Julkinen talous ja marxilainen teoria, osa 1: verotus

Transkriptio

1 Julkinen talous ja marxilainen teoria, osa 1: verotus Saska Heino 1. Aluksi Proletariaatti käyttää poliittista herruuttaan ottaakseen vähitellen pois porvaristolta pääoman, keskittääkseen kaikki tuotantovälineet valtion, so. hallitsevaksi luokaksi järjestyneen proletariaatin haltuun ja lisätäkseen mahdollisimman nopeasti tuotantovoimien määrää. 1 Karl Marx ja Friedrich Engels määrittelivät vuosina valtion ensisijaiseksi luokkataistelun alustaksi. Valtion avulla työväenluokan uskottiin saavuttavan tavoitteensa mm. [v]oimakkaasti asteittain ylenevästä verotuksesta ja perintöoikeuden lakkauttamisesta. 2 Marx ja Engels muuttivat myöhemmin näkemystään työväenluokan suhteesta valtioon aiempaa pessimistisemmäksi. 3 Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö eritoten sosiaalidemokraattinen työväenliike olisi pitänyt Kommunistisen puolueen manifestissa esitettyjä vaatimuksia keskeisinä tavoitteinaan. Varsinkin toisen maailmansodan jälkeisellä kaudella työväenliike saavutti monia poliittisia tavoitteitaan valtion avulla, ei siitä riippumatta. Sosiaalidemokraattiset puolueet muovasivat joko hallitustyön tai poliittisen painostuksen kautta valtioista todellisen työväenluokan ystävän, joka käytti suuren osan voimavaroistaan tuloerojen kaventamiseen. Voimakkaasti asteittain ylentyvä verotus sai ilmiasunsa progressiivisesta tuloverotuksesta; perintöoikeutta rajoitettiin verotuksella; keskuspankkeja kansallistettiin ja luotto keskitettiin osittain valtion käsiin. 4 Koulutoimi ja maksuton, julkinen terveydenhuolto takasivat työläisille ennennäkemättömän elintason kohoamisen. Samalla sosiaalidemokraattiset puolueet tosin tuottivat myös omat haudankaivajansa järjestämällä työväenluokkaisille kannattajilleen luokkaretkiä (ruots. klassresan) tehtaista konttoriin ja sorvin äärestä koulunpenkille. Sosiaalidemokraattinen työväenliike ei Länsi-Euroopassa valloittanut valtiovaltaa ilmaiseksi. Valtion tulojen tuli kasvaa menojen kasvattamiseksi, ja näin myös tehtiin. Osittain valtion menoja rahoitettiin ja rahoitetaan julkisomisteisen liiketoiminnan sekä kasvavissa määrin velkarahoituksen avulla. Ylivoimainen enemmistö valtion menoista on kuitenkin historiallisesti katettu verotuloilla. Näin ollen meidän tuleekin ymmärtää valtion tuloja ennen kuin voimme hahmottaa sen menoja, sillä jälkimmäinen ei voi edeltää ensimmäistä, ei ainakaan pitkällä tähtäimellä. Työväenliike ei valloittanut valtiovaltaa Marxin opein. Sen sijaan se teki sen joko vailla teoriaa ( poliittis-vaistonvaraisesti ) tai keynesiläisin neuvoin. Näin ollen on ymmärrettävää, ettei marxilainen julkistalouden teoria ole koskaan ottanut tuulta purjeisiinsa. David Humea lainataksemme on kuitenkin selvää, että se, ettei marxilaisen teorian piirissä ole tutkittu julkistaloutta tarkoita, etteikö julkistaloutta tulisi tutkia; varsinkaan, kun tunnustetaan valtion ja muun julkisen sektorin ratkaiseva merkitys tämän päivän kansantalouksissa. Marxilaisilla kuten monilla muillakin koulukuntaa tunnustavilla ihmisillä on paha tapa viihtyä vain marxilaiseksi nimetyn kirjallisuuden ja tutkimuksen parissa. Julkistalouden ymmärtämiseksi on kuitenkin välttämätöntä astua mukavuusalueen ulkopuolelle ja sovittaa marxilaista teoriaa yhteen toisenlaisten tähtien alla tehdyn, erityisesti keynesiläisen, tutkimuksen kanssa. Tämä kirjoitus on ensimmäinen osa kaksiosaisessa julkistaloutta käsittelevässä pienoissarjassa. Tässä osassa tarkastellaan verotusta ja sovitetaan sitä yhteen marxilaisen 1 Marx 2005a, Ibid., Ibid., Tällä viitataan osittain itsenäisen keskuspankkipolitiikan loppuun ja poliittiseen rahapolitiikkaan. 1

