Juha Hänninen KATSAUS Kuolema ja sen hoitaminen liittyvät läheisesti yhteisön keskeisiin arvoihin. Kuolema ymmärretään usein pitkäkestoisena tapahtumana, jota edeltää sairaus tai ikääntyminen, ja kuoleman jälkeen koittaa surun aika. Näihin kaikkiin liittyy myös omat rituaalinsa. Kuoleman hyvyys voi liittyä kysymykseen identiteetistä. Esimerkki tästä on pohjoiskarjalaisen miehen sydänkuolema, joka tapahtuu työn äärellä paikalliseen tyyliin. Meillä kuuluu kuolla sydänkohtaukseen! Kuoleman hyvyys voi liittyä myös kunnian säilyttämiseen. Pohjalaisessa ja japanilaisessa kulttuurissa kasvojen menetys on pahinta, mitä voi tapahtua. Kuolemassa voi tehdä suuren teon (itsemurhan) ja siten säilyttää kasvonsa. Hyvä kuolema saattohoidossa on usein säilyttänyt piirteitä sekä käytännöllis-maallisesta että sakraalisesta suhtautumisesta. Edellisen mukaan kuoleminen on jotain, johon terveydenhuolto ottaa kantaa. Jälkimmäiseen sisältyy käsitys jostain, joka on myös pyhää ja arvokasta. Ajattele omaa kuolemaasi Kuolema on paitsi psykologinen ja biologinen tapahtuma (ja sellaisenakin monimuotoinen) myös kulttuurinen. Thomas Mannin mukaan gondoli ei ole vain vene vaan ruumisarkunmusta nojatuoli. Buddhan mukaan ihmisen olisi hyvä ajatella omaa kuolemaansa: Kaikista jalanjäljistä/elefantin jälki on suurin;/ kaikista tarkkaavaisuusharjoituksista/kuoleman ajattelu on paras. Kuolema liittyy moniin kulttuurisiin symboleihin, ja kuoleman irrottaminen inhimillisestä elämästä saattaa olla vahingollista. Tai vähintäänkin kuoleman ajatuksen häviäminen arkipäivästä voi vähentää oppimista ja itsetuntemusta. Kulttuuri, joka on kadottanut kuoleman ja kuolevansa, on tyhjä kulttuuri. Kuoleman käsityksissä heijastuvat yhteisön keskeiset arvot ja merkitykset. Siinä, kuinka suhtaudumme kuolemaa lähestyviin kanssaihmisiimme, heijastuu kulttuurimme historiattomuus ja julmuus. Kuolema alkaa syntymässä, ja ihmiset jotka eivät välittömästi tiedä olevansa juuri nyt kuolemassa, rimpuilevat elämänlaadun kysymysten parissa. Kun tietoisuus omasta kuolemasta ja elämän rajallisuudesta ei yllä aktiiviseen tietoisuuteen, myös vastuu muiden elämästä puuttuu (Andersson 2006). Käydä täällä, kääntymässä kuin tuuli puussa, orava oksallaan. (Kullervo Järvinen). Kuoleman lykkäytyminen ei ole aina yksinomaan myönteinen asia. Odotetun kuoleman siirtyessä, hoitojen johdosta tai niistä huolimatta elämälle saatu jatkoaika ei tuotakaan nautintoa vaan ahdistusta ja masennusta (Hänninen 2001). Osa potilaista kieltäytyy tietoisesti tästä jatkoajasta. Toiset taas yrittävät kaikin voimin saada lisäaikaa. Elämisen määrän ja koetun elämänlaadun välillä ei ole suoraa yhteyttä. Mitä suuremman osan elämästä kuolema valtaa, sitä vähemmän näyttäisi elämällä olevan arvoa. Ruumiin heiketessä, vaivojen lisääntyessä, tulevan näyttäytyessä tilanteen pahenemisena ja elämän lopun ollessa vääjäämättä lähellä, tulee ymmärrettävämmäksi halu luopua elämästä ja sitä pitkittävistä toimista. Elämä on muutakin kuin olemassaoloa. Lääketieteellä on toisinaan ollut vaikeuksia nähdä, että elämää uhkaavat komplikaatiot eivät ole enää uhka kuolevalle ihmiselle, kos- 283 Duodecim 2010;126:283 7
