TALLINNAN YLIOPISTO VIRON KIELEN JA KULTTUURIN INSTITUUTTI Kelly Ranne KIELIJÄRJESTELMIEN SAMANKALTAISUUS SUOMEN JA TURKIN MORFOLOGIASSA Bakkalaureustutkielma Ohjaaja: apulaisprofessori Annekatrin Kaivapalu Tallinn 2015
1 Johdanto... 3 2. Teoreettisia lähtökohtia... 5 2.1. Kieltenvälinen vaikutus vieraan kielen oppimisessa... 5 2.3. Kontrastiivinen analyysi... 7 2.4. Turkin ja suomen kielen typologista vertailua... 9 2.4.1. Turkin kielen typologisia piirteitä... 9 2.4.2. Suomen kielen typologisia piirteitä... 11 2.4.3. Yhteenveto... 12 3. Kieltenvälinen vertailu... 14 3.1. Possessiivisuffiksit... 14 3.2. Kysymyspartikkeli... 17 3.3. Agenttipartisiippi... 18 3.4. Sijamuodot... 19 3.4.1. Suomen kielen sijamuodot... 19 3.4.2. Turkin kielen sijamuodot... 24 3.4.3. Suomen ja turkin sijamuotojen vertailu... 26 3.4.4. Yhteenveto... 30 4. Lopuksi... 32 Resume... 33 Lähteet... 35 2
1 Johdanto Suomen kieltä opiskellessani olen usein tukeutunut omaan äidinkieleen eli viroon, koska niiden rakenteellinen samankaltaisuus helpottaa kohdekielen eli suomen ymmärtämistä sekä tuottamistakin. Jo turkin kielen opiskelujeni alkuvaiheessa huomasin yhtäläisyyksiä suomen ja turkin välillä ja tämä motivoi tekemään tutkimusta siitä, millä tavalla niiden kielien rakenteet ovat samankaltaisia. Usein on väitetty, että suomi ja turkki ovat sukulaiskieliä. Tämä toteamus perustuu suomalaisen tutkijan Matias Aleksanteri Castrenin ajatuksiin, hän loi käsitteen uralaltailainen kieliryhmä. Suomi kuuluu sen mukaan uralilaiseen ja turkki altailaiseen haaraan. Mutta nykyisin useat kielten tutkijat eivät enää usko sellaiseen kielisukulaisuuteen. Samalla suomella ja turkilla on kuitenkin monia typologisia yhtäläisyyksiä, kuten agglutinoiva eli päätteitä liimaileva morfologia ja vokaalisointu sekä kieliopillisen suvun puute. Ne kieltenväliset yhtäläisyydet saattavat helpottaa turkin kielen oppimista suomalaisille tai suomen kieltä hallitseville. Ringbomin (2007: 5) mukaan jonkun uuden oppimisessa on luonnolista tunnistaa suhdetta uuden ja jo olemassa olevien tietojen välillä. Hän lisää, että ensimmäisenä ilmenee oppimisen prosessissa yhtäläisyyksien havaitseminen eli positiivinen ilmiö ja jos kieltenväliset yhtäläisyydet eivät ole havaitsettavissa tulevat kuvaan erot eli negatiivinen ilmiö. Näin ollen voidaan sanoa, että ensisijainen kielen oppimisen kannalta onkin juuri kieltenvälinen samankaltaisuus. Tässä tutkimuksessani lähden liikkeelle suomen ja turkin kielen agglutinaatiosta. Yleistavoitteena on selvittää seuraava kysymys: millä tavalla ilmenee suomen ja turkin kielijärjestelmien typologinen samankaltaisuus? Tutkimuksessani keskityn suomen ja turkin kieliä vertailemalla kuvaamaan niiden välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä kielen rakenteen näkökulmasta. Uuden kielen oppimisessa lähde- ja kohdekielen välisistä yhtäläisyyksistä koetaan olevan hyötyä erityisesti oppimisen alkuvaiheessa. Näin ollen tutkimukseni pääasiallisenä menetelmänä on kontrastiivinen morfologinen analyysi, ensisijaisesti vastakkainasettelu eli kontrastointi. 3
Tämä bakkalaureustutkielma jakautuu neljään lukuun. Luvussa kaksi esitän tutkimukseen liittyviä teoreettisia lähtökohtia. Ensin käsittelen kieltenvälistä vaikutusta vieraan kielen oppimisen näkökulmasta. Muun muassa esittelen siinä vieraan kielen oppimisen kannalta tärkeitä termejä, kuten lähdekielen vaikutus, transfer eli siirtovaikutus sekä havaittu ja oletettu samankaltaisuus. Sen jälkeen perehdyn tutkimukseni menetelmään eli kontrastiiviseen analyysiin ja esittelen siihen liittyvää tietoa sekä kontrastiivisen tutkimuksen historiasta että kontrastiivisen analyysin käsitteestä. Lisäksi tuon esiin siihen liittyviä termejä, kuten virheanalyysi, vahva hypoteesi ja heikko hypoteesi sekä ekvivalenssi. Seuraavaksi esittelen varsin yleisellä tasolla turkin ja suomen kielen typologisia piirteitä ja esitän yhteenvedon niiden samankaltaisista piirteistä, johon lyhyesti sanottuna kuuluvat vokaalisointu, agglutinaatio, sanansisäisten konsonanttien vaihtelu, omistusliitteet ja lauseenvastikkeet. Luvussa kolme kuvaan suomen ja turkin kielen piirteitä, joissa esiintyy agglutinaatio. Käsiteltävät piirteet ovat: possessiivisuffiksit, kysymyspartikkeli ja agenttipartisiippi. Ensisijaisesti esitän kattavan katsauksen siitä, minkäläiset ovat suomen ja turkin kielissä esiintyvät omistusliitteet sekä miten niitä käytetään. Sen jälkeen esittelen kysymyksen muodostamisen perusperiaatteitä sekä agenttipartisiipin ilmaisemista. Suurin osa kolmannesta luvusta käsittelee kuitenkin sijamuotoja. Siinä alaotsikossa esittelen ensin suomen ja turkin sijamuotosysteemejä yleisesti ja sen jälkeen esitän perusteellisen vertailun. Vertailua seuraa lyhyt yhteenveto suomen ja turkin sijamuotojen vastaavussuhteista. 4
2. Teoreettisia lähtökohtia 2.1. Kieltenvälinen vaikutus vieraan kielen oppimisessa Euroopan kehityksen myötä on vieraiden kielten osaaminen vahvistunut ja se on nykyyhteiskunnasssa tietysti erittäin hyödyllistä. Kielitaito on tulevaisuuden kannalta entistä tärkeämpi taito, koska siitä on tullut arkipäivä työpaikoilla. Hyvä kielitaito lisää ammattillisia vaihtoehtoja ja urakehitysmahdollisuuksia eli se on ammattitaitoa monella alalla. Vieraan kielen oppiminen on koko elämän kestävä prosessi. Uuden kielen kieliopin ja sääntöjen tuntemuksen lisäksi vaikuttaa kielen osaamiseen sanojen oikea käyttö sopivissa konteksteissa, mutta se on taito, joka tulee ajan myötä. Kielen oppimisen kannalta on tärkeä myös äidinkieli tai jokin muu lähdekieli, jonka pohjalle oppija tukeutuu uuden kielen oppimisessa. Aikaisemmin opittujen kielten kognitiivisesta, psykolingvistisesta ja sosiokulttuurisesta vaikutuksesta käytetään termiä lähdekielen vaikutus. Sillä ilmiöllä kuvatan aiemmin opittujen tietojen ja taitojen vaikutusta myöhempään oppimiseen. Lähdekielen vaikutuksen yhteydessä on syytä kertoa myös transfer-käsitteestä, josta käytetään suomenkielistä nimitystä siirtovaikutus. Transfer eli siirtovaikutus tarkoittaa kielen rakenteellisten elementtien siirtämistä kielestä toiseen (Kaivapalu 2013: 293). Transferia esiintyy kaikilla kielen ja kielen käyttämisen alueilla äänteistä ja paralingvistisistä ilmiöistä diskursseihin ja kulttuuriseen käyttäytymiseen (Kolehmainen 2013: 427, Sajavaara 2006: 16). Varhaiset transferin tutkimukset olivat läheisesti sidoksissa kontrastiiviiseen tarkasteluun, jonka perusajatuksena oli soveltavan kielitieteen idea, että vertailevat kuvaukset voisivat helpottaa kielenoppimista ja kielenopetusta. Transferin tutkimuksessa on oltu huolissaan pääosin siitä, miten risteytymisen tasolla esiintyvät yhtäläisyydet ilmenevät tuotannon virheinä. Erityisesti ovat huomion keskipisteenä olleet oppijoiden tuotannon kielioppivirheet, jotka saattaavat olla analysoitavaksi kaikkein myöntyväisempiä, mutta keskittymällä niihin saa yksipuolisen kuvan siitä, minkäläisiä risteytymisen tasolla esiintyviä yhtäläisyyksiä sieltä löytyy ja miten ne ilmenevät. (Ringbom 2007: 32). 5
