VIITTOMAKIELINEN KÄÄNNÖS H. C. ANDERSENIN SADUSTA PIENI MERENNEITO

VIITTOMAKIELINEN KÄÄNNÖS H. C. ANDERSENIN SADUSTA PIENI MERENNEITO Heidi Hannula Marja Kirjavainen Eeva Pekanheimo Opinnäytetyö, syksy 2003 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Turun yksikkö Viittomakielentulkin koulutusohjelma Viittomakielentulkki (AMK)

ABSTRACT Hannula Heidi Kirjavainen Marja Pekanheimo Eeva The Little Mermaid by H. C. Andersen A Translation into Finnish Sign Language Autumn 2003 50 pages, 9 appendices The Diaconia Polytechnic, Turku Unit Degree Programme in Sign Language Interpretation, Sign Language Interpreter The main aim of the present study was to translate H. C. Andersen s fairytale The Little Mermaid into Finnish Sign Language and to film the translation on video. Only few fairytale books or videos have been made in Finnish Sign Language, and children s programmes in Finnish Sign Language are extremely seldom seen on television. Thus there is a need for Sign Language material for Deaf children. The Law on Yleisradio Oy, Finland's national public service broadcasting company (abbrev. YLE), states that YLE must also produce programmes in Finnish Sign Language. However, finding competent people to produce these programmes is difficult. The goals for the present study were to find a theory of our own on how to translate Finnish texts into Finnish Sing Language and to give the reader information on what kind of challenges the translator faces while translating a text from his or her native language, i.e. Finnish, into an other language, Finnish Sign Language. The aims of the study was also to gather information about producing video material in Sign Language and about the challenges of making the manuscript for a video for Deaf children in Sign Language and that of filming and editing the video. The translation process was mainly based on Karl Popper s theory of objective knowledge based on problem solving adapted to translating. Thus the translation was modified and improved many times during the translation process. The actual video was made based on the translation. Making a production that includes both translating and filming gives valuable working experience to the participants of the production. Above all, the video was made for Deaf Finnish children, but it can also be used as Sign Language teaching material and, due to its rich use and of voices and acoustics, as a voice book for example for the deaf-blind and the blind. Keywords: H. C. Andersen, The Little Mermaid, translation, translating for children, Finnish Sign Language, filming Sign Language, voice book Stored at the library of Diaconia Polytechnic, Turku Unit

TIIVISTELMÄ Hannula Heidi Kirjavainen Marja Pekanheimo Eeva Viittomakielinen käännös H. C. Andersenin sadusta Pieni merenneito Syksy 2003 50 sivua, 9 liitettä Diakonia-ammattikorkeakoulu, Turun yksikkö Viittomakielentulkin koulutusohjelma, viittomakielentulkki (AMK) Tämän opinnäytetyön tärkein tavoite oli tehdä mahdollisimman laadukas viittomakielinen käännös H. C. Andersenin satuklassikosta Pieni merenneito. Viittomakielisten tekstien yleinen taltiointitapa on videointi, joten työn lopputulos on viittomakielinen satuvideo. Viittomakielisille lapsille suunnatulle videomateriaalille on tilausta. Viittomakieleen ja visuaalisuuteen perustuvia satukirjoja ja videoita ei juuri ole, eikä televisiossa yleensä näytetä viitottuja lastenohjelmia. Suomen lain mukaan Yleisradio Oy:n tulisi tuottaa myös viittomakielisiä ohjelmia. Tekijöistä on kuitenkin pula. Tämän opinnäytetyön tavoitteina oli etsiä suuntaa antavaa teoriaa siitä, kuinka suomenkielisiä tekstejä käännetään suomalaiselle viittomakielelle, sekä antaa lukijalle tietoa niistä vaikeuksista, joita suomenkielinen kääntäjä kohtaa kääntäessään tekstiä viittomakielelle. Työn tarkoitus oli myös koota tietoa viittomakielisen videon tekemisestä: käsikirjoittamisesta, kuvaamisesta sekä editoinnista sekä niistä vaatimuksista, joita viittomakieli asettaa videon työstämiselle. Käännösprosessi perustui lähinnä Karl Popperin teoriaan ongelmanratkaisusta tieteen tekemisen perustana sovellettuna kääntämiseen. Tähän teoriaan pohjautuen käännöstä tarkistettiin ja korjattiin jatkuvasti käännösprosessin edetessä. Satuvideo kuvattiin lopullisen käännöksen pohjalta. Tällaisen produktion toteuttaminen antaa tekijöilleen arvokasta työkokemusta niin käännöstyöstä, erityisesti lapsille kääntämisestä, kuin elokuvan tekemisestäkin. Vaikka videon varsinainen kohdeyleisö ovat viittomakieliset lapset, videota on mahdollista käyttää myös opetusmateriaalina sekä sen äänimaailman monipuolisuuden myötä esimerkiksi kuurosokeiden ja sokeiden äänikirjana. Asiasanat: H. C. Andersen, Pieni merenneito, kääntäminen, lapsille kääntäminen, suomalainen viittomakieli, viittomakielinen video, äänikirja Säilytyspaikka: Diakonia-ammattikorkeakoulun Turun yksikön kirjasto

SISÄLTÖ 1 JOHDANTO.. 6 2 OPINNÄYTETYÖN TAVOITTEET.8 3 VIITTOMAKIELEN RAKENTEESTA 9 4 KÄÄNTÄMINEN JA KÄÄNNÖSTEORIA... 11 4.1 Viittomakielelle kääntäminen..12 4.2 Lapsille kääntäminen...13 5 SADUT JA SATUJEN TULKINTA 15 5.1 H. C. Andersen ja Pieni merenneito.15 5.2 Pienen merenneidon muokkaus käännöstyön pohjaksi 16 6 H. C. ANDERSENIN PIENEN MERENNEIDON KÄÄNTÄMINEN..19 6.1 Käännöksen työstö...19 6.2 Kääntämisen ongelmat.20 6.2.1 Käsimuodot.20 6.2.2 Viittomavalinnat..21 6.2.3 Taivutus- ja muoto-oppi..22 6.2.4 Viittomajärjestys.24 6.2.5 Asiantuntijan konsultointi...24 6.3 Lopullinen käännös..25 6.4 Käännöksen glossaus...26 7 VIDEON TEKEMINEN...28 7.1 Kuvausten suunnittelu..28 7.1.1 Työnjako.28 7.1.2 Synopsis..28 7.1.3 Kuvauskäsikirjoitus.29 7.1.4 Kuvauspaikat...30

7.1.5 Puvustus, maskeeraus ja lavastus 31 7.1.6 Asiantuntijoiden konsultointi..31 7.1.7 Viittomakielisen käännöksen harjoittelu.32 7.2 Kuvaukset 32 7.2.1 Kuvauskalusto.33 7.2.2 Kuvausten kulku..33 7.2.3 Kuvausten ongelmat 33 7.3 Äänitykset 35 7.3.1 Äänitysten suunnittelu.36 7.3.2 Kalusto 37 7.3.3 Äänitysten kulku.37 7.3.4 Äänitysten ongelmat 38 7.4 Editointi 38 7.4.1 Kohtausten valinta...39 7.4.2 Leikkaus ja äänen lisääminen kuvaan.39 7.4.3 Erikoisefektit...40 8 VIDEON ANALYSOINTI...41 9 POHDINTA..45 10 LÄHDELUETTELO..47 LIITTEET Liite 1. Muokattu suomenkielinen versio H. C. Andersenin sadusta Pieni merenneito Liite 2. Käsimuodot ja viittomatila Liite 3. Käännöksen viittomakieliset glossit Liite 4. Synopsis 2.0 Liite 5. Kuvauskäsikirjoitus 3.3 Liite 6. Kuvausten varusteluettelo Liite 7. Kuvausaikataulu Liite 8. Aikakoodit Liite 9. Video: Viittomakielinen käännös H. C. Andersenin sadusta Pieni merenneito

