VALTIONEUVOSTON KANSLIA Väestön ikärakenteen muutos ja siihen varautuminen Tulevaisuusselonteon liiteraportti 1 Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 29/2004
Väestön ikärakenteen muutos ja siihen varautuminen Tulevaisuusselonteon liiteraportti 1 Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 29/2004
ISBN 952-5354-71-7 ISSN 0782-6028 Painotyö: Edita Prima Oy, Helsinki 2004 Julkaisija: Valtioneuvoston kanslia
Julkaisija: VALTIONEUVOSTON KANSLIA Tekijät: Mikko Kautto: johdanto, päätelmät ja luvut 1-3, 5 Marja-Liisa Parjanne: luku 4 KUVAILULEHTI 18.11.2004 Julkaisun laji: Raportti Toimeksiantaja: Valtioneuvoston kanslia Julkaisun nimi: Väestön ikärakenteen muutos ja siihen varautuminen - Tulevaisuusselonteon liiteraportti 1 Tiivistelmä: Raportti on tulevaisuusselonteon liiteraportti. Se jakautuu viiteen jaksoon, joista ensimmäinen käsittelee mennyttä väestökehitystä, toinen väestöennusteita, kolmas väestörakenteen muutoksen arviointia eri maissa, neljäs ikärakenteen muutoksen merkitystä ja varautumista Suomessa sekä viides varautumisen arviointia. Raportti luo aluksi katsauksen väestöntutkimuksen esille nostamiin suuriin linjoihin ja menneeseen väestökehitykseen. Katsaus tarkastelee teollisuusmaille yhteistä kehitystä ja asettaa Suomen väestökehityksen historialliseen ja vertailevaan kontekstiin. Tilastotiedon lähteinä hyödynnetään YK:n, Euroopan neuvoston ja Tilastokeskuksen tilastoja. Menneen kehityksen esittelyn jälkeen raportti esittelee tulevaa väestökehitystä väestöennusteiden valossa. Ennusteita koskevan pohdinnan jälkeen raportissa esitellään Tilastokeskuksen tuoreimman väestöennusteen mukainen kehitys. Jaksossa esitellään myös Eurostatin laatima ennuste muiden maiden väestökehityksestä taustaksi Suomen tilanteen arvioimiselle. Kolmannessa jaksossa käsitellään ikärakenteen muutokseen varautumista eri maissa. Tämän jälkeen esitellään hallinnonalojen yhteistyönä tehdyn ikärakenneselvityksen päätelmät ikääntymisen haasteista ja niihin varautumisesta Suomessa. Tulevaisuuteen valmistautumisen kannalta aivan olennainen kysymys koskee ikärakenteen muutoksen merkityksen ja siihen varautumisen arviointia. Viidennessä jaksossa tuodaan esille kansainvälisten järjestöjen (OECD, IMF, EU, YK ja WHO) näkemykset ikääntymisen vaikutuksista sekä niiden suosituksia ikääntymiseen varautumiseen. Jakso päättyy OECD:n nimenomaan Suomea koskeviin suosituksiin. Raportin päätelmissä tiivistetään väestökehityksen pääpiirteet ja kootaan ikääntymisen asialistaa ikärakenteen muutokseen varautuvan poliittisen päätöksenteon tarpeita varten. Avainsanat: väestönkehitys, väestöennusteet, väestön ikääntyminen, ikärakenteen muutos, varautuminen Muut tiedot: Raportti on yksi tulevaisuusselonteon viidestä liiteraportista Sarjan nimi ja numero: ISSN: Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 29/2004 0782-6028 Kokonaissivumäärä: 147 Jakaja: Valtioneuvoston kanslia Kieli: Fi Hinta: Kustantaja: Valtioneuvoston kanslia ISBN: 952-5354-71-7 Luottamuksellisuus: julkinen
Sisällys JOHDANTO: SUOMEN VÄESTÖKEHITYS ON HISTORIALLISESSA TAITEKOHDASSA...7 1 MUUTTUVA VÄESTÖRAKENNE MEILLÄ JA MUUALLA...10 1.1 Suomen väestökehitys...10 1.2 Pyramidit päälaellaan, perherakenteet muutoksessa...12 1.3 Väestön ikääntymisen tunnuslukuja...16 1.4 Yhteenveto: Suomen väestötilanne kansainvälisessä vertailussa...24 2 TULEVA VÄESTÖNKEHITYS...27 2.1 Voiko väestöennusteisiin luottaa?...27 2.2 Suomen Tilastokeskuksen väestöennuste...33 2.3 Huomisen väestö maailmassa, EU-alueella ja muissa pohjoismaissa...39 2.4 Yhteenveto: Suomen väestö vähenee muita maita aikaisemmin ja ikääntyy nopeammin...45 3 VÄESTÖRAKENTEEN MUUTOKSEEN VARAUTUMINEN ERÄISSÄ MAISSA...48 3.1 Vanhat EU-maat...49 3.2 Lähinaapurit Viro ja Venäjä...58 3.3 Japani ja Kiina...62 3.4 Pohjoismaat...63 3.5 Yhteenveto varautumisesta muissa maissa ja Suomessa...75 4 VÄESTÖKEHITYKSEN HAASTEET JA MAHDOLLISUUDET SEKÄ NIIHIN VARAUTUMINEN...78 4.1 Terve ja aktiivinen väestö...78 4.2 Hyvä yhteiskunta kaikenikäisille...83 4.3 Kestävä talous ja korkea työllisyysaste...91 4.4 Riittävät ja laadukkaat hyvinvointiyhteiskunnan palvelut...102 4.5 Menestyvä Suomi...107 5 VARAUTUMISEN KANSAINVÄLINEN ARVIOINTI...111 5.1 OECD varoittaa ikääntymisen aiheuttamista kustannuksista...113 5.2 Kansainvälinen valuuttarahasto arvioi ikääntymisen vaikutuksia maailmantalouteen...116 5.3 Työtä, työtä, työtä EU:n työllisyysryhmän arvio painottaa ikärakenteen muutosta työmarkkinauudistusten perusteluna...116 5.4 Euroopan talouspoliittinen komitea ennustaa julkistalouksien heikkenevän...118 5.5 Euroopan talouspoliittinen komitea ja sosiaalisen suojelun komitea arvioivat eläkejärjestelmien kestävyyttä...120 5.6 YK ja WHO korostavat ikääntymisen aiheuttamia muutospaineita koko yhteiskunnalle...121 5.7 OECD:n ikääntymiseen varautumista koskevat suositukset Suomelle...122 5.8 Suositusten huomioimisesta ja varautumisen arvioinnista Suomessa...126 6 VÄESTÖKEHITYSTÄ JA VARAUTUMISTA KOSKEVAT PÄÄTELMÄT...132 LÄHTEET...141 LIITE: IKÄÄNTYMISTILASTOINTI SUOMESSA...147
JOHDANTO: SUOMEN VÄESTÖKEHITYS ON HISTORIALLI- SESSA TAITEKOHDASSA Suomessa kuten muissakin teollistuneissa länsimaissa on käynnissä elinajan odotteen kasvun ja syntyvyyden pienentymisen aiheuttama demografinen vallankumous. Tämä "väestön ikääntymiseksi" kutsuttu prosessi etenee hitaasti mutta vääjäämättömästi. Toisin kuin usein ajatellaan, väestön ikääntymisessä ei ole kyse pelkästään ikääntyneiden ihmisten määrän kasvusta. Ikääntymisessä on ennemminkin kyse eri ikäryhmien suhteellisen koon muutoksesta. Ikääntyminen tarkoittaa koko yhteiskuntaa koskettavaa ilmiötä, jossa lasten ja työikäisten määrät vähenevät samalla kun ikääntyneiden määrä kasvaa. Tilastokeskuksen väestöennusteen mukaan Suomen väestömäärä kääntyy laskuun noin viidentoista vuoden päästä. Syntyvyys on jo pitkään ollut alle uusiutumistason, mutta kuolleisuuden pienentyminen ja maahanmuutto ovat pitäneet yllä väestönkasvua. Vaikka syntyvät ikäluokat ovat olleet kooltaan aikaisempaa pienempiä, vuosittain syntyneitä on sentään vielä ollut kuolleita enemmän. Kun vanhojen ihmisten määrä vähitellen kasvaa, kuolleisuus kohoaa ja luonnollinen väestönkasvu kääntyy vähitellen negatiiviseksi. Alamme olla historiallisessa taitteessa. Suomella on sotien jälkeen ollut talouskasvulle ja julkistaloudelle suosiollinen ikärakenne eli paljon työikäistä väestöä ja verraten vähän ikääntyneitä. Suurten