2 talousteorian kanssa. Tarkoituksena on ymmärtää, missä verotuksen rajat kulkevat, ja miksi verotus on muovautunut historiallisesti sellaiseksi kuin se tänään näyttäytyy. 2. Julkinen sektori ja bruttokansantuote Katsotaan aluksi verojen osuutta OECD-maiden kansantuotteista. 5 Kuvaajasta 1. havaitaan selvästi, kuinka keskimäärin reilu kolmannes tarkasteltavien maiden bruttokansantuotteesta on mennyt verotuksessa valtiolle ja muille julkisyhteisöille. Kuvaaja 1. Verojen osuus BKT:sta, % 2007 Prosenttia Tanska Ruotsi Belgia Ranska Italia Norja Suomi Itävalta Alankomaat Unkari Slovenia Luxemburg Saksa Islanti Iso-Britannia Tšekki Viro Israel Espanja Puola Uusi-Seelanti Portugali Kanada Kreikka Slovakia Sveitsi Irlanti Japani Turkki Australia Etelä-Korea Yhdysvallat Chile Meksiko Lähde: OECD Vielä 1980-luvun lopulla kokonaisveroasteet saattoivat joissakin OECD-maissa, kuten Suomessa ja Ruotsissa, olla noin 60 % bruttokansantuotteesta. Vaikka kokonaisverotus on sittemmin laskenut merkittävästi, peritään silti suuri osa vuotuisesta bruttokansantuotteesta veroina. Julkisten menojen osuus bruttokansantuotteista on niin ikään säilynyt melko korkeana. Vuonna 2007 OECD-maista 37 käytti julkisiin menoihinsa keskimäärin noin 222 miljardia dollaria. 6 Kaikissa OECD-maissa julkisen sektorin osuus bruttokansantuotteesta on kuitenkin laskenut tai pysynyt melko muuttumattomana 2000-luvulla. 7 Suomessakin julkisen talouden toimijoiden osuus bruttokansantuotteesta on laskenut 1990-luvun laman huippuvuosista. Kun ymmärretään, miten suuri merkitys julkisella sektorilla on kaikissa OECD-talouksissa, ei ole helppo puolustaa talousteoreettisia näkemyksiä, jotka eivät anna painoa julkisen päätöksenteon merkitykselle taloudessa. Toisin kuin taloustiede yleensä väittää, markkinat eivät ole ainoa eivätkä aina edes merkittävin vaihdannan ja taloudellisten voimavarojen kohdentamisen mekanismi. Talousnobelisti Paul Samuelsonin jaottelua mukaisesti markkinat eivät yksin vastaa talouden suuriin kysymyksiin siitä, mitä tuotetaan, kuinka paljon tuotetaan, miten tuotetaan ja siitä, kuka tekee taloudelliset päätökset. 8 Suomen kaltaisissa kansantalouksissa valtio on ajoittain ollut selvästi yksityistä sektoria suurempi taloudellisten voimavarojen kohdentaja. Kun ajatellaan edelleen Suomea, jossa julkisyhteisöjen (ks. kuvaaja 2.) bruttokansantuoteosuus on ollut suurimmillaan yli 60 %, ei voida ajatella, että markkinat olisivat 5 Total tax revenue As a percentage of GDP. OECD ilibrary < [haettu ] 6 Government final consumption expenditure in US dollars At current prices and current PPPs. OECD ilibrary < [haettu ] 7 Ibid. 8 Tuomala 1997, 2. 2

3 aina olleet merkittävämpi kansantaloudellinen voimavarojen kohdentaja kuin julkinen valta. Suomessa julkisyhteisöjen 9 eli valtion, kuntien, kuntayhtymähallinnon ja Ahvenanmaan maakuntahallinnon tehtävien ymmärtäminen auttaa ymmärtämään niiden huomattavaa kokoa suhteessa kansantalouteen. Saksalais-yhdysvaltalaisen taloustieteilijä Richard Musgraven klassinen kolmijaottelu määrittää julkisen talouden tehtäväksi uudelleenjaon, uudelleen kohdentamisen ja taloudellisen vakauden tavoittelun. 10 Kun ajatellaan yksin varallisuuden ja tulojen uusjakoa, käy julkisen talouden koon merkittävyys selville varsin helposti. Suomessa, kuten monissa muissakin sosiaalidemokraattisissa hyvinvointivaltioissa, valtio on pitkään tasoittanut ihmisten välisiä lähtökohtaeroja korkealla verotuksella ja tulonsiirroilla. Niin sanottu ginikerroin eli tulonjakoa tuloluokittain mittaava kerroin, jossa luku 1 tarkoittaa, että yksi ihminen saa kansantaloudessa kaiken tulon, ja jossa luku 0 tarkoittaa, että tulot jakautuvat täydellisen tasan, laski Suomessa merkittävästi aina 1990-luvun alkuun. Sittemmin tuloerot ovat ginikertoimella mitattuna kasvaneet. 