1 JOHDANTO Suomalaisen viittomakielen kääntäminen on nuori tieteenala, josta teoriaa ei vielä juurikaan ole olemassa. Meitä kiinnosti viittomakielisen käännöksen tekeminen ja sen myötä oman suuntaa antavan käännösteorian löytäminen sen materiaalin pohjalta, mitä on olemassa. Halusimme erityisesti tehdä luovan käännöksen lapsille suunnatusta tekstistä. Viittomakielisille lapsille suunnatulle materiaalille on tilausta. Kuurojen Teatterin tuottaja Marita S. Barber toteaakin Malminharjun kurssikeskuksessa keväällä 2002 järjestetyn Kuurojen kulttuurifoorumin alustuspuheenvuorossa: Kuuroille lapsille ei ole riittävästi tarjolla heille sopivaa, visuaalisesti tuotettua materiaalia. Siksi kuuroja uhkaa syrjäytyminen jo lapsuudessa ja he jäävät tiedollisesti jälkeen ikäisistään kuulevista. Viittomakieleen ja visuaalisuuteen perustuvia satukirjoja ja videoita pitäisi tuottaa huomattavasti nykyistä enemmän, televisiossa pitäisi olla viitottuja lastenohjelmia. ( Kuurojen lasten oikeudet esillä kulttuurifoorumilla. Kuurojen Liitto ry:n WWW-sivut. 2.5.2002.) Suomen lainsäädännön mukaan Yleisradio Oy:n on tuotettava myös viittomakielisiä ohjelmia (Laki Yleisradio Oy:stä 746/98 7 4 mom). Ohjelmantekijöistä on kuitenkin pula. Valitsimme käännettäväksi Hans Christian Andersenin satuklassikon Pieni merenneito. Satu oli mielestämme mielenkiintoinen ja haastava käännettävä, ja se on jo yli vuosisadan ajan vedonnut niin lapsiin kuin aikuisiinkin. Lisäksi sadun valintaan vaikutti se, että H. C. Andersenin tuotannon käyttämisestä ei tarvitse maksaa tekijänoikeusmaksuja, sillä kirjailijan kuolemasta on kulunut yli 70 vuotta (Ammattikorkeakouluopiskelijan tekijänoikeusopas 2001, 4). Viittomakielisten tekstien yleinen taltiointitapa on videointi, joten käännöstyömme varsinainen lopputulos on viittomakielinen satuvideo. Työmme kirjallisen osan luvussa 2 käymme läpi opinnäytetyömme tavoitteet. Luvussa 3 teemme katsauksen viittomakielen rakenteeseen, luvussa 4 kääntämiseen ja käännösteoriaan. Luku 5 keskittyy H. C. Anderseniin kirjailijana sekä Pienen merenneidon tulkintaan satuna. Sadun käännösprosessin käymme läpi luvussa 6 ja luvussa 7 kerromme

7 videon tekemisestä. Luvussa 8 analysoimme tekemämme videon. Luvussa 9 pohdimme työskentelyämme käännös- ja kuvausproduktion parissa sekä työn lopputulosta.

8 2 OPINNÄYTETYÖN TAVOITTEET Opinnäytetyömme tärkein tavoite oli tuottaa mahdollisimman laadukas viittomakielinen käännös videolle taltioituna sadusta Pieni merenneito. Video on suunnattu erityisesti viittomakielisille lapsille. Toivomme, että käännöstyömme on niin onnistunut, että sille löytyy kiinnostuneita katsojia. Toivomme myös, että videostamme olisi hyötyä viittomakieltä opiskeleville. Tavoitteenamme oli, että videota voisi katsoa, vaikkei viittomakieltä ymmärtäisikään, joten halusimme luoda videoon mahdollisimman rikkaan äänimaailman. Tällöin video toimisi myös äänikirjana kuuleville henkilöille. Työn kirjallisessa osassa pyrimme selkeään lopputulokseen, joka antaa sekä suomenkieliselle että viittomakieliselle lukijalle tietoa niistä haasteista, joihin suomenkielinen kääntäjä törmää tehdessään viittomakielistä käännöstä. Käännöstyötä tehdessämme pyrimme kehittämään omaa kieli- ja kääntämistaitoamme, löytämään oman tapamme kääntää ja saamaan kokemusta käännöstyön tekemisestä. Työmme tavoitteena oli myös saada kattava oppimiskokemus viittomakielisen materiaalin tuottamisesta ja välittää tämä kokemus eteenpäin. Toivomme, että työmme voisi opastaa ja innostaa muita viittomakielisen materiaalin tuottamisesta kiinnostuneita. Halusimme saada arvokasta työkokemusta suuren produktion tekemisestä sekä ryhmänä toimimisesta. Suurimman henkilökohtaisen hyödyn saamme kuitenkin arvioimalla työn lopputulosta sekä reflektoimalla työskentelyämme vielä produktion päätyttyäkin.

9 3 VIITTOMAKIELEN RAKENTEESTA Viittomakielet ovat kuurojen yhteisöissä syntyneitä luonnollisia kieliä, joita tuotetaan käsien, pään ja vartalon liikkeillä, ilmeillä sekä suulla artikuloimalla. Viittomakieltä vastaanotetaan näköaistin avulla. Puhuttujen kielten sanoja vastaavat viittomakielessä viittomat. Viittoma voidaan jakaa neljään pienempään, itsenäiseen osaan: käsimuotoon, paikkaan, liikkeeseen ja orientaatioon. (Malm & Östman 2000, 22-25.) Käsimuoto tarkoittaa sormien asentoa viittoman aikana, ja se voi muuttua viittomaa tuotettaessa. Suomalaisen viittomakielen perussanakirjan mukaan käsimuotoja on yli 80, ja ne voidaan jakaa kuuteen ryhmään. Viittoman paikka tarkoittaa sen suorituspaikkaa viittojan keholla tai hänen edessään olevassa viittomatilassa. Myös viittoman paikka voi vaihtua viittoman aikana. Viittoman liike koostuu monesta osasta, joita ovat liikkeen suunta, liikkeen tapa (esimerkiksi sormien väristys), käden kosketus muuhun vartalonosaan sekä viittoman yksi- tai kaksikätisyys. Viittoman orientaatio tarkoittaa käden asentoa viittojan vartaloon nähden. Viittomassa käsimuoto, paikka, liike ja orientaatio toteutuvat samanaikaisesti eli simultaanisesti. (Malm & Östman 2000, 22; Rissanen 1990, 19, 77-84; Suomalaisen viittomakielen perussanakirja 1998, 10-13.) Viittomakielelle on tyypillistä ikonisuus eli kuvanomaisuus. Viittoma on ikoninen silloin, kun se muistuttaa tarkoitettaan. Esimerkiksi viittoma UIDA, jossa viittoja tekee käsillään rintauintiliikettä, on ikoninen (Suomalaisen viittomakielen perussanakirja 1998, 144). Viittomakielen toinen rakenteellinen piirre on paikantaminen tilaan. Paikantamalla viittoja luo kertomastaan tilanteesta eteensä näyttämön, jonne hän sijoittaa tekijät, esineet, asiat ja näiden väliset suhteet. (Rissanen 1990, 15-17.) Tärkeä osa viittomakieltä ja viittomakielistä sadunkerrontaa on myös roolinvaihto viittoessaan viittoja voi ottaa jonkin esimerkiksi tarinassa esiintyvän olennon tai asian roolin itseensä asentoaan muuttamalla ja kertoa tarinaa tämän näkökulmasta (Vivolin-Karén & Alanne 2003, 36). Suomalaisen viittomakielen viittomat voidaan jakaa kiinteisiin ja polysynteettisiin viittomiin. Kiinteillä viittomilla on perusmuoto ja selkeä merkitys. Polysynteettisillä viittomilla taas ei ole varsinaista perusmuotoa, ja ne saavat merkityksensä vasta lause-

10 yhteydestä. Niillä kuvataan esimerkiksi ihmisen tai kulkuneuvon liikkumista. Yksi polysynteettinen viittoma voi kääntyä kokonaiseksi suomenkieliseksi lauseeksi. (Suomalaisen viittomakielen perussanakirja 1998, 29.) Suomalaisen viittomakielen lauserakennetta on tutkittu vähän, eikä voida varmasti sanoa, millainen on oikeaoppisen viittomakielisen lauseen viittomajärjestys (Rissanen 2000, 147). Suomalaisen viittomakielen lauseelle on tyypillistä niin sanottu topiikki kommenttirakenne: ensin ilmaistaan asia, josta puhutaan, eli topiikki, sen jälkeen ilmaistaan se, mitä topiikista sanotaan, eli kommentti. Esimerkiksi adjektiivit sijoitetaan yleensä pääsanansa jälkeen, kuten romaanisissa kielissä, ja verbin objekti on yleensä sijoitettava ennen verbiä. Viittomakielinen lause aloitetaan yleensä mainitsemalla aika ja paikka. Sen jälkeen kerrotaan tekijät ja tapahtumat. Verbi on pääsääntöisesti lauseen lopussa, minkä jälkeen tulee mahdollinen kysymyssana. Vaikka on olemassa kieltoviittomia, lauseesta saadaan kielteinen myös päätä pudistamalla. Samalla tavoin toteava lause voidaan muuttaa kysymyslauseeksi kasvojen kysyvällä ilmeellä. (Malm & Östman 2000, 28; Vivolin-Karén & Alanne 2003, 27-35.)