Transfer tarkoittaa, että yhden asian oppiminen vaikuttaa toisen asian oppimiseen joko positiivisesti eli oppimista tukevana tai negatiivisesti eli oppimista häiritsevänä. Ringbomin (2007: 30) mukaan on painopiste transferin tutkimuksissa johdonmukaisesti ollut negatiivisella transferilla. Negatiiviseksi transferiksi nimitetään epätoivottua vaikutusta opittavaan kieleen ja sen kielteisiä seuraamuksia kutsutaan interferenssiksi (Kolehmainen 2013: 424, Sajavaara 2006:11). Positiivisella siirtovaikutuksella tarkoitetaan tilannetta, jossa siirtovaikutus edesauttaa uuden asian oppimista. Ringbomin (2007: 30-31) mukaan kaikki, mitä on kutsuttu interferenssiksi tai negatiiviseksi L1 transferiksi L2 tuotannossa voitaisiin paremmin kuvailla positiivisen transferin puuttumisena. Huomattava on, että siirtovaikutus sinänsä ei ole kielteistä eikä myönteistä, vaan ainoastaan sen lopputulosta voidaan pitää kohdekielen kannalta myönteisenä tai kielteisenä (Sajavaara 2006: 11). Kahden kielen välillä olevaa kontaktia ja sen tuomia vaikutuksia voi tietysti olla kielijärjestelmän eri osissa. Lisäksi Sajavaaran (2006: 15) mukaan on kielten suhde kielen vastaanottamisessa selvästi erilainen kuin se on kielen tuottamisessa, myös kielten hallinnan eri tasoilla kielten keskinäiset suhteet ovat erilaiset. Kun transferin lainalaisuudet tunnetaan, voidaan kielenoppimisessa pyrkiä lisäämään positiivista ja välttämään negatiivista siirtovaikutusta. Tietoinen opiskelu voi toimia kielen inputia vahvistavana tuomalla korostetusti esiin ykköskielestä poikkeavia opittavan kielen ilmiöitä ja osoittamalla ykköskielen aiheuttamia tyypillisiä poikkeamia opittavan kielen ominaisuukista (Sajavaara 2006: 16). Näin ollen on kielen oppimisessa avuksi kontrastiivinen kielentutkimus, joka on ollut jo pitkään tärkeässä asemassa kielenopettamisessa ja -oppimisessa. Kielet voivat vaikuttaa toisiinsa, jos molemmissa kielissä esiintyy rakenteellisesti, semanttisesti tai funktionaalisesti samanlaista ainesta, jotta voisi tapahtua sekä kielen elementtien että prosessien siirto lähdekielestä kohdekieleen (Martin 2006, Kaivapalu 2013: 297). Sajavaaran (2006: 13) mukaan kielenoppimisen ja kielenopetuksen tarpeisiin ei riitä vaan kielten rakenteiden vertailu, tarpeellista on myös näkemys eri tekijöistä, jotka vaikuttavat oppimiseen sen eri vaiheissa ja ympäristöissä. Eli kieltenvälinen vaikutus sinänsä ei tarkoita pelkästään 6
rakenteellisten elementtien siirtoa, vaan sekä sosiaaliset kontaktit opittavaa kieltä puhuvan yhteisön kanssa että psykologiset tekijät vaikuttavat olennaisesti kielen oppimiseen. Vieraan kielen oppimisessa ovat kielten rakenteiden vertailun ja sen tuloksena ilmeneen todellisen samankaltaisuuden lisäksi tärkeitä myös havaittu ja oletettu samankaltaisuus. Havaittu samankaltaisuus on olennaista varsinkin kohdekielen ymmärtämisessä ja siihen vaikuttavat oppijoiden henkilökohtaiset ominaisuudet sekä aikaisemmat kielenoppimiskokemukset. Oletetulla samankaltaisuudella tarkoitetaan, että kielenoppija kokeilee kaikkia mahdollisia siirtovaikutusmuotoja lähdekielestä kohdekieleen. (Ringbom 2007: 24-26.) Kontrastiivisen lingvistiikan tärkeän vaikuttajan Robert Ladon (1957: 2) mukaan ne vieraan kielen piirteet, jotka muistuttavat kielenoppijan äidinkielen vastaavia rakennepiirteitä, ovat helposti omaksuttavissa, kun taas erilaiset piirteet tuottavat vaikeuksia. Lähde- ja kohdekielen ilmiöiden välillä esiintyy sekä konvergenssisuhteita eli kieltenvälistä samankaltaisuutta, joka luo edellytykset lähdekielen positiiviselle vaikutukselle että divergenssisuhteita eli kieltenvälistä erilaisuutta, jota käsitellään negatiivisenä vaikutuksena (Kaivapalu 2013: 298-299, 304). Kielen oppiminen on hyvin yksilöllistä ja sen takia on mahdotonta listata kaikkia niitä syitä, jotka kielen oppimista vauhdittavat tai estävät. Vieraan kielen oppiminen on koko elämän kestävä prosessi, mutta kieltenvälisen samankaltaisuuden havaitseminen voi helpottaa oppimisprosessia. 2.3. Kontrastiivinen analyysi Tämän tutkimuksen näkökulma on kontrastiivinen ja sen takia on tarpeellista esitellä kontrastiivistä analyysia tarkemmin. Nykyinen kontrastiivinen tutkimus sai alkunsa 1950- luvulla, sen tarkoituksena oli opettaa kohdekieltä mahdollisimman tehokkaalla tavalla. 7
Kielitiedettä hallitsi sinä aikana strukturalismi ja kielen oppimisen teoriaa behaviorismi, jonka mukaan lähdekielen vaikutus koetiin kohdekielen omaksumisen esteenä (Kaivapalu 2013: 295). Varhaiset pyrkimykset kielten kontrastoimiseen liittyivät suoraan haluun tuottaa kielitieteellisesti perusteltua aineistoa kielenopetuksen tarpeisiin (Sajavaara 2006: 12). Kontrastiivisen analyysin pohjalta kehittyi virheanalyysi, jossa tarkastellaan oppijoiden tekemiä virheitä. Virheanalyysissä on tärkeä erottaa kielen järjestelmään liittyvät ongelmat satunnaisista lipsahduksista ja sen jälkeen niitä virheitä voidaan alkaa selittää. Määttän (2011: 159-160) mukaan virheanalyysin avulla tarkastellaan kielen oppimisen ja opettamisen yhteydessä syntyviä virheitä. Hän lisää vielä, että virheanalyysiä käyttävien tutkimuksien tulokset ovat usein vahvistaneet opettaijen jo tunnistamia käsityksiä ongelmakohdista. Kontrastiivisessa kielentutkimuksessa on lähtökohtana kahden tai joskus useamman kielen rakenteiden vertaileminen. Verratavina voivat olla mitkä kielet tahansa, sillä kontrastiivisessa tutkimuksessa verrattavilta kieliltä ei edellytetä geneettistä sukulaisuutta, typologista samankaltaisuutta tai areaalista läheisyyttä (Järventausta 2013: 96). Nykyään kontrastiivisessa kielitieteessä erotetaan kaksi suuntaa, teoreettinen ja soveltava. Kontrastiivisen tutkimuksen tavoitteena on kielten erojen ja yhtäläisyyksien