206 PALKKANORMIT SUOMALAISESSA TULOPOLITIIKASSA: VALIKOIVA KATSAUS Pekka Sauramo
PALKANSAAJIEN TUTKIMUSLAITOS TYÖPAPEREITA LABOUR INSTITUTE FOR ECONOMIC RESEARCH DISCUSSION PAPERS 206 PALKKANORMIT SUOMALAISESSA TULOPOLITIIKAS- SA: VALIKOIVA KATSAUS Pekka Sauramo Tutkimusprojektia ovat rahoittaneet Työsuojelurahasto ( Työmarkkinoiden pelisäännöt: työelämän suhteet, sopimustoiminta ja tulopolitiikka 2000-luvulla ) ja Palkansaajasäätiö. Kiitän Peter J. Boldtia, Ismo Luimulaa, Jukka Pekkarista ja Markus Sovalaa hyödyllisistä kommenteista ja keskusteluista. Helsinki 2004
ISBN 952 209 005 0 ISSN 1795 1801
TIIVISTELMÄ Kirjoituksessa tarkastellaan palkkanormien asemaa suomalaisessa tulopolitiikassa luomalla historiallinen katsaus palkkanormiajattelun oleellisiin piirteisiin. Historiallinen katsaus aloitetaan sotavuosista ja päätetään nykyhetkeen. Historiallisessa katsauksessa otetaan esille muun muassa kolme normia: tuottavuusnormi, EFO-normi ja euro-normi. Työmarkkinajärjestöjen näkemyksiä kuvattaessa erityishuomio kiinnitetään SAK:n palkkanormeja käsitteleviin kannanottoihin. Kirjoituksessa pohditaan myös tulevaisuuden näkymiä ottamalla lähtökohdaksi historiasta saadut kokemukset. Kokemusten valossa perusedellytys jonkin palkkanormin seuraamiselle on rahataloudellinen vakaus. Ilman rahataloudellisesti vakaita oloja mahdollisuudet noudattaa jotakin normia ovat hyvin huonot. Raportissa lähdetään siitä, että nykyisenkaltaiset talous- ja rahaliiton muodostamat rahataloudelliset puitteet ovat palkkanormiajattelun eli n- voimaisuuden kannalta otollisemmat kuin kertaakaan sitten Bretton Woods -aikakauden parhaiden päivien. JEL-luokittelu: E24, E25, E64 Asiasanat: palkat, palkkanormit, funktionaalinen tulonjako, tulopolitiikka
1. JOHDANTO Neuvottelut seuraavien vuosien työehtosopimuksista ovat alkamassa. Palkkavaatimuksia esitetään ja niitä perustellaan kansantalouden tuottavuuden kasvulla, jonka nähdään luoneen uutta jaettavaa, josta osa kuuluu palkansaajille. Neuvotteluissa tarkastellaan huolellisesti tehtyjä laskelmia tuottavuuskehityksestä ja yritetään sen perusteella määritellä kansantalouden palkanmaksuvaraa. Jos sopimukset toteutuvat kattavana tulopoliittisena kokonaisratkaisuna, odotettavissa on, että sovittu palkankorotus tulee valtaosalle maan palkansaajista jokseenkin samansuuruisena. Näillä sanoilla luonnehti Suomen Pankin pääjohtaja Matti Vanhala lokakuussa vuonna 2002 silloisen neuvottelukierroksen yhtä oleellista vaihetta (Vanhala, 2002). Vaikka Vanhala ei edellä esitetyssä lainauksessa käytä palkkanormi -sanaa, lainaus tiivistää hyvin, mistä palkkanormissa on kysymys: ohjenuorasta, jonka avulla pyritään arvioimaan keskimääräistä palkankorotusvaraa ja jonka käyttö mahdollisesti kuvastuu myös toteutuneessa palkkakehityksessä. Lainaus kuvastaa myös sitä, että palkkanormiajattelulla on huomionarvoinen asema suom a - laisessa tulopolitiikassa. Vaikka palkkanormien soveltaminen ei ehkä olekaan näkynyt t o- teutuneissa palkkaratkaisuissa, palkkanormi on ollut oleellinen osa tulopolitiikan kieltä. Historiaa tulkittaessa tulisi pitää mielessä, etteivät esimerkiksi keskitettyyn ratkaisuun pe - rustuvat, suunnilleen samansuuruiset palkankorotukset vielä ole osoitus jonkun palkkanormin soveltamisesta käytäntöön. Eiväthän tällaiset korotukset välttämättä kuvasta sitä, että työmarkkinaosapuolet ovat yhdessä sopineet jonkun normin soveltamisesta. Korotusten suuruus voi myös poiketa jonkun normin mukaisesta korotuksesta. Tässä kirjoituksessa tarkastelen lähemmin palkkanormien asemaa suomalaisessa tulopolitii - kassa. Tarkastelen erityisesti normiajattelun historiaa. Vaikka tällainen näkökulma on suppea, sen avulla voi kuitenkin kuvata oleellisia piirteitä suomalaisen tulopolitiikan historia s- ta. Toisaalta palkkanormien käyttöä analysoimalla voi sanoa jotakin myös tulopolitiikan tulevaisuudesta. Koska suomalaisen tulopolitiikan historian katsotaan usein alkaneen 1960-luvulla vuonna 1968 solmitun ns. Liinamaa I-sopimuksen toimiessa alkuajan huippukohtana, näyttäisi luontevalta aloittaa myös palkkanormin historian tarkastelu 1960-luvulla. Palkkanormin ja myös tulopolitiikan historiassa kannattaa kuitenkin mennä vielä jonkin verran kauemma k- 2
si, aina 1940-luvulle asti. Siksi aloitan historiallisen katsauksen sotavuosista ja etenen kronologisessa järjestyksessä kohti nykyhetkeä. Kuvaan erityisesti sitä, miten palkkanormiajattelu on kehittynyt ja miten se on mahdollisesti näkynyt tulopoliittisissa ratkaisuissa. Tarkastellessani tulopolitiikan eri osapuolten suhtautumista palkkanormien käyttöön kiinnitän erityishuomion SAK:n palkkanormeja käsittele - viin kannanottoihin. Vaikka tarkastelen Suomea ja suomalaista keskustelua, otan esille myös joitakin kokemuksia Ruotsista. 3