ikäluokkien siirtyminen eläkkeelle kääntää tilanteen toiseksi jo alle kymmenen vuoden päästä. Verrattuna muihin maihin Suomen suosiollisen väestörakenteen tuoma suhteellinen etu häviää. Vuonna 2030 Suomessa on 65 vuotta täyttäneitä yli 600 000 enemmän kuin nyt. Tämän ikäluokan prosentuaalinen kasvu on hurjat 80 prosenttia. Tuolloin siis joka neljäs väestöstämme on täyttänyt 65 vuotta. Vastaavasti työikäisten määrä vähenee 300 000:lla ja alle 15-vuotiaiden lasten määrän ennustetaan olevan 70 000 nykyistä pienempi. Väestön ikääntyminen vaikuttaa talouskehitykseen ja työllisyyteen. Sillä on mittavia julkistaloudellisia seurauksia. Ikärakenteen muutos muuttaa sukupolvien välisiä suhteita ja yhteiskunnan luonnetta. Kun väestökehitystä katsotaan työssäkäyntitilastoja vasten, kehityksen luomat haasteet syvenevät. Vuonna 1960 OECD-maassa elävä mies eli keskimäärin 68 vuotta, joista hän työskenteli 50 vuotta. Nyt miehen elinajan odote on keskimäärin 75 vuotta, josta työssäkäynnin osuus on noin 38 vuotta. OECD on laskenut, että mikäli trendi jatkuisi tätä vauhtia vuonna 2030 miehen elinajan odote Suomessa olisi 78 vuotta, josta työssäkäynnin osuus jäisi 28 vuoteen. Samaan aikaan väestörakenteen muutoksen kanssa on siis tapahtunut valtava muutos ihmisten ajankäytössä. Eliniän kasvu on toistaiseksi merkinnyt nimenomaan vapaa-ajan kasvua. 7
Väestö ikääntyy suurimmassa osassa maapalloa, joskin eri tahtia ja eri tavoin. Ikärakenteen muutos on korostunutta Euroopassa. Euroopan väestö vähenee ja sen osuus maailman väestöstä pienenee. Tällä on vaikutuksensa taloudelliseen toimintaan ja Euroopan asemaan globaalissa taloudessa. Sillä, miten muut EUmaat huolehtivat ikääntymisen aiheuttamista menopaineista ja julkistaloudestaan on puolestaan vaikutuksensa koko euroalueelle ja sitä kautta myös Suomen kehitykselle. Tällaisten megatrendien edessä ei ole epäselvää miksi ihmisten ajankäyttöön, työllisyyteen ja eläkkeelle siirtymiseen vaikuttaminen ovat nousseet politiikan keskiöön kaikissa länsimaissa. Ikärakenteen muutokseen varautuminen on noussut yhdeksi EU-yhteistyön prioriteeteista. Yli 65 vuotta täyttäneiden määrä alkaa tuntuvasti kasvaa jo kuuden vuoden kuluttua, kun ensimmäiset suurista ikäluokista saavuttavat 65 vuoden iän. Ikärakenteen vanheneminen näkyy työmarkkinoilla jo nyt. Työmarkkinoilta alkaa poistua enemmän ihmisiä kuin sinne tulee. Muutaman vuoden sisällä Suomessa on ensimmäistä kertaa historiassamme enemmän 65 vuotta täyttäneitä kuin nuoria alle 20-vuotiaita. Ikärakenteen muutos on siis jo käynnissä, se näkyy ja tuntuu jo eri tavoin ja siihen varautuminen on ajankohtaista nyt. Väestökehitys, mahdollisuudet vaikuttaa siihen ja demografisen kehityksen mukanaan tuomaan väestön ikääntymiseen varautuminen ovat tulevaisuuden merkittävimpiä kysymyksiä. Ne ovat merkittäviä haasteiden suuruuden takia mutta myös siksi, että kehitys on ainakin keskipitkällä aikavälillä ennustettavissa, minkä vuoksi ennalta varautuminen ja epätoivottavien kehityskuvien torjuminen on mahdollista. Raportin rakenne Tämä julkaisu keskittyy tulevaan väestökehitykseen ja ikääntymiseen varautumiseen. 1 Raportti jakautuu viiteen jaksoon, joista ensimmäinen käsittelee mennyttä väestökehitystä, toinen väestöennusteita ja kolmas väestörakenteen muutokseen varautumista eri maissa. Neljäs jakso esittelee varautumista Suomessa. Viimeisessä jaksossa arvioidaan varautumisen riittävyyttä. 1 8 Väestöpolitiikkaa eli mahdollisuuksia vaikuttaa väestön määrään ja rakenteeseen syntyvyyden ja maahanmuuton avulla käsitellään toisessa raportissa. Omassa raportissaan käsitellään myös väestökehitystä alueellisesta näkökulmasta. Ikääntymisen vaikutuksia talouskasvuun ja julkistalouteen tarkastellaan myös erikseen. Ikääntymistä arvioidaan erillisessä raportissa myös voimavarana, mahdollisuutena ja resurssina.
Raportti lähtee liikkeelle luomalla katsauksen väestöntutkimuksen esille nostamiin suuriin linjoihin ja menneeseen väestökehitykseen. Katsaus näyttää teollisuusmaille yhteisen kehityksen ja asettaa Suomen väestökehityksen historialliseen ja vertailevaan kontekstiin. Tilastotiedon lähteinä hyödynnetään YK:n, Euroopan neuvoston ja Tilastokeskuksen tilastoja. Menneen kehityksen esittelyn jälkeen raportti esittelee tulevaa väestökehitystä väestöennusteiden valossa. Suomea koskevia väestöennusteita laativat paitsi suomalaiset itse myös Euroopan komission tilasto-osasto Eurostat ja YK. Ennusteita koskevan pohdinnan jälkeen raportissa esitellään Tilastokeskuksen tuoreimman väestöennusteen mukainen kehitys. Jaksossa esitellään myös muiden maiden väestökehitystä taustaksi Suomen tilanteen arvioimiselle. Tämän jälkeen käsitellään ikääntymisen vaikutuksia ja siihen varautumista. Aluksi esitellään ja arvioidaan muiden maiden varautumista. Sitten tarkastellaan Suomen tilannetta. Tältä osin raportti hyödyntää eri hallinnonalojen yhteistyönä tehtyä raporttia ikääntymisen tuomista haasteista ja kuinka siihen on Suomessa varauduttu (Parjanne 2004). Tulevaisuuteen valmistautumisen näkökulmasta aivan olennainen kysymys koskee varautumisen arviointia. Varautumisen riittävyyttä koskevan yleisen pohdinnan jälkeen tuodaan esille kansainvälisten järjestöjen (lähinnä OECD ja EU) näkemykset ikääntymisen vaikutuksista Suomelle sekä niiden suositukset ikääntymiseen varautumiseen. Väestöennusteita, kansainvälisten järjestöjen suosituksia sekä tietoa muiden maiden varautumisesta hyödynnetään päätelmissä, joiden tavoitteena on tunnistaa ikärakenteen muutokseen varautumisen kannalta keskeiset kysymykset ja politiikan alat. 9
1 MUUTTUVA VÄESTÖRAKENNE MEILLÄ JA MUUALLA 1.1 Suomen väestökehitys Vielä 250 vuotta sitten Suomessa oli reilusti alle miljoona asukasta. Väestönkehityksen historia siitä lähtien on ollut väestönkasvun aikaa. Väestönkasvun osatekijöistä korkean syntyvyyden rooli on ollut keskeinen. Ennen teollista aikakautta lapsilla oli tärkeä rooli elintason ja turvallisuuden takaajana. Lapsia syntyi paljon ja lasten syntyminen perheisiin oli luonnollista. Korkean syntyvyyden ansiosta väkiluku kasvoi Suomen sodan, koleravuosien ja 1800- luvun katovuosien aiheuttamia väenvähennyksiä lukuun ottamatta (kuvio 1.1). 1800-luvun lopusta alkaen väestönkasvu kiihtyi. Viimeisen sadan vuoden aikana Suomen väkiluku on kasvanut vajaasta kolmesta miljoonasta nykyiseen 5,2 miljoonaan. Tällä ajanjaksolla Suomen väkiluku on kasvanut verraten tasaisesti. Suuret notkahdukset väkiluvussa ovat aiheutuneet kansalaissodasta, talvi- ja jatkosodasta sekä 1970-luvun vaihteen maastamuuttoaallosta. Vuoden 2003 lopussa Suomen väkiluku oli 5 219 732 (Tilastokeskus, väestötilastot). Kuvio 1.1 Suomen väestö vuosina 1750 2003. 6 Miljoonaa 5 4 3 Sisällissota Ruotsiin muutto II maailmansota 2 1 Suomen sota Koleravuodet Nälkävuodet 10 0 1750 1770 1790 1810 1830 1850 1870 1890 1910 1930 1950 1970 1990 1760 1780 1800 1820 1840 1860 1880 1900 1920 1940 1960 1980 2000 Lähde: Tilastokeskus, väestötilastot. Väkiluku on kasvanut ns. luonnollisen lisäyksen ansiosta. Suomeen syntyy edelleen vuosittain enemmän lapsia kuin ihmisiä kuolee. Vuonna 2002 syntyneitä oli 55 555 ja kuolleita 49 418, näin syntyneitä oli 6 137 enemmän kuin kuolleita. Väkiluku on lisääntynyt myös maahanmuuton takia. Vuonna 2002 Suomeen