KATSAUS 284 ka kuolemalla on jo niin vahva ote. Elämisen mieli yleensä kaipaa ajatusta tulevaisuudesta (Mattila 2002). Elämän ahdistava marginaali Kuolleet ja kuolevat joutuvat usein elämän marginaaliin edesmenneet hautausmaille ja vielä kuolemaansa tekevät erilaisiin hoito- tai kroonikkotiloihin (Utriainen 2005). Tuonpuoleinen on erotettu tästä maailmasta selkein rajanvedoin. Kuolema epäesteettisenä ja julmanakin tapahtumana on haluttu irrottaa yksilökeskeisestä kuntosalitodellisuudesta. Kuolevat ihmiset putoavat välitilaan, jossa ei tiedetä, kumpi heitä määrittää, elämä vai kuolema (Roth 2008). Jo puhuminen kuolevista ihmisistä asettaa heidät omituiselle ei-kenenkään-alueelle. Puhuttaessa pahan kuolevan ruumiin sijaan kauniista ja hyvästä kuolemasta pyritään kiinnittämään kuolema elämän puolelle. Mihin joutuvat paha kuolema ja kuoleva ruumis? Jaolla on myös käytännön vaikutuksia. Kuolevan ihmisen omaiset hakevat usein rauhallisen ja hyvän kuoleman, läsnäolon ja yhteisyyden elementtejä. Potilas itse puolestaan kokee omassa ruumiissaan kuoleman kivun ja kauheuden. Kuoleva tietää kuolevansa, koska hänen ruumiinsa kertoo sen hänelle. Hän ei pääse pakoon kuihtuvaa ruumistaan. Usein tuntematon ahdistaa. Oman olemassaolon lakkaaminen on vaikeasti ymmärrettävää. Näin on etenkin silloin, kun ajattelu perustuu egosentriseen maailmankuvaan, jossa maailman olemassaolo kyseenalaistetaan, kun ajattelevaa subjektia ei enää ole. Hyvin harvoin kuolema nähdään päätepisteenä, koska ihmisen ajattelussa jatkuvuudella näyttäisi olevan keskeinen osa. Kyse onkin siitä, missä ja kuinka jatkuvuus toteutuu. Ahdistus liittyy paitsi omaan kuolemiseen ja kuolemaan myös siihen, mitä jäljelle jääneille tapahtuu. Kuolevaa saattaa lohduttaa uskonnon tuoma ajatus jälleennäkemisestä toisessa todellisuudessa. Usealle kuolema on musta aukko, johon minuus olemassaolon lakkaamisen myötä häviää. Suomalaiselle kuoleman ajattelulle ominaisia ovat olleet Matti Sarmelan (2007) mukaan kertomukset kalmanväen näkijöistä ihmisistä, jotka ovat saaneet tai hankkineet kyvyn nähdä vainajia. Näkijät kokivat vainajien tai negatiivisessa merkityksessä kalmanväen läsnä olon ja saattoivat ekstaattisten elämystensä aikana saada tietoja tulevista asioista, etenkin odotettavissa olevista kuolemantapauksista. Vainajien näkeminen kuvataan pelottavaksi kokemukseksi, johon kuului erilaisia näkö- ja kuuloaistimuksia sekä hajuelämyksiä, ruumiinhajua tai rikinkatkua. Nykyiset kalmannäkijät ovat pikemmin television suurkuluttajia, jotka saavat iloa ja viihdytystä fiktiivisistä kuolemista. Kuolema ja lohtu Mikä tuo lohtua kärsimykseen? Kenties tulisikin pohtia kärsimyksen, kuoleman ja lohdun kolmiyhteyttä. Kolmiyhteydellä tarkoitan kärsimyksen kokemuksen, kuolemisen ja kuoleman sekä kuolemaan ja kärsimykseen liittyvän lohdun mahdollisuuden kokonaisuutta. Olemme syntyneet yksin kuolemaan, ja maailmassa oleminen on meille asetettu taakka. Kohtaamme kukin kuolemamme yksin vailla yhteyttä muihin. Eksistentialismin mukaisesti muukalaisuus maailmassa on ihmisen kohtalo. Ainoa seikka, jonka ihminen varmuudella tietää, on kuoleman väistämättömyys. Käytännössäkin kuoleminen supistaa maailmanpiiriä. Kiinnostus ympäröivään maailmaan ja toisiin ihmisiin vähenee elämän lähestyessä loppuaan. Toisinaan lähipiiri kokee torjutuksi tulemisen loukkaavaksi. Kuolevalle suhde menneisyyteen muodostuu tärkeämmäksi kuin nykyisyys. Lohtua tarvitaan suruun ja menetyksiin. Kuoleva ihminen menettää vähitellen paitsi fyysisen ja psyykkisen hyvinvointinsa ja eheytensä myös sosiaaliset roolinsa ja lopulta koko olemassaolonsa. Montaigne kirjoittaa (Esseet, painos vuodelta 2003) Meidän täytyy olla alati saappaat jalassa lähtövalmiina. Enemmän kuin itse kuolemaa, joku murehtii, että se katkaisee hänen loistavan uransa, toinen valittaa lähtöä ennen kuin on ehtinyt naittaa tyttärensä tai huolehtia lasten kasvatuksesta. Minä olen, Jumalan kiitos, tällä hetkellä siinä asemassa, että voin lähteä milloin tahansa su- J. Hänninen