11 Tuloerojen tasoittaminen on kuitenkin edelleen julkisen sektorin merkittävimpiä tehtäviä. Kuvaaja 2. Julkisyhteisöjen menot suhteessa BKT:hen, % Prosenttia Lähde: Tilastokeskus Valtion tulo- ja menoarvioissa sekä tilinpäätöksissä suurimmat menoerät liittyvät sosiaali- ja terveyspalveluihin sekä koulutukseen. Suurin yksittäinen siirtotaloudellinen kuluerä on vuodesta toiseen tulonsiirrot kunnille ja kuntayhtymille. Siirtotalouden menojen suuruus vuonna 2011 oli noin 37 miljardia euroa. Koska tämä oli enemmän kuin valtion verokertymä 36 miljardia euroa otti valtio siirtotaloudellisten kustannusten kattamiseen myös velkaa. 12 Verot eivät ole ainoa menetelmä, jolla ihmisten tuloista pidätetään osa julkisen talouden ylläpitoon. Suuri osa valtion keräämistä veron kaltaisista tulonvähennyksistä, ennakonpidätyksistä, liittyy myös sosiaalivakuutusjärjestelmän ylläpitoon. Näin ollen, kun puhutaan julkisen talouden 9 Julkisyhteisö. Käsitteet ja määritelmät, Tilastokeskus < [haettu ] 10 Tuomala 1997, Pienituloisten osuus väestöstä 13 prosenttia. Tulonjakotilasto 2011, ennakkotiedot. Tilastokeskus < [haettu ] 12 Valtion tilinpäätöskertomus Valtionvarainministeriö < ion_tilinpaeaetoeskertomus_2011_netti.pdf> [haettu ] 3

4 vaikutuksista ihmisten käytettävissä oleviin tuloihin, on hyvä muistaa myös sosiaali- ja terveysmaksujen sekä sosiaalivakuutusmaksujen merkitys niin sanotun työn verokiilan aikaansaajina. Heikki Niskakankaan mukaan työntekijän palkansaajakorvaus palkka tai palkkio voi muodostaa toisinaan vain 40 % työntekijän kokonaiskustannuksista työnantajalle. 13 Toisaalta sosiaaliturva- ja vakuutusmaksuilla rahoitetaan julkisen sosiaalivakuutusjärjestelmän menoja, jolloin palkansaajan menetys on vain välillinen. Kyse on yhtäältä järjestelykysymyksestä; työnantaja pidättää osa maksamastaan työntekijäkorvauksesta ja tilittää se julkisyhteisöille. Yhtä lailla työnantaja voisi maksaa työntekijälleen kokonaistyöntekijäkustannuksia vastaavan summan, ja työntekijällä olisi tilitysvelvoite valtiolle. Toisaalta kyse on myös siitä, miten suurta sosiaalivakuutusjärjestelmää työntekijät ja -antajat kannattelevat työvoimallaan pystyssä. 3. Verotuksesta yleensä Kansalaisten julkisyhteisöille maksamat verot on tapana jaotella välillisiin ja välittömiin, tai hyödyke- ja tuloveroihin. Välittömät tuloverot ovat luonteeltaan ennakonpidätyksiä; ne pidätetään tulonsaajien ansioista ennen kuin vähennetty tulo tulee heidän käyttöönsä. Tuloverot voidaan edelleen jaotella ansio- ja pääomatulojen verotukseen, yritysverotukseen sekä osinkoverotukseen. Välilliset verot koostuvat käytännössä hyödykkeiden arvonlisäverosta. Muita verotuksen muotoja ovat mm. ympäristö-, kiinteistö- ja perintöverot. Välittömistä veroista suurin on ollut kunnallisvero, jota tulonsaajat maksoivat vuonna 2011 noin 16,4 miljardia euroa. Ansiotuloja verotettiin yhteensä 5,3 miljardilla ja pääomatuloja 1,6 miljardilla eurolla. 14 Välillisistä veroista suurin on ollut jonkin aikaa arvonlisävero, jota maksettiin valtiolle vuonna 2011 yhteensä 15,2 miljardin euron edestä. Kun ansiotuloverokertymä oli samanaikaisesti 7,6 miljardia, vaikutti valtion tuloverotus tulonsaajien käyttäytymiseen huomattavasti vähemmän kuin heidän kulutuksensa verotus. 