11 4 KÄÄNTÄMINEN JA KÄÄNNÖSTEORIA Kääntämisellä tarkoitetaan lähtökielisen viestin ilmaisemista kohdekielellä (Ingo 1990, 23). Lähtökieli on kieli, josta käännetään, ja kohdekieli on kieli, jolle käännetään. Kääntämisestä on tehty useita teorioita, jotka asettavat kääntämiselle erilaisia keskenään ristiriitaisiakin tavoitteita. On vaadittu esimerkiksi, ettei käännettäessä saa jättää mitään pois. Kääntäminen on kuitenkin muutakin kuin sanojen korvaamista toisilla. Jotta kohdekielisen käännöksen ilmaisu ei kärsisi, on kääntäjän joskus poistettava lähtökielisen tekstin sanoja tai osia. Käännösprosessi voi myös tarkentaa ja rikastuttaa käännettävää tekstiä. (Bassnett 1995, 40, 43, 47-48.) Rune Ingon (1990) mukaan lähtötekstin muotoa on lupa muokata esimerkiksi silloin, kun käännetään vanhaa klassikkoa. Tällöin kääntäjä antaa tietoisesti tekstille uutta eloa kieltä ja ilmaisua uudistamalla. Lennart Hellsing (1963) toteaa, että jopa H. C. Andersenin satuja on muokattava, jotta niiden käännökset olisivat luettavia ja jotta sadut pysyisivät hengissä (Oittinen 2000, 80). Alkuperäisen tekstin tyyliä ei aina tarvitse tavoitella, etenkään jos kohdekielinen julkaisu tuotetaan täysin eri tarkoitukseen kuin lähtökielinen. Kääntäjän on muokattava käännöstä sen perusteella, missä mediassa käännös julkaistaan (Oittinen 2000, 165). Eniten käännöksen muoto poikkeaa lähtökielisen tekstin muodosta, kun tehdään tiivistelmäkäännöstä. Tiivistelmäkäännöksissä menetetään aina jonkin verran sisältöä, mutta toisaalta kohdekielinen teksti ilmaisee lähtökielisen tekstin tiiviimmin ja ilman toistoa. (Ingo 1990, 82-84.) Reiss ja Vermeer (1986) painottavat, että tärkeintä kääntämisessä on määrittää käännöksen tarkoitus eli skopos. Käännösten skopos voi vaihdella suuresti. Skopos voi olla esimerkiksi tiedon välittäminen tai viihdyttäminen. Kääntäjän tulee aina pohtia, kenelle hän käännöstä tekee. (Mäkinen 2001, 415.) Karl Popperin (1972) teoriaa ongelmanratkaisusta tieteen perustana on sovellettu monien muiden tieteenalojen lisäksi myös kääntämiseen. Popper on luonut yksinkertaisen tieteen tekemisen kaavan: P1 -> TT -> EE -> P2.

12 P1 (problem 1) on mikä tahansa pieni tai suuri ongelma. TT (tentative theory) on ongelman ensimmäinen ratkaisuehdotus ja alustava teoria. EE (error elimination) tarkoittaa tämän ratkaisun kyseenalaistamista, testausta ja hiontaa. Viimeinen vaihe, P2 (problem 2), ei ole totuus tai oikea ratkaisu, vaan uusi ongelma, P1:n parannettu versio. Kääntäjälle P1 on luonnollisesti kysymys siitä, miten jokin sana, lause tai teksti tulisi kääntää. TT on käännöksen ensimmäinen luonnos. EE, käännetyn tekstin tarkistus ja testaus, on ehkä kääntämisen tärkein vaihe. Tekstiä testataan syventymällä lähdemateriaaliin ja mahdollisiin muihin vastaaviin teksteihin sekä alan tutkimukseen, vaihtoehtoisiin ratkaisuihin, tekstin vastaanottoon ja kohdekielen normeihin. Tekstin tarkistus nostaa jälleen esiin uusia ongelmia, minkä vuoksi tarkistaminen on kääntäessä niin tärkeää. Mitä enemmän tekstistä on luonnoksia, sen parempi. (Chesterman 2001, 341-347.) 4.1 Viittomakielelle kääntäminen Kun lähtö- ja kohdekielen kulttuuritausta on erilainen, on käännettävää tekstiä usein muokattava eli tehtävä niin sanottua kulttuurikäännöstä (Ingo 1990, 83). Vaikka suomalaista viittomakieltä käyttävä kuurojen yhteisö elää Suomessa ja suomalaisessa kulttuurissa, he ovat yksi maamme kieli- ja kulttuurivähemmistöistä. Viittomakielinen yhteisö voidaan rinnastaa romaneihin tai saamelaisiin. (Jokinen 2000, 79.) Kääntäjän on tunnettava sekä lähtö- että kohdekielen kulttuuri. Suuri osa kääntämisen ongelmista johtuu kulttuurieroista. Haasteellisia käännettäviä ovat muun muassa kulttuuriin liittyvät uskomukset ja sanonnat. (Vehmas-Lehto 1999, 17-19.) Kääntäminen on tuskin koskaan ainoastaan kielen kääntämistä. Kääntäjä ei voi käsitellä tekstiä irrallaan kulttuurista. (Bassnett 1995, 32.) Voimme todeta, että suomalaisen viittomakielen kääntäjä on silta, paitsi kahden kielen, myös kahden kulttuurin välillä. Viittomakieltä vastaanotetaan visuaalisesti ja puhuttua suomen kieltä taas auditiivisesti. Luonnollisesti näiden kahden kielen rakenteet ovat hyvin erilaiset. (Humphrey & Alcorn 2001, 9.51-9.53.) Kääntäjän on koko ajan muistettava, millä aistilla kohdekielistä tekstiä vastaanotetaan (Oittinen 2000, 165).