2. PALKKANORMI: 1940- JA 1950-LUKU S u o m e s s a p a l k o i s t a t u l i t a l o u s p o l i i t t i n e n k y s y m y s v a r s i n m y ö h ä ä n, e i k ä n i i s t ä s o t i e n v ä l i - s e n ä a i k a n a v i e l ä j u u r i k a a n k e s k u s t e l t u. S o t a - a i k a o l i s u o m a l a i s e n t u l o p o l i t i i k a n s y n n y n k a n n a l t a k u i t e n k i n t ä r k e ä a j a n j a k s o, k o s k a t u o l l o i n v a l t i o n o t e t y ö m a r k k i n o i l l a v a h v i s t u i. S u o m a l a i s e n t u l o p o l i t i i k a n y k s i o m i n a i s p i i r r e o n o l l u t j u u r i v a l t i o v a l l a n m e r k i t t ä v ä a se - m a, j o h o n s y i t ä v o i d a a n h a k e a t o i s e n m a a i l m a n s o d a n a j a s t a. S i t ä v o i d a a n m y ö s k u t s u a s o t a k o r p o r a t i s m i n a j a n j a k s o k s i ( S o v a l a 1 9 9 1, k s. m y ö s P e k k a r i n e n j a V a r t i a i n e n 1 9 9 5, 2 9 4 2 9 9 ). Selvimmin valtion väliintulo työmarkkinoilla kuvastui sotavuosina palkkasäännöstelynä, joka perustui vuoden 1941 taloudelliseen valtalakiin. Sillä hintoja ja palkkoja koskevat säännöstelyoikeudet annettiin valtioneuvostolle. Palkkasäännöstelyn vuosina palkankorotuksista päätettäessä noudatettiin ohjenuoraa, josta tuli oleellinen osa suomalaisen palkkapolitiikan historiaa: palkat sidottiin elinkustannusten nousuun. Palkkojen sitomista elinkustannusten nousuun voi pitää yhtenä sovelluksena palkkanormista. Elinkustannusten nousuun perustuvaa ohjenuoraa voi kutsua palkankorotuksia muovaavaksi elinkustannusnormiksi. Elinkustannusnormin noudattamisella tähdättiin elintarvikkeiden kallistumisen korvaamiseen palkansaajille. Sotavuosina kompensaatio ei kuitenkaan ollut täysimääräinen. Se muuttui periaatteessa täydelliseksi ja joksikin aikaa ylikompensoivaksikin sodan jälkeen. Palkankorotusten sitomista elinkustannusindeksin kuvaamaan kustannusten nousuun voi pitää palkkanormiajattelun alkuvaiheen oleellisimpina piirteenä. Vaikka elinkustannusnormia on luontevaa pitää yhtenä palkkanormin sovellutuksena, se poikkeaa muista palkkanormeista siinä, että normia noudatettaessa palkkoja nostetaan vasta jälkikäteen toteutuneen t a l ouskehityksen perusteella. Elinkustannusnormin soveltamisen kannalta yhden tärkeän ajanjakson muodostivat 1950- luvun alkupuoliskon vuodet yleislakkoon asti. Syksyllä 1951 solmittiin vakautussopimus, jolla palkat jäädytettiin, mutta ne samalla sidottiin elinkustannusindeksiin täyskompensa a - tiolla. Sopimukseen myös liittyi vakauttamisohjelma, jolla pyrittiin estämään hintojen nousu (ks. Komiteanmietintö 1951: 13). Palkkojen sitominen elinkustannusten nousuun oli muutamaa poikkeuksellista ajanjaksoa lukuun ottamatta sääntö aina 1960-luvun lopulle saakka. Palkkasäännöstelyn lopettamisen 4
jälkeen indeksisidonnaisuudella ei kuitenkaan ollut enää yhtä tärkeää merkitystä palkankorotusten kannalta. Elinkustannusnormin käytön voikin sanoa loppuneen palkkasäännöstelyn loputtua, vaikka palkkoihin onkin tehty keskitettyihin ratkaisuihin liittyneiden indeksiehtojen laukeamiseen takia indeksikorotuksia. Samaan aikaan kun palkkapolitiikan ohjenuorana oli elinkustannusnormi, talouspoliittisessa keskustelussa näkemys inflaatiosta kustannusten nousun seurauksena alkoi yleistyä. Ke s- kustelu kustannusinflaatiosta toi uuden, merkittävän lisäulottuvuuden paitsi suomalaiseen keskusteluun inflaation hillinnän keinoista myös keskusteluun palkkanormista: työn tuotta - vuuden kasvu otettiin esille uutena oleellisena palkkapolitiikan välineenä ja alettiin keskustella tuottavuusnormista. Normin mukaan nimellispalkkojen korotukset olisi mitoitettava vastaamaan koko kansantalouden tuottavuuden kasvua. Tämänsuuruiset palkankorotukset eivät kiihdyttäisi inflaatiota. Tuottavuusnormia pitivät esillä muun muassa nuoremman polven asiantuntijat Teuvo Aura ja Erik Törnqvist, jotka olivat valmistelemassa vuoden 1951 vakautusratkaisun yhteydessä perustetussa Talouspoliittisessa suunnitteluneuvostossa ns. talouspoliittista perusohjelmaa (Hetemäki ja Sovala 1991). Suunnitteluneuvostossa oli edustus muun muassa keskeisistä etujärjestöstä, joiden edustajat esittivät ohjelmasta näkemyksensä. Inflaation hillintä tuottavuusnormin noudattamisen tavoitteena ilmenee hyvin seuraavasta Auran (1952, 164 165) luonnehdinnasta: Palkkatasomme on meillä sidottu elinkustannusindeksiin. Jos kulutustavarain keskimääräinen hintataso alkaa kohota niin suuressa määrin, että indeksin nousun perusteella joudumme yleisiin palkankorotuksiin, olemme taas leveällä tiellä. Rahataloudellisen tasapainon säilyttämiseen tähtäävän talouspolitiikan päämääränä on sen vuoksi oleva hintatason pysyttäminen vakaana Sisäistä rahataloudellista tasapa i - noa silmällä pitäen on pidettävä ohjenuorana, ettei kokonaistulo maassamme nouse enempää kuin kansantalouden tuottavuus kasvaa. Jos me esim. palkkojen korotuksissa menemme yli tämän, olemme uuden inflaation tiellä. Auran luonnehdinnassa on oleellista myös se, että hän arvostelee elinkustannusnormin käyttöä sen inflaatiota ylläpitävän vaikutuksen takia ja tarjoaa tavallaan tilalle tuottavuusnormia. Auran ajattelussa korostuu tuottavuusnormin käyttö ensisijaisesti inflaation hillinnässä eikä funktionaalisen tulonjaon vakauttamisessa. Talouspoliittisessa perusohjelmassa kuitenkin lähdettiin siitä, että myös reaaliansiotaso nousisi työn tuottavuuden tahdissa. Siten ohjel - massa tuottavuusnormin noudattamisella tavoitellaan myös funktionaalisen tulonjaon vakautta. 5
