Valtio-oppi, hallintotiede

Transkriptio

1 Valtio-oppi, hallintotiede Työryhmän osallistujat Liisa Laakso, Helsingin yliopisto (puheenjohtaja) Tuomas Forsberg, Tampereen yliopisto Hannu Nurmi, Turun yliopisto Kari Palonen, Jyväskylän yliopisto Heikki Patomäki, Helsingin yliopisto Pirkko Vartiainen, Vaasan yliopisto Erkki Berndtson, Helsingin yliopisto (asiantuntijasihteeri) A. Tutkimus-, kehitys-, ja innovaatiotoiminnan toimintaympäristön muutosten merkitys tieteenalalle Valtio-opillinen tutkimus (ml. hallintotieteet) on historiallisesti kytkeytynyt demokratian syntyyn. Politiikan ja hallinnon tutkimus akateemisena tieteenalana edellyttää kriittistä tutkimusta ilman ulkoista kontrollia, vapaata keskustelua tutkijoiden välillä sekä tutkimustulosten julkisuutta. Tutkimus ylläpitää yhteiskunnan kulttuurista muistia ja edistää tulevaisuuden kannalta olennaista refleksiivistä oppimista. Valtio-opillinen tutkimus on elimellinen osa yhteiskunnan demokraattista järjestelmää. Tieteenalan asema heijastelee itse demokratian tasoa. Suomen tiedejärjestelmän viimeaikaisista muutoksista valtio-opin ja hallintotieteiden asemaan ovat vaikuttaneet ennen kaikkea vuonna 2005 tapahtunut tutkintorakenteiden muutos sekä vuoden 2010 uusi yliopistolaki. Suuri muutos on ollut myös Suomen Akatemian tutkijanvirkojen muuttaminen toimiksi. Nämä Bolognan prosessista ja EU:n Lissabonin strategiasta alkunsa saaneet muutokset ovat vaikuttaneet koulutuksen ja tutkimuksen rahoitus- ja hallintorakenteisiin. Tavoitteena on ollut vahvistaa johtamisjärjestelmiä purkamalla yliopistodemokratiaa sekä profiloida julkisen tutkimusjärjestelmän toimintoja muodostamalla suurempia koulutus- ja tutkimusyksiköitä. Muut muutokset (esim. sektoritutkimuksen rakenteiden kehittäminen) ovat vaikuttaneet valtio-opin ja hallintotieteiden asemaan välillisesti. Voimakas tutkimuksen suuntaaminen teknologiaan sekä kehitys- ja innovaatiotoimintaan ovat heikentäneet yhteiskuntatieteiden asemaa. Poliittiset ja taloudelliset päätöksentekijät eivät ymmärrä niiden merkitystä yhtä selvästi kuin aikaisemmin. Seurauksena on ollut yhteiskuntatieteiden perusrahoituksen lasku sekä tutkimuksen ohjaus kilpaillun rahoituksen avulla ylhäältä päin määritellyille painopistealueille. Nämä kehitystendenssit ovat kaventaneet tutkimuksen autonomiaa. Valtio-opin ja hallintotieteiden asemaa ei voikaan tarkastella pelkästään tieteen sisäisten muutosten kautta. Yhteiskuntatieteiden painoarvon vähentyminen on seurausta ideologisista muutoksista. Valtio-opillisella ja hallintotieteellisellä tutkimuksella olisi kuitenkin paljon tarjottavaa yhteiskunnallisten ongelmien ymmärtämisessä. Tämän hetkinen talouskriisikään ei ole pelkästään talouden kriisi, vaan myös poliittinen kriisi, joka koettelee demokratian perusteita. Maailmanpolitiikan muutokset koskettavat suomalaista yhteiskuntaa entistä laajemmin. Koko ajan muuttuva julkinen sektorikin tarvitsisi tähänastista syvällisempää tutkimusta, erityisesti organisaatio- ja palvelujärjestelmien kompleksisissa kysymyksissä. Politiikan ja hallinnon 1

