Katsaus Helinä Häkkänen Vainoaminen»Oli aikoinaan stalkkeri joka kirjoitteli päivittäin, valokuvasi (!!) minua salaa, ja kun asuin ulkomailla pari vuotta sai tietoonsa osoitteeni siellä ja kirjoitti sinnekin n. viisi kertaa viikossa, lähetteli lahjoja yms. Kyseisellä hemmolla oli kaikki suunniteltuna lasten nimistä alkaen, vaikka ainoat livetilanteessa välillämme vaihdetut sanat olivat jätä minut rauhaan!.» Kuvaus eräällä Internetin keskustelupalstalla. Vainoaminen (stalking) on verraten yleinen ja pitkään tunnettu ilmiö, joka kuitenkin vasta viime vuosikymmeninä on noussut oikeuspsykologisen tutkimuksen keskiöön. Vainoaminen on myös useissa maissa viime vuosikymmeninä kriminalisoitu. Suomessa vainoamisesta tiedetään hyvin vähän: esimerkiksi Internetin hakupalvelimet tuottavat hakusanoilla stalking, stalkkaus ja vainoaminen lähinnä erilaisten keskustelupalstojen sivuja. Kuitenkin 12 16 % naisista ja 4 5 % miehistä on elämänsä aikana joutunut vainotuksi. Noin puoleen vainoamistapauksista liittyy uhkaaminen, kolmasosaan fyysinen väkivalta ja vähän yli 10 %:iin seksuaalinen väkivalta. Kyse on merkittävästä ajan ilmiöstä, jolla on huomattavat yhteiskunnalliset ja yksilölliset vaikutukset. V ainoaminen voidaan määritellä juridisesti tai yleisemmin. Juridiset määritelmät sisältävät yleensä ajatuksen tarkoituksellisesta toiseen henkilöön toistuvasti kohdistuvasta ei-toivotusta käyttäytymisestä, joka johtaa pelkoon tai jota voidaan pitää pelottavana (University of Modena and Reggio Emilia Modena Group on Stalking 2007). Tutkijoiden keskuudessa vainoamisesta on useita määritelmiä ja eri käsitteitäkin, kuten»pakonomainen häirintä» (Rosenfeld 2000) ja»pakonomainen seuraaminen» (Meloy 2006). Yleisessä kielenkäytössä vainoaminen rajataan usein suhteessa siihen, mikä on uhrin suhde vainoajaan. Vaikka juridinen määritelmä vainoamisesta ei huomioi asianosaisten suhteen laatua, tietynlaista käyttäytymistä pidetään harvemmin vainoamisena silloin, kun kyse on uhrin entisestä parisuhdekumppanista (Tjaden ym. 2000). Duodecim 2008;124:751 6 Vainoamisen esiintyvyys ja luonne Useiden tutkimusten mukaan väestöstä satunnaisesti valituista naisista 12 16 % ja miehistä 4 7 % on joutunut vainotuksi elämänsä aikana (Sheridan ym. 2003). Ruotsissa vuonna 2006 julkaistu tutkimus osoitti, että satunnaisesti valituista 4 000 henkilöstä 6 % oli joutunut pelkoa herättävän vainoamisen kohteeksi elämänsä aikana ja 2 % viimeisen vuoden aikana (Dovelius ym. 2006). Suhteutettuna väestömäärään tämä tarkoittaa sitä, että pelkoa herättävän vainoamisen kohteena on vuosittain noin 134 000 ruotsalaista. Arviolta neljä viidestä uhrista tuntee vainoajansa tai tietää, kuka hän on: noin puolet tapauksista kumpuaa päättyneistä parisuhteista (Spitzberg ja Cupach 2007). Näin ollen ei ole yllättävää, että kolme neljästä vainoamisen koh- 751
teeksi joutuneista on naisia. Myös opiskelijoilla ja tiettyjen ammattien edustajilla (erityisesti mielenterveysalalla toimivilla, oikeus- ja lainvalvontaviranomaisilla, opettajilla, poliitikoilla sekä viihdemaailmassa toimivilla henkilöillä) on suurentunut riski joutua vainoamisen kohteeksi. Poliisille tehdyistä vainoamista koskevista ilmoituksista tekaistuiksi on arvioitu noin 10 % (Sheridan ym. 2003). Mielikuvitus ei tunne rajoja, kun ajatellaan niitä lukuisia erilaisia tapoja, joilla vainoaja pyrkii vaikuttamaan