Sotilaslentäjä tarvitsee räätälöityä valmennusta ja kuormittumisen hallintaa

Transkriptio

1 Teksti: HARRI RINTALA Kuva: PUOLUSTUSVOIMAT/EILA PIHLAJA Sotilaslentäjä tarvitsee räätälöityä valmennusta ja kuormittumisen hallintaa Lähes kolmannes sotilaslentäjistä kärsii päivittäin fyysisistä työperäisistä ylikuormittumisoireista. TULE-oireilun korkea esiintyvyys osoittaa, että lentäjät toimivat fyysisen toimintakykynsä ylärajoilla, valmennusopillisesti hallitsemattomasti kuormittuneena sekä puutteellisesti palautuneena. Kaikkia fyysistä kuormittumista hallitsevia tekijöitä ei ole toistaiseksi osattu käyttää optimaalisesti hyväksi ennaltaehkäisevässä mielessä. 28 LIIKUNTA & TIEDE 52 1 / 2015

2 Pari vuotta sitten julkaistu väitöskirjani (Rintala 2012) viritti vilkkaan mediakeskustelun sotilaslentäjien työssä kuormittumisesta. Viimeaikaiset kansainväliset turvallisuuspolitiikan tapahtumat ovat johtaneet niin ikään kannanottoihin turvallisuusorganisaatioidemme toimintakykyisyydestä. Puolustusvoimiemme uudelleenjärjestelyt ovat olleet samaan aikaan varsin mittavat: tavoitteena on ollut tuottaa uskottavaa turvallisuutta entistä tehokkaammin, mutta myös huomattavasti taloudellisemmin. Sotilaallista keihäänkärkeämme edustaa edelleen nykyaikainen ilma-ase, joka on ollut näkyvästi esillä mediassa ilmatilan valvonnan yhteydessä. Sotilaslentäjiksi koulutettavat valitaan huolella. Sotilaslentäjän virkaura on ylivoimaisesti kallein koulutussijoitus yhteiskunnaltamme: yhden hävittäjälentäjän koulutus maksaa noin kahdeksan miljoonaa euroa. Koko virkauran kustannukset lentäjää kohti olivat jo 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä noin 11 miljoonaa euroa. Lentäjän työ on kiihtyvyys- eli G-voimista johtuen fyysisesti äärimmäisen kuormittavaa. Tiedonkäsittelyä ja tehtävien toimeenpanokykyä koskevien vaatimusten johdosta myös psykologinen kuormitus on mittavaa. Kansainvälisissä selvityksissä on osoitettu, että työperäinen tuki- ja liikuntaelinoireilu on varsin tyypillistä ammatissa palvelevien keskuudessa. Yli yhdeksän kymmenestä suomalaisesta lentäjästä on aktiiviuransa aikana kokenut haittaa aiheuttavaa, lentotoiminnasta syntynyttä tuki- ja liikuntaelinoireilua. Lähes kolmannes lentäjistä kärsii päivittäin fyysisistä työperäisistä ylikuormittumisoireista. Koulutussijoitukseen suhteutettuna sotilaslentäjän yhden työkyvyttömyyspäivän kustannukset vastaavat kokeneen akateemisen liikunta-ammattilaisen kuu kauden palkkausta. Paradoksaalista on, että len tokaluston käytettävyyttä ja kuormittuneisuutta on lentokonetekniikan alalla seurattu yksityiskohtaisesti jo vuosikymmenet. Koneita lentävien sotilaslentäjien kuormittumisen seurannassa sen sijaan ei edelleenkään käytetä nykyaikaisia liikuntatieteellisiä menetelmiä, joilla pystyttäisiin arvioimaan kunkin lentäjän kuormittuneisuuden tilaa reaaliaikaisesti. Hyvä fyysinen suorituskyky vaatii ammatin mukaista harjoittelua Työperäisen tuki- ja liikuntaelinoireilun on arveltu merkitsevän olennaista lentoturvallisuusriskiä (Leino 2012). Suomen ilmavoimissa ei ennen väitöstutkimustani (Rintala 2012) ollut laadittu poikkitieteellistä selvitystä oireilun määrästä, lentäjien fyysisestä suorituskyvystä, G- eli kiihtyvyyskuormituskertymistä sekä sotilaslentäjän fyysistä toimintakykyä turvaavista resursseista. Liikunnalla on arveltu olevan merkitystä kuormittumisen hallinnassa, joskin kansainvälisetkin tutkimusnäytöt juuri