selvittäminen sekä vieraassa kielessä kohdattavien oppimisvaikeuksien ennustaminen. Lähtökohtana on kielten osajärjestelmien synkroninen eli samanaikaisten piirteiden vertailu. Järventaustan (2013: 106) mukaan voi lähtökohtana olla myös jokin kieliopillisen kuvausmallin sääntö tai jokin yksittäinen kielellinen rakenne. Huomion keskipisteenä voivat olla kielen yleiset ominaisuudet tai erityiset piirteet. Kontrastiiviset kuvaukset voivat syntyä kielen struktuurin kaikilla tasoilla: fonologia, grafologia, morfologia, leksikologia, fraseologia, syntaksi ja tekstologia. Kontrastiivista kielitieteen tutkimusta voi käyttää myös kielessä esiintyvien variaatioiden kuvaamisessa, kuten esimerkiksi: tyylit eli kontrastiivinen retoriikka, dialektit, tai terminologia. Kontrastiivisessa analyysissa käytetään termejä vahva hypoteesi ja heikko hypoteesi. Kaivapalu viittaa artikkelissaan (2013: 296) Heikki Paunosen käsitykseen: vahvan hypoteesin mukaan on kontrastiivisen analyysin avulla mahdollista ennustaa oppimisen ongelmia, mutta 8
heikon analyysin mukaan vain osa ongelmista on ennustettavissa. Suurin ongelma kontrastiivisessa tutkimuksessa on ilmeisesti ekvivalenssin löytäminen - mistä tiedän, mitä on mahdollista verrata? Ekvivalenssi on kielenkäyttäjän kokemuksellista tietoa siitä, että ilmaistuksi tulee yksi ja sama asia kahdella tai useammalla eri kielellä (Kolehmainen jt 2009: 120). Voihan olla, että kielessä X ja Y ilmaistetaan samaa asiaa ihan eri tavalla. Kahden kielen välisessä kontrastiivisessa analyysissa on mahdollista myös kielten ilmaisujen kääntämisen problematiikka. 2.4. Turkin ja suomen kielen typologista vertailua 2.4.1. Turkin kielen typologisia piirteitä Koska tässä tutkimuksessa verrataan toisiinsa suomen kielen ja turkin kielen kielijärjestelmiä, on olennaista tuoda esille joitakin yleisiä turkin kielen ominaisuuksia. Turkkilaisiin kieliin on omaksuttu piirteitä erityisesti kiinasta, iranilais- ja arabikielistä. Turkissa kielenhuollosta vastaa Türk Dil Kurumu (Turkin kieliyhdistys), jonka perusti vuonna 1932 Turkin tasavallan perustaja ja ensimmäinen presidentti Mustafa Kemal Atatürk. Türk Dil Kurumun ensimmäinen tärkeä toiminta oli persiasta ja arabiasta lainattujen sanojen ja kielioppirakenteiden korvaaminen turkkilaisilla vastineilla. Turkin kielessä sanat lausutaan täsmälleen samoin kuin ne kirjoitetaan. Vuonna 1928 otettiin käyttöön latinalaiset aakkoset ja sanat on siitä lähtien kirjoitettu täysin foneettisesti. Nykyturkin aakkoset ovat: a, b, c, ç, d, e, f, g, ğ, h, ı, i, j, k, l, m, n, o, ö, p, r, s, ş, t, u, ü, v, y, z. Turkin kielessä löytyy muutamia aakkosia joita ei muissa kielissä tunneta, kuten ş, ç ja ğ. Viimeksi mainittu ğ jätetään kuitenkin poikkeuksellisesti lausumatta, jolloin se yleensä pidentää edeltävää vokaalia. Kirjain j kirjoitetaan y:llä ja ı ilman yläpuolella olevaa pistettä lausutaan takaisena i:n ja u:n väliltä. 9
Turkin kielen tärkeimpiä luonteenomaisia piirteitä on vokaalisointu. Vokaalit voi jakaa kahteen ryhmään: takavokaalit a, ı, o, u ja etuvokaalit e, i, ö, ü. Turkin omakielisissä sanoissa on vain joko etu- tai takavokaleja, lainasanoissa esiintyy muitakin äänteitä. Sanan päätteen vokaali määräytyy sitä edeltävän vokaalin mukaan. Konsonantit jaetaan kahteen ryhmään: soinnittomiin ja soinnillisiin. Soinnittomat eli vahvat konsonantit p, ç, t, k yleisin pehmenevät b, c, d, g/ğ:ksi sanan lopussa, jos pääte alka vokaalilla, esimerkiksi: çocuk çocuğum lapsi lapseni. Mutta, jos vahvaa konsonanttia seuraa pehmeä konsonantti, tämäkin vahvenee, esimerkiksi: kitap 'kirja' kitap+da 'kirja+ssa' > kitapta. Sen lisäksi, jos vartalon loppuvokaalin jälkeen tulee vokaalilla alkava pääte, väliin tulee siirtymäkonsonantti y, n, s tai ş. (STS 2008: 247-248) Kielten vertailussa eli kielitypologiassa turkkia kutsutaan agglutinoivaksi, sillä sanoja taivutetaan lisäämällä vartaloihin tunnuksia ja päätteitä, jolloin sanoista voi tulla huomattavan pitkiä. Sanavartalo ja taivutuspääte pysyvät lähes aina muuttumattomina ja ovat toisistaan selvästi erotettavissa. Taivutus- ja johdinainekset voivat muodostaa pitkiä ketjuja. Esimerkiksi: Avrupa-lı-laş-tır-ıl-a-mı-yan-lar-dan-sınız, 'tämä henkilö, jota ei ole mahdollista kenenkään puolesta eurooppalaistaa'. Etuliitteistä käytetään vaan vahvistavaa etuliitettä, kuten sanoissa kıpkırmızı ( erittäin punainen, punaista tarkoittavasta sanasta kırmızı) ja sımsıcak ( erittäin kuuma, kuumaa tarkoittavasta sanasta sıcak). Turkin substantiiveilla ei ole artikkelia eikä kielioppillistä sukua, mutta niillä voi olla päätteitä, jotka osoittavat omistajan persoonan ja niillä voi olla myös sijapäätteitä. Turkin adjektiiveja ei taivuteta, mutta niitä voidaan käyttää substantiiveina, jolloin ne taivutetaan. Sijamuotoja on yhteensä vain 6: absoluuttinen, akkusatiivi, datiivi, lokatiivi, ablatiivi, genetiivi. Verbimuotoja sen sijaan on runsaasti ja se saattaa aiheuttaa ongelmia kielenoppijalla. Perusaikamuotoja on 5: futuuri, yleispreesens, kestopreesens, definiitti- ja indefiniittiperfekti. Paikallissijoja ei eroteta ulko- ja sisäpaikallissijoiksi. Turkki on SOV-kieli eli verbi on lauseessa viimeisenä ja objekti on verbin edellä. Lauseen pääpaino on verbin vieressä olevalla sanalla sekä sanojen pääpaino on tavallisesti viimeisellä tavulla. Sanajärjestys pysyy samana myös kysymyslauseessa, mutta sivulauseiden asemasta käytetään paljon erilaisia lauseenvastikkeita. 10