uhrinsa elämässä. Kymmenet, joskus sadat yhteydenotot puhelimitse, kirjeitse ja sähköpostitse, vainoaminen Internetissä Vainoamisen keskimääräinen kesto on (nk. cyberstalking) sekä seuraaminen, tavaroiden lähes kaksi vuotta tilaaminen toisen nimellä ja kodin tai työpaikan ulkopuolella oleskelu ovat yleisiä vainoamisen muotoja (Spitzberg 2002). Vainoamisen keskimääräinen kesto on lähes kaksi vuotta (Sheridan ym. 2003 ja Spitzberg ja Cupach 2007). Kahden viikon kestoa pidetään nk. kriittisenä rajana: jos vainoaminen jatkuu vielä tämän jälkeen, se usein muuttuu tunkeilevammaksi, uhkaavammaksi ja uhrissa enemmän negatiivisia psykososiaalisia vaikutuksia herättäväksi (Purcell ym. 2004). Voimakkaimmin vainoamisen kestoa ennustaa suhde vainoajaan: entisiä parisuhdekumppaneita vainotaan merkitsevästi pitempään kuin tuntemattomia henkilöitä. Kaiken kaikkiaan noin puoleen vainoamistapauksista liittyy uhkaaminen, kolmasosaan fyysinen väkivalta ja vähän yli 10 %:iin seksuaalinen väkivalta (Spitzberg ja Cupach 2007). Uhkailu ja fyysinen väkivalta on yleisempää tilanteissa, joissa vainoaja on uhrin entinen parisuhdekumppani. Edellä mainitussa ruotsalaisessa tutkimuksessa väkivallalla uhkasi 30 % tuntemattomista, 44 % tutuista ja 67 % parisuhdevainoajista (Dovelius ym. 2006). Vastaavat luvut uhriin tai hänen läheiseensä kohdistuneen fyysisen väkivallan osalta olivat 8 %, 16 % ja 56 %. Yhdysvalloissa tehty tutkimus puolestaan osoitti, että puolison surmaamiseen syyllistyneistä miehistä 76 % oli vainonnut uhria ennen surmatekoa (McFarlane ym. 1999). Useimmiten vainoamistapauksiin liittyvä väkivalta on suunnittelematonta, impulsiivista ja reaktiivista (Meloy 2002). Väkivallan uhan arviointi Väkivallan uhan tapauskohtainen arviointi on tärkeimpiä mutta samalla vaikeimpia vainoamiseen liittyviä kysymyksiä. Syynä on muun muassa se, että vainoamistapauksissa väkivallan uhka on tiettyyn uhriin kohdistuva, dynaaminen tekijä, joka muuttuu asianosaisten elämäntilanteiden mukana (Kropp ym. 2002a). Tieteellisissä tutkimuksissa voimakkaimmiksi fyysistä väkivaltaa ennustaviksi muuttujiksi on todettu uhkaukset, päihteiden käyttö, entinen parisuhde sekä vainoajan persoonallisuushäiriö, aikaisempi väkivaltakäyttäytyminen ja psykoottisten oireiden puuttuminen (Rosenfeld ja Lewis 2005). Yksinomaan uhkausten on arvioitu suurentavan fyysisen väkivallan riskin yli kolminkertaiseksi (McEwan ym. 2007). Uhkaukset lisäävät väkivallan riskiä kaikissa vainoamistapauksissa paitsi niissä, joissa vainoaminen kohdistuu julkisuuden henkilöön. Tätä kohderyhmää vainoavien joukossa on runsaasti psykoottisia henkilöitä, joilla väkivaltariski on pienempi kuin muilla vainoajilla (McEwan ym. 2007). Törkeään pahoinpitelyyn tai henkirikokseen päätyvää vainoamista ovat puolestaan ennustaneet vahvimmin aikaisempi ilmestyminen uhrin kotiin, rikosrekisterin puuttuminen ja vainoamisen lyhyempi kesto (James ja Farnham 2003). Väkivallan uhkaa koskevien tutkimustulosten suora soveltaminen käytäntöön on vaikeaa (Mullen ym. 2006). Esimerkiksi yksittäisen akuutissa psykoosissa olevan vainoajan riski käyttäytyä väkivaltaisesti voi olla suuri, vaikka se on psykoottisten vainoajien ryhmässä kokonaisuutena keskimääräistä pienempi. Edellä mainittujen riskitekijöiden lisäksi tulee arvioida myös itse vainoamiskäyttäytymistä ja mahdollisia aikaisempia tapauksia, joissa henkilö on syyllistynyt vainoamiseen. Mitä monimuotoisempaa vainoaminen on, sitä todennäköisemmin se kehittyy pitkäkestoiseksi ja väkivaltaiseksi (Mullen ym. 2006). Kliinisten riskitekijöiden arvioinnissa huomiota tulee kiinnittää erityisesti vainoajan 752 H. Häkkänen