muutti 18 113 henkeä. Suomesta muutti pois 12 891 henkilöä. Maahan muuttaneita ihmisiä oli 5 222 henkeä enemmän kuin maasta muuttaneita. Kun lasketaan yhteen luonnollinen lisäys ja maahanmuutto, saadaan väestönlisäys. Vuoden 2001 tilanteeseen verrattuna väkiluku kasvoi vuoden 2002 aikana hieman yli 11 000 hengellä (Väestö 2003:5). Naisia on Suomessa hieman enemmän kuin miehiä (51 % ja 49 %). Naisenemmistö johtuu siitä, että vaikka poikia syntyy enemmän kuin tyttöjä, miesten kuolleisuus ja maastamuutto on ollut suurempaa. Sodat ovat kaataneet nimenomaan miehiä. Sotien toinen vaikutus on ollut niiden jälkeinen korkea syntyvyys. Jatkosodan päättymisen jälkeen Suomeen syntyi ennätysmäärä lapsia, noin 100 000 vuosittain (ns. suuret ikäluokat) eli lähes kaksi kertaa enemmän kuin nykyisin. Väestön ikärakenteen muutos on ollut käynnissä jo pitkään (taulukko 1.1). Vaikka 50 vuodessa väestö on kasvanut yli miljoonalla hengellä, alle 15-vuotiaita lapsia on Suomessa nyt 300 000 vähemmän kuin 50 vuotta sitten. Samaan aikaan työikäisten määrä on kasvanut lähes 900 000 hengellä. 65 vuotta täyttäneitä on suomalaisessa yhteiskunnassa nyt lähes puoli miljoonaa enemmän kuin vuonna 1950. Taulukko 1.1 Suomen väestö sukupuolen ja iän mukaan ryhmiteltynä vuosina 1950 2000. Koko väestö 0 14 v. 15 64 v. 65 v. + Yhteensä 1950 4 029 803 1 208 799 2 554 354 266 650 1960 4 446 222 1 340 187 2 778 234 327 801 1970 4 598 336 1 118 550 3 052 298 427 488 1980 4 787 778 965 209 3 245 187 577 382 1990 4 998 478 964 203 3 361 310 672 965 2000 5 181 115 936 333 3 467 584 777 198 Miehet 1950 1 926 161 616 526 1 209 917 99 718 1960 2 142 263 683 518 1 336 495 122 250 1970 2 219 985 570 573 1 490 486 158 926 1980 2 314 843 493 317 1 613 860 207 666 1990 2 426 204 492 828 1 694 081 239 295 2000 2 529 341 478 029 1 752 142 299 170 Naiset 1950 2 103 642 592 273 1 344 437 166 932 1960 2 303 959 656 669 1 441 739 205 551 1970 2 378 351 547 977 1 561 812 268 562 1980 2 472 935 471 892 1 631 327 369 716 1990 2 572 274 471 375 1 667 229 433 670 2000 2 651 774 458 304 1 715 442 478 028 Lähde: Tilastokeskus, väestötilastot. 11
Tulevaan kehitykseen verrattuna ero on se, että menneisyydessä väestökehitys on merkinnyt etenkin työikäisen väestön määrän kasvua. Kun lasten ja nuorten määrä on vähentynyt, tulevaisuudessa työikäisiä on vähemmän. Kasvua taas tapahtuu jatkossa enää vain 65 vuotta täyttäneiden lukumäärässä. 98 prosenttia Suomessa asuvista on Suomen kansalaisia. Suomessa asuu vakituisesti muiden maiden kansalaisia vain 104 000. Suurimman ulkomaalaisten ryhmän muodostavat entisestä Neuvostoliitosta ja Venäjältä tulleet. Venäläisiä on Suomessa keskikokoisen kaupungin verran, noin 25 000. Virolaisia on toiseksi eniten, noin 13 000. Ruotsin kansalaisuuden omaavat (8 000) ovat kolmanneksi suurin ryhmä, sitten tulevat somalit (4 500). Heidän lisäkseen noin 2 800 Suomessa asuvaa somalia on saanut Suomen kansalaisuuden (Väestö 2003:5). Rajaa ulkomaalaisten ja suomalaisten välillä ei voi vetää ainakaan tilastojen mukaan. Ulkomaalaisista 14 prosenttia (15 000 henkeä) puhuu äidinkielenään suomea. Vastaavasti 28 000 Suomen kansalaisella on joku muu kuin kotimainen kieli äidinkielenään. Ulkomaalaisväestössä on paljon ns. paluumuuttajia, jotka eivät ole ottaneet suomen kansalaisuutta. Suomeen vuosittain tulevista maahanmuuttajista noin puolet on suomalaisia paluumuuttajia. Ulkomaalaisväestö on vahvasti keskittynyt Helsinkiin tai Uudellemaalle, jossa heistä asuu noin puolet. Helsingin väestöstä 5,1 prosenttia on ulkomaalaisia (Väestö 2003:5). 1.2 Pyramidit päälaellaan, perherakenteet muutoksessa Suomen väestökehitys noudattaa samanlaisia päälinjoja kuin muissakin kehittyneissä maissa. Maailmanhistoriassakin väestönkasvu on sittenkin aika nuori ilmiö. YK:n väestöosasto on arvioinut, että 2 000 vuotta sitten maailman väkiluku olisi ollut noin 300 miljoonaa. Eri puolilla maailmaa väestömäärät kasvoivat hitaasti ja välillä kuihtuivat. Väkiluvun tuplaaminen tuosta kesti 1 600 vuotta. Vuoden 1750 maailman väestöksi on arvioitu 791 miljoonaa. Noin sata vuotta sitten maailmassa oli 1,7 miljardia ihmistä. Tällä hetkellä maailman väestö on yli 6 miljardia (UN 2003). Väestönmäärän nopea kasvu on siis toden teolla alkanut vasta 1950-luvulla. Väestönkehityksestä ruvettiinkin puhumaan oikeastaan vasta silloin. 1950 YK suositti väestölaskentoja ja 1960-luvun lopussa perustettiin YK:n väestörahasto. Kun väkiluvut jatkoivat kasvuaan, 1970-luku toi tullessaan väestöpoliittisen ohjelmatyön, erityisesti syntyvyyden kasvun pysäyttämistavoitteen. Sittemmin väestökonferensseissa syntyvyyden on todettu liittyvän suurempiin kysymyksiin kuten koulutukseen ja taloudelliseen kehitykseen (Nieminen 2004a). 12