2.4.2. Suomen kielen typologisia piirteitä Suomen kieli on uralilaisen kielikunnan itämerensuomalaisiin kieliin kuuluva tyypillinen synteettinen kieli. Synteettiset kielet jaetaan agglutinoiviin, joissa sanan vartaloon liitetään yhdistämällä useita päätteitä. Suomen kieleen on voimakkaimmin vaikuttanut ruotsin kieli, mutta itäisimpiin murteisiin myös venäjän kieli. Suomessa kielen huollosta vastaa Kotimaisten kielten keskuksen kielenhuolto-osasto, jota tunnetaan yleisesti myös nimellä Kielitoimisto. Kotimaisten kielten keskus, lyhyesti Kotus, perustettiin vuonna 1976 ja sen toimintaan kuuluvat kielen- ja nimistönhuolto, sanakirjojen teko sekä tutkimushankkeet. Suomen kielessä käytetään latinalaista kirjaimistoa ja sen aakkosiin kuuluvat seuraavat kirjaimet: a, b, c, d, e, f, g, h, i, j, k, l, m, n, o, p, q, r, s, š, t, u, v, w, x, y, z, ž, å, ä, ö. Kirjaimet š ja ž esiintyvät vierasperäisissä sanoissa. Aakkostosta kuitenkin puuttuu kirjainmerkki ŋ- ääntelle, joka kirjoitetaan joko n-kirjaimella tai ng-kirjainyhdistelmällä. Suomen kielessä sanat kirjoitetaan niin kuin ne lausutaan. Suomen sanoissa voi olla joko etuvokaaleja (e, i, y, ä, ö) tai takavokaaleja (a, o, u), mutta e ja i voivat esiintyä myös takavokaalisissa sanoissa. Täman vuoksi päätteitä on usein kaksi, toinen etuvokaalisia, toinen takavokaalisia sanoja varten. Konsonantit jaetaan kahteen ryhmään: soinnittomiin ja soinnillisiin. Soinnittomia konsonantteja ovat p,t, k, s ja soinnillisia ovat d, v, j, l, r, m, n, h. Suomen kielessä esiintyvä assimilaatio on konsonantin mukautuminen toisen äänteen kaltaiseksi. Esimerkiksi toisen partisiipin nut-tunnuksen alku-n:n assimiloituminen edeltävän konsonantin kaltaiseksi merkitään ollut, ilman assimilaatiota olisi olnut. Suomen kielessä esiintyy myös sanansisäisten konsonanttien vaihtelu eli astevaihtelu, jossa erotetaan kaksi astetta, vahva ja heikko. Suomen kielessä käytetään paljon erilaisia tunnuksia ja päätteitä. Tyypillistä on varsinkin sijapäätteiden runsaus. Suomi käyttää myös omistusliitteitä, jotka vastaavat monien kielten possessiivipronomineja. Lisäksi ovat suomelle ominaisia liitepartikkelit, jotka esiintyvät viimeisenä kaikkien muiden suffiksien jälkeen (kirja+ssa+kin; kirja+ni+han). 11
Suomen substantiiveilla ei ole kieliopillista sukua ja suomen kielestä puuttuvat myös artikkelit. Nominit voidaan ryhmitellä eri sanatyypeiksi sen mukaan, millä tavalla sanat taipuvat eli millainen on sanan vartalo. Suomessa adjektiiviattribuutti kongruoi pääsanan kanssa eli on samassa luvussa ja sijassa kuin pääsana. Sijamuotoja on runsaasti, yhteensä 15: nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi, partitiivi, essiivi, translatiivi, inessiivi, elatiivi, illatiivi, adessiivi, ablatiivi, allatiivi, abessiivi, komitatiivi ja instruktiivi. Mutta perussijamuotoja, joiden avulla muodostetaan muut sijamuodot, on suomen kielessä kolme: yksikön genetiivi ja partitiivi sekä monikon partitiivi (Alvre, 1992: 70). Paunosen mukaan suomen sijamuotosysteemi on kokonaisuudessa yksinkertainen ja selkeä. Useimmista sijoista tavataan joko vain yksi päätevariantti tai korkeintaan kaksi vokaalisointusuhteiden puolesta toisistaan eroavaa varianttia. Samalla hän myöntää muutamien sijamuotojen olevan mutkikkaampia. Nämä sijat ovat yksikön ja monikon partitiivi sekä illatiivi ja monikon genetiivi. Hänen mukaan on suhteellisen mutkikas myös taivutustyyppijärjestelmä. Paunonen pitää erityisen vaikeana sitä, että vain harva paradigmamalli on täysin yksiselitteinen. (Paunonen 1976: 87) Suomen verbeillä on neljä erilaista aikamuotoa: preesens, imperfekti, perfekti ja pluskvamperfekti. Suomen äännerakenteelle on ominaista, että suomen kielessä on sanojen pääpaino aina ensimmäisellä tavulla sekä kirjoituksen ja ääntämyksen vastaavuus lähes täydellinen. Sanajärjestys on suomen kielessä melko vapaa. Tavallinen sanajärjestys on- ensin subjekti attribuutteineen, sitten predikaatti määritteineen. Kuitenkin jos jotakin sanaa halutaan erikoisesti tähdentää, voidaan poiketa tavanomaisesta sanajärjestyksestä. Lauseen loppuun sijoitetaan sana, joka ilmaisee uutta ja tärkeää asiaa. Suomen kielelle ovat luonteenomaisia myös lauseenvastikkeet. 2.4.3. Yhteenveto Vaikka näennäisesti turkin ja suomen kieli vaikuttavat hyvin erilaisilta, niiden typologisten piirteiden joukossa esiintyy joitakin yhtäläisyyksiä ja sen takia annan tässä luvussa lyhyen 12
yleiskatsauksen niistä. Sekä turkin että suomen kielissä käytetään latinalaista aakkostoa ja kielet lausutaan samoin kuin ne kirjoitetaan. Molemman kielen luonteenomaisia piirteitä ovat vokaalisointu ja agglutinaatio eli erilaisten johdinten, tunnusten ja päätteiden käyttö. Kielissä esiintyy myös sanansisäisten konsonanttien vaihtelua. Esimerkiksi vahva konsonantti k pehmenee: turkin kielessä çocuk çocuğum lapsi lapseni ja suomen kielessä Helsinki Helsingin. Turkinkielisissä sanoissa vahvan konsonantin jälkeen esiintyvä heikko konsonanttikin vahvenee, esimerkiksi: 'kirja' kitap+da 'kirja+ssa' > kitapta. Suomen kielestä voisi tähän vertailuksi tuoda pehmeän konsonantin kovenemisen sanassa sade sateet. Yhtäläisyyksistä voi tuoda esiin vielä sen, että turkin ja suomen substantiiveilla ei ole kieliopillista sukua. Lisäksi molemmissa kielissä käytetään runsaasti omistusliitteitä ja paljon erilaisia lauseenvastikkeita. 13
3. Kieltenvälinen vertailu 3.1. Possessiivisuffiksit Suomen kielessä käytetään paljon omistusliitteitä eli possessiivisuffikseitä, joiden avulla ilmaistetaan omistajaa eri persoonissa. Iso suomen kielioppi mukaan ( 95) possessiivisuffiksit kiinnittyvät nomineihin ja muihin nominaalisiin muotoihin sekä on sanassa sijapäätteen jäljessä. Taivutuksessa possessiivisuffiksin edellä ei esiinny sijapäätteen -t:tä eikä -n:ää. Jos sana on astevaihtelullinen possessiivisuffiksit liittyvät vahvaan vokaalivartaloon, esimerkiksi kätemme (vrt. kädet). Suomen kielen possessiivisuffiksit on esitetty taulukossa 1: Taulukko 1. Suomen kielen possessiivisuffiksit. YKSIKKÖ MONIKKO 1. persoona -ni -mme 2. persoona -si -nne 3. persoona -nsa / -Vn Turkin kielessä possessiivisuffiksit vaihtelevat sen mukaan, onko sanan lopussa konsonantti tai vokaali. Possessiivisuffikseja, jotka esiintyvät konsonanttien jälkeen, kuvaa taulukko 2 ja possessiivisuffikseja, jotka esiintyvät vokaalien jälkeen, kuvaa taulukko 3: Taulukko 2. Turkin kielen possessiivisuffiksit konsonanttien jälkeen. YKSIKKÖ MONIKKO 1. persoona -im/-ım/-üm/-um -imiz/-ımız/-ümüz/-umuz 2. persoona -in/-ın/-ün/-un -iniz/-ınız/-ünüz/-unuz 3. persoona -i/-ı/-ü/-u -leri/-ları 14
Taulukko 3. Turkin kielen possessiivisuffiksit vokaalien jälkeen. YKSIKKÖ MONIKKO 1. persoona -m -miz/-mız/-müz/-muz 2. persoona -n -niz/-nız/-nüz/-nuz 3. persoona -si/-sı/-su/-sü -leri/-ları Seuraavaksi annetaan esimerkkejä posessiivisuffiksien käytöstä sekä turkiksi (konsonantin jälkeen) että suomeksi: Taulukko 4. Possessiivisuffiksien käyttö turkissa ja suomessa. ev talo akşam ilta Sg 1 ev-im talo-ni akşam-ım ilta-ni Sg 2 ev-in talo-si akşam-ın ilta-si Sg 3 ev-i talo-nsa akşam-ı ilta-nsa Pl 1 ev-imiz talo-mme akşam-ımız ilta-mme Pl 2 ev-iniz talo-nne akşam-ınız ilta-nne Pl 3 ev-leri talo-nsa akşam-ları ilta-nsa gönül - sydän kurt susi Sg 1 gönül-üm sydäme-ni kurd-um sute-ni Sg 2 gönül-ün sydäme-si kurd-un sute-si Sg 3 gönül-ü sydäme-nsä kurd-u sute-nsa Pl 1 gönül-ümüz sydäme-mme kurd-umuz sute-mme Pl 2 gönül-ünüz sydäme-nne kurd-unuz sute-nne Pl 3 gönül-leri sydäme-nsä kurt-ları sute-nsa Taulukoista näkyy selvästi, että suomen kielessä käytetään enimmäkseen samanlaisia omistusliitteitä, vaihtelua esiintyy yksikön ja monikon kolmannessa persoonassa, jossa 15