13 Käännettäessä suomen kielestä suomalaiseen viittomakieleen vaikeuksia tuottavat muun muassa sellaiset viittomakielen rakenteeseen liittyvät seikat, kuten ilmaisun visuaalisuus ja yksityiskohtaisuus. Vaikeaa on myös löytää käännösvastineita ääntä kuvaaville sanoille. Monet suomenkieliset yläkäsitettä tarkoittavat ilmaisut (esim. kulkuneuvo) käännetään viittomakielelle yleensä alakäsitteitä listaamalla. Viittomakieli ilmaisee olioiden väliset suhteet ja sijoittumisen ulkomaailmaan sekä tekemisen tavan usein tarkemmin kuin puhuttu kieli. Viittomakielelle käännettäessä lähdekielistä tekstiä on usein tarkennettava. (Bassnett 1995, 48; Humphrey & Alcorn 2001, 9.17-9.18, 9.51-9.53; Rainò 2003.) Jos esimerkiksi kääntäisimme suomalaiselle viittomakielelle lauseen Kaksi tyttöä istuu huoneessa, olisi viittomakielisessä lauseessa muun muassa ilmaistava, istuvatko tytöt vierekkäin, vastakkain vai selätysten sekä istuvien tyttöjen välinen suhteellinen etäisyys. Haastavuutta viittomakielelle kääntämiseen lisää myös se, että yhdelläkään viittomakielistä ei ole vakiintunutta kirjallista muotoa eikä kirjallista kulttuuria (Malm & Östman 2000, 9). Toisin sanoen viittomakielistä kirjakieltä ei ole. Kääntäjällä ei ole apunaan juurikaan leksikko- tai kielioppiteoksia, sillä suomalaista viittomakieltä on tutkittu kovin vähän (Rissanen 2000, 140). Yleensä kääntäjä työstää tekstiä vieraasta kielestä äidinkieleensä. Suomessa tästä käytännöstä joudutaan poikkeamaan, koska kielialueemme on pieni ja suomen kieltä osaavia ulkomaalaisia on vähän. Suomalainen kääntäjä joutuu usein kääntämään tekstejä kumpaankin suuntaan. (Vehmas-Lehto 1999, 12.) Suomalainen viittomakieli on yksi Suomen vähemmistökielistä. Äidinkieleltään viittomakielisiä kääntäjiä ei juuri ole. Ensimmäiset kuurot ammattikääntäjät valmistuvat vuonna 2004. (Mikkonen P. Henkilökohtainen tiedonanto 1.9.2003.) Tämän vuoksi viittomakielen kääntäjä joutuu usein kääntämään tekstiä omasta äidinkielestään vieraalle kielelle, viittomakielelle. 4.2 Lapsille kääntäminen Lapsille kääntäminen poikkeaa aikuisille kääntämisestä, sillä lasten maailma on erilainen kuin aikuisten maailma. Lapset eivät kuitenkaan ole alempiarvoisia kuin

14 aikuiset, vaan kääntäjän tulee kunnioittaa heitä samalla tavoin kuin mitä tahansa kohdeyleisöä. (Oittinen 2000, 159-160.) Jokaisen kääntäjän käsitys tai kuva lapsesta on erilainen. Kääntäessään lastenkirjallisuutta kääntäjä työstää tekstiä oman lapsikäsityksensä perusteella. Aikuinen ihminen ajattelee elämänkokemuksensa pohjalta tietävänsä, millaisia tekstejä lapsille olisi tuotettava. Tämän vuoksi lapsille suunnatut tekstit pyrkivät usein selittämään tai opettamaan asioita ja ilmiöitä. Riitta Oittisen mukaan kääntäjän on tiedostettava ja otettava tämä huomioon ja kuunneltava omaa sisäistä lastaan. (Oittinen 2000, 4, 34, 159-160.) Lastenkirjallisuudessa lyhennetyt ja muokatut versiot ovat huomattavasti yleisempiä kuin aikuistenkirjallisuudessa. Tosin Oittisen mielestä mitään tekstiä ei voi kääntää sitä muokkaamatta, sillä tekstin muokkaaminen ja kääntäminen ovat vain eri tapoja kirjoittaa lähtöteksti uudelleen. (Oittinen 2000, 75, 81-84.) Niin lapsille kuin aikuisille käännettäessä on tärkeää, että kokonaisuus on uskottava. Tämä tarkoittaa sitä, että kääntäjä on uskollinen sekä lähtö- että kohdekieliselle tekstille. Lähtökielisen tekstin sisältö ja merkitykset välittyvät kohdekieleen luonnollisella tavalla. Tunnetun Raamatun kääntäjän, Eugene A. Nidan (1964), mukaan tavoitteena on saada käännetyn tekstin lukijassa aikaan sama reaktio kuin lähtökielisen tekstin lukijassa. (Oittinen 2000, 9, 164-165.) Viittomakieliselle lapselle käännettäessä on kiinnitettävä erityistä huomiota käännöksen oikeakielisyyteen, viittomavalintoihin sekä rytmitykseen. Käännetty teksti on lapselle myös kielen malli, etenkin jos kuuron lapsen vanhemmat ovat kuulevia. Lapsille suunnatun viittomakielisen tekstin erityispiirteitä ovat muun muassa runsas nonmanualiikka eli ilmeiden ja eleiden käyttö sekä sormitusten välttäminen. (Wainio, T. Luentomuistiinpanot 10.12.2002.) Sormittaminen tarkoittaa suomenkielisten sanojen tavaamista viittomakielen sormiaakkosilla (Malm & Östman 2000, 17).

15 5 SADUT JA SATUJEN TULKINTA Sadut ovat yleensä lyhyitä kertomuksia, jotka kertovat ihmiselämästä ja sen vaikeuksista. Satujen juonet toistavat samoja teemoja, esimerkiksi muodonmuutosta, lähtemistä tai jyrkkiä vastakkainasetteluja. Aika ja paikka eivät yleensä ole saduissa tärkeitä, vaan suurin merkitys on tilanteella, jossa sadun hahmot elävät. Suurin osa tunnetuimmista saduista on ikivanhaa, kansainvälistä perinnettä. (Kauppinen, Koskela, Mikkola & Valkonen 1995, 195.) Esimerkiksi H. C. Andersen on aloittanut satujen kirjoittamisen muokkaamalla lapsena kuulemiaan kansansatuja (H. C. Andersen -museo, vierailukäynti 29.3.2002). Satuja tulkittaessa sadun hahmot kuvaavat usein jotakin ihmisen perusominaisuutta ja sadun juoni paljastaa jonkin ihmissuhteisiin liittyvän ongelman (Kauppinen ym. 1995, 195). Sadun kautta voidaan käsitellä elämän suuria ja pieniä kysymyksiä ja erityisesti lapset voivat satujen avulla käsitellä ja jäsentää elämässä tapahtuvia asioita (Ylönen 1999, 8-9). 5.1 H. C. Andersen ja Pieni merenneito Hans Christian Andersen (1805-1875) kuuluu läntisen maailman tunnetuimpiin kirjailijoihin. Andersenin sadut puhuttelevat paitsi lapsia myös aikuisia. 175 sadun ja tarinan lisäksi Andersen kirjoitti 14 romaania ja novellia, viitisenkymmentä teatterikappaletta, noin 800 runoa sekä runsaasti matkakertomuksia, artikkeleita ja pakinoita. Andersen kuuluu myös niiden kirjailijoiden joukkoon, joiden tuotantoa on käännetty eniten maailmassa. Opinnäytetyöryhmämme yksi edustaja teki keväällä 2002 opintomatkan Tanskaan H. C. Andersen -museoon, jonne on kirjailijan valokuvien, kirjeiden, piirrosten, huonekalujen, kirjojen ynnä muun lisäksi kerätty ainutlaatuinen kirjasto H. C. Andersenin tuotannon erikielisistä käännöksistä. Teoksia kirjastossa on noin 20 000. (H. C. Andersen -museo 2002. Esite.) Pieni merenneito julkaistiin vuosien 1835 ja 1872 välillä kirjoitetun kokoelman Eventyr og historier (Satuja ja tarinoita) kolmannessa osassa vuonna 1837. Kaksi aiempaa osaa