YK on pyrkinyt erilaisin teemavuosin tuomaan esille tärkeitä väestöön liittyviä kysymyksiä, mm. kansainvälisen perheen vuoden. Myös ikääntymisen osalta on vietetty teemavuosi vuonna 1999 (Internationa l Year o f Older Persons). YK on järjestänyt kaksi ikääntymiseen liittyvää maailmankokousta. Ensimmäinen yleiskokous pidettiin Wienissä vuonna 1982. Se johti osaltaan vuonna 1991 julkaistuihin ikääntymiseen liittyviin YK:n periaatteisiin. Tuorein ikääntymisen yleiskokous pidettiin Madridissa huhtikuussa 2002. Tuossa kokouksessa painotettiin demografisen vallankumouksen tuomaa valtavan suurta väestömuutosta erityisesti kehittyville maille. Kokouksessa hyväksytyssä julistuksessa korostetaan ikääntymistä voimavarana, ikääntyneiden oikeuksia ja eri ikäryhmien ja sukupolvien välistä solidaarisuutta. Julistuksessa sitouduttiin kehittämään yhteiskuntaa, joka ottaa kaikki iät huomioon (a society o f all ages) (UN 2002, A/Conf.197/9). Paitsi väestönkasvu myös siihen suhtautuminen on ajan saatossa muuttunut. Elävässä käytännössä väestönkehitykseen liittyvän politiikan ala on laajentunut reproduktioon liittyvistä kysymyksistä koskemaan kaikkia politiikan lohkoja. Nykyisin väestönkehitys on monen mielessä ja julkisuudessa muuntunut lähinnä taloudelliseksi kysymykseksi. Taloudelliset näkökannat ovat toki tärkeitä mutta väestökysymys on mitä suurimmassa määrin myös sosiaalinen tai kulttuurinen kysymys. Väestön ikääntyminen on nyt kaikkien läntisten maiden politiikan asialistalla. Kansainväliset järjestöt seuraavat kehitystä ja antavat erilaisia politiikkasuosituksia. Eri maat miettivät omaa ikääntymispolitiikkaansa. Ikääntymiskeskustelussa esitetään erilaisia arvioita niin ilmiön luonteesta ja sen vaikutuksista kuin sopivista vastauksista. Ikääntymiskeskustelun taustalla ovat yhä demografiset perusasiat. Pitkässä juoksussa perinteinen väestöpyramidi (ikäluokkien koot ikäjärjestyksessä) on Suomessa vähitellen pullistunut keskeltä ja kaventunut juurestaan (kuvio 1.2). Pyramidin sijasta ikärakennepylväät muistuttavat tällä hetkellä enemmänkin salmiakkikuviota. Väestön ikääntyessä edelleen pyramidi saattaa joissakin maissa ruveta näyttämään nurinkuriselta ellei nuorten ikäluokkien koko syntyvyyden kohoamisen kautta kasva. Suomen vuoden 2030 ikärakennekuva näyttää enemmän suorakaiteelta. 13
Kuvio 1.2 Väestön ikärakenne Suomessa vuosina 1950 2030. Ikä 90-85-89 80-84 75-79 70-74 65-69 60-64 55-59 50-54 45-49 40-44 35-39 30-34 25-29 20-24 15-19 10-14 5-9 0-4 Miehet 1950 Naiset 300 250 200 150 100 50 0 50 100 150 200 250 Ikä 90-85-89 80-84 75-79 70-74 65-69 60-64 55-59 50-54 45-49 40-44 35-39 30-34 25-29 20-24 15-19 10-14 5-9 0-4 Miehet 2003 Naiset 300 250 200 150 100 50 0 50 100 150 200 250 Ikä 90-85-89 80-84 75-79 70-74 65-69 60-64 55-59 50-54 45-49 40-44 35-39 30-34 25-29 20-24 15-19 10-14 5-9 0-4 Miehet 2015 Naiset 300 250 200 150 100 50 0 50 100 150 200 250 Ikä 90-85-89 80-84 75-79 70-74 65-69 60-64 55-59 50-54 45-49 40-44 35-39 30-34 25-29 20-24 15-19 10-14 5-9 0-4 Miehet 2030 Naiset 300 250 200 150 100 50 0 50 100 150 200 250 Lähde: Tilastokeskus. Demografinen vallankumous Suomen väestökehitys ei ole maailman mittakaavassa ainutlaatuista. Väestötieteilijät ovat puhuneet hitaasta demografisesta vallankumouksesta, joka on tapahtunut ja tapahtumassa kaikkialla maailmassa (esim. Hayward & Zhang 2001). Kehittyneet läntiset maat, erityisesti Eurooppa ovat väestömuutoksen eturintamassa. 2 Aasiassa Japani on ikärakennemuutoksen pioneeri, mutta ilmiö 2 14 Vaikka ikääntyminen on politiikan asialistalla huomattavan korkealla myös Yhdysvalloissa, siellä sekä syntyvyys että maahanmuutto ovat korkeammalla tasolla, joten väestön ikääntyminen ei ole saman mittaluokan kysymys kuin mitä se on monissa läntisen Euroopan maissa. Silti poliittisen asialistan painoarvolla tai tutkimuslaitosten kiinnostuksella mitattuna ikääntyminen voi olla USA:ssa korkeammalla sijalla kuin Euroopan maissa.
nähdään myös Kiinassa ja muualla. Näissä maissa on jo siirrytty korkean syntyvyyden ja verrattain vähäisen kuolleisuuden tilasta matalaan syntyvyyteen ja vähäiseen kuolleisuuteen. 1950-luvulta tähän päivään maailman väestöt ovat kehittyneet hyvin erilaisiksi sen suhteen, mikä on ikääntyneiden ihmisten osuus väestössä. Kehittyneissä maissa odotettavissa oleva elinikä on noussut huikeasti. Samaan aikaan syntyvyys on pudonnut reippaasti. Jatkossa eri maiden syntyvyyserojen on ennustettu tasaantuvan, jopa niin, että vuoteen 2050 mennessä kehittyneiden ja vähemmän kehittyneiden maiden välillä ei enää olisi suuria eroja. Globaalissa katsannossa hiljainen demografinen vallankumous eteneekin tällä hetkellä nopeimmin juuri muissa kuin kehittyneissä maissa. Kehittyneiden maiden ikääntyminen on pitkää jatkumoa kehitykselle, joka alkoi jo vähintäänkin 50 vuotta sitten. Luonnolliseen väestökehitykseen vaikuttaa syntyvyyden ohella kuolleisuus. Kun ikäpyramideissa vanhemmat ikäluokat ovat suurempia, myös kuolleisuus kasvaa. Kun kuolleiden määrä ylittää syntyneiden määrän alkaa väkiluku vähentyä. Nimenomaan Euroopassa väestönmäärä kääntyy laskuun. Tämä väestön ennakoitu väheneminen on maailmanhistoriassa ainutlaatuinen ja täysin uusi tilanne. Jos syntyvyys pysyy alhaisella tasolla, jatkossa Euroopan väestö vähenisi vuosikymmenessä suunnilleen 25 40 miljoonan hengen vauhtia mikäli kuolleisuus ei muuttuisi ja muuttoliikettä ei oteta huomioon (Lutz ym. 2003). Kolmessakymmenessä vuodessa Euroopassa voisi siis teoriassa olla 100 miljoonaa ihmistä vähemmän kuin nyt. Lutzin ym. laskelmien mukaan synnyttämisen myöhentämisen osuus tästä alenemasta on noin 45 prosenttia, loppu muodostuu hedelmällisyysasteen pienuudesta. Toinen demografinen siirtymä Teollisuusmaissa väestön ikääntymisen ilmiö onkin johtanut huomion syntyvyyteen ja perheisiin. Monissa Euroopan maissa kehitys on synnyttänyt huolestunutta keskustelua, jossa on vaadittu syntyvyyden lisäämistä politiikan keinoin, ns. pronatalistista politiikkaa. Joissakin maissa tällainen väestön kokoon liittyvä pohdiskelu yhdistyy näkemyksiin maiden vaikutusvallasta kansainvälisellä näyttämöllä. Kun syntyvyyden pienentymisen taustalla vaikuttaa voimakkaasti keskimääräisen synnytysiän myöhentyminen, on ymmärrettävää, että politiikalla on pyritty aikaistamaan lasten saamista. Tällä on paitsi väestöpoliittisia myös terveysriskien vähentämiseen liittyviä perusteita (ks. Gissler 2003). Syntyvyyden pohtiminen suhteessa harjoitettuun sosiaalipolitiikkaan on noussut aivan viime vuosina sosiaalipoliittisen tutkimuksenkin kohteeksi. Syntyvyyteen ja perheisiin liittyvä keskustelu on tullut taas muodikkaaksi. Väestön ikääntymisen lisäksi taustalla on löydettävissä toinen suuri demografinen muutos, joka on ollut käynnissä jo pitkään. 15