possessiivisuffiksi voi olla -nsa tai -nsä riippuen vokaalisoinnusta. Mutta turkin kielessä on enemmän vokaalisoinnun mukaan esiintyvä vaihtelua. Sanat yleensä pysyvät muutumattomina, mutta poikkeuksellisia ovat suomenkielinen sana sydän, turkinkielinen sana kurt ja myös sen suomenkielinen vaste susi. Sana sydän on konsonanttiin päättyvä nomini, joka taipuu seuraavasti: sydän : sydäme/n : sydän/tä. Sanassa kurt vahva konsonantti t heikkenee, koska pääte alkaa vokaalilla. Sana susi on vokaaliin päättyvä nomini, joka taipuu seuraavasti: susi : sude/n : sut/ta. Seuraavaksi annetaan esimerkkejä turkin kielessä vokaaliin päättyvien sanojen possessiivisuffiksien käytöstä ja esitetään niiden suomenkieliset vasteet (taulukko 5): Taulukko 5. Possessiivisuffiksien käyttö turkissa ja suomessa. anne - äiti komşu naapuri Sg 1 anne-m äiti-ni komşu-m naapuri-ni Sg 2 anne-n äiti-si komşu-n naapuri-si Sg 3 anne-si äiti-nsä komşu-su naapuri-nsa Pl 1 anne-miz äiti-mme komşu-muz naapuri-mme Pl 2 anne-niz äiti-nne komşu-nuz naapuri-nne Pl 3 anne-leri äiti-nsä komşu-ları naapuri-nsa Suomessa possessiivisuffikseita käytetään vain persoonapronominin kanssa tai yksin, mutta turkissa niitä käytetään myös toisen substantiivin kanssa. Esimerkiksi: Ali'nin arabası Alin autonsa tai evin kapısı talon ovensa. Tässä on syytä korostaa, että turkin kielessä erisnimen ja sijapäätteen väliin tulee heittomerkki, kuten edellä annetussa esimerkissä Ali'nin Alin, myös İstanbül da Istanbulissa. (STS 2008: 249) 16
3.2. Kysymyspartikkeli Yksi suurimpia lausumapartikkelien ryhmiä suomen kielessä on kysyvät lausumapartikkelit eli kysymystä merkitsevä liitepartikkeli ko (-ko ~ -kö). Iso suomen kielioppi esittää ( 802), että liitepartikkeli ko liittyy lauseen ensimmäisen lausekkeen tai lausekkeen ensimmäisen sanan loppuun. Turkin kielessä kysymyslauseisiin kuuluu kysymyspartikkeli mi-/mı-/mü-/mu-. Vaikka partikkeli on suffiksi, joka esiintyy sanan jäljessä, nykyisin turkin kielessä kirjoitetaan kysymyspartikkeli erikseen (taulukko 6) (STS 2008: 254): Taulukko 6. Kysymyspartikkelien käyttö turkissa ja suomessa. TURKIKSI SUOMEKSI Yks. 1 gel-i-yor mu-yum? tulenko? Yks. 2 gel-i-yor mu-sun? tuletko? Yks. 3 gel-i-yor mu? tuleeko hän? Mon. 1 gel-i-yor mu-yuz? tulemmeko? Mon. 2 gel-i-yor mu-sunuz? tuletteko? Mon. 3 gel-i-yor-lar mı? tulevatko he? Turkinkielinen verbi geliyor merkitsee yksikön kolmannen persoonan preesensia. Sen jälkeen kirjoitetaan vokaalisoinnun mukaan vastaava kysymyspartikkeli ja sitä seuraa persoonapääte, paitsi monikon kolmannessa persoonassa. Suomen kielessä samaa asia ilmaistaan sillä tavalla, että verbin vartaloon liittyy persoonapääte ja siihen kysymyspartikkeli. Esimerkissä ev-imiz-de mi? = talo-ssa-mme-ko? turkinkieliseen substantiiviin ev liittyy ensi kädessä persoonapääte, sen jälkeen paikallissija ja viimeisenä erikseen esiintyvä kysymyspartikkeli. Suomen kielessä on rakenne sama, mutta järjestys hieman toinen. Substantiiviin liittyy paikallissija, siihen omistusliite ja lopuksi kysymyspartikkeli. 17
3.3. Agenttipartisiippi Agenttipartisiippi on ma-tunnuksinen sekä genetiivisubjektillinen partisiippi, jossa tekijä eli agentti on ilmaistu genetiivillä tai omistusliitteellä. Iso suomen kielioppi ( 525) mukaan agenttipartisiippi tarkoittaa toiminnan tuloksena syntynyttä tilaa, lisäksi tilanne voi olla aiemmin alkanut, mutta edelleen jatkuva sekä agenttipartisiippi voi myös kuvata meneillään olevaa tilannetta. Turkin kielessä ilmaistetaan agenttipartisiippi tunnuksilla -dik/-dık/-dük/-duk tai -tik/-tık/-tük/- tuk (STS 2008: 260). Lisäksi voidaan seuraavasta taulukosta (taulukko 7) todeta, että molemmissa kielissä liitetään verbivartaloon partisiipin tunnus ja sen jälkeen turkin kielessä persoonapääte sekä suomen kielessä omistusliite. Taulukko 7. Agenttipartisiipin käyttö turkissa ja suomessa. TURKIKSI Yks. 1 oku-duğ-um kitap Yks. 2 oku-duğ-un kitap Yks. 3 (onun) oku-duğ-u kitap Mon. 1 oku-duğ-umuz kitap Mon. 2 oku-duğ-unuz kitap Mon. 3 (onların) oku-duğ-u kitap SUOMEKSI luke-ma-ni kirja luke-ma-si kirja (hänen) luke-ma-nsa kirja luke-ma-mme kirja luke-ma-nne kirja (heidän) luke-ma-nsa kirja 18
3.4. Sijamuodot 3.4.1. Suomen kielen sijamuodot Suomen kielen rakenteen ominaispiirteitä on rikas sijajärjestelmä, jossa nomineilla on viisitoista sijamuotoa. Tehtäviensä perusteella sijat voidaan jakaa kolmeen ryhmään: kieliopillisiin, konkreettisiin sekä muihin sijoihin. Sijapäätteet lisätään nominin vartaloon, mutta usein perusmuoto ja vartalo ovat erilaiset. Sanalla voi olla erilainen vartalo kun se saa päätteet: -n, -t, -ssa/-ssä, -sta/-stä, -lle, -lla/-llä, -lta/-ltä, -ksi. Nominimuodossa voi vartalon jäljessä luvun ja sijan lisäksi olla myös omistajaa osoittava suffiksi. Nominit jakaantuvat yksivartaloisiin paradigmoihin, jolloin esiintyy vain vokaalivartaloisia muotoja, ja kaksivartaloisiin paradigmoihin, jolloin paradigmassa on sekä vokaali- että konsonanttivartaloisia muotoja (Remes 2009: 181). Niiden muotojen ohella on tärkeä vaikuttava tekijä myös astevaihtelu eli sanan vartalo voi olla heikkoasteinen tai vahvaasteinen. Iso suomen kielioppi ( 81) mukaan liittyvät useimmat sijapäätteet vokaalivartaloon sekä yksikön ja monikon sijapäätteet ovat yleensä samat, vaihtoehtoisia muotoja löytyy kuitenkin genetiivistä, illatiivista ja partitiivista. Kieliopilliset sijat Kieliopillisia suhteita ilmaisevat nominatiivi, akkusatiivi, partitiivi ja genetiivi. Seuraavasta taulukosta (taulukko 8) näkyy, miten esimerkkisana jalka taipuu kieliopillisten sijojen mukaan. Taulukko 8. Kieliopillisten sijojen taivutus suomessa. Yksikkö Monikko Nominatiivi Jalka Jalat Genetiivi Jalan jalkojen, jalkain 19
