Kun rakkaus sitoo kuoleman elämään

1 Aili Huhtinen, KT, THM psykoterapeutti, työnohjaaja/mielenterveystyö -psykiatrinen hoito yliopettaja (eläkkeellä)/tamk Abstrakti Ihmisen kuoltua läheisillä on paljon kysymyksiä. Miten on aikaisemmin toimittu? Mitä nyt pitäisi tehdä? Mitä kuollut halusi? Ollaan kuolemaan liittyvän asennoitumisen, kulttuurin, toimintatapojen äärellä. Läheisensä menettänyt itse on tilanteessa, jossa hänelle tapahtuu jotain peruuttamatonta. Hänen elämänsä myllertyy. Kuolema on totta elämässä. Mitä kuoleminen on ihmiselle kokemuksellisesti? Mahdoton kysymys. Onko? Voiko elämä tarjota ihmiselle kokemuksellisuuden kautta ymmärrystä omasta kuolemisesta? Pelko, ahdistus, hyljätyksi tulemisen tunne, ruumiin häviämisen kauhu, viha eivätkö nämä ole ihmisen tunteita? Elämän laatua ovat myös rauha, helpottuneisuus, kiitollisuus, rakkaus. Voiko kuoleman todellisuuden sitoa elämäänsä rakkaudella? Näinkö kuolemasta tulee tutumpi vierellä kulkija, jonka olemassaolon tiedostaa, mutta jota ei jatkuvasti varo. Saa voimaa elämiseen. Rakkaan ihmisen kuolema haavoittaa jälkeenjäänyttä. Kuolemiseen liittyvät asiat estävät häntä jäämästä omaan puolinaisen elämisensä tilaan. Hyljätyksi tuleminen, kipu, tuska unohdetaan, piilotetaan, koska on pakko elää. Miten voi surra kuollutta, jos itse on puolikuollut? Hoidettunako, surun kautta voi päästä elämään takaisin? Suremme asioita, jotka ovat meille tärkeitä. Suru on tunteitten aateluutta. Suru vaatii ja antaa voimia. Kun ihminen on läheisen kuoleman jälkeen haavoittunut, ei hänellä ole voimia surra. Mitä hänen lähellään olevat voivat tehdä? Jättää sureva rauhaanko? Ei, vaan hoitaa haavoittunutta. Miten? Olemalla hänen kanssaan, kuunnellen, koskettaen, katsoen, huolehtien lämmöstä, unesta, ruuasta, ulkoilusta. Sanojenkin aika tulee. On merkitystä, millä tavalla ihminen tässä tilanteessa kohdataan. Läheisensä kuolemalle menettänyt on menettänyt rakastetun, hän on menettänyt rakastetuksi tulemisen. Läheiset eivät voi korvata hänelle menetettyä rakkautta, mutta he voivat sitoa oman lähestymisensä rakkaudellaan. Näin sureva ajan myötä ehkä jälleen uskoo rakkauteen ja elämään. Kun rakkaus sitoo kuoleman elämään Elämä Mikä on totta ja varmaa ihmisen elämässä? Kuolema on totta ihmisen elämässä. Syntymän jälkeen mikään muu ei ole varmaa, kuin se että ihminen kuolee. Miten elämä sitten todentuu ihmisessä, ihminen elämässä tässä syntymisen ja kuolemisen maastossa? Ihminen on elämä. Jo elämän alku sisältää kaikki ihmisyyden mahdollisuudet. Martti Siirala puhuu ihmisyyden alkuruumiillisuudesta, joka sisältää sekä yksilön että yhteisön merkitykset. Kun elämä todentuu ruumiillisena, ihmisen ilmenemismuoto on ruumis. Ruumis kantaa syntymistä, terveyttä, sairautta ja kuolemaa. Näin ajateltuna ruumis on sielun ruumiillistuma, sielun vaate. Syntynyt ihminen on myös elämää tajuava, sielullinen, tunteva yksilö. Hän kuuluu yhteisöön elävänä ja kuolevana, terveenä ja sairaana. Hän on