kiintymystyyliin, uhriin kohdistuviin asenteisiin, suuttumuksen hallintaan, sosiaaliseen kyvykkyyteen, kielellisiin taitoihin ja käyttäytymisen hallintaan. Kuka vainoaa ja miksi? Noin kolme neljästä aikuisista vainoajista on miehiä, ja he ovat yleensä muita rikoksentekijöitä jonkin verran iäkkäämpiä, noin 30 40-vuotiaita (Sheridan ym. 2003). Suurimmalla osalla mielenterveyspalveluiden piiriin tulleista vainoajista on todettu sekä DSM-IV:n akselin I häiriö (yleisimmin huumausaineriippuvuus ja mielialahäiriö) että akselin II persoonallisuushäiriö (yleisimmin narsistinen ja antisosiaalinen persoonallisuus) (Mullen ym. 1999, Mohandie ym. 2006). Alustavissa tutkimuksissa psykopatialla ei ole todettu olevan merkittävää osuutta vainoamistapauksissa (Kropp ym. 2002b). Tämä johtuu mahdollisesti siitä, etteivät vainoajat usein täytä psykopatiaan liittyviä ihmissuhteiden ja tunne-elämän kriteereitä. Myös psykoottisia vainoajia on vähän, joskin heillä on yliedustus tapauksissa, joissa vainoaminen kohdistuu tuntemattomaan henkilöön. Vainoajista noin 39 50 %:lla on aikaisempaa rikostaustaa (Mullen ym. 1999, Sheridan ym. 2003). Vainoamista on totunnaisesti pyritty selittämään luomalla moninaisia typologioita taustalla vaikuttavista häiriöistä, vuorovaikutussuhteesta uhriin ja käyttäytymisen motiiveista. Riippumatta siitä, kohdistuuko vainoaminen entiseen kumppaniin, tuttuun, vai tuntemattomaan henkilöön, yleisin vainoamisen taustalla vaikuttava motiivi on pyrkimys parisuhteeseen (Mohandie ym. 2006, Spitzberg ja Cupach 2007). Hyvin harvoin kyse on kuitenkaan erotomaniasta eli psykoottisen harhaisesta uskosta saada osakseen toisen rakkaus yleensä julkisuudessa esiintyvän henkilön rakkaus. Uhrin ammattiin liittyvän vainoamisen tyypillisiä motiiveja ovat pyrkimys vaikuttaa asioihin, kauna ja kosto. Motiiveja lukuun ottamatta toistaiseksi tiedetään hyvin vähän siitä, miten vainoajat itse selittävät käyttäytymistään. Vainoamisen teoreettiset selitykset korostavat varhaisten kiintymyssuhteiden ja ihmissuhteisiin liittyvien tavoitehierarkioiden merkitystä (Spitzberg ja Cupach 2007). Vainoaminen Vainoamisen vaikutuksesta uhriin Lääkärin tai psykologin vastaanotolle tuleva vainoamisen uhri on tyypillisesti huolissaan vainoamisen kärjistymisestä fyysiseksi ja seksuaaliseksi väkivallaksi, vainoamisen kestosta tai uudelleen alkamisesta sekä vainoamisesta hänelle aiheutuvista psykososiaalisista seurauksista. Ilmiön hahmottamisessa on ensisijaisen tärkeää ymmärtää, ettei vainoaminen ole yksittäinen traumaattinen tapahtuma vaan pitkällinen erilaisten tapahtuminen ketju, jossa on vahvasti läsnä myös orientaatio tulevaisuuden tapahtumiin. Vainoaminen aiheuttaa luonnollisesti pelkoa: ruotsalaisessa tutkimuksessa 38 % uhreista koki vainoamisen erittäin pelottavaksi (Dovelius ym. 2006). Somaattiset oireet, ahdistuneisuus, sosiaaliset häiriöt, vakava depressio ja itsemurha-ajatukset ovat merkitsevästi yleisempiä pitkäaikaisen vainoamisen kohteeksi joutuneilla kuin muilla (Purcell ym. 2005). Australialaisessa väestöpohjaisessa kyselytutkimuksessa pitkäkestoisen vainoamisen uhreista 