sotilaslentäjiä koskien ovat toistaiseksi olleet erittäin niukat, osittain ehkä salattavuussyistä. Puolustusvoimissa lentäjien fyysiseen suorituskykyyn liittyvät tehtävät on ulkoistettu sotilaslääketieteen alan palvelutuotteiksi. Sotilaslääketieteellinen organisaatio onkin tehnyt vuosikausia korkeatasoista työtä, jotta mahdollisimman moni lentäjä pystyisi suoriutumaan vaativasta koulutuksesta. Lentäjiksi koulutettavien valintaprosessi on hioutunut notkeasti toimivaksi, ja kuukausia kestävä tapahtuma on miehitetty kokeneilla ja pätevillä terveydenhuollon ammattilaisilla. Ilmavoimissa luotetaan, että va lintaorganisaatio kykenee valitsemaan tehtäviin riittävän suorituskykyisiä ja omaehtoisesti liikunnallisen elämäntavan omanneita lentäjiä ja että sotilaslääketieteen ala takaa lentäjien käytettävyyden. Lentäjien psykofysiologinen ja motorinen toimintakyky on havaittu pääasiassa erinomaiseksi. Tosin hyväkään valintavaiheen fyysisen suorituskyvyn taso tai fyysinen aktiivisuus ei pysy yllä lentotyön kuormituksissa ilman ammattiorientoitunutta harjoittelua. Edellä mainittu työperäisen tuki- ja liikuntaelin- eli TULE-oireilun korkea esiintyvyys osoittaa, että ammattiryhmä toimii fyysisen toimintakykynsä ylärajoilla, valmennusopillisesti hallitsemattomasti kuormittuneena sekä puutteellisesti palautuneena, toisin sanoen yksilön fyysisen suorituskyvyn reservi ulosmitattuna. Huippunykyaikaiset G-suojavarusteet (Siitonen 2000, Balldin 2003) pystyvät tehokkaasti keventämään hetkittäistä fysiologista väsymistä, mutta ne eivät poista esimerkiksi kumulatiivisia tukirankaan kohdistuvia kuormituksia. Ongelma ei ole se, etteivät lentäjät kuntonsa puolesta pärjäisi tehtävissään, tai ettei sotilaslääketieteellinen kelpuutus- ja tarkastusjärjestelmä toimisi. Problemaattista on, että kaikkia fyysistä kuormittumista olennaisesti hallitsevia tekijöitä ei ole toistaiseksi osattu käyttää optimaalisesti hyväksi ennaltaehkäisevässä mielessä. Kuormittuminen, vaikutusten kertymä, valmennus ja aktiivien palautuminen Sotilaslääketieteen ala on toiminut mallikelpoisesti muun muassa lentäjien valintaprosessissa, lentovarustekehittelyssä, fysioterapeuttisessa ennaltaehkäisevässä TULE-koulutuksessa ja G-voimiin valmistavan ihmissentrifugiharjoittelun toteuttamisessa. Lentäjän fyysisen kuormittumisen hallinnan tehostamiseksi puuttuu kuitenkin edelleen neljä olennaista tekijää: 1) eri lentokoulutusjaksojen fyysisen kuormittavuuden lajikohtainen liikuntafysiologinen mittaaminen ja seuraaminen; 2) kiihtyvyysvoimista syntyvän G-kertymän jalostaminen/ muokkaaminen henkilökohtaisesti seurattavaksi altistus- ja kuormittumisindeksiksi 3) lentäjän elimistön yksilöllisen hormonaalisen kuormittuneisuuden tilan seuranta sekä 4) ammattimaisen valmennuksen sisältäen aktiivisen palautumisen mekanismit kytkeminen kiinteäksi osaksi lentokoulutusta. Nämä tekijät ovat ensisijassa puolustusvoimien fyysisen suorituskyvyn tutkimusalan asiantuntijoiden ja puolustusvoimien liikuntatoimialan osaamisaluetta. Kyseisillä osaajilla ei ole toistaiseksi ollut keskeistä sijaa sotilaslentäjäkoulutuksessa. Sotilaslääketieteen alalla palvelutuotannostaan ja vastuustaan huolimatta ei ole näitä tekijöitä koskevaa liikuntatieteellistä ammattitaitoa eikä resurs LIIKUNTA & TIEDE 52 1 /