2 olemassa kokemuksellisesti kokonaisvaltaisesti, hän luo kokemuksiinsa merkitykset ainutkertaisen yksilöllisesti. Kokemusten merkitys on vain hänen tajuttavissaan. Mahdollisuus olla ihminen perustuu turvallisuudentunteeseen itsen ja maailman suhteessa. Pirkko Siltala ajatus kyllin hyvin kannatelluksi tulemisesta on tämän perusturvallisuuden pohja. Se alkaa siitä, kun syntyvä lapsi otetaan vastaan rakastavin lämpimin, hellin käsin. Lapselle tulee kokemus rakkaudellisessa sylissä olemisesta. Lapsen mahdollisuus saada rajat itselleen alkaa ja rakkaus avautuu hänelle. Hoivatuksi tuleminen kertoo merkityksellisyydestä. Lapsi nauttii hoivatuksi tulosta valtiaan tavoin ja perusta elämälle on luotu. Jos kannattelu jää niukaksi voi lapsen eläminen siirtyä kuoleman puolelle. Hän kokee yksinäisyyden tuskaa, näivettyy kosketuksen puutteessa ja kuoleentuu suruun. Lapsen elämä on hänelle itselleen raskasta ja vähän antava. Myöhempi korjaava kokemus auttaa häntä saamaan elämästä täydemmin kiinni. Jos lapsi on tullut kannatelluksi ja hoivatuksi kyllin hyvin niin onnistuneena kuin epäonnistuneena, on hän voinut tulla näkyväksi itselleen ja muille ja hänen kulkunsa omalla ihmisyyden tiellään on alkanut arvostettuna. Hän on totta. Syyllisyyden ja häpeän kokemukset ovat osa ihmisen oloa. Hyväksyä oma syyllisyys ja se, että elämään saattaa kuulua myös syytöntä kärsimystä on ihmiselle raskas tie kuljettavaksi. Myös epätoivo kuuluu perustavanlaatuisesti elämään. Ihminen voi kääntää epätoivon rakennusaineekseen, koska siinä voi olla jotain, jonka kautta elämä on kohdattavissa ymmärrystämme paremmin. Ruumiiseen sijoittuva muisti ehkä puhuu tästä ja muistaa sen. Uskallus sitoutumiseen ja luopumiseen koettelee ihmisen itsetuntoa, mutta tukee elämän monimuotoisuutta. Uskalluksen kautta löytyy niin rakastamisen kuin rakastettuna olemisen mahdollisuus. Ihminen rakastaa itseään, uskaltautuu toisen rakastavaan syliin ja uskaltaa olla rakastettu luopumisen ja hyljätyksitulemisen kivunkin uhalla rakkauteen luottaen. Pahan kokeminen on osa ihmisyyttä. Jos pahana oleminen kielletään, ihminen voi näivettyä. Aki- Mauri Huhtinen kirjoittaa ihmisen heräämisestä eksistentiaaliseen ratkaisuun eli oman kokonaisvaltaisen olemassaolon ymmärtämiseen. Kun voimattomuudelle, rikkinäisyydelle, vihalle, pahuudelle, syntisyydelle ja hulluudelle on tilaa ihmisessä, tuo se rehevyyttä hänen olemiseensa, mutta heittää hänet myös syviin, synkkiin maailmoihin tutustumaan omaan ristin tiehensä. Voiko ihminen kokea hyvyyttä ja rakkautta aidoimmillaan vasta sen jälkeen, kun elämä joskus tuntuu kuin sisuksia korvennettaisiin? Olemisen eri laadut eivät ole vaihtoehtoja vaan samanaikaisia rikkaita mahdollisuuksia. Antaako elämä ihmiselle tällaisena sitä ihmisyyttä, jota hän synnyttyään lähti