36 %:lla todettiin elämänlaatua olennaisesti huonontavia psyykkisiä oireita ja 12 % ajatteli toistuvasti itsemurhaa. Yli puolelle vainoamisen kohteeksi joutuneista kehittyy traumaperäisen stressihäiriön oireita (Pathé ja Mullen 1997). Myös seuraavien oireiden lisääntyminen on yleistä: krooniset univaikeudet (74 %), ruokahaluttomuus (48 %), epäluottamus (44 %), epäluuloisuus (39 %), hermostuneisuus (31 %), neuvottomuus (28 %) ja depressio (28 %) (Sheridan ym. 2003). Monesti uhrit syyllistävät tarpeettomasti itseään ja kokevat muiden vähättelevän tilanteen vakavuutta. Oireiden kehittymiseen ovat yhteydessä vainoamisen kesto, aikaisempi suhde vainoajaan ja vainoamistapa (McEwan 2007). Miten vainoamista tulisi käsitellä? Yli puolelle vainoamisen kohteeksi joutuneista kehittyy traumaperäisen stressihäiriön oireita Erilaisia ohjeita siitä, miten vainoamista tulisi käsitellä tai miten uhreja tai vainoajia tulisi hoitaa, on lukuisia (mm. Mullen ym. 2001, Pathé 753
ym. 2001, Kropp ym. 2002b). Aihetta sivuavissa tieteellisissä tutkimuksissa on eroteltu viisi erilaista toiminnallista reagointitapaa (Spitzberg ja Cupach 2007): mukana reagointi (mm. uhrin pyrkimys keskustella vainoajan kanssa), vastaan reagointi (mm. uhkaaminen), poispäin reagointi (mm. puhelinnumeron ja päivittäisten kulkureittien vaihtaminen), sisäänpäin reagointi (mm. kieltäminen ja päihteiden käyttö) ja ulospäin reagointi (mm. lähestymiskiellon hakeminen). Asiantuntijoiden mukaan mukana reagointi voi olla joskus toimiva tapa käsitellä asiaa, mutta erityisesti entisten parisuhdekumppanien tapauksissa se on omiaan lisäämään yhteydenottoja (Sheridan ym. 2003, Suomessa vainoamistilanteissa uhrin Spitzberg ja Cupach ainoa mahdollisuus 2007). Suomessa lähestymiskieltoon määrätty- on monesti hakea lähestymiskieltoa jä henkilöitä koskevassa tutkimuksessa osoitettiin, että kiellolla suojatun henkilön ottama kontakti vainoajaan johti poikkeuksetta myöhemmin lähestymiskiellon rikkomiseen (Häkkänen ym. 2003). Vastaan reagoimisen taktiikat sisältävät pyrkimyksen uhata tai vahingoittaa vainoajaa tai itseä. Niiden käyttöä ei suositella, koska ne altistavat osapuolet vuorovaikutukselle ja lisäävät sen intensiteettiä, osoittavat vainoajalle hänen tärkeytensä uhrin elämässä, vähentävät uhrin uskottavuutta, ellei hän todella ryhdy toimenpiteisiin, ja lisäävät vainoajan subjektiivista riskiä julkisesta kasvojen menettämisestä, joka puolestaan voi altistaa väkivaltateoille (Spitzberg ja Cupach 2007). Sen sijaan poispäin reagoimisen taktiikoita pidetään paitsi tarpeellisina ja joissakin tapauksissa välttämättöminä myös tehokkaimpina taktiikoina vainoamisen lopettamiseksi. Valitettavasti näistä taktiikoista aiheutuu myös huomattavaa vaivaa, ja ehkä osittain siksi niitä ei aina käytetä. Doveliuksen ym. (2006) aineistossa entisen parisuhdekumppanin vainoamisen kohteeksi joutuneista ruotsalaisista 36 % vaihtoi puhelinnumeronsa salaiseksi, 40 % vaihtoi asuinpaikkaa ja 44 % muutti päivärutiinejaan. Vainoajan näkökulmasta poispäin reagoimisen taktiikat tekevät vainoamisesta vaivalloisempaa, enemmän aikaa vievää ja kuluttavampaa. Ne myös vähentävät positiivisen vahvistamisen mahdollisuutta, mikä ei vainoajan näkökulmasta välttämättä ole riippuvaista kontaktin tunnesävystä. Onkin sanottu, että jos vainoamisen uhri ei vastaa ensimmäisiin 99 puhelinsoittoon mutta vastaa