Mikko Lehtonen Tampereen yliopisto, mediakulttuuri Kuva: Wikipedia Kuka omistaa tiedon?
Päättyikö 1900-luku vuoden 1999 vai 2000 viimeisenä päivänä? Jos jokaisessa vuosikymmenessä on oltava kymmenen ja kaikissa vuosisadoissa sata vuotta, vuoden 10 täytyy kuulua ensimmäiseen vuosikymmeneen ja vuoden 100 ensimmäiseen vuosisataan. Vuoden 2000 olisi täytynyt kuulua edelliseen vuosisataan eli millenniumia olisi pitänyt juhlia 31.12.2000 eikä 31.12.1999, kuten tapahtui. Syypää munkki Dionysius Exiguus, joka 500-luvulla loi perustan nykyiselle ajanlaskulle. Ajoitti Jeesuksen syntymän väärin ja jätti sisällyttämättä vuoden nolla ajanlaskuunsa. Eurooppalaisessa matematiikassa ei vielä 500-luvulla tunnettu nollan käsitettä, joka omaksuttiin arabeilta vasta nelisen vuosisataa myöhemmin.
Stephen Jay Gould: Vallakkaat ja oppineet kannattaneet näkemystä, jonka mukaan vuosikymmenet, -sadat ja -tuhannet vaihtuvat nollaan loppuvan vuoden päätteeksi. 1800- ja 1900-lukujen vaihdetta ei juhlittu 1.1.1900, vaan 1.1.1901. Millenniumina sivistyneistön poikkipuoliset sanat jäivät yleisen kaupallisen humun ja Y2K-pelkojen lietsonnan jalkoihin. Hanabi-ryhmän ilotulitus Helsingissä 1.1.2000 Kuva: Wikipedia
Kuva: flashacking.net Koska ihmiset tulevat ainakin länsimaissa nykyään paremmin toimeen kuin kaksisataa vuotta sitten ja koska heillä on enemmän rahaa, aikaa ja parempi koulutus kuin ennen, sekä korkea- että massakulttuurin kulutus on kasvanut suunnattomasti mikä ei ole suurikaan yllätys. Yleisöt ovat laajentuneet sellaisiin mittoihin, joita kulttuurin tuottajat eivät kaksisataa vuotta sitten olisi voineet kuvitellakaan. Donald Sassoon: The Culture of the Europeans, 2006, xx.
Eric Hobsbawm: Äärimmäisyyksien aika (1995/1999) Elämme maailmassa, jossa saatetaan päivittäin ja tunnista tuntiin tuottaa jokaiseen talouteen enemmän informaatiota ja viihdykettä kuin oli tarjolla keisareille vuonna 1914. Kotitalouksien kulutusmenoista asuminen 1/4, ravinto 1/10, virkistys- ja kulttuurimenot yli 1/10, matkat ja liikkuminen yli 1/10.
Populaarikulttuuri käytännössä synonyyminen kulttuurin kanssa länsimaiden asukkaiden enemmistön elämässä. Kulttuurin yhä läpikotaisempi tavaraistuminen. Jos kulttuurissa oli aiemmin kyse pikemminkin arvoista kuin hinnoista, moraalista ennemmin kuin rahasta, nykymaailmassa kulttuuri merkitsee myös muotia, elämäntyyliä, mainoksia ja joukkoviestimiä.
Kuka päättää, mikä on totta? Anu Koivunen ja Mikko Lehtonen (2005): Viisi julkisen puhuttelun areenaa Kuka puhuttelee missäkin keitäkin mitäkin koskien ja kuinka puhutellut puhutteluihin suhtautuvat? Areenat eivät palaudu mediamuotoihin, kanaviin, lajityyppeihin tai yksittäisiin viestimiin. Areenat eivät palaudu eliitin ja kansan, faktan ja fiktion tai kansallisen ja kansainvälisen dikotomioihin. Kukaan ei kuulu vain yhdellä areenalla puhuteltuihin vaan areenat puhuttelevat eri tavoin kaikkia. Kuva: Wikipedia
JPA 1: Tavallisen kansan ja normaaliuden puhuttelu MTV3, TV2, iltapäivälehdet, Radio Suomi, Apu ja Seura, Kodin Kuvalehti ja ET-lehti, maakuntalehdet, kotimainen kaunokirjallisuus ja populaarikirjallisuus. Lähiöiden ja maaseudun tavisten areena. Vetoaa suomalaiseen arkeen yhteisenä kokemuksena. Pitää yllä ajatusta kansan syvistä riveistä ( Pohjantähden alla ). Yhteisyyden ja normatiivisuuden areena. Yksilölliset erot ja intressikonfliktit käsitellään yhteisöjen, perheiden ja kotien ongelmina. Läsnä niin kansalaisuus kuin kuluttajuus: poliittisen päätöksenteon ja talouden kysymykset kääntyvät joko tosi tarinoiksi kovista kohtaloista ja arjen sankareista tai närkästyttäviksi skandaaleiksi. Viihtyminen on osallistumista mukavaan yhteisöllisyyteen (esim. YLE:n aluetoimitusten ohjelmavirta). Areenalla puhuteltujen yleisöjen suhde puhutteluihin kohtalaisen läheinen ja tällaisena myös affektiivinen eikä erityisen analyyttinen.
