Jälleen suomalaisten juurilla

Transkriptio

1 Ä Jälleen suomalaisten juurilla Jaakko äkkinen Kalevi Wiik: Mistä suomalaiset ovat tulleet? ilot-kustannus Oy, ampere Kalevi Wiikin kirjaa voidaan tarkastella yleiskatsauksena suomalaisten toisvanhempaisten geenilinjojen nykytietämykseen ja puheenvuorona monitieteisen alkuperätutkimuksen (tai juurtenetsinnän) alalla. Kirja alkaa suomalaisten alkuperästä eri aikoina esite yjen teorioiden esi elyllä, mu a kirjan loppuosa on puhtaasti genetiikkaa. eorioiden jälkeen esitellään populaatiogenetiikan ja genetiikan tulosten esi ely. Lopussa ovat vielä yhteenveto miesten ja naisten klaaneista eli haploryhmistä, kansojen lyhenteet sekä kar ojen, kuvien ja taulukoiden lue elo ja lopuksi taulukoituna varsinainen data eli haploryhmien esiintymisfrekvenssit eri väestöillä kerä yinä suuresta määrästä genee isiä tutkimuksia. Kirjan ulkoasu on ristiriitainen: ymmärtämistä helpottavia havainnollisia kar oja ja taulukoita on valtavasti, mu a toisaalta osa kartoista on hyvinkin epätarkkoja, jopa su uisia, ja taulukoissa esiintyy jonkin verran huolima omuusvirheitä. tse teksti vilisee lyöntivirheitä, joista erityisen häiritsevänä maini akoon klaani-sanan esiintyminen toistuvasti asussa klani. Osa virheistä vaiku aa myös tekstin sisältöön: esimerkiksi sanotaan isälinjan N2 olevan suomalaisilla tavallinen (s. 28), vaikka tarkoitetaan isälinjaa N3. Onneksi myöhemmin selviää asiain oikea tola. rityisen huolima omasti on kirjoite u lopun taulukkolii een kansojen nimet. Virheiden vuoksi orastaa myös epäluo amus taulukkojen prosen ilukuja kohtaan. Johdantoluvun puu uminen on yllä ävää. Kirjan nimen ja genetiikan keskeisen aseman perusteella kirja käsi elee suomalaisen väestön juuria, mutta Wiik ei sanallakaan käsi ele sellaisia olennaisia kysymyksiä kuin mitä suomalaisilla tarkoitetaan, mistä lähtien suomalaisista yleensä voidaan puhua, miksi toisvanhempaiset geenilinjat olisivat väestöjen juurten etsinnässä tärkeämpiä kuin jotkin muut tekijät, tai mitkä ovat hänen omat päämääränsä. Kieleen kirjassa viitataan harvoin ja varovaisesti, mikä onkin hyvä, koska kielentutkimuksen keinoja kielellisen menneisyyden valo amiseen ei käsitellä lainkaan. Myöskään eri tieteenalojen tulosten yhdistämisen metodiikkaa ja ongelmakohtia ei sivuta sanallakaan, joten alun teoriaesi ely jää irralliseksi. ällaisena kirja onkin käytännössä toisvanhempaisten geenilinjojen (isä- ja äitilinjojen) nykytiedon kokoava katsaus, mu a koska kirjoi aja itse katsoo kirjansa lii yvän myös monitieteiseen juurtenetsintään, kommentoin myös tähän yhteyteen kuuluvia seikkoja. oisvanhempainen tutkimus Kirjan varsinainen genetiikan tuloksia esi elevä osio alkaa kappaleella usin teoria: suomalaisten juuret toisvanhempaisen genee isen tutkimuksen valossa. Kirja keski yy siis suomalaisten isä- ja äitilinjojen selvi elyyn Y-kromosomaalisen DN:n ja mitokondriaalisen DN:n perusteella. Näiden toisvanhempaisten geenilinjojen hyödyntäminen väestöjen alkuperän tutkimuksessa pääsi vauhtiin vasta 1990-luvulla, sitä ennen genetiikassa tutki iin tuman autosomisten kromosomien DN:n eri merkkitekijöitä, jotka periytyvät molemmilta vanhemmilta. Wiik perustelee toisvanhempaisten geenien käy öä vain yhdellä maininnalla: niiden avulla yksilöiden alkuperää voidaan seurata paljon kauemmas menneisyyteen kuin molempivanhempaisten geenien avulla. Monitieteisen alkuperätutkimuksen kannalta tästä ei kuitenkaan väl ämättä ole erityistä hyötyä, koska kansojen kielellinen ja kul uurinen muotoutuminen on poikkeukse a hyvin nuori ilmiö. Voidaan myös esi ää seikkoja, joiden perusteella toisvanhempainen tutkimus on vähemmän merkityksellistä kuin molempivanhempainen tutkimus. nsiksikin jokaisen yksilön esivanhempien lukumäärä kaksinkertaistuu esisukupolvi ain. Niinpä jokaisella on kaksi vanhempaa, neljä isovanhempaa, kahdeksan iso-isovanhempaa, kuusitoista iso-iso-isovanhempaa jne. Jo seitsemännessä esipolvessa meillä on teoriassa 128 esivanhempaa (tosin käytännössä osa näistä lienee samoja), joten toisvanhempainen tutkimus tavoi aa alle prosentin kaikista esivanhemmistamme ja tässä esimerkissä aikasyvyys on vasta parisataa vuo a. oisvanhempainen tutkimus tavoi aa sitä pienemmän osan 53 Ä 6/2007

2 Ä 54 esivanhemmista mitä kaukaisemmasta ajasta on kyse. iksi toisvanhempainen tutkimus ei väl ämä ä lainkaan tavoita sitä sukulinjaa, johon esimerkiksi tietyn kielen leviäminen lii yy kieli kun on saa anut periytyä joltakulta muulta tuhansista esivanhemmistamme eikä väl ämä ä juuri suoraa isä- tai äitilinjaa pitkin. oistaiseksi ei esimerkiksi ole löyde y yhtään sellaista isä- tai äitilinjaa, joka olisi yhteinen kaikille uralilaisia kieliä puhuville kansoille ja joka samalla olisi merki ävästi harvinaisempi uralilaisen kielikunnan ulkopuolella. ämä saa aa hyvinkin johtua siitä, e ä uralilaista kieltä alun perin kulje anut toisvanhempainen linja on jossain vaiheessa jollain alueella katkennut toisvanhempainen linjahan katkeaa, jos mies ei saa poikia tai nainen ty äriä, joten se on jokseenkin haavoi uvainen etenkin pienissä väestöissä. ällaisessa tilanteessa kieli periytyykin toisvanhempaiselle tutkimukselle näkymä ömästi, esimerkiksi isältä ty ärelle tai äidiltä pojalle. oiseksi toisvanhempaiset geenilinjat eivät sekoitu. Nämä linjat säilyvät, vaikka geenistö muuten kokisikin huoma avia muutoksia. Väestöjen välinen geenivaihto näkyy vain molempivanhempaisissa geeneissä, joten tyypillisellä suomalaismiehellä on kauas asiaan vii aava isälinja N3 siitä huolima a, e ä suuri osa hänen geeneistään on samoja kuin naapurikansoilla tämeren ympäristössä. ällöin on tietysti jo lähtökohtaisesti melko epätodennäköistä, e ä kyseinen suomalaismies enää puhuisi kieltä, jonka olisi perinyt juuri suoran isälinjan kautta: myöhempiä väestöjen välisiä kontakteja on ollut paljon, ja kuka tahansa tuhansista muista esivanhemmista olisi voinut tuoda sukuun mukanaan uuden kielen. oisvanhempaisella tutkimuksella saadaan toki selville yksilöiden suorien esi-isien tai esiäitien varhaisimmat mahdolliset erot. Vaikka näin tavoitetaankin vain murto-osa esivanhemmistamme, pystytään näitä linjoja seuraamaan luote avasti aina ensimmäiseen nykyihmiseen saakka juuri aikasyvyyden vuoksi toisvanhempainen tutkimus onkin niin kiinnostavaa. Yleisesti oletetaan, e ä myös kaikki muut ihmiset liikkuivat samoja rei ejä kuin nämä isä- ja äitilinjojen perusteella selville saadut ihmiset. o a onkin, e ä