3 toteuttamaan? Mitä ihminen menettää, ellei hän tunne oman olemisensa rikkauksia niin hyvässä kuin pahassa. Kuolema elämässä Mitä kuolema on? Mahdoton kysymys. Onko? Onko kuolema mahdottoman mahdollisuus? Martin Heideggerin mukaan kuolema on täällä olon loppuna, täällä olon omin, riippumaton, varma ja tällaisena epämääräinen ja sivuuttamaton mahdollisuus. Onko kuoleminen vain ihmisen elämän rajallisuuden sinetti, kuten Martti Siirala kysyy. Onko kuolema elämän lapsi? Lapsi jota ihminen kasvattaa elämän ajan. Onko se pakko ja väistämättömyys, kauhea, pelkoa ja vihaa herättävä asia? Onko kuolema täyttymys, helpotus? Ovatko ilo, lämpö ja rakkaus myös kuoleman laatuja.? Eivätkö nämä ole kaikkea sitä mitä elämä sisältää? Kantaako ihminen jo syntyessään kuoleman mahdollisuutta itsessään, synnyttää omaa kuolemaansa. Hän on sen jälkeen elävä ja kuoleva. Kutoessaan elämänsä kangasta ihminen valmistaa siitä samalla kuolemaansa. Hän itse suunnittelee mallin, valitsee langat, värit ja toteuttaa työn. Näinkö hän mahdollistaa oman elämänsä näköistä kuolemaa? Näinkö hän voi kuolla oman kuolemansa? Meillä on mahdollisuus yrittää sulkea kuolema pois elämästämme. Ihminen siirtää kuoleman ajatuksissa etäälle nyt elettävästä hetkestä. Ihminen yrittää järjestellä kuolemisen paikkaa elämässä. Sitten joskus vanhana tai vaikean sairauden yllättäessä kuolema on mahdollista. Toisen elämään pystymme myös sivusta seuraten kuoleman asettamaan. Sanomme hän on jo niin vanha, vaikeasti sairas, pahoin vammautunut ja näyttää kärsivän kovin. Ihminen tietää kuolevansa, mutta haluaa itse valita ajan ja tilanteen. Toinen keino pysyä etäällä kuolemasta, on yritys poistaa se kokonaan elämästä, toiminnasta, ajattelusta, poistaa koko sana. Tavoitteleeko ihminen näin omaa kuolemattomuuttaan? Paljonko tähän mahdottoman tavoittelemiseen menee voimia elämisestä? Voiko ihminen sitoa kuolevaisuuttaan omaan elämiseensä niin, että elämän ja kuoleman tasapino säilyy? Kuolema ihmisen elämässä näyttää ottavan joskus ylivallan. Ihminen elää niukasti tässä hetkessä. Kokemus omasta elämisestä on jatkuvaa jonkin muun haluamisen ja savuttamisen tarvetta. Ihminen näyttää kulkevan hengittävänä, luutuneena ruumiina, joka ei viesti elämänilosta, rehevyydestä, intohimoista, vihasta ja rakkaudesta. Ovatko ne kaikki kiellettyjä? Ihminen saattaa asettaa ruumiinsa elämän ja kuoleman taistelukentäksi rasittamalla sitä liika, pahoinpitelemällä sitä. Toisaalta ihminen voi olla vahvasti elossa kuolemansairaassa ruumiissaan. Henkisesti ihminen voi elää varjoelämää itselleen vieraana kieltäytymällä tunnistamasta ja totuttamasta omia todellisia tarpeitaan ja mahdollisuuksiaan. Hän elää toisten elämää. Hän voi silloin kuolemisen tullessa kokea

4 ettei elämää ole ollutkaan, elämä on pettänyt hänet. On vain suunnaton katkeruus ja pojaton yksinäisyys. Kuolema on pelottava. Onko kuoleman pelko kaikkien ihmisen pelkojen taustalla? Missä ovat kuoleman pelon juuret. Jos kuolema on portti, josta siirrytään elämästä johonkin toiseen olotilaan, onko se sama portti josta syntymässä on tultu. Jos, niin silloin on merkityksellistä miten ihminen on tullut syntymässään vastaanotetuksi. Sielläkö on alku niille kokemuksille, jotka auttavat kestämään kuolevaisuuden todellisuutta. Sielläkö on myös alku kuoleman pelolle, jonka edessä kuoleva ja hänen läheisensä niin usein ovat täysin avuttomia. Mitenkä ihminen voi tulla toimeen kuoleman pelon kanssa niin, että se ei liikaa vähennä hänen elämisensä mahdollisuuksia vaan kirkastaa