JPA 2: Kansallinen informatiivinen puhuttelu YLE TV1, Yle Radio 1, Yle Teema, Helsingin Sanomat, Suomen Kuvalehti, Hufvudstadsbladet, Tiede, Kotiliesi ja Parnasso. Merkittävä osa kovakantista kauno- ja tietokirjallisuutta. Valtiollinen, taloudellinen, tieteen ja korkeakulttuurin eliittijulkisuus. Samalla innostuneiden kulttuurin kuluttajien aluetta. Areena normittava siinä mielessä, että pyrkii informaation kautta hallintaan ja tarjoaa näyttämön julkiselle järkeilylle. Areenan piirissä jäsennetään tulkintakehyksiä, ja sillä on aktiivinen mielipidemuokkaajan rooli. Henki saa etusijan ruumiiseen, kansalaisuus kuluttajuuteen ja julkinen yksityiseen nähden. Myös osa suurten joukkojen arkea. Areenalla puhuteltujen yleisöjen suhde puhutteluihin on sekä etäisen reflektoiva että myötäsukaisen analyyttinen.
JPA 3: Yksilöllisen mielihyvän elämyksellinen puhuttelu Nelonen, Nyt, Anna, Image, Gloria, Liken julkaisemien kaltaiset pokkarit. Ylempään keskiluokkaan identifioituvien (usein nuorten ja varhaiskeski-ikäisten) kaupunkilaisten areena, jossa karriäärin rakentaminen ja hedonismi yhdistyvät. Areenalla esiintyvän makueliitin määrittelyvalta ilmeisessä kasvussa. Myös kasvava osa poliittisesta, taloudellisesta ja kulttuurimarkkinoiden eliitistä esiintyy tällä areenalla (esim. Alexander Stubb). Urbaania populaarijulkisuutta tai populaaria eliittijulkisuutta. Vrt. Nelosen kuvaus itsestään: Nelonen on aktiivisten ja asenteeltaan kansainvälisten kaupunkilaisten kanava, joka elää ja ilmentää heidän nopeasti muuttuvaa maailmaansa ja on luonteva osa heidän arvokasta vapaa-aikaansa. Jos JPA 2 kääntää kansainvälistä kansalliseksi, tämä areena on eetokseltaan kosmopoliittinen. Puhuteltujen yleisöjen suhde puhutteluihin on milloin ironinen, milloin taas myötäsukaisen analyyttinen.
JPA 4: Vaihtoehtoisuuden ja yhteisöllisen nuoruuden puhuttelu SubTV, YleX, www.city.fi, Voima, Pystykorva-pokkarit, kaupalliset radiokanavat. Nuoruutta korostava areena, jossa vallitsevan julkisuuden orastavat samoin kuin vaihtoehtoiset järjestelmäkriittiset puhuttelut limittyvät toisiinsa. Julkisuus käsitetään kiistelyn ja konfrontaatioiden alueeksi. Areenaan sisältyy piirteitä sekä urbaanista elämyskulttuurista että tavisjulkisuudesta (areenat 1 ja 3). On trendinmäärittäjä siinä mielessä, että orastavat kulttuuriset ainekset astuvat usein kiertoon juuri tämän areenan kautta. Katu-uskottava, valikoiva ja eroja artikuloiva kuluttajuus limittyy areenalla sanavalmiiseen kansalaisuuteen ja poliittiseen aktivismiin. Areenalla puhutellut yleisöt suhtautuvat puhutteluihin samaan aikaan analyyttisesti ja affektiivisesti, niin epäillen kuin innostuen.