väestötasolla tarkastellen jonkun epäsuora esivanhempi (ei suoraa isä- eikä äitilinjaa edustava) usein on jonkun toisen suora esivanhempi; esivanhempien todellinen ka avuus saa aa siis olla suurikin. On mielenkiintoista, e ä isä- ja äitilinjat eivät muodosta selviä pareja, vaan äitilinjojen leviäminen näy ää olleen pääosin riippumaton isälinjojen leviämisestä. ämä saattaa vihjata siihen suuntaan, e ä toisvanhempainen tutkimus ei si enkään tavoita kaikkia esivanhempiamme. ätä eroavaisuu a on kyllä yritetty seli ää aviolii okentillä, eli miehet olisivat hakeneet vaimonsa naapuriväestöjen keskuudesta (eksogamia), mu a ole aisin kuitenkin, e ä vaihtaessaan asuinpaikkaa nämä miehet olisivat o aneet vaimonsa mukaan: sekä isä- e ä äitilinjat olisivat levinneet uudelle alueelle. Frekvensseistä ja ajoituksista Wiik määri elee geenilinjan keskuksen sen esiintymisfrekvenssien perusteella, eli keskus on se alue, missä kyseinen geenilinja ka aa suurimman osuuden alueen kaikista linjoista. Näin määritelty keskus on kuitenkin keskus vain nykytasolla: nykyinen frekvenssi ei kerro, onko geenilinja syntynyt juuri tuolla alueella. Linjan nykyinen korkea frekvenssi saa aa johtua alueella menneisyydessä tapahtuneesta pullonkaulailmiöstä, eli väestö on kriisien seurauksena vähentynyt ja sukuaan ovat jatkaneet vain sa umalta valikoituneet yksilöt; tai jollekin alueelle on saa anut levitä uusia linjoja, jotka ovat syrjäy äneet alueen alkuperäisiä geenilinjoja. Geenilinjan syntyalue onkin selvite ävä muilla keinoilla kuin frekvenssien avulla, merkitsevämpää on haploryhmän sisäisen diversiteetin syvyys. ämä selvitetään haploryhmään kuuluvien yksi äisten haplotyyppien vertailulla. Niinpä esimerkiksi suomalaismiesten yleisin haploryhmä N3 näyttäisi syntyneen ohjois-kiinassa, mistä se levisi lähes koko pohjoiseen uraasiaan ohjois- tlantilta Beringinsalmelle. ynnyinseudullaan N3 ei kuitenkaan nykyään ole yleisin haploryhmä: sen frekvenssi on vain 10 %. (Rootsi et al ) On tärkeää pitää erillään nykyinen frekvenssikeskus ja alkuperäinen leviämiskeskus. Wiik ei ymmärre ävistä syistä ole voinut o aa käsi elyyn haploryhmien haplotyyppejä (ne vaatisivat oman kirjansa), mu a maininta haplotyyppien olemassaolosta ja merkityksestä mainitunkaltaisten kysymysten ratkaisemisessa olisi ollut paikallaan. Myös haploryhmien ikäykset perustuvat haplotyyppidiversitee iin, mu a tätäkään kiinnostavaa aihe a Wiik ei käsi ele. Genee iset ajoituk- Ä 6/2007

3 Ä set ovat paraikaa käymistilassa: tällä hetkellä toisvanhempaisessa genetiikassa on kaksi kilpailevaa ajoitusmallia, evolutionaarisperusteinen ja pedigree-perusteinen menetelmä (jälkimmäiselle, englantilaiselle ilmaukselle en ole löytänyt sujuvaa suomennosta), joista ensimmäinen antaa yleisesti suunnilleen kolme kertaa vanhempia ajoituksia kuin jälkimmäinen (vaihtelu on kuitenkin suurta). ro perustuu siihen, kuinka suureksi mutaationopeus arvioidaan. edigree-ajoitusta on arvosteltu siitä, e ei se vastaisi arkeologisia ajoituksia, ja ainakin isälinjalle N3 tämä menetelmä antaakin aivan liian nuoren iän (Rootsi et al. 2006: 4 5). Kuitenkin kielitieteellinen ja arkeologinen aineisto osoi avat, e ä esimerkiksi turkkilaista kieltä puhuvien jakuu ien ekspansio Lena-jokea myöten tä-iperiaan on alle tuhannen vuoden takainen tapahtuma, ja tätä ajoitusta pedigree-malli vastaa erinomaisesti, kun taas evolutionaarinen malli antaa jakuu ien kohdalla aivan liian varhaisia ajoituksia (akendorf et al. 2006: ). joitusmenetelmissä on siis heikkouksia, joiden vuoksi ne eivät ole yleispäteviä. ri väestöjen erilaiset väestöhistoriat saa avat vaikeu aa luote avien ajoitusten saamista. lkuperätutkijan onkin säilyte ävä krii isyytensä: vaikka genetiikka on luonnontiede, ei se ainakaan tällä hetkellä voi tarjota kiinnekohdiksi sellaisia ajoituksia, jotka olisivat pysyviä ja absoluu isen oikeita. Mikäli genee isten ajoitusten tarkistamiseen käytetään arkeologisia ajoituksia, on tietysti aloite ava mahdollisimman varmoista eli myöhäisistä väestöliikkeistä (kuten vaikkapa juuri jakuuttien tapaus, mongolivalloitus jne.). Muuten on vaarana päätyä tyhjän päällä lepääviin ajoituksiin: jokin varhainen (paleoliittinen) arkeologisesti havai ava liikehdintä yhdistetään jonkin geenilinjan leviämiseen puhtaan arvauksen perusteella, ja arkeologista ajoitusta käytetään si en ankkurina muiden genee isten ajoitusten tarkistamisessa. Menetelmien kehi ymisen lisäksi myös aineiston kar umisella on vaikutusta ajoituksiin. usien N3-haploryhmän haplotyyppien löytyessä ohjois-kiinasta, koko haploryhmä vanheni ja uusien ajoitusten myötä heikkeni usein esite y yhteys myös uralilaisiin kieliin. Kielitieteellä on nimi äin omat keinonsa ajoi aa kielten leviämiset, eivätkä nämä ajoitukset muutu geenilinjojen ikäysten muu uessa. Mikäli siis uralilaiset kielet ovat levinneet mainitun haploryhmän mukana (mistä ei ole varmuu a), tämä ei ole tapahtunut ainakaan sen varhaisimman aallon mukana. Geenivirtojen nimeäminen Laajan aineistonsa pohjalta Wiik esi ää paikoin omia ehdotuksiaan koskien tie yjen geenilinjojen ja jonkin tunnetun tai oletetun väestöliikkeen yhtey ä. simerkiksi sivulla 109 hän ehdo aa, e ä virolaismiesten korkea R1b-frekvenssi suhteessa suomalaismiehiin voisi seli yä Viroon keskiajalla suuntautuneella saksalaisvaikutuksella, koska kyseinen haploryhmä on saksalaismiehillä yleinen (45,6 %). Länsisuomalaisilla tämän linjan frekvenssi on keskimäärin 5 %, itäsuomalaisilla 3 % ja virolaisilla 8 %. Kun katsotaan naapurikansojen frekvenssejä, tämä oletus näy äisikin aluksi sopivan kuvaan: R1b:tä on latvialaisilla 11,8 % ja lie ualaisilla 4,5 %, ja historiasta tiedetään, e ä lie ualaiset heimot onnistuivat yhdistymään 1200-luvun alussa yhden kuninkaan alle ja siten estämään saksalaisvalloituksen, kun taas Latvian ja Viron alueiden hajanaisemmat heimot aliste iin. Näin Viron ja Latvian kohonneet R1b-frekvenssit näy äisivät voivan seli yä saksalaisvaikutuksella. Virolaismiehissä ole aisi saksalaisvaikutuksen näkyvän muissakin haploryhmissä; ei voitane pitää usko avana, e ä sa umalta aksasta olisi tullut ainoastaan R1b-miehiä Viroon ja Latviaan. Näkyykö siis muissa saksalaisilla yleisissä isälinjoissa virolaisilla poikkeavia frekvenssikohoumia? aksalaisilla on haploryhmän 1a frekvenssi 25 %, 1c 12,5 % ja R1a 15 % yhdessä R1b:n 45,6 % :n kanssa nämä isälinjat muodostavat peräti 98 % saksalaismiesten isälinjoista. Virolaisissa vastaavat frekvenssit ovat 14,8 % (1a), 0,5 % (1c), 34,8 % (R1a) ja 8 % (R1b). Wiikin frekvenssivyöhykekarttojen ja taulukoiden mukaan näistä haploryhmistä ainoastaan R1b:n kohdalla virolaisilla on odote ua korkeampi frekvenssi, joka kuitenkaan ei ole läheskään yhtä korkea kuin saksalaisilla. Vaikka virolaisten saksalaisia korkeampi frekvenssi isälinjassa R1a voisikin johtua alueiden erilaisista asutushistorioista, pitäisi virolaisten 1a- ja 1c-frekvenssien kuitenkin olla R1b:n tapaan koholla, mikäli saksalaismiehiä olisi tullut alueelle merki ävässä määrin. 1c:n mitä ömän matala arvo näy äisikin osoi avan, e ä saksalaisgeenejä ei virolaisten keskuuteen ole kovinkaan paljon levinnyt. 1a:ta on virolaisilla kyl- 55 Ä 6/2007