elämän arvokkuutta. Jos on rakastavan ihmisen sylissä saanut ja saa suojaavaa ihoa ympärilleen, kestääkö kuolemisen lähestyessä paremmin oman olemisen ruumiillista hajoamista ja liukumista rajattomuuteen. Ymmärtääkö, että oman ruumiin haurastuminen ja rikkimeneminen näyttää sen, että ehkä elämä perustarkoitus ei olekaan tuottaa täydellisyyttä, vaan jäljet ruumiissa kertovat, että elämä on ollut kokonaista ja totta. Jos on elämän aikana tullut nähdyksi totena toisten joukossa ja on voinut kokea olevansa edes värähdys kaikkiyhteisyyden meressä, onko kaikesta luopuminen helpompaa. Kun ihminen on löytänyt oman tiensä, voiko hän kuolla rauhallisemmin puolensa pitäen. Vähentääkö elämän aikana koetut luopumisen tuska ja sitoutumisen riemu kuoleman pelkoa. Ovatko luopumisen vaikeus, yksinjäämisen uhka ja itsellisyyden kokemuksen puute kuoleman pelon keskeistä sisältöä. Jos, niin kuoleman pelko on yksi ihmisen elämän tärkeistä opettajista. Kuolema on hyvä opettaja, koska se on samanaikaisesti ankara ja hellä. Kuolema opettaa oppilastaan kokonaisvaltaisesti. Oppi tuntuu ruumiillisena, henkisenä ja hengellisinä vaikutuksina. Opin vaikutukset tuntuvat ihmisestä kovilta, koska ne tuleva aina lähes yllättäen. Ne pakottavat ihmisen pysähtymään elämässään. Miten tällaisesta pakko-oppimisesta voi jotain oppia? Kun ihminen kestää raskaan alkuvaiheen yksin tai toisen tukemana, voi hän kokea voimakkaasti ravistelleen opettajan muuttuvan lempeän hoitavaksi ohjaajaksi. Kuoleman mahdollisuus voi tulla ihmiselle tutummaksi. Se on kuin vierellä kulkija, jonka olemisen tietää, mutta jota ei pelkää ja varo jatkuvasti, ja näin vapautuu voimia elämiseen. Mikä tekee kuoleman opetukset elämässä arvokkaaksi? Oppi saadaan kivun ja yksinäisyyden kautta, ja sitä seuraa päättymätön ikävä. Mikään ei ole enää koskaan samaa kuin ennen. Koettu ei poista vanhaa vaan näyttää elämää uudessa valossa. Kokemukset voivat kirkastaa elämän rakkauden, rauhan, voiman ja ilon puolta, vaikka kuoleman mahdollisuus ei ole poistunut. Aina ihminen ei voi oppia kuolemasta. Hän ei uskalla tai koe omaavansa voimia siihen. Hänen täytyy kieltämällä, etäännyttämällä tai vähättelyllä yrittää

5 poistaa kuolema elämästä. Tämä vaatii raskasta elämän suojavarustusten vahvistamista ja se kuolettaa ihmistä lisää. Voisiko ihmisen lähellä oleva toinen ihminen silloin toimia pysähdyttäjänä ja luvan-antajan, jotta ihminen voisi myös heikkona ja tuettavana ymmärtää elämäänsä enemmän totena Kuolemisen tapahtuma on elämän finaali, elämän rajallisuuden sinetti. Se on viimeinen näytös näytelmässä, jossa ihminen on sekä käsikirjoittaja, ohjaaja että pääosan esittäjä. Läheiset ja hoitajat ovat avustajia. Näytöksessä on eletyn elämän värit ja rytmi. Voiko se muuta olla? Ei, koska muuten se ei ole kuolevan oma kuolema, vaan hän on vieras toisen ohjaamassa näytelmässä. Kuoleman voima Kuolemalla on mahtavat voima. Se katkaisee ihmisen elämän, lopettaa kaiken sen mikä ihmisen syntymässä alkoi muodostua. Nyt kuollut on rauhassa, missä, millä tavalla? Jokainen kuollut on sen jotenkin elämässään ratkaissut tai