JPA 5: Unohdetun kansan populistinen puhuttelu Spam- tai sensaatiojulkisuus. Suuri osa eri kanavien todellisuustelevisio-ohjelmista, Duudsonit, Seiska, Hymy, uudistunut Katso, Cosmopolitan, merkittävä osa iltapäivälehtien sisällöstä. Ylittää ylittää MTV3:n ja SubTV:n rajan, löytyy YleX:n ohjelmista ja on läsnä myös Nelosella. Jos areenalla 2 keskustelevat poliitikot, tutkijat, päätoimittajat, kirjailijat ja ohjaajat, täältä löytyvät todellisuustelevision julkkikset, kohumissit, Hannu Karpo, Matti Nykänen ja kumppanit. Areenan erottaa JPA4:stä se, että kansalaisuuteen liittyvät kysymykset eivät tematisoidu tällä alueella käytännössä lainkaan muutoin kuin torjunnan kautta. Areenan puhuttelemat voivat suhtautua puhutteluihin joko parodisesti nautiskellen, affektiivisen faniuden kautta tai totisen reaktiivisesti.
Joskus muinoin JPA2:n toimijat omistivat tiedon. 2007: suomalaisista 65 prosenttia suorittanut ylioppilas-, ammattikoulu-, ammattikorkeakoulu- tai yliopistollisen tutkinnon. 25 29 -vuotiaista peruskoulun jälkeisen tutkinnon oli suorittanut 85 prosenttia. Missä on siis sivistymätön rahvas, jota sivistyneistö voisi paapoa? Olennaisin tietoa ja yleissivistystä koskeva kysymys: Kuka sivistyksen sisällön saa määrittää ja mihin tarkoituksiin? Sivistys ei näyttäydy luonnolliseksi kulttuuriperinnöksi, vaan erilaisten yhteiskunnallisten etupyrkimysten kamppailukentäksi. Kasvatusfilosofi Heikki Mäki-Kulmala (1995): Kulloinkin vallalla oleva sivistyskäsitys tai -ihanne on aina monien ristiin käyvien intressien ja valtakamppailujen tulos tai välitilinpäätös.
Miten ajatusten, rahan, tavaroiden ja ihmisten kasvava liike vaikuttaa tietoon? Haaste: Kuinka ylittää metodologinen nationalismi eli oletus, jonka mukaan kansallisvaltio on modernin maailman luonnollinen poliittinen ja kulttuurinen muoto?
Kuva: yle.fi Liikkuvat ihmiset, raha, tavarat ja viestit kuuluvat useampaan kuin yhteen maailmaan, puhuvat (kirjaimellisesti ja metaforisesti) useampaa kuin yhtä kieltä, asuttavat useampaa kuin yhtä identiteettiä, asuvat useammassa kuin yhdessä kodissa. Stuart Hall: New cultures for old. Teoksessa Doreen Massey ja Pat Jess (toim.) A Place in the World? Places, Cultures and Globalization. Milton Keynes, The Open University Press, 2000.
Kulttuurien välinen neuvottelu ja kääntäminen merkitsevät haastetta kansallisvaltioita ja kansallisuuksia koskevan tiedon totutuille kategorioille. Ihmisten liike panee kansallisuudet liikkeelle ja sysää ne siirtymätiloihin, mikä synnyttää tarpeen uusille kansakuntaan kuulumista koskeville määritelmille.
Tiedon politiikka tai tunnistamisen politiikka kuulumista koskien: Ketkä kelpuutetaan niiden joukkoon, joista tuotetaan tietoa? Keillä on oikeus tuottaa meitä ja muita koskevaa tietoa? Mitkä tietämisen muodot kelpuutetaan varsinaiseksi tiedoksi?
Inklusiivisen tiedon tuottaminen eksklusiivisen sijaan. Inklusiivisen tiedon on oltava nykyistä kattavampaa paitsi kohteiltaan myös muodoiltaan. Eroon skriptosentrismistä eli oletuksesta, jonka mukaan vain kirjoitukseksi puettu tieto on tietoa. Kuva: M.S. Escher
Tiedon nykyistä laajempi määritelmä, jossa kirjoitetut tekstit eivät ole automaattisesti keskeinen oikean tiedon muoto. Vrt. kansallisvaltioiden ja kirjoitetun kielen läheinen yhteys.
Median kyllästämässä kulttuurissa painetun sanan asema muuttuu. Kirjoitettu kieli ei ole enää itsestään selvästi hallitsevassa asemassa. Kuvalliset merkit astuneet kirjoitetun kielen rinnalle, eräin osin ehkä jopa sen edelle.