Jos hintatason nousu johtuu pelkästään palkkakustannusten, eli yksikkötyökustannusten, noususta, palkankorotusten rajoittaminen tuottavuuden kasvun suuruisiksi johtaa sekä hi n- tatason että funktionaalisen tulonjaon vakauteen. Suomalaista keskustelua tuottavuusnormista voi jäsentää määrittelemällä tuottavuusnormin mukainen palkankorotusvara kahdella vaihtoehtoisella tavalla. Ensimmäisen tavan mukaan (1) palkankorotusvara = koko kansantalouden tuottavuuden kasvu. Toisen tavan mukaan (2) palkankorotusvara = koko kansantalouden tuottavuuden kasvu + odotettu inflaatio. Määritelmistä tulee identtiset, jos oletetaan hintatason muutosten noudattelevan yksikkötyökustannusten muutoksia. Tuolloin hintataso pysyy muuttumattomana, jos palkat nousevat tuottavuuden kasvun mukaisesti. Vaikka lukuisat 1950-luvulla ja myös sen jälkeen käytetyt puheenvuorot, joissa korostetaan tuottavuuden kasvuvauhtia hyväksyttävänä nimellisansioiden nousuvauhtina, ovat sopusoinnussa määritelmän (1) kanssa, niissä kuitenkin viime kädessä välittyy määritelmän (2) mukainen tuottavuusnormin määritelmä ja oletus siitä, että inflaatio johtuu viime kädessä tuottavuuden kasvun ylittävistä palkankotuksista. Siten puheenvuoroissa tyypillisesti ajatellaan koko kansantalouden tuottavuuden kasvuvauhdin mukaisten palkankorotusten vakauttavan sekä hintatason että funktionaalisen tulonjaon. Tuottavuusnormi palkkojen nousun ohjenuorana ei tietenkään ole alun perin suomalainen idea, vaikka suomalaiset talouspoliitikot eivät välttämättä saaneetkaan ideaa suoraan ulkomailta (ks. Törnqvistin vastaus Hetemäen ja Sovalan (1991) haastattelussa). Kun Luoma (1954) kommentoi perusohjelmassa esitettyä tuottavuusnormia, hän ottaa esille Ruotsissa jo vuosina 1899 1925 Ekonomisk Tidskriftissä lähinnä Davidssonin ja Wicksellin välillä kä y- dyn keskustelun siitä, tulisiko työn tuottavuuden nousu näkyä palkkojen nousuna vai hintojen laskuna. Wicksellin linja vastasi tuottavuusnormin mukaista palkankorotuslinjaa. Luoma pitää myös Keynesiä Wicksellin linjan edustajana. Tuottavuusnormin soveltamisesta kä - sitellessään hän tukeutuu myös muun muassa Alvin H. Hansenin 1940-luvulla esittämiin näkemyksiin. Keynesin ja Hansenin näkemyksiin viittasi jo aiemmin Kivinen (1952). 6
Etujärjestöt ottivat kantaa tuottavuusnormiin enemmän tai vähemmän suoraan antaessaan lausuntoja Talouspoliittisen suunnitteluneuvoston valmistelemasta talouspolitiikan perusohjelmasta. Suunnitteluneuvostossa jäseninä olleet SAK:n edustajat jättivät mietinnön johdosta eriävän mielipiteen mutta eivät arvostelleet tuottavuusnormia (SAK 1954, 48-56). Työnantajien kanta oli torjuva (Pekkarinen ja Vartiainen 1995, 305). Siten työmarkkinajärjestöt ottivat kantaa tuottavuusnormiin ensimmäistä kertaa jo 1950-luvun alkuvuosien vakautuskaudella. Näistä kannanotoista oli vielä pitkähkö matka aika kauteen, jolloin tuottavuusnormista tuli vakiintunut osa tulopolitiikan kieltä. Oleellista kuitenkin on, että normista keskusteltiin jo 1950-luvun alkupuoliskolla, jota voi kutsua valtiollisen tulopolitiikan ensimmäiseksi vaiheeksi. Vuoden 1956 yleislakkoa ja siihen johtanutta t a - pahtumaketjua voi pitää ensimmäisen vaiheen loppuna (Sovala 1991, ks. myös Pekkarinen ja Vartiainen 1995, 301-310). Yleislakkoa edeltänyt säännöstelyvaltuuksien poistaminen oli talouskehityksen kannalta yksi vedenjakaja. Alkoihan inflaatio kiihtyä pian valtuuksien poistamisen jälkeen. Talouden kehitys oli 1950-luvun jälkipuoliskolla erittäin epävakaata. Syksyllä 1957 markka deva l - voitiin. Taantuma paheni, ja kokonaistuotannon kasvu jäi kahden seuraavan vuoden aikana erittäin vähäiseksi. Talouden murrokseen liittyi myös murros työmarkkinapolitiikassa. Ammattiyhdistysliike oli hajallaan, eikä vuosina 1957-1960 saatu aikaan keskitettyjä palkka - ratkaisuja. A y - l i i k k e e n p a l k k a n o r m i a j a t t e l u n k e h i t t y m i s e n k a n n a l t a h u o m i o n a r v o i s i n u u s i l i n j a u s t a - p a h t u i j o e n n e n v u o s i e n 1 9 5 7-1 9 6 0 m u r r o s v u o s i a e l i v u o n n a 1 9 5 6 S A K : n V I I e d u s t a - j a k o k o u k s e s s a. E d u s t a j a k o k o u k s e s s a k e s k e i s e k s i t a l o u s p o l i i t t i s e k s i t a v o i t t e e k s i a s e t e t t i i n t a l o u d e l l i s e n t a s a p a i n o n y l l ä p i t o t ä y s t y ö l l i s y y d e n v a l l i t e s s a. T ä s t ä t a v o i t t e e s t a s e u r a s i v a a t i m u s, j o n k a m u k a a n r e a a l i p a l k k o j e n n o u s u n o l i v a s t a t t a v a t y ö n t u o t t a v u u d e n k e h i - t y s t ä. S A K k u v a a o m a a m e r k i t y s t ä ä n t u o t t a v u u d e n n o u s u n h u o m i o i m i s e s s a p a l k k a r a t k a i s u i s t a p ä ä t e t t ä e s s ä s e u r a a v a l l a t a v a l l a : V i i m e v u o s i e n p a l k k a p o l i t i i k a n s u u r i n p e r i a a t t e e l l