3 sejakaan. Siksi toimijoiden yhteistyö toisi kaivattua voimaa ennaltaehkäisevään työhön ja synnyttäisi tarvittavan moniammatillisen ilmapiirin ainakin osittain nykyisin vallitsevalle monopoliajattelulle. Puolustusvoimien tuore henkilöstöstrategiakin koros taa painokkaasti tällaista jatkuvan parantamisen ja toimintakyvyn tukemisen periaatetta sekä erilaisten sotilastehtävien fyysisten kuormitteiden aiempaa huomattavasti eriyttävämpää huomiointia (Puolustusvoimien henkilöstöstrategia 2014). Ilmavoimien lentokoulutus rakentuu nopean kognitiivisen oppimisen periaatteelle; samalla tähdennetään yksilön vastuuta oman toimintakykynsä ylläpitämisestä. Virkatyönä puolustusvoimissa 17 vuoden jänteellä toteutettu väitöstutkimus (Rintala 2012) osoitti, että nykyinen lentäjien keskimääräinen kuntotaso lentouran aikana ei riitä suojaamaan työperäiseltä oireilulta käytetyssä lentokoulutusmallissa, vaikka kaikki lentäjät sinänsä fyysisen kuntonsa puolesta pystyvät motorisesti hyvin toimimaan vaativissa tehtävissään. Kolikon kääntöpuolena ja koulutuksen kovuuden sekä tehokkuuden hintana on yksilön hallitsematon fyysinen ylikuormittuminen. Pahimmassa tapauksessa kyse on suomalaiset spesifit ammattitautikriteerit täyttävästä tukirangan rakenteiden ennenaikaisesta rappeumasairaudesta, johon päätyy joka kymmenes sotilaslentäjä. Samankaltaista oirehtimista esiintyy huomattavasti suuremmalla osalla lentäjistä, ja osittainen työkyvyttömyys estää heitä työskentelemästä joko kaikkein kuormittavimmissa lentotehtävissä tai jopa estää lentämisen. Tutkimuksista huolimatta ilmavoimissa ei ole vakiintunut pysyvää, lentokoulutussuunnittelua tukevaa ja ohjaavaa asiantuntijatahoa, joka toteuttaisi lentäjien fyysisen harjoittelun, palautumisen, tavoitteellisen valmennuksen, fyysisen kuormituksen mittaamisen ja ennen kaikkea lentäjien kuormittumisen hallinnan. Ilmavoimien fyysistä kasvatusta tulisikin näiltä osin olennaisesti vahventaa ja kehittää sotilaslääketieteellisen toimialan tehtäviä täydentäväksi sekä lentokoulutukseen kiinteästi integroiduksi tasaveroiseksi toiminnaksi, jonka tehtävänä olisi taata toimintakykyisiä operaattoreita vaativien teknisten järjestelmien käyttöön. Lentäjäkin on viime kädessä ihminen, ei vain teknisen järjestelmän vaihdettava vara- tai kulutusosa. Fyysinen suorituskyky alhaisimmillaan kun taidot ja osaaminen parhaimmillaan Lentäjämme ovat kansainvälisesti vertailukelpoisia, ja täyttävät koko lentouransa keskiarvoina suurten ilmavoimien minimivaatimukset niin kestävyyskuin voimaominaisuuksissakin (USAF 2010, RAF 2002). Sotilaskuntotesteissä vuotiaat lentäjät (n=289) ovat edelleen suomalaisten sotilaiden parhaimmistoa lähes kaikissa mitatuissa ominaisuuksissa. Tosin kestävyystulokset esimerkiksi keskimääräinen VO2max 50 ml/kg/min eivät yllä erikoisjoukkojen tasolle (Santtila ja Tiainen 2004). Absoluuttisen suorituskyvyn osalta lentäjät jäävät voima- ja kestävyyslajien urheilijoihin verrattuna keskimäärin vain tyydyttävälle tasolle, joten suorituskykyä ei voi pitää hyvänä työn korkeaa fyysistä kuormittavuutta silmällä pitäen (vrt. esim. Rusko ym. 1978, Ahtiainen ja Häkkinen 2004). Askarruttavinta on, että fyysinen suorituskyky on alhaisimmillaan lentouran aikana silloin, kun lentäjät ovat operatiivisesti ja taidollisesti ilmataistelutehtäviinsä osaavimmillaan. Kyseessä onkin lentokoulutuksen etenemisen johtamis- ja suunnitteluhaaste. On oletettavaa, että jatkuva suorituskyvyn ylärajalla liikkuminen ja fysiologinen palautumattomuus johtavat työperäisiin TULE-ongelmiin, vaikka lentäjät ovatkin fyysisesti aktiivisia ja