2 tutkimukselle on tunnusomaista välttämättömyyspuheiden kyseenalaistaminen ja vaihtoehtojen etsiminen. Tällainen ajattelu on nykymaailmassa erittäin tarpeellista. Tutkimusta tarvittaisiin entistä enemmän, ei sen supistamista. Ongelmana on, että päätöksentekijät eivät osaa/halua kääntyä tutkijoiden puoleen ennen kuin kyseessä on jo kriisi tai joku muu yllättävä tapahtuma. Tutkijatkaan eivät valitettavasti osaa aina tuoda esiin omaa osaamistaan. Politiikan ja hallinnon tutkijoiden olisi oltava herkkiä yhteiskunnallisille muutoksille. Poliittisten muutosten pitäisi kannustaa uuteen ajatteluun tavalla, jota on mahdoton ennakoida. Jos tutkijat eivät itsekään tähän kykene, päätöksentekijät eivät näe tutkimuksella olevan sellaista yhteiskunnallista relevanssia että sitä kannattaisi tukea. Korkeakoulu- ja tutkimusjärjestelmän muutokset ovat tuoneet mukanaan lyhytjänteisyyttä tiedepolitiikkaan. Yliopistot ja tutkimus ovat byrokratisoituneet ja virkamiesmäistyneet. Hallinnon oletettu tehostaminen luomalla isompia yksiköitä sekä korostamalla ylhäältä päin tapahtuvaa johtamista ovat poliittisia ja ideologisia uskomuksia. Niiden hyödyllisyydestä ei ole tutkimuksellista osoitusta. Ulkoa päin luodut rakenteet ovatkin uhka tutkimukselle. Seurauksena on ollut mm. heikko finanssihallinto, apuhenkilökunnan häviäminen sekä tutkimusmahdollisuuksien kaventuminen entisestäänkin (esim. poistamalla vanha sapattivapaajärjestelmä Akatemian rahoitusmuodoista). Uusien alojen ja poikkeavien näkökulmien rahoitus on myös tullut vaikeammaksi, koska tällaiset hakemukset eivät useinkaan sovi rahoittajien ennalta määrittelemiin tutkimuksen lähtökohtiin. Yliopistojen toimenkuvien muuttaminen on ollut samanlaista lyhytjänteistä politiikkaa kuin tutkimuksen rahoittaminen. Vanhojen apulaisprofessuurien poistaminen ei ollut välttämättä hyväksi yliopistojen henkilöstörakenteelle. Nyt ollaan luomassa uudenlaista tenure trackapulaisprofessuuria, jonka malli on otettu USA:sta, mutta sisältö syntynyt paljolti ammattiliittojen painostuksen kautta. Kokonaisuuden kannalta uusi järjestelmä ei muuta tutkimuksen ja opetuksen edellytyksiä yliopistoissa, ainoastaan antaa joillekin tutkijoille paremmat mahdollisuudet hakea toimia, samalla sulkemalla mahdollisuudet joiltakin toisilta. Yhdessä yliopistonlehtorin toimien kanssa uudet apulaisprofessuurit myös estävät maistereiden rekrytoimisen pitkäaikaisempiin yliopistollisiin toimiin, jonka vanhat, nyt katoamassa olevat assistentuurit mahdollistivat. Yliopistojen ongelmana on edelleen myös huono opettaja-opiskelijasuhde. Ennen kaikkea valtioopissa tämä on ongelma. Tieteenalan vahvuutena on sen suosio. Joillekin valtio-opin aloille pääsee opiskelemaan vain murto-osa pyrkijöistä (esim. Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan linjalle hyväksyttiin vuonna 2011 ainoastaan 7 prosenttia pääsykokeeseen osallistuneista 229 hakijasta). Toisaalta valtio-opista ja hallintotieteistä valmistuneiden työllistymisessä ei ole ollut oleellisia ongelmia. Tämän vuoksi ei ole mitään syytä laskea tieteenalan aloituspaikkoja. Opettajaoppilassuhdetta pitäisi pikemminkin kehittää lisäämällä yliopistojen tutkija-opettajia. Tämä olisi perusteltua jo senkin vuoksi, että valtio-oppi (ja osin hallintotiede) on Suomessa kansainvälisesti katsoen pieni tieteenala, joka väistämättä näkyy suomalaisen tutkimuksen kansainvälisessä tasossa. B. Tieteenalan kehitys ja kansainvälinen taso Valtio-oppi ja hallintotieteet ovat yhdessäkin pieni ala Suomessa. Valtio-opillista opetusta annetaan Helsingin, Tampereen, Turun, Jyväskylän ja Lapin yliopistoissa sekä Åbo Akademissa (Turussa ja Vaasassa). Lisäksi valtio-oppia opetetaan Svenska social- och kommunalhögskolanissa, 2