4 Ä 56 lä enemmän kuin latvialaisilla, mu a tämän isälinjan frekvenssi uomen puolella onkin huoma avan korkea, atakunnassa jopa 52,1 %. Koska virolaisten R1a-frekvenssi on vastaavasti jonkin verran matalampi kuin balteilla ja venäläisillä, ja samalla selvästi korkeampi kuin suomalaisilla, on 1a:n osuus saa anut olla Viron alueella aikaisemmin korkeampi, mu a myöhempi R1a-vaikutus (yhdiste y bal ilaisiin ja slaavilaisiin) on saa anut syrjäyttää 1a:ta Viron alueella. Niinpä virolaisten 1a-frekvenssillä ei liene yhtey ä saksalaisiin. Lisäksi on huoma ava, e ä läntistä R1b:tä on runsaasti myös Baltian itäpuolella, esimerkiksi venäläisillä 18,4 %, mordvalaisilla 13,3 % ja komeilla 16 %; tavataanpa sitä peräti iperiassa asti (hanteilla 19,1 %). Niinpä tämän haploryhmän suhteellinen runsaus (8 %) virolaisilla voisikin olla jo vanhempaa perua; kaiken edellä esitetyn perusteella se tuskin voi johtua saksalaisvaikutuksesta. ämän esimerkin tarkoituksena oli osoi aa lukijalle, kuinka aluksi usko ava oletus jonkin geenilinjan leviämisen ja tunnetun historiallisen väestöliikkeen yhteydestä voi lähemmässä tarkastelussa osoi autua epäusko avaksi. Merki ävää on väestöjen kaikkien geenilinjojen muodostaman kokonaisuuden tarkastelu. sitän toisenkin esimerkin oletetun väestöliikkeen ja tietyn geenilinjan yhdistämisestä. ivulla 109 Wiik kirjoi aa, e ä klaanin 1a frekvenssiero suomalaisten ja virolaisten miesten välillä johtuu siitä, e ä ruotsalaisia on tullut uomeen enemmän kuin Viroon. Virolaisilla tämän isälinjan frekvenssi on 14,8 %, itäsuomalaisilla 19 % ja länsisuomalaisilla 40 %, joten Wiikin oletus näy ää tässäkin tapauksessa alustavasti usko avalta. Länsisuomalaisillakin tämän isälinjan frekvenssi vaihtelee Lounais-uomen 28 %:n ja atakunnan 52,1 %:n välillä eli frekvenssi lähes kaksinkertaistuu naapurialueelle siirryttäessä. Mikä merki ävintä, atakunnan miesten 1a-frekvenssi on myös selvästi korkeampi kuin missään muualla, edes ruotsalaisilla. Mikäli linjan runsaus siis johtuisi ruotsalaisvaikutuksesta, pitäisi ensiksikin ole aa, e ä Ruotsista olisi saapunut lähes pelkästään 1a-miehiä, ja toiseksi, e ä nämä olisivat suurelta osin surmanneet tai karko aneet atakunnan alkuperäiset miehet. ällaista vaihtoehtoa pidän erittäin epäusko avana. Lisäksi satakuntalaismiehissä pitäisi näkyä vastaavasti kohonneita arvoja muillakin sellaisilla haploryhmillä, joita ruotsalaismiehillä esiintyy. Ruotsalaisten miesten koostumus yleisimpien isälinjojen osalta on Wiikin taulukoiden mukaan seuraava: 1a enimmillään 35,7 %, R1b 21 %, R1a 18 % ja N3 enimmillään 14,6 % (eri linjojen frekvenssit ovat usein peräisin eri tutkimuksista). atakuntalaismiehillä frekvenssit ovat vastaavasti 1a 52 %, R1b 6 %, R1a 8 % ja N3 27 %. Ruotsinkielisen ohjanmaan frekvenssit 1a 36 %, R1b 8 %, R1a 12 % ja N3 40 % ovat puolestaan kolmen ensimmäisen klaanin osalta lähempänä ruotsalaisten arvoja kuin satakuntalaisten miesten arvot. Näin siis ruotsinkielisen ohjanmaan miehissä on havai avissa selvää ruotsalaisvaikutusta, mikä tietysti on jo kielenkin perusteella ennuste avissa. atakunnan huippukorkea 1afrekvenssi seli ynee kuitenkin pikemminkin vanhana säilymänä, koska muiden linjojen perusteella ruotsalaisvaikutus ei ole ollut yhtä vahvaa kuin ruotsinkielisellä ohjanmaalla. ilti on vaikea sanoa, onko 1a ollut mukana jo Fennoskandian alkuasutuksessa vai edustaako se jotakin myöhempää väestöliike ä. aploryhmää tutkineet geneetikot ovat sisäisen diversiteetin perusteella ajoi aneet isälinjan 1a leviämisen myöhäisemmäksi kuin isälinjan 1c (Rootsi et al. 2004: ). Diversiteetin syvyys heijastaa kuitenkin vain senhetkistä tutkimustilanne a; otosten kasvaessa tarvitsee löytää vain muutama uusi ja erilainen haplotyyppi, niin diversitee ikin syvenee huoma avasti ja samalla ikäys vanhenee. Näinhän on käynyt esimerkiksi isälinjalle N3, jonka syntyalue sijoite iin diversiteetin perusteella aiemmin Keski-Volgalle mu a nyt ohjois-kiinaan ja ajallisesti entistä kauemmas menneisyyteen (Rootsi et al. 2006). Myös haploryhmän 1a diversitee iin perustuva ikäys saa aa samoin muu ua otosten kasvaessa. Geenilinjojen kokonaislevinneisyydet ja esiintymistiheydet tuskin voivat enää muu ua samassa mitassa. iinä missä haplotyyppidiversiteetin perusteella pyritään absoluu isiin ajoituksiin (joskin toistaiseksi heikoin tuloksin, ks. edelle), voidaan haploryhmien levinneisyyden ja frekvenssivaihteluiden vertailun perusteella hahmotella suhteellista kronologiaa. Wiik ei tätäkään asiaa kirjassaan käsi ele, joten annan esimerkin auli aukkosen viime vuonna ilmestyneestä kirjasta. aukkosen mukaan isälinja R1a näy ää levinneen Lappiin kandinavian kau a eikä uomen tai Karjalan kautta, koska uomen saamelaisilla tämän isälinjan frekvenssi on pienempi kuin Ruotsin saame- Ä 6/2007