heidän asenteensa liikuntaan kunnossa (Rintala 2012.) Suihkuharjoituskonejakson ohittaneista lentäjistä 93 prosenttia (n=267) on käynyt uransa aikana työterveyshuollossa valittamassa lentotoiminnasta johtuvaa TULE-oiretta. Yli kymmenellä prosentilla samasta joukosta on jo ammattitautistatus eli niskan rappeumasairaudesta johtuva vakuutusoikeudellinen ammattitautipäätös. Noin kolmannes sotilaslentäjistämme kärsii jossain määrin subjektiivista toimintakykyä alentavasta, lentotoiminnasta johtuvasta TULE-oireesta, joka ei kuitenkaan täytä ammattitautipäätökseen vaadittavia kriteerejä. Oireilu alkaa noin 200 suihkuharjoituskonelentotunnin kohdalla. Tämä niin sanottu trigger-piste määritettiin mallintamalla jokaisen lentäjän työssään keräämä kumulatiivinen suhteellinen kiihtyvyysmonikerta eli niin sanottu G-indeksi. Tähän pisteeseen lentokoulutusohjelma johtaa runsaat 3,5 vuotta lentopalveluksen aloittamisesta (Rintala 2012). Suomen Kuvalehden teettämän selvityksen mukaan Valtiokonttorille tehtyjen ammattitautihakemusten määrä on ollut viime vuosiin asti muuttumaton (Pöntinen 2012). Tämä viittaisi osaltaan siihen, että työterveysongelma on edelleenkin akuutti, ja uusia keinoja kaivattaisiin kuormittumisen hallintaan. Fysioterapian alalla onkin toteutettu täsmäiskuja lentoyksiköissä TULEoireisiin liittyen, mutta lentokoulutusjärjestelmään ei toistaiseksi ole sisältynyt lajianalyysiin ja kuormittumiseen perustuvaa lentäjän fyysisen kasvatuksen huolto-ohjelmaa eikä henkilöstöä. Valintaprosessi ei edellytä erinomaista fyysistä Suorituskyvyn ylärajalla liikkuminen ja fysiologinen palautumattomuus johtavat työperäisiin TULE-ongelmiin, vaikka lentäjät ovatkin fyysisesti aktiivisia. 30 LIIKUNTA & TIEDE 52 1 / 2015

4 Hyväkään valintavaiheen fyysisen suorituskyvyn taso ei pysy yllä lentotyön kuormituksissa ilman ammattiorientoitunutta harjoittelua. suorituskykyä lentäjäkandidaateilta. Urheilijatasoiset kestävyys- ja voimaominaisuudet näyttäisivät kuitenkin populaatiotasolla pystyvän suojaamaan työperäisten oireiden aiheuttamalta haitalta. Tämä on kuormittumisen hallinnan ja lentäjän toimintakyvyn kannalta erittäin merkittävä löydös. Lentäjien nykyinen urheilijoihin nähden korkeintaan keskimääräinen kuntotaso ei näyttäisi suojaavan työperäisiltä oireilta, mutta voimaominaisuuksiltaan vahvimmat kokevat tilastollisesti huomattavasti vähemmän haittaa työssään ja ovat siten toimintakykyisempiä. Tulokset kertovat karua kieltä tehokkaasta, mutta liikuntatieteellisesti tulkittuna hallitsemattomasta fyysisestä kuormittumisesta lentokoulutuksen edetessä. Toistaiseksi lentäjät ovat pystyneet toteuttamaan vaaditut tehtävänsä rauhan ajan lentopalveluksessa. (Rintala 2012.) Sotilaslääketiede, fyysinen kasvatus ja operatiivinen suunnittelu voimavarat yhteiskäyttöön Edellä on esitetty, että monta hyvää konstia on vielä käyttämättä. Ilmavoimien yksi merkittävimmistä työterveyshuollon haasteista eli työperäinen TULEoireilu on luonteeltaan hyvin liikuntatieteellinen. Parantava lääke saattaakin olla tutkimussuosituksia tulkiten yllättävän pedagoginen ja valmennuksellinen eli lentokoulutuksen nykyistä toimintakykylähtöisempi suunnittelu ja työperäistä haittaa rajoittava, lentopalvelukseen integroitu ammattikohtainen fyysinen harjoittelu. Toistaiseksi lentokoulutusohjelmat ovat olleet koskemattomia, ja sinänsä hyvätkin hankkeet ovat olleet lähinnä päälle liimattua liikuntaneuvontaa tai fysioterapeuttista