3 joka on Helsingin yliopiston erillinen yksikkö. Näissä yksiköissä on kaikkiaan 23 valtio-opin professoria. Heistä 14 toimii enemmän yleisen valtio-opin alalla (näihin lukeutuvat viisi alan ruotsinkielistä professoria), 8 kansainvälisen politiikan (maailmanpolitiikan) alalla sekä 1 hallinnon tutkimuksessa (Helsingissä, jossa professuuri on selvästi valtio-opillinen hallinnon tutkimuksen toimi). Varsinaisissa hallintotieteissä on 21 professoria (Tampere, Vaasa ja Lappi). Nämä professuurit kattavat mm. sellaisia aloja kuin johtaminen, julkis- ja kunnallisoikeus sekä aluetiede. Lisäksi hallintotieteellistä tutkimusta annetaan Itä-Suomen yliopistossa (5 professoria, esim. terveys- ja sosiaalihallintotieteissä), Helsingin yliopistossa korkeakouluhallinnossa (1 professori), Oulun yliopistossa (1 professori) sekä Åbo Akademissa (1 professori). Laajassa mielessä hallintotieteissä on siten tällä hetkellä maamme korkeakouluissa yhteensä 29 professuuria 1. Tilanne kuvaa eroa, joka on syntynyt valtio-opin ja hallintotieteiden välille suomalaisissa yliopistoissa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Vaikka yksiköt ovat suhteellisen pieniä ja opettaja-oppilassuhde yliopistoissa huono, suomalainen valtio-opillinen tutkimus on kuitenkin selvästi hyvää kansainvälistä tasoa, joukossa eturivin kansainvälisiä tutkijoita. Myös hallintotieteiden alalla on tapahtunut vahvaa kehitystä tutkimuksen kansainvälistymisessä viime vuosina. Tutkijoiden teoksia ilmestyy entistä enemmän kansainvälisillä kustantajilla ja varsinkin artikkeleiden julkaiseminen kansainvälisissä lehdissä ja kokoomateoksissa on normaalia. Vakinaisessa toimessa olevilla opettajilla/tutkijoilla on nykyään useita kansainvälisiä julkaisuja, monelta ilmestyy merkittäviä julkaisuja joka vuosi. Kansainvälisyys on tullut luontevaksi osaksi suomalaista valtio-opillista ja hallintotieteellistä tutkimusta. Kansainvälisten julkaisujen kautta suomalaisen valtio-opin tila näyttääkin lupaavalta. Tutkijoiden uralla etenemiseen vaikuttaa nykyään vahvasti julkaiseminen johtavissa kansainvälisissä refereelehdissä. Tällä positiivisella kehityksellä saattaa kuitenkin olla myös kääntöpuolensa. Monet alan johtavat lehdet heijastelevat anglosaksista näkökulmaa politiikkaan ja hallintoon, jolloin kirjoittajat helposti suuntaavat oman argumentaationsa pääasiassa näiden lehtien lukijoille. Toisena vaarana on, että suomalaisten tutkijoiden rooliksi tulee tuottaa lähinnä kansainvälisten mallien mukaista tutkimusta, esimerkkinä Suomi. Vaikka monet suomalaiset tutkijat edelleen kirjoittavat myös suomeksi ja osallistuvat aktiivisesti suomalaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun, tulevaisuuden uhkakuvana on, että suomalaisten tutkijoiden merkitys kotimaisen politiikan ja hallinnon kehittäjinä vähenee. Varsinkin kun Suomeen ollaan parhaillaan luomassa Norjan ja Tanskan mallista julkaisufoorumien ranking-järjestelmää, mikä tulee ohjaamaan tutkijoita julkaisemaan vielä enemmän englanninkielellä. Byrokraattisen ja ylhäältä päin tapahtuvan julkaisukanavien tasoluokittelun sijaan pitäisi kuitenkin olla enemmän huolestunut siitä, onko