ollut ratkaisematta. Hyvä niin. Jälkeen jääneen läheisen tilanne toinen. Hän on uuden edessä. Kun ihminen menettää rakkaan läheisensä, heittää tämä tilanne hänet täysin tuntemattomaan maailmaa. Sen jälkeen, kun hän on toimittanut tehtävät, jotka on toimitettava, jotta kuollut saatetaan hautaan, alkaa hänen uusi totuutensa. Ihmissuhteen katkeaminen on elämään jääneelle osapuolelle, kuin oman ruumiillisuuden osittainen hajoaminen. Osa ruumiista on mennyt kuolleen mukana. Raja oman ruumiillisuuden ja maailman välillä tuntuu heikentyvän ja hataroituvan. Ihminen on vaikeasti haavoittuneena elämän taistelukentälle yksin jäänyt. Hän ei pysty juomaan, syömään, koska elimistö ei jaksa toimia. Suru, pelko ja viha halvaannuttavat sitä. Iho huutaa kosketusta, sitä kirvelee. Uni ei anna lepoa. On vain oltava hiljaa ettei hajoa. Voimattomuus on kokemuksena vallitseva. Kuka tarjoaisi tukevan turvaavan käden, ottaisi syliin. Kuolleen läheinen on henkisesti taantuneessa tilassa, rakkaan menetys ja yksinjäämisen kipu ovat heittäneet hänet avuttomuuteen, josta hän ei ehkä yksin selviä. Hän voi yrittää paeta pois todellisuudesta, koska mieli ei pysty käsittelemään tilannetta. Yhteys todellisuuteen on vain ajoittaista. Ympäröivä maailma ja ihmiset siellä ovat vieraan uhkaavia. Maailmat eivät tunnu kohtaavan. Todellisuuden muuttuminen uhkaa ajaa hulluuteen, joka myös kutsuu helpottavana. Maailma ei enää ole turvallinen paikka. Se on vihollinen. Ihminen on kärsimyksessä, jossa todentuu yksinäisyys, joka ajaa hänet eksistentiaaliseen ratkaisuun. Hän on haavoittuneena

6 kuoleman puolella, mutta osa hänestä etsii epätoivoisesti tietä elämään. Nytkö tarvittaisiin ihmistä tai ihmisiä, jotka ottaisivat hänet todesta. Haavoittuneen hoito ja kanssa oleminen Läheisensä kuolemalle menettäneen ihmisen on ensin tultava hoidetuksi toisen ihmisen taholta, ennen kuin hän itse saa voimaa aloittaa oman muuttuneen olemisensa kokoamisen ja kuolleen suremisen. Haavoittunut, puolikuollut ihminen ei jaksa surra toista. Se on vaateena mahdoton. Perustoive ihmisellä tässä tilanteessa lienee se, että joku tulee luo, tulee aina uudelleen ja uudelleen. Kysymykset miten voit, mitä tarvitset, mitä haluat, että teen, ovat niitä joita lähi-ihminen voi esittää. Ne kattavat paljon menettäneelle koko hänen maailmansa. Niissä todentuu toisen arkisen huolenpidon kautta syliinotto, turvan antaminen ja tunne siitä, että joku on valmis astumaan rinnalle kärsimystielle. Auttaja voi olla mukana vain oman mittansa mukaisesti. Auttajana olon pohja on ihmisen sisäinen perusnöyryys ja ymmärrys siitä, että kaikki olemme kuolevaisia ja tiedämme hyvin vähän. Kohtaaminen on mahdotonta, jos auttaja on suistunut kaikkitietäväisyyden harhaan. Hän on silloin armoton itselleen ja toiselle. Toisen kokemusten perimmäisiä merkityksiä ei tavoita. Voi vain olla ja elää kuluvaa hetkeä. Voi kuulla, nähdä ja tuntea. Sureva kertoo tärkeää tarinaa, joka on totta. Rinnalla kulkija voi tavoittaa tuntoja, värejä ja hajuja, jotka saattavat muistuttaa häntä itseään jostakin tutusta. Tästä tuttuuden maisemasta