i n e n s a a v u t u s o n s e, e t t ä a m m a t t i y h d i s t y s l i i k k e e n p o n n i s t u k s i l l a o n v o i t u h a n k k i a y l e i s e m p i k i n h y v ä k s y m i n e n s i l l e, e t t ä r e a a l i p a l k k o j e n o n s e u r a t t a v a k a n s a n t u l o n n o u s u a j a t y ö n t u o t t a - v u u d e s s a t a p a h t u v a a k e h i t y s t ä. ( S A K 1 9 5 6, 2 5 ). K a n t a t u o t t a v u u s n o r m i i n o n s u h t e e l l i s e n y k s i s e l i t t e i n e n : K ä y t ä n n ö n r a t k a i s u n a o n p y r i t t ä v ä s i i h e n, e t t ä p a l k k a k e h i t y s e r i a l o i l l a s u u n n i l l e e n n o u d a t t a i s i t y ö n t u o t t a v u u d e n k a n s a n t a l o u d e n p u i t t e i s s a t a p a h t u v a a k o k o n a i s - k e h i t y s t ä. T ä m ä n o h e l l a o n k u i t e n k i n s a l l i t t a v a s e l l a i n e n k e h i t y s, e t t ä p a r h a i d e n t u o t t a v i l l a 7
j a p i t e m m ä l l e r a t i o n a l i s o i d u i l l a t y ö a l o i l l a v o i a n s i o i d e n k e h i t y s o l l a k e s k i m ä ä r ä i s t ä n o p e - a m p a a. ( S A K 1 9 5 6, 2 6 ). K a n n a n o t t o a v o i p i t ä ä s i l l o i s e n S A K : n e n s i m m ä i s e n ä e d u s - t a j a k o k o u k s e s s a a n n e t t u n a t u e n o s o i t u k s e n a t u o t t a v u u s n o r m i l l e. 8
3. PALKKANORMI: 1960-LUKU Vaikka suomalaisen tulopolitiikan historiaa kirjoitettaessa kannattaakin lähteä liikkeellä kauempaa kuin 1960-luvusta, sitä voi kuitenkin pitää tulopolitiikan muotoutumisen kannalta keskeisi m - pänä vuosikymmenenä. Tulopolitiikan varsinaisena alkamisvuotena on usein pidetty vuotta 1968, jolloin solmittiin ns. Liinamaa I-sopimus. Sopimusta oli kuitenkin edeltänyt moni - vuotinen valmisteleva ajanjakso, jonka kuluessa luotiin edellytykset tulopolitiikan harjoittamiselle. Tulopolitiikan aikakautta oli valmisteltu esimerkiksi komiteoissa, joissa ekonomistit toim i - vat paitsi keskeisinä kansantaloustieteellisen tutkimuksen tuloksia välittävinä asiantuntijoina myös tulopolitiikan kielen muovaajina. Ilman poliittisten ja järjestöllisten edellytysten syntymistä, esimerkiksi ilman ammattiyhdistysliikkeen eheytymistä, suomalaisen tulopoli - tiikan historiasta olisi kuitenkin tullut toisenlainen. V a r s i n a i s e n s y s ä y k s e n L i i n a m a a I - s o p i m u k s e s s a k i t e y t y n e e l l e t u l o p o l i t i i k a n l ä p i m u r r o l l e a n t o i k u i t e n k i n t a l o u d e l l i n e n t i l a n n e. S u o m e n t a l o u s o l i a j a u t u n u t k r i i s i i n, j o t a h o i d e t t i i n s y k s y l l ä 1 9 6 7 s u u r e l l a d e v a l v a a t i o l l a. L i i n a m a a I - s o p i m u k s e s t a t u l i h y v i n t ä r k e ä o s a d e - v a l v a a t i o n j ä l k i h o i t o a, j o l l a p y r i t t i i n i n f l a a t i o n h i l l i n t ä ä n. E i o l e i h m e, e t t ä L i i n a m a a i t s e t i i v i s t i t u l o p o l i t i i k a n p e r i m m ä i s e n t a v o i t t e e n s e u r a a v a s t i : S u o m e k s i s a n o t t u n a t u l o p o l i - t i i k a n p ä ä m ä ä r ä o n i n f l a a t i o n t o r j u m i n e n. I n f l a a t i o n t o r j u m i s e l l a p y r i t ä ä n m y ö s s i i h e n, e t t ä r e a a l i a n s i o i d e n k a s v u v o i t a i s i i n t u r v a t a. P a l k a n s a a j i e n k a n n a l t a p e r u s t e l t u n a t a v o i t - t e e n a o n p ä ä s t ä t y ö n t u o t t a v u u d e n k a s v u a v a s t a a v a a n r e a a l i a n s i o i d e n n o u s u u n. ( L i i n a - m a a 1 9 7 2, 3. ) L i i n a m a a p i t ä ä t u l o p o l i t i i k a n e n s i s i j a i s e n a t a v o i t t e e n a i n f l a a t i o n h i l l i n t ä ä. L i i n a m a a I - s o - p i m u s t a v o i k i n p i t ä ä a l k u n a u u d e l l e a j a n j a k s o l l e, j o l l o i n i n f l a a t i o n t a l t u t t a m i s e e n p y r i t t i i n - a i n a k i n p e r i a a t t e e s s a m y ö s u u s i n v ä l i n e i n. L i i t t y i h ä n a j a n k o h t a a n m y ö s i n d e k s i s i d o n - n a i s u u d e t k i e l t ä v ä n l a i n s ä ä t ä m i n e n, m i k ä m e r k i t s i m y ö s p a l k k o j e n i n d e k s i s i d o n n a i s u u - d e s t a l u o p u m i s t a. I n d e k s i e h d o n s i s ä l l y t t ä m i n e n p a l k k a r a t k a i s u i h i n o l i o l l u t y l e i s t ä m y ö s 1 9 5 0 - l u v u n a l u n v a k a u t u s k a u d e n j ä l k e e n ( T A S K U 1 9 7 5, 1 6 8-1 7 5 ). On huomionarvoista, että Liinamaa myös ottaa esille tuottavuusnormin mukaisen reaalia n- siokehityksen palkansaajien kannalta perusteltuna tavoitteena. Hän myös lisää: Palkkaratkaisuissa vuodeksi 1969 otettiin tavoitteeksi pysyttäytyminen työn tuottavuuden keski - määräisen kasvun puitteissa. (Liinamaa 1972, 5.) Tuottavuusnormista oli tullut osa tulopoliittista käytäntöä. 9