5 Ä laisilla (aukkonen 2006: 48). ätä kuvaa voidaan vielä tarkentaa: R1a:n frekvenssit muodostavat kolmessa saamelaispopulaatiossa (lännestä itään Ruotsin saamelaisten 20 %, uomen saamelaisten 2,9 % ja Kuolan saamelaisten 21,7 %) :n muotoisen käyrän, kun taas N3:n frekvenssit (Ruotsin saamelaisten 37,1 %, uomen saamelaisten 55,1 % ja Kuolan saamelaisten 39,1 %) muodostavat ylösalaisen :n muotoisen käyrän (frekvenssit: ambets et al. 2004: 666). ällaista frekvenssioppositiota pidetään merkkinä siitä, että käänteisen :n muodostava haploryhmä (tässä tapauksessa N3) on alueella uudempi tulokas (esim. ammer et al. 2006: 53 54). Lappiin on siis ensin levinnyt haploryhmä R1a kandinaviasta ja vasta myöhemmin haploryhmä N3 uomesta syrjäy äen R1a:ta erityisesti uomen Lapissa. ällainen suhteellinen kronologia vastaa hyvin arkeologian tuloksia: ihmisiä ehti Lappiin Norjan rannikkoa seuraten jo suunnilleen eaa., ja vasta pari tuhatta vuo a myöhemmin he etenivät uomen kau a pohjoiseen (esim. Carpelan 2000: 11 12). utkimushistoriaa utkimushistorian osuudessa Wiik esi elee omia erikoisia tulkintojaan aikaisemmista suomalaisten alkuperää sivunneista teorioista. Vanhimmat teoriat hän esi elee pääpiirteittäin kelvollisesti: 1800-luvulla usko iin suomalaisten tulleen Mongoliasta Keski-Venäjän kau a (spelinin teoria), ja seuraavan vuosisadan vaihteessa usko iin suomalaisten tulleen pian ajanlaskun alun jälkeen Virosta uomeen (ackmanin teoria). en sijaan kolmannen teorian kohdalla (värminneteoria eli Volgan mutka -teoria) on syytä o aa huomioon jyrkkä laadullinen ero suhteessa aikaisempiin teorioihin. Wiik esi elee Volgan mutka -teorian näin: Volganalueen kuoppakeraamisen kul uurin ajateltiin aiheu aneen uomen ja tämerenalueen tyypillisen kampakeraamisen kul uurin ekr. synnyn; synnyn yhteydessä Volganalueelta tulleen väestön usko iin muodostaneen enemmistön uomessa ja tämerenalueella, joten sen voitiin tulkita edustavan ensimmäisiä (itämeren)suomalaisia. (. 16). värminnen symposiumi oli ilmeisesti ka ava yritys sovi aa yhteen eri tieteenalojen käsitykset suomalaisten alkuperästä. Kahden ensimmäisen teorian aikaanhan ajateltiin, että eri tieteenalat tutkivat yhtä ja samaa alkuperää niinpä katso iin, e ä arkeologian tulokset voivat kumota kielitieteen tulokset tai päinvastoin. Kuitenkin jo ennen värminnen symposiumia eräät tutkijat olivat ymmärtäneet, e ä kielitiede ja arkeologia eivät tutki samaa kohde a. ätä taustaa vasten on huoma ava Wiikinkin käyttämä sanamuoto: Volganalueelta tulleen väestön usko iin muodostaneen enemmistön. ästä käy selvästi ilmi, e ä oli luovu u aikaisemmasta oletuksesta, jonka mukaan kansat vaelsivat valmiina pake eina alkukodistaan loppukotiinsa : sen sijaan suomalaisten esivanhemmissa ajateltiin tässä vaiheessa olevan sekä aikaisempia asu ajia e ä kivikauden lopulla Volgan alueelta saapuneita. oisin sanoen Volgan mutka -teoriassa tunnuste iin se, e ä uomessa on asunut ihmisiä vuosituhansia, mu a ajateltiin, e ä suomalaisuuden toivat tänne vasta kivikauden lopulla Volgalta tulleet asukkaat. ämä suomalaisuus oli tietysti sidoksissa kieleen: Volga oli lähtöalue vain siksi, e ä uralilaisten kielten ekspansion ajateltiin alkaneen sieltä. ässä etusija anne iin suomalaisten alkuperän kielelliselle osatekijälle: suomalaisten varsinaisina esivanhempina pide iin niitä ihmisiä, joiden kielen suora jatkaja suomen kieli on, vaikka muutkin esivanhemmat jo tunnuste iin. Neljäs Wiikin esi elemä alkuperäteoria on jäänreunateoria eli Nuñezin teoria. Wiik kirjoi aa: Nyt vapaudu iin ennakko-oletuksesta, jonka mukaan suomalaiset olisivat tulleet maahansa jonkin migraation yhteydessä. Nyt suomalaisten tulki iin asuneen maassaan aina eli heidän tulleen maahansa heti, kun mannerjää oli uomen alueelta väistynyt nsimmäiset jääkauden loppuvaiheen uomeen tulijat olivat nykyisten asukkaiden genee isiä esivanhempia eli suomalaisia, jotka edellä sanotun perusteella olisivat jääkauden aikana asuneet vastaavalla kohdalla mannerjään reunan eteläpuolella eli lähinnä Keski-Venäjällä. (. 17.) Volgan mutka -teoria ja jäänreunateoria eivät kuitenkaan ole lähtökohtaisesti keskenään ristiriidassa. dellisessä teoriassahan tunnuste iin, e ä uomessa oli asukkaita jo ennen Volgalta tulleita myöhäiskivikautisia uralilaisia, vaikkakin siinä keskity iin varsinaisesti olete uun uralilaisen kielen tuoneeseen väestönosaan, kun taas jälkimmäinen teoria keskittyy jääkaudenjälkeisiin uomen ensiasu ajiin. Volgan mutka -teoriassa Volgalta tullu a väestöä pidetään suomalaisten kielellisinä esivanhempina, kun taas jäänreunateoriassa alkuasu ajia pidetään suomalaisten genee isinä esivanhempina (kuten Wiikin käy ämästä sa- 57 Ä 6/2007

6 Ä 58 namuodostakin näkyy). lunperin teoriat kuvasivat siis suomalaisten alkuperän eri osatekijöitä: ensimmäinen kielen alkuperää ja toinen väestön alkuperää. Jäänreunateorian kanna ajat itse (Wiik muiden muassa) eivät ole koskaan tätä seikkaa tiedostaneet. Jäänreunateoriassa ei kuitenkaan tyydy y siihen, e ä väestöllinen ja kul uurinen jatkuvuus ulo uu alkuasu ajista nykysuomalaisiin: siinä esitettiin väestölliseen jatkuvuuteen vedoten, e ä jo alkuasu ajien kieli olisi ollut uralilainen. Jo värminnen symposiumiin ja Volgan mutka -teorian vakiintumiseen ehdi äessä ainakin osa tutkijoista oli oivaltanut, e ä eri tieteenalat tutkivat eri kohteita eivätkä nämä kohteet eivät ole sidoksissa toisiinsa. elvensin runsas vuosi si en ieteessä tapahtuu -lehdessä Wiikille, miksei arkeologinen tai genee inen jatkuvuus voi todistaa kielellisestä jatkuvuudesta (äkkinen 2006a). Wiik jatkaa: osin on myönne ävä, e ä kaikki juurten etsijät eivät ole hylänneet värminneteoriaa. Jotkut ovat edelleen sitä mieltä, e ä suomalaisten esivanhemmat tulivat Volgalta uomeen kuutisen tuha a vuo a si en. odennäköistä kuitenkin on, e ä juurtenetsijöiden enemmistö (tämän artikkelin kirjoi ajan tapaan) on jo eri kannalla eli värminneteoria kuuluu pikemmin entisiin teorioihin kuin nykyisiin teorioihin. dellä on jo käynyt selväksi, e ä Volgan mutka -teoriassa ei oleteta suomalaisten kaikkien esivanhempien tulleen uomeen tuolloin, vaan ainoastaan sen väestönosan, joka levi i alueelle uralilaisen kielen. Mikäli siis jotkut ovat sitä mieltä, e ä suomalaisten esivanhemmat kokonaisuudessaan tulivat Volgalta uomeen vasta kuusi vuosituha a si en, he ovat epäilemä ä yhtä väärässä kuin nekin, joiden mielestä suomalaisten esivanhemmat kokonaisuudessaan tulivat uomeen heti jääkauden jälkeen yli vuo a si en. Kansat eivät ole vaeltaneet valmiina pake eina alkukodista nykyisille alueilleen, vaan esimerkiksi suomalaiset nykyväestönä ovat syntyneet kaikkina aikoina kaikilta suunnilta tänne saapuneiden ihmisten sekoi umisesta, eikä mitään yksi äistä muu oaaltoa ole mielekästä pitää geenien osalta suomalaisempana kuin jotakin toista. Kielen osalta tilanne on toinen: suomen kielen esimuoto on saapunut tänne vain kerran, joten kielelliseltä kannalta tärkeimpänä voidaan pitää sitä muu oaaltoa, joka toi mukanaan suomen kielen esimuodon. Mu a minkä muu oaallon mukana ainoa nykypäivään säilynyt kielilinja on maahamme saapunut? Voidaan valita joko Wiikin menetelmä ja arvata, e ä uralilainen kieli olisi tullut uomeen jo jääkauden jälkeisten alkuasu ajien mukana, tai tieteellinen menetelmä, jolloin kielitieteen tulosten perusteella voidaan ajoi aa uralilaisen kielen saapuminen Volgan suunnalta uomeen vasta kivikauden loppuun tai peräti vasta pronssikauteen. Oletuksia uroopan refugioiden kielistä Wiik kirjoi aa jääkauden maksimin aikaisten refugioiden kielestä: Voidaanpa kartan perusteella tehdä myös kieliä koskevia ole amuksia: ehkä iperian ja krainan klaanit ovat olleet suomalais-ugrilaisten kielten puhujia, Balkanin klaani indoeurooppalaisten kielten (tai joidenkin muiden kielten) puhujia ja berian klaani baskilaiskielten puhujia. iitä, mitä kieliä eri ryhmien piirissä on puhu u, ei luonnollisestikaan ole varmaa tietoa; kysymys on vain ole amuksista kuten oli (monista esitetyistä päinvastaisista väitteistä huolima a) myös jo vuoden 2002 kirjassani urooppalaisten juuret. (. 