Postnationalistisen tiedon on voitava olla muussakin kuin kirjoitetussa asussa. Henkilökohtaiset ja ryhmäkokemukset, affekteja koskevat selonteot, suulliset kertomukset, visuaaliset representaatiot, musiikki, tanssi, leikki jne.
Ilja Repin: Volgan lautturit Tieto ei ole tila vaan tuotantoa, jossa ihmiset osallistuvat tietämisen prosessiin sen sijaan, että omaksuisivat ennalta tuotetun tietokokonaisuuden. Tim Ingold (2000) Perception of the Environment. Essays on Livelihood, Dwelling and Skill. London, Routledge.
Inklusiivinen tieto kattaa sellaiset tiedon objektit, muodot ja subjektit, jotka ovat olleet tuntemattomia, joita ei ole ymmärretty, joista ei ole puhuttu, jotka ovat jääneet näkymättömiksi tai tulleet vääristeyiksi. (Nigel Thrift 1996, 99 100).
Mitkä kokemukset, toimijuuden muodot ja käytänteet jäävät ymmärtämättä, keskustelematta tai piiloon tai tulevat esille vääristyneissä muodoissa? Mitkä hallitsevat kognitiiviset rakenteet, kategorisoinnit ja tunnistamisen tavat vaikeuttavat kansakuntien ajattelemista uudelleen radikaalin jälkinationaalisissa muodoissa?
Miten tunnistamisen ja tiedon politiikat olisi hahmotettava ja järjestettävä uudelleen niin, että aktuaalisissa tiloissa läsnä olevat ruumiit ja äänet tulisivat tunnistetuiksi ja tunnustetuiksi? Kuva: M.S.Escher Miten voitaisiin rakentaa toisenlaista tulevaisuutta näkyvyyttä, yhteisyyttä ja kokemuksista, kielistä ja ilmaisumuodoista toisille kääntämistä ajatellen?
Tiedon asema muuttuu, kun yhteiskunnat astuvat jälkiteolliseen ja kulttuurit jälkimoderniin aikaan. Tieto ulkoistuu tietäjiin nähden. Vanha periaate, jonka mukaan tiedon hankinta liittyy henkiseen kasvuun, muuttuu yhä harvinaisemmaksi. Jean-Francois Lyotard Tieto postmodernissa yhteiskunnassa. Vastapaino 1984. (Alkujaan 1979.)
Tiedon tuottajien ja käyttäjien suhde tietoon muuttuu yhä enemmän sen kaltaiseksi suhteeksi kuin on tavaroiden tuottajien ja kuluttajien välillä. Tietoa tuotetaan myytäväksi ja kulutettavaksi, jotta se kulutettaessa tuottaisi uutta arvoa. Tieto lakkaa olemasta päämäärä itsessään. Tieto menettää käyttöarvonsa. Jäljelle jää tiedon vaihtoarvo.
Akateeminen kapitalismi tarkoittaa kaikkea yliopistojen, laitosten, tutkimusryhmien ja yksittäisten tutkijoiden toimintaa, jonka tavoitteena on markkinalogiikan mukaisesti kilpailla ulkopuolisesta rahoituksesta ja usein myös tuottaa voittoa patenttien ja lisenssien kautta tai perustamalla tutkimustuloksia hyödyntäviä yrityksiä. Oili-Helena Ylijoki: Tutkimus yhteiskunnassa. Teoksessa Kirsti Lempiäinen ja muut (toim.) Tutkijan kirja. Vastapaino, Tampere 2008.
Perinteisessä mallissa yliopistotutkija tekee tieteellisen uteliaisuutensa siivittämänä pitkäjänteisesti tutkimusta oman tieteenalansa tiedeyhteisölle, joka arvioi sitä tieteellisin kriteerein. Sen sijaan uudessa mallissa tutkija tekee rahoittajien tarpeisiin soveltuvaa tutkimusta poikkitieteellisissä, määräaikaisissa ja vaihtuvissa projekteissa, joissa tutkimuksen laatua arvioidaan yhteiskunnallisen relevanssin ja hyödyn näkökulmista. Mt.
Kuka siis omistaa tiedon? Tiedontuotannon tilaaja? Tiedon tuottaja? Tiedon ostaja? Entä mitä tieto on? Tavaraa? Valmiita maailmanselityksiä? Jatkuvaa tuotantoa?