Väestön ikärakenteen muutos on itse asiassa ollut hidasta verrattuna muutoksiin perherakenteissa (ks. Nikander 1997; Kautto 1999). Väestötieteilijät ovat puhuneet "toisesta demografisesta siirtymästä" puhuessaan perhe- ja kotitalousrakenteen muutoksista (second demographic transition, Lesthaege 1995). Siirtymän ensimmäinen vaihe ajoittuu 1960- ja 1970-luvuille. Perhesuunnittelu ja ehkäisy yleistyivät, avioliiton solmimisikä alkoi myöhentyä ja avioerot alkoivat yleistyä. Toisessa vaiheessa (noin 1970 1985) avoliitot alkoivat yleistyä, samoin lasten saanti avioliiton ulkopuolella. Nyt käynnissä olevassa siirtymän kolmannessa vaiheessa näyttää siltä, että on saavutettu jonkinlainen vakaa taso. Avioerojen kasvu on tasaantunut ja myös syntyvyys näyttää monen vuoden ajan olleen paikallaan. Toisaalta uusiakin ilmiöitä on ilmaantunut. Avioerojen jälkeinen yhdessä asuminen, tai "yhdessä mutta erillään" -asuminen on yleistynyt. Perhe- ja parisuhteen muodot ovat alkaneet eriytyä ja aiemmin piilossa pidetyt suhteet ovat tulleet hyväksytymmiksi, esim. homo- ja lesboparien avioliittojen tai parisuhteiden rekisteröinnin kautta. 1.3 Väestön ikääntymisen tunnuslukuja Väestökehityksen tilastoinnin historia on pitkä ja kehityksen seurantaan on luotettavia aikasarjoja. Tapahtunutta väestökehitystä tarkastellaan tässä Euroopan neuvoston väestötilaston valossa. Tämän raportin tarpeisiin Euroopan neuvoston väestötilastot ovat YK:n tilastoja käyttökelpoisempia siksi, että ne ovat yksinkertaisempia ja vähemmän tulkinnanvaraisia ja koska ne kokoavat yhteen niin Suomen kannalta relevantit vanhat ja uudet EU:n jäsenmaat kuin myös muut Suomen lähialueet. 44 jäsenmaata kattava Euroopan neuvosto julkaisee laajaan Eurooppaan 3 lukeutuvien maiden väestötietoja. Euroopan neuvoston keräämien tilastojen mukaan laajan Euroopan väkiluku vuonna 2002 oli 817 miljoonaa (Demographic Report 2003). Venäjä on väkiluvultaan suurin Euroopan maa. Vuodessa väkiluku kasvoi laajan Euroopan alueella noin 4 miljoonalla. Kuitenkin vain Turkissa syntyvyysaste on väestön uusiutumistason yläpuolella. EU:n Eurostatin mukaan vuoden 2004 alkaessa EU:n 25 jäsenmaassa asui 380 miljoonaa ihmistä (Statistics in Focus 1/2004). Kaikille Euroopan maille on yhteistä keskimääräisen synnytysiän myöhentyminen, mikä puolestaan vaikuttaa monilapsisten perheiden lukumäärään. Sen sijaan odotettavissa oleva elinikä on läntisessä Euroopassa selvästi itäistä Eurooppaa korkeampi. Myös lapsikuolleisuudessa on selvä ero. Euroopan maista luonnollinen väestönkasvu on suurinta Turkissa, Ranskassa, Irlannissa ja Islannissa. 3 16 Laaja Eurooppa sisältää uudet ja vanhat EU-maat, muut Euroopan neuvoston maat mukaan lukien Venäjä, sekä sen ulkopuoliset maat Valko-Venäjä ja Jugoslavian tasavalta
Ikääntyminen Väestön ikääntymisellä tarkoitetaan tilastoissa yleensä 65 vuotta täyttäneiden suhteellisen osuuden kasvua. Kuten edellä todettiin, ikääntyminen johtuu syntyvyyden laskusta ja elinajan pidentymisestä. Nämä kehityskulut ovat kaikille Euroopan maille yhteisiä, joskin trendien ajoitus on vaihdellut. 65 vuotta täyttäneitä ikääntyneitä on tällä hetkellä maan väestöön suhteutettuna eniten Italiassa, Kreikassa, Ruotsissa ja Espanjassa (17 18 %). Pienin ikääntyneiden osuus on Turkissa (5 %). (Demographic Report 2002.) Vanhushuoltosuhde kertoo 65 vuotta täyttäneiden suhteen 15 64-vuotiaaseen väestöön (taulukko 1.2). Tämäkin osuus on korkein Italiassa ja Ruotsissa (27 %). Lapsihuoltosuhde (0 14-vuotiaat/15 64-vuotiaat) sitä vastoin on korkein Albaniassa (52 %) ja Turkissa (46 %). Juuri lapsirikkauden takia Euroopan maista korkein kokonaishuoltosuhde on Albaniassa (60 %). Taulukko 1.2 Eräiden Euroopan maiden huoltosuhteita 2000-luvun alussa. 0 14- vuotiaat Yli 65- vuotiaat Yhteensä Albania 51,7 9,0 60,7 Ruotsi 28,1 26,6 54,8 Norja 30,8 23,0 53,8 Ranska 28,8 25,0 53,7 Islanti 35,7 17,8 53,4 Iso-Britannia 28,9 23,8 52,8 Belgia 26,8 25,7 52,5 Tanska 28,2 22,3 50,4 Suomi 26,8 22,7 49,5 Irlanti 31,9 16,6 48,5 Viro 25,5 23,0 48,5 Sveitsi 25,4 23,0 48,5 Italia 21,3 27,1 48,4 Kreikka 22,4 25,6 48,0 Alankomaat 27,5 20,2 47,6 Saksa 22,9 24,5 47,4 Espanja 21,3 25,0 46,3 Slovenia 21,9 20,6 42,6 Venäjä 24,0 18,3 42,3 Tšekki 22,6 19,7 42,3 44 Euroopan maan painottamattomat keskiarvot 28,0 20,1 48,1 Huom. Huoltosuhteet lasketaan suhteessa 15 65-vuotiaaseen väestöön. Lähde: Euroopan neuvosto 2002, taulu T1.7. 17
Suomen lapsihuoltosuhde on 44 Euroopan maan joukossa hieman painottamattoman keskiarvon alapuolella, vanhushuoltosuhde hieman keskiarvon yläpuolella. Näin kokonaishuoltosuhde on aavistuksen keskiarvoa korkeampi. Viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana huoltosuhteet ovat parantuneet kahdesta syystä: toisen maailmansodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat tulivat työikäisiksi, toisaalta lapsiluku on vähentynyt 1970-luvun jälkeen. Huoltosuhteet heikkenevät taas kun suuret ikäluokat tulevat eläkeikään ja työvoimaan siirtyvät ikäluokat ovat aikaisempaa pienempiä. Huoltosuhde nousee jatkossa nimenomaan ikääntyneiden määrän kasvun takia. Syntyvyys 4 Kokonaishedelmällisyysluku kuvaa naisten keskimäärin elinaikanaan synnyttämien lasten lukumäärää, jos jokaisessa ikäryhmässä synnytettäisiin tarkasteluvuoden todennäköisyyksillä ja kaikki naiset eläisivät vähintään hedelmällisen ikäkautensa loppuun asti (Elo ym. 2000). Uusiutumisluku kuvaa sellaista kokonaishedelmällisyysluvun tasoa, jolla seuraava sukupolvi olisi edeltäjänsä suuruinen. Uusiutumiseen vaadittava kokonaishedelmällisyysluku on 2,1. Vuonna 2001 pohjoismaista kokonaishedelmällisyys oli korkein Islannissa (1,95), sitten Norjassa (1,78), Tanskassa (1,74) ja Suomessa (1,73). Ruotsissa (1,57) kokonaishedelmällisyys putosi huikeasti 1990-luvulla, sillä se oli 2,13 vuonna 1990. Toisaalta 1980-luvullakin syntyvyysaste vaihteli Ruotsissa 1,7 ja 2 välillä. Vaikka pohjoismaat ovat korkealla sijalla verrattaessa hedelmällisyyslukuja, ne sijoittuvat heikommin kun verrataan keskimääräistä ensimmäisen lapsen synnytysikää (taulukko 1.3). Ylipäätään läntisen Euroopan maissa keskimääräinen synnytysikä on korkeahko 27 28 vuotta. 1960-luvun tilanteeseen verrattuna keskimääräinen ikä on nyt kolmesta neljään vuotta korkeampi. Suomessa ikä oli 24,7 vuonna 1960, 25,6 vuonna 1980 ja 27,5 vuonna 2001. Avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten määrä on jatkanut kasvuaan kaikissa Euroopan maissa. Kun vuonna 1980 noin 10 prosenttia lapsista syntyi avioliiton ulkopuolella, vuonna 2002 osuus oli jo yli neljännes. Näitä on Islannissa, Ruotsissa, Norjassa ja Virossa yli puolet syntyneistä lapsista. Suomi löytyy tältä osin muiden pohjoisten maiden perästä 40 prosentin osuudellaan. Myös Suomessa vuoden aikana solmittujen avioliittojen määrä on jatkanut laskuaan. Samoin avioerojen määrä on hienoisesti lisääntynyt (Statistics in Focus 2003). 4 18 Syntyvyyttä ja siihen vaikuttavia tekijöitä tarkastellaan tarkemmin erillisessä raportissa Väestökehitykseen vaikuttaminen.