16 oli julkaistu nimellä Eventyr fortalte for børn (Tarinoita lapsille), mutta kolmas osa ei enää ollut suunnattu ainoastaan lapsille. (Møllehave 1999, 38.) Kirjoittaessaan pienestä merenneidosta H. C. Andersen kirjoittaa itsestään. Andersen rakastui palavasti kaksi kertaa. Molemmilla kerroilla hänen rakastettunsa menivät naimisiin toisen kanssa, mutta pysyivät kuitenkin Andersenin ystävinä. Jälkimmäinen menetys innoitti Andersenin kirjoittamaan traagisen rakkaustarinan Pieni merenneito niiden runojen pohjalta, jotka hän oli kirjoittanut ensimmäiselle rakastetulleen. (H. C. Andersen -museo, vierailukäynti 29.3.2002.) Yleisesti tunnettu satu Pieni merenneito on kertomus unelmien tavoittelusta, uhrauksista ja menetyksestä. Sadussa pieni merenneito uhraa kielensä ja elämänsä rakastamansa miehen tähden, mutta lopulta hänen uhrauksensa ja epäitsekkyytensä palkitaan. Satu kertoo lähes jokaisen ihmisen elämään liittyvästä tapahtumasta, rakastumisesta. (Liite 1. Muokattu suomenkielinen versio H. C. Andersenin sadusta Pieni merenneito.) Pieni merenneito voidaan käsittää myös kertomuksena kahden kulttuurin kohtaamisesta. Toinen kulttuuri on vedenalainen valtakunta, toinen maanpäällinen maailma. Kun näiden kahden kulttuurin rajan ylittää, menettää samalla aiemman elämänsä. Sadussa pieni merenneito antaa noidalle kielensä ja puhekykynsä päästäkseen elämään maan päällä. Tarina korostaa kommunikaation vaikeutta kahden eri kulttuurin välillä. (Knuuttila, S. Vastamaailma pinnan alla. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry:n WWW-sivut. 1.8.2003.) Kuurot kuvaavat yhteisöään usein kuurojen omaksi maailmaksi, johon kuuluu kielen ja kulttuurin lisäksi yhteisön historia ja perinteet (Jokinen 2000, 81). Opiskellessamme viittomakieltä ja kuurojen kulttuuria olemme havainneet, että myöskään kuulevien ja kuurojen kulttuurien kohtaaminen ei aina ole ongelmatonta. 5.2 Pienen merenneidon muokkaus käännöstyön pohjaksi Alkuperäinen satu Pieni merenneito on kirjoitettu vuonna 1837 (H. C. Andersen - museo, vierailukäynti 29.3.2002). Mielestämme maailma ja yhteiskunnan arvot ovat sen jälkeen muuttuneet rajusti, samoin lastenkulttuuri ja kerrontaperinne. On siis perusteltua, että muokkasimme sekä sadun sisältöä että kieltä nykyaikaisemmaksi. Käytimme

17 käännöstyön pohjana alkuperäistä tanskankielistä Pientä merenneitoa, koska emme halunneet käyttää jo kertaalleen käännettyä, suomenkielistä tekstiä. H. C. Andersenin mielestä sadut oli kirjoitettava siten kuin ne lapsille kerrottaisiin (H. C. Andersen -museo, vierailukäynti 29.3.2002). Halusimme jatkaa Andersenin perinnettä ja muokkasimme sadun sellaiseksi, jollaisena sen nykyajan lapsille kertoisimme (Liite 1. Muokattu suomenkielinen versio H. C. Andersenin sadusta Pieni merenneito). Kokoelmassa Eventyr og Historier (1999) satu on 23 sivua pitkä. Tiivistimme satua, jotta videoidusta sadusta ei tulisi liian pitkä ja jotta katsojan mielenkiinto säilyisi koko tarinan ajan. Saduissaan H. C. Andersen leikkii erityisesti samankuuloisilla sanoilla, joilla on eri merkitys. Tämän vuoksi Andersenin tuotantoa on ollut vaikea ja paikoin jopa mahdoton kääntää tanskasta muille kielille. (Møllehave 1999, 37-38.) Yleensä kaunokirjallisuutta käännetään vieraasta kielestä äidinkielelle parhaan mahdollisen tuloksen takaamiseksi (Ingo 1990, 302). Olemme kääntäneet Pienen merenneidon suomen kielestä suomalaiselle viittomakielelle. Viittomakieli ei ole äidinkielemme, ja tämän vuoksi emme ole H. C. Andersenin tapaan leikitelleet kielellä. Halusimme käännöksessämme huomioida kohdeyleisömme, viittomakieliset lapset, ja siksi olemme muuttaneet tarinan maailman viittomakieliseksi. Olemme kielen lisäksi kääntäneet kulttuuria tuoneet sadun lähemmäs viittomakielisen lapsen maailmaa. Koska veden alla puhuminen on mahdotonta, mielestämme oli luonnollista, että vedenalaisessa maailmassa kommunikoidaan viittoen. Tarinan juonen kannalta myös maanpäällisen maailman oli oltava viittomakielinen. H. C. Andersenin alkuperäisessä kertomuksessa on kuvailtu runsaasti äänimaailmaa, joten yritimme tuoda samat asiat esille visuaalisin keinoin. Esimerkiksi laivalla laulavat ihmiset muutimme viittoen keskusteleviksi. Suurimman muutoksen tarinan sisältöön teimme juonen kannalta kenties koko tarinan tärkeimpään kohtaan. Alkuperäisessä versiossa pieni merenneito antaa noidan katkaista kielensä saadakseen jalat (Andersen 1999, 146). Meidän versiossamme noita ottaa pienen merenneidon äidinkielen, kyvyn viittoa, sillä viittomakielinen ihminen ei menetä kommunikointikykyään, vaikka häneltä kieli katkaistaisiinkin. Kummassakin versiossa

18 lopputulos on siis sama: pieni merenneito menettää kykynsä kommunikoida. Pohdimme myös muita vaihtoehtoja kielen katkaisulle. Noita olisi voinut katkaista, jähmettää tai sitoa merenneidon kädet, mutta pieni merenneito tarvitsee käsiään muuhunkin kuin viittomiseen. Alkuperäinen satu on luonteeltaan uskonnollinen. Sadussa isoäiti kertoo pienelle merenneidolle ihmisten kuolemattomasta sielusta, jonka tämä voisi saada vain voittamalla ihmisen rakkauden. Tarinan lopussa merenneito muuttuu ilmantyttäreksi, joka Jumalan armosta voi ansaita itselleen kuolemattoman sielun tekemällä hyviä tekoja ja päästä Jumalan valtakuntaan. (Andersen 1999, 142-143, 154.) Halusimme jättää uskonnollisuuden pois käännöksestämme, koska mielestämme uskonnolla ei ole yhteiskunnassa enää samanlaista asemaa kuin 1800-luvulla. Uskonnollisuuden poistaminen ei myöskään muuttanut tarinan juonta: molemmissa versioissa pieni merenneito saa palkkion uhrauksistaan. Meidän versiossamme pienen merenneidon palkka on vapaus.

19 6 H. C. ANDERSENIN PIENEN MERENNEIDON KÄÄNTÄMINEN Aloitimme sadun kääntämisen muokkaamamme suomenkielisen version pohjalta kevättalvella 2003. Halusimme pitkän ja monivaiheisen käännösprosessin myötä löytää oman tapamme kääntää suomenkielistä tekstiä viittomakielelle. Käännöstyöllemme antoivat suuntaa lähinnä Popperin, Oittisen, Ingon ja Reiss & Vermeerin käännösteoriat. Käännöksen lukuisia ongelmallisia kohtia pohdimme myös toisen ohjaajamme, viittomakielen tulkki Taina Sänkiniemen kanssa. Pienen merenneidon lopullinen käännös oli valmis elokuussa 2003, jolloin aloitimme tarinan videokuvaukset. Kirjallisen version viittomakielisestä käännöksestä eli glossauksen teimme valmiin videon pohjalta. 6.1 Käännöksen työstö Aloitimme käännösprosessin katsomalla kaksi viittomakielentulkin muuntokoulutuksessa vuonna 2001 tehtyä käännöstä Pienestä merenneidosta. Karoliina Joutsian käännöksessä oli runsaasti polysynteettisiä viittomia ja pantomiiminomaista viittomista. Taina Sänkiniemen käännös puolestaan muistutti tulkattua tekstiä, sillä käännös oli hyvin uskollinen alkuperäiselle sadulle. (Joutsia, K. 2001; Sänkiniemi, T. 2001.) Katsottuamme Joutsian ja Sänkiniemen käännökset asetimme tavoitteeksemme tehdä käännöksestämme näiden kahden välimuodon. Tutustuimme myös kahteen Pienen merenneidon suomenkieliseen käännökseen, joista toinen on käännetty alkuperäiskielestä ja toinen ruotsin kielestä (Andersen 1981, 130-160; Andersen 1981, 270-298). Ensimmäinen käännöksemme oli raakaversio, joka oli melko suorasanainen käännös suomenkielisestä lyhennelmästämme. Kehittelimme seuraavia käännösversioitamme entistä visuaalisemmiksi lisäämällä käännökseen polysynteettisiä ilmaisuja ja viittomakielisiä idiomeja eli viittomakielelle ominaisia sanontoja. Saadaksemme uusia näkökulmia kääntämiseen päätimme hetkeksi unohtaa sadun suomenkielisen version. Viitoimme pienen merenneidon tarinaa toisillemme vapaasti kirjalliseen tekstiin tukeutumatta. Tällä tavoin viittomakielinen teksti alkoi elää: lisäsimme käännökseemme