tutkijoilla mitään uutta sanottavaa. Yhteiskuntatieteiden periferiassa voi tehdä korkeatasoista tutkimusta vain revisoimalla vallitsevia ajattelutapoja ja nostamalla uusia näkökulmia agendalle. On varottava muoteja sekä tunnettava tieteenalan historiaa ja luotava omaa tältä perustalta. Suomalaisen valtio-opillisen ja hallintotieteellisen tutkimuksen yksi vahvuus on ollut, että tutkijat ovat tähän saakka julkaisseet myös muilla kielillä kuin suomeksi, ruotsiksi tai englanniksi. Julkaisemisen usealla eri kielellä pitäisikin olla yksi tutkimuksen kansainvälisen näkyvyyden ja tason osoitus. 1 Valtio-opin ja hallintotieteiden alan pienuutta kuvaa myös se, että henkilöstörakenne on hyvin professoripainotteinen. Yliopistonlehtorien ja muiden opettaja/tutkijoiden määrä ei ole kovinkaan paljon suurempi kuin professorien määrä. 3

4 Hyvän tasapainon löytäminen kansainvälisen ja kotimaisen tieteellisen julkaisemisen välillä on yksi tulevaisuuden haasteista yhteiskuntatieteissä. Toisaalta, valtio-opillisen tutkimuksen vahvuutta kuvaa se, että valtio-oppineet ovat menestyneet hyvin Suomen Akatemian rahoitushauissa. Alalla on ollut akatemiaprofessori vuodesta 1998 lähtien (parhaimmillaan kaksi) ja viime vuosina tieteenalalla on toiminut kolme Suomen Akatemian huippuyksikköä. Valtio-opin ja hallintotieteen tutkijoita on ollut mukana myös monissa muissa Akatemian rahoittamissa projekteissa. Ilman Akatemian rahoitusta opetus ja tutkimus olisivat paljon huonommassa tilassa 2. Huippututkimusyksiköissä on paljon hyvää. Ne ovat mahdollistaneet tutkimuksellisen mielikuvituksen kehittämisen sekä erilaiset ajatuskokeilut ja riskinotot. Ne ovat vahvistaneet alan kansainvälistä näkyvyyttä ja lisänneet kansainvälisten tutkijoiden tuloa Suomeen. Niiden kautta myös suomalaisten tutkijoiden omat kansainväliset verkostot ovat vahvistuneet. Varsinkin nuoret tutkijat ovat näin saaneet kansainvälisiä yhteyksiä ja näkyvyyttä. Huippututkimusyksiköiden ongelmana on kuitenkin niiden rahoituksellinen lyhytjänteisyys ja tieteenalojen välinen rotaatio. Näin on varsinkin politiikan ja hallinnon tutkimuksen kaltaisella pienellä alalla, jossa pysyviä toimia on vähän. Ongelmat kärjistyvät tilanteessa, jossa alalla tapahtuu vahva sukupolvenvaihdos, kuten tällä hetkellä valtio-opissa, jossa kahta huippututkimusyksikköä ovat johtaneet kohta eläkkeelle siirtyvät professorit. Yksiköiden rahoituksen loppuessa niissä koulutetut tutkijat joutuvat kamppailemaan jatkorahoituksesta hyvin epävakaissa olosuhteissa. Varttuneiden tutkijoiden on yleensäkin koko ajan haettava uutta rahoitusta turvatakseen post-doc- tutkijoiden jatkorahoitus. Uuden rahan hankkiminen vie turhan paljon aikaa itse tutkimukselta. Huippututkimusyksiköitä saattaa myös vaivata koko suomalaisen tiedeyhteisön epävakaisuus. Kun nuoret tutkijat ovat pakotettuja hakemaan jatkuvasti uusia rahoitusmahdollisuuksia, yksiköiden työ voi muodostua turhan pirstaleiseksi. Akatemian rahoitusjärjestelmän rinnalla olisikin kehitettävä yliopistojen tieteenalarakenteita, koska vain yliopistot pystyvät takaamaan pitkäjänteisen tutkimustyön, jonka perusta on hyvässä perus- ja jatkokoulutuksessa. Pienten tieteenalojen ongelma on, että tutkijoiden pitäisi samaan aikaan olla sekä kansallisesti että kansainvälisesti näkyviä, opetettava laadukkaasti