41.) Varmaa tietoa ei todellakaan ole mahdollista saada, mu a joitain suuntaviivoja voidaan kielitieteen tulosten perusteella hahmotella. Wiik menee kuitenkin puhtaan arvailun puolelle ohi aessaan kaiken sen, mitä kielitiede on saanut selville uroopan muinaisista kielioloista. iedetään nimi äin, e ä uroopassa on ennen uralilaisten ja indoeurooppalaisten kielten ekspansiota puhu u paljon muitakin kieliä. simerkiksi Lapissa on puhu u ennen alueen saamelaistumista ainakin yhtä paleoeurooppalaista kieltä (ikio 2004), ja tämeren itäpuolella näy äisi ennen alueen itämerensuomalaistumista puhutun jotakin paleoeurooppalaista kieltä (aarikivi 2004). On myös joitain merkkejä siitä, että kotlannissa puhu u piktin kieli olisi ennen piktien indoeurooppalaistumista edustanut vierasta kielikuntaa (Mallory 1989: 106). Onkin kysy ävä: jos jääkaudenaikaisissa refugioissa olisi puhu u vain baskilaista, indoeurooppalaista ja uralilaista linjaa edustavia kieliä, niin mistä nämä paleoeurooppalaiset kielet olisivat ilmestyneet? Ja miten ne olisivat onnistuneet hyppäämään esibaskilaisen, esi-indoeurooppalaisen ja esiuralilaisen kielialueen yli niiden pohjoispuolelle? Koska nämä paleoeurooppalaiset kielet ovat olleet alueillaan jo ennen uralilaista ja indoeurooppalaista ekspansiota, on pakko ole aa jääkautisissa refugioissa pu- Ä 6/2007

7 Ä hutun ensisijassa juuri näiden kadonneiden kielten esimuotoja. Olisiko uroopan refugioissa kuitenkin voitu puhua maini ujen paleoeurooppalaisten kielten lisäksi myös nykypäivään säilyneiden kielten esimuotoja: baskilaista (berian refugiossa), indoeurooppalaista (Balkanin refugiossa) ja uralilaista kieltä (krainan ja iperian refugioissa), kuten Wiik ehdo aa? ralilaisen kantakielen edeltäjää tuskin voidaan sijoi aa krainan refugioon. Kantauralin leviämiskeskus sijoi uu karkeasti ral-vuoriston ympäristöön, ja vaikka periaatteessa olisikin mahdollista, e ä kieli olisi levinnyt tänne krainan refugiosta, on kantauralin muinaisia esimuotoja kuitenkin etsi ävä kielellisin perustein aivan toisesta suunnasta, iperian puolelta (ajdú 1975; Janhunen 2001). ndoeurooppalaisen kantakielen esimuotoakaan tuskin on puhu u Balkanin refugiossa: alueella on ennen sen indoeurooppalaistumista puhu u paleoeurooppalaisia kieliä, ja indoeurooppalaiset kielet ovatkin Balkanilla myöhäisiä tulokkaita krainan suunnalta. Kantaindoeuroopan puhumaalue voidaan perustelluimmin sijoi aa krainaan neljännelle vuosituhannelle eaa., ja ainakin teoriassa indoeurooppalaista linjaa edustavaa kieltä olisikin voitu puhua jo jääkaudella krainan refugiossa. Koska kasvillisuusvyöhykkeet ja niiden mukana ihmiset siirtyivät jääkauden jälkeen kohti pohjoista, tuntuu usko avimmalta, e ä krainan jääkautisen refugion alkuperäiset kielet levisivät kohti pohjoista ja tilalle levisi etelästä uusia kieliä. ndoeurooppalainen kielilinja onkin saa anut levitä tai siirtyä krainaan vasta jääkauden jälkeen etelästä tu-asiasta. ätä oletusta saa aisi tukea se, e ä indoeurooppalaisten kielten kanssa yhteisiä piirteitä on esite y krainan eteläpuolelta niin kaukasialaisten kuin seemiläistenkin kielten kanssa, vaikkakaan näiden piirteiden ajallinen status ei ole täysin selvä ja osa niistä on epäilemä ä myöhäisempiä. (Mallory 1989.) Baskin esimuotoa on puhu u Länsi-uroopassa ennen indoeurooppalaista ekspansiota. ndoeurooppalaiset kielet ovat kuitenkin levinneet Länsi-urooppaan suhteellisen myöhään, todennäköisimmin vasta viimeisellä vuosituhannella eaa., ja koska Länsi-uroopassa on lisäksi puhu u muitakin kuin baskilaisia kieliä, esimerkiksi kirjallisesti a estoituja tartessia ja ibeeriä (Mallory 1989: ), ei baskin vanhuus Länsi-uroopassa ole mitenkään varmaa. Onkin ehdote u, e ä baski olisi levinnyt beriaan vasta myöhemmin frikasta, joskaan tämän väitteen tueksi ei ole esi ää juurikaan konkree ista näy öä. Joka tapauksessa meiltä puuttuu varmuus siitä, e ä baskin esimuotoa olisi puhu u uroopassa jo jääkaudella. Näin ollen näy ää mahdolliselta sellainenkin tilanne, e ä uroopan kolmessa jääkauden maksimin aikaisessa refugiossa on puhu u pelkästään paleoeurooppalaisia kieliä. uroopan kaikki nykyiset kielet saa aisivat olla vasta myöhemmin asiasta (uralilainen kielikunta iperiasta, indoeurooppalainen tu-asiasta) ja frikasta (baskilainen kielikunta) saapuneita. Wiikin oletukset jääkauden maksimin aikaisten eurooppalaisten refugioiden kielistä osoi avat tietämä ömyy ä kielitieteen tulosten suhteen. än heijastaa uroopan nykyisen kielikunnallisesti köyhän tilanteen menneisyyteen pii aama a lainkaan siitä, että menneisyyden kielitilannetta rekonstruoitaessa on ote ava huomioon paljon muitakin kieliä kuin nykypäivään säilyneet. yy ei ole yksin Wiikin, hän näy ää jossain määrin toistavan geneetikkojen näkemyksiä (esim. sivulla 136). Niinpä esi ämäni kritiikki kohdistuu myös geneetikkoihin, joiden olisi syytä tutustua paremmin kielitieteen tuloksiin, mikäli aikovat esi ää näkemyksiä kielellisestä menneisyydestä. Äitilinjojen kielistä Wiik esi ää, e ä naisklaanien W, ja X kielten voi ole aa olleen uralilaisia (s. 137). Kaikki nämä klaanit polveutuvat makroklaanista N, jonka leviämiskeskus sijoitetaan läntiseen Keski-asiaan. Klaanin X korkeimmat arvot ovat Lähiidässä, Balkanilla ja taliassa, ja pienin frekvenssein sitä tavataan ympäri urooppaa. Klaanin W korkeimmat arvot ovat uomessa ja Romaniassa, mu a sitäkin tavataan laajalti gyptistä rlantiin. Klaanin korkeimmat frekvenssit ovat udmurteilla ja islantilaisilla, ja sitäkin tavataan lähes kaikkialta Lähi-idästä ja uroopasta. n näe minkäänlaisia perusteita näiden klaanien yhdistämiseen uralilaisiin kieliin. Wiik kirjoi aa (s. 162) pohjoisen uraasian tilanteesta: Jos lähtee siitä ole amuksesta, e ä asian väestöjen genee is-kielellinen tilanne on jossain vaiheessa ollut sillä tavalla yksinkertainen, e ä genee isesti aasialaiset väestöt ovat puhuneet altailaisia kieliä ja luoteisen asian genee isesti eurooppalaiset väestöt ovat puhuneet suomensukuisia kieliä, voidaan ole aa asiassa tapahtuneen 59 Ä 6/2007