rematta mitään, paitsi ehkä elämää itseään, jos sen menettäminen tuntuisi raskaalta. Toivon luonteen muutos Vakava sairaus ja kuolema koskettavat ihmisen koko lähipiiriä. Ne merkitsevät sopeutumista uuteen tilanteeseen ja usein myös osallisuutta käytännön toimintoihin. Kuolemaan johtava sairaus on usein muutostekijä, joka järjestää perheen sisäisiä ja perheestä ulos suuntautuvia suhteita uudelleen. Kyynikot ovat sanoneet, että vakava sairaus tuo esiin parhaat piirteet potilaassa ja pahimmat perheessä. Sairastaminen voi yhdistää perheitä, mutta usein etenkin pitkä sairastaminen korostaa sellaisia vuorovaikutuksen puolia, jotka perhesuhteissa ovat vuosien mittaan muotoutuneet. Toive ratkaista loppumetreillä perheen historiassa syntyneitä ongelmia on hoitosuhteessa käytännössä vaikea (tai mahdotonta) tyydyttää. Sairaus tuo mukanaan myös läheisyydenhalua, ja tämä potilaan kaipaama tiivis läheisyys saattaa väsyttää perheen terveitä jäseniä. Laadukas hoito kytkeytyy paitsi ns. lääketieteelliseen teknologiaan ja taitoon ennen kaikkea oikea-aikaisuuteen. Kun perustaudin hillitsemiseksi ei enää ole lääketieteellisiä keinoja, tulisi tämä tunnustaa ja vaihtaa hoitolinjaa. Hoidot ja lääkitykset, jotka tuhoavat tai vaikeuttavat terveitten solujen ja elinten toimintaa, tulisi lopettaa. Kun hoito ei tehoa, pitää pikemmin keskittyä potilaan kokonaisvaltaiseen hoitoon, joka sisältää oireitten lievittämistä ja elämänlaadusta huolehtimista. Tähän katsotaan kuuluvaksi myös huolenpito omaisista (ja henkilökunnasta). Potilas ei voi hyvin, jos hän kokee omaistensa kärsivän. Vaikeuksissa oleva omainen tai hoitaja ei myöskään pysty tukemaan potilasta parhaalla mahdollisella tavalla. Elämän loppumisen synnyttämä ahdistus muuttaa usein myös toivon luonnetta. Se, mikä terveenä on toivon kohteena, ei välttämättä ole sitä enää, kun kuolema on jo osa lähitulevaisuutta. Tuolloin myös hoitavien ihmisten yritykset kiinnittää potilaan toivo johonkin, mikä ei ole mahdollista (paranemiseen), ei auta potilasta. Saattaa olla hyvin vahingollista suojella potilasta todellisuudelta ja ohjata hänen hoitonsa ja ajatuksensa pois siitä, mitä todella tulee tapahtumaan. Mielikuvat kuolemisesta vaikuttavat tuleviin kuolemiin Kuoleminen voi tapahtua vain yhteydessä toisiin ihmisiin. Yhteys merkityksettömiin ihmisiin on merkityksetöntä. Yhteys voi olla muistoihin ja valokuviin perustuvaa tai fyysistä ja henkistä läheisten mukanaoloa. Se säilyy myös kuoleman jälkeen. C.S. Lewis kirjoitti vaimonsa kuoleman jälkeen (Muistiinpanoja surun ajalta, painos vuodelta 1994): Alan huomata että kuolleiden esittämien toiveiden kunnioittaminen on ansa. Eilen pysäytin itseni juuri kun olin vähällä sanoa jostakin pikku asiasta: H. ei olisi pitänyt tästä. Tämä on epäreilua muita kohtaan. Se johtaisi pian siihen, että käyttäisin sitä, mistä H. ei olisi pitänyt, kotityrannian välineenä. Sillä, miten kuolemaa edeltänyt ja kuolemisen prosessi etenevät, on merkitystä omaisten koko loppuelämälle. C.S. Lewis kirjoittaa: Hauta ja mielikuva ovat samalla tavoin yhdyssiteitä meidän ja saavuttamattoman välillä. Mielikuvan haittapuolena on, että se käyttäytyy juuri niin kuin me haluamme. Myös mielikuvat tapahtumista, jotka liittyivät läheisen kuolemaan, vaikuttavat ihmisen elämään, ja kulloisetkin tunnetilat muovaavat mieli kuvia. Myös sillä, millaisia emotionaalisia mieli kuvia jäi, on vaikutusta myöhempään elämään. Mielikuvat todellisista tapahtumista ja niiden herättämistä tunteista vaikuttavat yhdessä siihen, kuinka tulevat uudet kuolemantapaukset koetaan (Lundan ja Lundan 2006). Omaiset saattavat vuosien kuluttua potilaan kuolemasta palata johonkin yksityiskohtaan. Heille voi olla hyvin tärkeää se, millaisessa tilanteessa ja missä sävyssä jokin asia on sanottu. Jokin vaikeaksi koettu kuolemaan liittynyt asia, oli se sitten potilaaseen tai lääkäriin liittyvä, saattaa jossain mielentilassa tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta. Kuinka on hyvä kuolla? Vaikka kuoleminen on yksinäistä ja joskus lohdutonta, paradoksaalisesti yhteisyys ja lohtu helpottavat usein 285