L i i n a m a a n l u o n n e h d i n n o i s s a h e i j a s t u u h y v i n t u l o p o l i t i i k k a a e d e l t ä n y t v a l m i s t e l u t y ö. S i i n ä T a l o u s n e u v o s t o n m i e t i n t ö t u l o p o l i t i i k a n k e h i t t ä m i s e s t ä ( K o m i t e a n m i e t i n t ö 1 9 6 7 : B 1 ) o l i t ä r k e ä s s ä a s e m a s s a. S a m a l l a k u n m i e t i n n ö s s ä k o r o s t u u k a s v u - j a s u h d a n n e p o - l i i t t i s t e n t a v o i t t e i d e n y h t e e n s o v i t t a m i n e n, s i i n ä p a i n o t e t a a n L i i n a m a a n t a p a a n i n f - l a a t i o n h i l l i n t ä ä k e s k e i s e n ä s t a b i l i s a a t i o p o l i i t t i s e n a t a v o i t t e e n a. T u l o p o l i t i i k k a n ä h d ä ä n m i e t i n n ö s s ä k u i t e n k i n l a a j a - a l a i s e m m i n k u i n p e l k k ä n ä i n f l a a t i o n h i l l i n t ä n ä : T u l o p o - l i t i i k k a o n n ä h t ä v ä v a r s i n l a a j a n a t a l o u s p o l i t i i k a n o s a n a, j o n k a v a i k u t u k s e t n ä k y v ä t h i n - n a n m u o d o s t u k s e s s a, t u l o n j a o s s a j a t u o t a n t o v o i m i e n s u u n t a u t u m i s e s s a. ( K o m i t e a n m i e - t i n t ö 1 9 6 7 : B 1, 8. ) P a l k k a n o r m i s t a t o d e t a a n m u u n m u a s s a ( s. 1 0 1 1 ) : H i n t o j e n n o u s u n h i l l i t s e m i n e n t u l o - p o l i t i i k a n t a v o i t t e e n a e d e l l y t t ä ä, e t t ä t u l o r a t k a i s u j a t e h t ä e s s ä p i d e t ä ä n s i l m ä l l ä k a n s a n t a l o u d e n k e s k i m ä ä r ä i s t ä t u o t t a v u u d e n k e h i t y s t ä. T u o t t a v u u d e n k a s v u n m ä ä r i t t e l e - m i s e n j a m i t t a a m i s e n v a i k e u k s i s t a j o h t u u, e t t ä t u o t t a v u u t t a o n p i d e t t ä v ä v a i n s u u n t a a a n t a v a n a t u l o p o l i t i i k a n n o r m i n a. T u o t t a v u u s n o r m i n s o v e l t a m i s e n p e r i m m ä i s e n ä v a i k e u - t e n a o n k u i t e n k i n t u o t t a v u u d e n k a s v u e r i a l o i l l a. K o r o t e t t a e s s a p a l k k o j a k a n s a n t a l o u d e n k e s k i m ä ä r ä i s e n t u o t t a v u u d e n n o u s u n m u k a i s e s t i s e u r a a k u s t a n n u s p a i n e e n j a h i n t o j e n n o u - s u n i i l l ä a l o i l l a, j o i d e n t u o t t a v u u s k a s v a a k e s k i m ä ä r ä i s t ä h i t a a m m i n. K u n v a s t a a v a a h i n - t o j e n l a s k u a e i k u i t e n k a a n t a p a h d u m u i l l a a l o i l l a, s y n t y y k a n s a n t a l o u d e s s a p a i n e t t a y l e i - s e e n h i n t a t a s o n n o u s u u n. Kullakin tuotannon alalla palkkojen nousu voitaisiin ajatella sidottavaksi asianomaisen alan tuottavuuden kasvuun. Tällaiseen käytäntöön, jos sitä noudatettaisiin, liittyisi kuitenkin koko joukko vaikeasti ratkaistavia ongelmia. Ensinnäkin eräät tulonsaajaryhmät ja valtiovalta voivat suhtautua kielteisesti siihen, että tuloerot nykyisestään kasvaisivat eri alojen tuotta - vuuden kasvun vaihtelujen mukaisesti. Toiseksi tuottavuuden kasvun tarkka mittaaminen on useilla aloilla vaikea ellei mahdoton suorittaa. Tuottavuusnormin soveltaminen tuota nnonaloittain ei näin ollen soveltunekaan tuloratkaisujen perustaksi. Mietinnössä myös todetaan (s. 12): Tuottavuusnormia on tulopolitiikassa pyrittävä soveltamaan joustavasti. Tällöin huomio olisi kiinnitettävä myös vallitsevaan suhdannetilanteeseen, koska tuottavuuden muutokset eri aloilla myötäilevät suhdannevaihteluita. Täten huomattava osa tuottavuusnormin käyttöön liittyvistä myöhemmistäkin keskustelua i - heista oli esillä jo Talousneuvoston mietinnössä. Mietintöä voi tulkita siten, että siinä otetaan varovaisen myönteinen kanta koko kansantalouden keskimääräisen tuottavuuskehityk- 10
sen tarkasteluun perustuvan tuottavuusnormin soveltamiseen: normin noudattaminen voi olla järkevää, mutta siitä ei tule muodostaa mekaanista sääntöä. Mietinnön painotukset ovat pitkälti samat kuin mietinnön liitteenä olleessa tulopoliittisen tutkimusryhmän mietinnössä. Tutkimusryhmässä ilmeisen keskeisessä asemassa olivat T i - mo Helelä ja Jouko Paunio, jotka kirjoittivat 1960-luvun puolivälissä tulopolitiikasta useita taustamuistioita (ks. esim. Helelä ja Paunio 1965). Helelä myös kirjoitti vuonna 1965 Suomen Pankissa yhdessä Paavo Grönlundin ja Ahti Molanderin kanssa muistion, jonka tavoitteessa ja sisällössä kuvastuu hyvin tulopoliittisen ajattelun tila 1960-luvun puolivälissä (Helelä, Grönlund ja Molander 1965). Muistion tarkoi - tuksena on luoda pohjaa työmarkkinajärjestöjen välisissä keskusteluissa käytettävän kielen täsmentämiseksi sekä selvittää palkkapoliittisten ratkaisujen kannalta keskeisten taloudellisten tekijöiden kehitys viime vuosien aikana (alkulause muistiossa). Muistiossa käytettävää tulopolitiikan kieltä kuvaa sen viimeinen luku, jossa esitetään eräitä kokonaistaloudellisia laskelmia. Niissä muun muassa sovelletaan tuottavuusnormia ja tarkastellaan, mikä on funktionaalisen tulonjaon ennallaan pitävä palkankorotusprosentti, kun inflaatiosta ja työn tuottavuudesta kasvusta oletetaan jotakin. Laskelmissa kuvastuu yhtälön (2) mukainen tapa