8 Ä 60 kielenvaihtoja, joiden tuloksena a) jotkin genee isesti aasialaiset väestöt ovat luopuneet altailaisesta kielestään ja omaksuneet suomensukuisen kielen ja b) jotkin genee isesti eurooppalaiset väestöt ovat luopuneet suomensukuisesta kielestään ja omaksuneet altailaisen kielen. ämän oletuksen lähtökohdat ovat kerrassaan mahdo omat. On vielä jotenkin ymmärre ävissä, e ä Wiik ei ole sa unut törmäämään tietoon uroopan kadonneiden kielten aikaisemmasta olemassaolosta, mu a täysin käsittämätöntä on, e ei hän tunne uraasian nykyistäkään kielitilanne a. Yksin iperiassa on läsnä yksitoista kielikuntaa: uralilaisen, indoeurooppalaisen ja altailaista tyyppiä edustavien kielikuntien (turkkilainen, mongolilainen ja tunguusilainen) lisäksi jeniseiläinen, jukagiirilainen, amurilainen (nivhiläinen), tšukotkalainen, kamtšatkalainen ja eskimoaleu ilainen kielikunta (alminen 2002). Näistä altailaiset kielikunnat ovat levinneet iperiaan etelän suunnalta vasta myöhään, suunnilleen kahden viimeisen vuosituhannen aikana. ralilainen ja indoeurooppalainen kielikunta puolestaan ovat levinneet alueelle lännestä, uroopan puolelta, vain joitain vuosituhansia aikaisemmin. ikäli kuin esiuralilaista puhumaalue a etsi äisiin asiasta, sen lopullinen alkuperä ei löytyisi iperiasta vaan sen eteläpuolelta Keski-asiasta, altailaisen typologian alkukotivyöhykkeen länsiosista tai länsipuolelta. Voidaan siis olla suhteellisen varmoja siitä, e ä ainakaan iperian genee isesti eurooppalaiset (länsisiperialaiset) ja genee isesti aasialaiset (keski- ja itäsiperialaiset) väestöt eivät ole aikaisemmin puhuneet sen paremmin uralilaisia kuin altailaisiakaan kieliä. Wiik jatkaa: Olisi mielenkiintoista tietää, onko mainituista mahdollisista kielenvaihdoista olemassa mitään kielellisiä todisteita. Valite avasti perinteinen kielentutkimus suhtautuu karsaasti kielenvaihtoihin; niitä ei ole halu u löytää, eikä niitä myöskään ole paljon löyde y. Jälkimmäisen virkkeen väite on omituinen: perinteisten käsitysten mukaanhan suomen kielen esimuoto on levinnyt uomeen vasta selvästi alkuasutusta myöhemmin, joten alkuväestön kielenvaihto on jo sisäänrakenne una mukana näissä käsityksissä. erinteisiä käsityksiä edustavat tutkijat ovat suhtautuneet karsaasti vain sellaisiin kielenvaihtoihin, joiden tueksi ei ole esite y todisteita tai joille on esite y selviä vastatodisteita. Niinpä se, e ä perinteinen kielentutkimus ei ole hyväksynyt Wiikin teoriaa kantagermaanin uralilaisesta substraatista, mikä johtuu tämän oletuksen mahdo omaksi osoi aneista vasta-argumenteista (yhteenveto äkkinen 2006a), ei suinkaan tarkoita, e ä kielenvaihtoihin yleensä suhtaudu aisiin karsaasti. uskinpa löytyy fennougristia, joka ei esimerkiksi tietäisi keminsaamelaisten vaihtaneen vasta hilja ain kielensä suomeen. Miesten R1a-klaanin kieli Wiik ehdo aa, e ä isälinjojen R1a ja N3 piirissä olisi puhu u uralilaista kieltä (s. 76). Vaikka Wiik o aa skenaariossaan huomioon vain nykyaikaan säilyneet kielet, näy ää R1a:n alue vastaavan paljon paremmin indoeurooppalaista kuin uralilaista kielikuntaa. Onkin mielenkiintoista, e ei Wiik esitä minkäänlaisia perusteluja R1a:n uralilaisuudelle. ähän oletukseen hän onkin ilmeisesti päätynyt vain halutessaan pitää kiinni jo ammoin kumotusta hypoteesistaan: kantagermaanin uralilainen substraa ihan olisi jo maantieteellisistä syistä mahdoton, mikäli uralilainen kieli lii yisikin vain N3-klaaniin, jonka leviämistä ohjois- urooppaan idän suunnalta edes Wiik ei kyseenalaista. oisin sanoen substraa ihypoteesinsa vuoksi Wiikin on pakko yhdistää uralilainen kieli johonkin sellaiseen geenilinjaan, joka on levinnyt pohjoiseen Keski-uroopan kau a. Wiik jatkaa Kun si en maanviljelys saapui Keski-urooppaan noin vuonna 5500 ekr. ja alueelle kehi yi Nauhakeraaminen kulttuuri eli LBK-kul uuri, alueen kieli vaihtui: Metsästäjien kielen sijalle tuli maanviljelijöiden indoeurooppalainen kieli; tämä oli ole amukseni mukaan germanobalto-slaavilainen kieli eli GBkieli. älle kielelle on tyypillistä suomensukuisten kielten substraa i, eli se on todennäköisesti syntynyt siten, e ä suomensukuisia kieliä äidinkielenään puhuneet väestöt ovat opetelleet indoeurooppalaista kieltä ja oppineet puhumaan tätä suomalaisugrilaisesti murtaen; Wiik 2002: 133. Neljä vuo a si en perustelin kyseistä kielenvaihtoteoriaa lähinnä kielihistoriallisia ja arkeologisia todisteita käy äen; nyt todisteihin voidaan lisätä genee inen: Keski- uroopan pohjoisosien (mm. uolan lovakian) väestönä oli aluksi krainan refugista peräisin ollut (ja suomensukuista kieltä puhunut) väestö R1a, mu a alueen nykyväestöt puhuvat yleensä germaanisia, bal ilaisia ja slaavilaisia kieliä (jotka he ovat omaksuneet maanviljelyksen omaksumisen yhteydessä). Wiikin hypoteesi Keski-uroopan aikaisemmasta ura- Ä 6/2007

9 Ä lilaisuudesta on kumo u jo kauan si en. Käsi elin asiaa viime vuonna, joten tässä asiaan ei enää tarvitse syventyä (äkkinen 2006a: 55). Wiikin koukeroisiin virkkeisiin sisältyy häikäisevä kehäpäätelmä. Wiik katsoo siis esi äneensä myös genee isiä todisteita uralilaisen substraa iteoriansa tueksi. Mitkä ovat ne genee iset todisteet, e ä R1a-väestö puhui alun perin uralilaista kieltä ja vaihtoi sen myöhemmin maanviljelijöiltä omaksumaansa indoeurooppalaiseen kieleen? Mitä todisteita on sen oletuksen tueksi, e ä R1a-väestö ylipäätään koskaan olisi puhunut uralilaista kieltä? ekö, e ä suurin osa tästä väestöstä puhuu nykyään indoeurooppalaisia kieliä! Vain pitämällä totena virheelliseksi osoite ua oletustaan Keski-uroopan aiemmasta uralinkielisyydestä, Wiik voi ole aa, e ä Keski- ja tä-uroopassa yleinen R1aisälinja olisi aiemmin edustanut uralinkielistä väestöä. ällä oletuksella R1a-klaanin alkuperäisestä uralilaisuudesta hän si en vastavuoroisesti katsoo tukevansa alkuperäistä hypoteesiaan, e ä Keski-uroopassa olisi aikaisemmin puhu u uralinsukuisia kieliä. seudosamojedeja Wiik kirjoi aa (s. 85): dellä maini ujen migraatioiden lisäksi urooppaan on kyllä tullut monia muitakin migraatioita. ällaisia ovat mm. samojedien migraatio (joka koski mm. klaania N2) koillisimpaan urooppaan ehkä vuoden 2500 ekr. jälkeen ja monien turkkilaisten, iranilaisten