20 paikannusta, osoituksia sekä ilmeitä ja korjasimme virheellisiä topiikki kommenttirakenteita. Lopulta käännös oli muuttunut niin radikaalisti, että suomenkielistä versiota oli muokattava käännöksen pohjalta, jotta se voitaisiin myöhemmin äänittää videolle. Käännöksen työstämisessä erityisen haastavaa oli se, ettemme halunneet näytellä satua, jolloin kertojan oli esitettävä kaikkia sadun hahmoja käyttäen hyväkseen viittomakielen roolinvaihtoa. Vain kohtaukseen, jossa merenneito tapaa meren noidan, halusimme kahden eri hahmon välisen vuoropuhelun. Pelkkä roolinvaihto ei olisi mielestämme riittänyt noidan pelottavan hahmon kuvaamiseen. Mielestämme tämä näytelty kohtaus selkeytti ja elävöitti käännöstä. Kuvasimme muokkaamamme viittomakielisen käännöksen, jotta näkisimme, miltä tarina ja viittomakieli näyttävät videolla. Videota katsomalla pystyimme tarkistamaan käännöksemme oikeakielisyyttä ja hahmottamaan tarinan arvioidun keston. Videon pohjalta muokkasimme sadun käännöstä edelleen. 6.2 Kääntämisen ongelmat Pientä merenneitoa kääntäessämme eniten ongelmia tuotti se, ettei viittomakieli ole äidinkielemme eikä meillä siis ole siitä luonnollista kielentajua. Auditiivisen, kuunneltavaksi tarkoitetun tekstin kääntäminen visuaaliselle kielelle vaati kykyä irtautua lähdetekstin sanoista ja rakenteista. Tämän vuoksi oli mielestämme tärkeää pitää käännöstyössä pitkiäkin luovia taukoja ja antaa käännöksen hautua alitajunnassa. Käännöstä työstäessämme meidän oli erikseen pohdittava kaikkia viittomakielen tasoja käsimuodoista viittomajärjestykseen. 6.2.1 Käsimuodot Mielestämme oli tärkeää, että viittojan käsimuodot olisivat selkeitä ja oikein tuotettuja, koska kaksiulotteisesta televisiokuvasta kolmiulotteisten viittomien hahmottaminen voi olla vaikeaa. Myös kohdeyleisön, lasten ja kieltä opiskelevien, kannalta on tärkeää, että käsimuodot on helppo hahmottaa. (Liite 2. Käsimuodot ja viittomatila.)

21 Viittomiin sopivien klassifikaattorien löytäminen oli mielestämme vaikeaa. Klassifikaattorit ovat käsimuotoja, jotka liittyvät kiinteästi toiseen viittomaan ja jotka kertovat jotakin tämän viittoman tarkoitteen muodosta tai muista ominaisuuksista. Klassifikaattorit ovat ikonisia eivätkä itsessään kanna täyttä merkitystä. (Rissanen 1990, 39.) Mietimme pitkään esimerkiksi sopivaa klassifikaattoria sellaisille viittomille, kuten HELMI (helminauhoin koristeltu seinä), TAIVAS (taivas hohtaa punaisena) sekä TÄHTI (taivas täynnä tähtiä). 6.2.2 Viittomavalinnat Ensimmäisessä käännösversiossa käyttämämme kieli oli melko köyhää. Esimerkiksi viittoma KAUNIS toistui useassa yhteydessä, ja meidän oli löydettävä sille sekä muille ilmaisuille synonyymeja. Käännöstä tehdessämme loimme myös uusia viittomia, esimerkiksi viittomat PAHOLAISRAUSKU, MUSTEKALA, KATOS sekä ATRAIN. Kaikki luomamme viittomat ovat ikonisia. Ikonisia ovat myös muodostamamme tekemistä kuvaavat ilmaisut, kuten VALAS-UIDA, MERENNEITO-UIDA, LAIVA- UPOTA ja LEVÄ-TAKERTUA. Halusimme huomioida viittomavalinnoilla kohderyhmämme, lapset. Esimerkiksi sadussa esiintyvää sanaa hovi emme kääntäneet viittomalla HOVI, vaan viittomalla LINNA-IHMISET, joka kääntyisi suomen kielen sanaksi linnanväki. Mielestämme abstrakti viittoma HOVI ei sopinut sadun tyyliin. Ensimmäisessä käännösversiossa käytimme merenneidosta usein viittomaa NEITO. Käytimme samaa viittomaa myös prinssin rakastetusta. Katsoessamme alustavaa käännöstä videolta huomasimme, että katsoja saattaa helposti erehtyä, kenestä sadun hahmosta on milloinkin kyse. Koska viittomat PRINSSI ja PRINSESSA muistuttavat paljon toisiaan, päätimme korvata viittoman PRINSESSA viittomalla KUNINGAS- TYTÄR (kuninkaantytär). Muokattua käännöstä videolta katsoessamme huomasimme, että useat viittomat olivat tarpeettomia. Tällaisia olivat muun muassa sadun henkilöiden erilaisia reaktioita

22 kuvaavat viittomat HUOMATA, KATSOA, HYMYILLÄ, HÄMMÄSTYÄ ja KYLLÄ. Nämä viittomat oli mahdollista sisällyttää kertojan ottamaan rooliin. Esimerkiksi kun merenneito sadussa huomaa laivan, merenneidon roolissa oleva kertoja ei viito MERENNEITO HUOMATA, vaan hän ilmaisee asian pantomiimilla ja ilmeellään. Emme käyttäneet myöskään viittomaa SUUDELLA, koska mielestämme katsojan olisi helpompi eläytyä pantomiimina esitettyyn suudelmaan ja mielestämme se oli käännösratkaisuna kauniimpi. Viittomaa sanalle merenneito mietimme kauan. Olisimme voineet kääntää sanan suoraan MERI NEITO, mutta mielestämme ilmaisu NEITO MERI huuliolla merenneito sopi paremmin viittomakielen rakenteeseen. Huulio tarkoittaa suun artikuloivia liikkeitä viittoman aikana (Malm & Östman 2000, 25). Perustelimme käännösratkaisuamme sillä, että kirkollinen käsite Pyhä Henki viitotaan HENKI PYHÄ, vaikka viittoman huulio on Pyhä Henki (Sana tulee näkyväksi. Viittomakielisen kirkkokäsikirjan käännöksiä 1. 2001). Ilmaisun pieni merenneito muodostimme lisäämällä adjektiivin PIENI viittomien NEITO MERI jälkeen. Käännöksessämme ilmaisun huulio on merenneito pieni. Oikeakätisen viittojan oikeaa kättä kutsutaan dominoivaksi kädeksi, sillä hän viittoo yhdellä kädellä tehtävät viittomat oikealla kädellään (Rissanen 1990, 47). Halusimme valita käännökseen paljon kahden käden viittomia sekä luoda ilmaisuja, joissa vasen, eidominoiva käsi tulee mukaan myös tavallisesti yhdellä kädellä tehtäviin viittomiin. Esimerkiksi ilmaisussa meri hohtaa kirkkaana viittoma KIRKAS tehdään ensin oikealla, sitten vasemmalla kädellä, samoin viittomat SATTUA ja AALTO. Ilmaisussa kalat voivat uida ikkunoiden läpi viittoja viittoo edestakaisin uivat kalat oikealla kädellään pitäen samaan aikaan vasenta kättään ikkunankarmina. Kohdassa, jossa noita kieltää merenneitoa ottamasta maljaa käsistään, hän tekee maljan pitelemistä kuvaavan viittoman vasemmalla kädellään ja viittomat ÄLÄ sekä EI-VIELÄ samanaikaisesti oikealla kädellään.

