseen tarkoitukseen, eli hyvän hoidon toteuttamiseen. Yhteistyöstä Kiittäen ja sitä jatkossakin toivoen Kivipuiston henkilökunta

54 LIITE 2 HAASTATTELUTEEMAT JA KYSYMYKSET TEEMA 1 Dementoituvan vanhuksen elämäntarinan merkitys käytännön hoitotyössä - Kuinka laaditte asukkaiden elämäntarinan? Ketkä osallistuvat sen tekemiseen? - Miksi pidätte tärkeänä elämäntarinan laatimista? - Minkälaisista elämäntarinatiedoista hoitotyössä on eniten apua? - Käytetäänkö teillä muistelussa hyväksi elämäntarinoita? - Oletteko saaneet aiheiseen liittyvää koulutusta? - Kuinka sitoutunutta henkilökunta on käyttämään elämäntarinatietoja ja muistelua työssään? TEEMA 2 Dementoituvan vanhuksen muistelun merkitys osana kuntouttavaa työotetta - Miten käytätte muistelua työssänne? - Minkälaisia asioita muistelette? - Miten muistelu vaikuttaa vanhuksiin ja sopiiko se kaikille? - Miten henkilökunta kokee muistelun? - Pystytäänkö muistelun avulla luomaan sosiaalisia suhteita? - Oletteko saaneet muisteluun liittyvää koulutusta?