ja mongolien migraatiot itäiseen urooppaan jkr. amojedimaininta paljastaa jälleen, e ä Wiik on tietämätön kielitieteen tuloksista. Kantasamojediin on nimi äin omaksu u turkkilaisia lainasanoja, joiden perusteella kantasamojedia on puhu u vielä ajanlaskun alun tienoilla kaukana iperiassa, ajanin vuoriston läheisyydessä suunnilleen Obin ja Jenisein yläjuoksujen välisellä alueella. äältä samojedilainen kieli levisi kohti pohjoista jakautuen ajan mi aan eri kieliksi. Yksi pohjoissamojedilainen kieli, tundranenetsi, levisi lopulta tundravyöhyke ä myöten länteen uroopan puolelle ja aina Vienanmeren äärille. Läntisimmät tundranenetsin murteet eroavat kuitenkin vain hyvin vähän iperian puoleisista murteista, ja tundranenetsiä onkin puhu u uroopan puolella enintään tuhannen vuoden ajan (alminen 1999: 18). Wiikin ajoitus on siis tuhansia vuosia liian varhainen. Vaikka isälinja N2 olisikin levinnyt urooppaan jo tuhansia vuosia si en, ei sen tuoneelle väestölle voida antaa nimilappua samojedit. Wiik menee vieläkin pidemmälle käsitellessään iperian refugioista levinneiden miesklaanien kieliä (s. 60). N2-klaanin luonnehtimat samojedit olisivat hänen mukaansa eronneet läntisistä N3-klaania edustavista suomalais-ugrilaisista jo jääkauden maksimin aikana. Kielitieteen tulosten perusteella kantauralin hajoaminen on kuitenkin yli vuo a tätä nuorempi tapahtuma, joten Wiikin ole amaan aikaan ei ollut olemassa samojedeja eikä edes kantauralia. Myöskään siitä ei ole todisteita, e ä isälinja N2 olisi levinnyt nykyisille pohjoisille alueilleen jo jääkauden maksimin aikaan, kuten Wiik näyttäisi ole avan (esim. kar a 66 sivulla 91). Viimeisimpien N- haploryhmän ajoitusten mukaan, joihin myös Wiik toisaalla kirjassaan vii aa, N2 olisi syntynyt vasta selvästi jääkauden pää ymisen jälkeen (Rootsi et al. 2006: 4). Koska se iperiassa keski yy selvästi samojedikansoille, saa aa sen leviäminen Jäämeren rannoille lii yä samojedien ekspansioon, joka alkoi vasta karkeasti arvioiden ajanlaskun alun tienoilla. Kantaurali: edelleen hukassa uomalaisten juurten kielellinen osatekijä, uralilainen kielilinja, voisi Wiikin mukaan lii yä isälinjoihin N3 ja R1a ja äitilinjoihin W, ja X. Näistä neljä viimeistä olen arvioinnin edetessä osoi anut epäusko aviksi vaihtoehdoiksi, koska ne ovat levinneet Koillis-urooppaan etelän suunnasta, kun taas uralilainen kieli on levinnyt ralin suunnasta. sälinja N3 on levinnyt oikeasta suunnasta, mu a kokonaislevinneisyytensä ja leviämisensä ilmeisen varhaisuuden vuoksi sen varhaisin aalto ei ole voinut levi ää uralilaista kieltä. en sijaan on mahdollista, e ä jokin suppea-alaisempi ja myöhäisempi N3-aalto, tai jopa R1a-aalto, olisi levi änyt uralilaista kieltä. ässä ei kuitenkaan väl ämä ä ole kyse siitä, e ä kieli yleensä olisi useammin levinnyt juuri isälinjojen mukana. Yhteys voi olla näennäinen ja johtua siitä, e ä uraasian nykyaikaan säilyneet laaja-alaiset kielikunnat näy ävät levinneen juuri itä länsi-suuntaisesti, ja pääasiassa saman akselin mukaisesti näy ävät levinneen myös isälinjat. On nimi äin merki ävää, e ä kaikki sellaiset nykyiset laaja-alaiset kielikunnat, joita puhutaan sekä uroopassa e ä asiassa (indoeurooppalainen, turkkilainen ja uralilainen) näy ävät levinneen laajoille alueille vasta suhteelli- 61 Ä 6/2007

10 Ä 62 sen myöhään, selvästi jääkauden pää ymistä myöhemmin. Näiden kielikuntien ekspansio on huuhtonut näkymä ömiin uroopan aikaisemman kielitilanteen, joka lienee tuntenut etelä pohjois-suunnassa levinneet kielialueet ainakin siitä päätellen, e ä pohjoisen uroopan asu aminen on jääkauden pää yessä tapahtunut etelästä pohjoiseen. Joka tapauksessa läntisen uraasian nykyisten kielikuntien leviämisen selvi ämisessä isälinjojen tutkiminen saa aa osoi autua palkitsevammaksi, koska sekä kielikunnat e ä isälinjat ovat levinneet itä länsi-suunnassa. Vaikka olen aiemmin esi änyt varauksen, e ä kieltä levi änyt geenilinja saa aa jäädä toisvanhempaisen tutkimuksen ulo uma omiin, on asia kuitenkin syytä selvittää perusteellisesti ennen tuomion julistamista. ralilaisista kansoista isälinja N3 puu uu täysin selkupeilta ja on eri äin harvinainen unkarilaisilla ja nganasaneilla. sälinja R1a puu uu täysin nenetseiltä ja nganasaneilta. en sijaan aiemmin ehdo amani isälinja N2 (äkkinen 2006b: 67) puu uu vain saamelaisilta, vaikkakin suomalaisilla, virolaisilla ja unkarilaisilla tämä isälinja on hyvin harvinainen. Kielikunnan saamelainen haara on sikäli poikkeuksellinen, e ä se näy ää levinneen nykyiselle alueelleen eri äin monen askeleen kau a, joiden välissä on ilmeisesti ollut pitkiä stabiileja kausia. Kielen on voinut tuoda esimerkiksi Volgalta Karjalaan ja uomeen yksi geenilinja ja vuosituhansia myöhemmin sen on voinut viedä Lappiin toinen geenilinja. ällainen etappiekspansio (ks. äkkinen 2006b: 61 62) on omiaan hämärtämään kielellisen ja genee isen jatkuvuuden välistä suhde a, ja saamea onkin syytä käsitellä poikkeustapauksena. nkarilaisten kohdalla ongelmana on, e ä eräissä tutkimuksissa (alkaen Rootsi et al. 2000) toistetaan unkarilaisten haploryhmän 12 frekvenssinä arvoa 0,9 %. aploryhmä 12 on N(xN3) eli kaikki muut N:t paitsi N3; se on siis todennäköisesti N2, mu a voisi teoriassa olla myös joko N* (uralilaisista kansoista vain metsänenetseillä 1,1 %) tai N1 (vain komeilla 1,1 %). Merkillistä kyllä, tämä esiintymä on kadote u matkan varrella: uudemmat tutkimukset, joissa tämä isälinja olisi saatu identifioitua, näyttävät pyöreää nollaa unkarilaisille sekä N*:n, N1:n e ä N2:n frekvenssien osalta eivätkä kommentoi aikaisempaa löytöä mitenkään (Rootsi et al. 2006). amoin näy ää käyneen haploryhmän 12 edustukselle myös virolaisten kohdalla. Koska alkuperäinen löytö tuskin on virheellinen ja koska kadonnut unkarilainen N(2)-linja epäilemä ä löydetään uudestaan näytemäärän kasvaessa, näy äisi isälinja N2 olevan ainoa kaikille uralilaisille kansoille (poislukien saamelaiset) yhteinen isälinja, vaikka sen frekvenssi joissain tapauk - sissa on hyvinkin matala. Kuitenkin frekvenssin madaltuminen jollain kansalla on sentään helpompi seli ää kuin sen täydellinen katoaminen (kuten N3:n ja R1a:n kohdalla): nimi äin yleisesti näy äisi siltä, e ä kerran jollekin alueelle levinnyt haploryhmä ei yleensä enää milloinkaan täysin katoa. ämän näkee siitä, e ä frekvenssikartoissa ei ole lainkaan aukkoja, vaan haploryhmien ka avuus levinneisyysalueellaan (jossa tosin luonnollisesti saa aa olla niemekkeitä ja