23 6.2.3 Taivutus- ja muoto-oppi Suomen kielessä aikaa, tapaa, lukua, persoonaa ja sijaa ilmaistaan muun muassa taivuttamalla sanoja (Kauppinen ym. 1995, 426-429). Viittomakielessä taivutus- ja muoto-oppiin kuuluvat muun muassa paikantaminen sekä viittomien muuntelu ilmeiden, liikkeen suunnan, intensiteetin ja toiston avulla (Rissanen 1990, 91-92). Käännöstä työstäessämme suomalaisen viittomakielen taivutus- ja muoto-opilliset seikat olivat erityisen ongelmallisia, koska toistaiseksi ei ole kirjoitettu kattavaa kuvausta viittomakielen kieliopista (Rissanen 2000, 147). Kohtauksessa, jossa noita kertoo pienelle merenneidolle taikajuoman vaikutuksista, pohdimme pitkään viittomien VAIKUTTAA ja OMA suuntaa. Päädyimme ratkaisuun, jossa noita ikään kuin ottaa pienen merenneidon roolin ja viittoo viittoman VAIKUTTAA itseään kohti kuvaillessaan pyrstön repeämistä kahdeksi jalaksi. Viittoman OMA (sinun pyrstösi) noita viittoo kuitenkin kohti merenneitoa. Työstäessämme käännöstä meidän oli pidettävä mielessämme sadun tapahtumien paikat viittomatilassa. Aina, kun merenneito ui, oli kiinnitettävä huomiota siihen, mistä mihin viittoman liike suuntautuu. Meidän oli mietittävä myös sellaisia yksityiskohtia, joita ei mainita alkuperäisessä tekstissä. Viittomakielen perusrakenteen vuoksi oli päätettävä esimerkiksi, mihin suuntaan merenneito milloinkin sukeltaa ja mihin suuntaan hän veitsen heittää. Meidän oli myös vaikea päättää, millä tavalla merenneito milloinkin ui. Ei ollut itsestään selvää, millä tavalla hän kuljettaa veden varaan joutunutta prinssiä. Tällöin perusviittoman UIDA käyttäminen oli mahdotonta, koska uintiliikkeen tekeminen käsillä olisi tarkoittanut sitä, että prinssi putoaa merenneidon otteesta. Vastaavasti kohdassa, jossa merenneito ui kohti pintaa noidan antama malja kädessään, hän käyttää uimiseen vain toista kättään. Ilmeiden ja intensiteetin liittäminen viittomiin oli haasteellista. Mielestämme oli tärkeää, että sadun tunnelmia välitettäisiin myös vahvoilla ilmeillä ja eläytymisellä. Lisäämällä intensiteettiä esimerkiksi viittomiin KAUKANA ja SYVÄ halusimme luoda mielikuvan siitä, että sadussa ollaan kaukana todellisesta maailmasta. Muokkasimme viittomien liikkeen hitaaksi ja sitkoiseksi sekä vahvistimme viittomiin liittyviä ilmeitä ja huulioita.

24 Auringon liikkeiden looginen kuvaaminen viittomakielellä oli vaativaa. Auringon nousu ja lasku on paikannettava viittomatilan eri puolille. Koska auringon ja kuun liikkeitä kuvataan samalla viittomalla, on tätä viittomaa ennen kerrottava, kummasta on kyse. Ensin viitotaan viittoma AURINKO ja sitten viittoma AURINKO-NOUSEE. Koska aurinko laski viittomatilan oikealle puolelle, sen oli noustava vasemmalta. Tämän vuoksi yhden käden viittoma AURINKO tehdään käännöksessämme vasemmalla, eidominoivalla kädellä silloin, kun puhutaan auringon nousemisesta. Tämä ratkaisu oli helppo viittoa ja se näytti hyvältä alustavassa videoidussa käännöksessä. 6.2.4 Viittomajärjestys Alustavassa käännöksessämme oli virheitä viittomakielen topiikki kommenttirakenteessa. Esimerkiksi kohdassa, jossa prinssi kertoo, ettei hän halua naimisiin vieraan tytön kanssa, olimme kääntäneet tekstin seuraavasti: prinssi kertoo merenneidolle, ettei hän halua naimisiin vaan menisi mieluummin naimisiin pienen merenneidon kanssa, sillä hän ei halua vierasta tyttöä. Muokkasimme kohdan ymmärrettävämmäksi ja viittomakielen topiikki kommenttirakenteen mukaiseksi: prinssi kertoo merenneidolle, ettei halua vierasta tyttöä vaan menisi mieluummin naimisiin vaikka merenneidon kanssa. Myös kohdassa, jossa sisaret tuovat pienelle merenneidolle veitsen, muokkasimme viittomajärjestystä mainitsemalla ensin syyn ja sitten seurauksen: koska sisaret halusivat, että merenneito pelastuu, he antoivat hiuksensa noidalle. 6.2.5 Asiantuntijan konsultointi Kuvattuamme alustavan käännöksemme katsoimme sen yhdessä opinnäytetyömme toisen ohjaajan, viittomakielen tulkki Taina Sänkiniemen kanssa. Taina Sänkiniemen vanhemmat ovat kuuroja ja hänen ensikielensä on suomalainen viittomakieli (Sänkiniemi T. Henkilökohtainen tiedonanto 6.8.2003). Koska hänellä on luontainen kielentaju viittomakielestä, saimme häneltä asiantuntijapalautetta sekä hyödyllisiä neuvoja lopullisen käännöksen tekemiseen.

25 Saimme Sänkiniemeltä positiivista palautetta kuvailusta ja sadun muokatusta loppuratkaisusta sekä ilmeiden ja tilan käytöstä käännöksessämme ja neuvon käyttää näitä vielä rohkeammin. Hän kannusti meitä myös luomaan lisää meren outoja eläimiä kuvaavia viittomia. Saimme niin ikään Sänkiniemen hyväksynnän viittomien TÄHTI, TAIVAS ja HELMI yhteydessä käyttämillemme klassifikaattoreille (Liite 3. Käännöksen viittomakieliset glossit). Sänkiniemi kiinnitti erityistä huomiota käännöksemme kerronnan rytmitykseen ja tauotukseen. Hyvä rytmitys ja tauotus toisivat kerrontaan lisää selkeyttä ja ymmärrettävyyttä. Neidosta, jonka merenneito näkee rannalla pelastettuaan prinssin ja johon prinssi rakastuu, olimme käyttäneet alustavassa käännöksessä ainoastaan viittomia NEITO ja TYTTÖ. Sänkiniemen mielestä ei ollut helppo yhdistää tätä neitoa siihen neitoon, jonka prinssi myöhemmin näkee naapurimaan rannalla. Hän ehdottikin, että tälle neidolle annettaisiin käännöksessä jokin piirre, joka selvästi erottaa hänet merenneidosta. Sänkiniemen kanssa käymämme keskustelun ja omien pohdintojemme pohjalta teimme Pienen merenneidon lopullisen käännöksen. 6.3 Lopullinen käännös Tekemämme Pienen merenneidon lopullinen käännös on muokattu, lyhennetty ja tiivistetty versio H. C. Andersenin alkuperäisestä sadusta. Luonnollisesti olemme tarinaa tiivistäessämme jättäneet alkuperäisestä tarinasta pois yksityiskohtia, mutta olemme toisaalta myös lisänneet tarinaan viittomakielen perusrakenteen vaatimia tarkennuksia. Tarinan kulkua selkeyttääksemme olemme myös tehneet siihen lisäyksiä. Toisen ohjaajamme ehdotuksesta lisäsimme käännökseen esimerkiksi ilmaisun sinimekkoinen tyttö, jotta prinssin rakastettu eroaisi selvästi tarinan muista neidoista. Koska olemme kääntäneet sadun viittomakielelle videolle taltioitavaksi, uskomme antaneemme tarinalle uutta elämää ja uutta yleisöä. Pientä merenneitoa kääntäessämme tulimme automaattisesti noudattaneeksi Popperin (1972) teoriaa kääntämisestä. Tällä tavoin löysimme oman toimivan tapamme kääntää suomenkielistä tekstiä suomalaiselle viittomakielelle. Vaikka käännösversioita ei paperilla ole kuin kaksi, käännös eli ja muuttui useaan kertaan käännösprosessin ja