ohjausta, vailla henkilökohtaista tavoitteellista valmentautumista työperäistä oireilua ennaltaehkäisevän olennaisen suorituskykyreservin lisäämiseksi. Voisiko koulutustahtia räätälöidä tinkimättä nykyisistä kognitiivisista tavoitteista? Myös ulkomaisten ilmavoimien ohjeistus tukee merkittävästi työnantajalähtöistä, ammatillisia ominaisuuksia kehittävää päivittäistä fyysistä harjoittelua. Tässä mielessä ilmavoimien liikuntaorganisaation asema näyttäytyy työn kuormitteisiin nähden vielä varsin alimitoitetulta (vrt. USAF 2010, RAF 2002). Ilmavoimien rekrytointimateriaaliin kannattaisi ehdottomasti sisällyttää kannanotto työperäisistä TULE-riskeistä sekä opastaa ammatillista kuntoa kohottavaan fyysiseen harjoitteluun jo ennen palvelukseen astumista. Varusmies- ja kadettiaika olisi myös valmennuksellisesti merkittävä, noin 3,5 vuotta ennen fyysisesti erittäin kuormittavan lentopalveluksen alkamista. Tämä etsikkoaika kannattaisi käyttää paljon nykyistä tehokkaammin. On aivan totta, että jokainen yksilö vastaa omasta liikkumisestaan, eikä organisaatio harjoittele yksilön puolesta. Silti työnantajalla tulee olla johdettua Työ kuormittaa sotilaslentäjän fysiikkaa Verenkiertojärjestelmä kuormittuu suurista G- voimista ja niiden vaihtelusta johtuen (noin Gz). Uhkana on tajunnan menetys (G-Induced Loss of Consciousness, G-LOC) lentokoneen kaartaessa Tätä voidaan hallita muun muassa aivojen verenkiertoa sekundäärisesti tehostamalla: lentovarusteilla ja opittavalla motorisella taidolla, staattisella vastaponnistuksella (Anti G-Straining Maneuver, AGSM; vrt. Valsalva-manööveri), joka on käsivarsien/vartalon/ alaraajojen perus- tai maksimivoimasuoritus koko suuria G-voimia sisältävän kaarron ajan. Tuki- ja liikuntaelimissä esiintyy työperäisiä oirei ta; lihasväsymystä, pitkittynyttä viivästynyttä lihaskipua (DOMS), venähdyksiä, pistelyä ja puutumisoireita raajoissa, eritasoisia rakenteellisia ongelmia nikamissa (välilevyoireet, rakennemuutokset, pahimmillaan ennenaikainen nikaman rakenteiden rappeuma) Tätä hallitaan muun muassa hyvällä fyysisellä suorituskyvyllä, tiedostamalla kuormittumisriskejä päätä liikuteltaessa, jokaisen lentotehtävän mieltämisellä urheilusuoritukseksi, varhaiskuntoutuksella ja oireilua salaamattomalla ilmapiirillä. LIIKUNTA & TIEDE 52 1 /

5 vastuuta ennaltaehkäisevästä toiminnasta etenkin, jos riskit ovat hyvin tiedossa. Ehkä sotilasjohtajille olisi jo käsitteellisesti vaikuttavampaa puhua lentäjän operatiivisen fyysisen toimintakyvyn ylläpitämisestä kuin pelkästä liikunnasta? Koulutus voi ja sen pitääkin olla kovaa sekä psykofysiologisesti parhaita käytettävissä olevia menetelmiä hyödyntävää. Enää ei riitä pelkkä toteamus, että sotilaan pitää kestää. Eettisiin pohdintoihin nousee myös fysiologisten rajojen tietoinen siirtäminen farmakologisilla ohjelmilla (Caldwell 2008). Sotatoimissahan ei ole dopingtestejä. Ilmataistelun nykyvaatimuksia sotilaslentäjän fyysiseltä suorituskyvyltä ei liene avattu samalla tavalla kuin vaikkapa maavoimien osalta on tehty (Pääesikunta 2007). Liikuntatieteiden näkökulmasta ollaan tilanteessa, jossa pyritään valmentautumaan olympialaisiin, tietämättä kuitenkaan ihan täsmällisesti mihin lajiin. Siksi fyysisen kasvatuksen, sotilaslääketieteen ja operatiivisen suunnittelun alan asiantuntijoiden lähestyminen olisi mitä suotavinta. Ratkaistavia kysymyksiä ovat muun muassa millainen lentäjien taistelukestävyys aidosti