lahdelmia) on täydellinen. Wiikin kar ojen perusteella vain aasialaisten äitilinjojen kartalla (s. 177) on virolaisten kohdalla aukko, mu a taulukosta 12 (s. 244) selviää, e ä virolaisillakin on itäistä M-linjaa: sen frekvenssi on vain 0,18 %, joten Wiik on pyöristänyt sen alaspäin. ama tilanne on äitilinjan X kohdalla: latvialaisten arvoksi on kartalla merki y 0, vaikka taulukosta 16 (sivulla 248) selviää, e ä todellinen frekvenssi on 0,3 %. Mahdolliset pullonkaulailmiöt näy äisivätkin vaiku avan lähinnä haploryhmien sisäisen haplotyyppidiversiteetin vähenemiseen, kun taas kokonaisen haploryhmän totaalista katoa nekään eivät näytä voivan aiheu aa. Lisäksi N2 eroaa edukseen isälinjoista N3 ja R1a siltä osin, e ä sen levinneisyys ei juurikaan ulotu uralilaisen kielikunnan historiallisesti tunnetun alueen ulkopuolelle: sitä tavataan vain ajanin ja ltain vuoristojen lähistöltä (sekä turkkilaisilta, jakuuteilta ja uiguureilta, jotka ovat turkkilaiselta osaltaan peräisin tältä alueelta) ja kapeahkolta kaistaleelta Jenisein itäpuolelta Keski-iperiasta (minne se lienee tihkunut samojedeilta, joilta tavataan tämän isälinjan korkeimmat frekvenssit). Näin jo pintapuolisella tarkastelulla isälinja N2 näy äisi selvästi vahvimmalta ehdokkaalta uralilaisen kielilinjan kantajaksi. Wiik ei missään vaiheessa havaitse isälinjan N2 ja uralilaisen kielikunnan välistä yhtey ä. ämä johtunee siitä, e ä Wiik haluaa uskoa kahteen asiaan: uralilaisen ekspansion vanhuuteen ja kielikunnan aikaisempaan laajaan levinneisyyteen Keski-uroopassa. Niinpä isälinja N2 on hänelle aivan liian nuori ja aivan liian itäinen. Kuitenkin kielentutkimus on pitävästi osoi anut, et- Ä 6/2007

11 Ä tä uralilainen ekspansio ei ole lainkaan niin vanha kuin Wiik ole aa eikä sen levinneisyys ole milloinkaan ka anut Keski-urooppaa (äkkinen 2006a). en sijaan, e ä Wiik olisi o anut lähtökohdaksi kielitieteen tulokset ja havainnut isälinjan N2 yhteyden uralilaiseen kielikuntaan, hän jä ää täysin huomiotta kielitieteen tulokset ja yri ää yhdistää uralilaista kielilinjaa ikivanhoihin ja laaja-alaisiin isälinjoihin N3 (levinneisyys Norjasta Beringinsalmelle) ja R1a (levinneisyys nglannista ntiaan). Näennäistutkimusta Kalevi Wiikin Mistä suomalaiset ovat tulleet? jää sisällöltään jokseenkin la eaksi toisvanhempaisen geenitutkimuksen tulosten esi elyksi, koska kirjoi aja ei onnistu heijastamaan nykytilanne a usko avasti menneisyyteen sen paremmin itse geenilinjojen kuin niihin suhteute ujen kieltenkään osalta. Kirja muistu aa aiheensa ja aineistonsa perusteella suuresti auli aukkosen viime vuonna ilmestyny ä kirjaa (aukkonen 2006), jonka myös arvostelin (äkkinen 2006b). udempana julkaisuna Wiikin kirja sisältää tietysti ajantasaisempaa tietoa geenilinjoista, ja Wiik myös esi elee aineistonsa perusteellisemmin ja jäsennellymmin kuin aukkonen. rityisesti Wiikin frekvenssivyöhykekartat ja pylväsdiagrammit tarjoavat tietoa visuaalisessa ja helposti omaksu avassa ja vertailtavassa muodossa. Kirja täy ääkin kelvollisesti aukon tähän saakka kovin sirpaleisen toisvanhempaisen geenitutkimuksen hakuteoksena. oisaalta Wiik ei pääse haploryhmien esi elyä syvemmälle. rityistä aineiston analysointia kirjassa ei ole, ja johdantoluvun puu uessa jää epäselväksi, kuuluiko tällainen edes hänen päämääriinsä. en sijaan aukkonen onnistuu vetämään omasta aineistostaan oikeita päätelmiä, joista jo mainitsin isälinjan R1a leviämisen Lappiin kandinavian kau a. aukkonen myös useimmiten pyrkii perustelemaan näkemyksensä ja tulkintansa, kun taas Wiik ei tarjoa lainkaan perusteluja valinnoilleen eikä vaivaudu kertomaan, milloin jokin hänen lähtöoletuksensa on jo kumo u tai kyseenalaiste u. laa tuntematon lukija on kuin sokea noviisi, jolle ei anneta muita vaihtoehtoja kuin niellä kaikki, mitä pappi hänelle kertoo. LÄ ikio, nte (2004): n essay on substrate studies and the origin of aami. tymologie, ntlehnungen und ntwicklungen. Festschri für Jorma Koivulehto zum 70. Geburtstag. erausgegeben von rma yvärinen, etri Kallio und Jarmo Korhonen. Mémoires de la ociété Néophilologique de elsinki, LX. elsinki Carpelan, Christian (2000): ssay on archaeology and languages in the western end of the ralic zone. Congressus nonus internationalis Fenno-ugristarum ar o ajdú, éter (1975): ukulaisuuden kielellistä taustaa. uomalais-ugrilaiset. oimittanut éter ajdú. uomalaisen kirjallisuuden seura, elsinki ammer M.F, Karafet.M, ark, Omoto K, arihara, toneking M, orai (2006): Dual origins of the Japanese: common ground for huntergatherer and farmer Y-chromosomes. Journal of uman Genetics 51, äkkinen, Jaakko (2006a): ralilaisen kantakielen tutkiminen. ieteessä tapahtuu 1/2006, elsinki. äkkinen, Jaakko (2006b): ulkintoja ja ylitulkintoja kansojen ja kielten alkuperästä. ieteessä tapahtuu 6/2006, elsinki. Janhunen, Juha (2001): ndo-ralic and ral-ltaic: On the diachronic implications of areal typology. arly Contacts between ralic and ndo-uropean: Linguistic and rchaeological Considerations. (oim. Carpelan et al.) uomalais-grilaisen euran oimituksia 242, elsinki Mallory, J.. (1989): n earch of the ndo-uropeans. Language, rchaeology and Myth. hames and udson, London / ngland akendorf B, Novgorodov.N, Osakovskij V.L, Danilova., rotod jakonov., toneking M (2006): nvestigating the effects of prehistoric migrations in iberia: genetic varioation and the origins of Yakuts. uman Genetics, Rootsi, Kivisild, ambets K, dojaan M, arik J, Reidla M, Metspalu, Laos, olk -V, Villems R (2000): On the phylogeographic context of sex-specific genetic markers of Finno-gric populations. Fenno-gristica 23 / istorica Fenno-grica. artu, Rootsi, Magri C, Kivisild, Benuzzi G, elp, Bermisheva M, Kutuev, Barać L, eričić M, Balanovsky O, shenichnov, Dion D, Grobei M, Zhivotovsky L., Ba aglia V, chilli, l-zahery N, arik J, King R, Cinnioglu C, Khusnutdinova, Rudan, Balanovska, cheffrahn W, imonescu M, Brehm, Goncalves R, Rosa, Moisan J-, Chaventre, Ferak V, Füredi, Oefner.J, hen, Beckman L, Mikerezi, erzić R, rimorac D, Cambon-homsen, Krumina, orroni, nderhill., antachiara-benerecetti., Villems R, emino O (2004): hylogeography of Y-chromosome aplogroup Reveals Distinct Domains of rehistoric Gene Flow in urope. merican Journal of uman Genetics 75, Rootsi, Zhivotovsky L., Baldovic M, Kayser M, Kutuev., Khusainova R, Bermisheva M., Gubina M, Fedorova., lumäe -M, Khusnutdinova.K, Voevoda M., Osipova L., toneking M, Lin., Ferak V, arik 63 Ä 6/2007