nousee kohtaamisen ja kanssa olemisen mahdollisuutta. Kohtaaminen on jatkuvaa elämän ihmettelyä. Ei voi olla surevan kanssa, jos olettaa, luulee tai haluaa, että omassa olemisessa ei löydy tuttuuden aineksia. Ei voi kuulla kanssa olemisen kutsua, ellei ole kosketusta omaan ruumiin kieleen, ellei tunne jotain omasta sielunmaisemastaan ja ellei tunne oman elämänsä kuolemia edes jonkin verran. Silloin on vain outo sivullinen. Ihmisellä on oikeus ja velvollisuus tunnistaa hetkellinen tai vallitseva outous. On taitoa olla rehellinen sivullinen. Aidosta sivullisuuskokemuksesta voi oppia. Voi kiinnostua ja saada halun ymmärtää, tutustua ja löytää itsestään kanssa olemisen mahdollisuuksia Tajuaminen, että ei kykene kuin hitusen aavistamaan, missä toinen elää, on rakkaudellista rohkeutta. Se mahdollistaa haavoittuneelle ihmiselle tunteen siitä, että joku on aavistamassa hänen perusolemassaoloonsa liittyvää yksinäisyyttä. Onko toivon juuret tässä ihmisyyden rakkaudellisuudessa. Näinkö kaksi ihmistä voivat kokea ihmisyyden yhteyttä ohi tiedon ja toiminnan kokonaisvaltaisesti olemisessaan.

7 Suru on tunteiden aateluutta Sureva ihminen yrittää olla yksin, tulla toimeen ilman menetettyä rakasta ihmistä. Hän on masentunut. Mitä voimakkaampi riippuvuussuhde kuolleen ja jälkeen jääneen ihmisen välillä on ollut, sitä useammin masentuneisuus ja sureminen eivät auta, vaan ihminen voi kehittää vaikeampia selviytymiskeinoja itselleen. Näitä ovat menetyksen kieltäminen, korvikkeen nopea hankkiminen tai psykosomaattinen sairastuminen. Voisiko olla niin, että näitä keinoja ihminen käyttäisi vähemmän, jos hän olisi tullut hoidetuksi heti haavoittumisen jälkeen? Surevan keskeinen ajatus on ensin en halua, että olet kuollut. Rakkaan poissaolo tuntuu, näkyy ja koskettaa koko ajan. Ihmisen oleminen on edelleen puolinaista, jotain puuttuu. Tunteet vaihtelevat vihasta lohduttomuuteen. Kuollut on kipeää tekevästi läsnä,tuntuu tuoksu, hipaisu, ääni. Tekeekö sureva tässä työtä sisäistääkseen kokemusta rakkaan poissaolon todellisuudesta. Jotta se olisi totta. Tekeekö hän myös työtä sisäistääkseen itsessään kokemusta yksin olemisesta? Vähitellen sureminen muuttuu. Ihminen voi kokea uudenlaista voimakkuutta itsessään. Asiat, tapahtumat, joita oli eletty yhdessä kuolleen kanssa tuntuvat sujuvan, toisen puuttuminen välähtää, mutta ei jää vallitsevaksi. Vaikea tilanne tulee hoidettua. Kuka auttaa, antaa voimaa? Kuka on läsnä, rohkaisee ja lohduttaa? Onko ihminen samaistumalla kuolleen voimaan voimistunut itse. Nyt voi sanoa kiitos, että olit ja sain olla Sinun kanssasi. Surutyön keskeistä ainesta ovat muistot kuolleesta. Muistojen työstäminen on etenevä prosessi. Ensin muistot koostuvat kuolleesta yksilönä, millaiseksi hänet koettiin eläessään. Kun sureminen, kaipaus ja muistelu etenee keskeiseksi tulevat muistot, jota jälkeenjäänyt ihminen muistaa omin ehdoin. Muistot ovat valmiina integroitumaan ihmisen olemisen koostumiseen. Hyvät, kauniit, rakkaudelliset muistot jäävät olemaan ja säilyvät kirkkaina, koskemattomina ja tuhoutumattomina. Ihmisen on käytävä läpi myös