26 pohdintojemme myötä, ja uudet käännösratkaisut nostivat lähes poikkeuksetta esiin uusia ongelmia. Yksittäisiä viittomia ja lauseita tarkistimme moneen kertaan ja kyselimme vaihtoehtoja ehdotuksillemme ja etsimme tietoa kirjallisuudesta ja alan tutkimuksesta. Mielestämme mikään käännös ei koskaan tule niin valmiiksi, ettei siitä enää löytyisi mitään korjattavaa. Popperin (1972) mukaan lähtöongelmaan (P1) ei koskaan löydetä absoluuttisen oikeaa vastausta, vaan alustavan teorian ja virheiden poistamisen kautta päädytään ainoastaan uuteen ongelmaan (P2), joka on vain hiottu versio lähtöongelmasta (Chesterman 2001, 342-343). Käännöksemme oli valmis kuvattavaksi, kun olimme muokanneet ja hioneet sitä mielestämme riittävästi. 6.4 Käännöksen glossaus Tavallinen tapa merkitä viittomakieltä muistiin on glossaus. Glossatessa Juha Paunun 1980-luvun alussa suomalaisen viittomakielen merkitsemiseen soveltamalla tavalla viittomaan viitataan sen perusmerkitystä vastaavalla sanalla. Jos viittomalle ei ole yhden sanan vastinetta, glossi voi koostua useammasta sanasta, esimerkiksi ISKEÄ- VEITSELLÄ. Yleensä glossit kirjoitetaan suuraakkosin, jolloin ne erottuvat suomen kielen sanoista. Glossien kirjoittamiseen on tehty ohjeita, mutta näitä noudatetaan kuitenkin varsin löyhästi. Tämän vuoksi glossaajan on hyvä kertoa lukijalle, millaista tapaa hän noudattaa. Glossaus on kätevä viittomakielen muistiinmerkitsemistapa, mutta asiaan perehtymättömälle se ei anna tyhjentävää kuvaa viittomakielisestä tekstistä. (Savolainen 2000, 192-194.) Olemme glossanneet kääntämämme viittomakielisen tekstin, jotta kenen tahansa on helppo tarkastella käännöstä ja jotta meidän oli mahdollista analysoida tekemäämme käännöstä muutenkin kuin videota katsomalla. Pientä merenneitoa glossatessamme olemme perinteisesti käyttäneet suuraakkosia. Joitakin viittomia ei ole mahdollista glossata vain yhdellä suomen kielen sanalla. Tällöin viittomaan viittaavat sanat on yhdistetty väliviivalla. Painokkaasti viitotun viittoman glossin edessä ja jäljessä on käytetty huutomerkkiä. Viittomat, joissa liike on sitkoinen ja hidas, on glossattu siten, että jokaisen kirjaimen välissä on välilyönti. Kysymyslauseissa viittomat, joiden aikana ilme on kysyvä, on glossattu alleviivaten, ja kysy-

27 myslauseiden perässä on kysymysmerkki. Jos viittoma toistuu, on glossin perään merkitty symboli x. Mikäli viittoma toistuu 2-5 kertaa, on glossin perään merkitty symboli xx. Viittoman glossin eteen on merkitty viittoman käsimuoto, mikäli tämä poikkeaa totutusta. Glossien perässä olevat numerot tarkoittavat viittoman paikkaa viittomatilassa (Liite 2. Käsimuodot ja viittomatila). Kertojan roolinvaihdon merkkinä olemme käyttäneet symbolia #. (Liite 3. Käännöksen viittomakieliset glossit.)

28 7 VIDEON TEKEMINEN Videon tekeminen jakautuu useaan eri vaiheeseen: kuvauksiin, äänityksiin sekä videon saattamiseen lopulliseen muotoonsa eli editointiin. Jokainen vaihe on käytävä etukäteen yksityiskohtaisesti läpi. ( Elokuvantaju. Elokuvatuotannon verkko-oppimateriaali. 18.9.2003.) Mielestämme laadukkaan videon tekemiseen viittomakielen tulkin koulutusohjelman opinnäytetyöprojektina ei riitä pelkkä viittomakielialan tietotaito, vaan siihen tarvitaan monien eri alojen yhteistyötä. 7.1 Kuvausten suunnittelu Kuvausten suunnittelun aloitimme etsimällä tarvittavat työntekijät ja jakamalla tehtävät heidän kesken. Kun olimme tehneet synopsiksen eli tiivistelmän ja alustavan kuvauskäsikirjoituksen, meidän oli päätettävä kuvauspaikat sekä järjestettävä puvustus, maskeeraus ja lavastus. Kuvaukset oli suunniteltava huolellisesti, jotta selviäisimme kuvauksista ja editoinnista kohtuullisella vaivannäöllä. 7.1.1 Työnjako Työnjakoon vaikutti oleellisesti se, että työryhmästämme Heidi Hannula lupautui sadun viittojaksi ja medianomiopiskelija Joona Haarala ilmoittautui omatoimisesti videon kuvaajaksi sekä kuvaustekniikan asiantuntijaksi. Marja Kirjavainen otti hoitaakseen kuvaussihteerin tehtävät: kuvausten aikataulutuksen ja muonituksen. Eeva Pekanheimon vastuulle jäi sadun noidan vuorosanojen viittominen, kirjallisen suunnitelman pitäminen ajan tasalla sekä yhteydenpito yhteistyökumppaneihin. 7.1.2. Synopsis Synopsis on noin yhden sivun mittainen tiivistelmä koko produktiosta. Sen tehtävä on antaa yleiskuva tehtävästä työstä kaikille produktioon osallistuville puuttumatta

29 yksityiskohtiin. Synopsis vastaa kysymyksiin, mitä tehdään, kenelle tehdään, missä tehdään, kuka tekee ja mikä on produktion aikataulu. Siinä kerrotaan myös lyhyesti tarinan pääkohdat. ( Elokuvantaju. Elokuvatuotannon verkko-oppimateriaali. 18.9.2003.) Synopsiksen avulla saimme välitettyä työstämme kokonaiskuvan kuvaajallemme Joona Haaralalle sekä televisioviestinnän lehtori Johanna Ailiolle, joiden parannusehdotusten pohjalta muokkasimme synopsiksen lopulliseen muotoonsa. Synopsis selkeytti produktion kulkua myös meille itsellemme, ja sen pohjalta oli helppo alkaa kirjoittaa alustavaa kuvauskäsikirjoitusta. (Liite 4. Synopsis 2.0.) 7.1.3 Kuvauskäsikirjoitus Kuvauskäsikirjoitus on kohtaus kohtaukselta etenevä yksityiskohtainen suunnitelma videon taltioinnista. Siinä on oltava jokaisen kohtauksen kuvauspaikka, kuvauksen kohde, kuvakulmat, kohtauksen arvioitu kesto, spiikki eli puhuttu teksti sekä muut ääni- ja erikoisefektit. Kuvauskäsikirjoituksesta jokainen kuvauksiin osallistuva näkee tarkasti omat tehtävänsä kussakin kohtauksessa. ( Käsikirjoittaminen. Jyväskylän yliopiston virtuaaliyliopisto. 18.9.2003.) Ensimmäisen kuvauskäsikirjoituksemme mukaan valmis video koostuisi lähes 30 kohtauksesta, joista joka toinen olisi viitottu sekä tarinaa eteenpäin vievä ja joka toinen niin sanottu välikuva. Mielestämme välikuvat pysäyttävät kerronnan ja antavat katsojalle aikaa prosessoida näkemäänsä. Ne elävöittävät tarinaa sekä tukevat kuvailtuja maisemia ja tapahtumia. Kuvauskäsikirjoitusta oli muokattava useasti. Suunnitelmien edetessä muutoksia tehtiin lähes kaikkiin kuvausten osa-alueisiin, ja kuvauskäsikirjoitus tarkentui ja muuttui yksityiskohtaisemmaksi jokaisen uuden version myötä. Kuvasimme kohtaukset yksinomaan lopullisen kuvauskäsikirjoituksen ja kuvaussihteerin sen perusteella laatiman kuvausaikataulun mukaan. (Liite 5. Kuvauskäsikirjoitus 3.3.)