on ja miten pitkiä aikoja taistelutehtävissä toimitaan? Moni hyvä käytäntö on jo puolustusvoimissa erikoisjoukkojenkin osalta tieteellisesti koeteltu ja siten pätevästi lentäjiin ja lentokoulutuksen jatkumoon sovellettavissa (vrt. Kyröläinen ym. 2009, Tanskanen 2012). Voimavarojen yhdistäminen tuottaisi selviä synergiaetuja. Ennakkoluulottomalle ajattelulle ja Suomen kalleimmassa ammatissa palvelevan ihmisen, sotilaslentäjän, toimintakyvyn turvaamiselle on ilmeinen tilaus. HARRI RINTALA, ST, LitL, KM Ilmailufysiologi evp. Yliopistonopettaja Liikuntatieteellinen tiedekunta Jyväskylän yliopisto Ilmavoimien rekrytointimateriaaliin kannattaisi ehdottomasti sisällyttää kannanotto työperäisistä TULE-riskeistä sekä opastaa ammatillista kuntoa kohottavaan fyysiseen harjoitteluun jo ennen palvelukseen astumista. LÄHTEET: Ahtiainen J., Häkkinen K Maksimivoima. Teoksessa Kuntotestauksen käsikirja, Keskinen K., Häkkinen K., Kallinen M. (toim). Liikuntatieteellisen seuran julkaisu nro 156, Tammer-Paino, Tampere. Balldin UI., Werchan PM., French J., Self B Endurance and performance during multiple intense high +Gz exposures with effective anti-g protection. Aviat Space Environ Med 74: Caldwell J Go Pills in Combat. Prejudice, Propriety and Practicality. ASPJ 22 (3): Kyröläinen H., Santtila M., Hämäläinen H., Koski H., Mäntysaari M., Karinkanta J Pitkäaikaisen partiotiedusteluharjoituksen fysiologiset vasteet ja fyysisen suorituskyvyn muutokset. Maanpuolustuskorkeakoulu, Julkaisusarja 2 nro 15. Edita Prima, Helsinki. Leino T Ilmavoimien työterveyshuollon suunta. Ann Med Milit Fenn 87;1:25 27 Puolustusvoimien henkilöstöstrategia Pääesikunnan henkilöstöosaston ohje HK Pääesikunta 2007 Puolustusvoimien liikuntastrategia Pääesikunnan henkilöstöosasto. Edita Prima Oy, Helsinki. Pöntinen P Vaarallinen kumppani. Majuri Jukka Harajärven terveys tuhoutui Hawk-hävittäjän ohjaamossa. Suomen kuvalehti 48/2012 RAF 2002 Management of Physical Education in the Royal Air Force AP RAF Fitness Strategy. Ministry of Defence PTC/571090/1/PEd. Headquarters Air Command, RAF Personnel Secteriat, Lancaster Block, RAF, High Wycombe, Buckinhamshire HP14 4UE. Rintala H Sotilaslentäjän fyysinen suorituskyky sekä työperäiset tuki- ja liikuntaelinoireet. Sotatieteiden väitöskirja, Maanpuolustuskorkeakoulu, Johtamisen ja sotilaspedagogiikan laitos. Julkaisusarja 1, N:o 10. Juvenes Print, Tampere. Rusko H., Havu M., Karvinen E Aerobic performance capacity in athletes. Eur J Appl Physiol 38: Santtila M., Tiainen S Kuntotestaus Puolustusvoimissa. Teoksessa Kuntotestauksen käsikirja. Keskinen KL., Häkkinen K., Kallinen M. (toim). Liikuntatieteellisen seuran julkaisu nro 156, Tammer-Paino Oy, Tampere, s Siitonen S Effects of In-flight Gz Acceleration on Military Aviators Using Modern Anti-G Garments. Dissertation. University of Kuopio, Finland. Kuopion yliopiston julkaisuja D Lääketiede 204. Tanskanen M Effects of military training on aerobic fitness, serum hormones, oxidative stress and energy balance, with special reference to overreaching. Studies in sport, physical education and health 187. Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto, Liikuntatieteellinen tiedekunta, Liikuntabiologian laitos. Yliopistopaino, Jyväskylä. USAF 2010 AFI Air Force Guidance Memorandum, Fitness Program. Headquarters United States Air Force/A1, 20th December, USA. Kuva: ANTERO AALTONEN 32 LIIKUNTA & TIEDE 52 1 / 2015