Taulukko 1.3 Keskimääräinen ensimmäisen lapsen synnytysikä eräissä Euroopan maissa vuosina 1960 2001. 1960 1970 1980 1990 2000 2001 Viro 24,1 23,2 22,9 24,0 24,2 Suomi 24,7 24,4 25,6 26,5 27,4 27,5 Saksa 25,0 24,0 25,0 26,6 28,2 Alankomaat 25,7 24,8 25,7 27,6 28,6 28,6 Norja 25,6 26,9 27,0 Venäjä 23,0 22,6 Ruotsi 25,5 25,9 25,3 26,3 27,9 28,2 Lähde: Euroopan neuvosto 2002. Kuolleisuus ja elinajan odotteet Syntyvyyden laskun ohella kuolleisuuden pieneneminen on ollut demografisen vallankumouksen toinen hätkähdyttävä piirre. Vuosisadan alussa kuolleisuus pieneni siten, että lapsikuolleisuus aleni. Myös keski-ikäisten aikuisten kuolleisuus kääntyi laskuun. Viime vuosikymmeninä kuolleisuuden aleneminen on ollut nopeinta vanhemmissa ikäluokissa. Tuleva kehitys vanhemmissa ikäluokissa onkin väestöennusteiden suurimpia epävarmuuden lähteitä. Kaikissa Euroopan maissa on yhä enemmän 80-vuotta tai vieläkin enemmän vuosia täyttäneitä. Elinajan odote kuvaa sitä, kuinka kauan tietyn ikäinen henkilö keskimäärin eläisi, jos kuolevuus pysyisi jokaisessa ikäryhmässä tarkasteluvuoden tasolla (Elo ym. 2000). Kun kuolleisuus on vähentynyt, elinajan odotteet ovat nousseet huomattavastikin monissa maissa. Länsi-Euroopassa elinajan odotteet ovat selvästi pidemmät kuin Itä-Euroopassa. Euroopan korkeimmat elinajan odotteet miehille ovat Islannissa, Ruotsissa ja Sveitsissä (77,4 78 vuotta). Heikoimmat luvut löytyvät Venäjältä (59 vuotta), Valko-Venäjältä ja Ukrainasta. Naisten osalta elinajan odote on yli 80 vuotta useimmissa läntisen Euroopan maissa. Venäjä pitää naisissakin perää (72,3 vuotta). Euroopan muihin maihin nähden Suomi sijoittuu kohtuullisesti, naisten elinajan odote on jopa kärkiluokkaa. Sen sijaan miesten elinajan odotteissa Suomi on Euroopan heikoimpien maiden joukossa. Ruotsissa syntyvä poika voi olettaa elävänsä Suomessa syntynyttä poikaa kolme vuotta pidempään. Sukupuolittaiset kuolleisuuserot ovat Suomessa erittäin korkeat. Kun Islannissa ero miehen ja naisen välillä on vain noin kolme vuotta, Suomessa ero on miltei seitsemän vuotta. 19
Taulukko 1.4 Elinajan odotteita eräissä Euroopan maissa vastasyntyneillä ja 65-vuotiailla vuonna 2001. Vastasyntyneet 65-vuotiaat Miehet Naiset Miehet Naiset Belgia* 74,6 80,8 15,5 19,5 Tanska 74,7 79,3 15,2 18,4 Viro 64,9 76,4 12,6 17,2 Suomi 74,6 81,5 15,7 19,6 Saksa* 75,0 81,0 15,7 19,4 Islanti* 78,0 81,4 18,1 19,6 Irlanti 74,6 79,6 15,0 18,2 Alankomaat 75,8 80,7 15,5 19,3 Norja 76,2 81,5 16,1 19,8 Venäjä 59,0 72,3 11,0 15,0 Ruotsi 77,6 82,1 16,9 20,1 * vuonna 2000 Lähde: Euroopan neuvosto 2002. Maahanmuutto 5 Maahanmuutto on yleiskäsite, jolla kuvataan muuttoliikettä maiden välisten rajojen yli. Maahanmuuttajilla tarkoitetaan yleensä alkuperäisen kotimaansa ulkopuolella asuvia ihmisiä riippumatta siitä, onko heillä uuden asuinmaansa kansalaisuus vai ei (Forsander ym. 2004). Maahanmuuttoon voi liittyä kansalaisuuden vaihtamista. Tähän vaikuttavat maahanmuuttajan omat halut ja vastaanottavan maan politiikka. Arkikielessä maahanmuuttajista puhutaan joskus ulkomaalaisina, vaikka maahanmuuttaja voi olla myös paluumuuttaja, ts. ulkomailla asunut Suomen entinen tai nykyinen kansalainen, joka palaa Suomeen asumaan. Maahanmuuton tilastoinnissa kuvataan vuositasolla sekä maahan muuttaneiden että maasta muuttaneiden määrää. Yhden tavan kuvata maahanmuuton kumulatiivista laajuutta tarjoaa ulkomaalaisväestön suhde maan väkilukuun (kuvio 1.3). Euroopan unionin tilastojen mukaan ulkomaalaisväestön osuus koko maan väestöstä on korkein Luxemburgissa ja Sveitsissä. Myös Saksassa, Itävallassa ja Belgiassa on paljon ulkomaalaisia. Suomessa oli ainakin vielä vuonna 1996 vähiten ulkomaalaisia väestöön nähden. 5 20 Maahanmuuttoa tarkastellaan erillisenä kysymyksenä Tulevaisuusselonteon liiteraportissa Väestökehitykseen vaikuttaminen.
Kuvio 1.3 Ulkomaalaisväestön osuus koko väestöstä Länsi-Euroopan maissa vuonna 1996. Luxemburg Sveitsi Belgia Itävalta Saksa Ranska Ruotsi Alankomaat Tanska Norja Iso- Irlanti Islanti Portugali Italia Kreikka Espanja Suomi 0 5 10 15 20 25 30 35 40% Lähde: Patterns and trends in international migration in Western Europe, Eurostat 2000, Kuvio 3.1. Nettomaahanmuutto on maahan muuttaneiden ja maasta muuttaneiden lukumäärien erotus tarkasteluvuonna. Positiivinen nettomaahanmuutto kuvaa muuttovoittoa, negatiivinen muuttotappiota. (Elo ym. 2000.) Vuonna 2000 silloisten EU-maiden yhteenlaskettu nettomaahanmuutto oli 660 900 henkilöä (Demographic Report 2002). Suomen osuus tästä oli häviävän pieni, 5 600 henkeä. Toisaalta hieman alle prosentin osuus koko EU-alueen maahanmuutosta johtuu osin myös Suomen väestön pienuudesta. Suomen väestö oli 1,38 prosenttia EU:sta ennen laajentumista. Laajentumisen jälkeen osuus on vielä pienempi. 15 EU-maan nettomaahanmuutoksi vuodelle 2003 arvioitiin 983 000 henkeä (Statistics in Focus 1/2004). Tästä Eurooppaan suuntautuvasta maahanmuutosta Espanja, Italia, Iso-Britannia ja Saksa kahmivat noin 70 prosenttia. Suomen vakaana pysytellyt 0,6 prosentin osuus EU-alueen siirtolaisvirroista ko. vuonna on lähellä maahanmuuttopolitiikkaansa kiristäneitä Tanskaa (0,7 %) ja Alankomaita (0,3 %). Maahanmuuton luonne on vaihdellut ja siinä on mahdollista erotella erilaisia kausia. Toisen maailmansodan jälkeen maahanmuuttoon liittyi ihmisten ja etnisten ryhmien siirtymistä maasta toiseen, usein poliittisista motiiveista. 1950-luku oli liberaalin siirtolaisuuden aikaa, johon sisältyi etenkin muuttoa entisistä siirto- 21