15 Marxilaisesta näkökulmasta tarkasteltuna verotuksen nykyinen painopiste palvelee Suomessa ja muualla varakkaita tuloluokkia varattomampien kustannuksella. Väitteen perusteena toimii jo yksin se tosiasia, että tuloerot ovat Suomessa 1990-luvun alusta lähtien kasvaneet, eivät kaventuneet. Välillinen hyödyke- eli arvonlisäverotus perustuu lähes poikkeuksetta suhteelliseen veroasteikkoon. Toisin sanoen erihintaisista hyödykkeistä maksetaan prosentuaalisesti samansuuruista veroa. Suhteellinen vero tunnetaan myös tasaverona. Käsite on kuvaava hyödykeverojen kohdalla, mutta tuloverotuksesta puhuttaessa sen voi sekoittaa esimerkiksi henkiveroon (poll tax), pääministeri Margaret Thatcherin aikaiseen könttäsummaveroon, joka oli vuosina yhtä suuri kaikille tulonsaajille tuloihin katsomatta. Taulukko 1. kuvaa merkittävimpien verojen osuutta valtion verotuloista vuonna Vero Osuus verotuloista Ansio- ja pääomatuloverot % Yhteisövero % Arvonlisävero % Energiaverot % Valtion verotulot yhteensä % 1. Luvut kuvaavat miljoonia euroja. Summa¹ Taulukko 1. Merkittävimmät valtionverot 13 Niskakangas 2011, Välittömät verot kasvoivat neljä prosenttia. Tilastojulkaisu Veronalaiset tulot 2011, Tilastokeskus < [haettu ] 15 Valtion tilinpäätöskertomus

5 Välillisen verotuksen korostuneisuus suhteessa välittömään tuloverotukseen tekee Suomen verojärjestelmästä jäykän. Marxilaisesta näkökulmasta verotuksen historiallisen painopisteen siirtyminen tuloverotuksesta kulutuksen verottamiseen on merkinnyt tuotantovälineet omistavan luokan niskalenkkiä työväenluokasta. Vaikka arvonlisävero merkitseekin tuottajien ja kauppiaiden kannalta hyödykkeiden hinnannousua, on arvonlisävero helppoa siirtää suoraan hyödykkeiden hintoihin samalla, kun työntekijöiden palkankorotusvaatimuksen heikentyvät madaltuvan ansiotuloverotuksen ansiosta. Toinen, kenties välillistä hyödykeverotustakin merkittävämpi muutos suomalaisessa verotuksessa on ollut tuloverotuksen eriyttäminen. Pääministeri Esko Ahon hallituksen vuoden 1993 alussa toteuttama tuloverouudistus eriytti ansio- ja pääomatuloverotuksen omiin asteikkoihinsa. Ansiotulojen, käytännössä palkkojen, rajaverotus säilyi asteittain kiristyvänä eli progressiivisena siten, että ylin rajaveroaste säilyi 57 prosentissa. Pääomatuloverosta tehtiin puolestaan suhteellinen tasavero, jota maksettiin tuloista riippumatta vakioitu 25 prosenttia. 16 Sittemmin pääomaverotuksesta on tehty lievän progressiivinen, kun valtio vuoden 2012 alusta alkoi periä korkeimmista, yli euron pääomatuloista 32 prosentin veroa suhteessa tätä alempien pääomatulojen 30 prosenttiin. Tästä huolimatta tuloverotuksen epäsuhta ansio- ja pääomatulojen välillä on säilynyt kahden vuosikymmenen ajan samanlaisena. Matti Tuomalan mukaan eriytettyä [tulovero]järjestelmää ei voi puolustaa sen paremmin menoveron kuin tuloveronkaan perustein. Keskeinen kritiikki on kohdistunut ansiotulon ja pääomatulon erottelun hankaluuksiin erityisesti yksityisliikkeiden ja henkilöyhtiöiden kohdalla. Tätä pidettiin hallinnollisesti hankalana, ja lisäksi se houkuttelee siirtämään korkeamman veroasteen työtuloja alhaisemmalle pääomatulon veroasteelle. Tätä ongelmaa on Suomessa kärjistänyt se, että pääomatulojen veroprosentti, [30 ja 32], on selvästi alhaisempi kuin tuloveron korkeimmat rajaverot. 