määritellä tuottavuusnormi. Muistiossa on oleellista paitsi se, mitä se sisältää myös se, mitä se ei sisällä. Vielä 1960-luvun puolivälissä talouden kehitystä tarkasteltaessa ei tehty erottelua avoimen ja suljetun sektorin välillä. Tästä erottelusta tuli vakiintunut osa tulopolitiikan kieltä 1970-luvulla. Pitäytyminen koko kansantalouden tarkasteluun johti siihen, että inflaation syitä kuvattaessa kotimaisia tekijöitä korostettiin ja ulkomaisia tekijöitä väheksyttiin mutta ei kuitenkaan unohdettu. Esimerkiksi Talousneuvoston mietinnössä inflaatioon vaikuttavia tekijöitä luonnehditaan seuraavasti: Tulopolitiikan mahdollisuudet kustannus- ja hintatason vakaannuttamiseksi nähdään liian optimistisesti, jos hintojen nousun katsotaan johtuvan pelkästään tulopolitii - kan puutteista ja jos vain tämän kehittämisen odotetaan tuovan ratkaisun ongelmaan. Hintojen nousu on Suomessa voimistunut usein myös siksi, että yleisellä talouspolitiikalla ei ole aina kyetty estämään eräiden hyödykkeiden ja tuotannontekijöiden palvelusten liikakysyntää. Tällöin niillä aloilla, joilla kilpailu on riittämätöntä, on kustannusten ylittäviä hintojen nousuja voinut tapahtua. Tuontiraaka-aineiden hintojen nousu on myös aiheuttanut kustannuspainetta ja vaikuttanut hintatason kohoamiseen. (Komiteanmietintö 1967, 11.) 11
Liinamaa I -sopimusta solmittaessa käytössä oli kieli, jota oli hahmoteltu komiteoissa ja jota asiantuntijat olivat kehittäneet erityisesti 1960-luvun puolivälissä. Liinamaan (1972) m u- kaan yksi kielen oleellinen osa, koko kansantalouden tuottavuuteen perustuva tuottavuusnormi, oli käytössä myös ensimmäistä varsinaista tulopoliittista kokonaisratkaisua muotoi l - taessa. 12
4. EFO-NORMI Vaikka tuottavuusnormista ja siihen perustuvasta tarkastelukehikosta tuli tulopolitiikan kielen vakiintunut osa, jota on käytetty paljon myös myöhemmin, kielen ja tarkastelukehikon kehitys jatkui. Tärkeän lisän paitsi tulopolitiikan kieleen myös makrotaloudelliseen tutki - mukseen ja analyysiin toi ns. EFO-malli, joka on nimetty kehittäjiensä Gösta Edgrenin, Karl-Olof Faxénin ja Clas-Erik Odhnerin mukaan (Edgren ym. 1973). He kehittivät tarkastelukehikon 1960-luvun lopulla käyttämällä esikuvanaan samankaltaista hieman aiemmin Norjassa Odd Aukrustin johdolla ideoitua mallia (Aukrust 1970). EFO-malli, jonka kehittäjät edustivat Ruotsin tärkeimpiä työnantaja- ja työntekijäjärjestöjä, kehitettiin varta vasten palkkaneuvotteluja hyödyttäväksi apuvälineeksi. Ruotsissa EFOmallin käytössä oleellista on ollut se, että sitä on käytetty paitsi normatiivisesti eli palkka - politiikan apuna myös deskriptiivisesti eli kuvaamaan Pohjoismaille tyypillistä hintojen ja palkkojen määräytymistapaa. Kun Edgren, Faxén ja Odhner analysoivat palkkojen ja hi n- tojen kehitystä Ruotsissa ajanjaksolla 1952 1968, he tulivat siihen tulokseen, että EFOmallilla voi kuvata varsin hyvin toteutunutta hintojen ja palkkojen kehitystä. EFO-mallin yksi hyvin oleellinen piirre on talouden jakaminen kahteen sektoriin: kansainväliselle kilpailulle alttiiseen avoimeen sektoriin ja siltä suojattuun suljettuun sektoriin. Avoimella sektorilla nimellisansiot nousevat avoimen sektorin hintojen nousun ja työn tuottavuuden kasvun määrittämän ns. jakovaran kasvun tahtiin. Mallissa maailmanmarkkina - hinnat määräävät annetulla valuuttakurssilla avoimen sektorin hintatason. Myös tuottavuus on mallissa eksogeeninen muuttuja. Hyvin oleellinen mallin piirre on se, että suljetulla sektorilla nimellisansiot kasvavat samaa vauhtia kuin avoimella sektorilla. Avoin se k- tori kuitenkin toimii palkkajohtajana. Yksikkötyökustannusten muutokset määräävät hintatason muutokset suljetulla sektorilla. Myös suljetun sektorin tuottavuuden kasvu on mallissa eksogeeninen muuttuja. Tuottavuuden kasvuvauhdin oletetaan olevan suljetulla sektorilla alhaisempi kuin avoimella sektorilla. Mallin oletuksista seuraa, että funktionaalinen tulonjako pysyy muuttumattomana sekä avoimella että suljetulla sektorilla. Tähän myös perustuu mallin normatiivinen käyttö: jos nimellisansiot kehittyvät jakovaran määrittämän palkankorotusvaran mukaisesti, funktionaalinen tulonjako ja kilpailukyky pysyvät kansantalouden vakaan kehityksen kannalta järkevällä tasolla mikäli alkutilassa funktionaalinen tulonjako ja kilpailukyky ovat järkevällä tasolla. 13