sadanteen huutaen puhelimeen loukkauksia, tämä voi johtaa vainoajan ajattelemaan, että hänen täytyy soittaa sata kertaa saadakseen kontakti uhriin (Spitzberg ja Cupach 2007). Noin puolet vainoamisen uhreista tekee asiasta poliisille ilmoituksen (Spitzberg ja Cupach 2007), ja yleensä sen koetaan helpottavan tilannetta (Dovelius ym. 2006). Lähestymiskiellon tehokkuudesta ollaan monta mieltä, osittain siksi, että tutkimusten mukaan sitä rikotaan noin 40 %:ssa tapauksista (Spitzberg ja Cupach 2007). Suomalaisessa seurantatutkimuksessa satunnaisesti valituista vuonna 1999 kieltoon määrätyistä 240 henkilöstä 35 % rikkoi kieltoa (Häkkänen ym. 2003). Olennaista on kuitenkin se, että tutkimusten mukaan uhriin kohdistunut väkivaltainen käyttäytyminen vähenee merkitsevästi kiellon määräämisen myötä eikä kiellolla yleensä ole väkivaltaan provosoivaa vaikutusta (Logan ym. 2002, Häkkänen ym. 2003). Tämän lisäksi lähestymiskielto tuo asian paikallisten viranomaisten tietoon, millä voi olla vaikutusta esimerkiksi poliisipartion reagointinopeuteen kotihälytystehtävissä. Toistaiseksi ei tiedetä juuri mitään siitä, miten vainoamista voidaan ehkäistä tai miten vainoajia saataisiin lopettamaan toimintansa. Tiedossani ei ole esimerkiksi tutkimuksia, joissa tätä asiaa olisi tutkittu vainoajia haastattelemalla. Vainoajien motivaatio muuttaa käyttäytymistään tai hakea siihen hoitoa on todettu heikoksi (Kamphuis ja Emmelkamp 2000, Rosenfeld 2000). Motivaatio on heikko siitä huolimatta, että vainoamista pidetään yleisesti tuomittavana, se on omiaan johtamaan hankaluuksiin viranomaisten kanssa ja siihen liittyy riski toiminnan kehittymisestä niin kokonaisvaltaiseksi, että se vaikuttaa haitallisesti vainoajan itsensä sosiaaliseen ja psyykkiseen toimintakykyyn. Vainoajien hoidosta tai muista interventiomenetelmistä on hyvin vähän julkaistua tutkimus- 754 H. Häkkänen
tietoa (Warren ym. 2005). Tämä on silmiinpistävää siinä mielessä, että vainoamistapaukset koskettavat hyvin monia eri viranomaisia mm. sosiaali- ja terveysviranomaisia, poliisia, syyttäjiä, vankeinhoitoviranomaisia ja uhria tukemaan pyrkiviä vapaaehtoisjärjestöjä. Näitä kaikkia hyödyttäisi tieto ehkäisy- ja hoitomenetelmistä. Pelkästään vainoamisesta aiheutuvien yhteiskunnallisten kustannusten on arvioitu olevan Yhdysvalloissa yli 342 miljoonaa dollaria vuodessa (Centers for Disease Control and Prevention 2003). Lopuksi Vainoaminen kriminalisoitiin ensimmäisen kerran Kalifornian osavaltiossa vuonna 1990, paljolti nuoreen näyttelijättäreen Rebecca Schaefferiin kohdistuneen vainoamisen ja murhan, ja sitä seuranneen julkisen keskustelun seurauksena. Nyt vainoaminen on kriminalisoitu kaikissa Yhdysvaltain osavaltioissa, Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja kahdeksassa Euroopan unionin jäsenvaltiossa (Itävallassa, Belgiassa, Tanskassa, Saksassa, Irlannissa, Maltassa, Hollannissa ja Britanniassa). Lähes kaikissa näissä maissa on myös laki lähestymiskiellosta. Vainoamisrikoksen rangaistusasteikon maksimi Euroopassa vaihtelee yhdestä vuodesta (Itävallassa) kymmeneen vuoteen (Saksassa). Ruotsissa vainoamisen kriminalisointia ehdotettiin eduskunnalle ensimmäisen kerran vuonna 2004, ja heinäkuussa 2006 Ruotsin hallitus asetti komitean pohtimaan kriminalisoinnin tarpeellisuutta. Komitean on määrä antaa loppuraporttinsa syyskuussa 2008. Suomessa ei ole juuri lainkaan