17 Eriytetty tuloverotus ei ole ainoa omistavaa luokkaa hyödyttävä tekijä suomalaisessa verojärjestelmässä. Merkittävä tekijä on myös osinkotuloverotus, joka mahdollistaa pörssiin listaamattomille yhtiöille verottoman osingonjaon aina euroon asti. Osinkotulon saajalle osinkotulosta 30 prosenttia on verotonta ja 70 prosenttia veronalaista tuloa. Tästä 70 prosentista osingonsaaja maksaa pääomatuloveroa joko 30 tai 32 prosenttia. Näin ollen esimerkiksi euron osingosta maksetaan seitsemän kymmenesosan eli euron osalta pääomatuloveroa euroa. Loput euroa on verotonta tuloa. Täten euron osingon todelliseksi veroprosentiksi määräytyy 22,4. Käteen jäävä summa olisi näin ollen euroa. Saman suuruisesta ansiotulosta maksettaisiin valtion ansiotuloveroa aluksi 31,75 prosenttia eli euroa. Tämän jälkeen siitä maksettaisiin vielä kunnallisveroa, joka on keskimäärin noin 20 prosenttia. Näin ollen käteen jäävä nettotulo jäisi euroon. Eriytetyn tuloverotuksen luoma epäsuhta on tasoittunut vuodesta 1993 lähtien. Se ei kuitenkaan ole poistunut ja merkitsee osin luokka-aseman mukaista verokohtelua. Liikevoiton perusteella maksettavasta yhteisöverosta, jonka suuruus on 24,5 prosenttia, on voinut olla eriytetyn tuloverotuksen kaltaisia seurauksia suomalaisten tuloeroihin. Niskakankaan mukaan on mahdollista, että kansainväliset yritykset pystyvät vyöryttämään verojaan palkkoihin. 18 Tuntuu luontevalta ajatella, että varsinkin suurissa, monikansallisissa pörssiyhtiöissä, joiden hallituksen jäsenet ovat yhtiöissään merkittäviä osakkeenomistajia, koettavat alentaa yhtiönsä maksamaa yhteisöveroa kasvattamalla keinotekoisesti palkkakustannuksiaan ja pienentämällä siten verotusta edeltävää liikevoittoaan. Näillä palkka-, ja hallitusten tapauksessa 16 Tuomala 1997, Ibid., Niskakangas 2011,

6 palkkiotuloilla, yhtiöiden omistajat voivat puolestaan kasvattaa osuuksiaan omistamissaan yhtiöissä ja määrittää täten entistä selkeämmin yhtiöidensä osingonjakoa sekä niiden liiketoiminnan suuntaa. Tällä tavoin verojärjestelmä voi osaltaan jaotella ihmisiä luokkiin heidän tulojensa perusteella ja epävakauttaa taloutta mahdollistamalla suurimpien omistajien vallan kasvun omistamissaan yhtiöissä. Niskakankaan mielestä [a]lhainen yhteisöverokanta liitettynä tuntuvaan osinkoverotukseen [tukisi] sellaista yritystoimintaa, jossa resurssit suunnataan enemmän kasvuun kuin omistajien lyhyen tähtäimen palkitsemiseen. 19 Lienee selvää, että nykyinen tuloverojärjestelmä ei näin tee. Sen sijaan vuoden 1993 tuloverouudistus on merkinnyt mm. investointiasteiden pienentymistä 20 ja tuloerojen merkittävää kasvua. Marxilaisittain tulkittuna kyse on ollut tuloverotuksen painopisteen siirtämisestä omistavalta luokalta ansiotuloja hankkivalle luokalle. Sama vaikutus on ollut hyödykeverotuksen kiristymisellä, joka suhteellisen arvonlisäveron kautta on merkinnyt työtä tekevän luokan käytettävissä olevien tulojen kohdentumista välttämättömyystarpeiden kuluttamiseen. Kuvaaja 3. kuvaa palkansaajakorvausten (D1K) eli (a) palkkojen ja palkkioiden; ja (b) sosiaaliturva- ja vakuutusmaksujen kehitystä suhteessa arvonlisäveroon (ALV). Kuvaaja 3. Arvonlisävero¹ ja palkansaajakorvaukset 1975 = 100 Indeksi ALV D1K Lähde: Tilastokeskus 1. Arvonlisävero tunnettiin vuoteen 1994 asti liikevaihtoverona. Kuvaajasta nähdään selvästi, että palkansaajakorvaukset ja arvonlisävero ovat kehittyneet vuodesta 1975 lähtien samansuuntaisesti, mutta arvonlisäveron kasvunopeus on ollut palkansaajakorvauksia nopeampi. Korkea hyödykeverotus rajaa tulonsaajien kulutusmahdollisuuksia luonnollisesti siinä missä korkea tuloverotuskin. Koska hyödykeverotus ei kuitenkaan ota huomioon tulonsaajien käytettävissä olevia tuloja, se ohjaa varsinkin alempien tuloluokkien ihmisiä kuluttamaan välttämättömyystarpeita. Tämä koskee myös asumista. Asumiskustannukset ovat Suomessa poikkeuksellisen korkeat. Poikkeuksellinen on myös omistusasumisen suosio verrattuna vuokralla asumiseen. Tähän kannustaa osaltaan asuntolainojen korkovähennysjärjestelmä, joka on mahdollistanut aiemmin lainakorkojen vähentämisen tuloverotuksessa kokonaan. Kuluvan vuoden alusta verovähennyksen suuruus on ollut enää 80 prosenttia. 