KATSAUS kuolevaa. Kuolemakeskustelun paradoksit ovat Gustav Molanderin (1999) mukaan siinä, että puhumme kuolemasta yleisellä tasolla ja kuolema sijoitetaan loogisen tieteen kategoriaan. Tunteet, mielikuvat ja uskomukset ovat jääneet taka-alalle. Keskustelussa syntyy kiusaus totalisoida omia kokemuksia kaikkien kokemuksiksi. Kuolemiseen ei kuitenkaan liity (ainoastaan) merkityksiä universaalisella tasolla. Kuten Tolstoin teoksessa Ivan Iljitsin kuolema (painos vuodelta 2003) todetaan, tämä kärsimys ja kuolema miksi? Vastaus on, ei miksikään, muuten vain. Universaalista kuolemasta puhuminen kuolevan tai surevan kanssa ei ole kovin lohduttavaa. Se on selkeästi puhetta väärässä yhteydessä. Keskustelutilanne kuolevan kanssa on vaikea, koska sen merkitys kuolevalle on erilainen kuin ei-kuolevalle. Yhteistä voi olla jäähyväisten jättö. Kuolevalle puhuminen omasta lähestyvästä kuolemasta on helpottavaa jakamista. Ei-kuolevalle puhe voi olla pelottavaa ja ahdistavaa. Useimmiten kohtaaminen on kuin Yakamochin tankarunossa (Anhava 2000): Miten katkeraa / kohtaaminen unessa, / kavahtaminen / hereille pimeään, kun / kädet harovat tyhjää. JUHA HÄNNINEN, ylilääkäri Terhokoti Kuparitie 7, 00440 Helsinki Yhteyden sammuminen Luisuminen tuntemattoman kuoleman syleilyyn on poistumista yhteydestä. Kuoleva on saattanut kokea yhteyden jo katkenneen, mutta ei-kuoleva pitää vielä säikeistä kiinni. Keskinäinen puhe liikkuu eriytyneissä maailmoissa. Kuolevalle kuoleminen on viimeinen kokemus, ei-kuolevalle se on kuolema. Kuoleva haluaa puhua ajasta ennen kuolemaa, ei-kuoleva ajasta kuoleman jälkeen. Tuntematon kuolema synnyttää itsekeskeistä puhetta. Itse kuolevan eletyn elämän mitta puolestaan synnyttää ajatuksen oikeuden- tai epäoikeudenmukaisuudesta. Kuolema kuuluu vanhempaan ikään. Elämästä kylliksi saaneena. Nuoren kuolevan kohtaaminen on vaikeaa, koska siihen liittyy kesken jääminen. Samalla se muistuttaa oman elämän hauraudesta. KIRJALLISUUTTA Andersson C. Taivaasta ja helvetistä. Kirjassa: Huttunen T, Kiiskinen C, Tuominen R, toim. Mikään ei häviä. Kirjoituksia kuolemasta. Helsinki: WSOY 2006. Anhava T. Kevään kukat, syksyn kuu. Kootut tankarunot 1960 82. Helsinki: Otava 2000. Hänninen J. Kuolevan kipu ja kärsimys. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim 2001. Lewis CS. Muistiinpanoja surun ajalta. Helsinki: Kirjaneliö 1994. Lundan R, Lundan T. Viikkoja, kuukausia. Helsinki: WSOY 2006. Mattila KP. Syöpäpotilaan palliatiivisen hoidon keskeiset eettiset ongelmat. Helsinki: Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 2002. Molander G. Kuolemisessa pelottaa elämän ja kuoleman hämärä välimaasto. Suom Lääkäril 1999;54:4289 92. Montaigne M. Esseet I. Helsinki: WSOY 2003. Roth P. Haamun lähtö. Helsinki: WSOY 2008. Sarmela M. Suomen perinneatlas. Kolmas uusittu painos. (CDrom). Helsinki: Matti Sarmela 2007. Tolstoi L. Ivan Iljitsin kuolema. Helsinki: Basam books 2001. Utriainen T. Läsnä, riisuttu, puhdas. Uskontoantropologinen tutkimus naisista kuolevan vierellä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1999. 286 J. Hänninen
287