Partitiivi Jalkaa Jalkoja Akkusatiivi jalka, jalan Jalat Nominatiivi vastaa kysymyksiin: kuka, mikä, ketkä, mitkä, millainen tai millaiset? Yksikön nominatiivi on sanan perusmuoto, jota käytetään hakusanana sanakirjoissa ja sillä ei ole sijapäätettä. Monikon nominatiivin sijapääte on -t, joka on alkuperältään monikon tunnus. Monikon nominatiivi muodostetaan liittämällä monikon nominatiivin pääte genetiivivartaloon. Genetiivivartalo on vokaalivartalo, joka esiintyy yksikön genetiivissä ja voi olla sekä heikkoettä vahva- asteinen (ISK 56). Genetiivi vastaa kysymyksiin: kenen, minkä, keiden tai millaisen? Genetiivi ilmaisee yleensä omistajan. Sen pääte yksikössä on -n ja monikossa esiintyvän monikkovartaloisen (imonikollisen) eli 1. genetiivin päätteet ovat: -en, -den tai -tten sekä sanavartaloon pohjautuvan (t-monikollisen) eli 2. genetiivin päätteet ovat -en, -in tai -ten. Monista sanatyypeistä voidaan muodostaa enemmän kuin yksi monikon genetiivi, esimerkiksi: mansikkojen ~ mansikoiden ~ mansikoitten. (Remes 2009: 78, 86) Karlssonin (1983: 286) mukaan monikon genetiivi on suomen kielen taivutusmorfologian hankalin kuvattava sija, koska sen kuusi allomorfia ovat osittain komplementaarisessa, osittain vapaassa jakaumassa. Partitiivi vastaa kysymyksiin: ketä, mitä, keitä tai millaista? Partitiivi merkitsee osaa kokonaisuudesta ja sitä käytetään myös lukusanojen jälkeen. Yksikön partitiivin päätteet ovat - a/-ä, joka liittyy lyhyeen vokaaliin päättyvään vartaloon ja -ta/-tä, joka liittyy pitkään vokaaliainekseen tai konsonanttiin päättyvään vartaloon (ISK 87). Monikossa ovat partitiivin päätteet samat kuin yksikössä, mutta monikon muodostamisessa päätettä -ta/-tä edeltää monikon tunnus i ja päätttä -a/-ä monikon tunnus i tai j, näin ollen on monikon partitiivin muodostamisessa monta mahdollisuutta. Pääte on -a/-ä, jos sanan yksikön vartalon lopussa on yksi vokaali tai ainoastaan monikon i-tunnus. Pääte on -ta/-tä, jos sanan vartalo päättyy pitkään vokaaliainekseen tai yksikkövartalon pitkää vokaaliainesta vastaa lyhyt vokaali monikon i:n edellä. Ryhmään kuuluvat myös monitavuiset sanat, joilla monikon vartalon lopussa on diftongi. (ISK 89). 20
Akkusatiivi vastaa kysymyksiin: minkä, kenet, mikä tai mitkä? Akkusatiivi on yksikössä nominatiivin tai genetiivin näköinen ja monikossa aina nominatiivin kaltainen. Eli yksikön akkusatiivi on päätteetön tai pääte on -n. Monikon akkusatiivin pääte on -t. Remeksen (2009: 72) mukaan akkusatiivi on nominatiivista ja genetiivistä erotettavissa vain syntaktisin perustein. Konkreettiset sijat Konkreettisia sijoja ovat paikallissijat, jotka perusmerkitykseltään ilmaisevat paikkaa ja suuntaa. Paikallissijojen päätteet ovat säännöllisesti sekä yksikössä että monikossa samat, paitsi illatiivissa. Talukossa 9 annetaan yleiskatsaus siihen ryhmään kuuluvien sijojen eli inessiivin, elatiivin, illatiivin, adessiivin, ablatiivin ja allatiivin muodostamisesta. Taulukko 9. Konkreettisten sijojen taivutus suomessa. Yksikkö Monikko Inessiivi Jalassa Jaloissa Elatiivi jalasta jaloista Illatiivi Jalkaan Jalkoihin Adessiivi Jalalla Jaloilla Ablatiivi Jalalta Jaloilta Allatiivi jalalle jaloille Inessiivi, elatiivi ja illatiivi ovat sisäiset paikallissijat, jotka ilmoittavat paikan sisäpuolta, siellä olemista, liikettä sinne tai sieltä pois. Inessiivi ilmaisee jonkin sisäpuolella olemista ja vastaa kysymyksiin: kenessä, missä ja millaisessa? Inessiivin pääte on sekä yksikössä että monikossa -ssa/-ssä. Elatiivi ilmaisee liikettä jostakin ulos ja vastaa kysymyksiin: kenestä, mistä ja millaisesta? Elatiivin pääte on sekä yksikössä että monikossa -sta/-stä. Yksikön inessiivi ja elatiivi muodostetaan genetiivivartalon avulla sekä monikon inessiivi ja elatiivi monikkovartalon avulla. 21
Illatiivi ilmaisee liikettä jonkin sisään ja vastaa kysymyksiin: keneen, mihin ja millaiseen? Illatiivin päätteet ovat -hvn, -Vn, -seen ja -siin, jossa symboli V merkitsee erilaisia vokaaleita. Yksikkö- tai monikkovartalon lopun lyhyt vokaali saa päätteen -Vn. Pääpainollisen tavun ja monikkovartalon diftongin jäljessä esiintyy pääte -hvn. Painottoman tavun pitkän vokaaliaineksen jäljessä esiintyy yksikössä pääte -seen ja monikkomuodoissa pääte -siin. (ISK 93). Adessiivi, ablatiivi ja allatiivi ovat ulkoiset paikallissijat, jotka merkitsevät yleensä päällä tai lähellä olemista. Adessiivi vastaa kysymyksiin: kenellä, millä, missä tai minkälaisella? Adessiivin pääte on -lla/-llä sekä yksikössä että monikossa. Ablatiivi vastaa kysymyksiin: keneltä, miltä, mistä tai minkälaiselta? Ablatiivin pääte on sekä yksikössä että monikossa -lta/- ltä. Allatiivi vastaa kysymyksiin: kenelle, mille, mihin tai minkälaiselle? Allatiivin pääte on sekä yksikössä että monikossa -lle. Ulkoisten paikallissijojen yksikön muodot muodostetaan genetiivivartalon avulla ja monikon muodot monikkovartalon avulla. Muut sijat Muihin sijoihin kuuluvien essiivin, translatiivin ja abessiivin sekä instruktiivin ja komitatiivin taivutus esitetään talukossa 10. Taulukko 10. Muiden sijojen taivutus suomessa. Yksikkö Monikko Essiivi Jalkana Jalkoina Translatiivi Jalaksi Jaloiksi Abessiivi Jalatta Jaloitta Instruktiivi Jalan Jaloin Komitatiivi Jalkoineen Jalkoineen 22
Essiivi ilmaisee subjektin tai objektin senhetkistä mielentilaa, olotilaa, asemaa tai tehtävää ja vastaa kysymyksiin: kenenä, minä ja millaisena? Essiivin pääte on sekä yksikössä että monikossa -na/-nä. Essiivin pääte vaatii aina vahva-asteisen vartalon. Siksi yksikön essiivi muodostetaan esiivivartalon avulla ja monikon essiivi vahva-asteisen monikkovartalon avulla. Translatiivi ilmaisee olotilan muutosta, miksi tai millaiseksi subjekti tai objekti muuttuu tai on jo muuttunut ja vastaa kysymyksiin: keneksi, miksi ja millaiseksi? Translatiivin pääte on sekä yksikössä että monikossa -ksi. Yksikön translatiivi muodostetaan genetiivivartalon avulla ja monikon translatiivi monikkovartalon avulla. Abessiivi vastaa kysymyksiin: ketä/mitä ilman ja mitä vailla? Abessiivin pääte on sekä yksikössä että monikossa -tta/-ttä. Yksikön abessiivi muodostetaan genetiivivartalon avulla ja monikon abessiivi monikkovartalon avulla. Instruktiivi vastaa kysymyksiin: miten ja millä tavoin? Instruktiivin pääte on sekä yksikössä että monikossa -n. Yksikön instruktiivi muodostetaan genetiivivartalon avulla, mutta Remeksen (2009: 75, 77) mukaan yksikölliset muodot, kuten jalan lasketaan adverbeihin ja monikon instruktiivi muodostetaan monikkovartalon avulla, mutta se on usein merkitykseltään yksiköllinen. Yksikköä ei muodosteta kaikista sanoista. Komitatiivi vastaa kysymyksiin: kenen/minkä kanssa ja mikä seurana? Komitatiivin pääte on monikossa -ne. Yksikkömuotoja ei ole, vaan monikkoa käytetään myös yksikön asemesta riippumatta siitä, onko merkitys yksiköllinen vai monikollinen. Komitatiivi muodostetaan liittämällä komitatiivin pääte vahva-asteiseen monikkovartaloon. Komitatiivimuotoiseen substantiiviin tulee aina myös omistusliite eli possessiivisuffiksi. Remeksen (2009: 74, 87) mukaan komitatiivi on poikkeuksellisen paradigman sija ja luonteeltaan synkreettinen eli sen yksikköä ja monikkoa ei voi erottaa toisistaan: jalkoineen = jalkansa kanssa tai jalkojensa kanssa. Lisäksi hän kirjoittaa komitatiivin olevan ongelmallinen muoto, koska se on -ine päätteensä takia numerukseltaan neutraali, mutta muoto tajuttaneen yleensä monikolliseksi. 23