käyty yhteiskunnallista keskustelua vainoamisesta tai sen kriminalisoinnista, vaikka Suomi on Euroopan väkivaltaisimpia maita ja esimerkiksi lähisuhdeväkivallan vähentäminen on sisäisen turvallisuuden ohjelman keskeisimpiä tavoitteita. Suhteessa muihin Euroopan maihin myös laki lähestymiskellosta tuli Suomessa voimaan poikkeuksellisen myöhään, vasta vuonna 1999. Vainoaminen voi käsittää tekoja ja käyttäytymistä, jotka ovat Suomessa kriminalisoituja, mutta myös sellaista käyttäytymistä, jota ei ole kriminalisoitu. Esimerkiksi toistuva toisen henkilön seuraaminen, hänen kotinsa ulkopuolella oleskeleminen, ikkunoista sisään katselu, ilmestyminen paikoille joissa hän on, yhteydenotto hänen ystäviinsä tai tavaroiden postittaminen hänelle tai sähköpostin lähettäminen ei ole meillä kriminalisoitua. Ei vaikka tämä vainoaminen olisi päivittäin toistuvaa ja häiritsisi huomattavissa määrin uhrin kykyä suoriutua päivittäisistä arkirutiineista, aiheuttaisi pelkoa ja altistaisi mielenterveysongelmille. Suomen rikoslaissa myös esimerkiksi pakottaminen (RL 25:8) edellyttää väkivallan käyttöä tai sillä uhkaamista. Suomessa vainoamistilanteissa uhrin ainoa mahdollisuus on monesti hakea lähestymiskieltoa, joka voi olla voimassa enintään vuoden. Sen umpeuduttua uuden lähestymiskiellon määrääminen edellyttää uutta näyttöä. Lähestymiskiellon määrääminen on uhrin suojaamiseen tähtäävä toimenpide. Se ei ole vainoajalle langetettu rangaistus eikä se mahdollista vainoajan tuntomerkkien ottamista poliisirekisteriin, mikä voisi tehostaa rikostutkintaan tulevaisuudessa. Vuonna 1999 Suomessa lähestymiskieltoon määrätyistä henkilöstä 44 % syyllistyi uuteen y d i n a s i a t Noin 10 % väestöstä altistuu elämänsä aikana pelkoa herättävälle vainoamiselle. Noin puoleen vainoamistapauksista liittyy uhkaaminen, kolmasosaan fyysinen väkivalta ja vähän yli 10 %:iin seksuaalinen väkivalta. Noin kolmannekselle pitkäkestoisen vainoamisen kohteeksi joutuneista kehittyy elämänlaatua olennaisesti huonontavia psyykkisiä oireita. Vainoaminen on kriminalisoitu kahdeksassa EU-maassa, ja sen kriminalisointia tulee vakavasti harkita myös Suomessa. Vainoaminen 755
väkivaltarikokseen kieltoa seuranneiden neljän vuoden aikana. Uusintarikollisuuden suhteen tämä ryhmä on huomattavasti ongelmallisempi kuin esimerkiksi raiskaajat tai tuhopolttajat (Stoat ym. 2005). Myös Suomessa olisi Ruotsin ja muiden EU-maiden tavoin syytä vakavasti harkita toistuvan ja pelkoa herättävän vainoamisen kriminalisointia. Kirjallisuutta Centers for Disease Control and Prevention. Costs of intimate partner violence against women in the United States. Atlanta 2003. Dovelius AM, Öberg J, Holmberg S. Stalking in Sweden. Prevalence and prevention. Stockholm: Fritzes, The Swedish National Council for Crime Prevention 2006. Häkkänen H, Hagelstam C, Santtila P. Stalking actions, prior offendervictim relationships and issuing of restraining orders in a Finnish sample of stalkers. Legal Criminol Psych 2003;8:189 206. James D, Farnham F. Stalking and serious violence. J Am Acad Psychiat Law 2003;31:432 9. Kamphuis JH, Emmelkamp PMG. Stalking: a contemporary challenge for forensic and clinical psychiatry. Br Psychiatry 2000;176:206 9. Kropp PR, Hart SD, Lyon DR. Risk assessment of stalkers: some problems and possible solutions. Crim Just Behav 2002(a);29:590 616. Kropp PR, Hart SD, Lyon