21 Verovähennysjärjestelmän ajatuksena 19 Ibid., Heikki Niemeläinen, Minne hyvinvointiyhteiskunnan rahat ovat kadonneet? Artikkeli lehdessä Talous & Yhteiskunta 4/2008, Asuntolainan korkojen vähentäminen. Verottajan internetsivusto < FI/Henkiloasiakkaat/Asunnon_ostaminen/Asuntolainan_korkojen_vahentaminen(9172)> [haettu ] 6

7 on ollut suomalaisten omaisuuden kasvattaminen. Kiinteistöomistus onkin suomalaisilla kotitalouksilla merkittävin yksityisomaisuuden muoto. Omistusasumista suhteessa vuokra-asumiseen tukee myös asunnon luovutus- eli myyntivoiton verottomuus kahden asumisvuoden jälkeen. Yhtäältä tällä on pyritty ns. lukitusvaikutusten heikentämiseen eli siihen, etteivät asunnonomistajat pitäisi verosyistä omistuksessaan kiinteistöä, johon heillä ei muutoin ole enää tarvetta. 22 Toisaalta se on mahdollistanut pienelle osalle kotitalouksista käytännössä verottoman tulonhankinnan asuntojen hankinta- ja luovutushetkien hintaerojen sekä luovutusvoittoverottomuuden mukaisesti. Edellä mainitun kaltaiset verojärjestelyt pyrkivät, kuten todettua, suomalaisten kotitalouksien omaisuuksien kasvattamiseen. Kun perintövero on samanaikaisesti lähimmille sukulaisille ylimmällä rajaveroasteella eli yli miljoonan euron perinnöissä 35 prosenttia 23, edistää omistusasumisen tukeminen omaisuuksien kasautumista sukupolvilta toisille. Omistusasuminen on yleisintä korkeammissa tulokymmenyksissä. Täten asunnon luovutusvoiton verovapaus tukee pääoma-, osinko- ja korkotuloilla eläviä ansio- eli käytännössä palkkatuloilla elävien, vuokralla asuvien ihmisten kustannuksella. Kun varallisuusveroa ei enää vuodesta 2006 lähtien ole peritty, ei asunnon markkinahinnan nousun kautta saatua, käytännössä ansiotonta tuloa veroteta euroakaan. 24 Suomen verotusjärjestelmä ei näin ollen ole puolueeton suhteessa veropohjaansa. Samansuuruisesta tulosta maksetaan erisuuruista veroa tulon tyypin mukaisesti. Tämä on johtanut mm. ansiotulojen muuntamiseen pääomatuloiksi ja tulojen kasautumista aiempaa suuremmassa määrin omistavalle luokalle työtätekevän luokan kustannuksella. Noin vuoden 1993 tuloverouudistuksen jälkeen onkin voitu puhua funktionaalisen tulonjaon muutoksesta pääomatulojen hyväksi palkkatulojen kustannuksella. 25 Kuvaaja 4. kuvaa palkka- ja pääomatulojen välistä suhdetta. Yhdessä nämä tulot muodostavat tuotannontekijätulojen luokan. Kuvaaja 4. Ansio- ja pääomatulot Miljoonaa euroa Palkat ja palkkiot Pääomatulot Lähde: Tilastokeskus Nähdään, että 1990-luvun laman jälkeen pääomatulojen osuus tuotannontekijätuloista on kasvanut suhteessa ansio- eli palkkatuloihin ja palkkioihin. Vuoden 2008 rahoitusmarkkinakriisin jälkeinen 22 Tuomala 1997, Perintöveron määrä. Verottajan internetsivusto < FI/Henkiloasiakkaat/Perinnon_saaminen/Perintoveron_maara(9820)> [haettu ] 24 Laki varallisuusveron kumoamisesta (1141/2005). Finlex < [haettu ] 25 Olli Savela, Työtulojen osuus tulokakusta pienentynyt. Tilastokeskuksen hyvinvointikatsaus < [haettu ] 7