EFO-malli vaikutti Suomessa 1970-luvulla sekä makrotaloudelliseen hinta- ja palkkatutki - mukseen että työmarkkinajärjestöjen tapaan hahmottaa palkkaratkaisuja. Molanderin, Aintilan ja Salomaan tutkimus (Molander ym. 1970) on ensimmäinen EFO-mallia hyödyntävä suomalainen hinta- ja palkkakehityksen analyysi. (Talousneuvoston sihteeristössä oli tosin tehty EFO-malliin perustuvia laskelmia jo hieman aiemmin.) Tutkimuksella oli myös suora linkki tulopolitiikkaan, koska sen tavoitteena oli tarkastella Liinamaa I -sopimuksen vaikutuksia hinta- ja palkkatasoon. EFO-mallin merkitystä tulopolitiikan kannalta korostaa se, että mallin normatiivinen käyttö tulopolitiikassa perustuu uudenlaiseen palkkanormiin. Mallin mukaan avoimen sektorin tuottavuuden ja hintatason muutosten summa määrittää vakaan talouskehityksen kanssa sopusoinnussa olevan nimellisansioiden palkankorotusvaran, mikäli lähtötilanteessa ollaan tasapainossa. Kutsun EFO-mallin mukaista palkkanormia jatkossa EFO-normiksi. EFO-normi poikkeaa perinteisestä tuottavuusnormista kahdessa oleellisessa suhteessa. Koko kansantalouden tuottavuuden asemasta huomio kiinnitetään avoimen sektorin tuottavuuteen, jolla on koko kansantalouden tuottavuutta suorempi linkki kilpailukykyyn. Toisaalta mallissa lähdetään siitä, että yhtä inflaation ja palkanmaksuvaran kannalta oleellista tekijää voidaan pitää palkkaneuvotteluissa ulkoa eli ulkomailta annettuna: mallissa pienen avoimen talouden oletetaan olevan maailmanmarkkinoilla hinnanottajana. Siten maailmanmarkkinahinnat määräävät pienen avoimen talouden ulkomaankauppahintojen kehityksen anne tuilla valuuttakursseilla. Yhden sektorin malliin perustuvassa tuottavuusnormissa nimellisansioiden nousu inflaa - tion syynä on ratkaisevassa asemassa. Kuten edellä korostin vielä 1950-luvulla tuottavuusnormista keskusteltaessa vakaaseen hintatasoon oletettiin yleisesti päästävän, jos nimellisansiot nousevat työn tuottavuuden tahdissa. Vaikka palkkakustannusten keskeinen asema kuvastui myös 1960-luvun puolivälin puheenvuoroissa, ulkomaisen inflaation merkitystä ehkä kuitenkin korostettiin aiempaa enemmän. Esimerkiksi Helelän, Grönlundin ja Molanderin muistiossa (Helelä ym. 1965) esitetyissä laskelmissa otetaan yhdeksi vaihtoehdoksi asetelma, jossa Suomen hintataso nousee samaa vauhtia kuin ulkomailla. Tämä nostaa funktionaalisen tulonjaon muuttumattomana pitävää nimellisansioiden nousuvauhtia. Muistiossa myös estimoidaan yksinkertainen hintayhtälö, jossa tuontitavaroiden tukkuhintaindeksi on yksi selittäjä. 14
EFO-malli ja EFO-normi vaikuttivat 1970-luvulla erityisesti vuonna 1969 yhdistyneen SAK:n näkemyksiin. Vielä vuoden 1971 edustajakokouksessa SAK:n linjausten yhtenä lähtökohtana oli perinteisen kansantalouden keskimääräisen tuottavuuden kasvuun liittyvän tuottavuusnormin mukainen reaaliansioiden nousu: Palkkaratkaisuissa on perustana pide t - tävä vähintään keskimääräistä tuottavuuden kasvua ja pennimääräistä korotuslinjaa solidaarisen palkkapolitiikan toteuttamiseksi. Liittokohtaisten erityisolosuhteiden huomioon ottamiseen ja alakohtaiseen joustoon on kuitenkin varattava riittäviä mahdollisuuksia. (SAK 1976, 7.) SAK:n palkkapoliittisissa kannanotoissa vaatimus solidaarisesta palkka politiikasta on pysynyt keskeisessä asemassa koko yhdistyneen SAK:n olemassaolon ajan. Vuoden 1976 edustajakokouksen palkkapoliittisissa arvioissa näkyy jo selvästi EFO-mallin vaikutus, mikä myös johtaa tuottavuusnormin kritiikkiin ja EFO-normin tukemiseen: Mikäli palkankorotukset mitoitettaisiin kansantalouden keskimääräisen tuottavuuden mukaan, pal k- katulojen osuus jalostusarvosta vähenisi ja pääomatulojen osuus kasvaisi niillä toimialoilla ja niissä yrityksissä, joissa tuottavuuskehitys on keskimääräistä nopeampaa. Mikäli näillä ja näi s- sä yrityksissä hintataso samanaikaisesti alenisi, tulonjakosuhteet voisivat säilyä entisellään tässäkin tilanteessa. Näin ei kuitenkaan käytännössä tapahdu. Kun kansainväliset tekijät pääosin määräävät hintakehityksen ja kun useimpien tuotteiden markkinat ovat voimakkaasti keskitt y- neet muutamien yritysten hallintaan, ei hintataso laske, vaan yritysten voitot kasvavat. Ellei nopeamman tuottavuuden aloilla tapahtuvaa yritysten voittojen kasvua rajoiteta tässä tilantee s- sa veropoliittisin tai muin vastaavin toimenpitein, tällainen palkkapolitiikka johtaa ennen pitkää solidaarisuuden vähentymiseen. Nopeamman tuottavuuden aloilla tulee tällöin tapahtumaan palkkojen nousua paikallisesti sovittuna ns. liukumien muodossa mikä johtaa reaaliansioiden epätasaiseen kehittymiseen. Palkkapolitiikkaa ei siis yleensä voida perustaa koko ka n- santalouden keskimääräiseen tuottavuuden kehitykseen, vaan nopeammin kehittyvän kilpailevan sektorin tuottavuuden kehitykseen. (SAK 1976, 52.) Kannanotossa tuottavuusnormin käyttöä arvostellaan erityisesti siksi, että normin noudatta - minen voi johtaa selvään alakohtaisten liukumien ja siten myös palkkaerojen kasvuun. Tällainen kehitys on ristiriidassa solidaarisen palkkapolitiikan kanssa. Kannanotto hyväksyttiin vuonna 1976, jota oli edeltänyt erittäin epävakaan talouskehityksen ajanjakso. Epävakauteen liittyi inflaation voimakas kiihtyminen, joka kuvasti pitkälti inflaation kiihtymistä kansainvälisessä taloudessa. Samalla kun kannanotossa puolustetaan EFO-normia siinä otetaan huomioon myös 1970-luvun alkuvuosien kehitys ja korostetaan, ettei normia voi noudattaa epävakaissa oloissa: Edellä kuvattua palkkapoliittista linjaa vo i - 15