DR, LePard DA. Managing stalkers: coordinating treatment and supervision. Kirjassa: Boon J, Sheridan L, toim. Stalking and psychosexual obsession. Chichester: John Wiley and Sons Ltd 2002(b), s. 141 65. Logan TK, Nigoff A, Walker R, Jordan C. Stalker profiles with and without protective orders: reoffending or criminal justice processing. Violence Vict 2002;17:541 53. McEwan T, Mullen PE, Purcell R. Identifying risk factors in stalking: a review of current research. Int J Law Psychiat 2007;30:1 9. McFarlane J, Campbell JC, Wilt SA, Sachs C, Ulrich Y, Xu X. Stalking and intimate partner femicide. Homicide Stud 1999;3:300 16. Meloy JR. The scientific pursuit of stalking. San Diego: Specialized Training Services 2006. Meloy JR. Stalking and violence. Kirjassa: Boon J, Sheridan L, toim. Stalking and psychosexual obsession. Psychological perspectives for prevention, policing and treatment. Chichester: John Wiley Wiley and Sons Ltd 2002, s. 105 24. Mohandie K, Meloy R, McGowan MG, Williams J. The RECON typology of stalking: Reliability and validity based upon a large sample of North American stalkers. J Forensic Sci 2006;51:147 55. Mullen PE, Pathé M, Purcell R. The management of stalkers. Adv Psychiat Treat 2001;7:335 42. Mullen PE, Pathé M, Purcell R, Stuart GW. Study of stalkers. Am J Psychiat 1999;156:1244 9. Mullen PE, Mackenzie R, Ogloff JRP, Pathé, M, McEwan, T, Purcell R. Assessing and managing the risks in the stalking situation. J Am Acad Psychiat Law 2006;34:439 50. Pathé M, Mullen PE. The impact of stalkers on their victims. Br Psychiatry 1997;170:12 7. Pathé M, Mullen PE, Purcell R. Management victims of stalking. Adv Psychiat Treat 2001;7:399 406. Purcell R, Pathé M, Mullen, P. Association between stalking victimization and psychiatric morbidity in a random community sample. Brit J Psychiat 2005;187:416 20. Purcell R, Pathé M, Mullen P. When do repeated intrusions become stalking? J For Psychi Ps 2004;5:571 83. Rosenfeld B. Assessment and treatment of obsessional harassment. Agg Viol Behav 2000;5:529 49. Rosenfeld B, Lewis C. Assessing violence risk in stalking cases: a regression tree approach. Law Human Behav 2005;29:343 57. Sheridan L, Blaauw E, Davies GM. Stalking knows and unknows. Trauma Violence Abus 2003;4:148 62. Spitzberg BH. The tactical topography of stalking victimization and management. Trauma Violence Abus 2002;3:261 88. Spitzberg BH, Cubach WR. The state of the art of stalking: taking stock of the emerging literature. Agg Viol Behav 2007;12:64 86. Stoat T, Laajasalo T, Häkkänen H. Tuhopolttajien, raiskaajien ja lähestymiskieltoon määrättyjen henkilöiden uusintarikollisuus. Rikosseuraamusvirasto 2005:27. Tjaden P, Thoennes N, Allison CJ. Comparing stalking victimization from legal and victim perspectives. Viol Victims 2000;15:7 22. University of Modena and Reggio Emilia Modena Group on Stalking. Protecting women from the new crime of stalking: a comparison of legislative approaches within the European Union. 2007. http:// stalking.medlegmo.unimo.it Warren LJ, MacKenzie R, Mullen PE, Ogloff, JR. The problem behaviour model: the development of a stalkers clinic and a threateners clinic. Behav Sci Law 2005;23:387 97. HELINÄ HÄKKÄNEN, dosentti, akatemiatutkija Helsingin yliopisto, psykologian laitos PL 9, 00014 Helsingin yliopisto Sidonnaisuudet: Ei ilmoitusta sidonnaisuuksista 756