8 viennin lamaantuminen puolestaan näyttäytyy nopeana pääomatulojen notkahduksena. Funktionaalisen tulonjaon muutos tulee ymmärrettävämmäksi, kun tarkastellaan niiden muutoksia indeksilaskelmana. Kuvaaja 5. kuvaa ansio- ja pääomatulojen muutokset suhteessa perusvuoteen Kuvaaja 5. Tuotannontekijätulojen muutokset 1975 = 100 Indeksi Palkat ja palkkiot Pääomatulot 0 Lähde: Tilastokeskus Tämän kuvaajan perusteella tuotannontekijätulojen funktionaalinen jakautuminen on muuttunut merkittävästi vuosien jälkeen pääomatulojen hyväksi. Tätä ennen pääomatulojen sekä ansiotulojen yhtenäisempi verokohtelu tarkoitti niiden tasatahtista kehitystä. Tämä kehitys ilmenee kuvaajasta 5. vuosien välisenä kautena selvästi. Pääomatulojen kasvun katkaisi väliaikaisesti vuoden 2008 rahoitusmarkkinakriisistä eli finanssikriisistä seurannut viennin lamaantuminen. Tarkastellaan seuraavaksi verotusta marxilaisen teorian kautta. Tarkoituksena on selventää bruttokansantuotteen ja verotuksen välistä suhdetta mm. arvoteorian avulla. 4. Marxilaisen veroteorian perusteista Oikeus ei voi koskaan olla yhteiskunnan taloudellista tilaa ja sen edellyttämää kulttuurikehitystä ylempänä. 26 Yllä olevassa lainauksessa viitataan yhteiskunnan oikeusjärjestelmään ja sen olemassaolon edellytyksiin ja rajoituksiin. Mikään asia yhteiskunnassa ei voi ylittää olemassaolonsa reunaehtoja. Tämä koskee myös julkista valtaa ja verotusta. Täten onkin helppo todeta, ettei myöskään [verotus]oikeus - - koskaan olla yhteiskunnan taloudellista tilaa - - ylempänä. Tästä on helppo jatkaa edelleen toteamalla, ettei myöskään verotuskyky voi koskaan ylittää yhteiskunnassa kulloinkin vallitsevaa taloudellista tilaa. Edellä esitetty tulee ymmärrettävämmäksi, kun veropohjaa, bruttokansantuotetta ja aiemmin kasautunutta omaisuutta, tarkastellaan työarvoteoreettisesti. Ajatellaan, että jonkin kansantalouden bruttokansantuote BKT vastaa siinä tuotettua kokonaisarvosummaa w. Voidaan kirjoittaa, että BKT w, (1) 26 Marx 2005b, 9. 8

9 jolloin luonnollisesti myös bruttokansantuotteen muutos voidaan kirjoittaa kaavaan BKT w. (2) Koska [verotus]oikeus ei voi koskaan olla yhteiskunnan taloudellista tilaa - - ylempänä, voidaan kirjoittaa kaavaan, jossa t=w w= t= Σ w, (3) Σ t=0 w=0 eli kerätyn verosumman t yläraja on kokonaisarvosumma w, sen alaraja on nolla ja kokonaisarvosumman w yläraja on teoreettinen. Kokonaisarvosumman vuosimuutokset ovat sidottuja voiton suhdelukuun p ' = s. Näin siksi, ettei kansantuote kasva ilman C kokonaisarvosummasta tehtäviä sijoituksia tuotannontekijöihin eli työvoimaan ja kiinteään pääomaan. Tätä vasten voidaan kirjoittaa, että s= Δ Σ p ' s=0 w= =Δ Σ w w=0 (4) eli muutos voiton suhdeluvussa p' asettaa rajan muutokselle kokonaisarvosummalle w. Voiton suhdeluvun vaihtelurajojen alarajana on lisäarvo kokonaisarvon arvonlisäys s eli lisäarvo. Yläraja on edelleen teoreettisesti ääretön. Lisäarvon suhde kokonaispääomaan on voiton suhdeluku p'. Lisäarvon suuruuden suhteessa työvoiman palkkojen arvoon v määrittää taas lisäarvon suhdeluku s'= s. Tiedetään, että vain ns. elävä työvoima luo uutta arvoa tuotannossa. Koska voittoa p ei v voi kuitenkaan erottaa arvonlisäyksestä s ilman, että koko s:ää ei makseta palkkoina, on lisäarvon takana riistoa. Tätä vasten yritysten eli tuotantokapitalistien maksama yhteisövero, jota maksetaan yrityksen liikevoiton mukaisesti, on sekin työntekijöiden työvoimallaan synnyttämää. Osa yhteisöverosta tuloutetaan tulonsiirtoina työntekijöille. Täten yhteisövero toimii osittain riiston liennyttäjänä palauttaessaan osan p:stä takaisin sen alkuperäisille luovuttajille. Jollei oteta huomioon verotuloin tuotettujen julkispalveluiden laadullisia ominaisuuksia, vaan oletetaan, että julkinen valta vain palauttaisi keräämänsä verotulot tulonsiirtoina takaisin työntekijöille, ollaan mielenkiintoisen ajatusleikin äärellä. Nimittäin, jos omistajat eli tuotantokapitalistit