yliopistoissa ja huolehdittava yhteiskunnallisista suhteista. Kun tähän lisätään byrokratisoitumisen mukanaan tuomat hallinnolliset vaateet, ei ole ihme, että tutkimus voi kyllä olla tasokasta, mutta alalle ei välttämättä muodostu rakenteellisesti vahvaa tutkijayhteisöä. Valtio-opin ja hallintotieteiden tutkimusta leimaakin fragmentoituminen. Tämä voi kuitenkin olla sekä vahvuus ja mahdollisuus että myös heikkous ja uhka. Suomalainen tutkimus nousee kansainväliseen tietoisuuteen silloin kun se pystyy kehittämään jotain uutta ja valtavirrasta poikkeavia lähestymistapoja, eikä vain toista kansainvälisiä esimerkkejä. Fragmentaatio on kuitenkin heikkous silloin kun tutkijat eivät ymmärrä oman alansa kokonaisuutta eivätkä sido tutkimustaan alan teoreettisiin traditioihin. Vaikka valtio-opillinen ja hallintotieteellinen tutkimus on tänään entistä laadukkaampaa, suomalaisten politiikan tutkijoiden suhteellinen osuus tieteenalan tutkijoista (ja sitä kautta myös julkaisuista) on viime vuosina vähentynyt. Itä- ja Keski-Euroopan politiikan tutkimuksen taso on viimeisen kymmenen vuoden aikana noussut ja näissä maissa politiikan tutkimus on ollut kasvava ala. Myös Länsi-Euroopan monissa maissa tutkijoiden määrä on kasvanut, mitä ei ole tapahtunut 2 Kun korkeakoulusektorin menojen rahoitus valtio-opissa ja hallintotieteissä oli vuonna 2009 yhteensä 13,32 milj., näistä tuli budjettirahoituksen kautta 7,74 milj. ja Suomen Akatemian kautta 3,01 milj.. 4

5 Suomessa (paitsi vaihtuvien jatkokoulutettavien suhteen). On lisäksi huomattava, että politiikan tutkimus on ollut vahvasti kasvava tieteenala myös Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Tämä kehitys huomioiden suomalainen alan tutkimus tarvitsisi vahvaa lisäpanostusta, jos sen toivotaan tulevaisuudessa pysyvän kansainvälisesti näkyvänä ja tasokkaana. C. Tutkijanura ja tohtorikoulutus Kuten edellä todettiin, valtio-opissa on tällä hetkellä käynnissä perusteellinen sukupolvenvaihdos. Suurten ikäluokkien edustajat ovat jääneet/jäämässä eläkkeelle ja uusi tutkijapolvi on jo noussut esiin. Myös hallintotieteissä eläköitymiset ovat pian ajankohtaisia. Tieteenalojen luonnollista uudistumista voidaan pitää monella tapaa positiivisena asiana. Eläköitymiset eivät kuitenkaan ratkaise tämän hetken jatkokoulutettavien ongelmia. Vaikka viime vuosina on panostettu jatkokoulutukseen, nopeasti kasvaneeseen väitelleiden tutkijoiden asemaan ei ole systemaattisesti kiinnitetty huomiota. Usean nuoren tutkijan kohdalla on tällä hetkellä nähtävissä ahdistus tulevaisuudesta. Ongelma on lähinnä akateemisen yhteisön joustamattomuus ja pullonkaulat tutkijanuralle haluavien lahjakkaiden ja motivoituneiden nuorten tutkijoiden kohdalla. Rahaa jatko-opintoihin on ollut mahdollista saada suhteellisen hyvin väitöskirjaan asti, sen jälkeen se on ollut ongelmallisempaa. Väitöskirjaa tekeville rahoituskanavina ovat lähinnä toimineet valtakunnallinen politiikan tutkimuksen tutkijakoulu (POLITU), eri tutkimusprojektit (ml. huippuyksiköt) sekä säätiöiden apurahat. POLITUn paikat ovat kuitenkin vain murto-osa kokonaisuudesta. Suuri osa jatkokoulutettavista joutuu tekemään työtään turvautumalla erilaisiin lyhyisiin rahoitusmahdollisuuksiin. Voidaankin kysyä, miten taataan, että lahjakkaat opiskelijat ylipäätään lähtevät