3.4.2. Turkin kielen sijamuodot Turkin kielessä on käytössä kuusi sijamuotoa: nominatiivi, genetiivi, datiivi, akkusatiivi, lokatiivi ja ablatiivi. Sijapäätteet riippuvat yleensä vokaalisoinnusta. Esimerkiksi sijapääte - den on joko -dan tai -den sen mukaan, onko sanassa etu- vai takavokaaleja. Joidenkin päätteiden osalta vokaaliharmonia jaetaan neljään osaan, jolloin sanan viimeisen vokaalin mukaan valittavia päätteitä on neljä. Monikossa nominia seuraa ensin monikon tunnus, joko - lar tai -ler ja sen jälkeen liittyy sijamuodon pääte. Turkin kielessä käytetään erisnimen ja päätteen välissä aina heittomerkkiä, esimerkiksi Ankara dan. Taulukossa 11 esitellään turkin kielen sijojen käyttöä esimerkkisanan ayak 'jalka' avulla. Taulukko 11. Turkin kielen sijojen taivutus. Yksikkö Monikko Nominatiivi Ayak Ayaklar Akkusatiivi Ayağı Ayakları Genitiivi Ayağın Ayakların Datiivi Ayağa Ayaklara Ablatiivi Ayaktan Ayaklardan Lokatiivi Ayakta Ayaklarda Nominatiivi sijasta käytetään välillä myös nimitystä absoluuttinen. Lewisin (2000: 33-34) mukaan absoluuttisen sijan tehtävinä ovat: 1) nominatiivi, joka esiintyy lauseen subjektina; 2) vokatiivi; 3) epämääräinen akkusatiivi ja 4) monet ajan adverbit ovat alun perin nominit absoluuttisessa sijassa, esimerkiksi bugün 'tänään'. Yksikön nominatiivi on sanan perusmuoto ja sillä ei ole sijapäätettä. Monikon nominatiivin sijapääte on -lar/-ler. Akkusatiivi merkitsee määritettyä objektia ja se on obligatorinen seuraavissa konteksteissa: a) suorana objektina on erisnimi, pronomini tai demonstratiivinen pronomini; b) objekti on muunnettu relatiivilauseen tai adjektiivin tunnuksen -ki kautta, esimerkiksi okuldaki 'koulussa 24
oleva'; c) objektin kanssa käytetään sanoja hangi 'mikä, mitä', her 'jokainen, joka' tai bütün 'koko, kaikki'; d) objektilla on persoonapääte; e) objekti on kysymys, kuten kimi 'ketä' ja nereyi 'mihin'. Kysysana ne 'mitä, mikä' voi käyttää sekä akkusatiivin päätteen kanssa että ilman päätettä; f) objekti ei sijatse verbin vieressä. Poikkeuksellisenä ovat objektin ja verbin välissä esiintyvä kysymyspartikkeli mi/mı sekä sanat bile 'jo, jopa' ja de/da 'myös', joiden kanssa ei käytetä akkusatiivia; g) on mainittu aikaisemmin (Ketrez 2012: 34-36; Lewis 2000: 34). Akkusatiivin pääte on -i, -ı, -u tai -ü. Omistusliitteen ja pronominin jälkeen suffiksi on -ni, -nı, -nu, -nü. Perusmuodossa konsonanttiin k, p, ç tai t päättyvillä sanoilla konsonantti pehmenee b, c, d tai g/ğ:ksi, mutta vokaaliin päättyville sanoille lisätään ennen akkusatiivin päätettä siirtymäkonsonantti y. Genetiivi vastaa kysymykseen kenen? ja sen pääte on -in, -ın, -un tai -ün. Genetiivin pääte osoittaa, että substantiivilla, johon pääte on kiinnitetty on possessiivinen tai määrittävä suhde toiseen substantiiviin sekä substantiivi, joka on genetiivisessä sijassa voi myös esiintyä predikatiivisenä (Lewis 2000: 35). Myös genetiivissä sanan loppukonsonanttit k, p, ç tai t pehmenevät, mutta vokaaliin päättyville sanoille lisätään välikonsonantti n. Poikkeuksellisia ovat esimerkiksi sanat ne 'mikä, mitä' ja su 'vesi', johon lisätään siirtymäkonsonantti n asemasta y. Lokatiivi vastaa kysymykseen missä? ja sillä ilmaistaan sijaintia jossakin paikassa. Lokatiivin pääte on -de tai -da. Sanan lopussa oleva konsonantti ei pehmene, sen sijasta lokatiivin pääte -de/-da vahvenee -te/-ta:ksi. Sen säännön mukaan käyttäytyvät kaikki vahvat konsonantit: ç, f, h, k, p, s, ş ja t. Muiden konsonanttien ja vokaalien kanssa esiintyy pääte -de/-da. Kun lokatiivin pääte on lisätty nominille, jolla on jo kolmannen persoonan omistusliite, lisätään siirtymäkonsonantti n ennen sijapäätettä. Sijapäätteistä esiintyy n jälkeen lokatiivin pääte -de, koska n on soinnillinen konsonantti. Siirtymäkonsonantti n ilmenee myös kolmannen persoonan yksikön pronominin lokatiivissa, koska se päättyy vokaaliin (o 'hän, se', onda 'hänellä, sillä'). Siirtymäkonsonantin n käyttö esiintyy myös demonstratiivipronominien kanssa, kuten bunda 'tässä, tällä' ja şunda 'tuossa, tuolla'. (Ketrez 2012: 28) Datiivilla ilmaistaan: a) epäsuoraa objektia; b) paikkaa, mihin; c) päämäärää; d) hintaa (Lewis 25
2000: 35). Datiivi vastaa kysymyksiin: kenelle ja mihin? Datiivin pääte on -e tai -a. Datiivi käytetään usein verbien kanssa, jotka ilmaisevat liikkumista paikasta toiseen. Myös datiivissa sanan loppukonsonanttit k, p, ç tai t pehmenevät ja vokaaliin päättyville sanoille lisätään siirtymäkonsonantti y. Ablatiivi vastaa kysymyksiin: miltä, mistä tai minkälaiselta? Ablatiivin pääte on -den tai -dan. Ablatiivi ilmaisee lähtökohtaa: a) paikkaa, josta; b) paikkaa, jonka kautta; c) syyperäinen käyttö on usein toistuva; d) vertailussa toinen jäsen on ablatiivissa; e) osoittaa materiaalia, josta jotain on tehty; f) partitiivinen käyttö; g) ablatiivilla ilmaistaan myös hintaa, mutta ei synonyyminä datiivin kanssa (Lewis 2000: 36-37). Sanan lopussa oleva konsonantti ei pehmene, sen sijasta ablatiivin pääte -den/-dan vahvenee -ten/-tan:ksi. Sen säännön mukaan käyttäytyvät kaikki vahvat konsonantit: ç, f, h, k, p, s, ş ja t. Turkin kielessä esiintyvällä liitepartikkelilla -(y)le/-(y)la on myös sijan kaltainen tehtävä. Sitä käytetään sekä instrumentaalin että komitatiivin tehtävien ilmaisemiseen, esimerkiksi arabayla 'autolla'. Mutta useimmat kieliopintutkijat eivät ole katsellut sitä päätettä kuin aitoa sijapäätettä sen liitepartikkelin luonteen takia. (Kornfilt 2006: 214) 3.4.3. Suomen ja turkin sijamuotojen vertailu Suomessa on 15 sijaa, joka on suuri lukumäärä verrattuna turkkiin, jossa sijoja on 6. Molemmissa kielissä sijapäätteet riippuvat yleensä vokaalisoinnusta, joka aiheuttaa päätteiden lukumäärän kahtalaisuuden suomen kielessä sekä turkin kielessä vokaalin mukaan valittavia päätteitä on jopa neljä. Sekä suomen että turkin kielen sijamuotojen päätevarianttivaihtelusta annetaan tiivistävä katsaus taulukossa 12. 26