maista Eurooppaan. Seuraava vaihe oli vierastyöläisten kausi, jota jatkui öljykriisiin asti vuoteen 1973. Öljykriisin jälkeinen aika muutti muuttoliikkeen luonnetta aluksi perheiden yhdistämiseksi ja myöhemmin enenevässä määrin turvapaikkapolitiikaksi. Balkanin sota muutti siirtolaisuutta taas joukkoluonteiseksi. Keski- ja Itä-Euroopan muutos vaikutti usein lyhytaikaiseen mutta työperustaiseen siirtolaisuuteen. 1990-luvulla alettiin puhua aivoviennistä ja aivokierrosta (Salt ym. 2000). Maahanmuuton osalta Euroopan maat ovat hyvin erilaisia (taulukko 1.5). Joillakin mailla on pitkä positiivisen maahanmuuton historia, joka voi juontua esimerkiksi siirtomaa-ajoista. Entisiin siirtomaihinsa avointa maahanmuuttopolitiikkaa ovat harrastaneet esimerkiksi Alankomaat ja Iso-Britannia. Maahanmuuton toiseksi aalloksi on kutsuttu kautta, jota luonnehti vierastyöläisten vastaanottaminen teollisuuden tarvitsemaksi työvoimaksi. Saksa esimerkiksi on maahanmuutossa tullut tunnetuksi lähinnä vierastyöläisiä vastaanottavana maana. Ruotsi on ollut sekä hanakka vastaanottamaan työperäistä maahanmuuttoa (mm. Suomesta 1970-luvulla) että aktiivinen humanitaarisen maahanmuuton saralla. Taulukko 1.5 Maahanmuuttajien kokonaismäärä, uudet muuttajat sekä osuus väestöstä ja työllisistä eräissä maissa vuonna 2000. Yhteensä maassa (tuhatta) Uusia muuttajia (tuhatta) Maahanmuuttajien osuus väestöstä, % EU:n ulkopuolelta % väestöstä Osuus työllisistä Alankomaat 1 615 91 10,1 8,8 4,0 Iso-Britannia 2 298 289 3,9 2,4 4,0 Norja 305 28 6,8 3,9 -- Ranska 3 263 119 5,5 3,5 6,0 Ruotsi 1 004 34 11,3 7,2 4,5 Saksa 7 344 674 8,9 6,7 8,0 Suomi 91 9 1,7 1,4 1,5 Tanska 259 20 5,8 3,9 2,5 EU 15 18 839 1 426 5,0 3,5 -- Kanada 4 971 227 17,4 -- -- Yhdysvallat 19 767 850 9,3 -- 12,8 Lähde: Pekkalan (2004, taulukot 1 ja 2) kokoamat tiedot. Joissakin maissa, kuten Suomessa, maahanmuuttoa on eri syistä johtuen tapahtunut tähän mennessä vain vähän. Suomella ei ole siirtomaahistoriaa eikä sillä esimerkiksi Ruotsista poiketen ole ollut tarvetta tuoda maahan työvoimaa. Maahanmuutto onkin ollut toistaiseksi hyvin satunnaista ja luonteeltaan muuta kuin työperustaista. 6 Kansainvälisissä vertailuissa Suomi erottuu maana, jossa ulko- 6 22 Vielä vuonna 1988 siirtolaisasiain neuvottelukunta näki maahanmuutto- ja ulkomaalaispolitiikkaa koskevassa mietinnössään, ettei työperustaista maahanmuuttoa tarvita eikä maahanmuuttoa tulisi pyrkiä lisäämään, koska työvoiman tarve tuli tyydyttää ensisijaisesti omia työvoimavaroja kehittämällä.
maalaisten väestöosuus ja osuus työllisistä on pieni. Maahanmuutto Suomeen on viime vuosikymmenenä vilkastunut mutta on määrältään edelleen vähäistä muihin maihin verrattuna. Euroopan unionin ulkopuolisista maista etenkin Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Australiassa maahanmuuttajien rooli maassa ja sen talouskehityksessä on huomattavan suuri. Näissä maissa on paljon korkeasti koulutettuja maahanmuuttajia, esimerkiksi Australiassa joka neljäs koulutetusta työvoimasta on tullut ulkomailta. Suomessa taas koulutetusta työvoimasta huomattavan pieni osa on ulkomaalaisia. Koulutetuista ulkomaan kansalaisistakin joka viides on työtön. (Pekkala 2004.) Taulukko 1.6 Koulutettujen maahanmuuttajien osuus koulutetuista eräissä maissa vuonna 1998 sekä ulkomaalaisten korkeasti koulutettujen työllisyys. Lähde: Pekkala 2004. Maahanmuuttajien osuus koulutetuista, % Alankomaat 3,2 Iso-Britannia 3,9 Ranska 5,4 Ruotsi 3,8 Saksa 7,9 Suomi 0,7 Tanska 2,5 EU 15 4,5 Yhdysvallat 7,2 Ulkomaisten korkeasti koulutettujen työllisyys, % työllisistä EU 14 3,5 Yhdysvallat 10 Kanada 18 Australia 25 Maahanmuuttopolitiikka hakee Suomessa muotoaan. Suomen kautta aikojen ensimmäinen maahanmuutto- ja pakolaispoliittinen ohjelma on vuodelta 1997. Sitä on seurannut laki maahanmuuttajien kotouttamisesta vuonna 1999 ja viimeksi siirtymäaikasäädökset sekä ulkomaalaislain uusiminen vuonna 2004. Parhaillaan työskentelee maahanmuuttopoliittista ohjelmaa valmisteleva virkamiestyöryhmä, joka jättää esityksensä "aktiivisen maahanmuuttopolitiikan" linjaamiseksi kesällä 2005. 23
Euroopan unionin väestö Eurostatin keräämien tilastojen valossa 25 maan Euroopan unionissa oli 380 miljoonaa asukasta vuonna 2003. EU-alueella väestö kasvaa pääasiassa muuttoliikkeen takia. Vuonna 2003 alueelle syntyi 4 miljoonaa lasta. Kuolleita oli 3,7 miljoonaa, joten luonnollista väestönkasvua vielä tapahtuu, joskin edellisvuotta vähemmän. Maahanmuuton kanssa väestönlisäys oli noin 1,3 miljoonaa henkeä, tai väkilukuun suhteutettuna 0,34 prosenttia (Statistics in Focus 1/2004). Vuonna 2004 jäseniksi liittyvien maiden yhteenlaskettu asukasluku on 105 miljoonaa. Laajentuneen EU:n väkiluku on noin 485 miljoonaa henkeä. Laajentuminen kasvatti EU:n väestöä lähes 30 prosentilla ja nosti EU-kansalaisten osuutta maailman väestöstä 6:sta 8 prosenttiin. Uusissa jäsenmaissa väestökehitykseen on viimeisen yli kymmenen vuoden aikana yleisesti ottaen kuulunut syntyvyyden hyvin matala taso, maastamuutto ja elinajanodotteiden pienentyminen. Vuoden 1990 ja 2000 aikana väkiluku pieneni näissä maissa 1,3 miljoonalla. Väestökehityksen näkökulmasta itälaajentuminen nopeuttaa väestön vähenemistä EU:n alueella. Toisaalta niiden nykyisen väestörakenteen takia (suuret nuoret ikäluokat) Euroopan ikääntymistahti hieman hidastuu. Työikäisen väestön määrä kääntyy EU-alueella laajentumisen takia laskuun aikaisemmin ennustettua myöhemmin vasta vuoden 2010 jälkeen (Statistics in Focus 12/2001). 1.4 Yhteenveto: Suomen väestötilanne kansainvälisessä vertailussa Kansainvälisten ja kotimaisten väestötilastojen perusteella voi Suomen väestötilanteesta ja menneestä väestökehityksestä tehdä seuraavanlaisen yhteenvedon: Väestön määrä on kasvanut tasaisesti. Väestön ikärakenteen muutokset ovat olleet nopeita ja Suomi on "demografisen vallankumouksen" kokeneiden ja kokevien maiden etujoukossa. Väestömäärä on kasvanut etenkin työikäisen väestön lisääntymisen kautta. Väestöllinen huoltosuhde on ollut vakaa ja edullinen; ikääntyneiden määrän kasvu on kompensoitunut lasten määrän vähenemisellä. Suomen väestö on kansalaisuus- ja kielivertailuissa varsin homogeeninen Kuolleisuus on pienentynyt nopeasti. Naisten elinajan odote on noussut Euroopan kärkiluokkaan. Miesten elinajan odote on Länsi-Euroopan heikoimpien maiden joukossa. Sukupuolten väliset kuolleisuuserot ovat Suomessa erittäin suuret. Syntyvyys on Suomessa Euroopan kärkimaiden joukossa, joskin alle uusiutumistason. 24