tekemään väitöskirjaa kun heille valmistuessaan on tarjolla useimmiten vain pätkätöitä. Tutkijanuran jatkuvuuden varmuus olisi aloitteleville tutkijoille usein tärkeämpää kuin palkan määrä. Toisaalta valmistuneet tohtorit ovat työllistyneet hyvin muualla kuin yliopistoissa. Lisäksi kaikki tohtorikoulutukseen osallistuvat eivät saata tutkintoa loppuun asti vaan siirtyvät jossain vaiheessa työelämään tutkimusyhteisön ulkopuolelle. Tätä ei pidä katsoa ongelmana, vaan tämäkin koulutus on nähtävä yhteiskunnan kannalta hyödyllisenä. D. Liikkuvuus ja verkostot Yksi mahdollisuus edistää tutkijoiden työskentelymahdollisuuksia on tutkijoiden kansainvälinen liikkuvuus. Liikkuvuuden on kuitenkin oltava kahdensuuntaista. Suomalaisten on hakeuduttava ulkomaisiin yliopistoihin ja Suomeen on saatava enemmän kansainvälisiä tutkijoita. Ulkomaisten tutkijoiden vähäisyys suomalaisessa tiedeyhteisössä on ongelma. Kansainvälisten tutkijoiden rekrytointi ei kuitenkaan saa olla itsearvoista, vaan Suomeen olisi houkuteltava parhaita mahdollisia tutkijoita. Ongelmana on jälleen yliopistollisten toimien vähäinen määrä. Kun opetusta on annettava suomenkielellä ja hallinto toimii suomeksi, ulkomaisten opettajien rekrytoiminen yliopistoihin merkitsee hallinnon ja osittain opetuksen kasautumista suomenkielisille opettajille/tutkijoille. Ratkaisuna voisivat kuitenkin olla esimerkiksi Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumin kaltaiset yksiköt. Kansainvälistä liikkuvuutta on myös lisättävä muilla keinoin. Nykyisten helppojen tietoverkko- ja matkustusyhteyksien seurauksena liikkuvuus on tosin muuttanut muotoaan. Kun vanhemman ikäpolven tutkijat usein suuntasivat aloittelevina tutkijoina vuodeksi ulkomaille (usein Yhdysvaltoihin), tällainen liikkuvuus on tänään harvinaista. Sen sijaan suomalaiset valtio-oppineet 5

6 ja hallintotieteilijät osallistuvat nykyään aktiivisesti kansainvälisiin konferensseihin ja tutkimusprojekteihin. Suomalaisen valtio-opin ja hallintotieteen kehityksen ja näkyvyyden suhteen onkin alan keskeisten kansainvälisten järjestöjen kokouksiin osallistuminen välttämätöntä. Samaan aikaan on itse luotava kansainvälisiä tutkimusryhmiä, jos halutaan nousta tutkimuksen kansainväliseen kärkeen. Tällaisista ryhmistä on hyviä esimerkkejä valtio-opissa. Ryhmät ovat usein informaalisia, mutta niiden toimintaa voi edesauttaa niiden kytkeytyminen alan kansainvälisten järjestöjen toimintaan. Paheneva ongelma on kuitenkin, että useilla laitoksilla ei ole enää matkarahoja tarjottavaksi edes pysyvissä työsuhteissa oleville. Konferensseihin on erittäin vaikea osallistua, ellei ole mukana jossain tutkimusprojektissa. Kansainvälisten suhteiden aktiivinen kehittäminen vaatisi kuitenkin useisiin konferensseihin osallistumista vuodessa, johon ei edes projekteilla useinkaan ole varaa. Suomalainen politiikan ja hallinnon tutkimus on entistä enemmän riippuvainen eurooppalaisen korkeakoulu- ja tutkimusalueen kehityksestä. Tämän vuoksi politiikan ja hallinnon tutkijoiden olisi osallistuttava enemmän eurooppalaiseen tiedepoliittiseen keskusteluun tutkimusyhteistyön lisäksi, unohtamatta samaan aikaan globaalia näkökulmaa politiikkaan ja hallintoon. Myös yliopistojen oppiaineiden ja alan tutkimusyksiköiden olisi enemmän toimittava yhdessä. Tämä voisi tapahtua alan