Taulukko 12. Suomen ja turkin sijamuotojen päätteet vertailussa. Sijamuodot Päätteet Suomen Turkin Suomen kielessä Turkin kielessä kielessä kielessä Yksikkö Monikko Yksikkö ja monikko Nominatiivi Nominatiivi -Ø -t -Ø Akkusatiivi Akkusatiivi -Ø, -n -t -i, -ı, -u, -ü Genetiivi Genetiivi -n -en, -den, -tten, -in, -ten -in, -ın, -un, -ün Essiivi - -na, -nä - Partitiivi - -a, -ä, -ta, -tä - Translatiivi - -ksi - Inessiivi Lokatiivi -ssa, -ssä -de, -da, -te, -ta Elatiivi - -sta, -stä - Illatiivi - -hvn,-vn, -seen -hin, -siin - Adessiivi - -lla, -llä - Ablatiivi Ablatiivi -lta, -ltä -den, -dan, -ten, -tan Allatiivi Datiivi -lle -e, -a Abessiivi - -tta, -ttä - Instruktiivi - -n - Komitatiivi - -ne - Useimmilla sijoilla on vain yksi, enintään vokaalisoinnun mukaan vaihteleva pääte. Yksikön nominatiivi on molemmissa kielissä sanan perusmuoto ja sillä ei ole sijapäätettä. Mutta monikon nominatiivin sijapäätteeksi on sekä suomen että turkin kielessä monikon tunnus. Suomen kielessä monikon nominatiivin tunnus on t, mutta muiden sijamuotojen monikon tunnus on i, joka kahden vokaalin välissä muuttuu j:ksi eli suomen kielessä on kaksi monikkotyyppiä. Turkin kielessä monikon tunnuksena kaikissa sijoissa on vaan -lar/-ler. Nominatiivissa suomen ja turkin sijamuodot vastaavat toisiaan suoraan: Poika (nominatiivi) lukee. = Erkek (nominatiivi) okuyor. 27
Suomen kielessä akkusatiivi on yksikössä nominatiivin tai genetiivin näköinen ja monikossa aina nominatiivin kaltainen. Eli yksikön akkusatiivi on päätteetön tai pääte on -n ja monikon akkusatiivin pääte on -t. Turkin kielessä akkusatiivin pääte on -i, -ı, -u tai -ü. Koska suomi ja turkki ovat molemmat agglutinoivia kieliä on niille luonteenomaista liittää taivutuselementit suoraan vartaloon. Akkusatiivissakin suomen ja turkin sijamuodot vastaavat toisiaan suoraan: Tyttö näki pojan (akkusatiivi). = Kız erkeği (akkusatiivi) gördü. Turkinkielisen sanan erkeği (perusmuoto erkek) akkusatiivin pääte on on -i, koska sitä edeltävä vokaali on etuvokaali e, lisäksi sana päättyy perusmuodossa konsonanttiin k, joka pehmenee ğ:ksi. Genetiivin pääte suomen kielessä on yksikössä -n ja monikossa -en, -den, tten tai in, -ten. Turkin kielessä sen pääte on joko -in, -ın, -un tai -ün. Seuraavassa esimerkissä suomen kielen genetiivimuotoa ei vastaa turkin kielessä genetiivi, vaan sana erkek on perusmuodossa ja sitä seuraa pääte -le, joka tarkoittaa kanssa ja joka voi esiintyä myös itsenäisenä sanana ile. Tyttö meni pojan (genetiivi) kanssa elokuviin. = Kız erkekle sinemaya gitti. Seuraavaksi esimerkki, jossa suomen ja turkin genetiivimuodot vastaavat toisiaan suoraan: Se on pojan (genetiivi) auto.= O bir erkeğin (genetiivi) arabası var. Ero niiden lauseiden välillä on turkin kielessä esiintyvä genetiivi-possessiivi-yhdistelmä (erkeğin arabası) eli toisen substantiivin kanssa käytetään possessiivia. Genetiivissäkin turkinkielisen sanan loppukonsonantti k pehmenee ğ:ksi. Essiivin pääte suomen kielessä sekä yksikössä että monikossa on -na/-nä. Turkin kielessä essiiviä ei esiinny. He tulivat väsyneinä (essiivi) kotiin. = Onlar yorgun olarak eve geldiler. Suomen kielen essiivimuotoa on turkin kielessä mahdollista ilmaistaa arak/-erek muodon avulla, jota käytetään verbin kanssa. Sama muoto vastaa suomen kielessä 2. infinitiivin inessiivä eli yorgun olarak tarkoittaa 'väsynyt ollessa', verbin olarak perusmuoto on olmak. Yksikön partitiivin päätteet suomen kielessä ovat -a/-ä ja -ta/-tä. Monikossa ovat partitiivin päätteet samat kuin yksikössä. Turkin kielessä partitiiviä ei esiinny, mutta sitä on mahdollista ilmaistaa genetiivi-possessiivi-yhdistelmän avulla, esimerkiksi kızın elması 'tytön omena'. Tytöllä on kaksi punaista omenaa (partitiivi). = Kızın iki kırmızı elması var. 28
Suomen kielessä translatiivin pääte on sekä yksikössä että monikossa -ksi. Turkin kielessä translatiiviä ei esiinny. Tyttö aikoo opettajaksi (translatiivi). = Kız öğretmen olmak istiyor. Suomenkielistä translatiivimuotoa voitaisiin turkin kielessä ilmaistaa vähän toisella tavalla eli edellä annetun turkinkielisen vastinen suora käännös on 'tyttö haluaa olla opettaja'. Inessiivin pääte suomen kielessä on sekä yksikössä että monikossa -ssa/-ssä. Suomenkielistä inessiivimuotoa vastaa turkinkielinen lokatiivimuoto, jonka pääte on -de, -da, -te tai -ta. Esimerkki, jossa suomen inessiiviä vastaa suoraan turkin lokatiivi: Tässä kirjassa (inessiivi) on Istanbul. = Bu kitapta (lokatiivi) İstanbul var. Mutta suomen inessiivi ja turkin lokatiivi eivät ole aina vertaisia, kuten seuraavassa esmerkissäkin näkyy: Poika lui kirjan päivässä (inessiivi). = Erkek, kitabı bir gün içinde bitirdi 'Poika lopetti kirjan yhden päivän sisällä'. Turkin kielessä voi tässä käyttää sekä sana bitirdi 'lopetti' että okudu 'lui', mutta bitirdi sopii tyyliltä paremmin. Suomen kielen elatiivin pääte on sekä yksikössä että monikossa -sta/-stä. Turkin kielessä elatiiviä ei esiinny, mutta suomen elatiiviä vastaa turkin ablatiivi. Tyttö hymyili onnesta (elatiivi). = Kız mutluluktan (ablatiivi) güldü. Illatiivin päätteet suomen kielessä ovat -hvn,-vn, -seen ja -hin, -siin. Turkin kielessä illatiiviä ei esiinny. Suomen kielen illatiiviä voi vastaa turkin kielen datiivi, esimerkiksi kun ilmaistetaan paikkaa: Lennän Turkkiin (illatiivi). = Türkiye ye (datiivi) uçuyorum.; Menen huoneeseen (illatiivi). = Ben odaya (datiivi) gidiyorum. Tärkeä ero suomen ja turkin välillä on, että turkin kielessä käytetään erisnimen ja päätteen välissä heittomerkkiä, mutta suomen kielessä ei käytetä. Samalla seuraavassa esimerkissä täytyy suomen kielen illatiivimuotoa turkin kielessä ilmaistaa ihan toisella tavalla: Poika ihastui tyttöön (illatiivi). = Kız erkeğin hoşuna gitti. Turkin kielessä on kız 'tyttö' nominatiivissa, mutta erkek 'poika' erkeğin 'pojan' genetiivissä ja verbi hoşuna gitti koostuu kahdesta sanasta. Suomen kielen adessiivin pääte on sekä yksikössä että monikossa -lla/-llä. Turkin kielessä adessiiviä ei esiinny, mutta suomen adessiiviä vastaa turkin lokatiivi. He istuivat lattialla (adessiivi). = Onlar yerde (lokatiivi) oturdular. 29