daan noudattaa vain niissä puitteissa, joissa kansainvälinen hintakehitys on sellainen, ettei talouden tasapaino häiriinny ja inflaatio ryöstäydy valloilleen. (SAK 1976, 55.) Tämä varaus on oleellinen, koska siihen kiteytyvät ne vaikeudet, joita erityisesti EFOnormin kaltaisen palkkanormin käyttämiseen liittyy. Normin noudattamisella pyritään va - kaan talouskehityksen turvaamiseen tilanteessa, jossa vakaus on vallitseva olotila. Epävakaissa oloissa normin noudattaminen voi vakauttamisen asemasta ylläpitää epäva kautta. EFO-mallista ja EFO-normista tuli keskeinen palkankorotustavoitteita ohjaava väline kai - kissa palkansaajakeskusjärjestöissä. EFO-mallin käyttö suomalaisessa tulopolitiikassa muodostui kuitenkin toisenlaiseksi kuin Ruotsissa, jossa sekä työntekijä- että työnantajajärje s- töjen edustajat olivat yhdessä muovaamassa mallia ja soveltamassa sitä palkkaratkaisui hin. Ruotsissa EFO-normin käyttöön liittyvät ongelmat havaittiin heti 1970-luvun alkuvuosina. EFO-mallia sovellettiin suoraan kahdesta palkkaratkaisusta päätettäessä. Toinen oli yksityi - sellä sektorilla työskenteleviä toimihenkilöitä koskeva ajanjaksolle 1970-74 ulottuva viisivuotinen palkkasopimus ja toinen LO:n jäsenistöä koskettanut kaksivuotinen ratkaisu, joka solmittiin vuonna 1975 (Faxén ym. 1988, 19-20). Kuten Suomessa myös Ruotsissa 1970-luku ja erityisesti sen alkuvuodet olivat erittäin epä - vakaan talouskehityksen aikaa, jolloin inflaatio kiihtyi voimakkaasti. Siten viisivuotista sopimusta solmittaessa ei kyetty arvioimaan oikein ulkomaankauppahintojen kehitystä, ja siksi palkankorotukset jäivät jälkikäteen arvioituna alhaisemmaksi kuin toteutuneen EFO-normin mukaisen kehityksen perusteella olisi ollut aiheellista. Toisaalta inflaation kiihtymiseen liittyi raakaöljyn hinnan raju nousu eli inflatorinen tarjontashokki, joka näkyi vaihtosuhteen heikkenemisenä. Keskeinen eri maissa 1970-luvulla saatu opetus on, ettei tällaista vaihtosuhteen heikkenemisen sisältämää inflaation kiihtymistä tule korvata palkankorotuksina samalla tavalla kuin vaihtosuhteen ennallaan pitävää inflaation kiihtymistä. Tätä opetusta ei Ruotsissa ymmärrettävästi ollut omaksuttu vielä 1970-luvun puolivälissä, ja siksi vuonna 1975 solmitun kaksivuotisen sopimuksen palkankorotukset muodostuivat jälkikäteen arvi oituna liian suuriksi (Faxén ym. 1988, 20). Huonot kokemukset vähensivät EFO-mallin merkitystä Ruotsissa oleellisesti. Kokemusten saamisen jälkeen sitä hyödynnettiin lähinnä työmarkkinajärjestöjen sisäisissä keskusteluissa, vaikka se saattoi joskus olla esillä palkkaneuvotteluissakin (Faxén ym. 1988, 430). Pohdittaessa EFO-normin käyttökelpoisuutta Ruotsin kokemuksen valossa on pidettävä miele s- sä, ettei Ruotsin taloushistoriasta ole helppoa löytää ajanjaksoa, joka sopisi huonommin 16
EFO-normin soveltamiseen kuin 1970-luvun alkupuoliskon vuodet. Ajanjakso, jota EFOmallin ideoijat alunperin tarkastelivat, oli täysin erilainen (Edgren ym. 1973). Suomessa EFO-normi ei saavuttanut niin vahvaa jalansijaa, että normin käyttö olisi näkynyt toteutuneissa palkkaratkaisuissa samalla tavalla kuin Ruotsissa. Suomessa EFO-normin käytöstä ei tullut työnantaja- ja työntekijäjärjestöjä yhdistävää tekijää, vaikka EFO-mallin käsitteistä tulikin vakiintunut osa suomalaisen tulopolitiikan kieltä. Jo EFO-normin syntyhistoria selittää pitkälti erot Suomen ja Ruotsin välillä. Toisaalta eroa voi selittää myös yksi oleellinen ero suomalaisen ja ruotsalaisen palkkapolitiikan välillä. Suomessa tulopolitiikka, ja erityisesti keskitetyt ratkaisut, ovat perustuneet kolmikantayhteistyöhön, jonka puitteissa on aina käsitelty muitakin oleellisia kysymyksiä kuin palkkakysymyksiä. Ne ovat vaikuttaneet myös palkkaratkaisujen tasoon. Ruotsalaisen palkkapol i - tiikan historia on ollut pitkälti työmarkkinajärjestöjen historiaa kaksikantayhteistyötä, jonka puitteissa käsiteltävien asioiden aihepiiri on ollut suppeampi kuin Suomessa. Vaikka Liinamaan (1972) mukaan ensimmäisessä varsinaisessa tulopoliittisessa kokonaisratkaisussa, Liinamaa I -sopimuksessa, käytettiin apuna tuottavuusnormia, Suomen talouskehitys 1970- ja 1980-luvulla oli sellaista, että palkkanormien mekaaninen soveltaminen olisi ollut - jos soveltamiseen olisi määrätietoisesti pyritty - hyvin hankalaa. Se olisi myös ollut huonoa tulopolitiikkaa. Normien soveltamisen edellyttämiä rahataloudellisesti vakaita oloja ei saavutettu missään vaiheessa. On kuvaavaa, että Tulopoliittisen selvitystoimikunnan (TUPOSETO) asettama työryhmä, jonka tehtävänä oli kuvata vuosina 1950-1984 solmittujen tulopoliittisten ratkaisujen si - sältöa ja vaikutuksia, viittaa tuottavuusnormin käyttämiseen vain Liinamaa I-ratkaisun yhteydessä (TUPOSETO 1985). Rahataloudellisten olojen epävakautta kuvastaa osaltaan indeksiehdon paluu palkkasopi - muksiin. Indeksiehdon käyttöön palattiin ns. Somerton-Oivion ratkaisussa vuonna 1979. Huomionarvoinen yksityiskohta pyrkimyksestä ottaa huomioon vaihtosuhteen heikkenemi - nen oli liittää indeksiehtoon ns. vaihtosuhdekorjaus Matti Pekkasen johdolla neuvoteltuun vuodet 1981-82 käsittäneeseen kokonaisratkaisuun. Arvio palkkanormien seuraamisen vaikeudesta epävakaissa oloissa kuvastuu myös niissä ammattiyhdistysliikkeen kannanotoissa, joiden pohjana on tulopolitiikan harjoittamisesta 1970- ja 1980-luvulla saadut kokemukset. Kun SAK vuoden 1976 edustajakokouksessa pe - 17