kansallisten tieteellisten yhdistysten kautta (Valtiotieteellinen yhdistys, Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seura, Suomen rauhantutkimusyhdistys, Hallinnon tutkimuksen seura), jotka ovat viime aikoina jääneet turhan näkymättömiksi valtio-opin ja hallintotieteiden tutkimusyhteistyön kehittämisessä. Verkostoitumisen mahdollisuuden tarjoaa myös tieteidenvälinen tutkimus. Valtio-opilla on tällä hetkellä yhteistyötä monen tieteenalan kanssa. Esimerkkeinä voidaan mainita kehitysmaatutkimus, aluetutkimusinstituutit, naistutkimus ja kielitiede. Yhteistyö tarjoaa mahdollisuuksia moniin uudenlaisiin tutkimuskysymyksiin. Tieteidenvälisyys voi kuitenkin myös olla uhka. Valtio-oppi on yksi kolmesta perusyhteiskuntatieteestä. Jos sen asemaa ei ymmärretä tieteenalan historiallisesta perspektiivistä käsin, vaarana on, että tieteidenvälisyyden vaatimus hajottaa politiikan ja hallinnon tutkimuksen erikoisaloihin, joilla ei enää ole teoreettista yhteyttä toisiinsa. E. Tutkimuksen infrastruktuurit Edellä on jo tullut esiin monia tutkimuksen infrastruktuurin vahvuuksia ja heikkouksia. Suurin ongelma on yliopistojen huono infrastruktuuri. Politiikan ja hallinnon tutkimuksen lisärahoituksen mahdollisuus olisi kansainvälinen rahoitus, ennen kaikkea EU:n puiteohjelmat ja European Research Council. Näiden rahoitusmuotojen hakeminen on kuitenkin byrokraattista ja vaatisi paremman tutkimuksen infrastruktuurin, mitä valtio-opin ja hallintotieteiden alalla Suomessa on. Täällä ei myöskään ole resursseja sellaiseen tieteelliseen toimintaan, jolla vahvistettaisiin tutkimuksen näkyvyyttä ja luotaisiin laajoja kansainvälisiä yhteistyösuhteita. Hyvä esimerkki on kansainvälisten tieteellisten lehtien toimittaminen. Tähän tarkoitukseen ei yliopistoissa ole varoja. Lehtien toimittaminen vaatisi myös tutkijoiden osittaista vapautusta normaaleista opetusvelvollisuuksista. Tähänkään ei usein ole mahdollisuuksia. Politiikan ja hallinnon tutkimuksen kansainvälisten lehtien toimituskunnissa on kyllä aktiivisia suomalaisia tutkijoita, mutta suomalaisen tutkimuksen näkyvyys voisi tämän suhteen olla parempikin. 6

7 Toisenlaisen ongelman muodostaa tutkimustoiminnan edellytysten kaventuminen yhteiskunnassa. Uuden julkisjohtamisen oppien mukaisesti on esimerkiksi tutkimusaineistojen saanti tehty vaikeaksi tai kalliiksi (esimerkiksi Tilastokeskus rahastaa omista aineistoistaan niin paljon, ettei monilla tutkimusprojekteilla ole varaa käyttää näitä aineistoja). F. Muut mahdolliset tieteenalan kannalta tärkeät kysymykset Tässä raportissa suomalaisen valtio-opin ja hallintotieteiden tämän hetkistä tilaa on tarkasteltu yliopistojen ja tutkimusyksiköiden muodostamana kokonaisuutena. Yliopistojen asema ja siinä tapahtuvat muutokset ovat tärkeitä koko tutkimusjärjestelmälle, koska yliopistot viime kädessä kouluttavat maamme tutkijat. Ulkopuolinen rahoitus on tärkeää politiikan ja hallinnon tutkimuksen kehitykselle, mutta se ei voi korvata yliopistoja pitkäjänteistä työtä tekevinä tutkimusinstituutioina. Siksi valtio-opin ja hallintotieteiden kansainvälisen tason nostaminen vaatisi lisäresursseja ennen kaikkea yliopistoihin. Tällä hetkellä yliopistojen budjettirahoituksen osuus koko valtion tutkimus- ja kehittämistoiminnan rahoituksesta on Suomessa Länsi-Euroopan alhaisimpia. 7