ovat verenimijöitä suhteessa työntekijöihin, valtio on sitä suhteessa omistajiin ja verenluovuttajia suhteessa työntekijöihin. Ristiriitaista tämän kannalta on, että mitä enemmän työntekijöistä imetään, sitä enemmän heille voi palauttaa, so. mitä enemmän työntekijät luovat lisäarvoa s, sitä korkeampi p' voi olla ja sitä enemmän p:tä voidaan verottaa yhteisöverolla. Mikäli yhteisöverokertymä käytetään kokonaisuudessaan julkishyödykkeisiin ja tulonsiirtoihin omistajilta työntekijöille, on kyse periaatteessa nollasummapelistä. Tämä siis olettaen, että yhtiöverokertymän arvo on yhtä suuri kuin julkishyödykkeiden ja tulonsiirtojen. Tulonsiirtojen vaikutusta heikentää kuitenkin hyödykeverotus, jossa valtio perii työntekijöiden omalla työllään synnyttämistä hyödykkeistä noin neljännestä niiden kokonaishinnasta vastaavaa arvonlisäveroa. Kun tarkasteluun otetaan myös julkisen sektorin jakopoliittiset tavoitteet, joihin kuuluu ensisijaisesti tuloerojen kaventaminen, verotus näyttäytyy myönteisemmässä valossa kuin vain nollasummapelinä. Hyvistä tarkoitusperistäänkin huolimatta verotus perustuu kuitenkin marxilaisen teorian mukaan aina työntekijöiden luoman kansantuotteen arvonlisäyksen eli lisäarvon lyhentämiseen. Nämä lyhennykset ovat kuitenkin välttämättömiä yhteiskunnasta riippumatta työtä tekemättömän, so. arvoa työvoimallaan luomattoman väestön elättämiseen. 9

10 5. Lopuksi Marxilaisen taloustieteen nimellä on harjoitettu hyvin vähän julkisen talouden ja verotuksen tutkimusta. Julkisen talouden ylenkatsominen on kuitenkin virhe, sillä suuri osa taloudellisesta päätöksenteosta ja voimavarojen kohdentamisesta tapahtuu poliittisen päätöksenteon ja virkamiesjohtoisen valtiokoneiston kautta. Tämän paperin tarkoituksena on ollut eritellä verotuksen pääpiirteitä erityisesti Suomen osalta ja osoittaa, minkälaisia veroja milläkin painotuksilla valtio ja muu julkinen valta kerää menojensa kattamiseksi. Suomen verotuksessa on 1990-luvun laman jälkeen tapahtunut painopisteen siirtymä välittömästä tuloverotuksesta välilliseen hyödykeverotukseen, arvonlisäverotukseen. Tämän lisäksi kunnallisveron osuus kokonaisverotuksesta on kasvanut. Vaikka kunnallisveron vähennykset tekevätkin siitä osittain progressiivisen tuloveron, on sen veroasteikko silti jäykempi kuin valtiollisessa ansiotuloverotuksessa. Pääoma- ja osinkotuloverotuksen verotus on ollut vuoden 1993 verouudistuksen jälkeen alhaisemmalla tasolla kuin palkka- ja muussa ansiotuloverotuksessa. Tämä on osaltaan ruokkinut tuloerojen kasvua ja luokkapohjaisen tulonjaon kehittymistä tulojen tyypin mukaisesti. Marxilaisen talousteorian työarvoteoreettinen näkökulma toimii myös verotusta tarkasteltaessa. Kansantalouden vuotuinen arvonlisäys eli lisäarvon summa määrittää tuloverotuksen rajat ja suunnan. Omaisuusverotuksen sekä hyödykeverotuksen osalta tulokset ovat ristiriitaisempia. Varsinkin hyödykeverotus on työntekijöiden näkökulmasta suuri rasite, sillä he joutuvat käytännössä maksamaan itse tuottamistaan hyödykkeistä valtiolle arvonlisäveroa, joka vastaa nykyään lähes neljännestä hyödykkeen hinnasta. Tulonsiirtojen ja hyödykeverotuksen suhde onkin ristiriitainen, eikä arvonlisäverotuksen kautta syntynyttä ostovoiman heikennystä välttämättä kyetä kattamaan kokonaan tulonsiirroilla ja julkisilla palveluilla. Lähteet Internet Ks. alaviitteet. Kirjallisuus Marx Karl ja Engels Friedrich, Kommunistisen puolueen manifesti. Sosialismi.net Gothan ohjelman arvostelua. Sosialismi.net Niskakangas Heikki, Veropolitiikka. WSOYpro, Helsinki Tuomala Matti, Julkistalous. Gaudeamus, Tampere