Keskimääräinen synnytysikä on korkeimpien joukossa. Perherakenteiden muutoksessa (avioerojen määrä, avoliittojen lisääntyminen, avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten osuus) Suomi on muiden pohjoismaiden jälkeen Euroopan kärjessä. Monilapsisten perheiden osuus lapsiperheistä on Euroopan korkeimpia. Suomen väestöstä on ulkomaalaistaustaisia hyvin pieni osa. Maahanmuutto on ollut luonteeltaan voittopuolisesti muuta kuin työperäistä maahanmuuttoa. Ikä- ja perherakenteiden muutokset ovat teollisuusmaille yhteisiä kehityskulkuja. Väestökehityksessä on havaittavissa samansuuntaisia trendejä ja tietynlaista konvergenssia. Etenkin perherakenteiden suhteen voidaan nähdä, että muiden maiden väestörakenne on kehittynyt ja kehittymässä pohjoismaiseen suuntaan. Väestönkehitystä kuvaavien tunnuslukujen valossa on mahdollista identifioida sellaisia kohtia, joissa Suomi erottuu muita maita huonommassa valossa. Tämän lyhyen vertailun tuloksena on mahdollista nostaa seuraavia teemoja pohdittavaksi: - miesten kuolleisuuden vähentäminen ja elinajan odotteen lisääminen - keskimääräisen synnytysiän alentaminen - perherakenteiden muutoksen merkityksen arvioiminen - väestön ulkomaalaisosuuden lisääminen työperustaisella maahanmuutolla Väestörakenteiden eroilla on tärkeä merkitys esimerkiksi talouskasvun, työllisyyden, julkisten menojen (kuten sosiaalimenojen) tai sosiaaliturvan rakenteen kannalta. Ajallisissa tai kansainvälisissä vertailuissa erilaisen väestörakenteen merkitystä ei yleensä huomioida tai tunnisteta. Kuitenkin on selvää, että erilaisista väestörakenteista syntyy erilaisia tarpeita. Tulevan kehityksen kannalta tämä on merkityksellistä siksi, että monissa maissa ollaan vasta siirtymässä sellaisiin väestörakenteisiin, joita pohjoismaissa on jo koettu. Nämä väestörakennemuutokset (vahvistettuina esim. käynnissä olevilla työmarkkinamuutoksilla) puolestaan voivat johtaa muita maita kehittämään sellaisia ratkaisuja, joita pohjoismaissa jo on. Väestönkehitys ja väestörakenteen muutos ovat usein politiikkamuutosten taustalla. Euroopassa katseet ovat tällä hetkellä kääntyneet syntyvyyttä lisäävän politiikan etsiskelyyn. Tältä osin oppia etsitään usein pohjoismaista. Esimerkiksi sosiaaliturvan osalta monet Euroopan maat ovat kehittämässä lasten päivähoitojärjestelmiä ja vanhustenpalveluita demografisten muutosten ja naisten lisääntyneen työssäkäynnin motivoimina. Sen sijaan maahanmuuton osalta virikkeitä pitää etsiä pohjoismaita kauempaa. Euroopan muissa maissa on käynnissä maahanmuuton uudelleen arviointi, jonka tuloksena on maahanmuuton "kolmannen 25
aallon" politiikan linjaaminen (Niessen & Schibel 2003). Kolmannen aallon maahanmuuttopolitiikka on vahvasti ikärakenteen muutoksen ja (tulevien) työvoimatarpeiden motivoimaa ja saanut jo joissakin maissa selkeitä sisältöjä. Tuloksena on perinteisen maahanmuuttopolitiikan rinnalle syntynyt "selektiivistä maahanmuuttopolitiikkaa", jossa maahan haetaan työvoimaa eri alojen tarpeisiin. Vähittäistä sopeutumista harjoitetaan eri maissa omista lähtökohdista käsin. Haasteisiin vastataan usein olemassa olevia järjestelmiä hitaasti uudistamalla. Toisaalta kun Suomen väestörakenne muuttuu jatkossa, politiikassa tulisi pohtia sitä, ovatko nykyiset ratkaisut edelleen kelvollisia jatkettaviksi laadultaan erilaisessa väestötilanteessa. Väestörakenteen muutoksella on ollut tapana nostaa esiin erilaisia uusia tarpeita tai muuttaa tarpeiden keskinäisiä painotuksia. Sosiaalipolitiikan sopeutumista tutkivassa kirjallisuudessa on nostettu esiin erilaiset uudet sosiaaliset riskit (esim. Bonoli 2002; Ferrera & Hemerijck 2003), joihin eri maissa on osattu vastata enemmän tai vähemmän hyvin. Riskien synty ja niihin vastaaminen on myös taloustieteellisen tutkimuksen kiinnostuksen kohteena. "Uusia" riskejä synnyttävät paitsi väestön ikääntyminen myös esimerkiksi työmarkkinoilla tapahtuvat muutokset. Uusiksi sosiaalisiksi riskeiksi on paikannettu mm. kouluttamattomuuden riskiä, perheen perustamiseen liittyvää riskiä, työelämään siirtymiseen ajoittuviin vaikeuksiin liittyvää riskiä ja (pitkäaikais)työttömyyden riskiä. Hyvinvointivaltion säilyttäminen ennallaan ja sosiaalipolitiikan muutosjähmeys voivat johtaa siihen, että uusiin riskeihin ei vastata. Resurssit suunnataan tottumuksesta ja saavutettujen etujen suojelemisen vaikutuksesta "vanhoihin" sosiaalisiin riskeihin. 26
2 TULEVA VÄESTÖNKEHITYS 2.1 Voiko väestöennusteisiin luottaa? Tulevaa väestökehitystä arvioidaan väestöennusteilla. Suomessa väestöennuste tehdään ottamalla huomioon väestön ikä- ja sukupuolirakenne sekä laskemalla syntyvyyden, kuolevuuden ja muuttoliikkeen kehitys erikseen (ns. komponenttimenetelmä). Väestöennuste on kuitenkin nimenä harhaanjohtava. Väestöennusteet eivät itse asiassa ole ennusteita siinä mielessä, että niissä olisi arvioitu eri tekijöiden kehitystä ja niiden vaikutusta väestökehitykseen. Ennusteen sijaan olisi mahdollista puhua pikemminkin trendilaskelmista, jotka perustuvat tilastoituun tietoon menneestä kehityksestä. Jos ennuste -sanaa halutaan välttää, voi puhua myös tulevaisuuteen ulottuvista väestölaskelmista (Nieminen 2004b). Väestöennuste ei siis välttämättä ole todennäköisin kehityskulku, vaan vain yksi mahdollinen tulevaisuudenkuva tai mahdollinen maailma kuten tulevaisuudentutkimuksessa ajatellaan (esim. Kamppinen ym. 2002). Kehitys voi kulkea toisinkin. Toisaalta väestöennusteen esittämän tulevaisuudenkuvan todennäköisyys voi olla suurikin, ainakin mikäli mitään mullistavaa tai arvaamatonta ei tapahtuisi (Alho 2003). Väestöennusteiden historia Suomessa on kohtalaisen pitkä. Kansainväliset kokemukset ja huoli syntyvyyden laskusta olivat taustalla kun vuonna 1934 silloinen Tilastollinen päätoimisto (Tilastokeskuksen edeltäjä) teki ensimmäisen suomalaisen väestöennusteen. Väestöennusteita tehtiin myös vuosina 1939 ja 1949. Sen jälkeen ennusteiden laadinta on valtakunnansuunnittelutoimiston ja valtioneuvoston kanslian väestöennusteryhmän työtä lukuun ottamatta kuulunut Tilastokeskuksen perustehtäviin 1960-luvulta lähtien. Nykyisin Tilastokeskuksessa tehdään kolmen vuoden välein väestöennustetyötä. Yhtäältä tehdään koko maata koskeva ennuste, toisaalta kunnittaiset väestöennusteet. Näitä voi pitää "virallisina" väestöennusteina, sillä suuri osa suunnittelutyöstä niin valtiolla kuin kunnissakin nojaa viime kädessä juuri näihin ennusteisiin, vaikkei niillä mitään virallista statusta sinänsä olekaan. Nykymuotoisina ennusteita on laadittu 1960-luvun alusta asti. Uusin ennuste on valmistunut syksyllä 2004 ja se voi jäädä pitkän sarjan viimeiseksi sillä seuraavaa ennustetta tehtäessä todennäköisesti sovelletaan jo uudenlaista ennusteen laatimisen tekniikkaa. Suomea koskevia väestöennusteita tekevät monet kotimaiset ja kansainväliset tahot. Tilastokeskuksen lisäksi monet muutkin laitokset Suomessa tekevät väestöennusteita. Kansaneläkelaitos (KELA) on tehnyt omia väestöennusteitaan vuodesta 1968 lähtien. 1960-luvulla Tilastokeskuksen väestöennuste ei täysin täyt- 27