pahat, kipeät, haavoittaneet muistot saadakseen itsensä koostettua. Prosessi on pitkä, mutta se antaa paljon. Paras anti on, että ihminen haluaa ja voi antaa anteeksi. Anteeksi antaminen tuo syvän, hoitavan rauhan olemiseen. Hoidettuna, surun kautta, rakkauden avulla takaisin elämään Luopumisen kipeys saattaa murtaa ihmistä niin ruumiillisesti kuin henkisesti. Oleminen on torsomaista ja ihminen on osaksi henkisesti kuollut. Se, että lähellä on ja lähelle jää toinen ihminen antaa suojaavaa rajaa. Toisen läsnäolo on rakkaudellista kannattelua. Ihminen voi kokea itseään vähitellen kokonaisena. Menetys suistaa haavoittavuudessaan jälkeen jääneen tilaan, jota mieli ei

8 tahdo jaksaa työstää. Lähes hulluuden kautta on tilanne läpikäytävä. Toivo on silloin toisessa ihmisessä, joka ottaa todesta, vetää lempeästi realiteetteihin ja maadoittaa rauhallisella olemisellaan todellisuuteen. Murskautunut elämä vaatii uuden etsimistä. Tämä vaivalloinen, suremisen maailmassa etsiminen sujuu aluksi helpommin toisen kanssa Huolen taso on ihmisiä perimmäisesti yhdistävä olemisen muoto, ihmisyyden vastuunotto ja rakkaudellisuus toinen toisistamme. Se todentuu arkisessa olemisessa, lähellä olossa, kädestä kiinni pitämisessä, kuulemisessa, katseessa. Sureva ja vierellä olija molemmat totta. Missä on rakkauden koti? Särkynyt ihminen löytää itsensä rakastamisen uudelleen saatuaan hitusenkin rakkautta toiselta. Yksin etsiminen on tuskaisaa. Rakkaus itseen avaa mahdollisuuden rakastaa toista, ihmisiä ja maailmaa kaikesta huolimatta. Luottamus siihen, että elämä kantaa muuttuneenakin palaa. Toivo palaa elämään. Tässä tilanteessa on kaksi ihmistä, elämän taideteosta, ikonia. Jokainen taideteos kantaa omaa henkeään ja sanomaansa. Sureva ihminen on lähellä olevalle ihmiselle, kohtaajalle, vierellä kulkijalle, kuin ikkuna iäisyyteen. Kun ikkuna avataan, ei ole vain niin, että kohtaaja yrittää katsoa ikkunasta sisään, vaan ikkunasta tulvii ikuisuutta häneen päin. Näin todentuu molemmille toisen kanssa olemisen syvintä olemusta. LÄHTEET Heidegger M.2000. Oleminen ja aika. Suomentanut Reijo Kupiainen. Osuuskunta Vastapaino. Tampere. Huhtinen A.1996. Kuolema-elämän lapsiko? Lisensiaattitutkimus. Taju. Tampere. Huhtinen A.2005.Epävalmiin ajassa ja hetkessä valmiina. Väitöskirjatutkimus. Lapin yliopisto. Rovaniemi. Huhtinen A-M. 1996. Sielun parantamisesta sielun hoitamiseen. Ihmisen usko eksistenssien auttamisen perustana. Terapeuttinen rekonstruktio. Väitöskirjatutkimus. Tampereen yliopisto. Nunna Kristoduli. 2007.Sielun lääke. Luostarien vuosisataista viisautta. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.

9 Nyback V. 2007. Jobin problematiikka sielunhoitajan haasteena. Sielunhoidon aikakausikirja 20. Toimituskunta Aalto K. Nyback V. Tiihonen A-L. Yliharjula S. Hakapaino Oy. Helsinki. Siirala M.1987. Antakaamme ruumiimme elää ja viestiä. Duadecim 12; 779-781. Siltala P. 2008.Työnohjaus kuoleman kohtaamisessa. Kirjassa Sairaanhoitaja ja kuolevan hoito. Toimittanut Grönlund E. Anttonen M-S. Lehtomäki S. Agge E. Suomen sairaanhoitajaliitto. Helsinki.